Ortodoksiset ja orientaaliset kirkot linjasivat Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) yleiskokouksen valmistavassa kokouksessaan, ettei Venäjän ortodoksista kirkkoa ole syytä erottaa KMN:n yhteydestä. Itäiset kirkot halusivat sitoutua dialogiin ja yleiskokouksen teemaan, jonka mukaan Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovitukseen ja ykseyteen.
Uutisia seuraamalla havaitsee, ettei linjaus tyydytä kaikkia KMN:n toimintaan osallistuvia jäsenkirkkoja. Vaatimus Venäjän kirkon erottamisesta neuvoston yhteydestä kasvaa yleiskokouksen lähestyessä sekä jäsenkirkoissa että kirkkojen yhteydessä laajemminkin.
Eräs esimerkki kasvavista vaatimuksista on Englannin kirkon Canterburyn emeritusarkkipiispa Rowan Williams. Hänen mukaansa muilla kirkoilla on oikeus esittää kysymyksiä jäsenyyden suhteen, jos nähtävillä on merkkejä siitä, että jokin kirkko tukee aktiivisesti hyökkäyssotaa ja jättää tuomitsematta ilmeisiä ihmisoikeuksien loukkauksia. Samalla hän viestitti Moskovan patriarkka Kirillille, että tämän vastuulla on tuomita oman laumansa tappaminen Ukrainassa viitaten tällä ilmeisesti molempien maiden määräenemmistöiseen ortodoksisuuteen ja Venäjän kirkon osittaiseen rooliin Ukrainassa. Samalla hän muistutti painokkaasti, että patriarkka Kirill joutuu vastaamaan tästä aikanaan Kristukselle.
Toisaalta on viitattu siihen, ettei KMN ole juuri erottanut jäsenkirkkoja yhteydestään. Poikkeuksena on Etelä-Afrikassa toimiva Hollannin reformoitu kirkko, joka suljettiin KMN:n jäsenyyden ulkopuolelle rotuerottelun vuoksi apartheidin aikana ja ajaksi. Kongolaisen Kimbangalaisen kirkon jäsenyys taas peruttiin vuonna 2021 liikkeen omaksuttua kristologisia harhaoppeja. Tämä päätös seurasi jäsenyyden ehtoihin vuonna 1961 tehtyä lisäystä, jonka mukaan jäsenkirkkojen tuli sitoutua kolminaisuusoppiin.
Venäjän mukana pitämistä on perusteltu dialogin säilyttämisen lisäksi myös historiallisilla syillä. Venäjän kirkko nimittäin otettiin mukaan KMN:oon Neuvostoliiton aikana huolimatta maassa vallinneesta monin tavoin vaikeasta tilanteesta ja kirkon asemasta osana diktatuurista valtiokoneistoa. Dialogin nähtiin edistävän hyviä pyrkimyksiä. Tämä herätti aikanaan myös syytöksiä KMN:n joutumisesta Neuvostoliiton propagandan välineeksi.
Nykytilanteessa voisi olla syytä pohtia, pitäisikö ehtoihin lisätä englantilaisen emerituspiispan näkökulma, sillä teologian ja kirkkojen ihmiskäsityksen pohjalta rikokset ihmisyyttä vastaan merkitsevät Jumalan kuvaksi luodun ihmisen tuhoamista. Niihin osallisuus on olemukseltaan Kolmiyhteisen Jumalan, kaikkien Luojan, kieltämistä.
Dialogi on tärkeää, mutta millä hinnalla?
Ortodoksisten ja orientaalisten kirkkojen esikokoukseen liittyvien uutisointien mukaan ilmapiiri oli hyvin rakentava ja dialogin jatkumista pidetään tärkeänä. Tähän luovat synkän kontrastin pommit ja aseet, jotka surmaavat jatkuvasti Ukrainan lapsia, vanhuksia, naisia ja miehiä, esiin tulleet hirvittävät sotarikokset ja venäläisten sotilaiden turhat kuolemat sodan alttarilla.
Samaan aikaan Venäjän kirkko puolustelee kansainvälistä oikeutta rikkovaa hyökkäyssotaa valitsemansa kaksijakoisen maailmankuvan mukaisesti. Näiden väitteiden mukaan kyseessä on metafyysinen ja oikeutettu taistelu venäläisen maailman ja kirkon puolesta (epämääräisen) lännen rappiota vastaan. Samalla kirkko Venäjällä antaa siunauksensa kansalaisyhteiskunnan kaventamiselle ja kasvavalle poliittiselle mielivallalle. Vastustavat ja rohkeat äänet hukkuvat pelkoon ja tuomioihin.
