Viisauden kirjasta mieleen tarttuu kuvaus hetkestä: ”Syvä hiljaisuus ympäröi kaiken ja yö eteni kulkunsa puoliväliin”. Elettiinköhän silloinkin tällaista pimeää keskiaikaa, vanhan ja uuden ajan välillä? Miettivätkö aikalaiset, tulisiko enää koskaan valoisaa, ja oliko hiljaisuus heille lempeää vai pelottavaa? Paaston aika on tulossa valmiiksi, ja vastakohdat näkyvät yhä selvemmin. Maailmantuskassa toivoo, että valo näyttäytyisi entistä kirkkaammin tätä pimeää vasten. Samalla lailla kuin äänenkin kuulee hiljaisuudessa paremmin.
Konsertin lopussa kuoro laulaa viimeiset sävelet, ja koko vanha kirkko soi juuri niin kauniisti kuin joku rakentaja kauan sitten oli haaveillut. Nuottia seuraava tauko väreilee samalla taajuudella, ja sitäkin kuuntelee mykistyneenä ja hengittämättä. Ikuisuuden häivähdys katoaa, kun joku rikkoo taputuksillaan hiljaisuuden. Huokaisten siihen liittyy mukaan, vaikka vielä hetken olisi halunnut kuunnella katoavaista.
Lauantai-iltana sammutimme valoja tunniksi Maailman luonnonsäätiön kampanjassa. Tarkoituksena oli osoittaa huolta ilmastonmuutoksesta. Meille kyse oli valitusta pimeästä. Jossakin toisaalla pimeä nöyryyttää ja osoittaa sormella ihmisen pienuutta. Yli vuosikymmenen kestänyt sota Syyriassa ei ole vieläkään ohi. Ihmiset yrittävät rakentaa tavallista arkea siellä, missä taistelut ovat tauonneet. Lapset käyvät koulua ja aikuiset töissä. Kesken lauseen laskeutuva pimeä ja päivän ties monesko sähkökatkos muistuttaa kuitenkin siitä, että elämä ei ole hallinnassa, vaikka kuinka haluaisi. Pimeä kestää niin kauan kuin muut haluavat, paitsi niillä alueilla, joissa ihmisillä on varaa maksaa – niin absurdilta kuin se nyt kuulostaakin – pimeästi. Toisten kärsiessä niillä toisilla on sadonkorjuun aika.
Suuren simpukankuoren painaminen korvalle on lohdullista. Pitää olla ihan hiljaa, mieluummin silmät kiinni, että kuulisi meren aaltojen äänen. Mitä sitten, jos aaltojen kohina on ympäristön äänistä syntyvää myötävärähtelyä tai nousee korvaan kuuntelijan omasta sydämestä. Simpukankuoressa on kätkettynä muisto merestä. Samalla tavalla meissäkin on piilossa Luojan henkäystä, jonka kuulee vasta hiljentyessä.
Joskus pimeässä jaettu hiljaisuus on täynnä toivoa. Parin viikon päästä olemme kirkossa keskellä yötä, yhdessä. Odotamme ja uskomme, vaikka emme näe. Hiljaisuuden puhkaisee laulu, joka lupaa Valon voittavan pimeyden: ”Sinun ylösnousemistasi, Kristus Vapahtaja, enkelit veisuin ylistävät taivaissa, tee meidätkin maan päällä otollisiksi Sinua puhtain sydämin ylistämään."