Virpomisen ABC tutustuttaa hetkessä perusasioihin – pääsiäisnoita ei kuulu ortodoksiseen perinteeseen
Virpomisella on vahva kristillinen perusta, joten ainakin nämä asiat on hyvä tietää!
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Susanna Somppi
Ortodoksiseen perinteeseen kuuluva virpominen hyväksyttiin vuonna 2018 Elävän kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon. Museoviraston ja aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän esityksiin perustuva luettelo liittyy Unescon yleissopimukseen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta Suomessa.
Paras tapa pitää virpomisperinne elävänä jatkossakin on tietysti virpoa itse ja opettaa virpomiseen liittyvät tavat myös suvun pienimmille virpojille. Tässä virpomisen ABC lyhyesti.
Miksi virvotaan?
Virpominen jatkaa kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen tapaa muistaa Jeesuksen viimeistä käyntiä Jerusalemissa palmunlehväseppeleillä tervehtien. Itäisen ortodoksisen kirkon vaikutuspiirissä, erityisesti karjalaisten parissa, perinne muotoutui virpomiseksi. Palmunlehvien sijaan virpomisessa käytetään keväällä ensimmäisinä herääviä pajunoksia.
Virpovitsoja siunattaessa luettavassa rukouksessa asia esitetään seuraavasti: ”Kun Hän ratsasti Jerusalemiin kärsimään vapaaehtoisesti , niin pimeydessä ja kuoleman varjon maassa asuva kansa otti käsiinsä palmunoksia, voitonmerkkejä, edeltä kuvaten ylösnousemusta. Tätä esimerkkiä noudattaen mekin olemme ottaneet käsiimme pajunoksia. Ja niin kuin kansanjoukot ja lapset tervehtivät Sinua hoosiannahuudoin, niin mekin veisaamme kiitosta tullaksemme otollisiksi saavuttamaan pääsiäisjuhlan, ylösnousemuksen kunnian Kristuksessa Jeesuksessa.”
Mistä pajunoksat?
Metsästä tai torilta. Naapurin pihatien varressa kasvavia pajuja ei mennä rusikoimaan – oksat kannattaa katkaista puukolla paikasta, jossa muutaman oksan häviämistä ei edes huomaa. Jos hakumatka on liian vaikea (tai aika loppuu kesken), oksia saa myös torikauppiailta.
Millaisen oksan valitsen?
Nopeakasvuinen paju tekee aurinkoisella paikalla helposti pitkää suoraa kasvustoa, josta on vaikeaa saada aikaan kaunista virpovitsaa. Sinnikäs virpoja käyttää aikaa kauniisti haaroittuneiden, mieluiten kolmihaaraisten oksien löytämiseksi.
Mitä tarvitsen koristeluun?
Virpovitsojen koristelu on taito, joka karttuu vain tekemällä. Ruusumalleja on paljon ja esimerkiksi seurakuntien virpovitsatalkoot ovat oivia paikkoja erilaisten valmistustekniikoiden opetteluun. Kukkamallin voi kehitellä myös vapaasti itse. Tarvikkeiksi riittävät esimerkiksi kreppi- tai silkkipaperi (kukkiin) ja rullalanka (kukkien kiinnitykseen). Koska vitsat hävitetään aikanaan polttamalla, kukkien kiinnittämiseen ei kannata käyttää rautalankaa.
Koska vitsat siunataan?
Vitsat siunataan normaalisti palmusunnuntaita edeltävänä iltana toimitettavassa vigiliassa vihmomalla ne pyhitetyllä vedellä. Vitsat tuodaan kirkkoon siistissä nipussa ja suojataan tarvittaessa matkan ajaksi sateelta.
Koska virpomaan?
Virpomaan pyritään lähtemään aikaisin palmusunnuntain aamuna – mieluiten jo ennen kirkkoon lähtöä. Jos tämä on mahdotonta, virpomaan lähdetään heti liturgian jälkeen.
Miten pukeudutaan?
Noidat tai trullit eivät kuulu ortodoksiseen virpomiskulttuuriin. Virpomaan mennään siisteissä, jopa sunnuntaisen juhlavissa vaatteissa.
Keitä virvotaan?
Ortodoksit virpovat läheisiään ja ystäviään. Ovelta ovelle kulkeminen runsaan palkan toivossa ei kuulu ortodoksiseen perinteeseen.
Kuka virpoo?
Kirkon jäsenet virpovat, aikuiset ja lapset.
Miten virvotaan?
Virpoloruja on lukemattomia. Voit virpoa vaikka sanomalla näin: ”Virvon varvon vitsasella, tällä pajunoksasella Herramme Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi. Jumala sinua siunatkoon.” Virpomisen aikana virvottavaa kosketetaan kevyesti vitsalla ja sen päätteeksi vitsa annetaan virvottavalle.
Mitä palkaksi?
Jos virvottava haluaa maksaa virpojalle virpopalkkaa, palkka maksetaan vasta pääsiäisenä. Yleisin virpopalkka on koristeltu muna tai – varsinkin lasten kohdalla – suklaamuna.
Mitä teen saamallani virpovitsalla?
Virpovitsat laitetaan kodissa kunniapaikalle, esimerkiksi ikoninurkkaan. Jos ikoninurkkaa ei ole, saamansa vitsan voi sijoittaa vaikka pääsiäisen juhlapöytään maljakossa.
Miten hävitän virpovitsat?
Virpovitsoja pidetään esillä helatorstaihin saakka. Kirkossa siunatut vitsat hävitetään polttamalla. Jos polttaminen ei onnistu kotona, vitsat voi viedä seurakuntaan, jossa ne poltetaan yhdessä kirkkoa kaunistaneiden oksien kanssa.
Voinko virpoa virtuaalisesti?
Virtuaalinen virpominen on sekin perinteen elävyyttä parhaimmillaan. Esimerkiksi toisella puolella maata asuva kummi ilahtuu varmasti, jos puhelimeen kilahtaa vaikka videotervehdys pieneltä virpojalta.
Kun suuren paaston päivä vaihtuu illaksi, helsinkiläinen kuvataiteilija Outi Koivisto ottaa esille kananmunankuoret, mehiläisvahan ja värit. On aika maalata muutama pisanka-muna.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Hanna Lehto-Isokoski | Kuva: Hanna Lehto-Isokoski
Profeetta Elian kirkon kuorolaiset Helsingissä odottavat hartaasti pääsiäisyötä kuten kaikki muutkin ortodoksit, mutta heillä on vielä erityinen jännitysmomentti: sopraanoa laulavan Outi Koiviston munakori.
Tänäkin vuonna se on täynnä toinen toistaan koristeellisempia pääsiäismunia lahjaksi kuorolaisille ja muille ystäville. Ja mitkä värit!
Kuvataiteilija Outi Koivisto harrastaa pisanka-munien maalaamista, erityisesti suuren paaston aikaan. Silloin on hyvä istahtaa kaikessa rauhassa vanhan, tammipuisen työpöydän ääreen ja maalata.
– Pisankojen askarteleminen auttaa keskittymään rukouselämään, aivan kuten ikonien maalaaminenkin, Koivisto kertoo.
Työpöytä sijaitsee perheen kotona Helsingin Kalasatamassa. Parasta maalausaikaa ovat illat, jolloin teini-ikäiset tytär ja poika tekevät koulutöitä tai harrastavat omissa huoneissaan.
Puoliso, taidekasvattaja Mikko Koivisto näppäilee ehkä ukulelea tai jotakin muuta useista kielisoittimistaan.
Perheen kissat, valkoharmaa Lester Young, harmaaraidallinen Miles Davis, ja musta Jiji seuraavat perheenjäsenten touhuja tai viihtyvät omissa kissamaisissa puuhissaan. Kuten arvata saattaa, perhe pitää jazzmusiikista.
Outi Koiviston kuorokaverit ja ystävät osaavat jo odottaa värikästä pääsiäislahjaa. Kuva: Hanna Lehto-Isokoski
Mukana tekstiä
Pisanka-pääsiäismunat ovat ikivanha slaavilainen perinne, joka on hyvin suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.
Outi Koiviston työväline rakentuu lyijykynästä, jonka päässä olevaan pyyhekumiin hän pistää nuppineulan. Nupin koko vaihtelee sen mukaan, kuinka hienoa jälkeä hän haluaa munan pintaan piirtää.
Ensi töikseen Koivisto on kuitenkin sytyttänyt kynttilän. Pikkuruisessa kupissa liekin yläpuolella sulaa nokare mehiläisvahaa, johon Koivisto kastaa nuppineulan pään.
Toisessa kädessä hänellä on tyhjennetty kananmuna. Aluksi Koivisto laittaa vahaa reikään, josta muna on tyhjennetty. Sitten hän piirtää erilaisia kasviornamentteja, ilotulitusta muistuttavia kuvioita ja milloin mitäkin.
Joskus hän saattaa kirjoittaa munan pintaan useilla eri kielillä pääsiäistervehdyksen ”Kristus nousi kuolleista!”
– Pidän teksteistä. Myös grafiikantöissäni on välillä mukana tekstiä.
Outi Koiviston varastosta löytyy myös erityinen vahalla piirtämiseen tarkoitettu työväline, kistka, jossa pieni vahasäiliö yhdistyy piirtokärkeen. Sillä saa tarkkarajaisia kuvia kuten myös vaikkapa vanhanaikaisen mustekynän terällä. Jotkut käyttävät kuulakärkikynää.
