Kuopioon asettunut metropoliitta Panteleimon ei ole varautunut huomioimaan merkkipäivää millään erityisellä tavalla, mutta suostui pyydettäessä kertoilemaan kuulumisiaan ”itse itseään haastatellen”. Metropoliitan omaääninen haastattelu on siis tässä:

– Muuttokuormani Oulusta tänne Kuopioon saapui huhtikuun lopussa 2013. Joukko reippaita ystäviä kantoi hetkessä tavarat sisään ja kirkkoherra, isä Timo Honkaselkä toivotti seuraavana sunnuntaina liturgian lopussa eläkepiispan tervetulleeksi Kallaveden kaupunkiin. Nyt tuosta on kulunut pian yhdeksän vuotta.

Miten olet siellä Kuopiossa viihtynyt?

– Hyvinhän minä. Tuttukin tämä kaupunki on tavallaan vanhastaan, kun aikanaan opiskelin täällä pappisseminaarissa ja sitten viisi vuotta toimin arkkipiispa Johanneksen apulaisena, eräänlaisena oppipoikana. Vielä on vanhoja ystäviäkin elossa noilta ajoilta, ikäihmisiä tosin alamme kaikki olla. Kuopio on kaunis kaupunki. Ympäröivä vesistö luo siihen oman elementtinsä. Keskustaa tiivistetään kovasti ja on miellyttävä havaita, kuinka uudisrakennukset sulautuvat hyvin vieressä olevaan rakennuskantaan. Savolaiset ovat leppoisaa väkeä ja onhan täällä ”Mualiman napakin”.

Entä terveys? Sitä olisikin pitänyt ensimmäisenä kysyä.

– Terveys, Jumalan kiitos hyvä, kun nämä vuodet muistetaan ja ymmärretään, ettei enää nuoria olla. Voimia pitää kyllä säännöstellä, mutta kun itse saa ohjelmansa laatia, niin eipä valitella.

Entäs se ruokapuoli, itsekö hän laittaa vai muualla syö?

– Itse laittelen, ainakin toistaiseksi. Kauppahallin kaksi oivaa kalapuotia ovat hyvänä apuna tässä. Löytyy täältä lukuisia viehättäviä ruokaravintoloitakin, niin että ehkä joskus käännyn heidän puoleensa. Mutta toistaiseksi kotona syön ja saanpahan sellaista ruokaa, joka tuntuu kulloinkin maistuvan.

Kuulin sinun joskus sanovan, että Kuopiossa on kolme hyvää K-kirjaimella alkavaa asiaa?

– Totta, totta. Ensimmäinen on kirkko. Meitä ortodokseja täällä hellitään, kun on niin usein jumalanpalveluksia. Toinen K on sitten kirjasto, jossa palveleva henkilökunta ja muun ohessa laaja päivä- ja aikakauslehtien tarjonta. Kolmas K on Kuvakukko, jossa katsotaan elokuvia eikä vain syödä rapistella ja jutella vieruskaverien kanssa. Häiritseviä alkukuviakaan ei ole. Pari päivää sitten katsoin tekstiilitaiteilija Maija Isolan elämästä kertovan filmin. Kovasti kiintoisa värien ilotulitus. Myös elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin kotisaarta Fårötä esittelevä filmi oli mielenkiintoinen. Se esitettiin muutama viikko sitten.

Entäs ne dekkarit, vieläkö niitä syntyy?

– Syntyy kyllä, mutta muutoksen tuulia siellä on. Poliisin rouva Elisabet Urhonen ratkoo rikoksia vielä parissa kirjassa, sitten siirtyy vanhuuden lepoon. Hänen myötään päättyy Koskijärvi-sarja. Rikoskirjallisuus kyllä kiehtoo koko ajan mieltä, ja olen pohtinut uudelle sarjalle uusia henkilöitä ja uutta asemapaikkaa. Haluaisin siinä syventää ihmisenä olemisen pohdintaa ja tuoda ortodoksista elämänkäsitystä sopivalla tavalla esille. Pari viime kuukautta olen puntaroinut asiaa kovastikin, ja nyt näyttäisi ratkaisu löytyvän.

