Piispainkokous suoritti tiistai-iltapäivän istunnossaan arkkipiispan vaalin ehdokasasettelun, jolloin läsnä olivat Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos sekä kutsuttuna asiantuntijana Kydoniain metropoliitta Athenagoras ja tulkkina rovasti Ioannis Lampropoulos.

Vaaliin ehdolle asetetut piispat eivät voi osallistua ehdokasasettelun tekemiseen. Yksi ennakkosuosikeista, Kuopion ja Karjalan metropolitta Arseni ilmoitti eilen, ettei hän ole käytettävissä arkkipiispaa valittaessa. Ehdokkaaksi esittäminen edellyttää asianomaisen suostumusta.

Jotta piispainkokousta voitaisiin tarvittaessa täydentää, Valamon luostariin oli kutsuttu jo valmiiksi Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos ja Kydoniain metropoliitta Athenagoras. Suomen ortodoksisen kirkon eläkkeellä olevat piispat, metropoliitta Panteleimon sekä metropoliitta Ambrosius olivat ilmoittaneet olevansa estyneet. 

Piispainkokouksen istuntoa edelsi kirkolliskokouksen suljettu täysistunto, jolloin kirkolliskokousedustajat esittivät sopiviksi katsomiaan henkilöitä asetettavaksi ehdolle arkkipiispan vaalissa. Tiistai-iltana ovat vuorossa arkkipiispaehdokkaiden haastattelut.

Arkkipiispan vaali toimitetaan torstaina 28.11. Valamon luostarissa liturgian jälkeen.

Piispainkokouksen pöytäkirja 26.11.2024

Esittelyssä: Metropoliitta Elia

Kajaanista kotisin olevalla Oulun metropoliitta Elialla, 62, on opettajan ja teologin koulutus, ja hän on toiminut 15 vuotta opettajana. Lisäksi hän on toiminut seurakuntapappina ja kirkkoherrana, ja nämä tehtävät ovat tutustuttaneet hänet paitsi hallintoon, myös käytännön seurakuntaelämään.

Metropoliitta Elia kertoo saaneensa myönteistä palautetta ulospäin suuntautuvan luonteensa ja laajan kielitaitonsa vuoksi. Hän taitaa muun muassa ruotsia, englantia, saksaa ja tsekkiä ja on opiskellut ja asunut 12 vuotta ulkomailla. Hänet valittiin vastikään Suomen Ekumeenisen Neuvoston puheenjohtajaksi kolmivuotiskaudelle.

Hänet vihittiin piispaksi ja asetettiin Oulun hiippakunnan piispan tehtävään Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa Oulussa tammikuussa 2015. Siitä lähtien hän on liikkunut tehtävissään välillä Akaa-Sevettijärvi, jolloin välimatkaa kertyy parhaimmillaan jopa yli 1100 kilometriä.

Tässä siteeratut piispojen vastaukset ovat peräisin kyselystä, jonka Aamun Koitto lähetti tulevan arkkipiispan vaalin ennakkosuosikeille. 

– Olen kymmenen piispana olovuotenani solminut paljon yhteyksiä Suomessa ja maailmalla, niin ortodoksisissa kuin ekumeenisissakin piireissä.

Esimiehenä hän uskoo keskustelevaan johtajuuteen. 

– Kirkkomme työntekijät ovat hyvin koulutettuja ja myös motivoituneita. Piispana haluan jatkossakin tukea ja kannustaa heitä. Esihenkilön tehtävä on huolehtia siitä, että seurakuntien työntekijöillä on mahdollisuus tehdä työtään hyvin.

Kysymykseen, miten hän luonnehtisi Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa ortodoksisessa maailmassa tällä hetkellä, metropoliitta vastasi:

– Venäjän kirkon osalta on valitettavasti todettava, että vaikka sota Ukrainassa loppuisi, ja vaikka Venäjän kirkon johto vaihtuisi, ei paluuta entisiin suhteisiin voi läheskään heti tapahtua. Siellä niin valtion kuin kirkonkin koko johtava eliitti on sitoutunut ”Venäläinen maailma” -ideologiaan. Se tekee kanssakäymisen kirkkojemme välillä vaikeaksi.

– Kirkollemme luontevat suhteet ovat omaan patriarkaattiimme Konstantinopoliin ja sen alaisiin kirkkoihin Virossa, Liettuassa ja Skandinaviassa.

Naisten asemaa Suomen ortodoksisessa kirkossa hän kommentoi:

– Mielestäni kaikki kirkon työntekijät, myös vapaaehtoiset, tulee siunata tehtäviinsä. Naisten kohdalla on ollut historian kuluessa selkeää epäröintiä, jopa pelkoa. Tämä näkyy muun muassa pyhien kalenterissa naisten harvalukuisuutena (poislukien marttyyrit) ja joidenkin liturgisten tekstien sisällössä. Korjattavaa riittää. Piispainkokouksen on hyvä tehdä asiassa suunnitelma, jonka mukaan edetään.

