Minisaarna: Suuri maanantai – Jeesus kuivettaa hedelmättömän viikunapuun
Suuren viikon maanantai 30.3.2026. Paastopäivä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Shutterstock
Aamupalveluksessa
(Matt. 21:18‒43)
Evankeliumissa Jeesus saa hedelmättömän viikunapuun kuivumaan. Hän kertoo vertauksen miehestä, joka lähettää poikansa viinitarhaan työhön. Toinen ei halua mennä, mutta muuttaa mielensä ja menee, toinen taas lupaa mennä, mutta ei mene.
Toisessa vertauksessaan Jeesus kertoo viinitarhan vuokraviljelijöistä, jotka tappavat isännän pojan, joka tulee perimään tilan vuokraa. Näin toteutuu profeetta Jesajan sana: rakentajat hylkäävät kulmakiven, joka on Herralta tullut, ja on ihmeellinen meidän silmissämme.
Jumalan valtakuntaa eivät peri oppineet, vaan tavalliset ihmiset, jotka kantavat hyvää hedelmää.
***
Suuren maanantain evankeliumi, joka kertoo viikunapuun kuivettumisesta, muistuttaa ajattelemaan ajallista hetkeä pidemmälle.
Kertomus kahdesta pojasta, jotka muuttavat mieltään, painottaa oikeanlaisen katumuksen tärkeyttä. Vertaus kelvottomista vuokraviljelijöistä varoittaa vaipumasta hengellisen unen valtaan, ettemme joutuisi suljetuksi Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.
Varoitukset pitävät sisällään lupauksen: Jeesus kutsuu yhteyteensä tavallisia ihmisiä, jotka kuuntelevat häntä. Ilo saa pian täyttymyksensä. Taivaallinen häähuone on valmistettu, ja ihmisyytemme ylösnousemus on jo lähellä.
Liturgiassa
(Matt. 24:3‒35)
Evankeliumissa Jeesus kertoo Öljymäellä opetuslapsilleen toisesta tulemisestaan ja maailman lopusta. Sitä ennen tulee monia vääriä messiaita, sotia, nälänhätää ja maanjäristyksiä. Nämä ovat synnytystuskien alkua.
Opetuslapset joutuvat ahtaalle Jeesuksen nimen tähden, ja jotkut luopuvat uskosta. Ihmiset kavaltavat ja vihaavat toisiaan ja seuraavat vääriä profeettoja.
Monien rakkaus kylmenee, mutta se, joka pysyy vahvana loppuun asti, pelastuu. Evankeliumi julistetaan kaikille kansoille, sitten tulee loppu: Ihmisen Poika tulee kunniassaan. Kun viikunapuu puhkeaa lehteen, kesä on lähellä.
***
Suuren maanantain toinen evankeliumi kuvaa viikunapuun kukkaan puhkeamista.
Tie täyttymykseen kulkee ahdistuksien kautta. Jeesus kehottaa kestävyyteen ja kärsivällisyyteen vaikeuksissa ja murheissa: suurtenkin koetusten jälkeen seuraa vielä suuren ilon aika.
Jumalan rakkaus karkottaa pelon, väsymyksen ja välinpitämättömyyden. Lopulta kaikki muuttuu hyväksi, ja Jumalan valtakunnan viikunapuu on täynnä hedelmiä.
Pääkuva: Seinämaalaus Pyhän Savvan kirkossa Serbiassa.
Minisaarnoja julkaistaan uudelleen kyseisen muistopäivän, sunnuntain tai juhlan aikaan, sillä niiden sisältö on ajaton.
Arkkipiispa Elia kritisoi Venäjän toimintaa, ei venäjänkielisiä tai -taustaisia ihmisiä
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia korostaa, että venäjänkieliset tai -taustaiset seurakuntalaiset eivät ole vastuussa Venäjän valtion tai maan ortodoksisen kirkon toiminnasta. Muun muassa Venäjä-aihepiiri nousi esiin tuoreessa Suomen Kuvalehden haastattelussa.
– Olemme monista eri kansallisista ja kulttuurisista taustoista tulevien ihmisten paikalliskirkko, ja se on yksi voimavaroistamme ja vahvuuksistamme. Kirkon ovi on auki jokaiselle. Tuomitsemme Venäjän kirkon roolin Ukrainan hyökkäyssodassa. Samalla jokaisen on tärkeää tiedostaa, että venäjänkieliset ja -taustaiset seurakuntalaiset eivät ole vastuussa Venäjän kirkon toiminnasta. Monet venäläistaustaiset ovat olleet kirkossa suuri apu ukrainalaisten vastaanottamisessa ja tukemisessa, arkkipiispa Elia sanoo.
Venäjän ortodoksinen kirkko on päämiehensä, patriarkka Kirillin johdolla asettunut tukemaan maan hyökkäyssotaa Ukrainassa esittäen sen jopa ”pyhänä sotana”.
– Keskustelimme jutun teon yhteydessä toimittajan kanssa laajasti erityisesti Ukrainan sodan vaikutuksista kirkkoomme. On arvokasta, että suomalaiset mediat hahmottavat ja tunnustavat sen, kuinka keskeinen rooli yhteiskunnassa kirkollamme on myös ukrainalaispakolaisten vastaanottamisessa ja eri etnisten ryhmien tuomisessa yhteen, arkkipiispa Elia sanoo.
Kaiken kaikkiaan isä esipaimen toteaa, että Ukrainan sota on jättänyt vahvan jäljen hänen ensimmäisiin vuosiinsa arkkipiispana.
Arkkipiispa vieraili Kiovassa lokakuussa 2025, jolloin hän ja Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifani hiljentyivät Ukrainan kaatuneiden puolustajien muistoseinän äärellä. Vierailun aikana sodan todellisuus tuli järkyttävän lähelle.
Arkkipiispa Elia vieraili myös Kiovan lähellä Butšassa, jonne on pystytetty muistomerkki Venäjän miehityksen aikana surmatuille siviileille. Käynti sotarikosten tapahtumapaikalla jätti niin ikään ikuisen jäljen.
Kirkko kokoaa eri taustoista tulevia
Arkkipiispa Elia on saanut todistaa niin venäläistaustaisten kuin ukrainalaisten sopuisaa yhteiseloa hiippakunnassaan – yhtenä esimerkkinä tästä toimii Pyhän Kolminaisuuden kirkon pyhäkköyhteisö.
Arkkipiispa toimitti palveluksen Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salmisen, venäjän- ja ukrainankielisestä seurakuntatyöstä vastaavan rovasti Heikki Huttusen ja muun papiston kanssa. Palvelus toimitettiin suomeksi ja kirkkoslaaviksi.
– Pyhän Kolminaisuuden pyhäkön yhteisö viestii toiminnallaan ja hengellään rauhanomaisesta yhteiselosta eritaustaisten ihmisten kesken, arkkipiispa sanoo.
Naisten asema jälleen esillä
Suomen Kuvalehden artikkelissa nostettiin esiin myös naisten ja tyttöjen asema. Siinä todettiin monien naisten kokevan, että he eivät ei tule kuulluiksi ja nähdyiksi sukupuolensa takia.
– On tärkeää, että kuulemme ja kuuntelemme kirkon jäsenten kokemuksia. Samanaikaisesti on tärkeää, että voimme käydä keskustelua naisten asemasta yhteisönä itsenäisesti ja omista lähtökohdistamme käsin, emme ulkopuolelta tulevan paineen alaisina.
– Pääsiäisen ylösnousemuksen sanoma on tässäkin meille vapauttava, hengellinen aarre, arkkipiispa Elia muistuttaa.
– Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, eikä miestä tai naista. Olemme kaikki Kristuksen ruumiin arvokkaita jäseniä. Toivon, että pian ristin kautta koittavan pääsiäisen ilossa näemme sekä oman että lähimmäisemme arvon Kristuksen kuvana.
Pääkuvassa arkkipiispa Elian lämmin kohtaaminen pienokaisen kanssa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa Helsingissä 22. maaliskuuta. Kirkko on perinteisesti venäjää ja sittemmin myös ukrainaa puhuvien suosima pyhäkkö.
