Lintulan luostarin pienkeräys: taas yläraja saavutettiin etuajassa
Tällä kertaa keräyksen olisi pitänyt kestää aina lokakuun loppuun, mutta pienkeräyksen maksimisumma saavutettiin jälleen odotettua aiemmin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Lintulan luostari
Lintulan Luostarin Ystävät ry:n 1.8.–31.10.2021 ajoittama pienkeräys on päättynyt 15. syyskuuta keräyksen ylärajan umpeuduttua. Näin ollen pienkeräys saavutti 10 000 euron sallitun ylärajan etuajassa, kuten tapahtui viimeksi huhtikuussa, jolloin maksimisumma oli koossa jo viikon kuluttua keräyksen alkamisesta.
– Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille tuestanne Pyhän Kolminaisuuden luostarille! Kolmiyhteinen Jumala palkitsee hyvyytenne ja Lintulassa muistetaan rukouksin kaikkia Teitä luostarin hyväntekijöitä päivittäisissä palveluksissa, kuuluu sisariston tervehdys.
Pienkeräyksen maksimisumma on 10 000 euroa, ja keräys saa kestää korkeintaan kolme kuukautta. Edellisen keräyksen päättymispäivä piti olla alun perin vasta 30. kesäkuuta.
Luostaria voidaan auttaa jatkossa myös vierailemalla Lintulassa sekä hankkimalla
matkamuistomyymälästä ikoneita, ikonikortteja, äänitteitä tai kirjoja.
Sytytä tuohus etänä
Halukkaat voivat tukea Lintulan luostaria myös jatkossa hankkimalla luostarin matkamuistomyymälästä tuohuksia, ikoneita, ikonikortteja, äänitteitä tai kirjoja.
Suosittu tapa tukea luostaria ja muistaa läheisiä on ostaa luostarin verkkokaupasta ”etätuohuksia”. Luostarissa tuohukset sytytetään ikonin eteen tai vaihtoehtoisesti läheisen muistolle vainajainmuistelupöydälle. Kolmen ”etätuohuksen” yhteishinta on viisi euroa. Tilausta tehdessä on mahdollista kirjoittaa viesti tilauslomakkeen yhteydessä olevaan kommenttikenttään.
Yhtä juhlaa! Nyt koettiin jo kolmas suuri pyhäkköjuhla peräkkäin – myös Torniossa toimitettiin kirkon uudelleenvihkiminen
Suomen ortodoksisessa kirkossa on saatu viettää suorastaan kirkkojen juhlakautta aina elokuun lopusta lukien.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen, Susanna Somppi | Kuva: Maija Hakala, Jukka Piiroinen
Sunnuntaina 12. syyskuuta oli vuorossa jo kolmas suuri pyhäkköjuhla lyhyen ajan sisään, kun Torniossa toimitettiin Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkon uudelleenvihkiminen. Oulun metropoliitta Elia vihki mittavan maalausremontin läpikäyneen kirkon uudelleen käyttöön. Välittömästi vihkimisen jälkeen toimitettiin liturgia.
Liturgian jälkeen vietettiin seurakuntajuhlaa Tornion evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa, missä kuultiin tervehdykset Tornion kaupungin ja luterilaisen seurakunnan edustajilta. Rovasti Matti Porkka välitti juhlaan arkkipiispa Leon tervehdyksen.
Tornion pyhäköllä on vaiherikas historia: kirkko toimi alkuperäisellä paikallaan kirkkona vuoteen 1918, jolloin valtio takavarikoi rakennuksen. Rakennus palveli ensin maakuntamuseona, ja vuonna 1956 se siirrettiin nykyiselle paikalleen, ja siitä tuli Helluntaiseurakunnan rukoushuone vuosiksi 1970–1980. Kirkko entisöitiin vuonna 1985, ja se vihittiin uudelleen ortodoksiseksi kirkoksi vuonna 1987.
Turussa ja Hämeenlinnassa juhlittiin myös
Tornion juhlallisuuksia edelsi Turun Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkon 175-vuotisjuhla 5. syyskuuta sekä Hämeenlinnan Jumalanäidin Tihvinäläiselle ikonille pyhitetyn kirkon uudelleenvihkiminen 28. elokuuta. Turun juhlaliturgian yhteydessä arkkipiispa Leo siunasi pastori Markku Kinkin kantamaan kultaristiä.
Palveluksen päätteeksi arkkipiispa myönsi useita huomionosoituksia. Piispallisen siunauskirjan saivat Reijo Hannus, Ulla Harri, Päivi Hokkinen, Raija Kivimäki, Hannele Kontsas-Vähäsilta, Jukka Koskinen, Jorma Oksman ja VeeraRantanen. Pyhän Karitsan ritarikunnan mitalin saivat Kyllikki Kinnari, Valtteri Korvonen ja EilaSintonen. Pyhän Karitsan ritarikunnan toisen luokan ritarimerkin saivat Maritta Koskinen ja AnneHokkinen. Pyhän Karitsan ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkin saivat Tiina Kilpiö ja MarkkuRepo.
Palveluksen jälkeen juhla jatkui VPK:n talolla, jossa seurakunnalle toivat tervehdyksensä Turun kaupungin protokollapäällikkö Mika Akkanen ja Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen. Onnitteluviestin lähettivät juhlaan myös arkkipiispa Tapio Luoma,Turun piispa Mari Leppänen sekä Turussa kirkkoherrana vuodet 1986–1999 toiminut isä Teppo Siili.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan tervehdyksen toi pastori Mikko Leistola, joka toi seurakunnan lahjana kirkkoon Uspenskin katedraalin nimikkoikonin.
