Kulttuuri

Kirjan on toimittanut ja artikkelit koonnut Thessalonikissa kilvoitteleva suomalainen munkki-isä Ignatios (Lappi). Hän esitteli teoksen juhlaväelle. Kirjan ulkoasusta, taitosta ja kuvituksesta vastaa Athoksen pyhän Andreaksen skiitan veljestö ja siinä maamiehemme, pappismunkki Joosef. Hänen siveltimestään syntyneet koskettavat taidetyöt sekä runsas, osin harvinainen, valokuvaosuus rikastuttaa ja elävöittää kerrontaa.

Kaikki alkoi Pieksämäeltä

Isä Hermanin, tuolloin Olavi Levisen, lapsuus- ja nuoruusvuodet kuluivat Pieksämäellä karjalaisessa evakkokodissa. Jo poikasena hän löysi tien paikkakunnan Neitsyt Marian syntymän tsasounaan ja tunsi sen läheiseksi. Rovasti Aleksanteri Gaurilov opasti Olavin alttaripojan tehtäviin, mikä oli alkuna elämänmittaiselle kirkolliselle uralle. Sitten kuului kutsui Rautalammin Puroniemelle ja sen leireille. Polkupyörämatkaa kertyi 50 kilometriä, mutta into toisten nuorten joukkoon oli kova. Kiintymys Puroniemeen on isä Hermanin kohdalla kestänyt aina tähän päivään saakka.

Kului muutama vuosi. Seuraavana nuorukaisen elämässä oli Valamo ja siellä aikanaan luostarielämään vihkiytyminen, nyt nimellä Herman. Nuori, ripeäliikkeinen ja iloisesti hymyilevä viittaniekka erottui elämän ehtoota viettävien vanhusten joukosta. Saattoi joku ajatellakin: ”Ehkäpä luostari ei sammukaan, kun on nuori joukossa mukana!”

Lähes 40 vuotta Lintulassa

Papinnimessä isä Herman ehti viettää kilvoituselämää useita vuosia ja pienen veljestöjoukon keskellä hoitaa mitä moninaisempia tehtäviä.
Sitten seurasi liki 40 vuotta Lintulan pappina ja rippi-isänä.

Igumenia Ksenian kattava artikkeli isä Hermanin Lintulan vuosista on mielenkiintoista luettavaa. Paljon merkittävää hän ehti siellä saada aikaan, ja intoa riitti myös luostaria ympäröivän Palokin kylän yhteisten asioiden hoitoon. Rakkaimpana harrastuksena hänellä niin Lintulassa kuin Valamossa taisi olla kalastus, ja saaliit otettiin kiitollisuudella luostarin keittiöön.

Isä Hermanin monivuotisena kanssakilvoittelijana Valamossa olen, monen muun hyvän asian ohessa, pannut merkille hänen syvällisen jumalanpalveluselämän tuntemisensa ja sekä tarkan huolehtimisen Herran alttarin moitteettomasta järjestyksestä ja puhtaudesta.

Lintula-vuosina isä Hermania ”lainattiin” myös Kuopion ja Iisalmen seurakuntiin pitempiaikaisiin pappistehtäviin. Nämä eivät olleet mitään helppoja komennuksia, mutta nurkumatta hän niihin suostui, ja kaikkialla hänestä pidettiin.

Matkoja ortodoksisiin maihin

Vielä juhlakirjassa ovat piispa Sergein kirjaamina kuvaukset isä Hermanin kanssa tehdyistä, Ortodoksisen veljestön järjestämistä pyhiinvaellusmatkoista. Ne suuntautuivat vanhoihin ortodoksisiin maihin, usein Venäjälle. Sieltä kirjan tarina jatkuu Athokselle, josta teoksessa on laaja esittely sekä myös elävä kuvaus kreikkalaisesta ortodoksisesta perinteestä.

Ehtipä isä Herman itsekin toimia matkojen järjestäjänä. Eniten niistä taisi suuntautua Pietariin, jossa hän kertoo vierailleensa sata kertaa. Vielä teoksessa on historialliset kuvaukset niin Valamosta kuin Lintulasta sekä luostareiden siirtymisestä Heinävedelle. Näin juhlakirja on värikäs ja mielenkiintoinen artikkeleiden kudelma isä Hermanin henkilön ympärillä. Kiitos tästä toimittajalle isä Ignatiokselle.

Ainutlaatuisia päiväkirjamerkintöjä

Sain mahdollisuuden ennalta tutustua teoksen käsikirjoitukseen, ja jo silloin kiinnostuin isä Hermanin päiväkirjamuistiinpanoista. Pidin ja pidän niitä erityisen merkittävinä. Samaa mieltä on metropoliitta Arseni omassa artikkelissaan. Nämä päiväkirjamerkinnöt on tehty vuosien 1967-1969 sekä 1970-1972 ajanjaksolla. Kyse on vuosista, jolloin luostaritoiminta Papinniemessä oli hiljaisimmillaan. Nuoren Olavin lisäksi siellä oli enää muutama vanhus. Kuinka tuolloin elämää elettiin ja toimeen tultiin, näistä päiväkirjamerkinnät kertovat. Mistään muualta vastaavia tietoja on turha ehtiä.

Arkkimandriitta, isä Hermanin vuosikymmeniä kestänyttä hengellistä paimentyötä esittelee mielestäni hienolla ja koskettavalla tavalla Puroniemen ystävien kuvaus heille ja meille rakkaasta isä Hermanista: ”Hermanilla on herkkä kyky asettua toisen ihmisen kanssa samalle tasolle. Hänellä on hyvä huumorintaju, joka ei ole suinkaan vähäisin lahja. Puutarhakeinu on hänen saarnatuolinsa, jossa hän palveli kohtaamalla ihmisiä ja välittämällä omalla olemuksellaan ympärilleen lähimmäisen rakkautta.”

 

Munkki Ignatios (Lappi): Rikas elämä. Arkkimandriitta Herman muistelee. Omakustanne. 2026. Painettu Kreikassa.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Joensuussa on viime ajat työstetty Esko Alasen säveltämää ja Sami Nousiaisen ohjaamaa Malanja-oopperaa, jonka ensi-ilta on Juuassa 22.5.2026. Suomea ja livvinkarjalaa yhdistelevä ooppera perustuu Heikki Turusen Kuokka ja kannel -romaaniin. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen ooppera, jossa käytetään karjalaa.

Rajakarjalaista elämänmenoa

Malanja-ooppera on kuvaus Hyrsylän kylän ortodoksikarjalaisten elämästä talvisodan kynnyksellä ja sen radikaalista muuttumisesta sodan sytyttyä. Rajakarjalaisten elämänmenoon erottamattomasti kuulunut ortodoksisuus näkyy oopperassa esimerkiksi lavasteiden ikoneissa, dialogeissa ja sävelkielessä.

– Kirkkosävelmiä ei ole kopioitu mukaan sellaisinaan, mutta säveltäjä on hienosti ja tunnistettavasti tavoittanut ortodoksisen kirkkolaulun tunnelman sekä harmonian käsittelyn, Sanna Riissanen kiittelee. Laulajana, ortodoksisen kirkkomusiikin osaston laulunopettajana sekä laulun lehtorina toimiva Riissanen on ollut mukana hankkeen käynnistämisestä asti. Hän laulaa Manjan pääroolin sekä Larjan sivuroolin.