– Pyhän Kolminaisuuden pyhäkön yhteisö viestii toiminnallaan ja hengellään rauhanomaisesta yhteiselosta eritaustaisten ihmisten kesken, arkkipiispa sanoo.
Juttua on muokattu 28.3.2026 klo 18:23 täsmentämällä ingressiin ”tämä aihepiiri” -ilmauksen tilalle ”Venäjä-aihepiiri”.
Pääsiäisen odotusta ja käytännön ekumeniaa Aurinkorannikolla
Espanjan Aurinkorannikolla suomalaiset ortodoksit odottavat pääsiäistä yhtä innokkaasti kuin koti-Suomessakin. Käytännön ekumeniaa eletään todeksi yhdessä paikallisen evankelis-luterilaisen seurakunnan ja muiden kristittyjen kanssa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Heikki Sallinen, Ulla Valkonen, BearFotos/Shutterstock
Espanjan Aurinkorannikko on niin suomalaisten kuin monien muidenkin kansallisuuksien suosikkikohde sekä matkailun että pidempiaikaisen asumisen osalta.
Suomalaisia on asettautunut eritoten Fuengirolaan, missä arvioidaan noin 20 000–30 000 suomalaisen taittavan talvea. Kaiken kaikkiaan kaupungissa on noin 90 000 asukasta.
Pääsiäisen odotus vaikuttaa olevan yhtä innokasta olinpaikasta huolimatta – samoin kuin siitä, ettei yhteisöllä ole omaa ortodoksista pyhäkköä. Kokoontumispaikkana on toiminut joko evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntakoti Fuengirolan Los Bolichesin kaupunginosassa tai jokin paikallinen ravintola. Aiemmin oli käytettävissä Los Pacosin tupa, mutta ei enää nykyisin.
– Aurinkorannikon suomalaisille ortodokseille on muodostunut tavaksi kokoontua vapaamuotoisen keskustelun merkeissä. Viime vuoden keväästä alkaen kokoontumisajankohdaksi on vakiintunut sunnuntai-iltapäivä, kertovat tätä juttua varten haastatellut Aurinkorannikon ortodoksit Heikki Sallinen, Jouni Rantanen, Ulla Valkonen, Markku Niemenlehto ja Anna Toikka-Niemenlehto.
Fuengirola on suomalaisten suosikkikohde Aurinkorannikolla, minne suomalaisia on virrannut aina 1960-luvun lopulta lähtien. Kuva: Heikki Sallinen
Kokoontumisissa jaetaan lukukokemuksia ja vinkkejä hengellisestä kirjallisuudesta, minkä lisäksi osallistujat keskustelevat ajankohtaisista aiheista ortodoksisen kirkkovuoden kalenterin mukaisesti – juuri nyt teemat ovat liittyneet suureen paastoon ja lähestyvään pääsiäiseen.
– Toki juttelemme muistakin asioista, kuten kunkin harrastuksista, kulttuurista ja maailman menosta – siis kaikesta maan ja taivaan väliltä.
Papit vierailevat Suomesta
Kuitenkin alueen matkailusesongit vaikuttavat suomalaisen ortodoksisen yhteisön toimintaan.
– Sesongeilla on suuresti vaikutusta täällä oleskelevien vaihtuvuuteen ja määrään vuoden mittaan. Silti pidämme toiminnan jatkuvuutta ja säännöllisyyttä tärkeänä. Missä kaksi tai kolme kokoontuu Herran nimessä, on Hän siellä heidän keskellänsä.
Aina toisinaan Suomesta saadaan paikalle ortodoksinen pappi. Tähän mennessä palveluksia on toimitettu joko evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntakodissa tai Los Pacosin tuvalla.
– Näissä molemmissa paikoissa suomalaiset ortodoksiset papit ovat toimittaneet liturgiapalveluksia täällä oleskellessaan, eli lähinnä pääsiäisen juhla-aikaan.
Ekumeniaa eletään todeksi
Vuosien mittaan Aurinkorannikolla pidempiä tai lyhyempiä aikoja oleskelevat suomalaiset kristityt ovat kokoontuneet pienimuotoisesti yhteen sekä toistensa että muiden kirkkojen jäsenten kanssa.
Alkujaan suomalaisten ortodoksien toiminnan Aurinkorannikolla käynnistänyt isä Heikki Makkonen toimittamassa kastetta paikan päällä Espanjassa. Kuva Ulla Valkonen
– Säännöllisen toimintamme käynnistymisestä voimme kiittää isä Heikki Makkosen aikanaan tekemää kokoavaa pohjatyötä. Isä Heikin jälkeen hengellisenä kaitsijanamme toimi isä Veikko Lisitsin, mutta ikääntymisen myötä hän on joutunut luopumaan tehtävästään pappinamme. Nyt muutaman vuoden tauon jälkeen näyttäisi jälleen avautuvan mahdollisuus liturgian toimittamiseen ehkä kaksi kertaa vuodessa.
Käytännön ekumenia on tervetullutta monessakin mielessä.
– Ekumeeniset yhteydet ovat meille diasporassa eläville luonnollinen ja tarpeellinen asia. Aurinkorannikon evankelis-luterilainen seurakunta on ystävällisesti antanut tilojaan käyttöömme hyvässä kirkkojen välisessä yhteisymmärryksessä. Moni meistä osallistuu täällä myös muihin kristillisiin tapahtumiin.
Pääsiäisviikon kulkue Salamancassa Espanjassa. Kuvituskuva: BearFotos/Shutterstock
– Arvostamme kristinuskon näkymistä julkisessa katukuvassa. Suurella viikolla kaduille jalkautuvat, Kristuksen kärsimystiehen eläytyvät kulkueet pyhäinkuvineen ja soittokuntineen ovat vaikuttavaa ja kuuluvaa kristillistä perinnettä. Espanjalaiset katolilaiset pääsiäisperinteet ovat kulttuurisesti ja ulkoiselta muodoltaan erilaisia kuin meidän ortodoksiset perinteemme, mutta niiden seuraaminen voi olla myös meille ortodokseille hengellisesti ravitsevaa, Aurinkorannikon suomalaisten ortodoksinen yhteisö kertoo.
Aurinkorannikon suomalaisortodoksien aktiiveja evankelis-luterilaisella seurakuntakodilla. Taaempana kuvassa yhteisön ”ekumeeninen kumppani”, ulkosuomalaispappi Rolf Steffansson. Etualalla Ulla Valkonen, Jouni Rantanen ja Heikki Sallinen.
Tähän mennessä yhteisölle on ollut mahdollista järjestää yhteinen pääsiäisjuhla liturgioineen, mikäli paikalle on saatu pappi ja kanttori.
– Tänä keväänä isä Kalevi Kasala Lohjalta on matkustamassa Espanjaan, ja hän toimittaa lauantaina 18.4. liturgian. Tilaisuus pidetään Fuengirolan seurakuntakodilla, ja luonnollisesti olemme järjestelyissä mukana. Liturgian jälkeen on yhteinen kirkkokahvitilaisuus pääsiäisteemalla – elämmehän tuolloin vielä pääsiäisen juhla-aikaa. Kokoonnumme ennen juhlaa valmistelemaan tarjottavia kahvipöytään ja mahdollisesti virpovitsatalkoisiin paikallisesti soveltaen.
– Aurinkorannikolla oleskelevat suomalaiset ortodoksit muodostavat hallinnollisesti Pyhän Leo Roomalaisen seurakunnan, joka toimii Espanjan ja Portugalin metropoliitta Porfyrioksen suojeluksessa. Käytännössä liturginen toiminta on Suomesta vierailevien pappien varassa arkkipiispamme Elian siunauksella.
Vuoteen 2050 mennessä katolisten määrän odotetaan laskevan Espanjassa noin 72 prosenttiin ja ortodoksien määrän nousevan 2,4 prosenttiin.