Mitä vielä haluaisit sanoa?

– Sanonpa vaikka sen, että meillä ihmisillä on tapana huokailla ja unelmoida hyvästä ja onnellisesta elämästä ”sitten joskus”, jolloin kaikki muka muuttuu paremmaksi. Totta on, että haaveilu paremmasta helpottaa hetkeksi arjen ankeudessa, mutta mitään onnea ”sitten joskus” ei tule. Onni on nyt. Hyvä elämä on nyt. Se on tässä hetkessä, mitä parhaillaan elämme. Tällaisena kirkkaana ja aurinkoisena maaliskuun aamuna, jona tätä kirjoittaa naputtelen, se on jopa helppo uskoa.

Pääkuva ylhäällä: Keskiviikkona 16.3. tulee kuluneeksi 25 vuotta metropoliitta Panteleimonin piispaksi vihkimisestä. Pelasta, Herra, palvelijasi!

Lintulan luostarin nunna Ksenia ymmärtää, kuinka haasteellista etenkin ”tavallisen” seurakuntalaisen on säilyttää mielenrauhansa, kun kaikista tiedotusvälineistä vyöryy pelkkää sotaa ja muita synkkiä uutisia. Lisäksi tämä kaikki tapahtuu juuri, kun olemme laskeutuneet suureen paastoon.

– Katumuksen sijaan ajatukset saattavat lukkiutua sotaan. Mitä me kristittyinä voimme tehdä? Yksi tehtävä on ylitse kaiken: meidän on rukoiltava rauhaa. Rukoilemme sitä luostarissa yhteisesti, rukoilemme omissa keljoissamme, rukoilemme työtä tehdessämme. Aito rukous on kuitenkin mahdotonta, jos itse hukumme sodan uutisvyöryyn, nunna Ksenia sanoo.

– On raivattava tilaa rukoukselle. Nyt paaston aikana voimme rajoittaa sotatapahtumien seuraamista ja korvata sen päivän mittaan pienillä rukoushuokauksilla: Herra Jeesus Kristus, armahda meitä ja maailmaasi.

Monille uutistapahtumien jatkuvasta seurannasta on voinut muodostua jonkinlainen turvatekijä: vaikka uutiset ovat negatiivisia, ainakin tiedän, mitä on meneillään. Inhimillisten psyyken hallintakeinojen sijasta nunna Ksenia kehottaa turvaamaan Jumalaan.

– Jumala tietää sodan ja tapahtumien käänteet paremmin kuin parhainkaan tiedustelutieto. Laskekaamme maailma rukouksessa Hänen käsiinsä. Ja ennen kaikkea olkaamme itse pieniä rauhan majakkoja tässä sodan täyttämässä maailmassa, nunna Ksenia sanoo.

Myös Lintulan luostarin pappina toimiva arkkimandriitta Andreas muistuttaa, että rauha on uskomme tärkeä ulottuvuus.

– Profeettojen julistuksessa Jumalan sanotaan tekevän rauhan liiton. Sen tuo odotettu Messias, Rauhanruhtinas, joka itse on rauha, ja jonka kärsimys vaikuttaa rauhan toteutumisen. Kristittyinä meidän on oltava valmiit jatkuvasti toimimaan rauhan edistämiseksi, vaikka sotien ja eripuraisuuden syyt poistuvat lopullisesti vasta Jumalan valtakunnan saapuessa.

Nunna Ksenian tavoin isä Andreas painottaa, että luostareissa rukoillaan rauhan puolesta jatkuvasti – olipa maailmantilanne mikä tahansa.