– Puhtaasti ortodoksisuutta kuvaavia kohtauksia ovat kirkon vihkiminen, praasniekka ja Valamossa käynti, jonka yhteydessä imitoidaan katumuksen sakramenttia, kertoo kuorossa laulava ortodoksisen kirkkomusiikin opiskelija Pietari Varpula. – Ortodoksisuus näyttäytyy oopperassa yhdessäolon kautta ja siten positiivisessa valossa. Kirkko rakennetaan yhdessä, praasniekkaa vietetään yhdessä ja pyhiinvaellukselle lähdetään yhdessä. Kaikki näyttäytyy aina suhteessa muihin.

Kuokka ja Kannel on hypertarkka katsaus Raja-Karjalan historiaan. Ooppera on kerronnassaan välillä maalailevaa ja symboloivaa, Varpula selittää. Kaikki kirjan elementit on kuitenkin saatu mukaan oopperaan, joskin esimerkiksi luterilaisten suomalaisten ja ortodoksikarjalaisten välisiä ristiriitoja sivutaan oopperassa vain vähän. Ooppera kertoo ennemminkin yhteiselon mahdollisuudesta – esimerkiksi Sepon ja Outin monikulttuurisen avioliiton kautta.

Itselleen vaikuttavimmaksi kohtaukseksi Varpula nimeää loppuaarian, jossa kotinsa menettänyt Manja näennäisesti lohduttaa siskoaan, mutta samalla myös itseään. Riissaselle vaikuttavimpia kohtauksia ovat loppuaaria ja kohtaus, jossa Malanjan poika Johannes pelastuu hukkumiselta. Se on käänteentekevä hetki myös Malanjan suhtautumiselle uskontoon.

Malanja-oopperan-harjoitus
Säveltäjä Esko Alanen, kuoronjohtaja ja ”Outi” (roolihahmo) Ella Kinnunen sekä ohjaaja Sami Nousiainen. Kuva: Ella Törmikoski

Produktio tiedonvälittäjänä

Riissasen mukaan on täysin sattumaa, että oopperan työryhmässä on paljon ortodokseja. Ortodoksisen perinteen – kuten ikonien merkityksen ja synnintunnustukseen liittyvien tapojen – tuntemisesta on kuitenkin ollut hyötyä työryhmäläisille.

– Oma taustani on vahvasti karjalais-ortodoksinen. Isäni vanhemmat olivat kotoisin Suojärveltä [johon Hyrsylä kuului talvisodan alkaessa] ja heidän äidinkielensä oli karjala, joten monet oopperassa esitettävät asiat ovat olleet elämässäni mukana lapsesta lähtien, Riissanen miettii. Kosketuspinta kirkkoon ja rajakarjalaisuuteen on auttanut häntä eläytymään “uskovaisen maalaistytön” Manjan rooliin, ja mahdollisuus opettaa karjalan kielen ääntämistä muille työryhmän jäsenille on tuottanut iloa.

Varpula – jolla ei ole karjalaista perimää – kokee produktioon osallistumisen auttaneen ymmärtämään, kuinka tärkeitä, arvostettuja ja rakastettuja ortodoksikarjalaiset perinteet ovat karjalaisille olleet, ja millaisia traumoja sota sekä evakkoon joutuminen ovat aiheuttaneet. Karjalaisen perinteen ymmärryksen lisääntymisestä voi olla hyötyä tulevaisuuden töissä kanttorina.

– Jumalanpalveluksissa voi olla pyhäkkökohtaista vaihtelua kielen, kirkkomusiikin ja liturgisten tapojen osalta sen mukaan, millaisia ihmisiä kirkossa käy. Etenkin jos seurakunnassa on karjalaistaustaisia, voisin esimerkiksi harjoittaa kuoron laulamaan kerubiveisun ja ekteniat karjalaksi, Varpula kaavailee.

Ensi-iltaa kohden

Varpula ja Riissanen odottavat innolla ensi-iltaa.

– Olisi arvokasta, jos joku katsojista tai työryhmän jäsenistä saisi oopperan myötä tietoa ortodoksisuudesta ja kenties kiinnostuksen tutustua siihen syvemmin, Riissanen pohtii. – Sekin olisi hienoa, jos tällä esityksellä saisi laskettua kynnystä lähteä oopperaan, joka kalskahtaa monen korvaan vaikeasti saavutettavalta ja elitistiseltä.

– Makeeta, että on tämmöinen proggis! Varpula iloitsee ja sanoo uskovansa, että näin hienosta oopperasta voi tulla hitti. – Tarina on kaunis ja relevantti, ja oopperassa on kaunista musiikkia, loistavat solistit sekä koskettava loppu. Tällainen kulttuurisesti meitä lähempänä oleva ooppera puhuttelee varmasti eri tavalla kuin esimerkiksi jokin Mozartin ooppera. Suomi, Karjala tai ortodoksia – jos tuntee kiinnostusta edes johonkin näistä kolmesta, kannattaa tulla oopperaan: se antaa varmasti jotain.

Malanja-ooppera

●      Säveltäjä: Esko Alanen

●      Ohjaaja: Sami Nousiainen

●      Tuottaja: Heidi Lihavainen

●      Pääosien esittäjät: Sanna Riissanen (Manja), Ella Kinnunen (Outi), Roosa Tarvonen (Malanja) ja Antti Pakkanen (Seppo)

●      Muissa rooleissa: Aamu Pulkkinen, Henri Jussila, Sakari Sillanpää ja Heidi Lihavainen

●      Kuorona osa Joensuun konservatorion projektikuoro Luminanssista

●      Puvustaja ja lavastaja: Ella Törmikoski

●      Musiikkivastaava: Olli Mikkonen

●      Koreografi: Anastasia Kolomainen

Ensi-ilta: 22.5.2026 Juuka, seurojentalo, klo 18

23.5.2026 Joensuu, Joensuun konservatorio, klo 18

24.5.2026 Varkaus, Varkauden teatteri, klo 14

29.5.2026 Kuopio, Kuopion kaupungintalo, klo 18

 

Pääkuvassa ”Malanja” Roosa Tarvonen, takana Heidi Lihavainen ”Klaudia” ja tuottaja sekä Joensuun konservatorion Luminanssi-kuoro.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Lintulan Pyhän kolminaisuuden naisluostarin pitkäaikaisena pappina ja rippi-isänä tunnetulle arkkimandriitta Hermannille kuluva kevät- ja pääsiäiskausi on ollut varsinaista juhla-aikaa: pääsiäisen ylösnousemusjuhlaa ovat säestäneet omat 75-vuotisjuhlat, pappisvihkimyksen 45-vuotispäivä ja nyt elämäkerrallisen Rikas elämä -kirjan julkaisutilaisuus.

Teoksen isä Hermanista on kirjoittanut Kreikan Thessalonikissa kilvoitteleva, suomalaistaustainen munkki Ignatios. Hänen mukaansa isä Hermanin siirryttyä lepoon Lintulan rippi-isän tehtävästä moni arkkimandriitan tuntenut oli toivonut kirjaa tämän vaiherikkaasta elämästä.

Ratkaiseva puhelinsoitto

Kirjaprojekti sai lähtölaukauksensa kaksi vuotta sitten isä Ignatioksen ollessa jokavuotisella, kävellen tekemällään pyhiinvaellusmatkalla Thessalonikin ja Pyhän Arsenioksen luostarin välillä.