Pääkuvassa: Aurinkorannikon ortodoksit kokoontuvat joko evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntakodissa Fuengirolan Los Bolichesin kaupunginosassa tai ravintoloissa. Henkilöt vasemmalta oikealle: Heikki Sallinen, Jouni Rantanen, Ulla Valkonen, Markku Niemenlehto ja Anna Toikka-Niemenlehto. Kuva: Heikki Sallinen
Juttua on muokattu 30.3.2026 klo 14:07 korjaamalla alun perin virheellisesti kirjoitettu nimi Anna Tikka-Niemenlehto > Anna Toikka-Niemenlehto.
Aurinkorannikolla oleskelevat suomalaiset ortodoksit muodostavat hallinnollisesti Pyhän Leo Roomalaisen seurakunnan. Kuvassa on pyhän Leo Roomalaisen ikoni.
Patriarkka Bartolomeos jätti viimeiset jäähyväiset Georgian patriarkalle
93-vuotiaana kuolonuneen nukkunut Georgian patriarkka Ilia II haudattiin Siionin katedraaliin Tbilisissä 22. maaliskuuta 2026.
Julkaistu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Nikos Papachristou
Georgian patriarkka Ilia II:n saattaminen haudan lepoon alkoi aamulla 22. maaliskuuta Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa Tbilisissä, kertoi Georgia Today (Avaa uuden sivuston). Hautauspalveluksen toimitti Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos yhdessä metropoliitta Shio Mujirin sekä Georgian kirkon piispojen kanssa.
Hautajaisista uutisoivat lukuisat eri tiedotusvälineet, muun muassa The Orthodox Times (Avaa uuden sivuston). Patriarkkaansa oli hyvästelemässä tuhansia georgialaisia, joiden esipaimenena Ilia II ehti toimia peräti 49 vuoden ajan.
Surujuhlan aikana kuultiin useiden korkea-arvoisten vieraiden tervehdykset. Ekumeenisen patriarkan lisäksi pitivät puheen Georgian presidentti, parlamentin puhemies, pääministeri ja Georgialainen unelma -puolueen edustaja.
Paljon arvovaltaisia vieraita
Seremoniaan osallistui edustajia myös eri uskonnollisista yhteisöistä, diplomaattikunnan jäseniä sekä kansainvälisiä valtuuskuntia useista maista.
Eri lähteiden mukaan hautauspalveluksessa olivat läsnä muun muassa Bulgarian patriarkka Daniel, Albanian arkkipiispa Ioannis, Tšekinmaan ja Slovakian metropoliitta Rastislav ja patriarkka Bartolomeoksen seurueeseen kuulunut Khalkedonin metropoliitta Emmanuel.
The Ortohodox Timesin mukaan hautajaisvieraiden joukossa olivat myös metropoliitta Gabriel Kreikasta ja Kyprokselta metropoliitta Isaiah. Jerusalemin patriarkaattia edusti Anthedonin arkkipiispa Nektarios, Romaniasta saapui Timisoaran arkkipiispa Ioan, Serbiasta metropoliitta Metodije sekä Valjevon piispa Isihije. Venäjän ortodoksista kirkkoa edusti Valko-Venäjän metropoliitta Veniamin. Lisäksi paikalla olivat myös Antiokian sekä Aleksandrian patriarkaattien edustajat.
Yhtenäiskulttuuria 2000-luvulla: Georgian patriarkka Ilia II:n perintö
Ilia II (1933–2026) toimi Georgian patriarkkana lähes puoli vuosisataa. Hän onnistui Neuvostoliiton ajan jälkeen elvyttämään Georgian ortodoksista yhtenäiskulttuuria tarttumalla ajankohtaisiin asioihin rohkeasti.
Ortodoksinen maailma pysähtyi 17.3.2026 uutiseen Georgian patriarkka Ilia II:n kuolemasta 93 vuoden iässä. Historiasta tuskin löytyy toista kirkon johtajaa, jonka kausi olisi yhtä pitkä ja tapahtumarikas.
Mistä näkökulmasta patriarkka Ilian perintöä pitäisi lähestyä? Maailmalla Georgian kirkko tunnetaan jyrkkälinjaisena ekumenian vastustajana, joka edustaa ortodoksisen maailman konservatiivisinta eetosta. Kovin paljon muuta Georgian kirkosta ei tiedetäkään.
Ulkoapäin katsottaessa anti-ekumeenisuus näyttäytyy luonnostaan päällimmäisenä ominaisuutena, koska se määrittelee ulkosuhteita. Kirkon sisäpuolisesta näkökulmasta se on kuitenkin marginaalinen asia, joka ei ole kirkon toiminnan sisältöä vaan paremminkin sisällön raja. Georgian kirkko keskittyy vahvasti oman kansansa asioihin.
Kirkolla on toki Georgiassakin kriitikkonsa, joille kirkko edustaa feudalismia, taikauskoa, ritualismia, vähemmistöjen jyräämistä. Länsimaiset tutkijat ja journalistit antavat kirjoituksissaan heille yleensä runsaasti sijaa, koska heiltä saa kuulla tuttuja ja turvallisia uskontokriittisiä ajatuksia – eurooppalaisen intelligentsian omia näkemyksiä.
Sisäpuolelta katsottuna tilanne näyttää toisenlaiselta. Georgiassa kirkkoon kriittisesti suhtautuvia on haastattelututkimusten mukaan vain viitisen prosenttia, mikä on nykymaailmassa hämmästyttävä lukema. Jos Georgian kirkkoa tarkastellaan vain kriitikkojen pienen joukon ehdoilla, paljon oleellista jää ymmärtämättä.
Nostan seuraavassa esiin joitain seikkoja patriarkka Ilian elämäntyöstä enemmänkin kansan perspektiivistä kuin ulkosuhteiden näkökulmasta. Millainen suhde suuren enemmistön ja kirkon välillä on Georgiassa viime vuosikymmeninä vallinnut?
Georgian patriarkka Ilia II kansan keskellä. Kuva: Paata Vardanashvili/Wikimedia Commons
Kansa luottaa kirkkoon
Kristinuskolla on Georgiassa 1700-vuotinen historia. Kirkolliset juhlat ja paastonajat kristillisine kansanlauluineen ja tapoineen muodostavat georgialaisen elämänmuodon ja kulttuurin perusrakenteet. Kirkko pitää kultakautenaan varhaisia vuosisatojaan ja keskiaikaa. Kirkon kriitikoille tämä näyttäytyy ”menneisyyden kulttina”.
Neuvostoateismin kauden jälkeen tilanne alkoi hakeutua kohti entistä, vaikka ihmisten elämäntavat olivatkin muuttuneet. 1990-luvun vaikeuksien keskellä Ilian johtama kirkko oli ainoa instituutio, joka kykeni yhdistämään kansaa ja tarjoamaan edes jonkinlaisia palveluita yhteiskunnan kaikille jäsenille.
Työtä oli valtavasti. Koulutus, papisto, luostarit, julkaisutoiminta, avustustyö, kirkot ja muut rakennukset – kaikki piti rakentaa uudelleen ja rakenteisiin piti puhaltaa elämää.
Jos kansalta kysytään, arvosana on kiitettävä. Esimerkiksi kesän 2019 haastattelututkimuksessa Georgian luotetuimmaksi instituutioksi todettiin kirkko, johon peräti 89 % suhtautui myönteisesti ja vain 5 % kielteisesti. Armeija tuli toisena ja media kaukana kolmantena. Niin koulutuslaitokset (40 %), pankki (25 %) kuin oikeuslaitoskin (23 %) jäivät luotettavuudessa kauas kirkon taakse, poliittisista liikkeistä puhumattakaan. Tulos on vahva indikaattori siitä asemasta, joka kirkolla kansan syvissä riveissä on. Kirkollisuus ei ole päälle liimattua tai ylhäältä annettua.
Näin ollen ei ole yllättävää, että georgialaisten asenteet ovat lännestä katsottuna pysyneet monissa suhteissa ”keskiaikaisina”: esimerkiksi 96 % pitää tärkeänä, että perheen asemaa korostetaan poliittisessa toiminnassa.