– Rukoilemme rauhaa kaikissa jumalanpalveluksissamme. Liturgia alkaa rauhan ektenialla ja päättyy ambonin takaiseen rukoukseen, jossa pyydämme rauhaa maailmalle, kirkoille, tasavallan presidentille, kaikelle esivallalle ja koko kansalle.

– Lintulan luostarissa tunnemme suurta myötätuntoa sodan jaloissa kärsiviä kohtaan, ja nyt erityisesti sodassa kärsivää Ukrainan kärsivää kansaa kohtaan. Luostarin historiaan sisältyy pakolaisuuden ja siirtolaisuuden kokemus vuosilta 1939–1946 ja siitä toipuminen, elpyminen. Luottamus Jumalaan on kantanut vaikeidenkin aikojen läpi, isä Andreas sanoo.

Paitsi sota-ajan ja evakkoon joutumisen kokemusten kautta, Lintulan luostarilla on erityinen yhteys Ukrainaan myös toisella tavalla: luostarilla on ollut ukrainalainen igumenia Mihaila (k. 1976) ja muitakin ukrainalaisia sisaria aikoinaan.

Isä Andreas siteeraa pyhittäjä Serafim Sarovilaista: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

– Sisäisestä rauhasta kumpuaa ihmisten, valtioiden ja kansojen keskinäinen rauha. Sotia ja väkivaltaa on langenneessa maailmassa ollut aina, Kainin veljenmurhasta alkaen. Kun pahan valta kasvaa ympärillämme, on tärkeää pitää yllä rukouksen liekkiä, toivon kipinää. Jumalan valtakunta on todellisuutta, vaikka se ajassa ja maailman tapahtumien keskellä kulkeekin hauraiden ihmissydänten kautta, isä Andreas sanoo.

Jotta mielen tyyneys ja paaston tarkoitus olisivat saavutettavissa, Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Mikael korostaa niin ikään etsiytymistä Jumalan läheisyyteen.

– Mitä tiiviimmin ihminen kiinnittyy elämänsä lähteeseen eli Luojaansa, sitä vähemmän merkityksellisiltä erilaiset tapahtumat hänelle näyttäytyvät, sanoo isä Mikael.

– Kun ihminen on tiiviisti kiinnittynyt ainoaan ikuiseen, muuttumattomaan ja turvalliseen, eli Jumalaan, niin silloin ei ole kovinkaan suurta merkitystä sillä, jos seinä kaatuu hänen päällensä tai taivas putoaa hänen niskaansa. Useimmille meille on kilvoittelussa vielä matkaa tehtävänä ennen kuin pääsemme sellaiseen mielenrauhaan, etteivät mitkään meitä lähellä tai meistä kaukana olevat tapahtumat järkytä sitä – mutta silti voimme kilvoitella sitä kohti.

Myös isä Mikael suosittelee rukousta mielenrauhan tavoittamiseksi.

– Rukous sulattaa huolemme, ja voimme rukouksessa antaa itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen Jumalan haltuun.

Niin haasteelliselta kuin se joskus tuntuukin, ortodoksikristityn ei pitäisi sortua vihaamaan.

– Kun pyydämme Jumalaa armahtamaan meitä, sisällytämme siihen koko maailmaan ja teemme sen, mitä parhaiten kykenemme tekemään koko maailman pelastuksen eteen. Kauhistelemalla kaikkea ympärillämme olevaa pahaa emme saa aikaan mitään hyvää, saati sitten sillä, että yhdistämme oman vihamme muiden vihaan, isä Mikael sanoo.

Sekä Valamon että Lintulan luostarit joutuivat evakkoon toisen maailmansodan melskeissä. Valamon oma pyhä, pyhittäjä Johannes Valamolainen, on kuvannut omia kokemuksiaan sodan aikana. Hän istui keljassaan lukemassa Pyhää Evankeliumia, kun ikkunalasit helähtelivät säpäleiksi Valamon saaren pommituksissa.

