Suurin osa ihmisistä yhdistänee Larin Parasken ensisijaisesti kansanrunouteen ja runonlaulantaan. Siitä jälkipolvet hänet ennen kaikkea tuntevatkin, mutta hän oli myös perheestään huolehtiva äiti, joka eli uskoaan todeksi arjessa. Nyt Larin Parasken nimi on noussut esiin, kun Suomen ortodoksiseen kirkkoon on pohdittu uusia henkilöitä, joita ehkä voitaisiin ehdottaa luettaviksi pyhien joukkoon. Larin Paraske on kolmen ehdokkaan kaartissa ainoana naisena.

Paraske elätti perhettä

Kanonisointeja tarkastellut työryhmä kuvaa piispainkokoukselle osoitetun saatekirjeen liitteessä Paraske Nikitantytär (Nikitina) Stepanovaa (1833-1904) ”hurskaan ortodoksisen kansanäidin esikuvaksi”. Hän syntyi ortodoksiseen perheeseen Inkerinmaan Lempaalan pitäjässä lähellä Suomen rajaa, ja oli siten syntyjään inkeroisia.

Parasken lapsuudesta tiedetään vain vähän. Hän oli jo lapsena lahjakas runonlaulaja, jonka kerrotaan laulaneen 10-vuotiaana paimenniityillä, ja opetelleen uusia lauluja aina kylällä käydessään. Paraske menetti molemmat vanhempansa jo nuorena. Keuhkotautia sairastanut äiti kuoli tytön ollessa 14-15-vuotias, ja isä menehtyi muutama vuosi vaimonsa jälkeen.

Paraske avioitui noin parikymppisenä itseään puolta vanhemman Kaurila Teppananpojan (Stepanovin) kanssa, ja muutettuaan miehensä kotitaloon Sakkolan kylän Larilaan hän sai kutsumanimensä Larin Paraske.

Pariskunnalle syntyneestä yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuiseksi saakka. Lisäksi aviomies oli varsin sairaalloinen, joten Paraske käytännössä huolehti perheensä elatuksesta. Parasken jäätyä leskeksi 54-vuotiaana asuinmökin pakkohuutokauppa oli jatkuva uhka.

Huolehti myös orpolapsista

Paraske teki kovasti työtä perheen elannon eteen. Pienen maatilan hoitamisen lisäksi hän veti Taipaleenjoella jaaloja, eli kaksi- tai kolmimastoisia purjealuksia, ja kantoi niihin halkoja.

Lisäksi Paraske huolehti omien lastensa ohella Pietarin lastenkodeista hakemistaan liki viidestäkymmenestä orpolapsesta. Kanonisaatiotyöryhmä toteaakin, että Parasken teot osoittavat hänen avuliaisuuttaan köyhiä kohtaan sekä ”tukevat hänen rooliaan äitinä ja oikeuttavat pitämään Paraskea huostaanotettujen lasten suojelijana”.

Paikkakunnan kansanrunoutta tallentamaan ryhtynyt Sakkolan luterilaisen seurakunnan apulaispappi Adolf Neovius havaitsi Parasken runonlaulajan kyvyt vuonna 1887, ja alkoi kirjoittaa hänen runojaan muistiin. Tämä helpotti ainakin hetkellisesti myös Parasken taloudellista tilannetta: lauluista saamallaan ruplan tuntipalkalla hän sai pelastettua mökkinsä kahdesti pakkohuutokaupalta.

Neoviuksen Paraskelta muistiin merkitsemä säemäärä on laajin yhdeltä ihmiseltä talletettu kalevalainen runoaineisto: 32 000 säettä, joihin sisältyy 1 343 runotekstiä, ja lisäksi muun muassa kymmeniä itkuvirsiä ja tuhansia sananlaskuja. Tämän vuoksi Paraskea pidetään yhteä Suomen maineikkaimmista karjalaisista runonlaulajista.

Tallennetun perinteen määrän ansiosta Paraske on saanut jonkinlaisen edustajan roolin. Koska kansanrunouden luonne on yhteisöllinen, Parasken runojen kautta puhuvat ja näkyvät myös muut runonlaulajat – nimettömät, kasvottomat, äänettömät ja hiljaiset. Niinpä Paraske edustaa ”niitä tuhansia tuntemattomia äitejä, jotka säilyttivät ja välittivät ortodoksista uskoa Karjalassa vuosisatojen aikana”, todetaan kanonisaatiotyöryhmän raportissa.