Symbolit ikivanhoja
Slaavien mailla munat koristellaan ristien lisäksi useilla erilaisilla symbolikuvioilla, joista monet periytyvät jopa ajalta ennen kristinuskoa – muna kun on useissa eri kulttuureissa symboloinut uutta elämää ja myös maailman syntymistä.
Esimerkiksi erilaiset kasvinosat toimivat elämän, kasvun ja uudelleen syntymisen vertauskuvina. Aurinko tarkoittaa elämää ja onnea.
Meandereita eli nauhoina jatkuvia viivaornamenttikuvioita piirsivät jo antiikin kreikkalaiset. Kuvio on saanut nimensä Fryygiassa nykyisen Turkin alueella virtaavan, mutkittelevan Maiandrosjoen mukaan.
Meanderit symboloivatkin vettä eli ikuisuutta, kuolemattomuutta ja puhdistautumista.
– Munan pinnassa meanderi on usein jatkuva spiraali, Outi Koivisto kertoo.
Kristinuskoon liittyviä vertauskuvia ovat kala ja Kristuksen – ihmisten kalastajan – kalaverkko.
Pakanallisina aikoina geometrinen kolmio kuvasi ilmaa, tulta ja vettä. Kristinuskon myötä se merkitsee Pyhää Kolminaisuutta.
Vehnän tähkä symboloi hyvää terveyttä ja runsasta satoa.
– Pisanka-lahjalla toivotetaankin taloon kaikkea hyvää: onnea, terveyttä ja vaurautta, Koivisto sanoo.
Slaavilaisissa maissa eri alueilla ja jopa perheillä on omia, selkeästi erottuvia maalaustyylejä. Symboliikkaa sisältävät myös värit.
Keltainen viittaa sadonkorjuuseen, kuuhun ja tähtiin. Vihreä on luonnon heräämisen ja toivon väri. Punainen symboloi verta, onnea ja toivoa. Sininen viittaa taivaaseen ja musta ikuisuuteen.
Pisankoja valmistetaan yleensä kanan- ja ankanmunista. Outi Koivisto käyttää kananmunia, joita hän kerää läpi vuoden. Kennossa näkyvistä munista osa on Koiviston lasten maalaamia.
Ilottelua väreillä
Pikkutarkat maalarit hahmottelevat kuvion munan pintaan lyijykynällä. Outi Koivisto ei tee niin vaan maalaa spontaanisti.
– Hahmottelen piirtäessäni.
Koivisto on taidegraafikko, joten hänelle pisankojen maalaaminen on vastapainoa ammattimaiselle taiteen tekemiselle. Siinä prosessit ovat pitkiä ja teokset aikaa vieviä. Lisäksi hän tekee taiteellista väitöskirjaa Aalto-yliopistoon.
– Pisankani valmistuvat nopeasti. Niissä saan myös ilotella väreillä. Rakastan värejä, mutta taideteoksissani käytän paljon mustaa.
Pisanka-munat värjätään vahabatiikkitekniikalla, jolla voi kuvioida kankaitakin. Kun Koivisto on piirtänyt ensimmäiset kuviot vahalla, hän kastaa munan väriliuokseen, vaikkapa keltaiseen. Väri tarttuu kaikkiin muihin kohtiin paitsi vahattuihin. Ne jäävät valkoisiksi – tai voi muna luonnostaan ruskeakin olla.
Kylvystä toiseen
Kun keltainen väri on kuivunut, Koivisto tekee vahalla uusia kuvioita, joiden hän haluaa jäävän keltaisiksi. Sitten hän kylvettää munan seuraavalla värillä.
– Aina aloitetaan vaaleasta sävystä ja edetään järjestyksessä kohti tumminta.
Munien kuviointi ja kylvyt vuorottelevat niin kauan, että kaikki halutut värit ovat kohdillaan.
Niitä ei voi enää poistaa, jos maalarin mieli sattuisi muuttumaan. Pisanka-harrastajan kannattaakin vapauttaa itsensä perfektionismin kahleista ja hyväksyä se, mitä syntyy.
– Ettei pääsiäismunista tule suorituspaineita.
Seuraavaksi munaa kuumennetaan kynttilän liekillä niin, että vahakerrokset sulavat ja ne voi pyyhkiä paperilla pois.
Ensin täytyy kuitenkin poistaa vahatulppa reiästä, ettei kuumennettava muna poksahda rikki.
Lopuksi munan voi lakata, jotta pinta säilyy hyvänä.
Työkalut tehtävän mukaan
Väriaineet, pigmentit, Outi Koivisto ostaa taidetarvikekaupoista jauheena pusseissa. Jauheen hän sekoittaa veteen, johon lisää lorauksen etikkaa. Munia voi värjätä myös kasviväreillä samaan tapaan kuin lankoja.
Pisankoja valmistetaan yleensä kanan- ja ankanmunista. Koivisto käyttää kananmunia, joita hän kerää läpi vuoden. Hän tekee munaan reiän erityisellä rei’ittimellä ja imee sisällön pois pumpulla, jossa on ohut, ontto metalliputki.
Pumpun avulla munan voi vielä huuhtoa ja kuivata vaikka uunissa. Sisällön voi käyttää mihin haluaa.
Kaupasta ostetun kananmunan pinnassa on leima, joka haalistuu auringossa. Usein se peittyy maalikerrosten alle. Leiman saa myös poistettua etikalla, mutta sitä Outi Koivisto ei suosittele.
– Kaikenlainen käsittely silottaa kananmunan pintaa, mikä estää värejä tarttumasta kunnolla. Luonnollinen, huokoinen pinta on paras.
Kerran vahattuun kohtaan väri ei enää tartu kunnolla, vaikka vahan poistaisi. Myös rasva estää pigmentin tarttumista.
Maaseutu kaupungissa
Outi Koiviston ei tarvitse kanaloiden leimoista välittää, sillä hänellä on munia omasta takaa:
Helsinki kun on siitäkin kiva kaupunki, että vaikka toinen jalka seisoo kivierämaassa, toinen ulottuu melkein maaseudulle. Täysin urbaanista Kalasatamasta pääsee siltaa pitkin muutamassa minuutissa Mustikkamaan saarelle.
Mustikkamaa on viheraluetta, jolla sijaitsee kaupungin ylläpitämä Syötävä puisto. Se on yhteisöllinen puutarha, josta kuka tahansa saa kohtuudella kerätä satoa, kunhan osallistuu jotenkin puutarhan hoitoon – kitkee vaikka muutaman rikkaruohon.
Puiston vanha vaja toimii kanalana, jossa Koivistot ja kymmenen muuta perhekuntaa hoitavat kesäisin kymmentä kanaa ja yhtä kukkoa. Loppukeväästä kanat haetaan tuusulalaiselta tilalta, jonne ne myös syksyllä palautetaan.
Outi Koivisto nauttii kanalanpidosta kovasti.
– Tarvitsen maalla olemista, ja rakastan myös puutarhanhoitoa.
Kun Outi Koivisto vie suuren paaston pisanka-munasatonsa pääsiäisyön palvelukseen siunattavaksi, on ovella jo uusi kasvukausi. Kukapa tietää, minkälaisia ornamentti-ideoita Syötävän puutarhan kasveista syntyy tuleviin pisanka-muniin!
Haminan piispa Sergei täyttää 60 vuotta – mahdolliset muistamiset toivotaan osoitettaviksi Kolttakulttuurisäätiölle
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Pentti Potkonen
Oulun hiippakunnan piispan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei täyttää 60 vuotta kirkkaalla viikolla, 23.4.2025.
Syntymäpäiväjuhlaa vietetään Tuomaan sunnuntaina 27.4.2025 Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa klo 10 alkavalla liturgialla, jonka jälkeen seurakunta tarjoaa juhlalounaan seurakuntasalissa (Torikatu 74, Oulu). Kaikki ovat tervetulleita!
Mahdolliset muistamiset piispa Sergei pyytää osoittamaan Kolttakulttuurisäätiölle. Tilinumero on FI58 5641 4220 0433 72. Viite: ”Piispa Sergei 60”.
Erämaakilvoittelijoiden arkea: pelkkä viitta vaatetuksena ja ruoaksi suolaa ja leipää
Ovatko erämaaisien ja -äitien kertomukset tuttuja? Nykykristityn näkökulmasta he voivat näyttäytyä kaukaisilta pyhiltä ihmisiltä, joilla ei ole kosketuspintaa meidän elämäämme. Voisiko heidän arkielämänsä tarkastelu lähentää meitä pyhiin ihmisiin, jotka elivät myöhäisantiikin aikaan erämaissa? Tämä näkökulma voi auttaa meitä tutkimaan pyhien elämää suuren paaston aikaan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Porfyrios Kärkkäinen | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Erämaaisien pääasialliset vaikutusalueet olivat Mesopotamia, Syyria, Egypti ja Kappadokia. He halusivat harjoittaa ankaraa askeettista elämäntapaa vetäytymällä erämaihin ja siten erottautua maailmasta. Askesis-sana tarkoittaa harjoitusta, harjoittelemista, tehtävien tekemistä ja suorittamista. Antiikin ajalla askesis vähitellen muotoutui tarkoittamaan kurinalaisuutta. Esimerkiksi urheilijat harjoittivat askeesia noudattamalla kurinalaisesti tarkkoja urheilusuorituksiaan.
