Piispainkokouksen 9. kesäkuuta pidetyn istunnon pöytäkirjan ilmaisu on aiheuttanut hämmennystä niiden papistoon kuuluvien keskuudessa, jotka toimivat aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Kohdassa 34 eli ”Muut asiat” todetaan ainoastaan: ”Piispat keskustelivat papiston käyttäytymisestä sosiaalisessa mediassa”.
Heti piispainkokouksen pöytäkirjan (Avaa uuden sivuston) julkaisupäivänä allekirjoittanutta lähestyi kaksi pappishenkilöä, joita kiinnosti tieto, mikä oli piispojen keskustelun sisältö. Kumpikin kysyjä on aktiivinen somen käyttäjä, minkä vuoksi he ottivat asian henkilökohtaisesti.
Ikävä kyllä lisätietoa ei ollut kerrottavaksi.
Piispojen kiinnostus papiston some- ja mediakäyttäytymistä kohtaan on varmastikin sinänsä hyvä asia.
Yhä useampi Suomen ortodoksisen kirkon pappi tai työntekijä kokeilee siipiään perustamalla omia kotisivujaan, osallistumalla chattailuun eri foorumeilla tai pitämällä blogeja.
– Somettamiseen kirkon alustoilla sisältyy tietty vastuu. Papin sanomisiin yleensäkin – puhuipa hän mistä tahansa ja julkaisipa hän sitä missä tahansa – sisältyy aina vastuu. Someen sisältyy myös paljon mahdollisuuksia: esimerkiksi nuorten tavoittaminen ilman somettamista on aika vaikeaa nykyaikana. Jos kohderyhmänä ovat nuoret, ei mennä ihan samoilla ehdoilla kuin tiistaiseurojen suhteen, sanoo rovasti Rauno Pietarinen.
Suosittujen blogikirjoittajien joukossa ovat muiden muassa emeritus metropoliitta Ambrosius (Jääskeläinen), rovasti Rauno Pietarinen, pastori Lars Ahlbäck, pastori Andrei Verikov, pappismunkki Serafim (Seppälä) ja nunna Ksenia (Rovamo) ja monia muitakin.
Yhtenäistä ohjeistusta vailla
Somessa toimivien pappien huolestuneisuus selittyy pitkälti sillä, että Suomen ortodoksisessa kirkossa ei ole yhteistä virallista ohjeistusta siitä, miten papiston jäsenten kuuluisi käyttäytyä sosiaalisessa mediassa. Samoin on epäselvää, miten mediassa tulisi esiintyä, ja mihin medianäkyvyydellä pyritään. Kirkon näkökulmasta papiston ”säädyllisen” mediassa käyttäytymisen kriteerit ovat siis subjektiivisia, eli arvioijan mielipiteestä riippuvaisia.
– Papiston kohdalla kirjoittamista voidaan säädellä jossain määrin. Kirkossa – niin kuin missä tahansa organisaatiossa – on olemassa tietty lojaalisuusvelvoite omaa työnantajaa kohtaan.
– Mutta siinäkin voi mennä pieleen. Kontrolli ei voi olla vain maininta piispainkokouksen pöytäkirjassa, että papiston somettamisesta on keskusteltu. Se on semmoinen yleisvaroitus. Normaalitilanteessa, jos papiston jäsen ”ampuu yli”, hiippakuntapiispa keskustelee hänen kanssansa henkilökohtaisesti. Se on opastamista, että onko ehkä tullut väärinymmärrys tai jotakin vastaavaa.
– Emme voi kuitenkaan harjoittaa sensuuria. Erilaisia valonvälähdyksiä tulee olemaan varmaan niin pitkään kuin Internet on olemassa. Vaikka asiat koskevat kirkkoa, kommentteja tulee hyvin paljon muiltakin kuin kirkon työntekijöiltä. Sille ei mahdeta mitään. Mutta sille mahdetaan, että hyviä asioita poimitaan ja jalostetaan niitä Kristuksen kirkon parhaaksi, isä Rauno pohtii.
Missä lauma, siellä paimen
Kirkon julistus edellyttää elävää, reaaliaikaista vastausta. Näin ollen paimenten on oltava siellä, missä heidän laumansa on. Näinä päivinä seurakunnan lampaat kokoontuvat enimmäkseen kirkkotilan ja seurakuntasalin ulkopuolella, virtuaalimaailmassa.
Moni keskustelulle avoin ja kriittistä yleisöä pelkäämätön pappi on tehnyt pastoraalista ja opillista ohjaustyötä sosiaalisen median keinoja hyödyntäen. Pandemian aikana papisto ja kirkon työntekijät ovat kannustaneet somessa seurakuntiensa jäseniä pitämään yhtä ja opettaneet, kun kirkot oli suljettu ja koulut olivat siirtyneet etäopetukseen.