Ulkoisesta kurjuudesta huolimatta Parasken lauluissa ja tavassa olla välittyy rikas ja eloisa elämä. Juuri tämä ristiriita sisäisen elämän rikkauden ja ulkonaisen elämän köyhyyden välillä on puhutellut jälkipolvia. Parasken runot kertovat arkisista asioista, perhesuhteista ja elämästä ja kommentoivat niitä naisen näkökulmasta. Lisäksi säkeistä ilmenee syvä hengellisyys ja luottamus Jumalaan.

Paraske ei pystynyt jättämään lapsilleen perintönä mitään aineellista, mutta sen sijaan hän jätti ja välitti heille ortodoksista uskoa.

Hurskas äiti, kansannainen ja runonlaulaja Larin Paraske kuoli Kannaksen Metsäpirtin pitäjässä 3. tammikuuta 1904.

Lapin ortodoksisen seurakunnan matkapappi, rovasti Rauno Pietarinen tuli vaikeimpien koronarajoitusten aikaan tutuksi monille. Ivalon pappilassa sytytettiin joka aamu rukoustulet. Sen jälkeen avattiin tietokone ja käynnistettiin nettilähetys, jota eri puolilla maata asuva, hiljalleen kasvava rukoilijoiden joukko osasi jo odottaa.

– Arkipäivän aamupalvelukset ovat olleet tosi seurattuja ja ihmiset tykkäävät siitä, että niitä toimitetaan – tai ainakin peukuttavat tykkäyksen merkiksi. Minä ja puolisoni, kanttori Anneli, totuimme arkipäivän palveluksiin opintovapaan aikana 1990-luvun alussa Haniassa, ja aloimme toimittaa ehtoo- ja aamupalveluksia Ilomantsissa. Sen jälkeen toimitimme niitä vuosien ajan Ortodoksisella seminaarilla. Useimmissa seurakunnissa ei ole juuri tarjolla arkipäivän palveluksia, joten meille on ollut suuri ilo tarjota myös kaukana asuville mahdollisuus osallistua niihin netin kautta, kertoo isä Rauno.

Isä Raunon toimittamaan aamupalvelukseen sisältyy aina myös lyhyt opetuspuhe. Monet kirkon nuoremman polven työntekijöistä muistelevat edelleen seminaarilla kuultuja isä Raunon opetuspuheita, jotka saattoivat kestää kaksi minuuttia mutta jättää ydinpointit mieleen vuosiksi. Kyky ja halu opettaa ”sopivalla ja sopimattomalla ajalla” (2.Tim.4:2) onkin selvästi yksi isä Raunolle suoduista armolahjoista. Ei kuitenkaan ainoa.

– Jotta voi opettaa, pitää osata myös ajatella. Isä Rauno on saanut aikoinaan Yhdysvalloissa erinomaisen teologisen koulutuksen. Hän on laajasti sivistynyt ja taitava puhuja, joka osaa paketoida sanomisensa mieleenpainuvasti – joskus myös hyvin herättävästi ja terävästi, toteaa eräs nimettömänä pysyttelevä samaa ikäluokkaa edustava pappiskollega.

Isä Rauno tunnetaan myös väsymättömänä ideanikkarina.

– Hän on todellinen tuhannen idean mies. Kirkossamme on varmasti paljonkin asioita, joiden alkusysäys on jollain tavalla kytköksissä isä Raunon työhön. On myös merkittävää huomata, että hän ei koskaan turhaudu siitä, jos joku idea ei lähdekään lentoon. Ajatusta voidaan kehittää eteenpäin ja kokeilla uudelleen. Jos mitään ei tapahdukaan, niin siirrytään seuraavaan ideaan ja annetaan elinkelpoisimpien aloitteiden kasvaa. Aina joku toteutuu. Tätä aloitekykyä ja ahkeruutta olen aina ihaillut isä Raunossa, kollega kertoo.

Isä Rauno itse antaa kunnian uusista avauksista muille.

– Eivät ne ideat omasta päästä ole tulleet. Joku on sanonut jossain jotain, mikä on jäänyt elämään mieleen, ja sitten sitä on jäänyt pohtimaan, olisiko asialla jotain kosketuspintaa kirkon toimintaan. On myös selvää, että ilman Annelia moni kokeilu olisi jäänyt tekemättä: hän on aina ollut kannustava ja uuteen valmis työtoveri.