Ilmeisesti antiikin ajan askeesiin liitetty kurinalainen elämä kiehtoi erämaaisiä. Erämaaisät ja -äidit harjoittivat omia askeettisia elämäntapojaan fyysisesti ja ruumiillisesti. He ajattelivat ruumiista sekä negatiivisesti, että positiivisesti. Toisaalta he syyttivät ruumista monista ongelmista ja toisaalta he ymmärsivät ruumiinkin tarvitsevan huolenpitoa. Usein kilvoittelu oli ruumiillista, minkä vuoksi sen toimintoja pyrittiin hillitsemään kurinalaisesti. Ortodoksinen uskomme on myös ruumiillista, sillä se koskee muun muassa liturgista elämää ja paastoa.
Ruumis osallistuu hengelliseen elämään ja sen ylläpitoon, jossa hyveenä on kurinalaisuus. Esimerkiksi paastoa harjoitetaan ruumiillisesti, että saataisiin ruumiilliset himot ja halut kuriin. Ruumiilla myös osallistutaan kokonaisvaltaisesti liturgiseen elämään, jolloin toisinaan seistään ja toisinaan kumarretaan ikoneita ja lisäksi tehdään vaikkapa ristinmerkkejä.
Kirjoituksessa ensimmäiseksi luon katsauksen siihen, kuinka erämaaisien ja -äitien arkielämä näkyy yksityiselämässä, luostarielämän arjessa ja erämaaisien elinkeinon harjoittamisessa. Tämän jälkeen siirryn loppupäätelmiin, joissa pohdin, kuinka muinaiset kertomukset voisivat tulla lähemmäksi myös meidän elämäämme.
Erämaaisien yksityisestä kilvoitteluelämästä
Myöhäisantiikin ajalla askeettien arkielämästä on tallennettu paljon aineistoa hagiografisessa kirjallisuudessa, jolla tarkoitetaan pyhien isien ja erämaaäitien kertomuksista koostettuja kirjoituksia. Usein artikkelit ja kirjoitukset keskittyvät enemmän käsittelemään erämaaisien opetuksia ja elämänviisauksia, jotka auttavat heidän kuulijoitaan tai lukijoitaan edistymään kilvoituselämässä.
Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, millä tavalla he elivät arjessa ja miten heidän arkielämänsä näkyy varhaisissa kirjoituksissa. Tässä artikkelissa tarkastelen erämaaisien ja -äitien arkielämää siinä määrin, kun se näkyy 300–600 luvuilla kirjoitetuissa hagiografisissa teksteissä kuten piispa Palladioksen teoksessa Kilvoittelijaelämää, pyhistä isistä ja äideistä koostetuissa kirjoituksissa kuten Gerontikon ja Jerusalemin patriarkka Sofronin kirjoittamassa Maria Egyptiläisen elämäkerrassa. Näissä kirjoituksissa askeettien arjesta olevat viitteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: askeettien yksittäiset elintavat, elämää luostareissa ja elinkeinoon ja työskentelyyn liittyvät teemat.
Hagiografiset teokset ovat osana exemplum-kirjallisuutta, jonka tarkoituksena on opettaa esimerkkien tavoin. Ne ovat kirjoitettu, jotta niiden avulla saarnaajat esimerkkien tavoin opettaa moraalia kuulijoilleen. Tarinoiden sisältö on arkista, ja ne kuvaavat tuttuja ilmiöitä ja ovat yksinkertaisia; kertomuksilla voi olla joskus jopa hauskoja ja humoristisia piirteitä. Hagiografeissa on nähtävissä äärimmilleen vietyä itsensä kieltämistä, jopa masokistiseen ajatteluun vievää asketismia, jossa ideaalina oli täydelliseen puhtauteen vievä elämäntapa. Tähän elämäntapaan liittyy maailmallisuudesta erottautuminen, jossa kestävyys ja kurinalaisuus koettiin suurena hyveenä.
Usein erämaaisien elämää kuvaavissa kertomuksissa näkyy edellä mainittu kurinalainen elämä myös arkielämässä. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrottiin, että hän kurinalaisesti kokosi kiviä, joista hän sai rakennettua keljoja muille kilvoittelijoille. Häneltä kysyttiin, miksi hän vielä seitsemänkymmenvuotiaana haluaa rasittaa ruumisparkaansa niin voimakkaasti. Doroteos vastasi: ”Se kuolettaa minua, niin minä kuoletan sitä.” Tällaisella asenteella Doroteos teki arjessaan keljoja, jotta mutkin kilvoittelijat saisivat oman kilvoittelupaikkansa.
Erämaaisien yksityiselämästä mainitaan teemoja kuten pukeutuminen, nukkuminen ja syöminen. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa Isidoros-niminen pappi pukeutui pelkkään viittaan. Vaatetuksesta tai oikeastaan vaatetuksen puutteesta kerrotaan Maria Egyptiläisen elämänkerrassa. Maria lähti oman prostituutionsa tähden Egyptin erämaahan kilvoittelemaan ankarasti, sillä hän katui syvästi tekojaan. Siellä hän tapasi neljänkymmenenseitsemän vuoden jälkeen pappi Zosimaksen. Zosimas ei kyennyt katsomaan alastonta Mariaa ja vaati häntä ottamaan oman päällysvaatteensa, jotta he kykenivät keskustelemaan keskenään.
Kilvoittelijaelämää-teoksessa ja Gerontikonissa on erikoisia nukkumiseen liittyviä kertomuksia. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrotaan, että hän torkahti vain syömisten yhteydessä, jolloin häneltä usein torkahtaessaan tippui leipäpala suusta. Muuten hänestä kerrotaan, että hän ei tahallaan halunnut nukkua missään, vaan halusi kilvoitella työtä tekemällä. Puolestaan Gerontikonissa mainitaan abba Gelasioksesta, että hän nukkui taivasalla.
Erämaaisien ja -äitien syömistottumuksista on runsaasti kertomuksia, että he söivät pääasiassa vain suolaa ja leipää. Esimerkiksi Gorontikonissa pappi Eulogion ja abba Helladios söivät vain suolaa ja leipää ravinnokseen. Heistä abba Helladios usein söi istualtaan ravintonsa, mutta hän ajatteli pääsiäispäivänä, että hän halusi nähdä hieman vaivaa pääsiäisenä, joten hän söi seisaaltaan.
Hagiografisessa kirjallisuudessa leimallista oli liharuoasta kieltäytyminen, eli kukaan erämaaisä tai -äiti ei syönyt lihaa. Ankarimpia syömistottumuksia on Kilvoittelijaelämää-teoksen kertomuksessa Heronista, joka tyytyi syömään joka kolmas kuukausi tulemalla osalliseksi pyhään mysteerioon eli ehtoolliseen. Hän söi myös löytämiään villiyrttejä.
Hagiografioissa on myös kertomuksia, joissa pidetään suositeltavana syödä vähän joka päivä. Lisäksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa kerrotaan pyhästä Euagrioksesta, että hän ei syönyt mitään ruokaa, joka on tulella paistettua, vaan tyytyi raakoihin vihanneksiin. Tosin joskus hänen sairastuttuaan hän söi hieman tulessa paistettuja ruokia.
Myöhäisantiikin luostareista on kosolti arkeologista ja tekstipohjaista aineistoa – erityisesti Egyptin ja Palestiinan luostareista. Sen sijaan varhaisantiikin luostareista on enemmän tekstipohjaista aineistoa. Dokumentoidut papyrukset ovat osoittaneet, että luostarielämästä on laajasti tietoa, kuten askeettien elämästä kaupungeissa ja kylissä, joissa he elivät joko yhteisöissä tai omissa oloissaan eristäytyneenä maailmasta. Luostarielämässä johtajina toimivat abbat, jotka säätivät luostarielämän järjestyksen. Luostarielämän arjessa abbat pyrkivät ohjaamaan oppilaitaan järjestelmälliseen elämäntapaan, jossa aterioidaan yhdessä ja pidetään sekä yhteiset että yksityiset rukoushetket. Lisäksi he pyrkivät ohjaamaan munkkien elämää, että he viettäisivät aikaa keljoissaan rukoilemassa.
Egyptin Valkoisen Luostarin arkkimandriitta pyhä Shenoute (348–465 jKr.) puhui luostareista kirkkoineen, että niissä yhdistyi Jumalan Henki ja ruumis, joka on materiaaleista koostuva kirkko. Luostari kirkkoineen ja munkkeineen edustaa sakraalia tilaa, jossa jumalanpalveluselämä ja ylistäminen toteutuu. Tämän vuoksi munkit muuntautuvat pyhäköksi, joka rakentuu hengellisen huoneen elävistä kivistä pyhää jumalanpalvelusta varten. Siksi luostarit ja niiden munkit muodostavat yhteisön, jossa kilvoitellaan hyveiden saavuttamiseksi, jossa on kyseessä ruumiillinen kurinalaisuuden harjoittaminen ja täydellinen jumalallistumisen saavuttaminen.
Luostareissa elävien askeettien arjesta Kilvoittelijaelämää-teos ja Gerontikon kertovat monipuolisesti. Viittauksia on muun muassa yhdessä syömisestä, tekemisestä ja yhteisestä jumalanpalveluselämästä. Esimerkiksi abba Apolloksen kertomuksessa on lyhyt kertomus pääsiäisjumalanpalveluksen jälkeen tapahtuvasta syömisestä: ”Tuli pääsiäisjuhla, ja kun he olivat toimittaneet jumalanpalveluksen luolassa, he valmistautuivat syömään sitä, mitä heillä oli.”