– Olin kulkemassa kevätkukkien loistaessa vuorenrinteillä ja lampaiden määkiessä pellollaan, kun isä Herman soitti. Tuosta hetkestä muistan voimakkaan ajatukseni ja kysymykseni: kukahan kirjoittaisi kirjan isä Hermannin rikkaasta elämästä.

– Soitin matkan varrelta omalle rippi-isälleni, pappismunkki Josefille Athos-vuorelle ja kerroin isä Hermanin soittaneen – ja ajatukseni. Isä Joosef sanoi: ”Annan sen sinulle tärkeimmäksi kuuliaisuustehtäväksi. Aloita työ heti.”

– Soitin heti isä Hermanille ja kerroin saamastani tehtävästä. Isä Herman suostui.

Suomessa kesällä käydessään isä Ignatios haastatteli isä Hermania yli kymmenen tuntia ja luki muistikirjaa ja lehtileikkeitä lähes 60 vuoden takaa.

– Syksyllä 2024 aloin kirjoittaa ja koota materiaalia. Puhelin kävi kuumana Thessalonikin ja Heinäveden välillä. Seuraavana kesänä tutkimme isä Hermanin kanssa hänen lukuisia valokuva-albumejaan ja valitsimme kuvia, jotka ystäväni Hannu Pyykkönen kuvasi ja loi niistä tiedostoja.

Arkkimandriitta Herman (oik.) ja isä Ignatios isä Hermanin elämäkerran julkaisutilaisuudessa huhtikuussa 2026.
Arkkimandriitta Herman (oik.) ja isä Ignatios isä Hermanin elämäkerran julkaisutilaisuudessa Valamon luostarissa huhtikuussa 2026. Kuva: Tapio Tiimonen

Kirjaprojektin haasteita

Isä Ignatioksella oli myös haasteita kirjoittamisprosessin aikana.

– Tietokoneen kanssa tuli ongelmia, tiedostot leikkivät kanssani piilosta. Epäuskokin vieraili keljassani välillä: jospa ei tulekaan mitään.

Isä Herman myöntää jakavansa kokemuksen pilke silmäkulmassa tuikkien.

– Se oli ihan kauhea. Kun jatkuvasti pitää korjata ja tehdä jotain.

Isä Ignatios tunnustaa olevansa kiitollinen ystävilleen.

– Ystävät auttoivat paljon, kannustivat ja loivat uskoa.

Myös kokeneena ja ahkerana kirjoittajana tunnettu metropoliitta Panteleimon antoi viisaita neuvoja.

– Metropoliitta Panteleimonin neuvo oli hyvä: silloin, kun tekstiä tulee, ei pidä pitää taukoja; yötä pitää ottaa jatkoksi. Pitkillä tauoilla luovuus menee nukkumaan ja sen herättäminen on työlästä.

Toimittajan esittämän kysymyksen myötä kaksi vuotta isä Hermanin elämänvaiheita kirjaksi työstänyt isä Ignatios pysähtyy pohtimaan tämän merkitystä Suomen ortodoksiselle kirkolle.

– Hänen merkityksessä on hyvin suuri. Hän oli ensinnäkin luostarielämässä Valamossa se, joka uskoi tulevaisuuteen, kun sitä uskoa ei meinannut olla olemassakaan. Isä Herman on elänyt sen vaiheen, kun luostarin veljestöön kuului enää kolme jäsentä: hän, 20-vuotias nuorukainen ja kaksi lähes satavuotiasta, pelkästään venäjää puhuvaa vanhusta. Heidän kanssaan hän vei tätä eteenpäin ja säilytti luostarin. Hän uskoi tulevaisuuteen ja näki jossain putken päässä valoa.

Isä Herman itse suhtautuu tuohon aikaan nöyrän vaatimattomasti.

– Ei sitä siihen aikaan paljon ajatellut, että paljonko kenelläkin on ikää. Tokihan sitä tiesi, että nuo ovat vanhoja ja kohta kuolevat pois, ja sillä hyvä. Tulevaisuudenuskoa oli kyllä. Kyllä minä uskoin, että Valamo nousee tuhkasta, kuten akatistoksessa sanotaan – ja niin se teki.

Isä Ignatios jatkaa arkkimandriitan luonnehdintaa.

– Hän on kaikkien luostarivieraiden tuntema ja rakastama ihminen, jolla on armolahja kohdata ihmisiä ihmisinä ja antaa heille omalla esimerkillään sekä toisen huomioon ottamisella arvokasta hengellistä pääomaa.

Valamo-vaiheiden lisäksi liki 40 vuoden rupeamaa Lintulassa on taltioitu kansien väliin.

– Isä Herman muistelee Lintulan igumenioita, sisaria ja luostarin elämää sekä tapahtumia. Kirjaan on taltioitu myös tarinoita molempien luostareiden evakkomatkoilta.

Igumenia Ksenian muistelmat isä Hermanista luovat hänestä kuvan isällisenä ja laumastaan huolehtivana paimenena.

Lintulan elämää on taltioitu välillä hyvinkin käytännönläheisesti.

– Kirjasta löytyy myös igumenia Antoninan kuuluisa bliniresepti.

Pitkäaikaisesta kilvoittelijasta kirjoitettua kirjaa ei voi sivuuttaa ilman hengellistä sisältöä. Isä Ignatios luonnehtii sitä.

– Luostarielämää pohtiville löytyy hyvin käytännöllisiä ohjeita: muistakaa pitää jalat maassa ja älkää tehkö nopeita ratkaisuja. Häneltä on siellä ajatuksia uskosta, rukouksesta, luostarikilvoituksesta, ja läpi kirjan tulee hänen tiivistettyä viisauttaan.

Toisaalta isä Ignatios on vältellyt tekemästä kirjasta liian raskasta.

– Tekstiä keventävät muun muassa 16-vuotiaan Olli-pojan eli isä Hermanin ja vähän nuoremman ystävänsä, nykyisen rakentajapappismunkki Haritonin kanssa tehdyt kepposet karjalaismummoille.

Kirjan nimen ollessa ”Rikas elämä” on kysyttävä isä Hermanin omaa mielipidettä tähän asti kuljetusta matkasta.

– On ollut rikas – on ollut, isä Harman toteaa.

– Täältä Valamosta on jäänyt mieleen, kun Trapesa aukesi vuonna 1975 ja kirkko vihittiin 1977.

Liki 60 vuotta kirkon elämää aitiopaikalta seurannut arkkimandriitta pohtii Suomen ortodoksisen kirkon kehitystä.

– Kyllä se minusta on mennyt aina parempaan, koska siihen halutaan.

Kysyttäessä, haluaisiko isä Herman antaa esimerkkejä, hän kieltäytyy terävä-älyisen huumorin säestyksellä.

– En minä nimeä mitään – siitä joutuisi vastaamaan.

Elämästään saamiaan oppeja ja kokemuksiaan kirjan välityksellä jakanut isä Herman esittää yksinkertaisen toiveen kirjan suhteen.

– Toivottavasti jotakuta auttaa jossain asiassa jokin sivu.

Hän haluaa myös muistaa Aamun Koiton lukijoita.