Tekniikasta inspiraatiota

Kollegat tuntevat myös isä Raunon kiinnostuksen tekniikkaan ja sen mahdollisuuksiin. Viime vuodet on kehitetty verkko-opetusta, mutta isä Rauno etsi tietotekniikasta vauhtia kirkon työhön jo 1980-luvulla.

– Teimme esimerkiksi Taipaleen seurakunnassa rekisterin, jonka avulla saimme tehtyä seurakuntalaisille postinumeroalueittain eriteltyjä massapostituksia. Myös Ilomantsissa teimme data-analyysiin perustuvan selvityksen siitä, missä seurakuntalaiset asuivat. Näin löysimme keskittymiä, joissa asui ortodokseja, mutta joista puuttui sekä pyhäkkö että tiistaiseura. Tuloksena syntyneet kylähartaudet olivat niin suosittuja, että luterilainen seurakuntakin innostui mallistamme.

Korona-aikana tietotekniikalla on ollut iso rooli työn kehittämisessä. Perinteisemmän toiminnan alueella uusinta uutta edustavat Lapissa äskettäin käynnistyneet seurakuntapiirit.

– Tämä on yritys rohkaista kirkon jäsenistöä kokoontumaan yhteisen rukouksen, opetuksen ja diakonian äärelle myös maallikkojen kesken. Pappi voi vierailla piirissä joko paikan päällä tai opettaa etäyhteyksin, tiivistää isä Rauno piirien toiminta-ajatuksen.

Lisää manuaalista ohjausta

Isä Raunon oma tie kirkon jäsenyyteen alkoi Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan ponomarikerhosta, jonne kirkkoon kuuluva äiti oli tuonut poikansa jo alle kouluikäisenä. Ahkera ponomari liittyi ortodoksiseen kirkkoon 15-vuotiaana osallistuttuaan sitä ennen jo vuosia koulussakin ortodoksisen uskonnon opetukseen.

– Arkkipiispa Paavali sanoi joskus, että hänen toiveammattinsa olisi ollut toimia Ilomantsin profeetta Elian kirkossa kanttorina. Minun toiveammattini olisi ollut toimia tuossa kirkossa ponomarina – ainakin, jos arkkipiispa Paavali olisi ollut siellä kanttorina.

Pappisseminaarin jälkeen vuorossa olisi ollut siirtymä suoraan kirkon työhön. Tie vei kuitenkin Yhdysvaltoihin Pyhän Vladimirin seminaariin.

– En kokenut itse, että olisin ollut valmis aloittamaan papin työtä. Olen kiitollinen siitä, että arkkipiispa Paavali osoitti minulle tien jatko-opintojen pariin. Kirkolla oli tuolloin jo vähän kokemusta ulkomailla suoritettujen opintojen eduista, sillä sekä Veikko Purmonen että Matti Sidoroff olivat ehtineet valmistua Vladimirin seminaarista.

Kirkolla ei kuitenkaan ollut vielä valmiuksia tukea lähteviä juuri lainkaan taloudellisesti: isä Raunokin sai käteensä vain menolipun. Muuta tukea oli tarjolla yllin kyllin. Arkkipiispa Paavali oli ahkerasti kirjeenvaihdossa ulkomailla opiskelevien kanssa ja osoitti aktiivista kiinnostusta opintojen etenemiseen.

– Siihen aikaan piispat antoivat ehkä muutenkin enemmän suoria ohjeita. Ne eivät olleet missään tapauksessa käskyjä, mutta ainakin arkkipiispa Paavalin ohjeita arvostettiin ja siksi niitä myös noudatettiin usein.

Tällaista ”manuaalista ohjausta” isä Rauno toivoisi näkevänsä enemmän myös nykyajassa.

– Kirkkomme on niin pieni, että edes kaikkien kirkon eri tehtäviin opiskelevien perään katsominen ei olisi resurssikysymys. Opiskelijoiden tulisi saada kokea, että heistä välitetään ja heidän talenteistaan ollaan kiinnostuneita. Myös nuorten pappien mentorointi pitäisi saada kuntoon. Aiemmin vanhemmat papit saattoivat kertoa nuoremmille aika räväkästikin, että mikä milloinkin meni pieleen. Osa tästä kritiikistä oli aiheellista ja osa aiheetonta, mutta huomionarvoista on se, että tämä yhteys kokeneempien ja työuraansa aloittelevien pappien välillä oli olemassa. Kritiikki ei aina tuntunut mukavalta, mutta se oli selkeä osoitus, että joku on edes kiinnostunut. Näkisin mielelläni, että jokaiselle nuorelle papille nimetään mentoriksi vanhempi kollega, jonka puoleen voisi kääntyä mahdollisissa ongelmatilanteissa ja joka voisi tukea nuorta vaativan työnkuvan haltuun ottamisessa.