Luostareissa, jotka sijaitsivat Nitrian vuorella, oli tapana käydä kirkossa vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Piispa Palladios kirjoitti, että siellä saattoi kuulla illalla hymnejä, veisuja ja psalmeja, joita laulettiin Kristukselle joka luostarissa. Tästä haltioituneena Palladios tunnelmoi: ”Voi kuvitella tulleensa ilman kohottamana nautinnon paratiisiin.” Hän kirjoitti myös, että kukaan ei syönyt ennen kuin abba Apollos oli toimittanut kiitosrukouksia Kristukselle. Näin he tekivät päivittäin, ja Apolloksen ympärille kokoontunut väki kuunteli hänen opetustaan aina nukkumaanmenoon asti. Palladioksen mukaan he myös opettelivat joka päivä kirjoituksia ulkoa ja ylistivät Jumalaa lakkaamattomin hymnein.
Nitrian vuorilla luostareissa oli myös tapana majoittaa vieraita. Kuitenkin viikon jälkeen jokaisen vieraan tuli osallistua työntekoon esimerkiksi puutarhassa tai keittiössä, jotta voisi jatkaa vierailuaan luostarin asukkaana.
Erämaisien elinkeinoja
Hagiografisessa kirjallisuudessa esiintyy myös elinkeinoon liittyviä teemoja. Erämaaisillä oli erilaisia ammatteja ja työmuotoja, joista jotkut ovat tuttuja myös meidän ajassamme. Hagiografisen kirjallisuuden elinkeinoon liittyvät teemat sijoittuvat luostarikontekstiin.
Luostareilla oli tapana erikoistua tiettyjen tuotteiden tuottamiseen kuten puuvillan kehruu, verkkojen ja palmun lehvien punominen. Elinkeinoina olivat myös lampaiden paimentaminen ja toreilla myyminen. Lisäksi valmistettiin paljon tuotteita, kuten laukkuja ja kankaita. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa on kertomus Nitriassa asuvista munkeista, joista sanottiin, että he valmistivat omin käsin kankaita, ettei kukaan olisi puutteessa. Nitrian vuorilla tekivät töitä myös leipurit ja lääkärit.
Hagiografisessa kirjallisuudessa kerrotaan myös, että useat askeetit eivät halunneet aiheuttaa murhetta toisille, minkä vuoksi he tekivät esimerkiksi tuuheita metsiköitä toisten käyttöön. Näin teki muun muassa abba OrKilvoittelijaelämää-teoksessa. Abba Or halusi varmistaa, ettei kenenkään muun veljen tarvitsisi etsiä kauempaa puita käyttöönsä. Myös köyhien avustaminen kuului oleellisena osana erämaaisien ja -äitien arkeen, kuten teki pappi Serapion, josta Palladios kirjoitti. Serapion teki omin käsin töitä elannokseen ja antoi siitä huomattavia osia köyhien avustamiseen. Hän muun muassa järjesti köyhien avustusta lastaamalla laivoja vehnällä ja vaatteilla, joiden vastaanottajina olivat Aleksandrian köyhät.
Sekä Kilvoittelijaelämää-teoksessa että Gerontikonissa on viitteitä korien punojista, joita olivat muun muassa abba Ualen ja abba Megetios. Abba Uales työskenteli korien punojana iltamyöhään, minkä seurauksena häneltä usein tipahti neula maahan. Abba Megetios puolestaan halkoi neulalla palmun versoja, joista hän teki kolme koria päivittäin, mikä riitti hänen elannokseen.
Kilvoittelija-elämää teoksessa on tarkka kuvaus arjen työtehtävistä, elinkeinoista ja yksityisestä elämästä – siitä, millä tavalla erämaaisät ja -äidit harjoittivat omia kuuliaisuustehtäviään luostareissa. Palladios kirjoitti seuraavasti, kun hän kertoi abba Aftonioksen elämästä:
”Meillä on tapana ravita niitä (karjaa) ruumenilla, vihannesten perkeillä ja kaikilta jääneillä ruoanjätteillä, jotta ne eivät menisi hukkaan. Siat teurastetaan ja liha myydään, ja sairaat ja vanhukset syövät jalat, sillä tulot ovat rajoitettuja ja ihmisiä on paljon. Blemmyesten kansa nimittäin asuu heidän lähistöllään. Työvuorossa olevat nousevat varhain aamulla. Toiset huolehtivat ruoanlaitosta ja toiset pöydistä. Niitä katetaan kolmanteen hetkeen asti ja tarjolle pannaan leipiä, (rikka) sinappia, erilaisia oliiveita, naudanjuustoa, eläinten jalkoja ja pieniä vihanneksia. Voimattomat tulevat kuudennella hetkellä syömään. Heikohkot tulevat seitsemännellä hetkellä, toiset kahdeksannella, toiset yhdeksännellä, toiset kymmenennellä ja toiset myöhään illalla. Toiset tulevat joka toinen, toiset joka kolmas ja jotkut joka viides päivä, niin että jokainen ryhmä tuntee oman hetkensä. Samalla tavalla tekevät he työnsäkin. Joku viljelee maata, toinen puutarhaa, toinen työskentelee pajassa, joku leipomossa, toinen puusepänverstaassa, yksi värjäämössä, toinen nahkurinverstaassa, joku punoo suuria koreja ja joku toinen niin sanottuja vasuja, pieniä koreja. He opettelevat ulkoa myös kaikki Kirjoitukset. Heidän lähellään on neljänsadan naisen luostari, jossa noudatetaan samaa järjestystä, samanlaista vaellusta, mutta ei samanlaista vaatetusta. Naiset ovat Niilin virran toisella puolella, miehet heitä vastapäätä. Jos neitsyt kuolee, toiset neitseet valmistavat hänet hautaukseen ja vievät hänet joen rannalle. Veljet tulevat veneellä ylitse mukanaan palmun ja öljypuun lehviä, vievät hänet psalmeja laulaen toiselle rannalle ja hautaavat hänet omiin hautoihinsa. Paitsi pappia ja diakonia ei kukaan munkeista mene naisten luostariin, ja hekin vain sunnuntaisin.”
Mitä nykyihminen voisi soveltaa omaan elämäänsä?
Vaikka erämaaisät ja -äidit elivät kurinalaista elämää, heillä oli vastaavia tarpeita kuin muillakin ihmisillä. He söivät, kävivät kirkossa ja tekivät töitä, jotta saisivat elinkeinonsa, josta he pystyivät jakamaan myös puutteenalaisessa tilassa eläville ihmisille. Erämaaisien ja -äitien arkielämän tarkastelu voisi opettaa meillekin sitä, kuinka elää arjessa kilvoitellen ja kurinalaisesti. Esimerkiksi abba Doroteoksen elämä keljojen rakentajana voisi opettaa meitäkin suuntaamaan katseemme itsestämme toisiin ihmisiin. Toisin sanoen pohtia, kuinka rakentaa ”keljoja” muille ihmisille eli olla avuksi toisille.
Erämaaisien ja -äitien yksityiselämän paastokilvoitukset ja muut kilvoitusmuodot saattavat kuulostaa ankaralta maallikon korviin. Kaikissa näissä kilvoituksissa, kuten syömistottumuksiin liittyvissä tavoissa, on hyvä huomioida, että erämaaisät ja -äidit olivat kokeneita kilvoittelijoita. He kaikki elivät luostariyhteisössä, jossa heillä oli hengellinen ohjaus tukenaan.
Tämän vuoksi on syytä pohtia oman rippi-isän kanssa, millainen kilvoitusmuoto voisi olla itse kullekin paras toteuttaa. Hengellinen ohjaus on tärkeää, kun pohditaan, kuinka tulisi kilvoitella omassa elämässä. Juuri tämän vuoksi on tärkeää keskustella oman rippi-isän kanssa siitä, kuinka erämaaisien ja -äitien elämäntapaa voisi soveltaa henkilökohtaisessa kilvoituselämässä – varsinkin nyt paaston aikana.
Luostarielämä myöhäisantiikissa voi tuntua hyvin kaukaiselta tämän päivän maallikolle. Kuitenkin kirkkoyhteisöt voitaisiin nähdä vastaavina yhteisöinä kuin luostarit, joissa käytiin tiiviisti jumalanpalveluksissa ja osallistuttiin erilaisiin tehtäviin. Tämän esimerkin innoittamana on hyvä käydä kirkossa säännöllisesti paaston aikana ja pohtia, mikä voisi olla oma paikka kirkkoyhteisön sisällä.
Lisäksi erämaaisät ja -äidit työskentelivät erilaisissa elinkeinoon liittyvissä ammateissa, jotta luostarit ja he itse voisivat pysyä toiminnassa. Erämaaisien ja -äitien ammatit lähentävät meitä heihin, sillä he tekivät tavanomaisia töitä, joita mekin teemme tänä päivänä. Mekin voimme palvella Jumalaa tekemällä työtä erilaisissa ammateissa parissa ja kilvoitella, että tekisimme sen mahdollisimman hyvin.
Erämaaisistä ja -äideistä kerrotut teokset ovat meille rikas ja hedelmällinen puutarha, jossa voimme viipyä Suuren paaston aikana.
Pyhät erämaaisät ja -äidit, rukoilkaa meidän puolestamme, jotta kestäisimme Suuren paaston kilvoitukset matkallamme kohti Pyhän Pääsiäisen iloa!
Kirjoittaja on teologian maisteri.