Elokuun lopussa Hämeenlinnassa pyhäkön uudelleenvihkimisen ja liturgian toimitti arkkipiispa Leo yhdessä muun papiston kanssa, minkä lisäksi hän siunasi isä Aki Leskisen rovastiksi.
Ennen kirkkokahveja tervehdyksensä toivat evankelis-luterilaisen kirkon Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo, Hämeenlinna-Vanajan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Kimmo Reinikainen ja Hämeenlinnan kaupungin uusi kaupunginjohtaja Olli-Poika Parviainen. Myös Hämeenlinnassa jaettiin useampia huomionosoituksia: arkkipiispa huomioi remonttihankkeen toteutukseen eri tavoin myötävaikuttaneita henkilöitä. Piispallisen siunauskirjan saivat pastori Jonas Bergenstad, Riitta Räntilä, Katri Heporauta, Kirsi Backman, Erja Wessman ja Elise Tamminen.
Haluaisitko nähdä evankeliumikirjoja, joita kukaan ei ole lehteillyt vuosisatoihin? Valamon kirjastossa se onnistuu
Historiallinen kokoelma käsittää noin 20 000 nidettä, ja se on pääosin Laatokan Valamosta talvisodan jaloista turvaan saatua aineistoa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola | Kuva: Seppo Simola
Äkkipäätä voisi luulla, että luostarin kirjasto sisältää lähinnä ikivanhoja, hauraita ja pölyttyneitä raamattuja ja hartauskirjoja. Ne ovat Valamon kirjaston alkulähde, mutta nykyään kirjasto on moderni, valoisa, monipuolinen ja ammattimaisesti hoidettu, kaikille avoin erikoiskirjasto.
Yhdessä kirkkomuseo RIISAn kanssa se muodostaa Suomen ortodoksisen kirkon muistiorganisaation ytimen. Vuodesta 1984 nykytiloissaan toiminut kirjasto on ainutlaatuinen ja ylivoimaisesti lajin ortodoksinen kirjasto Suomessa. Luostarikirjastoksi Valamon kirjasto on kansainvälisestikin vertaillen merkittävä. Läheskään kaikki luostarikirjastot eivät ole yleisölle avoinna.
Myös ”tavallista” kirjallisuutta
Hyllyillä on sulassa sovussa niin Nikolai Leskovia, Rosa Liksomia kuin Väinö Linnaakin. Syvälle ortodoksisuuteen uppoutuvien tutkijoiden ohella kirjasto palvelee myös luostarihotellin satunnaisia vieraita. Tyypillistä asiakasta on vaikea määritellä. Hyllyillä on runsaasti samaa aineistoa kuin tavallisessa kunnankirjastossa kauno- ja tietokirjauutuuksineen. Vaan harvassapa kunnankirjastossa on aineistoa noin 60 eri kielellä.
Painetun kirjallisuuden ja käsikirjoitusten ohella hyllyiltä löytyy äänikirjoja sekä näkövammaisten pistekirjoja. Aineistoa digitoidaan kiihtyvästi, eli sähköinen formaatti kasvattaa kokoaan ja merkitystään. Kokoelma sisältää runsaasti aikakausjulkaisujakin.
Ostojen ohella kokoelmat karttuvat lahjoituksin. Niitä tulee esimerkiksi perikunnilta. Luostarilla on myös kustannustoimintaa, ja kirjastonhoitaja Virva Suvitie kehottaa tutustumaan Valamo-kustannuksen julkaisusarjaan. Helppo tapa saada sen uutuudet on liittyä Valamon kirjaklubiin.
Harvinaisuuksia vuosisatojen takaa
Kysymykseen kaunokirjallisuuden roolista Valamossa kirjastonhoitaja Suvitie vastaa spontaanilla huudahduksella:
– Kaunokirjallisuushan kuuluu yleissivistykseen!
Kirjaston aineisto jakautuu kahteen pääosaan. Noin 30 000 niteen käyttökokoelmasta kirjoja voi vaikka lainata. Se sisältää yleisen kirjallisuuden lisäksi runsaasti ikonikirjallisuutta sekä luostareita ja luostarielämää käsitteleviä teoksia. Ortodoksisuuteen liittyvä kirjallisuus pyritään luonnollisesti hankkimaan kokoelmaan mahdollisimman laajasti. Oleellinen osa kokoelmaa on myös Valamon opiston kursseja palveleva aineisto.
Historiallinen kokoelma käsittää noin 20 000 nidettä, ja se on pääosin Laatokan Valamosta talvisodan jaloista turvaan saatua aineistoa. Historiallisessa kokoelmassa on ainutlaatuisia harvinaisuuksia, joita on nostettu esiin teemanäyttelyyn. Historiallinen kokoelma on kunnioitusta herättävien panssariovien takana holvissa, jonka kosteus ja lämpötila on tarkoin säädelty. Osa kokoelmasta on sijoitettuna RIISAan.
Kuusi vuotta Valamon kirjastoa vaalinut kirjastonhoitaja Virva Suvitie on siellä ainoa palkattu työntekijä. Välillä apuna on talkoolaisia, ja kuuliaisuusveli Jermogen työskentelee kirjastossa kolme tuntia päivässä arkisin. Suvitie pystyy kuvaamaan suhteensa työhön tyhjentävästi kahdella sanalla:
– Rakastan työtäni.
Haastattelun ja vilkkaan keskustelun lomassa tämä totisesti käy ilmi. Yksi mieluisista työtehtävistä on opistolla kokoontuvan lukupiirin vetäminen.