Vähemmän feelgoodia, enemmän Kristusta

Neljään vuosikymmeneen on mahtunut useampia noin kymmenen vuoden mittaisia työrupeamia. Isä Rauno toimi esimerkiksi kotiseurakuntansa Ilomantsin kirkkoherrana 1988–2001 ja Ortodoksisen seminaarin johtajana vuodet 2001–2011. Nyt on vierähtänyt jo kymmenen vuotta Lapissa.

Kirkkoherran, kirkon työntekijöiden opettajan ja matkapapin roolien lisäksi kokemusta on karttunut lukemattomista luottamustehtävistä esimerkiksi kirkon kotimaisessa ja kansainvälisessä nuorisotyössä. Isä Rauno on toiminut myös kirkolliskokouksen jäsenenä useampia toimikausia.

Paljon on siis tehty ja kokeiltu. Mitä on opittu matkan varrella?

– En halua arvostella kollegoitani. Olisin kuitenkin itse kiinnostunut tarkastelemaan kirkon toimintaa välillä vähän radikaalimmasta näkökulmasta. Voisimme tehdä listan siitä, mitä teemme esimerkiksi seurakunnassamme ja kuinka paljon käytämme siihen rahaa. Sen jälkeen tekisimme toisen listan siitä, mitä kirkon ehdottomasti kuuluu tehdä. Listat eivät välttämättä eroaisi toisistaan kovin paljon, mutta uskon, että meidän olisi hyvä joskus kyseenalaistaa joka ainoa toimintamuoto ja kulutettu euro ja pohtia, edistävätkö ne Kristuksen asiaa vai eivät.

Maallistuminen ja uudet uskonnollisen sitoutumisen tavat ovat tosiasia myös ortodoksisen kirkon toimintakentällä. Onkin tärkeää, että seurakunnat käyttävät aikaa sen pohtimiseen, miten kirkko voisi olla merkityksellinen toimija jäsentensä arjessa juuri tänä päivänä. Seurakunta ei saa kuitenkaan muuttua ohjelmatoimistoksi.

– Julkisella rahoituksella pyörivässä seurakuntatoiminnassa on aina se vaara, että istutaan autossa ja leikitään, että se kulkee. Kuullaan kyllä, että moottori käy, mutta vaihde ei ole päällä. Järjestetään tapahtumia, joita ihmiset toivovat ja päädytään tarjoamaan ”kirkollisen toiminnan kaltaista” toimintaa. Kyllä seurakuntaelämä saa olla palkitsevaa ja sitä voidaan ideoida yhdessä, mutta kaiken keskipisteessä tulee olla ylösnnoussut Kristus – ei taskulämmin feelgood-meininki.

Pelkkä yhdessä viihtyminen ei siis riitä. Sanojen ja tekojen tulee olla samansuuntaisia.

– Emme voi puhua kirkon askeettisesta perinteestä ja jättää ilmastonmuutoksen vastaista työtä poliitikkojen tai aktivistiryhmien harteillle. Enää ei riitä se, että seurakunnat käyttävät reilun kaupan kahvia tai kierrättävät jätteet. Nyt on aika pistää iso vaihde päälle. Kristittyinä meidän on tunnettava vastuumme luomakunnasta ja etsittävä tapoja sopeuttaa toimintaamme niin, että lapsenlapsemme perivät elinkelpoisen ympäristön.

Muutosta ei ole helppo saada aikaan eikä se tapahdu ilman uhrauksia, mutta vaihtoehtoja ei ole.

– On sietämätöntä kuunnella puhetta, jonka mukaan suomalaisten valinnoilla ei ole merkitystä globaalissa mittakaavassa. Suomi on kokoaan suurempi toimija maailmalla, ja joka ainut käytännön valinta on valinta joko oikeaan tai väärään suuntaan. Itse siirryin äskettäin sähköautoon, koska matkapappina ajan noin 60 000 kilometriä vuodessa. Ratkaisu oli kallis, mutta oikea. Nyt ilkeän tehdä työni täällä pohjoisessa. Toivon, että kirkkomme päivittää pikaisesti ympäristöstrategiansa ja varautuu tarkastelemaan kaikkea toimintaa moraalisesta imperatiivista käsin. Paljon on tehtävissä, kun työ aloitetaan nyt.

