Vuoden lähestyessä loppuaan on tapana nostaa esiin vuoden kohokohtia. Itselleni tämän vuoden suuria hetkiä oli romanttinen kohtaaminen kesäyössä. Patikoituani metsän läpi ja tullessani pienelle niittyaukiolle tunsin, kuinka joku katselee minua. Käänsin pääni ja huomasin, että muutaman metrin päästä minua silmäilee kaunis, punertava peura.
Peuran katse oli rauhaisa ja tyyni, mutta tuntui painuvan syvälle sisimpään. Seisoimme pitkään tuijottaen toisiamme.
Olen miettinyt tuota katsetta paljon. Siinä oli jotain mysteerisen kaunista, jotain herkän poeettista. Jotain uteliasta, jotain tietävää. Viatonta puhtautta. Mutta myös elämän kovuutta ja katoavaisuutta, ankaria realiteetteja.
Tässä kohdin on tunnustettava, että peuran katseesta puhuessani liu’un nopeasti kuvaamaan omia ajatuksiani peurasta ja peurana olemisesta. Ihmiskäsitteiden avulla on kuitenkin mahdotonta saada otetta siitä, mitä peuran katseen takana on.
Yleensä silloin kun ymmärryksen rajat tulevat vastaan, lukeminen voi auttaa. Niinpä etsin käsiini Jacques Derridan hiljattain suomennetun teoksen Eläin joka siis olen. Kirja on sarja filosofisia luentoja, joiden innoittajana toimi Derridan kohtaaminen oman kissansa kanssa.
Kylvystä tullessaan alaston Derrida huomasi tuntevansa häpeää kissan katsoessa häntä. Miksi häpeää? Miksi eläimen katse vaikutti samoin kuten ihmiskatse? Derrida piti tämän kysymyksen pohjalta sarjan vaikeatajuisia luentoja, jossa hän painiskeli läntisen aatehistorian kanssa. Miksi eläimet olivat aatehistorian marginaalissa, jos niillä on tuollainen katse? Millaisia käsitteitä eläinten tietoisuuden tiloista ja kommunikaatiosta pitäisi käyttää?
Derridan kirja on tärkeä ja tasokas puheenvuoro, mutta loppujen lopuksi ei kovinkaan antoisa sen kysymyksen kannalta, mitä eläimen katseen takana on. Ihmisajattelu etenee omien käsitteidensä ehdoilla ja myös tukehtuu omiin käsitteisiinsä.
Ymmärsin, että minut lumonnut peuran katse itse asiassa oli niin pysäyttävä ja puhutteleva juuri siksi, että se oli Derridan yläpuolella. Se oli katse sisäisestä maailmasta, joka ei tukehdu sanoihin. Se katse edustaa sellaista olemisen tapaa, joka ei ole sanojen rajojen ja aatehistorian kommervenkkien alaisuudessa.
Luulen, että sen tapaiset asiat kuin luonnon kauneus on koettavissa syvemmin, mikäli kokemusta ei aseteta sanojen raameihin. Luonto ja kauneus ‒ puhumattakaan Jumalasta ‒ ovat kaikkitäyttäviä asioita, joiden kokeminen on nimenomaan rajattomuuden kokemista. Sanat taas ovat ymmärryksen rajaviivoja.
Oma elämäni on sanojen kanssa työskentelemistä 14 tuntia päivässä vuodesta toiseen, joten sikäli ei ole ihme, jos sanojen maailman ulkopuolelta tuleva katse on pysäyttävä ja puhutteleva. Mutta tämä lienee sivuseikka. Eläimen katseen puhuttelu on kaikkien koettavissa, toimenkuvasta riippumatta.
Peura on tietysti eläimenä poikkeuksellisen runollinen. Sen silmät ovat suloisen syvät, sen liike on aineellisuuden kahleet ylittävää keveyttä. Mutta vastaavanlaisia kohtaamisia tapahtuu yhtä lailla vaikkapa västäräkkien, varisten ja pikku jyrsijöiden kanssa, mikäli vain katsomme heitä ilman omia ennakko-oletuksiamme ja arvottamisiamme. Ja annamme heidän puhutella meitä.
Ihmisen katse ja eläimen katse
Asiaa voi miettiä myös vertailemalla ihmisten ja eläinten katseita. Ihmiskatse on äärettömän sävykäs ja voi olla antoisa lukemattomin tavoin. Kovin usein ihmiskatse on kuitenkin arvottava ja arvosteleva. Ennakkoluulot näkyvät katseissa. Suu käy fiksuja keskusteluja, mutta silmät kertovat: ”Olet pullea vanha mies, joten et sinä todella ymmärrä, miten maailma pitäisi nähdä.”
Ihmiskatseelle on tyypillistä vaateliaisuus. Katse esittää vaatimuksia. Ne johtavat usein pettymiseen ja närkästymiseen: sinä et ole sellainen kuin minä haluan.