Pääkuva ylhäällä: Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen
Juttu on julkaistu ensi kertaa 15.3.2024, mutta sisältönsä vuoksi se soveltuu luettavaksi myöhemminkin erämaaisien ja -äitien muistopäivien aikaan.
Nainen ja kirkko: Naisdiakonit apostolisena aikana (osa 1)
Tässä tekstissä tutustutaan diakoni-instituution syntyyn ja naisdiakonien asemaan Uuden testamentin kuvaamana apostolisena aikana. Myöhemmin julkaistavassa toisessa osassa tarkastellaan muutamien varhaisen ajan teologien ja opettajien näkemyksiä apostolisen aikakauden naisdiakonaatista.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Following Hadrian,/Wikimedia Commons
Ortodoksisen ymmärryksen mukaan kirkko on kutsuttu ratkaisemaan sitä koskevat asiat perinteen pohjalta traditiota luovasti soveltamalla. Tähän liittyen varhaisimpina aikoina esitetyt näkemykset ovat merkityksellisiä, sillä ne muodostavat tradition ketjun ensimmäiset lenkit.
Diakonin tehtävä syntyi tarpeesta
Pyhän Hengen vuodatus, apostolien ja tavallisten kristittyjen julistustyö ja kristillinen elämäntapa saivat kirkon kasvamaan nopeasti. Kasvava ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta”. Yhteys toisiin ja Kristukseen ehtoollisessa muovasivat kirkkoa: “uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat” (Ap.t. 2:42). Kasvun myötä syntyi tarve erilaisille palveluviroille.
Ensimmäiset diakonit valittiin Jerusalemissa apostolisen ajan alkupuolella. Syy viran perustamiseen oli kiista, joka syntyi maassa syntyneiden ja diasporassa syntyneiden juutalaiskristittyjen välillä. Erimielisyys koski leskille annettujen avustusten jakamista. Avustusten jakoa hoitamaan asetettiin seitsemän diakonia, jotka vihittiin kätten päälle panon toimituksella. Pian tämän jälkeen diakoni Stefanoksesta tuli kirkon ensimmäinen marttyyri. (Ap.t. 6–8)
Tehtävään valituista ei käytetty tässä vaiheessa diakonin arvonimeä, sillä toimenkuva oli vasta muotoutumassa. Heidän valittiin kuitenkin “pöytäpalvelukseen” (diakoneintrapezais), jotta apostolit kykenivät keskittymään “sanan palvelukseen” (diakonia tou logou) (Ap.t. 6:1–4). Myös kirkon perinne tuntee heidät diakoneina.
Diakonin tehtävä ei ollut vielä liturginen, vaan liittyi avustustyöhön. Tehtävänkuva oli joustava, sillä diakonit julistivat myös evankeliumia ja opettivat. Diakoni Filippos jopa kastoi etiopialaisen hoviherran. Tarve ja tilanne määrittelivät tavan toimia. (Ap.t. 8)
Apostolisen ajan kirkon palvelutehtävien kokonaisuutta kutsutaan kolmisäikeiseksi. Tällä tarkoitetaan piispan (episkopos, 1. Tim. 3:1–2), papin (presbyteros, 1. Tim. 5:17–19) ja diakonin (diakonos, 1. Tim. 3:8–11) tehtäviä. Varhaisessa kirkossa oli myös esimerkiksi evankelistoja, profeettoja ja opettajia (Ef. 4:11).
Apostolien ajan naisdiakonit
Varhaisessa kirkossa toimi myös naisdiakoneja, joista esimerkkinä on apostoli Paavalin mainitsema ”Kenkrean seurakunnan diakoni (diakonos) Foibe” (Room. 16:1–2). Samaa arvonimeä käytettiin sekä mies- että naisdiakoneista (vrt. 1. Tim. 3:8).
Theodoretos Kyyroslainen (393–458) huomauttaa Kenkrean olleen niin iso kaupunki, että siellä oli myös naisdiakoni (Roomalaiskirjeen selitys 16.1–3). Onkin mahdollista, että naisdiakoneja toimi aluksi suurimmissa kristillisissä keskuksissa, sillä ne olivat tärkeitä kristinuskon voittokululle.
Rooman seurakunnan tuli ottaa Kenkrean seurakunnan diakoni Foibe vastaan ”Herrassa arvollisena”. (Room. 16:1–2) Apostoli Paavalin suositus ja kehotus kertoo naisdiakonien tärkeästä ja arvostetusta roolista apostolisena aikana.
Foiben toimen perusteella kirkon kolmisäikeiseen virkaan sisältyivät piispan, papin sekä mies- ja naisdiakonien tehtävät. Tähän viittaa myös Paavalin kirje Timoteukselle.
Naisdiakonit ja Paavalin kirje Timoteukselle
Kirjeessään Timoteukselle apostoli Paavali kuvaa ensin piispojen ja (mies)diakonien (diakonos) edellytyksiä. Tämän jälkeen hän toteaa, että myös “naisten/vaimojen” (gynaikas) tuli “samoin” olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:1–11).
Ilmaisu ”naiset/vaimot” jättää tulkinnan avoimeksi, minkä vuoksi Paavalin mainintaa naisista on selitetty eri tavoin. Heidän on ajateltu viittaavan seurakunnan naisiin yleisesti, diakonien vaimoihin tai johonkin naisten ryhmään, joka palveli kirkossa.
1) Heillä on samat moraaliset ja eettiset vaatimukset
Paavalin mainitsemien naisten tuli olla arvokkaita (semnous; kunnian arvoisia; jae.11). Sama edellytys liitetään Paavalin kirjeessä Titukselle presbyteereihin eli pappeihin (Tit. 2:3). Nämä naiset eivät saaneet puhua pahaa ja heidän tuli olla raittiita (jae 11). Raittiuden edellytys asetetaan myös edellä mainituille diakoneille (jae 8). Kirjeessä Titukselle (2:2) sama edellytys asetetaan presbyteereille. Toisaalta samankaltaisia vaatimuksia esitetään myös vanhoille miehille ja naisille yleensä (Tit. 2:2–3). Lisäksi Timoteuskirjeen naisten tuli olla kaikessa luotettavia (jae 11). Sama vaatimus esitetään edellä myös miesdiakoneille (jae 8; samansuuntaisesti myös Ap.t. 6:5).
Apostolin asettamat edellytykset Timoteuskirjeessä mainituille naisille ovat hyvin samankaltaisia niiden vaatimusten kanssa, joita asetettiin piispoille ja miesdiakoneille. Toisaalta ne ovat hyvin yleisiä kristillisiä hyveitä, joita kristittyjen tuli muutenkin seurata.
2) Heidän tulee olla sellaisia kuin diakonien kuuluu olla
Paavalin mainitsemien naisten rooli hahmottuu paremmin, kun tarkastellaan tekstin asiayhteyttä (jakeet 1–11).
Kuvaus alkaa piispojen (episkopos) edellytyksistä. Kun tullaan diakoneihin (diakonos), Paavali käyttää ilmaisua ”samoin” (ōsautōs; jae 8), sillä diakonien tuli olla moraalisesti samankaltaisia kuin piispojen. Naisten (gynaikos) edellytyksiä kuvatessaan Paavali käyttää jälleen kokonaisuutta yhdistävää ilmaisua “samoin” (ōsautōs; jae 11).
Yhdistävää termiä käyttäen syntyy virkoja kuvaava päättelyketju: sellaisia kuin piispat ovat, sellaisia tulee olla myös (mies)diakonien ja samalla tavalla naisten. Tämä voidaan ymmärtää niin, että Paavali tarkoittaa naisdiakoneja. Tätä tukee se, että kirkossa oli jo olemassa naisdiakonien tehtävä (Room. 16:1).
Voidaan otaksua, että diakonin arvonimeä oli Timoteuskirjeen katkelmassa hankala käyttää kahdesti peräkkäin (“diakonissa” ja “naisdiakoni” termit tulivat käyttöön vasta apostolien ajan jälkeen). Ilmaisutapa saattaa olla samanlainen vastinepari kuin Foibesta käytetyt nimitykset sisar ja diakoni (Room. 16: 1; tai myöhempänä aikana käytetyt ilmaisut nunna ja äiti).
3) Heidän tulee olla uskollisia ja tehtävään arvollisia
Tekstijakson lopussa Paavali toteaa, että diakonien on oltava yhden vaimon miehiä, ja heidän on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään (jae 12). Ilmaisun voi ajan tavan mukaisesti käsittää koskevan sekä miehiä että naisia. Tämän mukaan kirkon viroissa palvelevien miesten ja naisten tulee olla avioliitossaan uskollisia.
Apostoli Paavali päättää jakson rohkaisuun: “Ne, jotka hoitavat virkansa (palvelevat; verbistä diakoneō) hyvin, saavat arvostetun aseman ja voivat rohkeasti julistaa uskoa Kristukseen Jeesukseen.” (jae 13). Loppupäätelmä on looginen suhteessa tekstikokonaisuuteen, sillä myös esimerkiksi tekstissä mainittujen naisten tuli pyrkiä olemaan kunnianarvoisia (jae 11).
Johtopäätöksiä
Timoteuskirjeessä esiintyvä kolmen viran keskinäinen yhteys näyttää vahvalta, mutta tekstiä on yhä mahdollista tulkita siten, että se puhuu esimerkiksi diakonien vaimoista.
Kuva naisdiakonaatin apostolisuudesta – sellaisena kuin se ymmärrettiin patristisena aikana – tarkentuu, kun tarkastellaan seuraavien vuosisatojen kirjoittajien näkemyksiä. Tämä on seuraavan artikkelin teema.