Isä Mikael kertoo:

– Pyhittäjä Johannes Valamolainen joutui kokemaan yhdessä muiden Valamon veljestön jäsenien kanssa vaikeita aikoja ja suuria muutoksia, mutta hän oli löytänyt sellaisen yhteyden Luojansa ja ainoan muuttumattoman ja pysyvän kanssa, että hän saattoi ottaa vastaan vaikeat tapahtumat tyynesti ja kirjoittaa niistä pian tapahtumien jälkeen seuraavaa: “Jumalan armosta jäin henkiin, vaikka nukunkin laverilla, mutta mieleni on rauhallinen, enkä edes ajattele Valamoa, aivan kuin en koskaan edes olisi siellä elänytkään. – – –  Jätin Valamon rauhallisesti, Valamon pommituksen kestin hyvillä mielin. Hälytysten aikana en juossut piileskelemään suojaan, vaikka sellainen meillä olikin kirkossa, vaan istuin keljassani ja luin Pyhää Evankeliumia. Pommien jylinästä rakennus tärisi, ikkunoiden sirpaleet lentelivät ja ovet avautuivat, mutta minulla oli jonkinlainen sisäinen vakuutus siitä, että jäisin eloon.”
Myös isä Mikael muistuttaa, että tälläkin hetkellä jatkuvat luostareissa päivittäiset palvelukset, samoin jatkuu munkkien ja nunnien yksityinen rukous – niin kuin kaikkina aikoina ja kaikkina päivinä.

Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherroista pisimpään linnoituksen pappilatalossa asui rovasti Arseni Razumov. Hän muutti Tuusulasta pappilaan 22.10.1921 ja asui siellä vuonna 1948 tapahtuneeseen eläköitymiseensä saakka.

Arseni Vladimirovič Razumov syntyi 28.5.1872 papin poikana Aunuksen kuvernementissa Pudožin kaupungissa. Hän opiskeli Aunuksen hengellisessä seminaarissa, jonka kurssin hän suoritti erinomaisin arvosanoin. Opintojen päätyttyä vuonna 1893 hänet nimitettiin lukkariksi Petroskoin katedraalikirkkoon.

Hän toimi myös laulunopettajana Aunuksen hiippakunnan naisopistossa sekä laulunopettajana Aunuksen hengellisessä seminaarissa. Arseni Razumovin voidaan siis päätellä olleen musikaalisesti lahjakas. Avioliiton tuleva Lappeenrannan kirkkoherra solmi Lodejnoe Polen (Lotinanpellon) kaupungissa syntyneen papintyttären Anastasia Stefanovnan kanssa. Heidän ainokaisensa Nina Arseneva syntyi 8.1.1898.

Papiksi Arseni Razumov vihittiin 8.12.1896 Petroskoin katedraalikirkkoon. Joulukuun 12. päivänä 1896 hänet määrättiin papiksi Suomen suuriruhtinaskuntaan, Tuusulan Hyrylässä olevan venäläisen varuskunnan kirkkoon, jossa hän aloitti työnsä tammikuussa 1897. Itse kirkkorakennus oli väliaikainen ja väistyi muutaman vuoden jälkeen uuden sotilaskirkon tieltä. Uusi kirkko vihittiin käyttöönsä 1.10.1900 kenraaliadjutantti Nikolai Bobrikovin läsnä ollessa. Sotilaspappi Razumov osallistui Pyhän Nikolaoksen muistolle omistetun pyhäkön vihkimiseen muun runsaslukuisen papiston kanssa.

Vuodet kuluivat, ja vuonna 1916 isä Arseni sai rovastin arvon. Perheen ja seurakunnan rauhallinen elämä muuttui kuitenkin totaalisesti Venäjän vallankumouksen myötä. Hyrylän varuskunta oli siirtynyt ensimmäisen maailmansodan puhjettua rintamalle ja kolmantena toukokuuta 1918 paikalle saapunut valkoisen armeijan edustajat sulkivat kirkon aseilla uhaten ja veivät avaimet mukanaan.