– Pitkää ikää ja monia armorikkaita vuosia kaikille lehden lukijoille!

 

Pääkuvassa vasemmalta oikealle: isä Ignatios, arkkimandriitta Herman, Haminan piispa Sergei, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, emeritus arkkipiispa Leo, Lintulan luostarin igumenia Ksenia ja hänen edeltäjänsä Mikaela. Takana Valamon luostarin igumeni Mikael ja emeritus metropoliitta Panteleimon.

 

Rikas elämä -teos on saatavilla Lintulan (Avaa uuden sivuston) ja Valamon (Avaa uuden sivuston) verkkokaupoista sekä suoraan isä Ignatiokselta.

Rikas-elämä-kirjan-kansi
Rikas elämä -kirja kertoo arkkimandriitta Hermanista.

 

 

 

Jaa tämä juttu

Ajassa

Tänä vuonna kirkolliskokous järjestetään Valamon luostarissa Heinävedellä ja vuonna 2027 Kulttuurikeskus Sofiassa. Kirkolliskokouksen pitopaikasta päätti kirkollishallitus kokouksessaan 22. huhtikuuta 2026 (Avaa uuden sivuston).

Viime vuonna Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous oli koolla Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingin Vuosaaressa. Sitä aiempina vuosina kirkolliskokous on pidetty Valamon luostarissa.

Palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö esitti alun perin, että kirkolliskokoukset 2026 ja 2027 pidettäisiin Valamossa. Perusteluinaan hänellä olivat muun muassa Valamon luostarin ja Kulttuurikeskus Sofian tarjoukset kyseisille vuosille sekä laskelma tarjousten vertailusta. Rönkön mukaan Valamon luostarin kokouspakettien hinnoittelu oli edullisempi kuin Kulttuurikeskus Sofian. Lisäksi hän mainitsi, että kirkolliskokouksen järjestäminen Sofiassa vaatii keskushallinnon toimihenkilöiltä isomman työpanoksen verrattuna kokousjärjestelyihin Valamon luostarissa.

Kulttuurikeskus Sofian eduiksi katsottiin, että suuri osa kirkolliskokousedustajista asuu eteläisessä Suomessa ja että monien sidosryhmäkontaktien hoitaminen on helpompaa Helsingistä käsin kirkolliskokouksen aikana.

Arkkipiispa Elian ääni ratkaisi

Päätöstä edeltävän keskustelun aikana Ritva Bly teki vastaehdotuksen toteamalla, että kirkolliskokouksessa tehdyn ponnen mukaista olisi pitää kirkolliskokous vuorovuosina Valamon luostarissa ja eteläisessä Suomessa. Kirkolliskokouksen pitopaikkana voisi olla vuonna 2026 Valamon luostari ja vuonna 2027 Kulttuurikeskus Sofia. Tätä vastaesitystä kannattivat arkkipiispa Elia ja Tanja Leskinen.

Suoritetussa äänestyksessä esittelijän päätösesityksen kannalla olivat Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Matti Tolvanen ja Mikko Sidoroff.

Kuitenkin Ritva Blyn vastaehdotus tuli päätökseksi äänin 3–3 puheenjohtajan eli arkkipiispa Elian äänen ratkaistessa.

Kirkollishallituksen lopullisessa päätöstekstissä todetaan, että Valamon ja Sofian tarjouksissa ei ole merkittävää eroa. Kirkollishallitus totesi tarjouksia koskevat liitteet salassa pidettäviksi julkisuuslain (24 § 1.mom, alakohta 20) perusteella.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Pääsiäis- ja helluntaijuhlien keskellä kirkko viettää pääsiäisajan keskijuhlaa. Tämän vanha juhla mainitaan jo 300-luvulla laadituissa Pyhien Apostolien säännöissä (37. sääntö) ja Antiokian kirkolliskokouksen (v. 341) päätöksissä (20 sääntö). Juhla oli Konstantinopolissa Hagia Sofian temppelijuhla.

Pääsiäisajan keskijuhla alkaa keskiviikkona 25:n päivän kuluttua pääsiäissunnuntaista ja kestää viikon. Juhla teema tulee Johanneksen evankeliumissa olevasta kertomuksesta (Joh. 7:14–30). Jeesus osallistuu lehtimajajuhlaan ja juhlan ”ehdittyä puoliväliin” menee ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Pääsiäisen keskijuhlan teemana on siis Jeesus Kristus todellisena opettajana, Jumalan Viisautena.

Juhlapäivänä kirkossa luetaan Johanneksen evankeliumin (Joh. 7:14–30) kertomus, jossa Jeesus osallistuu lehtimajajuhlaan, ja juhlan tultua puoliväliin ryhtyy opettamaan temppelissä. ”Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ´Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?´ Jeesus sanoi heille: ´Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.´”(Ote juhlan evankeliumista)

Juhlan ikonissa Jeesus Kristus kuvataan nuorena, kaksitoistavuotiaana, temppelissä keskustelemassa ensimmäistä kertaa Jerusalemin temppelin vanhinten kanssa. Ikoni pohjautuu Luukkaan evankeliumin (Luuk. 2:46–47) kertomukseen siitä, kuinka Jeesus osallistui vanhempiensa kanssa Jerusalemissa pääsiäisjuhliin. Juhlan päätyttyä Jeesus jäi kuitenkin vanhempiensa huomaamatta Jerusalemin temppeliin. Hän hämmästytti temppelin vanhimpia viisailla kysymyksillään, ymmärryksellään ja vastauksillaan. Näin Jeesus näyttäytyi ensimmäistä kertaa opettajana ja Jumalan viisaus loisti hänestä.

Juhla kuuluu suuriin juhliin ja sitä on vietetty kirkossamme jo 300-luvulta saakka.
Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Juttu on julkaistu ensimmäisenä Helsingin ortodoksisen seurakunnan verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

Pääkuva ylhäällä: Pääsiäisen keskijuhlan ikoni. Seinämaalaus Tapiolan kirkossa./Aleksander Wikström

 

Juttua on päivitetty 28.4.2026 klo 12:19 päivämäärien osalta sekä lisätty sen alkuun tietoja pääsiäisen keskijuhlan vietosta.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Tampereen ortodoksisessa seurakunnassa on käynnistynyt hanke, jonka myötä Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkon pihan eteläiselle nurmialueelle perustetaan 400 neliömetrin kokoinen kaupunkiniitty.

Niityn on tarkoitus olla täydessä kukoistuksessa vuonna 2029 kirkon täyttäessä 130 vuotta. Sitä halkoo kapea rukouspolku, jota pitkin pääsee pienelle oleskelualueelle.

Toisin kuin perinteinen nurmikko, kaupunkiniitty koostuu erilaisista niittykasveista, jotka tarjoavat ravintoa ja suojaa pölyttäjille, linnuille ja muille eliöille. Se lisää luonnon monimuotoisuutta ja tekee kaupunkiympäristöstä elävämmän ja värikkäämmän.

– Kaupunkiniityt tukevat kestävää kaupunkikehitystä: ne sitovat hiiltä, parantavat maaperää ja vähentävät hulevesien valuntaa. Harvempi niitto ja vähäinen kastelutarve tekevät niityistä myös ekologisen ja kustannustehokkaan vaihtoehdon. Samalla ne viilentävät ympäristöä helteillä ja lisäävät asukkaiden hyvinvointia tarjoamalla rauhoittavan, luonnonläheisen ympäristön, kertoo hankkeen ohjausryhmään kuuluva seurakuntalainen, viherrakentaja Mari Hermaja.