Alun perin ohjelmistotekniikan insinöörin koulutuksen saanut Tommi Paju, 47, teki viitisen vuotta sitten elämässään täyskäännöksen. Hän koki, että yhä kiireisemmäksi muuttuneella ohjelmistoalalla työskentelyssä ei ollut enää järkeä.

– Ihan kirjaimellisesti nousin ylös yhdessä suunnittelupalaverissa ja irtisanoin itseni tietämättä yhtään, mitä rupean tekemään, Paju kertoo.

Luterilaisuudesta vajaat kymmenen vuotta sitten Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Paju työskenteli irtisanoutumisen jälkeen muun muassa nuoriso-ohjaajana ja sivutoimisena ortodoksisen uskonnon opettajana. Kirkkoon liittyneenä hänellä oli ortodoksisuudessa melko lailla opiskeltavaa. Kesäloman aikana Paju pänttäsi koulukirjat ja alkoi innostua toden teolla. Seuraavana syksynä opettajan työt eivät kuitenkaan enää jatkuneet.

– Mutta siitä se kipinä jäi elämään, että ”mitä jos lähtisinkin opiskelemaan ihan kunnolla”, Paju muistelee pohtineensa.

Tänä syksynä Paju aloitti kokoaikaisena ortodoksisen teologian opiskelijana Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.

– Nyt kipinä on ilmeisesti leimahtanut liekkiin, että täällä ollaan, Paju iloitsee.

Pajun tavoitteet ovat selvät.

– Minulla opinnot tähtäävät siihen, että joku päivä, jos Luoja suo, minut vihittäisiin papiksi.

Opiskelijoita joka lähtöön

Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen teologian koulutusohjelmassa voi valita teologin, opetusalan tai kirkkomusiikin suuntautumisvaihtoehdon. Yhteensä näissä aloitti tänä syksynä 36 perustutkintoa suorittavaa opiskelijaa.

Teologian osaston varajohtaja Maria Takala-Roszczenko kertoo, että osastolla ollaan iloisia poikkeuksellisen suuresta opiskelijamäärästä. Erityisesti kirkon puolella työntekijäpula on tulevina vuosina suuri.

– Eläkepommi muhii, Takala-Roszczenko toteaa.

Takala-Roszczenko kertoo, että Pajun kaltaisia alan vaihtajia on ortodoksisen teologian opiskelijoissa ollut viime vuosina aiempaa enemmän. Hänen kokemuksensa mukaan toisen tai kolmannenkin uran tekijät ovat usein hyvin motivoituneita ja nopeasti opiskelevia. Kokonaisuutena opinnot aloittanut joukko on Takala-Roszczenkon mukaan esimerkiksi ikäjakaumaltaan ilahduttavan monipuolinen.

Muualtakin kuin pappissuvuista

Käytännöllisen teologian apulaisprofessori Pekka Metso Itä-Suomen yliopiston teologian osastosta kertoo, että aikaisempina vuosikymmeninä merkittävä osa opiskelijoista tuli niin sanotuista pappissuvuista.

Nyt tämä perinne on ohenemassa ja uusien opiskelijoiden suhde ortodoksisuuteen voi olla aiempaa löyhempi.

Teologian opiskelu ei myöskään välttämättä ole ammatillinen valinta, vaan saattaa liittyä mielenkiintoon ja hengelliseen etsintään.

– Opiskelijoitten lähtötilanteet ovat paljon kirjavammat kuin joskus aiempina vuosina, Metso tiivistää.

Ortodoksisen teologian opinnot on tänä syksynä aloittanut myös Sotkamosta kotoisin oleva 25-vuotias Jarkko Kärnä. Helluntailaistaustainen Kärnä ei ole vielä ortodoksisen kirkon jäsen.

– Siitä näkökulmasta nyt tässä kaikkea uutta ihmettelen ja tutkailen, Kärnä kertoo.

Kärnän tarkoituksena on liittyä ortodoksiseen kirkkoon, vaikka varsinaista katekumeenikurssia hän ei todennäköisesti ehdikään käydä.