Löydät metropoliitta Elian laajemman haastattelun täältä.

Esittelyssä: Piispa Sergei

Viinijärveltä syntyisin oleva Haminan piispa Sergei, 59, tunnetaan muun muassa Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin pitkäaikaisena johtajana. Nykyään luostaria johtaa hänen seuraajansa igumeni, arkkimandriitta Mikael.

Hänet valittiin apulaispiispaksi kotiluostarissaan 25. marraskuuta 2021, minkä jälkeen seurasi apulaispiispaksi vihkiminen Uspenskin katedraalissa 16.1.2022 ja muutto Helsinkiin. Piispa Sergei ehti kilvoitella luostarissa 31 vuoden ajan eli yli puolet elämästään. Tästä ajasta hän toimi lähes neljännesvuosisadan Valamon luostarin igumenina eli johtajana. Hän on myös Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan hallituksen puheenjohtaja.

– Sitä (toim.huom. Valamoa) voidaan pitää myös keskisuurena yrityksenä, jossa työskentelee sekä luostarin veljestö että palkattu henkilöstö. Pitkä kokemukseni esimiestehtävistä ja haastavien tilanteiden ratkaisuista on kokemuspääomaa, josta olisi hyötyä myös arkkipiispan tehtävässä, piispa Sergei arvioi.

– Luostarivuosien aikana minulle syntyi suhteita eri ortodoksisiin paikalliskirkkoihin niiden päämiesten ja papiston vieraillessa Valamossa. Konstantinopolin patriarkka Bartolomeoksen kutsusta olen ollut mukana hänen seurueessaan virallisella vierailulla Georgian ortodoksiseen kirkkoon. Olen vieraillut patriarkaattimme keskuksessa useita kertoja viime vuosina, joten olen siellä tunnettu. 

Luonnettaan piispa Sergei kuvaili lempeäksi ja harkitsevaksi, mutta pystyvänsä tarvittaessa myös tiukkoihin päätöksiin. 

Kysymykseen, miten hän luonnehtisi Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa ortodoksisessa maailmassa tällä hetkellä, piispa Sergei vastasi muun muassa:

– Venäjän kirkko on katkaissut suhteensa kaikkien niiden kirkkojen kanssa, jotka ovat hyväksyneet Ukrainan autokefaalisen kirkon aseman. Aleksandrian patriarkaatin alueella Afrikassa Venäjän kirkko on laittomasti ja kanonien vastaisesti siirtänyt papistoa ja seurakuntia Moskovan patriarkaatin alaisuuteen, mikä hajottaa ortodoksisten kirkkojen ykseyttä.

– Suomen ortodoksisella kirkolla ei ole tällä hetkellä mitään yhteistyötä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkkomme on tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan ja patriarkka Kirillin sotaa tukevat lausunnot. Venäjän kirkko on paljolti eristäytynyt muusta ortodoksisesta maailmasta eikä suhteiden palautuminen ole näköpiirissä pitkään aikaan. Suomen ortodoksisen kirkon tulee pitää yllä aktiivisia suhteita etenkin omaan Konstantinopolin patriarkaattiin, mutta myös muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin.

Naisten asemaa hän kommentoi muun muassa:

– Jos verrataan naisten asemaa Suomen ortodoksisessa kirkossa ja muissa ortodoksisissa paikalliskirkoissa, niin voi todeta, että meillä naisten tasa-arvo on toteutunut monin verroin paremmin. Meillä on tänä päivänä naisia korkeissa kirkon hallinnon tehtävissä kuten kirkolliskokouksen, kirkollishallituksen, seurakuntien valtuustojen ja neuvostojen jäseninä. – – – Elettyäni itse yli kolmekymmentä vuotta munkkiluostarissa olen tottunut vahvasti siihen perinteeseen, että miehet ovat alttarissa. Ymmärrän toki myös mainitut* poikkeustapaukset. Naiskanttorit ja muut kirkon naispuoliset työntekijät ja seurakuntien luottamushenkilöt siunataan tehtäviinsä jo nyt useissa seurakunnissamme, ja sen tulisi olla vakiintunut tapa.