Evankeliumikirjat esillä
Kirjastoa äskettäin perusteellisesti remontoitaessa vanhimmasta kokoelmasta nousi esiin niin paljon kiintoisia harvinaisuuksia, että niistä koottiin igumeni Sergein ehdotuksesta näyttely kirjaston yhteyteen. Monet ikivanhoista evankeliumikirjoista ovat nyt ensi kertaa esillä. Jotkut niistä ovat olleet ehkä vuosisatojakin varastojen kätköissä ilman, että niitä olisi kukaan lehteillyt.
Monet esiin nostetut harvinaisuudet ovat koristeellisia ja ulkoisesti näyttäviä, mutta usein mitättömän näköiset kirjaset ovatkin juuri niitä ainutlaatuisuuksia. Näyttelyyn on pyritty luomaan myös laaja kielten kirjo. Kirjastonhoitaja tuntuu olevan näyttelystä erityisen ylpeä:
– Näyttely on esillä ainakin ensi vuoden loppuun, tulkaa ihmeessä tutustumaan, Suvitie kehottaa.
Pääkuva ylhäällä: Kirjastoa äskettäin perusteellisesti remontoitaessa vanhimmasta kokoelmasta nousi esiin niin paljon kiintoisia harvinaisuuksia, että niistä koottiin igumeni Sergein ehdotuksesta näyttely kirjaston yhteyteen.
Linkki kirjaston sivuille:
https://valamo.fi/kulttuuritarjonta/kirjasto
Isä Ioanniksen lempikirja kertoo unohdetusta sakramentista, mutta miksi siinä ei ole yhtäkään alleviivausta?
Aamun Koitto kysyy tutuilta ortodokseilta, mikä on heille tärkeä kirja. Minulle tärkeä kirja -juttusarjassa puheenvuoron saa Ilomantsin ortodoksisen kappeliseurakunnan pappi Ioannis Lampropoulos. Isä Ioannis kertoo teoksesta, joka muutti hänen tapansa ajatella.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Miikka Kivinen | Kuva: Riikka Patrikainen
Vuosituhannen alussa parikymppisen Ioannis Lampropouloksen professori Thessalonikin Aristoteles-yliopiston teologian laitokselta ehdotti, että nuori mies lähtisi viimeisenä opiskeluvuotenaan vaihto-oppilaaksi. Kohteeksi valikoitui Suomi, ja silloisen Joensuun yliopiston teologian osasto.
Kun Lampropoulos saapui Joensuuhun lokakuun neljäntenä vuonna 2001, oli sateinen ja pimeä päivä.
– Silloin mietin, oliko [tämä] nyt oikea valinta, Lampropoulos kertoo puhelimessa heinäkuussa 2021.
Ikävästä ensivaikutelmasta huolimatta yhdeksän kuukauden pituiseksi suunniteltu vierailu muuttui lähes kaksikymmentä vuotta kestäneeksi elämäksi Suomessa. Lampropouloksen selitys asialle on yksinkertainen:
– Tutustuin vaimooni, isä Ioannis sanoo.
Elokuussa 2002 Lampropoulos ja Riikka Patrikainen olivat jo naimisissa. Nyt pariskunta asuu kolmen lapsensa kanssa omakotitalossa Ilomantsissa. Lampropoulos eli isäIoannis toimii Ilomantsin ortodoksisen kappeliseurakunnan pappina ja Patrikainen sen kanttorina.
Ikkuna toiseen maailmaan
Isä Ioannikselle kirjat ovat ikkunoita tuntemattomaan maailmaan. Erityisesti hän pyrkii löytämään teoksia, joista voi ammentaa suoraan käytännön työhön.
Kirja, joka muutti isä Ioanniksen tavan ajatella on kreikankielinen, Vasileios Thermoksen vuonna 2004 ilmestynyt teos Το ξεχασμένο μυστήριο. Sitä ei ole suomennettu, mutta isä Ioannis kertoo otsikon merkitsevän ”unohdettua sakramenttia”, jolla viitataan mirhavoiteluun.
Thermos on pappi, psykiatri ja Ateenan kirkollisen akatemian (Ecclesiastical Academy of Athens) pastoraaliteologian professori. Isä Ioannis kertoo, että Thermos kirkasti hänelle kirkon jäsenten rooleja ja auttoi ymmärtämään, miten nuoret voi saada kirkon aktiivisiksi jäseniksi.
– Thermokselta olen oppinut, miten kirkossakin voi keskustella vaikeista asioista.
Isä Ioanniksen mukaan ”Unohdetun sakramentin” keskeinen sanoma on, että seurakunta ei ole vain pappi, vaan pappi ja kirkkokansa kulkevat yhteistä tietä ja rakentavat yhdessä seurakuntaa ja kirkkoa.
– Onneksi Suomessa maallikot pääsevät hyvin vahvasti osallistumaan moneen asiaan hallinnosta toiminnan järjestelemiseen”, isä Ioannis huomauttaa.
Isä Ioannis kertoo, että Thermoksen kirjassa painotetaan jokaisen henkilökohtaisten lahjojen ja taitojen merkitystä seurakunnan rakentamiselle. Näiden lahjojen tunnistaminen on papin tärkeä tehtävä. Jokainen ihminen on Jumalan ainutlaatuinen lahja, joka voi palvella Kristusta, lähimmäistä ja kirkkoa omien kykyjensä ja taipumustensa mukaan.
Isä Ioannis kertoo lukeneensa teoksen lähestulkoon yhdessä illassa. Itselleen poikkeuksellisesti hän ei ole tehnyt kirjaan yhtään merkintää.