– Mutta luulen, että tässä viiden vuoden aikana tulee aikamoinen katekumeeniopetus. Tässä opiskelujen myötä.

Kärnän tutustuminen ortodoksisuuteen on kestänyt kymmenkunta vuotta. Tärkeänä innoittajana toimi nyt jo edesmenneen rovasti Erkki Piiroisen kirjallinen tuotanto. Myös innostus historiaan on ollut keskeisessä roolissa. Kärnä näkeekin ortodoksisuudessa katkeamattoman jatkumon alkukirkkoon.

Omaan taustaansa Kärnällä on ongelmaton suhde.

– Hyvällä suhteella olen lähdössä helluntailiikkeestä, eikä sinne jää mitään katkeruuksia. Ja vielä paremmalla suhteella tulossa ortodoksiseen kirkkoon, hän naurahtaa.

Ortodoksisen seminaarin ja seurakuntasalin tuntumassa sijaitseva Pyhän Nikolaoksen kirkko on tehnyt tuoreeseen joensuulaiseen suuren vaikutuksen.

– Oikeastaan voi sanoa, että minä olen rakastunut tuohon kirkkoon. Se on aivan käsittämättömän upea tunne, kun tuosta ovesta mennään sisälle ja jumalanpalvelus alkaa.

Akateemisuus yksin ei riitä

Eräs keskeinen ominaispiirre ortodoksisen teologian opiskelussa on ortodoksinen seminaari. Apulaisprofessori Pekka Metso luonnehtii työnjakoa niin, että yliopisto tarjoaa tiedollisen ja akateemisen tason ja kirkon ylläpitämä seminaari puolestaan yhteisöllisen, liturgisen ja hengellisen ulottuvuuden. Metson mielestä tämä kuvastaa hyvin ortodoksisen teologian luonnetta. Opiskelu on yliopiston ja kirkon järjestämää, mutta kummallakin on omat selkeät alueensa.

Myös seminaarin johtajan, isä Mikko Sidoroffin mielestä työnjako on toimiva. Sidoroffin mukaan kirkon työssä kasvaakseen opiskelija tarvitsee akateemisia taitoja ja vuoropuhelua maailman kanssa. Tämän lisäksi tarvitaan kuitenkin myös kiinteä yhteys kirkkoon, Jumalaan ja hengelliseen elämään. Sidoroff katsookin seminaarin toimivan linkkinä kirkon ja yliopiston välillä.

Seminaarin hengellisen elämän kulmakivi ovat päivittäiset jumalanpalvelukset seminaarin kirkossa. Niiden yhteydessä pidetään myös opintoihin kuuluvat, jumalanpalveluselämää opettavat liturgiset harjoitukset. Ne opetetaan kaikille tutkintoa suorittaville, vaikka opiskelija ei kirkkoon kuuluisikaan.

Koti seminaarilla

Ortodoksinen seminaari toimii myös teologian opiskelijoiden asuntolana. Tommi Paju muutti seminaarille elokuun lopussa.

– Mitään muuta kotia ei enää ole, Paju kertoo.

Muuttoon oli Pajulle kaksi tärkeää syytä. Ensinnäkin seminaarilla pääsee joka päivä jumalanpalveluksiin. Toinen tärkeä tekijä oli se, että seminaarilla ei ole turhia häiriötekijöitä.

– Huoneet ovat sen verran pieniä, että siellä ei oikein muuta viitsi tehdä kuin nukkua ja opiskella. Jos saisi nämä [opinnot] jopa nopeammin kuin viidessä vuodessa tehtyä, Paju pohtii.

Opinnot ovat tähän mennessä vaikuttaneet Pajusta mielenkiintoiselta, mutta ”hurjan laaja-alaisilta”.

– Paljon työtä, paljon vaivannäköä. Todennäköisesti tulee joku uneton yökin. Pitää vain toivoa, että se sitten jossain vaiheessa kantaa hedelmää, Paju sanoo.

Kirjoittaja opiskelee ortodoksista teologiaa Itä-Suomen yliopistossa. Myös hän on aloittanut päätoimisena opiskelijana tänä syksynä.

Pääkuva ylhäällä: Ortodoksisen teologian opiskelija Tommi Paju Pyhän Johannes Teologin ja Karjalan valistajien kirkossa Joensuun ortodoksisella seminaarilla.