Löydät piispa Sergein laajemman haastattelun täältä.
(*ks. kaikki kyselyvastaukset)

Myös näitä heiltä kysyttiin:

Lisäksi piispoilta kysyttiin edellä mainitussa Aamun Koiton kyselyllä heidän näkemyksiään muun muassa naisten ja tyttöjen asemaan, säästökohteisiin, uskonnolliseen ääriajatteluun ja arkkipiispan rooliin yhteiskunnallisena keskustelijana ja arvojohtajana. Löydät loput vastaukset täältä.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena kirkkona Konstantinopolin patriarkaattiin, jonka päämies on ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Sen sijaan Moskovan patriarkaattia johtaa patriarkka Kirill, joka on näkyvästi asettunut tukemaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. Suomen ortodoksien kirkko on tuominnut jyrkästi sekä Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan että patriarkka Kirillin sotaa lietsovat puheet.

Juttua on täydennetty arkkipiispaehdokkaiden esittelyteksteillä 26.11.2024 klo 20:51 ja otsikkoa muutettu vastaavasti. Pääkuva on vaihdettu 27.11.2024 klo 18:09.

Pääkuva ylhäällä: Haminan piispa Sergei (vas.) ja Oulun metropoliitta Elia kirkolliskokouksen aikana Valamon luostarissa 2024.

”Korkeasti Pyhitetty Leo, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa, rakas veli ja meidän Vaatimattomuutemme kanssapalvelija Herrassa, Kunnioitetut patriarkaaliset edustajat – Korkeasti Pyhitetyt Stefanos Tallinnan ja koko Viron metropoliitta sekä Athenagoras, Kydonian metropoliitta, Kunnia-arvoisimmat esipaimenveljet, Kunnioitettu papisto, Arvostetut seurakuntien ja yhteisöjen edustajat sekä kaikki tämän papiston ja maallikoiden kokouksen osanottajat, Kristusta rakastavat Suomen ortodoksisen kirkon uskovaiset: Armo teille kaikille Jumalalta, meidän taivaalliselta Isältämme, ja meidän Herraltamme Jeesukselta Kristukselta, sekä Pyhältä ja Eläväksitekevältä Hengeltä.

Viitaten 22. lokakuuta 2024 päivättyyn patriarkaaliseen kirjeeseemme, jossa hahmoteltiin tulevan arkkipiispanvaalin kanoniset menettelytavat, lähestymme tätä merkittävää siirtymävaihetta Suomen ortodoksisen kirkon historiassa syvällä pastoraalisella huolella. Tämä prosessi edellyttää uskollisuutta pyhille perinteille, jotka on välitetty sukupolvelta toiselle, sekä kirkollisille käytännöille, jotka ovat ohjanneet kirkkoamme pyhien apostolien ajoista lähtien. Tässä pyhässä tehtävässä Ekumeenista patriarkaattia edustavat Korkeasti Pyhitetyt Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos ja Kydonian metropoliitta Athenagoras. Tämä tärkeä tapah-tuma seuraa kirkossanne äskettäin vietettyä autonomian satavuotisjuhlaa, jota meillä oli siunaus ja kunnia juhlistaa kanssanne henkilökohtaisesti viime vuonna tekemällämme vierailulla kauniissa maassanne. Tämä vuosipäivä on merkittävä virstanpylväs, joka osoittaa sekä ortodoksisuuden elinvoimaisuuden maassanne että jumalallisen viisauden ilmenemisen Konstantinopolin Äitikirkon vuonna 1923 myöntämässä Tomoksessa, joka toimii kirkkonne ja Ekumeenisen patriarkaatin suhteen perustuskirjana.

Ortodoksinen kanoninen perinne korostaa erityisesti asianmukaisen järjestyksen säilyttämisen ratkaisevaa tärkeyttä kirkollisissa asioissa, erityisesti hierarkkisessa suksessiossa. Nämä hetket edustavat kriittisiä taitekohtia, joissa apostolisen seuraannon jatkuvuutta on varjeltava erittäin tarkalla hengellisellä arvostelukyvyllä. Raamatun ohjeen ”kaiken pitää kuitenkin tapahtua asianmukaisesti ja hyvässä järjestyksessä.” (1. Kor. 14:40) mukaisesti, Kristuksen Pyhä ja Suuri Kirkko, vuosisataisen ortodoksisten uskovien kaitsemisen kokemuksen ohjaamana, on huolellisen harkinnan ja rukouksen jälkeen laatinut kattavat menettelytavat tämän siirtymän hallinnoimiseksi ja varmistanut sekä kanonisen täsmällisyyden että pastoraalisen herkkyyden ortodoksisen ekklessiologian ajattomien periaatteiden soveltamisessa.

Nämä ohjeet, jotka takaavat yhdenmukaisuuden sekä pyhien kanonien että autonomianne takaavan Tomoksen kirjaimen ja hengen kanssa, tarjoavat puitteet tälle historialliselle hetkelle kirkkonne matkalla, ja ottavat huomioon uskovaistenne tämänhetkiset pastoraaliset tarpeet.