Rovasti Razumov jäi Tuusulaan ja huolehti suljetusta kirkosta, joka annettiin jälleen kirkolliseen käyttöön vuonna 1921. Pian tämän jälkeen oli edessä muutto Lappeenrantaan.

Lappeenrannan seurakunta oli rovasti Razumovin tullessa kirkkoherraksi pääosin venäjänkielinen, väkiluvultaan vähäinen ja taloudelliselta asemaltaan heikko. Vuoden 1920 tilastojen mukaan seurakuntaan kuului kaikkiaan 534 henkeä, läsnä oli vain 143 henkeä, poissaolevia 141, Neuvosto-Venäjällä noin 130 henkeä ja ulkomaan kansalaisia 120 henkeä. Seurakunnan alue oli laaja: Lappeenrannan kaupungin lisäksi siihen kuuluivat Ruokolahti, Rautjärvi, Lappee, Lemi, Luumäki, Suomenniemi, Savitaipale ja Taipalsaari. Seurakunnan elämä keskittyi käytännössä Lappeenrannassa sijaitsevan kirkon ympärille.

Tässä vaikeassa tilanteessa tuore kirkkoherra kiinnitti huomionsa kaupungin keskustassa sijainneeseen Lappeenrannan venäläisen kansakoulun kiinteistöön ”miljoonaomaisuuteen”, kuten rovasti kiinteistöä luonnehti. Koulu oli oppilaitoksena menettänyt merkityksensä: oppilaita oli 5-7 henkeä ja vuodeksi 1927 odotettiin vain kolmea venäläisten pakolaisten lasta.

Rovasti Razumovin ideana oli muuttaa koulun tiloja vuokrattaviksi liiketiloiksi ja näin saada tuloja seurakunnalle, jota uhkasi lakkauttaminen ja liittäminen osaksi Viipurin ortodoksista seurakuntaa. Tämä olisi merkinnyt säännöllisten jumalanpalvelusten muuttumista kerran kuukaudessa toimitettaviksi, kirkollisveron huomattavaa nousemista ja kaikkien käytännön toimien vaikeutumista.

Koulun johtohahmot Maria Wolkoff ja opettajatar Aleksandra Abramovskaja vastustivat kuitenkin kiivaasti kirkkoherran yrityksiä saada seurakunnan talous kuntoon ja kiistivät seurakunnan omistusoikeuden kiinteistöön. Tilanne johti voimakkaisiin ristiriitoihin seurakunnassa. Kärjistyneessä tilanteessa Maria Wolkoff kannattajineen yritti saada rovasti Razumovin oikeudessa syytteeseen ja vähintään siirtymään toiseen seurakuntaan.

Vähitellen tilanne helpottui. Rovasti Razumovin sinnikkäiden ponnistelujen ansiosta seurakunta sai omaisuutensa hallintaansa. Luokkatiloja muutettiin vuokrattaviksi liikehuoneistoiksi ja seurakunta alkoi saada tarvitsemiaan tuloja. Vuonna 1925 näitä tuloja oli koulukiinteistöstä jo 41 464 markkaa 50 penniä vuodeessa. Kirkkoherran laskelmien mukaan tuottojen odotettiin kasvavan vuoteen 1928 mennessä 100 000 markkaan asti.

Tuotot tulivat todella tarpeeseen, sillä seurakunnan työntekijät olivat aiemmin saaneet palkan valtion varoista, mutta vuonna 1923 palkanmaksu päättyi ja seurakunta velvoitettiin maksamaan palkat itse. Lisäksi kirkko ja pappilatalokin vaativat peruskorjausta huonon kuntonsa takia.