Suomen ortodoksisen kirkon nykytila kiinnostaa uskontopoliitikkojen ohella myös tavallisia seurakuntalaisia. Aamun Koitto haastatteli isä Timo Mäkirintaa monen muunkin mielenkiintoisen aiheen tiimoilta.

Isä Timo, urasi alkuvaiheessa toimit siirtolaispappina Ruotsissa. Tehtäväsi oli turvata ortodoksisen ykseyden edellyttämä yhteys ruotsinsuomalaisille siirtolaisille. Mitä yhtäläisyyksiä näet 40 vuotta sitten Ruotsiin muuttaneiden diasporassa ja viime aikoina Suomeen muuttaneiden maahanmuuttajaortodoksien diasporassa? Miten maasta toiseen muuttavien seurakuntayhteyttä tulisi tukea?

– Ortodoksisiin palveluksiin osallistuminen on resitoidun kielen eli laulavan lukutavan, elekielen ja aistiemme avulla mahdollistuvaa kokonaisvaltaista läsnäoloa. Erityisen tärkeänä pidän resitoidun liturgisen kielen ymmärtämistä. Ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on usein käsitteellinen sanasto hallussaan vain lähtömaansa kielellä. Toisen sukupolven kohdalla tilanne kääntyy päinvastaiseksi. Havaitsin tämän selvästi pitäessäni kriparia ruotsinsuomalaisten siirtolaisten lapsille. He eivät enää osanneet käsitteellistä suomea; ikätovereiden keskuudessa, koulussa ja ympäröivässä yhteiskunnassa käytettävä kieli muodostui vahvemmaksi.

– Mielestäni kirkon ei tule keinotekoisesti sukupolvesta toiseen jatkaa kokemusta diasporassa asumisesta. Uskontoa ei myöskään tule käyttää välineenä kielen säilyttämiselle. Tavoitteena tulee olla yhteinen jumalanpalveluselämä ja paikallinen kieli yhteisenä liturgisena kielenä. Tilanne on toinen niiden maahanmuuttajaortodoksien kohdalla, joilla ei ole kanssamme ehtoollisyhteyttä eikä mahdollisuutta liturgisten tilojen yhteiskäyttöön. Meillä Keski-Suomessa tällaisen yhteisön muodostavat orientaaliortodokseihin lukeutuvat eritrealaiset. Kädenojennuksena heille tarjoamme vastikkeetta viikoittaisen kokoontumistilan. Oma tarinansa ovat sitten ne ihmiset, jotka lähtömaissa ovat ortodokseja, mutta joilta polku kirkkoon täällä on jäänyt löytymättä.

Palveluksissa rukoilemme kristittyjen yhtymistä yhdeksi pyhäksi yhteiseksi ja apostoliseksi kirkoksi. Onko paikallistasolla päästy eteenpäin ekumeenisessa ymmärryksessä? Tutustutaanko toisten kirkkojen jäseniin muuallakin kuin ekumeenisissa perheissä?

– Paikallistason ekumenia ei tosiaan ole opillisia keskusteluja, vaan käytännön yhdessä elämistä. Jyväskylän seurakuntien yhteisessä toimikunnassa (Jyksy) on tätä nykyä mukana seitsemän seurakuntaa: adventistit, baptistit, helluntailaiset, luterilaiset, katoliset, ortodoksit ja vapaakirkkolaiset. Jyksyllä on jo pitkät perinteet, ja pastoritapaamisia järjestetään säännöllisesti. Luontevimmat yhteydet meillä on katolisiin ja luterilaisiin. Kyllä ortodoksien kirkon ajatteluun, perinnerakkauteen ja hitaaseen muuttumiseen suhtautuvat arvostaen muutkin. Keskinäinen kunnioittaminen on kristillisen ajattelun ydintä, ja se pätee myös ekumeniassa. Vuosittain 18. tammikuuta käynnistyvän kristittyjen ykseyden rukousviikon tilaisuudet tarjoavat kenelle vain mahdollisuuden lähteä tutustumaan eri kristillisten yhteisöjen tapoihin. Aika vähän niissä käy väkeä, mutta ei perinne kuitenkaan ole päässyt katkeamaan.

Julkisuudessa on viimeisen vuoden aikana esitetty monenlaisia näkemyksiä Suomen ortodoksisen kirkon muutostarpeista. Ongelmia on arveltu aiheutuvan muun muassa kirkkomme hierarkkisuudesta, patriarkaalisesta perinteestä ja juridisen lukutaidon puutteesta. Miltä tämä kuulostaa?

