Blogi

Armon paradoksi on kokea olevansa rakastettu, vaikka ei tunne olevansa sen arvoinen

Näin eläkeläisenä voi sanoa, että elämä on muutosta, kasvua ja lahoamista. Jos valitset elämän ja kasvun, valitset myös muuttumisen ja pelastuksen tien, jossa kirkon tarjoamalla paastolla on tärkeä rooli. Ihmisen on tultava rakastamisen arvoiseksi. Meidän on muututtava rakastaviksi ja kurinalaisiksi ihmisiksi niin itseä kuin lähimmäisiämme kohtaan. Emme voi olla suuren egon pönkittämiä ahneita ripustautujia. Paasto voi tarjota mahdollisuuden löytää sen, mitä emme etsineet, mutta joka löytää meidät. Tässä meitä auttaa armo. Se ei ole pelkkä lahja vaan myös opittu taito. Siksi meitä ohjaa monesti näkymätön käsi ja käsittämätön viisaus.
Pekka Jyrkinen Valamon hautausmaalla 2023
Blogivieras: Pekka Jyrkinen

Positiivisen psykologian luoja Martin Seligman on kehittänyt PERMA-mallin. Sana muodostuu englanninkielisten sanojen alkukirjaimista ja se kertoo, mitkä viisi asiaa tuovat ihmisille onnen ja hyvinvoinnin: positiiviset tunteet, tekemisen imu, hyvät ihmissuhteet, merkitykset ja aikaansaamisen tunne. Nämä viisi elämän peruspilaria löytyvät myös sovintosunnuntaina alkaneesta suuresta paastosta. Tehdään merkityksellisiltä tuntuvia asioita itselle tärkeiden ihmisten kanssa ja suhtaudutaan elämään luottavaisesti.

Elämällä ja uskonnolla on salasuhde. Se perustuu pyhyyden kokemukseen. Olimme vaimoni kanssa tänä vuonna ensimmäisellä paastoviikolla kuuntelemassa Andreas Kreetalaisen katumuskanonia Kuopion katedraalissa. Se liturginen draama, jossa oli mukana syvällistä raamatullista pohdintaa, ikonikauneutta, tuohusten tuomaa rukouksellisuutta ja papiston ja kuoron vuoropuhelua tempasi pois banaalista jokapäiväisyydestä ja auttoi näkemään yleviä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen elämän vastauksia.

Moderni ihminen on menettänyt menestyksensä ja ylikehittyneen egonsa myötä suhteellisuudentajunsa. Maailma ei ole vain kiihkeää tekemistä, kiihkeitä ihmissuhteita tai kiihkeitä jakolinjoja vaan koti, pyhä tila, jossa on mahdollisuus löytää pyhyyden läheltä pyyteetöntä kauneutta ja hiljaisuuden ilmapiiriä. Se on olemista, joka palauttaa ihmisen sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä omalle paikalleen olemisen ystäväksi, Jumalan työtoveriksi sekä pyhyyden tarkkailijaksi ja vartijaksi.

Mikä on se voima ja energia, joka saa paaston aikana ihmisen kurinalaiseksi? Se on rakkaus. Rakkaus on suuri arvoitus. Sitä on joskus mahdoton tutkia tai selittää. Se on liian suuri ja syvällinen asia sanoilla selitettäväksi tai täysin ymmärrettäväksi. Rakkaus on tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi. Tämä määritelmä sopii hyvin ortodoksiseen ajatteluun, koska se palvelee meidän henkistä kasvuamme. Rakkautta etsiessä paastossa tai ilman meitä ohjaa aina näkymätön käsi ja käsittämätön viisaus.

Olen löytänyt uskonnolliseen elämääni uuden ulottuvuuden. Koska lapsuuteni ja nuoruuteni uskonnollisuus rakentui aktiivisuuteen kirkkomusiikin ja ponomarin tehtävien myötä Suonenjoen ortodoksisessa kirkossa syvällisten evakkotaustaisten ortodoksien parissa, koen ortodoksisten jumalanpalvelusten striimaukset Uspenskin katedraalista hyvin myönteisinä ja palkitsevina. Elämän ilon, rakkauden ja merkityksen voi löytää elämän pienistä ja hetkellisistä iloista, jotka palauttavat vanhan muistijäljen.

Tässä hetkessä ja tässä paastossa tarvitsen armoa: anteeksiantavaa armoa, armon voimaa ja kiitollisuutta. Armon paradoksi on siinä, että ihminen kokee tulevansa hyväksytyksi, kannatelluksi ja rakastetuksi, vaikka ei koe olevansa sen arvoinen. Armo on mielenlaatu.

Jokaisen ihmisen elämä on kätketty armoon. Se on rakkauden tie. Vaikka se kohoaa ajattelun ja sanojen yli, sitä kuvaa hyvin syvällisellä ja puhuttelevalla tavalla kirjailija Aino Suholan runo:

Missään
ihminen ei ole niin läsnä
kuin haavoissaan.
Eikä missään kohtaaminen niin syvää.

Otsikkoa on muokattu 21.2. klo 22:27 sisältöä paremmin vastaavaksi.

Pekka Jyrkinen Valamon hautausmaalla 2023
Blogivieras: Pekka Jyrkinen

Sukuni ortodoksiset juuret ulottuvat yli 400 vuoden taakse Laatokan Karjalaan. Ensimmäinen tunnettu kantaisä Jaakob Pietarinpoika asui Impilahden Ruokojärvellä 1500-luvun lopulla. Tämä rajakarjalainen agraarielämä luonnon ja uskonnon kanssa sopusoinnussa katkesi 5.12.1939, kun sukumme lähti evakkomatkalle. Evakkomatka kesti kuusi vuotta suunnilleen yhtä monella paikkakunnalla. Uusi isovanhempien Natalian ja Porfirin saama evakkotila, joka oli myös minun ja kanttoriveljeni Matin koti, löytyi Suonenjoelta 12.6.1946.

Opettajavanhempani opastivat meidät veljekset kirkon polulle. Murrosikään saakka olimme mukana jokaisessa jumalanpalveluksessa Suonenjoen ortodoksisessa kirkossa ponomareina ja kuorolaisina. Evakkotaustaisten karjalaisten lämmin, aito, syvällinen ja luonnollinen ortodoksisuus löysi tiensä meidän molempien sydämeen. Siksi halusimme molemmat opiskella kirkon työhön toinen kanttoriksi ja toinen papiksi.

Olen myös ensimmäinen, joka valmistui vuonna 1992 teologian maisteriksi Joensuusta ja ainut piispa Aleksin papiksi vihkimä henkilö.

Armeijan ja RUK:n jälkeen avautui tie palvelutehtävään Suomen ortodoksisessa kirkossa: uskonnonopettajana Nurmeksessa, pappina Kuopiossa ja lopuksi seitsemän vuotta kirkkoherrana Mikkelissä. Tuossa työssä epäonnistuin ja siksi hakeuduin jatko-opintoihin Helsingin Yliopiston kasvatustieteelliseen tiedekuntaan. Opiskelu avasi tien koulumaailmaan, jossa vierähti seuraavat 25 vuotta: erityisopettajana ja luokanopettajana Mikkelissä ja Suonenjoella sekä lopuksi 18 vuotta rehtorina Hirvensalmella.

Elämän mottoni on vanha rajakarjalainen sanonta: “Vot on tiäll ́ mualimas ́ hyvä eliä, ku jaksaa kod ́van gorua tsirppua.”

Blogivieraan esittelyteksti on päivitetty 26.3.2024 klo 14:25.