Venäjän laittoman, kirkon siunaaman sodan kontekstissa viestit ortodoksisten ja orientaalisten kirkkojen esikokouksesta ovat vastenmielisiä. Ortodoksisten kirkkojen nykyisten keskinäisten ja vaikeiden suhteiden valossa päätös näyttäytyy valitettavasti enemmän heikolta pyrkimykseltä säilyttää kirkkojen hauras, säröilevä ykseys, joka on osin jo menetetty. Siinä on valtava työsarka ekumeeniselle kirkolliskokoukselle, jos sellainen saadaan aidosti ja rakentavasti vielä aikaan.
Ortodoksissa kirkoissa, kuten myös KMN:n ja sen jäsenkirkkojen työssä ja keskinäisissä suhteissa tapahtuu paljon hyviä, positiivisia ja kannatettavia asioita, siitä ei ole epäilystäkään. Delegaatit meiltä ja muualta tekevät arvokasta työtä. Toiveikkuuteen on siis paljon aiheita.
Kirkot tai KMN:n jäsenyhteisöt eivät voi kuitenkaan elää irrallisena ympäröivästä maailmasta ja asettua eräänlaiselle keskusteluyhteyden korkeammalle tasolle. Ympäröivä maailma, josta itsekin olemme osallisia, on uskaltanut rohkeasti todeta tilanteen, mutta myös toimia sen velvoittamana asettaen kirveleviä ja konkreettisia esteitä, joiden pyrkimyksenä on Venäjän valtiovallan ja kirkon johdon mielenmuutos.
Suhteessa eri maiden toimiin joidenkin ortodoksisten kirkkojen vaikeneminen ja konkretiaan sitoutumattomuus on häpeällistä ja moraalitonta. Yhteyttä ei voi rakentaa tanssimalla surmattujen haudoilla. Tätä kuvaavat hyvin monet Raamatun kertomukset. Kun Kain surmasi Aabelin, Luoja ei ehdottanut keskustelua. Daavidin langetessa profeetta Natan ei pyytänyt audienssia tai perustanut keskustelufoorumia, vaan nuhteli Daavidia, joka kääntyi. Evankeliumissa halvaantunut sai anteeksi Vapahtajalta, jonka puoleen hän kääntyi, mutta myös kehotuksen olla enää syntiä tekemättä.
Aito dialogi tietyissä tilanteissa voi syntyä vasta katumuksen yhteydessä. Erityisen velvoittavana tätä on pidettävä, kun kysymyksessä ovat kokonaiset lankeemuksen ja halvaannuksen tilassa olevat kirkkoyhteisöt ja niiden johtajat, eivät yksittäiset kirkkojen jäsenet.
On hetkiä, jolloin tilannetta ei voida parantaa pelkästään keskustelulla, vaan myös osoittamalla rikosten suuruus käytännön toimin. Rikoksia ihmisyyttä vastaan voidaan pitää perustellusti yhtenä tällaisena käännekohtana. Vasta mielenmuutoksen kipinän syttyessä voidaan alkaa rakentaa haurasta dialogista yhteyttä. Sillekin siis on oma paikkansa.
Venäjän kirkon itseensä piirtämää Kainin merkkiä ei pyyhitä pois keskusteluilla, vaan syvällä katumuksella ja mielenmuutoksella, joka vaatii ensisijaisesti muutosta Venäjän kirkon sisällä. Tässä tilanteessa, jossa Raamatun kielikuvaa käyttäen faarao paaduttaa sydämensä ja kieltäytyy päästämästä kansaa vapauteensa, ei ole kysymys enää pelkästä dialogin puutteesta tai tarpeesta.
Se, mihin itäiset kirkot eivät KMN:n esikokouksessaan pystyneet, saattaa muuttua yleiskokouksessa. Toivoa siitä antaa KMN:n historia rakentavasta dialogista ja muutamat aiemmat jäsenkirkkojen erottamiset sekä jäsenyhteisöjen kasvavat kriittiset äänet.
Entä millä tavalla oman kirkkomme tulisi asiaan reagoida? Onko mahdollista, että kirkkomme vetäytyy väliaikaisesti pois KMN:sta kannanottona Venäjän kirkon osallistumiselle? Voisiko tätä pitää yhtenä rohkeana ja kristillisenä äänenä omasta pienestä ortodoksisesta maailmastamme niitä rikoksia vastaan, jotka on tehty Jumalan kuvaksi luoduille ihmisille, ja jotka Venäjän kirkko on sanoillaan ja toimillaan siunannut?
(Toim. huom. Arkkipiispa Leo ilmaisi tuoreeltaan pettymyksensä Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) yleiskokouksen valmistavaan kokoukseen.)