– Eniten myönteistä palautetta tulee siitä, että blogia pidetään tämän päivän kielellä ja tämän päivän tilanteessa: mikä ortodoksinen oppi on, ja mitä se ei ole, pohtii isä Rauno.
– Meillä jumalanpalveluskeskeisenä ja vahvasti hengellistä elämää korostavana kirkkona on se vaara, että vääränlaiset ja ulkoiset asiat korostuvat. Monista olisi turvallista, että toimittaisiin kuin robotit, mutta sehän ei ole kirkon tehtävä. Ehkä onnistunut blogi olisi juuri sellainen, että se avaisi näköaloja ihmisille, jotka eivät ole tulleet ajatelleeksi asioita tietyltä kannalta.
Mitkä ovat Kirkon tehdasasetukset?
Virtuaalitodellisuudella on myös varjopuolensa. Mitä tapahtuu, jos verkko katoaa? Palaako Kirkko tehdasasetuksiin – ja mitä ne ovat? Entä, jos tietyt rajoitukset koskisivat myös virtuaalikokoontumisia? Säilyykö Kirkko tulevaisuudessa vain bittiavaruudessa? Voiko Kirkko suoriutua tehtävästään ilman rakennuksia ja yhteisiä kokouksia ja jos, niin miten? Kysymyksiä tulee, vastauksia niihin samassa tahdissa ei.
Jotta Kirkko voisi tuoda pelastuksen ihmisen ulottuville, sen on ensin saatava yhteys pelastettavaan – eli saatava aikaiseksi ihmisen ja Kristuksen kohtaamisen.
Internetin tarjoama vuorovaikutuksen kenttä on monelle tuntematon, ja siksi pelottava.
Jokainen aikakausi tuo uusia tuulahduksia, ja joka kerta perinteisen järjestyksen vartijat astuvat samaan miinaan. Uskoen, että Ilmoitus on jo saatu täyteydessään, he kyseenalaistavat kaiken uudeksi tekevän Jumalan suuruuden (Ilm. 21:5). Jumala ei ainoastaan kaitse maailmaa, vaan johdattaa sitä kohti täydellisyyttä – myös koettelemusten kautta.
Mykkä organisaatio kuolee – tai pelkää
Digiaika poikkeaa kaikesta siitä, mitä ihmiskunta on kokenut tähän asti. Nyt on mahdollista saada vastaus kysymykseen heti paikalla, poistumatta tietokoneruudun ääreltä. Netti kattaa kaiken, kun taas kirkkoverkosto ei.
Tässä tilanteessa päällimmäisenä haasteena on käyttäjän saaman tiedon laadun varmistaminen.
Bloggaajapappi on jatkuvassa vuorovaikutuksessa yleisöönsä. Toisin kuin kirkossa, sosiaalisessa mediassa omana itsenään esiintyvä pappi ei ole saman tyyppinen auktoriteetti – some-seuraaja ei välttämättä edes kunnioita häntä. Seuraaja voi täräyttää bloggaajalle mitä mieleen tulee esimerkiksi nimimerkin takaa.
Somessa keskustelua johdetaan hyvillä argumenteilla. Huonosti perusteltu mielipide ei ole juuri minkään arvoinen.
Jos bloggaaja ei ole mieleen, hänen suosionsa saattaa romahtaa hyvinkin pian. Bloggaajan välinpitämätön tai ylimielinen suhtautuminen seuraajiinsa hoksataan saman tien.
– Kirkon on Kristuksen ruumiina uudistuttava koko ajan. Se ei onnistu keskusjohtoisesti tai toimikuntatyönä, vaan tarvitaan jatkuvaa kommunikaatiota. Kirkon asia on perata keskustelua, eli tehdä siitä johtopäätöksiä ja tulkita sitä. Vaikka keskustelussa olisi ristiriitoja, se pitäisi nähdä hyvänä asiana. Kenenkään ei pitäisi kokea, että hänen asemansa tai jokin instituutio on uhattuna. Se organisaatio, joka hiljenee, joko kuolee tai siinä vallitsee pelon henki, toteaa isä Rauno.
– On positiivisesti ennennäkemätön tilanne, että kymmenet ja sadat ihmiset voivat osallistua keskusteluun kirkon tulevaisuudesta. Totta kai sitä pitää pyrkiä hyödyntämään.
Onko Jumalalla pandemiaviesti?
Taustalla kummittelee laaja kysymys: mikä on Jumalan ”pandemiaviesti” kirkolle? Mitä Jumala viestii Kirkolle maailman kautta ja Kirkon kautta maailmalle?