Suvereeni ja persoonallinen johtaja
Georgian kirkolla oli lähes puoli vuosisataa yhdet ja samat kasvot. Patriarkka Ilia II nousi kirkon johtoon vuonna 1977 ja jatkoi virassaan yli 48 vuotta.
Ilia oli gallupeissa suvereenisti poliitikkojen yläpuolella. Kyselyissä kansa ilmaisi tyytyväisyytensä häneen peräti 94 %:n lukemilla, joskin viime vuosina luvut olivat hieman laskemaan päin. Useimmat kirkonjohtajat voivat vain haaveilla moisista luvuista, politiikoista puhumattakaan.
Suosiota ei nykymaailmassa voi pitää automaationa. Se oli kovalla työllä hankittua. Sen voi myös helposti menettää: kirkon suosio ei vielä sinänsä takaa kenenkään yksittäisen kirkonmiehen suosiota.
Jos kansalla on selkeä isähahmo poliittisen turbulenssin ja jokapäiväisten vaikeuksien keskellä, se voi olla hyvinkin tärkeä voimavara.Ilia itse määritteli missionsa niin, että georgialaisilla on vuosituhansien ajan ollut jotain arvokasta, josta on pidettävä kiinni: pyhyys ja traditiot. Menneiden sukupolvien georgialaisilla hänen mukaansa ”ei ollut rikkauksia, mutta heillä oli pyhyyttä, ja tämä pyhyys on Jumalan voima.”
Patriarkka Ilia käytti asemaansa persoonallisella otteella. Hän tarttui ennennäkemättömällä innolla sellaisiinkin haasteisiin, joihin länsimailla kukaan ei odottaisi ratkaisua kirkonmieheltä. Hyvä esimerkki on ongelma, joka on kaikille kehittyneille maille tyypillinen – matala syntyvyys.
Kun Suomessa syntyvyysvajeeseen on reagoitu lähinnä twiittaamalla ja twiittejä paheksumalla, Ilia kirjaimellisesti kääri omat hihansa. Vuonna 2007 hän lupasi vastedes itse kastaa jokaisen georgialaisen perheen kolmannen ja sitä seuraavat lapset. Kirkollisille georgialaisille tämä oli ainutlaatuinen kunnia.
Patriarkka järjesti neljä kertaa vuodessa joukkokastajaisia, joissa kastettiin sadoittain vauvoja. Näitä tilaisuuksia on järjestetty kymmenittäin, ja loppusaldoksi jäi varmasti yli 30 000, joidenkin tietojen mukaan jopa yli 40 000 kastettua.
Tilastot puhuvat puolestaan. Georgian syntyvyysluvut kääntyivät jyrkkään nousuun ja ohittivat esimerkiksi etelänaapuri Armenian. Vuoden 2025 tutkimuksen mukaan Ilia kastoi henkilökohtaisesti 34,5 % perheiden kolmansista tai useammista lapsista.
Georgian patriarkka Ilia II:n toimintaa ja kannanottoja seurattiin tiiviisti myös mediassa. Kuva: Paata Vardanashvili/Wikimedia Commons
Kansallisen kristillisyyden kasvot
Patriarkka Ilia korosti kirkkonsa kansallista luonnetta monin tavoin. 80-vuotispäivänään hän julkaisi rukouskirjan, jonka rukoukset hän oli itse kirjoittanut. Teologisesti rukoukset ovat tyypillistä ortodoksista Pyhän Kolminaisuuden ylistystä, mutta anomusten fokusta on ajankohtaistettu: ”Valaise tiedollasi oppineita, kirjoittajia ja taiteilijoita.” Taiteilijoiden huomioiminen ei sinänsä ole yllättävää, sillä Ilia itsekin sävelsi ja maalasi.
Ilian rukouksissa on voimakas kansallinen sävy, joka ulottuu menneisyydestä nykyisyyteen: ”Sinä olet ollut kansamme hallitsija muinaisajoista saakka.” Kirjassa on myös kansallinen katumusrukous, eräänlainen kollektiivinen synnintunnustus. Ortodoksisissa paikalliskirkoissa hengellisyydellä on aina oma kansallinen sävynsä, mutta se on harvoin saanut yhtä rukouksellista ilmaisua.
Georgian media seurasi patriarkkaa tarkasti. Valtion ykköskanavan uutispalvelu nosti tuon tuosta esiin asioita jopa patriarkan kirkoissa pitämistä tavanomaisista opetuspuheista. Suomessa media kiinnostuu kirkonmiehistä vain silloin, kun tarjolla on kohuja tai epäkohtia, mutta Georgian ykköskanava on ollut patriarkan suhteen puhtaan informatiivinen.
Esimerkiksi elokuussa 2019 patriarkka mainitsi opetuspuheessaan, että ”Georgian nuoriso on fiksua ja viisasta, mutta Saatana yrittää houkutella sen pois Jumalasta”. Tämä kelpasi uutiseksi sellaisenaan. Suomalaisittain on melkoisen eksoottista, että kirkonmiehen puheen hengellistä sisältöä voidaan nostaa uutisaiheeksi neutraalisti, ilman skandaalihakuista aihetta. Toisaalta mitä tahansa hengellistä opetusta voidaan pitää ongelmallisena, mikäli se luetaan yhteiskunnallisena kannanottona jonkun puolesta tai jotakuta vastaan.
Patriarkka ajan hermoilla
Kansan perspektiivistä asetelmat näyttäytyvät erilaisina kuin kirkkopolitiikan tutkimuksessa. Hyvä esimerkki Ilian reagoinnista ja käytännöllisyydestä saatiin kesäkuussa 2019, kun Tbilisissä oli ollut Venäjän vastaisia levottomuuksia. Kun Putin ilmoitti Georgiaan kohdistuvasta lentokiellosta, joka merkitsi valtavia tulonmenetyksiä palvelusektorille, patriarkka julkaisi välittömästi vetoomuksen, jossa hän kutsui kaikkia uskovaisia viettämään kesälomansa Georgiassa. Hän vetosi myös hallitukseen ja pankkeihin, jotta nämä myöntäisivät matkailusektorille taloushelpotuksia.
Tapaus osoittaa konkreettisesti, miten patriarkka on kansan isähahmo: kun hän näkee lastensa kärsivän, hän lohduttaa ja yrittää korjata tilannetta omalta osaltaan. Vaikka ongelma ei tällä korjaantuisikaan, pelkkä yritys ansaitsee tunnustuksen. Tällainen on mahdollista yhtenäiskulttuurissa ‒ ja vain yhtenäiskulttuurissa. Suomessa vastaava kommentti näyttäisi lähinnä surkealta pisteiden kalastelulta tai oudolta yritykseltä sekaantua ihmisten asioihin.
Kansallisen kirkollisuuden ongelmia
Moskovassa opiskelleelle ja Neuvostoliiton hyväksynnällä asemaansa nostetulle Ilialle suhde Venäjään oli hankala kysymys. Hän halusi pitää yllä veljellisiä suhteita, mutta Venäjä ei tehnyt tätä helpoksi. Moskovan patriarkaatti leikki hänen kanssaan kissaa ja hiirtä ottamalla Abhasian ja Etelä-Ossetian kirkot ja luostarit käytännössä haltuunsa, mutta samalla tunnustaen alueiden kuuluvan kanonisesti Georgian patriarkaatille. Ilia ei saanut tunnustettua Ukrainan ortodoksisen kirkon autokefaliaa, mikä nostatti kritiikkiä liiasta Moskova-mielisyydestä.
Silloin kun kansallisesta kirkosta esitetään kriittisiä huomioita, ongelmakohdat liittyvät silmiinpistävän usein ulkosuhteisiin tai ulkopuolisiin tahoihin. Kansallinen kirkollisuus määritelmällisesti toimii kansan sisäpuolella. Toisen kohtaaminen sen sijaan merkitsee usein ongelmien alkua. Yhtenäiskulttuurissa pluralismi, proselytismi ja ylipäätään vieraat aatteet näyttäytyvät negatiivisina ilmiöinä, koska ne hajottavat yhtenäisyyttä.