– Jätin tämän puhtaaksi, koska en voinut alleviivata kokonaan, joka ikistä riviä, hän sanoo nauraen.
Näe lähimmäisen vahvuudet
Kanssaihmisten vahvuuksien huomaamista ja hyödyntämistä voi pitää järkevänä toimintana muillakin elämänalueilla kuin vain seurakunnassa. Isä Ioannis on samaa mieltä. Hänen mukaansa kirkko ja maailma toimivat pitkälti samaan tapaan. Tavoitteet ovat kuitenkin erilaiset. Toisin kuin maailmassa, kirkossa ja seurakuntaelämässä ei mietitä rahaa eikä voittoa, vaan päämääränä on ihmisen pelastus.
– Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Kirkon jäsenyyden tavoite on jumaloituminen eli Theosis, isä Ioannis tiivistää.
Vuonna 2020 Ortodoksisten pappien liitto OPL ry. valitsi isä Ioanniksen vuoden papiksi. Hän on hyvin otettu kollegojen antamasta tunnustuksesta.
– Ehkä on tehty jotakin oikein, isä Ioannis toteaa varovasti.
– Sen takana voisi olla sekin, että tykkään kovasti yhteistyöstä ja keskustelusta. Se on sellainen asia, joka minun päähäni on laitettu, että kirkko kasvaa ihmisten ja keskustelun kautta.
Isä Ioanniksen kotona on useita hyllymetrejä kirjoja. Kirjat hän on tottunut ostamaan, sillä Kreikassa ei ole samanlaista kirjastojärjestelmää kuin Suomessa. Suomalaista kirjastoa hän pitää lahjana.
– On julkisia kirjastoja, joissa voi kävellä, tutkia ja ottaa pinon kirjoja ja palauttaa takaisin. Se on todella arvokasta.
Heinäkuun lopulla isä Ioanniksella oli kesken kaksi muutosjohtamista käsittelevää teosta sekä Thermoksen toimittama, tänä vuonna julkaistu uutuusteos. Isä Ioannis on tavannut ajattelunsa muuttaneen Vasileios Thermoksen kanssa vuosien varrella useita kertoja.
– Hän on viisas kollega, joka osaa ohjata vaikeissakin hetkissä, isä Ioannis kertoo.
Munkki Boulus asuu paikassa, missä Kristus asetti ehtoollisen ja ilmestyi opetuslapsilleen
”Tämä on Marian, evankelista Markuksen äidin, talo ja Jeesuksen ja opetuslasten viimeisen ehtoollisen pitopaikka.” Näin lukee tekstissä, joka riippuu kehystettynä Jerusalemin Pyhän Markuksen luostarin kirkon seinällä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mannila | Kuva: Marko Mannila
Pyhän Markuksen luostaria pitää hieman etsiä Jerusalemin vanhasta kaupungista. Ensin on kuljettava Jaffa-portista sisään armenialaiseen kortteliin, sitten Daavid-katua Pyhän Markuksen kadulle, ohi tuhat vuotta vanhojen rakennusten, ja lopulta katetun kivikujan portaita ylös Ararat-kadulle.
Syyrian ortodoksisessa Pyhän Markuksen luostarissa on vastassa munkki Dayroyo Boulus, yksi luostarin neljästä työntekijästä, eli piispasta ja kolmesta munkista.
Boulus esittelee pienehköä, mutta hyvin upeaa kirkkoa. Alttarilla on taidokkaita kullattuja ornamentteja, kuva Jeesuksesta ristillä ja lattialla itämäisiä mattoja.
– Meillä on täällä arameankielinen jumalanpalvelus kaksi kertaa päivässä, aamulla seitsemältä ja viideltä illalla, Boulus sanoo.
Lattiassa on luukku, joka johtaa hautakammioihin. Sinne on haudattu kirkon aikaisempia munkkeja istuvaan asentoon, omille tuoleilleen.
Kirkon takaosassa, penkkien sivussa, on kastemalja. Vastakkaisella seinällä, lasin alla on vuonna 1940 löydetty kirjoitus. 500-luvulta peräisin olevassa tekstissä lukee:
Penkkien takaa johtaa portaat alas kirkon kiinnostavimpaan osaan. Monet uskovat, että juuri tässä kellarissa Jeesus opetuslapsineen nautti viimeisen ehtoollisen. Joidenkin traditioiden mukaan Jeesus Kristus asetti ehtoollisen talon yläkerran suuressa huoneessa, missä hän myös ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyi apostoleille.
Marian talossa tapahtui myös Pyhän Hengen vuodattaminen helluntaina. Tällä hetkellä kellari on pimeä, sillä sähköjohtoja remontoidaan. Tila on muuten tyhjä, paitsi perällä on pieni valkoinen alttari.
– Täällä on ollut vieraita viimeksi lokakuussa 2019. Koronan aikana ei ole ollut kävijöitä, Boulus sanoo.
Kirkon yläpuolella sijaitsevat henkilökunnan asunnot, vierashuoneet sekä seurakuntasali tyylikkäine, koristeltuine tuoleineen ja maalauksineen.
Jumalanpalvelukset arameaksi
Pyhän Markuksen luostarin jumalanpalvelukset ovat yleensä arameaksi, jota kutsutaan myös Jeesuksen kieleksi. Munkki Boulus opetteli kielen Saidnajan luostarissa Syyriassa.
– Opiskelin kielen kuudessa kuukaudessa, hän kertoo.
Eräs syy nopeaan oppimiseen on se. että Bouluksen äidinkieli arabia on aramean sukulaiskieli.