Tässä siirtymävaiheessa meitä muistutetaan apostoli Paavalin sanoista efesolaisille: ”Kristus antoi apostoleja, profeettoja, evankelistoja, ohjaajia ja opettajia valmentamaan hänen pyhiä seuraajiaan palvelustehtävään, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” (Ef. 4:11–12). Tässä apostolisessa hengessä me kaikki yhdessä etenemme pyhässä tehtävässä valita uusi arkkipiispa kaitsemaan Suomen uskovia.

Korkeasti Pyhitetty arkkipiispa Leo, palveltuaan esimerkillisesti ja pastoraalisella antaumuksella, on viisaudessaan ja nöyryydessään pyytänyt saada luopua pyhän virkansa viitasta. Haluamme ilmaista syvän kiitollisuutemme Hänen Korkeudelleen omistautuneesta ja uskollisesta palvelusta. Hän on elänyt tosi paimenen hyveiden mukaisesti ”ohjaten sitä laumaa, jota Jumala on pannut hänet paimentamaan.” (1. Piet. 5:2). Hänen vakaalla johdollaan ortodoksinen todistus Suomessa on vahvistunut ja hänen kaitsemaansa uskovaiset ovat kasvaneet hengellisesti.

Katsoessamme tulevaisuuteen, meitä muistutetaan Herran lupauksesta: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11). Uuden arkkipiispan valinta ei ole pelkästään hallinnollinen muutos vaan myös Suomen ortodoksisen kirkon hengellisen tarkoituksen ja tehtävän uudistumista. Muistakaamme, että ”Jos Jumala ei rakenna taloa, sen rakentajat tekevät turhaa työtä.” (Ps. 127:1). Siksi kutsumme kaikkia uskovia lähestymään tätä pyhää tehtävää rukoillen ja valppaina etsien Pyhän Hengen ohjausta kaikille niille, jotka osallistuvat tähän pyhään valinta- ja vaaliprosessiin ja etsivät kelvollista seuraajaa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispanistuimelle.

Olemme luottavaisia, että rukoustenne kautta Suomen ortodoksinen kirkko jatkaa ortodoksisen uskon julistamista siunatussa maassanne, ”että he kaikki olisivat yhtä – että he olisivat meissä niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Silloin maailma uskoo, että sinä lähetit minut.” (Joh. 17:21). Päättäessämme tämän isällisen kehotuksen, pyydämme teille Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ja Ainaisen Neitsyen, Valamon Jumalanäidin, pyhän apostoli Andreas Ensinkutsutun, Konstantinopolin Äitikirkon suojeluspyhän, sekä kaikkien Suomen maassa kirkastuneiden pyhien esirukouksia.

Ekumeenisessa patriarkaatissa, 20. marraskuuta 2024
Teidän rakastava veljenne Kristuksessa ja harras esirukoilija Jumalan edessä,

† BARTOLOMEOS
Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja Ekumeeninen patriarkka”

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous on alkanut Valamon luostarissa.

Ensimmäinen täysistunto alkoi luostarin kulttuurikeskuksen suuressa salissa kello 13 ja siinä kuultiin Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen (Avaa uuden sivuston) ja opetusministeri Anders Adlercreutzin tervehdykset ja arkkipiispa Leon avauspuhe, joka sisälsi hyvin henkilökohtaisia elementtejä.

Hän kertoi sekä tyttärensä syntymästä että sen myötä heränneistä tunteistaan:

”Tyttäreni Tanjan syntymä ja vaimoni Anitan kuolema olivat molemmat käännekohtia, jotka mullistivat elämäni täysin. Muistan elävästi sen pakahduttavan onnen ja kiitollisuuden, kun sain ensimmäistä kertaa pitää pientä tytärtäni sylissäni. Ne silmät, se katse – siinä oli jotain niin syvää ja puhdasta, että se sai kyyneleet silmiini. Siinä hetkessä tajusin, että olin saanut osakseni mittaamattoman arvokkaan lahjan, joka oli samaan aikaan sekä henkeäsalpaavan ihana että pelottavan hauras.”

”Vaimoni kuolema vain pari vuotta myöhemmin pysäytti kirjaimellisesti kaiken ja vei jalat alta. Tuntui kuin itse maa olisi vajonnut pois altani. Päivät kuluivat sumussa itkien pientä tytärtä sylissä pitäen. Ymmärsin, että minun oli jaksettava, Tanjan tähden. Hän tarvitsi minua nyt kaksinkertaisesti, äitinä ja isänä.”

Arkkipiispa Leo kertoi siunanneensa vaimonsa haudan lepoon.