Ihmiskatse etsii alituiseen keinoja käyttää toista hyväkseen. Joskus konkreettisesti, joskus henkisesti. Joskus pyytämällä apua, joskus manipuloimalla. Joskus mielistellen, mutta takana päin piruillen.
Moni katse kertoo: sinun asemassasi pitäisi käyttäytyä toisin. Toisin sanoen sinun pitäisi olla minun mieleni mukainen. Suu puhuu kohteliaisuuksia, mutta katse ilmaisee pettymyksiä. Katseellaan ihminen hylkää toisen ihmisen.
Tällaiseen verrattuna eläimen katse on kevyt, ongelmaton. Eläimen katse ei satuta. On ihanaa saada katse, joka ei esitä vaatimusta; katse joka ei ole ladattu ennakkoluuloilla. Katse joka ei pyri saamaan sinusta hyötyä. Sellaisen katseen voi saada peuralta. Tai västäräkiltä.
Uskallanko sanoa, että eläinten seurassa on helpompi olla kuin ihmisten? Onko luvallista olla sitä mieltä, että eläimen katse on antoisampi kuin ihmisen?
Ihminen, missä olet?
Tänä vuonna kaikki kokemukset ovat värittyneet Venäjän hyökkäyssodan ja sotarikosten läpi. Tämä koskee myös eläinten katsomista. Silmäillessäni uutisia Ukrainasta tunnen häpeää ja pohjatonta vastenmielisyyttä. Syyttömät kärsivät, eivätkä ainoastaan ihmiset.
Koko pitkän talven linnut odottavat Afrikassa, että pääsisivät pohjoiseen rakentamaan pesänsä ja hautomaan muniaan. Lintuemoille mikään ei ole niin rakasta kuin nuo pienet munat. Mutta kun pesä on saatu kasaan ja olisi munimisen aika, taivaalta sataa tulta ja tulikiveä. Tykit jylisevät, venäläiset fosforipommit polttavat metsiköitä. Tyhjänpäiväisen nationalismin takia eläimet joutuvat kärsimään, aivan totaalisen turhaan, absoluuttisen syyttöminä. Venäjän hyökkäys on paitsi kansainvälisten sopimusten polkemista ja avoimia sotarikoksia myös hirvittävä ympäristörikos. Ja anteeksiantamaton rikos eläimiä vastaan.
Hävettää olla ihminen. Liian moni meistä on vajonnut inhottavaan barbarismiin. Voimme kiusata, karkottaa ja tappaa eläimiä, sairaimmillaan pelkästään huvin vuoksi. Kaiketi perussyy on se, että emme tunne eläimen katseen puhtautta, kauneutta ja syvyyttä. Emme näe eläimen itseisarvoa.
Olemme painaneet eläimet alas käsitteillämme, määritellen mitä kaikkea eläimillä ja eläintietoisuudessa meidän mielestämme ei ole. Jopa eläintutkijat toisinaan ihailevat eläimiä lähinnä siinä määrin kuin löytävät niiden käyttäytymisestä joitain ”ihmismäisiä” piirteitä kuten kommunikointia. Mutta eläimen arvo ei perustu siihen, missä määrin sen toiminta muistuttaa jotain ihmistoimintoa. Eläin on arvokas itsessään.
Ihmettelen ihmistä. Hänen röyhkeyttään. Ihminen jyrää pusikot, ajaa eläimet pois ja julistaa maan omakseen. Väittää silmä kovana: ”Tontti on minun; tikka nakuttakoon muualla, minä kaadan kaikki vanhat kuuset ja istutan tilalle muovisen näköisen puskan! Sitten nautin lähiluonnosta tasaisella pihallani.” Tämä absurdi näytelmä on käynnissä kaikilla pientaloalueillamme. Valloitus, tuho ja omistus – ilman kysymystä oikeutuksesta. Sodankäynnin logiikkaa.
Ihminen, eläimet olivat sinun tontillasi tuhansia vuosia ennen sinua. Sinä olet vieras ja muukalainen tontillasi. Sinä pientaloinesi olet haitallinen vieraslaji.
Tiedän, että omistusoikeuksien perustan kyseenalaistaminen ärsyttää monia. Älkäämme siis väitelkö tästä. On parempaakin tekemistä. Lähdetään metsän eläjien luokse ja annetaan heidän puhutella meitä.
Metsän väeltä voit saada katseen, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet eikä vaadi sinua olemaan hienompi, kauniimpi, arvokkaampi tai tehokkaampi. Sellainen katse ei unohdu.
Kun ensi keväänä katsot västäräkkiä, ota hattu pois päästäsi ja kysy, mistä pieni matkamies on tullut ja mitä nähnyt. Jos sinulla on sielu, västäräkki kyllä vastaa sinulle.