Boulus näyttää kirjoja, johon hän on taidokkaasti korutekstannut raamatunlauseita ja rukouksia. Hänellä on käytössä kalligrafiakyniä ja erikoismustetta. Kirjoittamisen ohella Boulus opettaa arameaa. Oppitunnit ovat torstaisin, ja niillä käy parikymmentä oppilasta. Kirkon neljä työntekijää keskustelee keskenään arameaksi.
Aramea kuuluu seemiläisiin kieliin. Ensimmäiset aramean kielen kirjoitukset ovat 900-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Osia Vanhasta testamentista on kirjoitettu arameaksi. Kieli oli laajasti puhuttu Jeesuksen syntymän aikoihin, ja sen uskotaankin olleen Jeesuksen äidinkieli.
Aramean kielestä on vuosien saatossa syntynyt useita muotoja, kuten esimerkiksi syyrian kieli, mandealainen aramea ja nykyaramea. Puhujia kielen eri muodoilla lasketaan olevan yhteensä noin puoli miljoonaa.
Päätös tulevasta jo 12-vuotiaana
34-vuotias Boulus syntyi Jerusalemissa Khadar-nimisenä. Hänen perheensä oli uskonnollinen, ja kaksitoistavuotiaana Khadar päätti ryhtyä munkiksi. Vuonna 2009 toive toteutui, ja seuraavana vuonna hänen vihittiin myös papiksi. Nimi oli muuttunut Dayroyo Boulukseksi. Sukunimi kääntyy suomeksi Paavaliksi.
– Minulta kysytään usein, olenko irakilainen vai syyrialainen. Kysyjä hämmästyy, kun kerron olevani palestiinalainen. Olen nimittäin kirkon ensimmäinen palestiinalainen pappi.
Vuonna 2011 Boulus lähti Ruotsiin, sillä kirkko tarvitsi siellä nuoristyöntekijää. Syyrian ortodoksisella kirkolla on Ruotsissa 45 seurakuntaa ja 200 000 jäsentä, etupäässä Turkista ja Syyriasta muuttaneita. Asemapaikaksi tulivat Norrköping ja Södertälje. Hänen piti nopeasti opetella ruotsia. Kieli sujuu vieläkin.
– Ruotsalaiset kutsuvat minua Dayroyoksi, hän hymyilee.
Nykyiseen toimeensa Boulus tuli vuonna 2014, kun ikääntyvä piispa tarvitsi apua. Hänellä ei ole tällä hetkellä muita urasuunnitelmia.
– Jonkun toisen pitäisi tulla tilalle, että voisin lähteä tästä tehtävästä.
Pääkuva ylhäällä: Syyrian ortodoksisen Pyhän Markuksen luostarin munkki Dayroyo Boulus,
Otsikkoa muokattu 31.1.2023 muotoon ”asetti ehtoollisen”, kun edellinen muotoilu oli ”nautti viimeisen ehtoollisen”.
Uuden kirkkovuoden myötä käynnistyvät monenlaiset seurakunnalliset toiminnot. Nyt onkin hyvä hetki kiinnittää huomiota oikeisiin toimintatapoihin.
Liisa Kuopusjärvi on ollut aitiopaikalla toimiessaan opetustyönsä ohessa monenlaisten Suomen ortodoksisten yhteisöjen tilintarkastajana vuosikymmenet. Hänen huhtikuussa 2021 Iisalmessa pitämänsä koulutustilaisuus toimi sysäyksenä tälle artikkelille, joka pohjautuu Kuopusjärven haastatteluun.
Tilintarkastajan työn lähtökohtana on pyrkiä noudattamaan kaikissa tilanteissa voimassa olevaa lainsäädäntöä. Tilintarkastaja ei voi katsoa asioita ”sormien läpi”, olipa kyseessä sitten suuryritys tai (hengellinen) yhteisö. Yhteisöjen kohdalla yksi perusongelma Kuopusjärven mukaan on se, että jäsenistö saattaa mieltää yhteisön varojen olevan tavallaan yhteisiä, ja siten kaikkien vapaasti käytettävissä. Kirkollisveron maksaminen ei kuitenkaan anna yksittäiselle seurakuntalaiselle oikeutta päättää yhteisten varojen käytöstä.
Kuitit talteen
Vapaaehtoistyö seurakunnissa tapahtuu pääasiassa erilaisissa toimintapiireissä. Näille kullekin varataan yleensä seurakunnan budjettiin tietty määräraha, josta seurakunta maksaa toiminnasta syntyneitä kuluja kuittia vastaan. Rahaa ei siis voi nostaa käteen ikään kuin pankkitililtä.
Samoin toimintapiirin toiminnan kaikki tuotot tulee tilittää seurakunnalle.
Toimintapiiri voi ehdottaa tuotoille käyttökohdetta, mutta varsinainen päätösvalta on seurakunnalla, joka käyttää tuotot omien linjaustensa mukaisesti. Vapaaehtoistyön tekeminen ei myöskään anna tekijälleen etuoikeuksia yhteisön sisällä, vaan osallistuminen on aina täysin vapaaehtoista ja pyyteetöntä – hyvän tekemistä korvauksetta.
Entä voiko toimintapiiri avustaa vähävaraista perhettä suoraan raha-, tavara- tai ruokalahjoituksella?
– Jos lakia halutaan noudattaa, niin ei voi, vastaa Kuopusjärvi.