”Niin monta kertaa olin puhunut kuolemasta porttina ikuisuuteen, jälleennäkemisen toivosta, mutta vasta nyt, joutuessani siunaamaan vaimoni haudan lepoon, ymmärsin nuo sanat sydämessäni asti. Anita ei ollut poissa, ei lopullisesti.Tuon tiedon varassa jaksoin sitten toimittaa myös raskaan hautauspalveluksen luottaen siihen, että ero olisi vain väliaikainen.”

Seuraava yllätys koettiin, kun Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ilmoitti puheenvuorossaan, että hän ei ole käytettävissä, kun Suomen ortodoksiselle kirkolle valitaan uusi arkkipiispa torstaina 28.11.2024. Metropoliitta Arseni on ollut tähän saakka yksi ennakkosuosikeista Oulun metropoliitta Elian ja Haminan piispa Sergein ohella.

Metropoliitta Arseni kommentoi kryptisesti

Kaikki metropoliitta Arsenin ratkaisusta kuulleet eivät silti vaikuttaneet yllättyneiltä. Arkkipiispa Leo ei halunnut kommentoida metropoliitta Arsenin päätöstä.

Aamun Koitto kysyi paikan päällä metropoliitta Arsenilta, miltä hänestä tuntuu ratkaisunsa jälkeen.

– No, miltäs näyttää? metropoliitta Arseni esitti vastakysymyksenään ja hymyili leveästi.

Aamun Koitto kysyi myös pääasiallista perustetta päätökselle – oliko kenties olemassa jokin ratkaiseva sysäys?

– Olisivatko Aadam ja Eeva lähteneet pois paratiisista, ellei heidän olisi ollut aivan pakko? Siinä taitaa olla vastaus kysymykseesi.

Kirkolliskokouksessa kuullussa puheenvuorossaan metropoliitta Arseni kritisoi sitä, että joulukuussa eläköityvä arkkipiispa Leo osallistuu seuraajansa valintaan. Hän pitää käytäntöä ortodoksisen maailman perinteen vastaisena.

Sunnuntaina 24.11. Savon Sanomissa (Avaa uuden sivuston) julkaistiin artikkeli, jossa siteerattiin jo etukäteen metropoliitta Arsenin kirkolliskokousta varten laatiman puheen luonnosta. Jäi hämärän peittoon, kuinka kyseinen puheluonnos oli päätynyt Savon Sanomien haltuun.

Metropoliitta Arseni toi esiin myös hänen sihteerinään toimineen henkilön Venäjä-mielisestä kirjoittelusta aiheutuneen kohun ja ihmetteli laajaa tiedottamista asiasta. 

Kohu sai toden teolla alkunsa 13.11. Keskisuomalaisessa julkaistusta artikkelista (Avaa uuden sivuston), jossa kyseinen sihteeri ilmaisi Venäjän ortodoksista kirkkoa ihannoivia näkemyksiään. Outo tapahtumasarja eskaloitui siihen, että sihteeri kohdisti henkeen ja terveyteen liittyvän uhkauksen kirkon palvelukeskuksen johtajaan Jari Rönkköön. Asia on poliisin esitutkinnassa.

Metropoliitta Arseni korosti, että hän itse sanoi alaisensa työsuhteen irti Kuopiossa 13. marraskuuta. Hän myös koki, että häntä on syyllistetty alaisensa mielipiteistä.

Aamun Koitto pyysi 14.11. metropoliitta Arsenia kommentoimaan alaisensa näkemyksiä. Tuolloin hän lausui seuraavaa:

– Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä eri asioista, ja ne meidän on vain hyväksyttävä yksilön näkemyksinä. Ei minulla ole tuohon mitään sanomista, kannattaa varmaan kysyä (häneltä) itseltään, mitä ajattelee ja miten on päätynyt tuohon, metropoliitta Arseni kommentoi.

Hän kiisti käsityksen siitä, että kyseinen sihteeri olisi ollut hänen ”oikea kätensä”, kuten Keskisuomalaisen uutisessa mainittiin.

– Hän ei ole mikään minun oikea käteni, eikä kukaan muukaan.

Maailmanpoliittinen tilanne heijastuu meillekin

Painavan puheenvuoron käytti myös rovasti Rauno Pietarinen. Hän painotti, että Suomen ortodoksisen arkkipiispan valinta osuu erittäin räjähdysherkkään maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Hän vertasi maailmanpolitiikan nykyisiä vaikutuksia virolaissyntyisen arkkipiispa Hermanin aikaan. Arkkipiispa Herman johti kirkkoamme varsin myrskyisinä vuosikymmeninä. Suomen ortodoksisen kirkon siirtyminen Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen vuonna 1923 oli yksi suurista Hermanin piispuuden vuosiin sijoittuneista mullistuksista. 