Kohti uskon syvyyttä

Kaupunkiluonnon monimuotoisuuden lisääminen on kuitenkin vain osa hankekokonaisuudesta. Konkreettisen tekemisen lisäksi niittyhanke tarjoaa uudenlaisen kehyksen myös seurakuntaopetukselle sen eri muodoissa.

Hanketta käynnistämässä ollut isä Tuomas Kallonen toivoo kolmen vuoden kuluttua näkevänsä niityn, joka on saatu aikaan yhteisin ponnistuksin ja jonka seurakuntalaiset kokevat omaksi ja yhteiseksi.

– Toivon, että seurakunnassa on silloin kuultu kolmen vuoden ajan sekä kaupunkiluontoon että ortodoksiseen ekoteologiaan liittyvää opetusta ja saatu uusia oivalluksia ja kokemuksia osallistumalla yhteiseen tekemiseen. Toivon, että kukoistukseen puhkeavassa niityssä nähdään kuva monimuotoisesta, värikkäästä seurakunnastamme. Kuva luomakunnan kauneudesta ja ihmisestä osana sitä, kuva yhteisen rukouksen ja työskentelyn voimasta ja vertauskuva hengellisestä elämästä: Jumalan Sanan pienestä siemenestä, kitkemisen askeettisesta vaivasta, hyveiden kukinnasta Pyhässä Hengessä – ja että tämä kaikki kukoistaa juuri kirkon rukoukselle pyhitetyllä ja rukouksen pyhittämällä maaperällä.

– Toivon, että niityn juuret johdattavat meidät uskon syvyyksiin: tuntemaan paremmin kirkon jumalanpalvelusta ja sakramentteja, askeettista perinnettä, rukouselämää ja kirkon elämäntapaa, sanoo isä Tuomas.

Kaupunkiluontoa rakentamassa

Nurmikko ei muutu niityksi itsestään, vaan sen perustamisessa tarvitaan sekä asiantuntemusta että työvoimaa.

Hankkeen ohjausryhmässä on mukana ammattilaisia. Mari Hermajan osaamisen lisäksi konsultaatioapua antaa Jere Nieminen biodiversiteetin suunnitelmalliseen lisäämiseen, ekologiseen ennallistamiseen ja luonnonhoitoon erikoistuneesta Tuleva luonto Oy:stä. Myös niitylle kylvettävät siemenet hankitaan tätä kautta.

Tänä keväänä hanketta tehdään tutuksi seurakuntalaisille eri toimintapiireissä, tapahtumissa ja kirkkokahveilla. Lisäksi seurakunnassa järjestetään niityn nimikilpailu.

– Kesään mennessä avautuu myös hanketta esittelevä ja sen vaiheita dokumentoiva blogi, jonka kautta hankkeen vaiheet, kokeilut, kokemukset ja materiaalit jäävät näkyviin ja toivottavasti innoitukseksi muillekin, kertoo isä Tuomas.

Varsinainen perustustyö alkaa loppukesästä maansiirtotöillä. Niitytettävältä alueelta kuoritaan pois vanha nurmikko ja tilalle tuodaan hiekkapohjainen kasvualusta. Tämä työ tehdään koneellisesti ja työturvallisuussyistä ilman vapaaehtoisvoimia. Kaikissa muissa työvaiheissa pyritään osallistamaan seurakuntalaisia, jotta niitty koetaan omaksi, seurakunnan yhdessä vaalimaksi kohteeksi.

Elo-syyskuussa tapahtuu

Vuoden 2026 osalta keskeisimmät tapahtumapäivät sijoittuvat elo-syyskuulle.

Hanketta esitellään kaupunkilaisille 6.8. järjestettävässä Tuohusten yö -tapahtumassa, jonka aikana kirkolla vierailee satoja tamperelaisia.

Maanantaina 31.8. – uuden kirkkovuoden aloittavan luomakunnan päivän aattona – kirkossa toimitetaan erityinen luomakunnan ehtoopalvelus. Tiistaina 1.9. kirkossa toimitetaan luomakunnan akatistos, jonka jälkeen siunataan kotieläimet kirkon pihassa. Ilta jatkuu ekoteologiaan johdattavalla luento-ohjelmalla.

Lauantaina 5.9. seurakuntalaiset kutsutaan niityn kylvötalkoisiin. Osa kasveista kylvetään siemeninä, mutta niitylle aiotaan istuttaa joitakin kasveja myös taimina. Kylvö siunataan päivän päätteeksi.

Talvikaudella hankkeessa keskitytään opetukseen. Lisäksi odotetaan tietysti malttamattomina kevättä ja sitä, mitä niityllä kasvaa ensimmäisenä vuotena.

– Niityn kehittyminen täyteen kukoistukseen vie aikaa. Vuosina 2027 ja 2028 niitty vaatii varmasti täydennyskylvöjä ja mahdollisesti myös mekaanista kitkemistä, jotta halutut kasvit valtaavat koko kasvualan, muistuttaa Mari Hermaja.

Pääkuva: Kuten kirkko ravitsee hengellisesti ihmisiä, niitty ravitsee fyysisesti monenlaisia pölyttäjiä.

 

Artikkeli on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2026. Painetun lehden sisältöjä tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Sota on hirvittävä asia. Jokainen tietää sen. Täysin sen kauheuden ymmärtää kuitenkin vain ihminen, joka on itse sen kokenut.

93-vuotias Maire Ratilainen, os. Kanerva oli 6-vuotias, kun talvisota syttyi 30.11.1939.

– Äiti meni tuona aamuna navettaan antamaan eläimille ruokaa. Hän aavisti tilanteen, mutta ei halunnut ajatuksillaan huolestuttaa meitä neljää lasta, Maire muistelee.

Tilanne oli jo aiemmin alkanut kärjistyä. Perheen isä oli ohjattu rakentamaan rajan tuntumaan linnoituksia. Jokainen odotti sodan alkavan.

– Pauke kuului jo. Asuimme vain seitsemän kilometrin päässä Venäjän rajasta.

Lopulta suomalaiset sotilaat kävelivät rajalta perheen luo ja kehottivat heitä jättämään kotitalon mahdollisimman pian.

– Laitoimme vaatteita päälle useita kerroksia päällekkäin. Mitään ylimääräistä ei mukaan voinut ottaa.

– Äiti laittoi selkäänsä repun, jonka hän täytti ruoalla, vastaleivotun leivän hän kääri pöytäliinaan, myös muutamia vanhoja valokuvia ja seinällä olleen ikonin hän sujautti laukun pohjalle, Maire muistelee.

Eläimet jäivät kylmään navettaan. Iäkkäät sukulaiset, jotka eivät jaksaneet lähteä evakkoon, kävivät niitä syöttämässä. Lopulta venäläiset valtasivat talon ja eläimet kuolivat.

Maire Ratilainen lähikuvassa 2026 Kuva Mari Vainio
Maire Ratilainen. Kuva: Mari Vainio

Sotalapseksi Ruotsiin

Evakkomatkalle lähdettiin yhdessä isovanhempien kanssa. Ukki valjasti hevosen. Vankkurit täyttyivät perheenjäsenistä ja heidän muutamista tavaroistaan. Matkaa tehtiin talven kylmyydessä. Aluksi pysähdyttiin kolmen kilometrin päähän Jehkilään.