Georgiassa erityisongelman muodostaa suhtautuminen Armenian kirkkoon, joka edustaa ortodoksisen kirkkoperheen orientaalista haaraa. Georgian eteläosat ovat perinteisiä armenialaisalueita, ja jopa pääkaupunki Tbilisin asukkaista vielä 1800-luvulla yli puolet oli armenialaisia. Niinpä moderni georgialainen kulttuuri on itse asiassa huomattavassa määrin armenialaisten kehittämää. Tätä historiaa Georgiassa tukahdutetaan monin tavoin, ja kirkko on mukana tässä prosessissa. Tbilisin jättimäinen uusi katedraali rakennettiin armenialaisen hautausmaan päälle; keskiaikaisia armenialaisia kirkkoja on georgialaistettu; Tbilisin museot vaikenevat armenialaisten kontribuutiosta.
Kadonneiden kulttuurien tutkijalle ja Armenian ystävälle tällainen on piinallista. Toiseuden kohtaamisessa ilmenevät ongelmat eivät kuitenkaan saa estää näkemästä sitä hyvää, jonka kirkon toiminta saa aikaan oman kansansa ja traditionsa sisäpuolella. Kirkkoa voi hyvällä syyllä pitää tärkeimpänä Georgian omintakeista kulttuurillista identiteettiä vahvistavana ja suojelevana tekijänä.
Ilia II:n perintö
Patriarkka Ilia II:n hautajaiset Tbilisin uudessa Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa olivat jättimäinen spektaakkeli. Paikalla oli patriarkkoja ja presidenttejä, ja sadat tuhannet jonottivat päästäkseen hyvästelemään esipaimenensa. Muistopalvelukset pyörivät edelleen aamusta iltaan vanhassa Siionin katedraalissa, jonne hänet haudattiin.
Hautajaisissa patriarkka Bartolomeos totesi, että paras tapa kunnioittaa Ilian muistoa on seurata hänen neuvojaan ja opetuksiaan. Bartolomeos julisti: ”Patriarkkanne ja Isänne ei ole kuollut, vaan nukkuu. Hän elää siellä, missä katoamaton valo ja autuaat näyt asuvat, pyhässä näkymättömässä maailmassa. Hän asuu sen kolmiyhteisen Jumalan kirkkaassa valtakunnassa, jonka kunniaksi tämä mahtava Pyhän Kolminaisuuden katedraali pystytettiin Tbilisiin. Hän asuu kansansa pyhien – pyhien Ninon, Ketevanin, Hilarionin, Daavidin ja Tbilisissä marttyyreina kuolleiden sadan tuhannen marttyyrin – rinnalla.”
Ilia II jää historiaan Georgian kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana patriarkkana, ja hänen kautensa pituus on varsin ainutlaatuinen myös kansainvälisessä vertailussa. Hänen elämäntyötään kartoittava tutkimus on tuskin päässyt edes alkuun.
Patriarkka Ilia II:n suosio, toimintatavat ja valtakauden pituus jättivät kirkolle perinnöksi hämmentävän ongelman. Seuraajalla on täytettävänään saappaat, joita voi monessa mielessä pitää kaikkien aikojen suurimpina.
Pääkuvassa Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos jättää jäähyväiset Georgian patriarkka Ilia II:lle Tbilisissä 22.3.2026.
Artikkelia on muokattu 25.3.2026 klo 22:05 muotoilemalla seksuaalivähemmistöjä koskenut kohta ja patriarkka Ilia II:n Venäjän vastaisiin levottomuuksiin suhtautumista käsittelevä kohta uudelleen.
Rudolf Koivu -näyttely avautuu Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa
Rudolf Koivu -näyttely avautuu yleisölle lauantaina 28. maaliskuuta kello 15 alkaen Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa. Näyttely on esillä aina 15.1.2027 saakka.
Julkaistu
Teksti: Valamon luostarin viestintä ja Susanna Somppi | Kuva: Rudolf Koivu
Koko perheelle suunnattu Rudolf Koivu – Satumainen kuvittaja -näyttely (Avaa uuden sivuston) esittelee rakastetun taiteilijan kuvitustuotantoa. Kuvitukset ovat esillä paitsi alkuperäisinä teoksina, myös niiden suurennoksina. Lisäksi kävijät voivat tutustua Koivuun myös henkilökohtaisten valokuvien kautta.
Rudolf Koivu piirtää työhuoneessaan 1930-luvulla.
Rudolf Koivu (1890–1946) oli yksi ensimmäisistä ammattikuvittajista Suomessa. Hän kehitti kuvitustaidettaan painotuotannon kehityksen myötä, tunsi satujen historiaa ja seurasi aikaansa. Ystävyys ja yhteistyö satukirjailija Raul Roineen kanssa teki hänet tunnetuksi myös suuren yleisön keskuudessa.
Rudolf Koivulla oli taito tiivistää satujen tunnelma yhteen kuvaan. Hän osasi nähdä asioita lapsen silmin, mutta myös aikuinen voi löytää kuvista syvällisempiä kerronnan tasoja.
Korkeatasoiset ja jännittävät kuvat löysivät tiensä lasten arkeen paitsi satujen, myös koulukirjojen, lehtien ja postikorttien kautta.
Näyttelyä täydentää lisäksi Valamon luostarin kirjastoon sijoitettava kokonaisuus, jossa Koivun taidetta voi ihailla kalentereiden kuvituksina, postikortteina sekä kirjojen kansitaiteena. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Koivun elämää ja kuvitustyötä esittelevä kirjanen.
Rudolf Koivun satukuvitus.
Näyttelyn ovat kuratoineet Liisa Heikkilä-Palo ja Päivi Ahdeoja-Määttä. Se on tuotettu yhteistyössä Amerin Kulttuurisäätiön ja Tuusulan taidemuseon kanssa.
Pääsymaksu on aikuisilta 12 euroa. Alle 18-vuotiaat lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan näyttelyyn ilmaiseksi. Sama lippu oikeuttaa sisäänpääsyn myös luostarimuseoon.
Rudolf Koivun kuvitus satuun Rakkaudenpuu.
Osoite:
Valamon luostarin Kulttuurikeskus, Valamontie 42, 70850 Uusi-Valamo.
Pääkuvassa Rudolf Koivun kuvitus satuun Kesäkeiju ja kuningas Kuuranen.
Minisaarna: Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestys
Neitseen Marian ilmestys. Ilosanoman juhla. Keskiviikko 25. maaliskuuta 2026.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Wikimedia Commons
Luuk. 1:24–28
Evankeliumissa enkeli Gabriel ilmoittaa Joosefin kanssa kihlautuneelle Marialle, että tämä tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttää Pojan, Jeesuksen, joka on Daavidin sukua ja joka perii isänsä Daavidin valtaistuimen. Enkeli kertoo Marian saaneen osakseen Jumalan armon. Myös hänen sukulaisensa Elisabet odottaa lasta. Tämän kaiken kuultuaan Maria sanoo olevansa Herran palvelijatar ja suostuu Jumalan tahtoon.
***
Jumalan avusta ja ilosanomasta kertoo evankeliumin ilmoitus Neitsyt Marian raskaudesta. Tästä juhlasta on yhdeksän kuukautta jouluun, Kristuksen syntymään. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi ihmisestä, mutta Pyhän Hengen voimasta: hän on sekä ihminen että Jumala.
Maria suostui Jumalan tahtoon Herran äitinä. Myös meitä kutsutaan toteuttamaan elämässämme Jumalan tahtoa. Tätä kutsu on rakkaudellinen ja vapauttamme kunnioittava. Myös kirkko kunnioittaa vapauttamme, mutta neuvoo, rohkaisee ja auttaa seuraamaan Jumalan tahtoa, jotta meistäkin tulisi Marian tavoin Herran palvelijoita.