Isä Rauno toi esiin myös Venäjän pyrkimykset kylvää ristiriitoja ja sanoi sen ortodoksisen kirkon tavoittelevan johtoasemaa ortodoksisessa maailmassa. Aamun Koitto on julkaissut aiemmin jutun, jossa kerrottiin esimerkiksi Moskovan patriarkaatin levittäytymisestä ikivanhan Aleksandrian patriarkaatin alueelle Afrikassa. Myös systemaattisen teologian ja patristiikan professori, arkkimandriitta Serafim Seppälä on kirjoittanut varsin jyrkkäsanaisia näkemyksiä Venäjän kirkon toiminnasta.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena kirkkona Konstantinopolin patriarkaattiin, jonka päämies on ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Sen sijaan Moskovan patriarkaattia johtaa patriarkka Kirill, joka on näkyvästi asettunut tukemaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. 

Suomen ortodoksien kirkko on tuominnut jyrkästi sekä Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan että patriarkka Kirillin sotaa lietsovat puheet.

Juttua on päivitetty metropoliitta Arsenin puheenvuoron ja kommenttien osalta 25.11.2024 klo 19:14  sekä rovasti Rauno Pietarisen osuudella klo 22:21.

”Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, sisaret ja veljet!

Toivotan teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi tänne Valamon Kristuksen Kirkastumisen luostariin aloittamaan vuosittaista kirkolliskokoustamme. Toivotan myös tervetulleiksi erityisesti ulkomaiset vieraamme, Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanoksen sekä patriarkaatistamme Kydonian metropoliitta Athenagoraksen, jotka ovat kutsuttuina saapuneet täydentämään piispainkokoustamme arkkipiispan vaalin ehdokasasetteluun. He molemmat tuntevat kirkkomme tilaa jo monen kymmenen vuoden ajalta.

Kun valmistauduin tähän viimeiseen avauspuheeseeni arkkipiispana, pysähdyin muistelemaan elämäni varrella kulkemaani polkua. Monet teistä varmasti sen jo yleispiirteisesti tuntevat, mutta haluan jakaa kanssanne vielä nämä muistot ja ajatukset, joita en ole kertaakaan aikaisemmin yhtä henkilökohtaisesti kertonut.

Tyttäreni Tanjan syntymä ja vaimoni Anitan kuolema olivat molemmat käännekohtia, jotka mullistivat elämäni täysin. Muistan elävästi sen pakahduttavan onnen ja kiitollisuuden, kun sain ensimmäistä kertaa pitää pientä tytärtäni sylissäni. Ne silmät, se katse – siinä oli jotain niin syvää ja puhdasta, että se sai kyyneleet silmiini. Siinä hetkessä tajusin, että olin saanut osakseni mittaamattoman arvokkaan lahjan, joka oli samaan aikaan sekä henkeäsalpaavan ihana että pelottavan hauras.

Tiesin, että joutuisin vielä kohtaamaan oman keskeneräisyyteni ja riittämättömyyteni vanhempana lukemattomia kertoja. Mutta silti olin valmis siihen, sillä tunsin arvokkuutta saadessani olla mukana kasvattamassa uutta sukupolvea, siirtämässä eteenpäin rakkauden ja uskon perintöä, jonka olin itse saanut. Niin tuosta hetkestä lähtien elämäni sai uuden tarkoituksen.

Vaimoni kuolema vain pari vuotta myöhemmin pysäytti kirjaimellisesti kaiken ja vei jalat alta. Tuntui kuin itse maa olisi vajonnut pois altani. Päivät kuluivat sumussa itkien pientä tytärtä sylissä pitäen. Ymmärsin, että minun oli jaksettava, Tanjan tähden. Hän tarvitsi minua nyt kaksinkertaisesti, äitinä ja isänä.

Matka Pielavedelle Anitan hautajaisiin tuntui raskaimmalta, mitä olin koskaan kulkenut. Istuin autossa ja katselin, miten talvinen maisema lipui ohitsemme. Kuoleman kylmyys tuntui hiipivän sieluun asti. Ajattelin myös äitiäni, jonka vain kolme vuotta aiemmin olin siunannut tuon Pielaveden kirkkomaan lepoon. Nyt matkani päämäärä oli sama.

Kun hautajaissaatto hiljalleen eteni lumisten teiden läpi, pelko siitä, miten ihmeessä osaisin kasvattaa tyttäreni ilman Anitaa, paisui sisälläni. Olisiko minusta yksin vastaamaan niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita tiesin hänen aikuiseksi kasvaessaan kohtaavan?