Myöhemmin evakkomatka jatkui kuorma-autolla, junalla, miten milloinkin paikasta toiseen. Perhe majoittui sinne, mihin oli mahdollista.

– Vihollisen pommitusten vuoksi oli kuljettava öisin, Maire sanoo.

Lopulta perhe päätyi Suonenjoelle, josta sodasta ikänsä vuoksi vapautettu isä sai hevosmiehen työn.

– Sieltä lähdimme Sonkajärvelle, josta valtio osoitti meille maatilan.

Maa-aines oli paikassa kuitenkin niin kivikkoista, ettei isä huolinut sitä asuttavaksi. Perhe majoittui läheiselle koululle, kunnes oli mahdollista palata takaisin kotiin Suojärvelle. Talvisota Neuvostoliiton kanssa päättyi 13.3.1940.

– Toisin kuin monella muulla perheellä, kotimme oli edelleen pystyssä. Kaikki muut talot kolmen kilometrin säteellä meistä oli poltettu.

– Jokin suomalainen ryhmä oli käynyt siivoamassa jäljelle jääneitä koteja. Kodissamme jopa uuniin eteen oli tuotu puita tuvan lämmitystä varten, muistelee Maire Ratilainen.

– Kaikki irtaimisto oli kuitenkin rikottu. Uutta haalittiin mistä saatiin.

Elämä asettui, työtä tehtiin, peltoja viljeltiin.

11-vuotias Maire ja hänen 10-vuotias veljensä Arvi saivat välirauhan aikana kokea jotakin aivan uutta. Naapuriperheen lasten kokemusten kannustamina he lähtivät Ruotsiin sotalapsiksi.

– Minä asetuin mukavan perheen luo maatilalle Deckåseen, Arvi asui toisessa perheessä naapurissa. Itse pääsin jopa kouluun perheen pojan, Per-Olofin kanssa. Näin opin myös ruotsin kieltä.

Parin vuoden jälkeen lapset palasivat kotiin. Perhe oli saanut asuttavakseen maatilan Valtimolta. Sinne elämä asettui, työtä oli nuortenkin tehtävä.

Perhettä perustamassa

Tulevien vuosien myötä Maire alkoi vähitellen rakentaa omaa elämäänsä, tapasi miehensä Aleksanterin, avioitui, sai viisi lasta ja muutti Outokummun kautta Lohjalle. Outokummun kaivoksessa työtä tehnyt aviomies sai työtä Lohjan Tytyrin kaivoksesta, Maire vaneritehtaalta ja lopulta paikallisesta ravintola Lohesta. Lohjalla Maire on asunut nyt 66 vuotta.

Vaikka sota on rikkonut elämää, vaikka paikkakunnat ovat vaihtuneet, kirkko ja ortodoksinen usko on ja pysyy. Lapsuudessa traditio oli aina läsnä.

– Ruokapöytään ei asetuttu ilman rukousta, ristinmerkkiä, Maire kertoo.

Sota toi mukanaan ortodoksien ryssittelyn ja moni luopui uskostaan.

– Onneksi itse en tehnyt niin. Kirkko on oma rauhansijani.

Ja armo on aina olemassa. Näin Maire on saanut kokea.

– Joskus, kun elämässä on ollut ongelmia ja olen hakenut ratkaisuja tilanteeseen, olen huomannut, että Jumala antaa sitä, mitä tarvitsen – usein enemmän ja arvokkaampaa kuin osaan pyytää.

Vaikka Karjalasta tuhoutuivat sodan aikana kaikki kirkot, on rukous kulkenut Mairen mukana aina. Iltarukous lausuttiin lapsuudessa joka ilta, ja yhä vielä se on yöhön kuljettava päivän päätös.

Tärkeän panoksensa Maire on antanut Lohjalla Metsolan Kaikkien pyhien tsasounan rakentumiseen. Hän toimi siellä monia vuosia myös vapaaehtoisena vahtimestarina. Karjalan valistajien kirkon palveluksiin Maire kävelee yhä kotoaan kaupungin keskustasta.

Orologion- rukouskirjan rukoukset antavat tukea elämään mutta tänä päivänä rukoukset sisältävät myös toiveen rauhasta, levollisesta rinnakkaiselosta kaikkien kesken.

– Ukrainan sota ahdistaa minua. Vanhat muistot palaavat mieleeni. Tiedän, mitä sota voi tuoda tullessaan. Emmekö me ihmiset koskaan opi elämän rauhassa keskenään, kysyy Maire Ratilainen.

– Sopuun kannattaa aina pyrkiä.

 

Pääkuvassa Maire Ratilaisen kodin ikoninurkkaus.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Kristus nousi kuolleista!

On ilo aloittaa kirkkomme kahdennetkymmenennet kirkkolaulupäivät täällä Uspenskin katedraalissa, pääsiäisen riemun yhä kaikuessa. Nämä kokoontumiset ovat aina olleet tärkeitä ja ne ovat vuosien varrella myös todistaneet merkittävistä muutoksista. Nämä ovat ainakin seitsemännet kirkkolaulupäivät, joissa on naiskanttoreita, eikä kukaan enää hämmästele tätä aikoinaan kummastustakin herättänyttä korjausliikettä.

Kirkkolaulupäivät ovat siis vuosien varrella todistaneet monista merkittävistä muutoksista. Vuonna 1965 Ilomantsissa otettiin käyttöön arkkipiispa Paavalin muotoilema “muoviliturgia”, jossa eukaristian rukoukset luettiin ääneen – käytäntö, joka on sittemmin levinnyt ympäri ortodoksista maailmaa.

Kirkkolaulupäivillä on ollut tärkeä rooli suomen kieleen sävelletyn ortodoksisen kirkkomusiikin tunnetuksi tekemisessä. Suoraan suomen kieleen sävelletty musiikki kykenee usein yhdistämään musiikin ja tekstin harmonisemmaksi kokonaisuudeksi kuin mihin käännös kykenee. Edellä mainitsemani vuoden 1965 Ilomantsin kirkkolaulupäiviä voidaan pitää lähtölaukauksena myös yhä kasvavalle omien kirkkomuusikkojemme sävellystyölle. Tänä viikonloppuna liturgiassa kuulemme Aleksi Suikkasen, Markus Hännisen, Leonid Bashmakovin ja Elia Pietarisen säveltämää musiikkia. Nyt kuultava rukouspalvelus Ukrainan rauhan puolesta on myös Elia Pietarisen sävellys.

Juuri siksi sävellys, jonka pian kuulemme, ei ole vain musiikkia. Se on kirkon ääni – rukous ja vastaus siihen kärsimykseen, jonka keskellä Ukraina nyt on.

Sota Euroopassa jatkuu viidettä vuotta. Venäjän oikeudeton hyökkäys Ukrainaan helmikuun 22. päivänä vuonna 2022 muutti maanosamme perustusta. Sen jälkeen on seurannut niin paljon kärsimystä, surua, kauhuja ja pimeyttä, että Ukrainan kansalla kestää usean sukupolven ajan toipua tästä kaikesta.