Lähde: Stiefel (2016), Women Deacons in 1 Timothy: A Linquistic and Literary Look at ”Women Likewise…” (1 Tim. 3:11)
Kuvituskuva ylhäällä: Hagia Sofiassa sijaitsevassa mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).
Neulanpisto kerrallaan Jumalan kunniaksi – Leena Kuivalainen opettaa kulta- ja silkkilankakirjontaa Valamossa
Leena Kuivalainen opettaa Valamon opistossa kulta- ja silkkilankakirjontaa – tekniikkaa, jolla kirkkotekstiilejä on kaunistettu vuosisatoja. Aamun Koitto oli todistamassa, kuinka ikonikuvat ja ornamentit valmistuvat neulanpisto kerrallaan kymmeniä, ellei satoja tunteja vievien projektien aikana.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen
Joensuulainen Leena Kuivalainen on harjoittanut kulta- ja silkkilankakirjontaa vuodesta 2008 asti. Viimeiset viisi vuotta hän on toiminut opettajana Valamon kursseilla. Saman verran on kulunut aikaa siitä, kun venäläiset opettajat ovat viimeksi päässeet Valamoon – ensin esteenä oli korona, sitten sota.
– Minulle tuli paljon pyyntöjä, että voisimmeko kokoontua Valamoon jatkamaan töitämme. Siitä virisi pieni painostus minua kohtaan, jotta minä jatkaisin opettajana. Suostuin kokeilemaan yhden kurssin, ja siitä se on jatkunut.
Valamoon kokoontuvia taitajia Kuivalainen arvioi olevan kaikkiaan noin kaksikymmentä. Kirjonnan taito on välittynyt heille kurssien myötä venäläisiltä opettajilta, Nina ja Nadezha Osipovalta.
– He olivat oppineet kirjonnan Moskovan lähellä sijainneessa luostarissa, jossa tehtiin kulta- ja silkkilankakirjontaa, ja jossa oli koulu tätä varten.
Vuosien saatossa Valamossa on ollut oppilaita myös Suomen ulkopuolelta.
– Hollannista oli nunna käymässä, Yhdysvalloista ja Norjasta oli opiskelijoita. He tulevat, koska muualla Euroopassa tätä ei opeteta – Venäjää lukuun ottamatta.
Valmistuneista ikonikuvista Kuivalainen mainitsee jouluikonin, palmusunnuntain, pääsiäisikonin.
– Olen istuttanut työn analogiliinaan ja lahjoittanut niitä sitten Joensuuhun ja Lintulaan. Nyt minulla on työn alla ehtoollispeitteet kultakirjonnalla.
Kirjonnan opettaja Leena Kuivalainen esittelee kirjomaansa pyhän Helenan ikonia. Ikonin alla parhaillaan vielä kesken oleva suuri ehtoollispeite eli "ilma".
Välineinä kehys, neulat ja lankaa
Kirjojan työvälineet ovat melko yksinkertaiset: kehys, jolle pohjana toimiva kangas pingotetaan sekä joukko erittäin ohuita silmäneuloja ja lankoja. Välillä tarvitaan myös pieniä saksia, ja ikävissä, purkamista vaativissa tilanteissa myös pinsettejä. Lisäksi apuna on valaisimella varustettu ja oman jalkansa varassa oleva kookas suurennuslasi.
Kirjontatyö vaatii tekijältään huolellisuutta, tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä, eivätkä herkät materiaalit anna sijaa hutiloinnille.
– Ensimmäisenä työnä tehdään risti, jonka avulla on helppo opettaa alku. Siinä on suorat sivut ja lisänä tuollaiset liljan kiehkurat, joissa on kaarevaa muotoa. Viikon työtunnit eivät riitä, Kuivalainen kertoo näyttäessään noin kämmenen alalle mahtuvaa mallityötä.
– Jos joudutaan purkamaan, niin lanka on vaihdettava ja silkki ei kankaana kestä purkamista montaa kertaa, vaan alkaa mennä rikki.
Tuulikki Matikainen kirjoo arkkienkeli Mikaelin kasvoja. Kurssilaisten mukaan kasvojen ja erityisesti silmien kirjominen on erityisen palkitsevaa työtä.
Tuulikki Matikainen on tullut toiselle kurssilleen.
– Tulin tänne tekniikan oppimisen takia. Tiesin, etten muualta tätä tekniikkaa saa.
Syksyllä järjestelyllä kurssilla aloitettu ensimmäinen työ on valmistunut, ja sijoituspaikkaakin on jo mietitty.
– Olin äärimmäisen iloinen, kun sain sen eilen valmiiksi. En tiedä vielä ihan varmasti, mutta voi olla, että se tulee virsikirjan kanteen.
Kurssilla kirjominen on ollut Matikaiselle vahva kokemus. Hän on alkanut työstää arkkienkeli Mikaelin ikonia.
– Minulle tämä on meditatiivinen kokemus. Kirjontatyöt ylipäätään ovat sellaisia, että minulla ei ole nälkä, vilu eikä väsy. On jotenkin mukavaa, kun Mikael alkaa minua tuosta katsella, ja moni muukin on sanonut samaa, Matikainen toteaa.
– Leena on koko tämän kurssin ajan sanonut, että työ alkaa neuvoa itse itseään. Tässä on käynyt juuri niin. Tulee niin voimakas tunnetila, että työ kaipaa vielä tämän ja tämän muutoksen. Materiaali, perinne ja oma kokemus muodostavat sellaisen vuorovaikutuksen, että se alkaa muokata tekemistä. Tämä on paljon syvempi kokemus kuin mikään muu kirjontatyö. Matikainen kertoo.
– Missään muussa rukous ei ole niin lähellä kuin kasvoja tehdessä. Sen pitää onnistua kerrasta, kun niitä ei voi oikein purkaa. Sitä tavallaan koko ajan rukoilee, että onnistuu, Kuivalainen pohtii.
Päivikki Lepistö on kokeneempi kirjoja. Häntä Valamon rauhaan vetää itse kirjontatyön ja ympäristön lisäksi myös kirjojien yhteisö.
– Olen ollut ensimmäisellä kurssilla vuonna 2010. Mutta välissä on ollut pitkä tauko, kun olin vielä työelämässä.
Luostariympäristö saa Lepistöltä suurta kiitosta työskentelyn mahdollistajana.
– Sekä työ että tämä koko ympäristö. Olen täällä kuplassa: en ole katsonut uutisia, maailma elää tuolla jossain ja minä olen täällä 12 tuntia päivässä tämän ääressä, eikä minun tarvitse huolehtia mistään. Ei tarvitse tehdä ruokaa tai imuroida, saan tehdä tätä pienin pistoin. Ja on tämä hyvä porukka. Tämä on kuin loma, A-luokan loma.
Lepistöllä on kurssilla työn alla ikoni itselleen tärkeästä pyhästä.
– Tämä on pyhä Tabitha, josta uudessa testamentissa mainitaan, että hän oli kätevä käsistään.
Vaikka kirjontaperinne on ikivanha, hyödyntävät kurssilaiset myös tietotekniikkaa. Lepistö on yhdistellyt kuvankäsittelyohjelmalla kahta ikonia luodakseen mallin nyt kirjottavalle kuvalle.
– Sillä Tabithalla, jolta minä otin tämän lankakorin, oli rumempi katse, joten kopioin sen tietokoneella tälle, Lepistö tunnustaa.
Lepistö tunnustaa saman kuin muutkin kurssilaiset.
– Seuraava työkin on jo suunniteltu, vaikka tämä on kesken.
Seuraava kulta- ja silkkilankakirjonnan kurssi Valamon opistossa järjestetään 27.10.2025 alkaen. Voit ilmoittautua kurssille täältä (Avaa uuden sivuston).
Pääkuva ylhäällä: Leena Kuivalainen ja Päivikki Lepistö suunnittelevat, kuinka jatkaa pyhän Tabithan ikonikuvan kirjontaa.
Hiljaisuutta vai somea? Igumeni Mikael tunnistaa hyödyt ja riskit, ja joskus saa myös ”kadota”
Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael on löytänyt sosiaalisen median tavaksi vastailla ihmisten kysymyksiin. Hän näkee somen papille tavaksi olla läsnä siellä, missä ihmiset ovat. Arkkimandriitta ei kuitenkaan ole unohtanut perinteistä kirjaa, vaan valottaa myös uusia kirjaprojektejaan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen, Susanna Somppi | Kuva: Pentti Potkonen, Tapio Tiimonen, Grigorii Torkel. Kuvankäsittely ja rajaus: Aamun Koiton toimitus
Arkkimandriitta Mikael on Valamon luostarin johtajan kiireistään huolimatta aktiivinen pastoraalisen työn tekijä. Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata, että hän tekee tätä työtä myös sosiaalisen median kautta. Omaa sosiaalisen median käyttöään hän luonnehtii suurelta osin tiedon jakamiseksi.
– Oma aktiivisuuteni painottuu pääosin tiedon välittämiseen: vastaan tai kommentoin, jos joku kysyy tai ihmettelee jotakin – tai esittää väitteen, joka ei pidä paikkaansa. Toisinaan saatan ajatella itsekseni, miksi sellainen, jonka tiedän olevan perillä asiasta, ei vastaa kysyjälle.
Isä Mikael tiedostaa oman asemansa tuomat haasteet ja riskitekijät sekä korostaa rooliaan tiedon jakajana.
