Suomen ortodoksisen kirkon musiikki perustuu pitkälti venäläiseen 1800- ja 1900- luvun kirkkolauluperinteeseen.
Tuota venäläisen kirkkomusiikin aikaa on kutsuttu milloin enemmän ja milloin vähemmän tosissaan myös rappiokauden musiikiksi. Minä en ajattele niin, sillä venäläinen romantiikan ajan sävelmistö kuuluu luovuttamattomana osana Suomen ortodoksisen kirkon liturgiseen musiikkiperinteeseen.
Toinen tärkeä musiikkimme on bysanttilainen kirkkolaulu. Suomen Bysanttilaisen musiikin seuran toiminnan ja joidenkin kirkkomme merkittävien muusikoiden sitkeän työn tuloksena myös tämä musiikki on alkanut yhä useammin soida kirkoissa ja sen palveluksissa. Koska kyseessä on kirkkomme vanhin ja historiallisesti katsottuna alkuperäisin musiikki, myös sillä tulee olla jatkossakin tärkeä asema kirkossa.
Pelkästään venäläinen tai bysanttilainen kirkkolaulu ei kuitenkaan riitä. Meidän kirkkomme tarvitsee lisää oman aikamme liturgista musiikkia, sitä, joka puhuu aikamme musiikin kieltä.
Teologien ei pidä hermostua viimeisestä lauseesta, en ole harhaoppinen. Ymmärrän, että musiikki ortodoksisessa perinteessä on ennen kaikkea rukousta, säveliin puettua opetusta, evankeliumin ja psalmien totuuksien ylistämistä.
Kun kymmenen vuotta sitten liityin Kirkkoon, oivalsin nopeasti, että ortodoksisessa kirkkomusiikissa – hieman liioitellen – vähiten tärkeä asia onkin itse musiikki. Myönnän, että se pani musiikkitoimittajan mielen hetkeksi ymmälleen.
Toisaalta on kirjoitettu, että kirkkomme musiikki on kuin ”runopukuinen laulettava uskonoppi”, jonka ajatellaan painuvan helpommin ja syvemmin kuulijan mieleen juuri sen tähden, että sana ja sävel ovat siinä erottamattomassa symbioosissa.
Myös Basileios Suuri kirjoittaa nimenomaan musiikin puolesta:
”Kun Pyhä Henki tiesi, että on vaikeata johdattaa ihmissuku hyveeseen ja että me taipuvaisina aistillisuuteen poikkeamme oikealta tieltä, niin mitä hän tekikään? Hän liitti mukaan melodian suloisuuden, jotta me huomaamattamme kuulolle mieluisan soinnin myötä ottaisimme vastaan sen, mikä sanassa on hyödyllistä.”
Uusi on hieman vaarallinen sana kirkossamme, me kun olemme tunnettuja siitä, että nimenomaan säilytämme vanhaa. Vanhan säilyttäminen ei tarkoita kuitenkaan kuollutta museota, vaan elävää kirkkoa, jossa kirkkotaide, kuten musiikki, on liiketilassa – toki perinteeseen vankasti nojautuen.
Kun katsomme, miten bysanttilaisesta musiikista on kehittynyt aikanaan varhainen venäläinen kirkkomusiikki znamenie–sävelmistöineen, ja siitä edelleen 1800–luvun romantiikka ja myöhemmin 1900–luvun kohtuullinen modernismi, huomaamme, että vanhan säilyttämisestä huolimatta musiikki on koko historiansa ajan uudistunut ortodoksisessa kirkossa.
Jos tämä muutos yhtäkkiä loppuisi 2000-luvulla, kirkkomusiikkimme muuttuisi museoksi, eikä se olisi enää elävää perinnettä. Tämän välttämiseksi meidän pitää vaalia oman aikamme musiikkia kirkossamme.
Kannustan kaikkia kuuntelemaan, mitä kirkkomme nuorilla säveltäjillä on sanottavanaan. Kirkkokansaa lohduttaa kenties se tieto, että tutkimusten mukaan pikkulapsen pitää maistaa uutta makua noin kymmenen kertaa ennen kuin hän hyväksyy sen makutottumuksiinsa. Sama pätee uuden liturgisen musiikin omaksumisessa: muutaman kuuntelukerran jälkeen se muuttuukin korvissamme jo tutuksi!
Johann Sebastian Bach, kirkkomuusikoista kenties kaikkein suurin, signeerasi sävellyksensä merkinnällä Soli Deo Gloria. Soikoon tässä hengessä Suomen ortodoksisessa kirkossa sulassa sovussa niin bysanttilainen, venäläinen kuin uusi suomalainenkin liturginen musiikki!