Minisaarnoja julkaistaan uudelleen kyseisen muistopäivän, sunnuntain tai juhlan aikaan, sillä niiden sisältö on ajaton.
Suomen ortodoksinen kirkko katkaisee yhteyden Lammin Panagia-keskukseen
Suomen ortodoksinen kirkko katkaisee yhteyden Lammilla sijaitsevan Panagia-toimintakeskuksen kanssa. Päätöksen taustalla on perustavanlaatuinen näkemysero kasteopetuksesta ja paikalliskirkon liturgisesta yhtenäisyydestä. Panagia-keskusta ylläpitää Athos-säätiö.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Jelisei Heikkilä | Kuva: Vladimir Sokratilin
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous totesi jo 31.8.2023 pidetyssä istunnossaan, että Lammin toimintakeskuksen profiili poikkeaa monissa asiakysymyksissä kirkon linjauksista.
Samana syksynä Hänen Kaikkipyhyytensä, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vahvisti Suomen-vierailunsa yhteydessä kirkon noudattaman kastekäytännön. Athos-säätiön toiminnanjohtaja toi kuitenkin avoimessa kirjeessään samaisen vuoden syksyllä selkeästi esille kirkon ja Ekumeenisen patriarkaatin näkemyksistä poikkeavan käsityksensä kasteopetuksesta ja ekumeniasta. Piispainkokous vahvisti 15.11.2024 antamassaan paimenkirjeessä yksiselitteisesti kirkon opetuksen jo kastettujen kirkkoon liittämisestä.
Kirkon käytäntö, jossa toisessa kristillisessä yhteisössä Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut otetaan mirhavoitelulla kirkon yhteyteen, on siten sekä piispainkokouksen että Ekumeenisen patriarkaatin selkeästi vahvistama linja.
Athos-säätiölle ja sen toiminnanjohtajalle on annettu todellinen ja toistuva mahdollisuus tarkentaa linjaansa. Vuoropuhelua on haluttu käydä keskinäisen kunnioituksen hengessä. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia on itsekin vieraillut Panagia-keskuksessa, ja toiminnanjohtaja on vuorostaan tavannut arkkipiispan Helsingissä. Linjaa ei kuitenkaan ole haluttu muuttaa. Näkemyserojen takia kirkko ei voi olla yhteydessä keskukseen. Tie yhteistyölle on avoin, kun säätiö sitoutuu elämään kirkon sisällä, sen piispojen ohjauksessa ja sen yhteisen linjan mukaisesti.
Tälläkään hetkellä Panagia-keskuksessa ei ole pitkään aikaan voitu toimittaa säännöllisiä pyhiä palveluksia eikä sakramentteja. Keskuksessa ei ole hiippakunnan piispan siunaamaa antiminssia (Avaa uuden sivuston), joka on ehtoollisen toimittamisen välttämätön edellytys. Kyse ei viime kädessä ole siitä, löytyisikö liturgian toimittavaa pappia, vaan siitä, että sakramentaalinen elämä on kirkollisessa järjestyksessä mahdollista vain piispojen siunauksella. Juuri tämä yhteys piispaan on se perustavanlaatuinen kysymys, josta on kyse myös kasteopetusta ja kalenteria koskevissa erimielisyyksissä.
Yleisortodoksinen linja
Näkemys, jonka mukaan toisten kristittyjen yhteisöissä Kolminaisuuden nimeen toimitettu kaste olisi lähtökohtaisesti mitätön, ei edusta yleisortodoksista linjaa – eikä se ole Suomen ortodoksisen kirkon eikä Ekumeenisen patriarkaatin opetus.
Lammilla omaksutussa näkemyksessä pitäytyminen kertoo taipumuksesta asettaa yksittäiset opin tulkinnat piispojen opetusviran yläpuolelle. Tämä aiheuttaa hämmennystä sekä seurakuntalaisten että kirkkoon liittymistä harkitsevien parissa – ja viittaa pikemminkin yhteisestä kirkollisesta traditiosta erkaantumiseen kuin sen vaalimiseen.
Yhteistyön päättämiseen vaikuttaa myös Athos-säätiön halu pidättäytyä erityisesti pääsiäisen osalta vanhassa ajanlaskussa. Suomen ortodoksinen kirkko on noudattanut uutta kalenteria – myös pääsiäisen osalta – jo yli sadan vuoden ajan Ekumeenisen patriarkaatin siunauksella.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia toteaa: ”Kalenterikysymys ei ole kirkollisen identiteetin mittari, vaan osoitus käytännöllisestä ja hallinnollisesta järjestyksestä. Vanhan ajanlaskun omavaltainen noudattaminen rikkoo paikalliskirkon liturgista yhtenäisyyttä ja asettaa yksityisen vakaumuksen piispojen ja Ekumeenisen patriarkaatin auktoriteetin yläpuolelle – samalla logiikalla, jota tämä toimija soveltaa kysymykseen siitä, mikä on ja mikä ei ole hyväksytty kaste.”
Kutsu yhteyteen
On sinänsä ilahduttavaa ja arvokasta, että maassamme on uskovia, jotka haluavat rakentaa yhteisöllistä elämää perinteisen ortodoksisen opetuksen pohjalta ja tuoda Pyhän Vuoren ikiaikaista, kaunista hengellistä perinnettä tunnetuksi Suomessa. Pyhien isien opetukselle, askeettiselle traditiolle ja erityisesti Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän aseman sanoittamiselle on yhteiskunnassamme merkittävää tilausta aikana, jolloin moni etsii syvempää hengellistä perustaa elämälleen. Panagia-keskuksen toiminnassa on mukana ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi etsineet ja löytäneet sieltä hengellistä ravintoa, ja moni on kokenut keskuksen yhteisön turvapaikkana, hiljaisuuden ja rukouksen tyyssijana.
Vetäytyminen hengelliselle elämälle omistautuneeseen yhteisöön on ymmärrettävä ja inhimillinen toive etenkin maailmassa, joka usein tuntuu hengellisesti vieraalta. Tällainen yhteisö voi kuitenkin sisältää piirteitä, joita maallikon – erityisesti kirkkoon vastikään liittyneen – ei ole helppo havaita.
Kirkon kokemus opettaa, että yhteisön vaarana voi olla ajautuminen sen hengellisen johtajan tai auktoriteetin epäterveeseen korostamiseen: yksittäisten pyhien näkemyksiä saatetaan ylikorostaa kirkon yhteisen opetustradition kustannuksella (γεροντολατρεία), ja yhteisö itsessään voi sokaistua omista painotuksistaan. Sokea pidättäytyminen niistä voi puolestaan jättää uskovan kirkon sakramentaalisen elämän – ja siten myös sen täyteyden – ulkopuolelle. Lähimpänä Lammia sijaitsevat pyhäköt kuuluvat Tampereen ja Helsingin ortodoksisille seurakunnille (Hämeenlinna, Lahti, Tampere, Riihimäki).
Arkkipiispa Elia korostaa, että päätös yhteyden katkaisemisesta ei ole tuomio kenellekään henkilökohtaisesti eikä se mitätöi kenenkään hengellistä matkaa. Ortodoksinen kirkko on aina ymmärtänyt, että hengellinen elämä kypsyy yhteydessä – ei eristäytymisessä. Kirkon pyhät isät opettavat, että kristillinen usko on luonteeltaan yhteisöllistä: se syntyy kasteessa, ravitaan eukaristiassa ja kasvaa lähimmäisten keskuudessa. Tämän yhteyden täyteys toteutuu eukaristisessa seurakuntaelämässä, siellä missä piispojen siunauksella kokoonnutaan yhteisen ehtoollispöydän ympärille, missä papisto palvelee paikallisen seurakunnan paimenina ja missä uskovat kantavat toinen toistensa kuormia.