Tuossa elämän dramaattisimmassa käännekohdassa kirkkomme opetus tuli myös uudella tavalla todeksi. En löydä oikeita sanoja nyt kuvaamaan niitä tunteita, joita silloin koin, mutta tuolla hetkellä tunsin rauhan laskeutuvan ylleni aivan ihmeellisellä tavalla. Ymmärsin, että pappina olin saarnannut Vapahtajamme läsnäolon sanomaa lukemattomia kertoja, mutta vasta nyt todella käsitin sen merkityksen. Jumala ei ollut meitä hylännyt. Niin monta kertaa olin puhunut kuolemasta porttina ikuisuuteen, jälleennäkemisen toivosta, mutta vasta nyt, joutuessani siunaamaan vaimoni haudan lepoon, ymmärsin nuo sanat sydämessäni asti. Anita ei ollut poissa, ei lopullisesti.

Tuon tiedon varassa jaksoin sitten toimittaa myös raskaan hautauspalveluksen luottaen siihen, että ero olisi vain väliaikainen. Vaikka suru oli musertava, vaikeneva toivo pilkahteli jo sen lomasta. Tiesin, että edessä olisi vielä paljon yksinäisiä päiviä ja öitä surun kanssa painiskellessa. Mutta lohtu ei ollut kaukana. Jumala kulkisi rinnallamme Tanjan kanssa joka askeleen. Tuo ajatus on auttanut kestämään ja se on auttanut jaksamaan koko ajan.

Syvennyin tehtävääni isänä. Jaoimme arjen pienimmätkin hetket, itkut ja naurut. Samalla kasvatin Tanjaa tuohon samaan lohdulliseen, vilpittömästä ja onnellisesta karjalaiskodista perimääni uskoon, joka oli minua kantanut vaikeina hetkinä. Halusin välittää tyttärelleni sen saman toivon ja luottamuksen, jonka olen kirkostamme saanut.

Niin me kuljimme yhdessä, kaksin, surua ja iloa jakaen, vähitellen uuteen arkeen kasvaen. Ja nyt, katsoessani aikuista tytärtäni, tunnen ääretöntä kiitollisuutta. Tanja muistuttaa minua paljon Anitasta, mutta on samalla täysin oma ihana itsensä. Hän on elävä todiste siitä, että rakkaus ja usko kantavat läpi elämän syvimpienkin varjolaaksojen.

Leskeys on ollut minulle raskas taakka mutta samalla syvä hengellisen kasvun paikka. Se on opettanut luottamaan Jumalan johdatukseen ja huolenpitoon myös elämän pimeimmillä hetkillä. Se on tehnyt minusta herkemmän ihmisten hädälle ja yksinäisyydelle. Kun nyt näen lapseni kasvaneen tasapainoiseksi ja lähimmäistään rakastavaksi aikuiseksi äidiksi, tunnen kiitollisuutta siitä, miten Pyhä Henki on meitä molempia elämässä ohjannut. Lapseni ja lapsenlapseni ovat olleet minulle ilon ja ylpeyden aihe. He ovat muistuttaneet omalla esimerkillään minua siitä, että suuristakin vastoinkäymisistä voi selviytyä lähimmäisenrakkauden ja yhteisön tuen avulla.

Nämä kokemukset – niin syvältä kouraisevat menetykset kuin sanoinkuvaamattomat rakkauden hetket – ovat kaikki kasvattaneet minua siksi, kuka tänään olen. Ne ovat opettaneet minulle, että elämässä mikään tuska ei ole niin syvä, ettei Jumalan valo voisi sitä lävistää, eikä mikään ilo niin suuri, etteikö se kaipaisi jakamista.

Juuri tuo jakamisen kaipuu on se, mikä on aina vetänyt minua kirkon työhön. Jo nuorena pappina koin kutsumusta olla ihmisten rinnalla heidän arjessaan, iloissa ja suruissa. Halusin olla se, joka kuuntelee, tukee ja todistaa Jumalan armosta juuri siellä, missä sitä eniten tarvitaan.

Hyvät kirkolliskokousedustajat! Ortodoksisessa kirkossa vallitseva rakkaudellinen ja myönteinen ihmiskuva on kulkenut mukanani kaikilla elämän käänteillä. Työskennellessäni vielä arkkipiispa Paavalin kanssa opin häneltä paljon piispantehtävästä. Tätä näkyä lähdin toteuttamaan, kun vastaanotin Paavalin esittämän kutsun ensin Joensuun apulaispiispaksi ja sitten hieman myöhemmin Oulun metropoliitaksi. Tuosta hetkestä lähtien elämäni sai jälleen uuden tarkoituksen.

Nämä vuodet kirkon palveluksessa ovat olleet elämäni suurin etuoikeus. Seurakuntiemme jäsenet ovat osoittaneet minulle, mitä todella tarkoittaa olla Kristuksen ruumis – yhteisö, jossa jokainen on yhtä arvokas ja rakastettu.