– Kaikkien seurakunnallisen toiminnan tuloksena saatujen tuottojen tulee näkyä seurakunnan kirjanpidossa. Jos toimintapiirin jäsen haluaa yksityishenkilönä antaa omista varoistaan avustuksen, sille ei ole estettä.
Hups, minne raha hävisi?
Liisa Kuopusjärvi haluaa muistuttaa käteiskassan ongelmista. Entisaikojen tapaan siniruutuvihkoihin käsin kirjatut tulot ja menot eivät tänä päivänä täytä lain kirjainta.
– Käteiskassa on aina suuri riski, joten toivoisin niistä luovuttavan kokonaan, Kuopusjärvi toteaa.
– Käteisen rahan kirjaaminen saattaa unohtua, kuitit ja käsin kirjoitetut lippulappuset häviävät kassalippaasta helposti, ja pian ollaan siinä tilanteessa, että kassa ei täsmää eikä kukaan tiedä, mihin rahat on käytetty.
Kuopusjärvi huomauttaa, että viime vuosina verottaja on osoittanut erityistä kiinnostusta julkisyhteisöjen varainhankintaa kohtaan.
– Seuraavanlainen tapahtumaketju voisi olla mahdollinen: verottaja kohdistaa verotarkastuksen tiettyyn yritykseen ja ryhtyy tutkimaan sen tulo- ja arvonlisäverotusta. Kyseisellä yrityksellä on ostoja seurakunnan toimintapiiriltä, jolloin tarkastus voi laajentua toimintapiiriin ja edelleen seurakunnan toimintaan ja talouteen: onko seurakunta maksanut mahdolliset arvonlisäverot, ovatko piiriin osallistuneet ihmiset hyötyneet toiminnasta taloudellisesti, ja niin edelleen. Vastiketta vastaan tehty työ ei muutu verottomaksi sen perusteella, että tuotto lahjoitetaan yleishyödylliselle yhteisölle. Tarkoitus ei siis pyhitä keinoja.
Monet lait säätelevät
– Vapaaehtoistyötä koskevat monet lait ja säädökset: hengellisellä puolella laki ortodoksisesta kirkosta, kirkkojärjestys sekä seurakunnan oma taloussääntö velvoittavat toimintapiirejä, maallisella puolella yhteiskuntaa yleisesti koskevat lait ja säädökset kuten tulovero-, ennakkoperintä- ja arvonlisäverolaki, kulukorvausten verollisuus/verovapaus, palkkalainsäädäntö, arpajaislaki sekä kirjanpitolaki ja -asetus asettavat omat raaminsa toiminnalle.
Nämä raamit saatetaan kokea hankaliksi ja toimintaa rajoittaviksi, kun puhutaan hyväntekeväisyydestä, mutta siitä huolimatta niitä tulisi noudattaa. Näin säästytään ikäviltä tilanteilta.
Lopuksi Kuopusjärvi haluaa muistuttaa, että vapaaehtoistoimijoita sitoo vaitiolovelvollisuus siinä missä seurakunnan työntekijöitäkin. Toiminnan yhteydessä saatu – joskus erittäin arkaluontoinenkin – tieto on pidettävä salassa.
Monia vuosia, Turku! Pyhän Aleksandran kirkko täyttää 175 vuotta
Kirkon suojeluspyhä saavutti marttyyriyden seppeleen pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan kanssa vuonna 303.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Leena Haapala-Lindholm
Turun ortodoksisessa seurakunnassa vietetään tulevana viikonloppuna Pyhän Aleksandran kirkon 175-vuotisjuhlaa. Juhlaliturgian ja vedenpyhityksen toimittaa arkkipiispa Leo yhdessä seurakunnan papiston kanssa. Palvelusta voi seurata suorana lähetyksenä Suomen ortodoksisen kirkon YouTube -kanavalla 5.9. kello 9.30 alkaen.
Vuoden 1846 syyskuussa käyttöön vihitty Turun ortodoksinen kirkko on yksi Suomen vanhimmista ortodoksisista kirkkorakennuksista. Carl Ludvig Engelin suunnittelema kirkko valmistui erityisen kaipauksen saattelemana, sillä aiemmat, väliaikaiset tilat tuhoutuivat Turun palossa vuonna 1827.
Pyhäkkö on alusta asti ollut nimenomaan seurakuntakirkko, sillä armeijalla oli käytössään omat pyhäkkönsä entisen pääkaupungin kasarmialueilla. Kirkon ikonostaasin pyhät kuvat ovat useita luterilaisiakin kirkkoja kaunistaneen Berndt Abraham Godenhjelmin käsialaa.
Pyhä marttyyrikeisarinna Aleksandran arvellaan valikoituneen kirkon suojeluspyhäksi siksi, että hän oli myös kirkon rakentamisesta päättäneen tsaari Nikolai I:en puolison Aleksandra Feodorovnan taivaallinen esirukoilija. Seurakunnan suuresti kunnioittama pyhä saavutti marttyyriyden seppeleen laajemmin tunnetun pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan kanssa vuonna 303. Heidän muistopäiväänsä ja kirkon temppelijuhlaa eli praasniekkaa vietetään joka vuosi 23. huhtikuuta.
Hämeenlinnan remontoitu kirkko vihitään uudelleen, ja samalla pyhäkön nimi vaihtuu rakastetun ikonin mukaan
Kirkkoa on korjattu 1,4 miljoonalla eurolla, ja pyhäkön katolla kiiltelevät Sodankylän Tankavaaran jokikullalla kullatut ristit ja kupoli.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Leena Lomu, Henna Hietainen, Wikimedia Commons
Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan kuuluvassa Hämeenlinnassa vietetään tulevana viikonloppuna suurta juhlaa, kun Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo vihkii kertaalleen jo purkusuunnitelmienkin kohteeksi joutuneen kirkon uudelleen käyttöön.