Kristittyinä tiedämme aina, mitä meidän tulee tehdä. Me rukoilemme. Me pidämme yllä totuutta. Me autamme. Nämä kolme eivät ole toistensa vaihtoehtoja vaan toistensa edellytyksiä. Rukous ilman totuutta on tyhjää, totuus ilman apua on tekopyhää, apu ilman rukousta kuluttaa antajansa loppuun. Tämän kaiken teemme, vaikka maailman mahtavimmat mekanismit pyrkivät kääntämään puhtaan totuuden valheeksi ja valheen keino-totuudeksi. Jos erkanemme totuudesta, hylkäämme Kristuksen, joka on Totuus.

Tämäkään ei vielä riitä. Meidät on kutsuttu myös auttamaan Ukrainaa ja ukrainalaisia konkreettisesti, niin Ukrainassa kuin pakolaisuudessakin. Palauttakaamme mieliin toisen maailmansodan evakot ja se, kuinka heitä autettiin. Muistelimmehan evakkojen päivänä viime maanantaina, kuinka liki puoli miljoonaa kansalaistamme joutui muuttamaan pois kotiseuduiltaan toisen maailmansodan seurauksena. Samalla vietimme ensimmäistä kertaa Kristuksen Evakko-ikonin juhlaa. Jo silloin oli niitäkin, jotka nurisivat joutuessaan tinkimään omastaan evakkojen hyväksi. Kukaan itseään kristittynä pitävä ei kuitenkaan voi kieltäytyä auttamasta hädänalaisia. Eikä yksikään itseään kristittynä pitävä voi lähteä oikeudettomaan hyökkäykseen, ei siihen kehottaa eikä sellaista puolustella.

Aivan hiljattain Rooman paavi Leo muistutti kristittyjen tehtävästä rauhan ylläpitäjinä. Vain muutamia päiviä sitten Canterburyn arkkipiispa Mullally kehotti koko anglikaanista yhteisöä yhdessä paavin kanssa kohottamaan äänensä rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Niihin ääniin liittyy tänä iltana myös meidän äänemme – Suomen ortodoksisen kirkon ääni osana sitä kristikunnan yhteistä todistusta, jota tämä aika väistämättä vaatii.

Niinpä mekin nyt pyydämme Jumalaa pehmittämään sydämet ja ohjaamaan kansat ja niiden johtajat rauhan tielle. Jumalanpalvelus ja rukous osaltaan myös lievittävät ahdistustamme, koska aina rukoiltuamme tiedämme tehneemme jotakin merkityksellistä tuon suuren vääryyden korjaamiseksi.

Tämäkin rukouspalvelus vuodattaa musiikilla valoa sodan sumentamaan maailmaan ja korjaa sellaista, mitä kukaan tai mikään muu ei voi korjata. Olemme vajaa kolme viikkoa sitten pyhänä pääsiäisenä saaneet todistaa, kuinka hyvä voittaa pahan, oikeus kukistaa vääryyden ja totuus tallaa valheen jalkoihinsa. Vain tämä, Kristuksen saavuttama voitto on lopullinen ja iankaikkinen.

Kuvituskuvassa arkkipiispa Elia Uspenskin katedraalissa.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Ortodoksisella kirkkolaululla on niin keskeinen liturginen tehtävä, että sitä ei aina osata ajatella osana musiikillista kontekstia. Se on kuitenkin osa laajempaa laulu- ja kuoromusiikin kenttää, jossa se sijoittuu samaan lokeroon muun kirkkomusiikin kanssa.

Monet kanttorit näkevät onneksi ortodoksista kuplaa kauemmas ja kehittävät ammattitaitoaan joko täydentämällä opintojaan kuoronjohdon opinnoilla tai osallistumalla esimerkiksi omalla paikkakunnalla toimivien kuorojen suurempiin konserttiprojekteihin. Työskentely uuden kuoronjohtajan ja uuden ohjelmiston parissa antaa aina joko uutta osaamista tai uusia oivalluksia. Samalla syntyy uusia kontakteja ja kullanarvoisia kollegiaalisia suhteita.

Tällainen ennakkoluuloton verkostoituminen on mahdollistanut paljon – muun muassa sen, että Ortodoksinen kanttorikuoro on viime syksynä saanut johtajakseen yhden suomalaisen kuoromusiikin arvostetuimmista osaajista.

Pitkän kauden kuoron johdossa tehneen diplomikuoronjohtaja Rita Varosen jälkeen kuoron eteen on asettunut Sibelius-Akatemiassa Helsingissä kirkkomusiikin aineryhmässä kuoronjohdon lehtorina toimiva Jani Sivén.

– Sibelius-Akatemiassa kuoronjohdon opinnot on keskitetty kirkkomusiikin aineryhmään. Käytännössä kaikki Siban opiskelijat, jotka haluavat jatkaa kuoronjohdon opintojaan ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen, tulevat opiskelemaan niitä kirkkomusiikin aineryhmään. Helsingin lisäksi opetusta on tarjolla myös Sibelius-Akatemian Kuopion toimipisteessä, jossa kanssani samassa tehtävässä toimii entinen oppilaani, nuorempana esimerkiksi Lintulan luostarissa paljon kanttorina toiminut Saara Aittakumpu. Kuoronjohdon pääaineisia opiskelijoita opettaa puolestaan kuoronjohdon professori Nils Schweckendiek.

”Mystistä ja kiehtovaa”

Sivénin elämässä kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen. Yllättävän monesta uran käänteestä löytyy myös linkki ortodoksiseen kirkkomusiikkiin tai ortodoksimuusikoihin.

– Opetustyö on kulkenut käytännössä aina taiteellisen työni rinnalla. Jo opiskeluaikana toimin kurssien opettajana ja tuntiopettajana Helsingin Konservatoriossa. Valmistumiseni jälkeen sain orkesteri- ja kuoronjohdon lehtorin toimen Helsingin Konservatoriosta ja aloin opettaa kuoronjohdon pääaineopiskelijoita myös Helsingin ammattikorkeakoulu Metropoliassa, joka tunnettiin tuolloin nimellä Stadia. Siellä oppilainani olivat Saara Aittakummun lisäksi myös Varvara Merras-Häyrynen ja Mikko Sidoroff. Heidän kauttaan tutustuin muun muassa Lingasin, Bortnjanskin. Moodyn, Mirolybovin ja Tavenerin teoksiin – ja tietysti Mikon omiin teoksiin. Olen valinnut näitä sittemmin moniin konserttiohjelmistoihin.

Ensikosketuksen ortodoksiseen kirkkomusiikkiin Sivén sai jo pikkupoikana.

– Lauloimme Cantores Minores -poikakuorossa Borntjanskin kerubiveisua sekä Rautavaaran Vigilian avuksihuutopsalmia. Molemmissa teoksissa oli jotain mystistä ja kiehtovaa, ja ne jäivät mieleen.

Myöhemmin Sivén oli Radion kamarikuoron laulajana mukana esittämässä ja levyttämässä Rautavaaran Vigiliaa, ja onpa hän saanut johtaa Vigilian myös Rautavaaran läsnäollessa.

Rahmaninovin Vigiliaan Siven ei katsonut olevansa valmis pitkään aikaan – tähän haasteeseen hän tarttui ensi kertaa vasta pari vuotta sitten.