Siksi haluan tänään rohkaista teitä jokaista pitämään kiinni tuosta yhteisöllisyyden hengestä. Maailmassa, jossa yksinäisyys, erillisyys ja toiseuden pelko tuntuvat vain kasvavan, tehtävämme kristittyinä on selvä. Meidän on oltava rakkauden ja yhteyden lähettiläitä, toivon tuojia sinne, missä epätoivo uhkaa.

Tiedän, että se ei aina ole helppoa. Olen omassa työssäni monesti horjunut ja epäillyt. Riittääkö voimani, entä viisauteni? Olen monesti toivonut, että olisin ollut parempi esipaimen, viisaampi opettaja, rohkeampi profeetta. Mutta tänään tiedän, että kaikessa keskeneräisyydessäni olen saanut olla osa Kristuksen ruumista.

Siksi, astuessani nyt syrjään tästä rakkaasta tehtävästä, teen sen luottaen ja toivoen. Tiedän, että Pyhä Henki jatkaa työtään kirkossamme myös tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Tuossa Hengessä me pysymme ikuisesti nuorina. Ja toivon, että te jokainen löydätte oman paikkanne ja kutsumuksenne tuossa työssä.

Vaikka piispantehtävä on ollut vaativa näinä 45 vuotena, se on ollut myös palkitseva. Vierailut seurakunnissa ympäri Suomea ovat olleet matka paitsi maantieteellisesti, myös hengellisesti ja inhimillisesti. Olen nähnyt, miten usko ja välittäminen kukoistavat niin Helsingin sykkeessä kuin Lapin erämailla. Jokainen kohtaaminen on ollut arvokas piste oppimisen janalla.

Näissä kohtaamisissa olen nähnyt, miten valtava voima yhteisessä rukouksessa on. Mitä se antaa ja miten se kantaa. Olen saanut kuulla monia kertomuksia siitä, miten kirkko oli ollut se viimeinen oljenkorsi, johon tarttua kun kaikki muu tuntui murenevan. En ole kuitenkaan voinut olla huomaamatta, miten syrjäytyneisyys, päihdeongelmat ja lähimmäisistä vieraantuminen ovat vain lisääntyneet Suomessa vuosi vuodelta. Katsoessani ympärilleni ymmärrän, että kirkolla ja meillä sen työntekijöinä on valtava vastuu. Meidän on näytettävä esimerkkiä siitä lähimmäisenrakkaudesta, jota Kristus meiltä odottaa. Ja meidän on luotava tilaa kohtaamisille, ihmisten aidolle nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle.

Kiitos kun olette kulkeneet kanssani tämän matkan. Kiitos jokaisesta esirukouksesta, jokaisesta rohkaisun sanasta, jokaisesta laupeuden teosta, joita olen matkani varrella saanut niin seurakuntalaisilta, papistolta kuin myös Hänen Kaikkipyhyydeltään, Ekumeeniselta patriarkalta. Ne ovat olleet se maaperä, jossa oma uskoni ja toivoni on saanut kasvaa ja kukoistaa. Kiitos teille jokaisesta yhteisestä hetkestä, jokaisesta kyyneleen ja naurun jakamisesta. Ne ovat muovanneet minua, tehneet minusta enemmän sen, joksi Jumala on minut tarkoittanut. Te olette olleet minulle muistutus siitä, että Jumalan armossa me olemme enemmän kuin omat heikkoutemme.

Rakkaat kirkolliskokousedustajat! Tällä viimeisellä yhteisellä matkallamme tahtoisin vielä kerran korostaa, että kun ryhdymme täällä Valamon luostarissa tekemään päätöksiä kirkkomme tulevaisuudesta, meidän on ennen kaikkea kuunneltava Pyhän Hengen ääntä sydämissämme. 

Meidän on rukoiltava, että Jumalan tahto toteutuisi keskuudessamme. Että lähimmäisenrakkauden periaate, joka on kirkkomme teologian ytimessä, heijastuisi päätöksissämme. Että ne sanat, jotka täällä lausumme ja ne linjaukset, joita teemme, olisivat rukouksen hedelmiä. Että ne eivät kumpuaisi vain omista toiveistamme ja tarpeistamme – saati vihasta tai epäluottamuksesta – vaan siitä syvästä luottamuksesta Kaikkivaltiaan johdatukseen, joka on kirkkoamme kaiken aikaa kannatellut. 

Se on paras perintö, jonka voimme jättää tuleville sukupolville. Se on kaunein kiitos, jonka voimme antaa Jumalalle kaikista Hänen hyvistä teoistaan meitä kohtaan.

Julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2024 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Kolmiyhteisen Jumalan siunausta.”

Jutun pääkuva on vaihdettu tuoreeseen kuvaan arkkipiispa Leosta kirkolliskokouksessa 2024.