Tarmokkaalla toiminnallaan rovasti Arseni Razumov pelasti Lappeenrannan seurakunnan itsenäisyyden ja sai sen talouden kuntoon. Hänen aikanaan seurakunta eli suhteellisen hiljaista ja osin sisäänpäin kääntyneen venäläisen yhteisön elämää. Jumalanpalvelusten toimituskieli oli edelleen kirkkoslaavi, joskin palveluksia toimitettiin harvakseltaan myös suomeksi.

Osittain rovasti Razumovin aikana elettiin vielä menneessä maailmassa, esimerkiksi vuoden 1928 kesällä saarnassaan liturgian yhteydessä kirkkoherra Razumov käsitteli keisarillisen perheen murhan kymmenvuotismuistoa. Jumalanpalveluksissa hän esirukouksissa muisti Aleksanteri III:tta, Nikolai II:ta sekä muita keisarillisen perheen edesmenneitä jäseniä, mutta yhtälailla pappilatalon seurakunnalle lahjoittanutta Varvara Šešunovaa tämän testamenttimääräyksen mukaisesti.

Kokeneena vanhana sotilaspappina kirkkoherra Arseni Razumov toimitti jumalanpalveluksia läpi sotavuosien, ja kirkko sekä pappila välttyivät pommitusvaurioilta. Vuoden 1940 pääsiäinen jäi kuitenkin kirkossa viettämättä, koska kirkkoherra Razumov oli evakuoitu Suomenniemelle, jossa hän evakkotalossa toimitti vain pääsiäisen aamupalveluksen. Sotavuosien aikana hän kirjasi jumalanpalveluskirjaan erään vigilian kohdalle ”rukoilijoita vähän pommituksen takia”.

Ortodoksisella papistolla ei ollut vielä tuolloin eläkeikää ja papisto jatkoi ikääntyneenäkin viroissaan terveyden ja voimiensa mukaan. Rovasti Razumov oli ehdottanut jo vuonna 1925 Suomen ortodoksisen papiston kokouksessa ikääntyneen papiston ja pappien leskien lepokotien perustamista Valamon ja Konevitsan luostareihin. Hanke ei koskaan edennyt. Hän itse jatkoi kirkkoherran virassa 76-vuotiaaksi.

Syyskuun 13. päivänä vuonna 1948 pappilatalon pihasta lähti muuttokuorma kohti Helsinkiä, missä rovasti Razumov kuoli 26.1.1951. Hänet siunattiin Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa ja tuotiin haudattavaksi Lappeenrantaan ortodoksiseen hautausmaahan. Tammikuun 30. päivänä 1951 vanhat seurakuntalaiset saattoivat pitkäaikaisen paimenensa linnoituksen kirkosta tammikuisessa lumipyryssä läpi kaupungin, Lappeenrannan ortodoksiselle hautausmaalle. Lappeenrannan kirkkoon lukuisia tekstiilejä erilaisilla kirjontamenetelmillä valmistanut ruustinna Anastasia haudattiin miehensä viereen neljä vuotta myöhemmin. 

Pääkuva 1 ylhäällä: Rovasti Arseni Razumov linnoituksen kirkon edessä saattamassa hautaan lappeenrantalaisen kauppiaan poikaa Vasilij Skalovia (taiteilija Vilho Siime) 7.8.1934. Kuva: Muusa Savijärven kokoelmat

Pääkuva 2 ylhäällä: Pääsiäisvastaanotto Razumovien luona linnoituksen pappilassa 1930-luvulla. Seurakuntalaisten lisäksi kuvassa ovat kaikki pappilan asukkaat: pöydän ääressä ruustinna Razumovan vasemmalla puolella on tytär Nina ja rovastin oikealla puolella lukkari (kanttori) Nikolaj Sergeevič Kamenskij, joka oli myös pappilan pitkäaikainen asukas kanttorin huoneistossa vuosina 1903-1939. Takarivissä toinen oikealta on pappilan ja kirkon vahtimestari Semjon Vahromeev. Kuva: Muusa Savijärven kokoelmat