– Pappina ja munkkina täytyy olla varsin varovainen. Ihan mitä tahansa ei kannata sanoa. Olen hyvin varovainen mielipiteiden esittämisessä.
Myös huomio voi synnyttää riippuvuutta
Etenkin ortodoksisia keskustelufoorumeita tai some-kanavia seuratessa ei voi olla huomaamatta, että luostareidemme nunnat ja munkit ovat melkein kuin ortodoksisen maailman ”rock-tähtiä”: peukkuja satelee, kun kilvoittelijat ovat esillä.
Millaisia vaaroja tällaisessa some- ja myös mediahuomiossa piilee luostarikilvoittelijan näkökulmasta? Onko esimerkiksi olemassa riski, että kilvoittelijan mieli alkaa huomaamatta liiaksi kiinnittyä maalliseen?
– On monenlaisia vaaroja, isä Mikael myöntää.
– Lähtökohtaisesti munkkius ja nunnuus on pyrkimystä vetäytymään maailmasta, ja some-aktiivisuudella voi olla päinvastainen vaikutus. Se voi toisaalta häiritä kyseisen henkilön itsensä hengellistä kehitystä, mutta vaarana voi olla myös, että munkkius tai nunnuus alkaa vetää joitain puoleensa vääristä syistä; (joku) havaitsee, että munkki tai nunna saa huomiota ja arvostusta, ja syntyy halu tulla munkiksi tai nunnaksi, jotta itsekin saisi huomiota ja arvostusta. Runsasta some-huomiota tai muun median huomiota saavalle munkille tai nunnalle siitä huomiosta voi myös syntyä samanlainen addiktoiva vaikutus kuin millä tahansa muulla addiktoivalla asialla.
Arkkimandriitta Mikael muistuttaa, että aina ei tarvitse olla tavoitettavissa. Kuva: Pentti Potkonen
Maailmalta saa ”kadota” hetkeksi
Igumeni Mikael muistuttaa, että on tärkeää olla välillä tavoittamattomissa.
– Vaikka tällaisia vaaroja onkin, se ei tarkoita, etteikö sosiaalista mediaa voisi käyttää hyödyllisellä, varovaisella ja vastuullisella tavalla. Ennenkin munkit ja nunnat kirjoittivat kirjeitä, ja ihmisiä kävi tapaamassa heitä. Nykyään tuollaista toimintaa voi tapahtua myös sosiaalisessa mediassa. Kaikenlaiseen kommunikaatioon liittyy myös sellainen nykyajalle tyypillinen ilmiö, että odotetaan ja vaaditaan jatkuvaa tavoitettavissa olemista ja nopeaa reagointia. Näkisin, että munkeilla ja nunnilla on erityinen vastuu pyrkiä hidastamaan tuota kärrynpyörää. Niin oman hyvinvointinsa ja kilvoituksensa kannalta kuin myös muiden ihmisten opettamisen kannalta on varottava sellaista, että olisi aina tavoitettavissa tai että reagoisi aina kaikkiin yhteydenottoihin välittömästi. Entisinä aikoina kirjeen kulkeminen saattoi kestää viikkoja tai kuukausia.
Arkkimandriitan suhtautuminen somen käyttöön kirkollisena työvälineenä on varsin pragmaattinen, ja hän tarkastelee asiaa mahdollisuuksien kautta.
– Mielestäni sosiaalisen median voi nähdä välineenä, jonka kautta on mahdollista tehdä hyvää. Toki somessa – niin kuin monessa muussakin asiassa – on hyvät ja huonot puolensa. Somessa on mahdollisuus olla läsnä siellä, missä ihmiset viettävät aikaansa.
– Kaikenlaiseen kommunikaatioon liittyy myös sellainen nykyajalle tyypillinen ilmiö, että odotetaan ja vaaditaan jatkuvaa tavoitettavissa olemista ja nopeaa reagointia. Näkisin, että munkeilla ja nunnilla on erityinen vastuu pyrkiä hidastamaan tuota kärrynpyörää.
Tarkastelun kohteeksi pääsevät myös yhdistykset, joissa on perinteisesti kokoonnuttu keskustelemaan kiinnostavista asioista. Isä Mikael löytää samaa some-ryhmistä.
– Sosiaalisessa mediassa on eri ryhmiä ja foorumeja, joita ihmiset seuraavat. Kirkon piirissä on erilaisia yhdistyksiä, joiden aktiivisuus on hiipunut. Myös sosiaalisessa mediassa voi olla ihmisten sosiaalisen toiminnan piirejä, joissa voi tehdä paljon hyvää ja tavoittaa ihmisiä.
Luostarin johtajana isä Mikael kohtaa paljon kirkosta kiinnostuneita.
– Keskustellessani ortodoksisesta kirkosta kiinnostuneiden ihmisten kanssa käy monesti ilmi, että ensikontakti on tapahtunut somessa – tavalla tai toisella.
Esimerkkeinä isä Mikael mainitsee kiinnostavan videon tai päivityksen Instagramissa.
– Somella on tätä kautta myös lähetystyöllinen tehtävä. Siellä monet kokevat löytäneensä jotain, joka alkaa vetää puoleensa.
Igumeni Mikael on kertonut aiemmassa haastattelussaan olevansa perusluonteeltaan introvertti, vaikka hän onkin paljon ihmisten kanssa tekemisissä arjessaan luostarin johtajana. Kuva: Pentti Potkonen
Igumeni pohtii kirkon ja ihmisten digitaalista kohtaamista, vaikka ei ole asiaa varsinaisesti analysoinut. Hän perääkin tietoa ja tutkimusta asiasta. Erityisen lämpimästi entinen analyytikko suhtautuu kvantitatiivisiin menetelmiin. Aihe saa hänet suorastaan innostumaan.
– Olisi mielenkiintoista, jos olisi olemassa dataa. Olen ollut aina innostunut kvantitatiivisista menetelmistä. Minusta on hienoa, jos on mahdollista tehdä laskelma, joka kertoo totuuden.
Oman some-toimintansa tavoittavuutta pohtiessaan hän uskoo olevansa tehokkaampi tiedonjakaja sosiaalisessa mediassa kuin esimerkiksi vastatessaan sähköpostilla lähetettyihin kysymyksiin.
– On hyvinkin paljon ihmisiä, jotka käyvät tykkäämässä [kommenteista], mutta ihan mikroskooppisen pieni osa ottaa muuten yhteyttä kulloiseenkin aiheeseen liittyen. Luultavasti ainakin ne, jotka tykkäävät kommenteistani, ovat myös lukeneet ne. Kaikki eivät toki reagoi mitenkään, vaikka ovat lukeneetkin.
Vahvan ja monipuolisen kielitaidon omaavana isä Mikaelilla on mahdollisuus seurata myös muiden paikalliskirkkojen ja ulkomaalaisten sisällöntuottajien toimintaa.
– Minusta tuntuu, että monelle video on helposti lähestyttävä some-sisältö.
Sen sijaan videon luonne kerronnan välineenä saa hänet mietteliääksi.
– Entisaikoina tarinoita kerrottiin nuotiolla, sitten joku keksi kirjoittaa ne musteella paperille ja sitten keksittiin kirjapainotaito. Ihmiset lukivat kirjoja, mutta nyt nykyajan teknologia on mahdollistanut jälleen ”paluun” tarinankerrontaan: nyt kuunnellaan jotakuta, joka höpöttää videolla.
Vastaus kysymykseen videotuotannon lisäämiseen kirkossa on yksiselitteinen.
– Minusta tuntuu, että kannattaisi.
Isä Mikael ei kuitenkaan ole itse heittäytymässä varsinaiseksi some-persoonaksi, jos kohta hän on esiintynyt esimerkiksi Mamren tammistossa (Avaa uuden sivuston).
– Koska en ole videotuotannon asiantuntija, en osaa kertoa, miten video pitäisi toteuttaa. Aiheet voivat olla periaatteessa melkein mitä vain: kaikesta, mistä voidaan kirjoittaa kirjoja, voidaan tehdä myös videoita.
– Minusta video pitäisi kuitenkin toteuttaa luonnollisella tavalla; ikään kuin kertoja puhuisi katsojalle – eikä niin kuin minun Mamren tammisto -videoni, isä Mikael naurahtaa.
Myös laajempi keskustelu kirkon sosiaalisen median käytöstä ja digitaalisen opetuksen kehittämisestä olisi arkkimandriitan mukaan tervetullutta. Hän toivookin piispoilta johtajuutta asiassa.
– Olisi kirkollisesti ihanteellista, että piispat johtaisivat tässäkin asiassa kirkkoa. Piispat voisivat kutsua joukon kokoon. Esimerkiksi papiston koulutuspäivillä voisi olla aiheena kirkon opetus ja läsnäolo somessa. Voitaisiin järjestää myös muita keskustelutilaisuuksia tai seminaareja, jotka olisivat avoimia myös seurakuntalaisille.
Igumeni Mikaelin mielestä papin on tärkeää olla siellä, missä ihmiset ovat. Kuvituskuvassa on meneillään kesälampaiden siunaus Valamossa 2022. Kuva: Grigorii Torkel
Saavutettavuus on avainsana
Isä Mikael pitää tärkeänä, että ihmiset kokevat papin olevan saavutettavissa.
– Some tuo papin omalla tavallaan kansan keskuuteen. Edelleenkin jossain etelämmässä saattaa vaikkapa kreikkalainen kyläpappi istua kahvilassa ihmisten saatavilla. Some mahdollistaa papin läsnäolon toisella tavalla – siellä hän on esillä oman some-profiilinsa kautta.