Kanonisen järjestyksen näkökulmasta yhteys piispaan ei ole hallinnollinen muodollisuus, vaan se on kirkon olemuksen ytimessä. Jokainen paikallisseurakunta on kirkon täyteys juuri siksi, että se on eukaristisessa yhteydessä piispaansa, piispa paikalliskirkkoonsa ja paikalliskirkko Ekumeenisen patriarkaatin kautta koko maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon – siihen yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon, jonka tunnustamme uskontunnustuksessamme. Tämän yhteyden ulkopuolella hengellinen elämä voi olla vilpitöntä ja harrasta, mutta se jää vaille sitä kirkollista täyteyttä, johon jokainen kristitty on kutsuttu.
”Haluan lämpimästi rohkaista jokaista, joka on Athos-säätiön toiminnan piirissä, ottamaan osaa paikallisseurakuntansa elämään. Kirkon ovet ovat auki – eivät vaatimuksena, vaan kutsuna. Älkää jääkö sen ulkopuolelle. Kirkon perinne ei ole koskaan ollut yksiäänistä – se on elänyt juuri siitä jännitteestä, jossa perinteinen askeettisuus ja pastoraalinen avoimuus kohtaavat. Kirkko tarvitsee niitä, jotka muistavat ja niitä, jotka etsivät uskoa tässä ajassa. Sama Kristus, jota olette etsineet ja rukoilleet, sama Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, jonka esirukousten varaan olette heittäytyneet, samat pyhät isät, joiden opetusta olette janonneet – he kaikki ovat edelleen läsnä. Tämä päätös on tehty rakkaudesta kirkkoa ja sen jäseniä kohtaan – ei vastakkainasettelun, vaan ykseyden vaalimisen hengessä. Kirkon moniäänisyys mahdollistuu vain kirkon kanonisessa järjestyksessä, esipaimenen ohjauksessa. Suuren paaston aikana muistutan, mitä kirkkomme laulaa paaston neljännen viikon torstain virrelmästikiirassa: ’Älä ylennä itseäsi hyveittesi tähden, älä pidä itseäsi yksin oikeana äläkä tuomitse lähimmäistäsi, kuten teki ylvästelevä fariseus.’ Rukoilen, että Jumala johdattaisi meitä kaikkia yhä syvempään ykseyteen, nöyryyteen ja keskinäiseen rakkauteen,” arkkipiispa Elia päättää.
Kirjoittaja on arkkipiispa Elian teologinen sihteeri.
Palmusunnuntaina Kristusta tervehdittiin palmunoksin ja hoosianna-huudoin – mutta miksi ne ärsyttivät fariseuksia?
Suuren paaston lopussa Kirkko muistelee Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin. Palmusunnuntain tapahtumat ovat alkusoittoa kristinuskon suurimmalle ihmeelle: Kristuksen ylösnousemukselle.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Jyri Pitkänen
Suuret väkijoukot tervehtivät Jerusalemiin aasin selässä ratsastavaa Jeesusta Daavidin Poikana, odotettuna Messiaana ja pelastajana palmunoksia huiskuttaen. Pian tervehtijöiden ilo kääntyi pettymykseksi, ja jopa vihaksi Jeesusta kohtaan. Pelastus ei tullutkaan odotetulla tavalla; nopeasti ja konkreettisesti. Sen sijaan kuninkaan tapaan Jerusalemiin ratsastava Messias osoittikin heikkoutensa annettuaan vangita ja ristiinnaulita Itsensä. Jopa opetuslasten mielestä Mestarin tarina tuntui saavuttaneen päätepisteensä.
Kaikkien neljän evankelistan mukaan (Мatt. 21:1–11; Мк 11:1–11; Luuk. 19:28–40; Joh. 12:12–19) Kristuksen juhlallinen saapuminen Jerusalemiin pääsiäisjuhlan alla oli keskeinen merkkipaalu. Sen merkitys perustuu Vanhan testamentin messiaanisiin profetioihin (1.Moos. 49:10–11; Ps. 8:2-3; Sak. 9:9). Tänä päivänä Kirkko juhlii vuosittain Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamista palmusunnuntaina. Pohjolassa palmunlehvät ovat tosin vaihtuneet pajunkissoihin.
”Hoosianna” juontuu psalmista
Apostoli Johanneksen mukaan Jeesus oli lähestymässä Jerusalemia opetuslapsineen viisi päivää ennen pääsiäistä. (Joh. 12:1, 12) Tuolloin Herra antoi kahdelle opetuslapselleen tehtäväksi tuoda hänelle aasin varsa, jonka selässä Hän lähti ratsastamaan kohti Jerusalemia.
Jeesusta saattavat opetuslapset ja paikalle kerääntynyt väkijoukko tervehtivät Häntä levittäen Hänen tielleen vaatteita ja puista katkottuja palmunoksia huutaen: ”Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!” (Мatt. 21:9; Мk. 11:9; Luuk. 19:38; Joh. 12:13). Hoosianna-tervehdys on parafraasi psalmista, jota veisattiin suurina juhlina, ja jota pidettiin laajemmin messiaanisena tervehdyksenä: ”Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä.” (Ps. 118:25–26). Fariseukset kimpaantuivat siitä, että Jeesus ei kieltänyt kansaa tervehtimästä Häntä kauan ja hartaasti odotettuna Messiaana.
Evankelistat katsovat tärkeäksi kertoa jopa aasin varsan löytämisen yksityiskohdat. Tämä johtuu siitä, että Jeesuksen aikalaisille aasin varsa liittyi muinaisaikojen profetiaan (1.Moos. 49:10–11), johon Jeesuksen antaman tehtävän täyttäminen opetuslasten mielestä viittasi.
Jeesuksen ratsastus aasilla Jerusalemiin tulkittiin siten, että profeetta Sakarjan sanat kävivät toteen (Sak. 9:9). Perinteisesti pyhiinvaeltajat saapuivat Jerusalemiin jalan kunnioittaakseen pyhää kaupunkia ja siellä sijaitsevaa Jumalan pyhäkköä. Sen sijaan Jeesuksen saapuminen Jerusalemiin aasin varsan selässä viittasi Salomon kuninkaaksi voitelemiseen (1.Kun. 1:32–40). Jerusalemin ja lähiseutujen asukkaat näkivät tapahtumassa pyhistä teksteistä tutun messiaanisen Kuninkaan saapumisen Jerusalemiin.
Aasin valitseminen ratsun sijaan osoittaa myös Jeesuksen uudenlaista kuninkuutta, joka perustuu rauhaan, eikä valtaan, nöyryyteen eikä mahtiin. Tämä poikkeaa aikalaisten käsityksestä siitä, millainen viimeisten aikojen Kuningas olisi. Jeesuksen toiminta, joka selkeästi viittasi Messiaan saapumiseen, ei johtanut kansannousuun ja yhteenottoihin roomalaisten kanssa. Jeesuksen pidätys tapahtui vasta viiveellä, eikä Pilatuskaan löytänyt painavia syitä Jeesuksen teloittamiseen.
Tapahtumat enteilevät suurta viikkoa
Palmusunnuntain tapahtumat ovat alkusoittoa Kristuksen kärsimyksille. Jeesusta vastassa olivat tuolloin opetuslapset ja muut Hänen kanssaan liikkuvat (Мark. 10:46; 15:40-41), jotka tunsivat Jeesuksen ja Hänen opetuksensa. Paikalla olivat myös Jerusalemin asukkaat, jotka eivät tunteneet Jeesusta, eivätkä uskoneet Häneen ja suhtautuivat Häneen epäröiden (Мatt 21:10-11). Ehkä juuri heidän uskonpuutteensa vuoksi Jeesus ei tehnyt Jerusalemissa ihmetekoja eikä parantanut ketään. Evankelista Johanneksen mukaan juhlaväen joukossa oli myös fariseuksia (Joh. 12:18-19), jotka suhtautuivat Jeesukseen erittäin kielteisesti.
Evankelistat kertovat Jeesusta saattavien ihmisten heittäneen Jeesuksen eteen tielle ”lehviä, joita he katkoivat tienvarresta” (Мark. 11:8), ”puiden oksia” (Мatt. 21:8) tai palmunoksia (Joh. 12:13). Palmuoksat tekevät tapahtumasta sen ajan uskovien juutalaisten silmissä miltei uskonnollisen saattueen, koska niitä kannettiin juhlasaattueissa lehtimajajuhlan yhteydessä. Kyseisen juhlan yhtenä teemana oli tuomiopäivä ja yleinen ylösnousemus pasuunan soidessa (3.Moos. 23:24; 4.Moos. 29:1).