Onko niin, että jos Kirkko ei kykene saamaan aikaiseksi muutoksia yhteiskunnassa, Jumala itse astuu valokeilaan ja tekee sen, mikä on pakko tehdä – eli sen, mikä on pelastustyön jatkuvuuden edellytys?
Kirkko on jo astunut tielle, jonka kulku tulee jatkuvasti muuttumaan. Tämä edellyttää kirkon työntekijöiltä luovuutta kirkollisuuden uusien muotojen suhteen.
– Some on tilkkutäkki. Sen tarjonnasta pitäisi pyhän Basileios Suuren metodilla kerätä paras mesi, mutta tähän tarvittaisiin järjestelmä, jolla keskustelua seurattaisiin. Somen annista pitäisi kerätä talteen helmet, sillä yksityisessäkin puheenvuorossa voi olla hyviä juttuja. Hyvien asioiden poimiminen olisi kirkkoherrojen ja hiippakuntapiispojen tehtävä, sanoo isä Rauno.
Internet ei voi korvata muita vuorovaikutuksen muotoja. Kirkko ei toisaalta saa jäädä jumiin aikansa eläneisiin toimintamuotoihin, mutta ei myöskään antautua uusien mainoshoukutusten johdatettavaksi.
Kirkon on reagoitava muutoksiin ja huomioitava ihmisten tämän hetken tarpeet, sekä löydettävä keinoja tukea heitä.
– Olisi tärkeää, että piispat kirjoittaisivat ja kertoisivat visioistaan ja näkemyksistään sekä analysoisivat sitä, missä olemme nyt ja minkä takia – sekä linjaisivat, mihin pyritään ja miten pyritään. Olisi virkistävää kuulla, millä askelmerkillä ollaan menossa 2030 lukua kohti, arvioi isä Rauno.
Some-osaamiseen panostettava
Aina oma karisma, pappisvihkimys tai teologian maisterin tutkinto ei riitä siihen, että kirkon työntekijä tai jopa pastori suoriutuisi kunnialla sosiaalisen median tuomista haasteista.
Siksi esipaimenten huoli papiston toiminnasta sosiaalisessa mediassa on ymmärrettävä. On siis toivottavaa, että tämä keskustelu johtaisi selkeisiin linjauksiin esimerkiksi papistolta vaadittavan some-osaamisen suhteen.
Mikäli somevaikuttamisessa halutaan päästä toivottuun tulokseen, se edellyttää vaikuttajilta perehtymistä nykyiseen kommunikatiiviseen teknologiaan.
Kun työn päämääränä on uskovien ohjaus Kristuksen tykö ja sitä kautta Jumalan valtakunnan osallisiksi, uskallammeko turvautua amatööreihin?
Toimintakentän laajentuessa Kirkkomme toiminta tuntuu jäävän entistä enemmän harvojen ”intoilijoiden” varaan, myös somevaikuttamisen suhteen. Moni asia huolestuttaa, mutta mitkä askeleet otetaan tunnistettujen riskien monimoiseksi
Koulutusta on tarjolla
Ajatus somevaikuttamisen ammatillistamisesta on sen verran uusi, että maailman ensimmäinen somevaikuttajien AMK-koulutus starttaa Tampereella tammikuussa 2022. Kansainvälisiksi vaikuttajiksi aikovista 20-25:stä someopiskelijoiden joukossa ei ole yhtään Suomen ortodoksisen kirkon papiston edustajaa tai edes sen työntekijää.
Kaksi vuotta sitten lainsäädännön muututtua tilauskoulutusten järjestäminen tuli mahdolliseksi. Toisin sanoen asiakas voi nyt tilata sellaisen tutkinnon kuin haluaa. Näin tarjoutui mahdollisuus kirkonkin halutessaan hankkia ammatillista osaamista omille some-vaikuttajilleen ja siten rakentaa omia kasvoja virtuaalisessa todellisuudessa – joka on sitä vettä, missä kirkon arjesta pitkälti kadonnut nuoriso tuntee itsensä kalaksi.
Sosiaalisessa mediassa vaikuttaminen on selvästi tehokkain keino luoda yhteys laajaan joukkoon myös hengellisestä kasvustaan kiinnostuneita ja mieleltään avoimia ihmisiä. Papistolle taas avautuu mahdollisuus kohdata ihmisiä kirkon sääntöjen mukaisesti rakennetun ”oman maailmansa” ulkopuolella.
On jälleen kohtaamisen aika, mutta miksi ja missä kokoonnumme, vai kokoonnummeko? Onko Kristus kanssamme?
Kuuntele