Uudelleenvihkimisen yhteydessä Hämeenlinnan ortodoksinen kirkko saa myös uuden nimen, sillä sen nimikkopyhä muuttuu. Aiemmin Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Johannes Krysostomoksen kirkkona tunnetusta pyhäköstä tulee Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin kirkko.
1,4 miljoonalla eurolla perusteellisesti korjattu kirkko on uudistunut sekä sisältä että ulkoa. Pyhäkön katolla kiiltelevät nyt Suomen ensimmäiset Sodankylän Tankavaaran jokikullalla kullatut ristit ja kaunis kupoli.
Kirkon uudelleenvihkiminen on verrattain harvinainen palvelus, sillä se toimitetaan vain kirkon vaurioiduttua tai suurten remonttien tai laajennusten jälkeen. Viimeksi näin toimittiin Mikkelissä 8.11.2020, kun Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni vihki tulipalossa vaurioituneen Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkon korjaustöiden jälkeen uudelleen. Seuraavan kerran kirkon uudelleenvihkimistä päästään todistamaan Torniossa, jossa Oulun metropoliitta Elia vihkii uuden maalipinnan saaneen Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkon uudelleen käyttöön 12.9.2021.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo vihkii Hämeenlinnan pyhäkön uudelleen käyttöön lauantaina 28.elokuuta. Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Mitä kirkon vihkimisessä tapahtuu?
Kirkon juhla alkaa jo perjantaina 27.8., jolloin kirkossa toimitetaan vigilia, jossa lauletaan veisuja sen juhlapäivän kunniaksi, jonka muistolle kirkko pyhitetään. Vigilia alkaa kello 17, ja se toimitetaan kirkkosalissa niin, että papisto ei mene alttariin. Vigilian jälkeen on tarjolla iltatee.
Varsinainen kirkon vihkiminen toimitetaan lauantaina ennen liturgian alkua. Palvelus alkaa tasan kello 9 kirkossa, missä kirkkokansa seisoo sytyttämättömät kynttilät kädessä. Reliikkien edessä luettujen rukousten jälkeen ryhmittäydytään ristisaattoon. Vanhin pappi jää saaton ajaksi kirkkoon ja sulkee kirkon ovet.
Ristisaatossa kannetaan kirkon oma reliikkilipas kirkon ympäri. Papisto voi saaton aikana vihmoa kirkon ulkoseinät pyhitetyllä vedellä ja voidella niitä mirhalla. Saaton saavuttua kirkon etuovelle piispa laskee reliikkidiskoksen oven eteen asetetulle pöydälle ja suitsuttaa reliikkejä ja kirkkokansaa. Sen jälkeen seuraa prokimeni, epistola ja evankeliumi, jonka jälkeen piispa lukee kaksi rukousta.
Sen jälkeen piispa koputtaa kirkon ovelle ja lausuu: ”Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian Kuninkaan käydä sisälle”. Vanhin pappi vastaa kirkon sisältä: ”Kuka on se kunnian Kuningas?” Piispa vastaa: ”Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra Sebaot.”
Tämän jälkeen piispa ottaa reliikkidiskoksen ja tekee sillä ristinmerkin ovien edessä, jolloin ovet avataan, ja piispa vie diskoksen alttaripöydälle muiden seuratessa sisälle. Piispa ottaa tulen suitsutusastiasta, sytyttää kynttilän ja menee solealle antamaan kirkkokansalle tulen tuohuksiin.
Reliikki asetetaan paikalleen alttaripöytään. Alttaripöydän pinta pestään, voidellaan mirhaöljyllä ja peitetään ensin liinalla ja sitten suojapeitteellä. Tämän jälkeen piispa siunaa mirhaöljyllä kirkkotilan voidellen sillä ristinmerkit pyhäkön oville ja ikkunoille.
Vihkimispalveluksen lopuksi luetaan vielä useita rukouksia ja lauletaan temppelin tropari. Seuraa loppusiunaus, jonka jälkeen aloitetaan liturgian toimittaminen.
Liturgian jälkeen kirkon pihalla tarjoillaan kirkkokahvit, ja kirkossa alkaa avointen ovien tilaisuus, joka tarjoaa kaikille kiinnostuneille mahdollisuuden tutustua pyhäkköön.
Hämeenlinnalaisten superviikonloppu jatkuu jo samana iltana kello 17, kun arkkipiispa Leo toimittaa ehtoopalveluksen Ahvenistolla sijaitsevassa Pyhän Johannes Kastajan mestauksen muistolle pyhitetyssä kirkossa. Sunnuntaina 29.8. kello 9.30 pyhäkössä alkaa piispallinen liturgia ja vedenpyhitys.
Sotien jälkeen kyyröläläisiä sijoitettiin paljon Hämeenlinnan seudulle. Kyyröläläisten oma kotipyhäkkö Karjalassa tuhoutui sodassa. Kuva: Wikimedia Commons
Uudella nimellä tausta Kyyrölän seurakunnassa
Hämeenilinnan pyhäkön uusi nimi, Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin kirkko, juontaa juurensa luovutettuun Karjalaan, Viipurin lääniin kuuluneeseen Kyyrölään.