Myös tervehdyshuudahdus ”hoosianna” liittyi olennaisesti lehtimajajuhlaan Vanhan liiton aikana. Heprean kielestä käännettynä ”hoosianna” merkitsee ”oi auta” tai ”pelasta”, ja sitä alettiin jo varhain käyttää kuninkaille ja Jumalalle sekä erityisesti odotetulle Messiaalle osoitettuna riemu- ja ylistyshuutona. Vanhassa testamentissa sana esiintyy muun muassa psalmissa 118 (jae 25). Tosin on myös näyttöä siitä, että Kristuksen aikana kyseinen huudahdus oli jo menettänyt uskonnollista lataustaan ja vastasi nykyistä ”hurraa” -huutoa.
Kirkon opetuksessa Jeesuksen ratsastaminen Jerusalemiin on ymmärretty jo toisella vuosisadalla (p.mt. Justinos Filosofi) messiaanisen Kuninkaan juhlallisena saapumisena kaupunkiin, jossa Hänen piti kärsiä ja kuolla ristillä. Pyhä Ambrosius Milanolainen (+ 397) korosti, että Kristus tuli Jerusalemiin pääsiäisen alla – päivänä, jolloin lain mukaan valittiin karitsa pääsiäisuhriksi.
Pyhä Johannes Krysostomos huomautti, että Jeesuksen ratsastaminen Jerusalemiin poikkesi muista käynneistä siten, että palmusunnuntaina Hänen kuninkaallinen arvonsa tuli selvästi esiin. Pyhä Greogorios Palamas näki todellisen ihmeen siinä, että totuus Jeesuksesta Kristuksena eli voideltuna Messiaana kuului juuri lasten suusta.
Juhlan viettoa eri puolilla kristillistä maailmaa
Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen juhla sijoittuu kirkon liturgisessa vuodessa Lasaruksen kuolleista herättämisen ja suuren viikon väliin. Näin liturginen perinne heijastaa kirkon opillista näkemystä, jonka mukaan nämä tapahtumat muodostavat tapahtumaketjun.
Jeesuksen Jerusalemiin saapumista juhlittiin järjestämällä ristisaattoja ja juhlasaattueita jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 300-luvulla roomalainen Egeria kirjoitti Pyhään maahan suuntautunutta pyhiinvaellustaan kuvaavan matkakertomuksensa Matka Pyhälle maalle (ItinerariumEgeriae). Siinä hän mainitsee, että juhlaa vietettiin muun muassa järjestämällä juhlakulkueita Öljymäen pyhäkköjen välillä. Tuolloin kirkkokansa kantoi palmun ja öljypuun oksia veisaten juhlaveisua: ”Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen”. Juhlakulkueen suunnattua kohti Jerusalemia piispa saapui kaupunkiin samalla tavalla (lat. in eo typo), kuin Herra, eli aasin selässä. Jerusalemissa juhlajumalanpalvelus päättyi Pyhän haudan kirkkoon.
Tämä palvelus on kuvattu seikkaperäisesti myös jerusalemilaisessa jumalanpalvelusohjeessa 400–600-luvulta. Sen mukaan juhlasaattue pysähtyi muun muassa Öljymäellä ja Getsemanen puutarhassa. Pysähdyspaikoissa toimitettiin lyhyet rukoushetket, jolloin veisattiin juhlatropareja, luettiin ekteniat, rukoukset ja otteet evankeliumista. Jokaisella pysähdyksellä siunattiin myös palmunoksia, joita ihmiset kantoivat mukanaan. Jerusalemiin saavuttiin veisaten psalmia 118 lisäyksin: ”Siunattu on aasin selässä istuva Kunnian kuningas. Hoosianna Daavidin Pojalle!”.
Myöhemmin Konstantinopolissa juhlaa vietettiin Hagia Sofian jumalanpalveluohjesäännön mukaan (800–1100-l.) järjestämällä juhlasaatto. Bysantin pääkaupungissa juhlanviettoon vaikutti katekumeenien kirkkoon liittäminen Lasaruksen lauantaina. Juhlapäivänä jumalanpalvelus alkoi Sebastian neljänkymmenen marttyyrin kirkossa, missä osallistujille jaettiin palmunoksia. Sieltä kirkkokansa lähti ristisaatossa Hagia Sofian kirkkoon aamupalveluksen päätteeksi. Toisin kuin muut osallistujat, patriarkka ratsasti matkan aasilla. Ristisaatossa osallistujat kantoivat palmun ja öljypuun oksia sekä pieniä ristejä. Juhlapalvelus jatkui liturgialla Hagia Sofian pyhäkössä.
Palmusunnuntain vietto on saanut nykyisen muotonsa erityisesti jerusalemilaisen jumalanpalvelusohjesäännön laajan käyttöönoton jälkeen 1100–1300-luvuilla. Myös Venäjällä juhlan viettoon kuului viimeistään 1500-luvulla se, että piispa ratsasti aasilla. Venäjällä tämä perinne sai kuitenkin erikoisen piirteen: aasia ohjasi ratsastajan vieressä kävelevä tsaari tai korkea-arvoinen virkamies. Aasin edessä kannettiin ”virpipuuta”, johon oli ripustettu makeisia, ja jonka oksat jaettiin kirkkokansalle palveluksen päätyttyä. Tätä toimitusta ei enää toimitettu tsaari Pietari Suuren aikoina.
Palmunlehvät vaihtuivat Pohjolassa pajuihin
Palmun ja öljypuun oksien käyttö korvattiin Pohjolassa jo keskiajalla virpovitsoilla eli pajuoksilla, mihin oli syynä ilmasto: ”kukkivia” pajunoksia on saatavilla jo kevättalvella. Muihin juhlan viettämiseen liittyviin perinteisiin ovat vaikuttaneet esimerkiksi paikalliset tavat, joilla ei ole aina ollut kristillistä latausta.
Esimerkiksi Suomessa elää tänäkin päivänä virpomisperinne, jonka juuret ovat karjalaisten ja Venäjän syrjäseutujen vanhauskoisten ortodoksien keskuudessa. Pajunoksien ja virpomisen uskottiin toimivan siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana. Palmusunnuntain alla lapset koristelivat pajunoksia, ja vitsat siunattiin kirkossa juhlan aattona. Varhain juhlapäivän aamuna perheenäiti virpoi lapset, jotka lähtivät juhlajumalanpalveluksen jälkeen virpomaan kummia, sukulaisia ja naapureita. Karjalaiselle virpomiselle ovat ominaisia runsaat ja hauskat virpomisluvut. Muita olennaisia piirteitä ovat virpovitsan luovuttaminen virvotulle ja tämän maksama palkka, joka haettiin vasta pääsiäisenä. Myös karja tai hevonen saatettiin virpoa.
Toisen maailmansodan jälkeen evakkoon joutuneen karjalaisväestön mukana tullut ortodoksinen virpomisperinne sekoittui läntisen trulliperinteen kanssa. Tämän seurauksena syntyi nykyään yleistynyt lasten tapa kulkea ovelta ovelle virpomassa pääsiäislauantaina noidiksi pukeutuneina. Pikkunoitien virpomisaika on sittemmin siirtynyt aikaisesta aamusta keski- tai iltapäivään, ja palkka saadaan välittömästi.
Pääkuva ylhäällä: Jeesus ratsastaa Jerusalemiin. Kuva ja kuvankäsittely: Jyri Pitkänen
Juttu on julkaistu ensi kertaa 03.04. 2023, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi muulloinkin – etenkin palmusunnuntain aikoihin. Pääkuva on vaihdettu Rubensin maalauksesta päivän ikoniin 11.4.2025 klo 15:14.
Kuuntele