– Ihmisille voi olla isompi kynnys mennä tapaamaan pappia virastoon tai hakeutua keskusteluun esimerkiksi kirkossa palveluksen jälkeen tai kirjoittaa sähköpostia. Siitä tulee ehkä vähän erilainen tunnelma, vaikka tietäisikin, että papille voi laittaa sähköpostia, soittaa tai mennä käymään virastossa. Sosiaalisessa mediassa pappi tulee profiilinsa kautta ehkä konkreettisemmin läsnä olevaksi.
Olipa kyse sitten kasvokkain kohtaamisesta tai sosiaalisesta mediasta, arkkimandriitta muistuttaa hyvästä käytöksestä ja kehottaa ajattelemaan, mitä on kirjoittamassa.
– On hyvä aina miettiä, voisinko sanoa tämän saman kasvotusten kuin mitä nyt ajattelin kirjoittaa. Ja jos kommentoi jotain ihmistä, joka ei itse ole kyseisessä keskustelussa mukana, on hyvä ymmärtää, että hän voi siitä huolimatta pystyä lukemaan, mitä hänestä kirjoitetaan.
Kirjoitushetkellä eletään suuren paaston aikaa. Isä Mikael muistuttaakin paaston lääkemäisestä luonteesta. Hengellistä paastoa ja silloin tällöin ilmiöiksi muodostuvia ”somepaastoja” ei kannata sekoittaa keskenään.
– Jos on havainnut ongelmia oman some-käyttäytymisensä suhteen, paaston aikana voi olla hyvä pidättäytyä sen (somen) käyttämisestä, jotta pääsisi terveemmälle pohjalle, mutta muuten se (some-paasto) ei ole tarpeen sen paremmin kuin täydellinen vaikenemiskilvoitus muutenkaan.
– On hyvä aina miettiä, voisinko sanoa tämän saman kasvotusten kuin mitä nyt ajattelin kirjoittaa.
Digitaalisen viestinnän ja somen ohella isä Mikael käyttää edelleen painettua sanaa tiedon levittämiseen. Esikoisteos Se on Herra!, on saanut hyvän vastaanoton.
– Ensimmäinen painos alkaa olla kohta jo loppuunmyyty. Uusi painos otetaan sitten, kun se loppuu.
– Lähes kaikki palaute on ollut positiivista; sen tyyppistä kirjaa on pidetty tarpeellisena. Ihmiset ovat kokeneet kirjan hengellisesti hyödylliseksi. Negatiivinen palaute liittyy oikeastaan siihen, että se on vähän liian kiireesti tehty: kirjaan on jäänyt kirjoitus- ja välimerkkivirheitä.
Igumeni Mikael ei ole hylännyt perinteistä kirjaa, vaikka onkin aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Nytkin hänellä on tekeillä useampi kirjaprojekti. Kuva: Tapio Tiimonen
Esikoiskirjailija ei kuitenkaan aio jäädä laakereilleen lepäilemään, vaan uskaltaa paljastaa suunnitelmiaan pienen suostuttelun jälkeen.
– Minulla on kolme meneillään kirjaprojektia, ja ne ovat hyvin erilaisia kuin Se on Herra! -kirja. Lisäksi tekeillä olevat teokset ovat hyvin erilaisia keskenään, mutta kaikissa niissä on kuitenkin hengellinen aspekti. Yksi niistä on tietokirjamainen ja liittyy kirkkovuoteen: opas kirkkovuoteen eri näkökulmasta. Mitä palveluksissa tapahtuu ja millaisia erilaisia perinteitä liittyy mihinkin kohtaan kirkkovuotta. Se on ollut minulla suunnitelmissa kohta 20 vuotta.
– Sitten on kirja, joka on ollut tekeillä jo hyvin kauan aikaa. Tämän kirjan julkaisemiseen liittyy vielä enemmän epävarmuutta kuin Se on Herra! -kirjaan. Se on ehkä jonkinlaista runon ja proosan välimuotoa. Kolmas on historiallinen romaani, jossa on tarkoitus olla ortodoksinen hengellisyys mukana jossain määrin. Historiallisen romaanin osalta en ehkä tässä vaiheessa avaa näin julkisesti enempää. Sitten se käy ilmi, jos se joskus tulee valmiiksi.
la 19.4. klo 9 Suuren lauantai ehtoopalvelus ja liturgia, Uspenskin katedraali
la 19.4. klo 23:30 Pääsiäisyöpalvelus, Uspenskin katedraali. Pääsiäisyön aamupalvelus ja liturgia Uspenskin katedraalista televisioidaan Yle TV 1-kanavalla klo 23:55 alkaen.
ma 21.4. klo 9:30 Lasten pääsiäinen, Uspenskin katedraali
su 27.4. klo 10 Jumalallinen liturgia, Oulun katedraali
su 4.5. klo 10 Jumalallinen liturgia, Uspenskin katedraali
su 11.5. klo 10 Jumalallinen liturgia, Pyhän profeetta Elian kirkko, Helsinki
to 29.5. klo 10 Jumalallinen liturgia, Tikkurilan kirkko
Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen ikoni kuvastaa nöyryyttä ja katumusta
Pyhittäjä Maria Egyptiläisen (k. 500-l) muistoa vietetään suuren paaston viidentenä sunnuntaina ja huhtikuun 1. päivänä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Katariina Husso | Kuva: Henna Hietainen, Marika Minkkinen/RIISA
Ikoneissa pyhän Maria Egyptiläisen tunnistaa harmaista, vapaana laskeutuvista hiuksista, erämaakilvoituksen uurtaneista kasvon uurteista ja alastomasta vartalosta, joka on verhottu hänen elämäntarinansa tallentajan, pyhittäjä Zosimaksen, päällysviittaan.
Ikonin vasempaan alalaitaan on kuvattu Zosimaksen ja pyhittäjä-äidin ensitapaaminen Jordanin erämaassa. Erakkona 43 vuotta kilvoitellut Maria oli alaston, koska vaatteet hänen päältään olivat vuosien kuluessa lahonneet. Marian toiveesta Zosimas heitti päällysviittansa hänelle, jonka jälkeen kilvoittelija kertoi elämästään. Hän oli syntynyt Egyptissä ja karannut kotoaan 12 vuoden iässä Aleksandriaan, jossa vietti vuosia syntistä elämää. Eräänä päivänä hän näki kansanjoukon kiiruhtavan satamaan. Väkijoukko oli matkalla viettämään kunniallisen ja eläväksitekevän ristin juhlaa Jerusalemiin, ja Maria päätti nousta pyhiinvaeltajien mukana laivaan.
Jerusalemissa tapahtui kuitenkin ihme: hän ei pystynyt matkatoveriensa tapaan astumaan sisään kirkkoon, koska tuntematon voima esti hänen sinne pääsyn. Tapahtuma johti vahvaan mielenmuutokseen ja katumukseen, mikä vei Marian lopulta kilvoittelemaan erämaahan.
Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen ikonin yläosaan on kuvattu Kristus.
Kuva: Henna Hietainen/RIISA.
Erakko pyysi Zosimasta tuomaan hänelle Pyhän ehtoollisen seuraavan vuoden suurena torstaina. Ehtoollisen saatuaan Maria pyysi Zosimasta palaamaan vuoden kuluttua samalle paikalle, jossa he tapasivat ensimmäistä kertaa. Zosimas palasi vuoden kuluttua tapaamispaikalle, mutta löysi erakon makaamassa maassa kuolleena, kädet rinnalle asetettuina. Hiekkaan oli kirjoitettu sanat: ”Isä Zosimas, hautaa tähän nöyrä Maria, joka on kuollut huhtikuun ensimmäisenä päivänä.”
Tästä Zosimas sai tietää, että pyhittäjä-äiti oli kuollut jo vuosi sitten, samana päivänä kuin hän oli saanut ehtoollisen. Hän oli ihmeellisesti kulkenut matkan hetkessä, kun Zosimakselta matkan taittamiseen oli kulunut kaksikymmentä päivää.
Ikoniin on myös kuvattu yksityiskohta, joka toisinaan mainitaan hagiografioissa. Sen mukaan leijona asettui vartioimaan pyhittäjän ruumista ja auttoi Zosimaa kaivamaan haudan kuivaan ja kovaan maahan.
Ikonin yläosassa on pilvien keskelle kuvattu Kristus, jonka kädet on kohotettu siunaukseen. Vasemmassa reunassa on pyhä Andreas Kreetalainen, jonka kirjoittamassa katumuskanonissa on veisuja katumuksen esikuvana pidetylle Maria Egyptiläiselle. Oikeaan reunukseen on kuvattu neitsytmarttyyri Akylina Bybloslainen.
Ikonin hopeinen riisa. Kuva: Marika Minkkinen
Pyhittäjä Maria Egyptiläisen ikoni (OKM 403) on ajoitettu 1700-luvulle. Ikoni kuului Konevitsan luostarin esineistöön, joka siirtyi museon kokoelmiin luostaritoiminnan lakattua Keiteleen Hiekassa. Ikoniin kuuluu riisa, joka on valmistettu leimaamattomasta hopeasta.
Kirjoittaja on Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn intendentti.
Juttu on julkaistu ensi kertaa 13.3.2024, mutta sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myös myöhemmin, etenkin pyhän Maria Egyptiläisen muistopäivän aikoihin.
Kuuntele