Kyyrölän ortodoksinen seurakunta perustettiin vuonna 1725, ja jo samana vuonna valmistui seurakunnan ensimmäinen puukirkko, joka paloi vuonna 1788. Toinen puukirkko valmistui vuonna 1803, mutta sekin paloi vuonna 1894. 1898 vihittiin käyttöön seurakunnan kolmas, tiilestä rakennettu Kristuksen temppeliintuomisen kirkko, josta tuli yksi Suomen suurimmista ortodoksisista pyhäköistä. Kirkkosali oli suunniteltu 1 200 hengelle.
Kuvassa oleva Tihvinän Jumalanäidin ikoni on Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn kokoelmista. Kuva: Henna Hietainen
Kyyrölän hovin lahjoitusmaan omistaja, valtioneuvos Ivan I. Bogajevski lahjoitti Kyyrölän vastavalmistuneeseen pyhäkköön alttari-ikoniksi Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin kopion.
– Samalla hän pyysi paikallista papistoa toimittamaan vuosittain ikonin muistopäivänä kirkossa erityisen rukoushetken, johon kaikki alueen asukkaat kutsuttaisiin osallistumaan, kertoo Kyyrölästä neljävuotiaana evakkomatkalle lähtenyt Kyyrölä-kerhon puheenjohtaja, Antonina Sosunov-Perälä.
Bogajevskin kuoleman jälkeen kyyröläläiset jatkoivat tätä perinnettä.
Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin juhlasta, Tihvinskajasta, kehittyi ajan oloon Kyyrölän kesäpraasniekka, jota kokoonnuttiin viettämään suurin joukoin.
– Vuonna 1910 Kyyrölään perustettiin vapaapalokunta, ja palomiehet ottivat Jumalanäidin suojeluspyhäkseen. Tihvinskaja ja palokunnan vuosijuhlapäivä yhdistettiin koko päivän kestäväksi kyläjuhlaksi, johon myös muualle muuttaneet kyyröläläiset pyrkivät mahdollisuuksien mukaan saapumaan. Aamulla vietettiin ensin kirkollista praasniekkaa ja illalla palokunnan juhlaa, kertoo Sosunov-Perälä.
Sota tuhosi Kyyrölän kirkon
Kyyrölän kirkko tuhoutui sodassa täysin. Kylästä lähdettiin kiireellä 1.12.1939, ja valtaosa kirkon esineistöstä jäi paikoilleen.
Vuoden 1956 inventaarion mukaan kirkosta saatiin mukaan 29 ikonia – niiden joukossa myös Jumalanäidin Tihvinäläinen ikoni. Talteen saatiin myös Kiovan luolaluostarin perustajan pyhittäjä Antonin ikoni, jonka Kyyrölän seurakuntalaiset antoivat lahjaksi kirkon vihkineelle Pietarin metropoliitta Antonille. Metropoliitta lahjoitti ikonin Kyyrölän kirkolle. Nykyisin ikoni kuuluu Ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn kokoelmiin.
– Tihvinskaja-juhla kokosi meidät kyyröläläiset yhteen myös evakkoaikana Punkalaitumella, muistelee Sosunov-Perälä.
Kyyrölän kirkosta jäivät vain rauniot jäljelle. Kuva: Wikimedia Commons
Sotien jälkeen kyyröläläisiä sijoitettiin paljon Hämeenlinnan seudulle. Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan perinteitä on vaalittu nykyisin Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan kuuluvassa Hämeenlinnassa 1940-luvun lopusta aina näihin päiviin asti.
– Tihvinskaja-juhla kokosi vielä pari vuotta sitten toistasataa ihmistä yhteen, mutta kyllä se on valitettavasti jäänyt nuoremmalle väelle vähän vieraaksi. Kyyrölä-kerho on järjestänyt juhlaa vuodesta 1996 saakka, mutta nyt kun meidän voimamme vähenevät, niin on suuri kysymysmerkki, miten juhlan käy jatkossa.
Juhlan historiassa kääntyy nyt joka tapauksessa uusi lehti. Viime kesään saakka Tihvinskajaa on vietetty vanhan ajanlaskun mukaisena ikonin juhlapäivänä, 9. heinäkuuta, mutta ensi kesästä lähtien pyhäkön praasniekkaa vietetään Suomen ortodoksisen kirkon muutenkin noudattaman kalenterin mukaisena päivänä, 26. kesäkuuta.
– On hienoa, että kyyröläläisille tärkeä yhteys Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin juhlaan tulee nyt näkyväksi uudella tavalla, kun kyse on pyhäkön praasniekasta. Toivon kovasti, että nuoremmat ottavat nyt vetovastuun juhlan järjestämisestä.
Näin varmasti tapahtuukin. Perinteisesti Tihvinskaja-juhlaan on liittynyt myös aattona toimitettu muistopalvelus Kyyrölän palokuntalaisille ja Hämeenlinnassa kirkkoa onkin joskus kutsuttu leikkimielisesti Kyyrölän paloasemaksi. Tulevaisuus näyttää, millaisia muotoja Tihvinskaja saa jatkossa. Paikallisella ortodoksiyhteisöllä on nyt hieno tilaisuus ottaa edellisten sukupolvien perintö vaalittavaksi.
– Kyyrölä-kerholle on kertynyt jonkin verran rahaa ja me olemme valmiita kustantamaan kirkon torniin Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin mosaiikkityönä, jos hanke saa siunauksen. Mikäli rahaa jää, sijoittaisimme ne mielellämme seurakunnan yhteiseen Tihvinän luostariin suuntautuvaan pyhiinvaellusmatkaan.
Lue lisää Jumalanäidin Tihvinäläisestä ikonista: https://www.ort.fi/uutishuone/2018-06-21/jumalanaidin-tihvinalaisen-ikonin-juhla-26-kesakuuta
Kuuntele