Ammattimainen kuoro täynnä kuoronjohtajia

Kysymys Ortodoksisen kanttorikuoron johtamisesta esitettiin Sivénille ensi kertaa nimenomaan Rahmanovin Vigilian äärellä.

– Työskentelimme Varvara Merras-Häyrysen kanssa kirkkoslaavin ääntämisen parissa, kun hän kysyi minulta, kiinnostaisiko minua tulevaisuudessa kanttorikuoron johtaminen. Vastasin heti myöntävästi, sillä totta kai yhteistyö ammattimuusikoista koostuvan kuoron kanssa kiinnostaa. Aikataulujen sovittaminen vaati toki hieman selvittelyä. Täyspäiväisen lehtorin työn ohella olen koko ajan toiminut myös kuoronjohtajana, kapellimestarina ja säveltäjänä. Lisäksi olen jo pidempään kirjoittanut kuoronjohdon oppikirjasarjaa, joka pitäisi saada viimeisteltyä.

Nyt yhteinen työ on kuitenkin saatu alkuun.

– Tapasin kuoron ensimmäisen kerran viime syksynä Mikkelissä ja yhteistyö tuntui heti luontevalta ja inspiroivalta. Se, että laulajat ovat itsekin kuoronjohtajia, näkyy työskentelyssä ammattimaisena otteena. Uudet teokset omaksutaan nopeasti, joten harjoituksissa päästään nopeasti keskittymään tulkintaan ja sointiin.

Sivén tunnisti kanttorikuorossa heti useita vahvuuksia.

– Kuoron vahvuutena pidän ennen kaikkea sitä, että laulajisto koostuu taitavista muusikoista, jotka työskentelevät kanttoreina tai opiskelevat musiikkia. Lisäksi tärkeänä vahvuutena koen sen, että kuorossa vaalitaan hyvää ja innostavaa ilmapiiriä, ja laulajat ovat hyvin motivoituneita työskentelemään tavoitteellisesti. Kuorolla on mielestäni myös mahtava soinnillinen potentiaali sekä rohkeus ja halu välittää teoksen sanomaa ja ilmaista eri karaktäärejä.

Laulajien rekrytointi haasteena

Kuoron keskeisimmät haasteet ovatkin oikeastaan ulkomusiikillisia.

– Eri puolilla maata työskentelevistä laulajista koostuva kuoro pääsee harjoittelemaan melko harvakseltaan. Vaikka laulajat olisivat kuinka taitavia, yhtenäisen musisoinnin ja soinnin rakentaminen edellyttää riittävästi yhdessä työskentelyä. Toinen haaste liittyy laulajien rekrytointiin: se on tavoittellisesti toimivissa kuoroissa jatkuva kehityskohde, tai ainakin asia, jonka tärkeydestä on hyvä olla koko ajan tietoinen. Olinkin hyvin ilahtunut siitä, että Mikkelissä mukana oli useita ortodoksisen kirkkomusiikin opiskelijoita sekä muitakin nuoria laulajia. Se kertoo siitä, että uusien laulajien rekrytoinnin merkitys on kuorossa hyvin tiedostettu.

Yksi kanttorikuoron erityispiirteitä on se, että lähes kaikki kuoron laulajat ovat itsekin kuoronjohtajia tai sellaiseksi opiskelevia. Kuorotyö on kanttoreille aina myös oman ammattitaidon kehittämistä – näin varsinkin nyt, kun kuoroa johtaa yksi maan tunnetuimmista kuoronjohdon opettajista.

– Esimerkiksi Mikkelissä työstimme äänenavauksessa sointia siten, että kanttorit voisivat hyödyntää erilaisia työkaluja ja harjoitteita myös omissa kuoroissaan. Yleisesti ottaen ajattelen kuitenkin, että päämäärätietoinen työskentely kuoron kanssa sekä harjoitustyössä käyttämämme työtavat voivat antaa inspiraatiota ja oivalluksia omaan kuoronjohtotyöhön. On tietenkin jokaisesta johtajasta itsestään kiinni, mitä haluaa soveltaa omaan työhönsä.

Uutta ohjelmistoa kuultavissa kirkkolaulupäivillä

Kuoronjohtajan työhön sisältyy kuoron harjoituttamisen lisäksi myös ohjelmistosuunnittelu. Tämä on kanttorikuoron työskentelyssä alue, jossa Sivénillä itsellään on eniten opittavaa.

– Vaikka jotkut ortodoksisen kuoromusiikin klassikot olivat minulle entuudestaan tuttuja, niin kaiken kaikkiaan ortodoksisen musiikin tuntemukseni on varsin suppea. Sanoinkin Varvaralle jo ensimmäisissä keskusteluissamme, että kuoron ohjelmiston valinta täytyisi tehdä yhteistyössä ortodoksisen ohjelmiston asiantuntijoiden kanssa.

Sivén ja kuoron ohjelmistotoimikunta aloittivat uuden ohjelmiston rakentamisen viime keväänä.

– Kukin toimikunnan neljästä jäsenestä laittoi kansioon teosehdotuksia, joista sitten kokosimme ohjelmiston. Nyt meillä on koossa hieno kokonaisuus Helsingin kirkkolaulupäivien (Avaa uuden sivuston) konserttia varten, ja sen lisäksi useita hienoja teoksia odottamassa tulevaisuuden projekteja. Ohjelmiston valitseminen tällä tavalla oli todella innostavaa!

Ohjelmistotyössä tuli vastaan myös yllätyksiä.

– Hämmästyin sitä, kuinka monipuolista ortodoksinen kuororepertuaari tyyliltään ja karaktääreiltään on. Siihen tutustuminen on ollut hyvin inspiroivaa ja uskon, että käsitykseni laajenee edelleen ohjelmistotuntemuksen karttuessa. Toisaalta minulta on toivottu myös sitä, että voisin ehkä tuoda uusia ajatuksia ja näkökulmia ortodoksisen musiikin tekemiseen ja esittämiseen. Ortodoksisen musiikin lisäksi kuoron ohjelmistoon onkin tarkoitus aiempaan tapaan valita myös muita teoksia edellyttäen että niiden tekstit ja sanoma tukevat ortodoksista teologiaa.

Uspenskin katedraalissa perjantaina 24.4. kuultava konsertti sisältää sekä uutta että vanhempaa ohjelmistoa.

Vanhasta ohjelmistosta mukana on mm. Tetiana Iašvilin ja Cyrillus Kreekin musiikkia sekä Heikki Hattusen sovittama bysanttilainen sävelmä Pyhä Jumala.

– Uusina teoksina ohjelmistossamme on amerikkalaisen säveltäjän Kurt Sanderin Kerubiveisu, kaksi osaa Einojuhani Rautavaaran Vigiliasta ja Arvo Pärtin Zwei slawische Psalmen. Näiden ortodoksiseen traditioon pohjautuvien teosten lisäksi valitsimme belgialaisen säveltäjän Kurt Bikkembergsin improvisatoorisen teoksen Pater Noster eli latinankielisen Isä meidän-rukouksen sekä Knut Nystedtin Get You up to the High Mountain, jonka Jumalaa ylistävä teksti on Jesajan kirjasta.

 

Ortodoksisen kanttorikuoron konsertti Uspenskin katedraalissa perjantaina 24.4. klo 19.30. Vapaa pääsy, käsiohjelmamaksu.

Jaa tämä juttu