– Kirkollisen hierarkian ja patriarkaalisuuden näkeminen ongelmana on minulle vieras ajatus. Päinvastoin. Patriarkaalinen ja hierarkkinen malli on meille turva. Piispalla on vastuu siitä, että kirkko elää ja toimii oikein. Pappisvihkimyksen vastaanottava sitoutuu piispaan, joka hänet vihkii. Kyllä kuuliaisuutta esimiestä kohtaan tulee pitää arvossa. Papin tulee kyetä olemaan lojaali omalle piispalleen. En voi edes kuvitella kirkkoa, jossa ei olisi piispallista, patriakaalista hierarkiaa.

– Joillekin voi olla vaikea ymmärtää, kuinka voimakkaasti mysteeriot ovat ortodoksisen uskon keskiössä. Myös pappeus on mysteerio. Uskomme, että kirkossamme pappeus välittyy katkeamattomana ketjuna apostoleista nykypappeihin. Joku otetaan kansan joukosta ja asetetaan mysteeriossa papiksi ja palvelijaksi. Tämän tehtävän ohessa papin on kyettävä vastaamaan toimenkuvaansa kuuluvista hallintotehtävistä, lakia ja hyvän hallinnon periaatteita noudattaen. Tässä on joskus olemista. Ehkä joskus tulevaisuudessa, seurakuntien lukumäärän vähetessä, koulutetaan hallintotehtäviin vain niitä, jotka hallintoon haluavat.

Entäpä se juridinen lukutaito? Säädösten, oikeudenkäyntien ja lakimiesten määrä on lisääntynyt huomattavasti viime vuosikymmenten aikana. Oikeus tunkeutuu yhä laajemmin elämänalueille, jotka aiemmin ovat olleet vähän säänneltyjä tai sääntelemättömiä. Onko yhteiskunnan jatkuva oikeudellistuminen kirkolle iso haaste?

– Ennen kaikkea haluan kiinnittää huomiota siihen, että Suomeen on sadan vuoden kuluessa saatu rakennettua suhteellisen hyvä kirkko. Missään muualla ortodoksisessa maailmassa ei ole samanlaista kansanvaltaista seurakuntaelämää; vaaleja, neuvostoja ja valtuustoja. Olemme kulkeneet suomalaisen kansallisen historian kanssa käsi kädessä, rimpuilleet irti Venäjän vallasta ja aloittaneet alusta. Kirkkoomme omaksuttu länsimaisen demokratian ja suomalaisen kunnallishallinnon malli kelpaisi esimerkkinä muuallekin. Tällä tavalla kirkossa voi, ja pitääkin toimia: vastuun jakaminen tekee hyvää ihmisille, ja on helpotus myös papille. Maallikoilla pitää olla sanansa sanottavana.

– Yhteiskunnallinen jännite syntynee käytännössä siitä, että vain evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle on suotu verotusoikeus. Ei ortodoksinen kirkko kuitenkaan missään vaiheessa ole luopunut uskonnollisesta itsenäisyydestään. Lainsäädännöllinen kehys turvaa kirkon toiminnan, mutta dogman (Avaa uuden sivuston) kirkko on pitänyt omissa hyppysissään. Paljon on toki meille päänvaivaa tuovia uusia asioita, hankintojen kilpailuttamisesta modernin oikeuskäytännön oppimiseen.

– Ennen kirkon työhön suhtauduttiin kunnioituksella, pieteetillä. Nyt elämme uskonnonvastaista aikaa. Saamme joskus kohdata liiankin kovaa kritiikkiä ja tuntea neuvottomuutta sen äärellä. Ortodoksisuus on yhteisöllisyyttä, mutta yksilöoikeuksia korostavassa ajattelutavassa yhteisöetu hiipuu ja katoaa. Me tarvitsemme kykyä toimia maailmassa, jossa meille rakkaita ja tärkeitä asioita kyseenalaistetaan. Tarvitsemme julkisuuden hallinnan taitoa sekä kirkossa että seurakunnissa. Meidän tulee olla rehellisiä, avoimia, läpinäkyviä. Viestimme tulee olla selkeä ja oikeansuuntainen. Samalla tulee osata välttää sudenkuopat, joita niitäkin on. Ei kirkon pidä olla huolissaan, jos takki yhtenä vuonna onkin vähän nuhruinen: tulee uusi vuosi ja uusi takki.

Millaisten ratkaisujen löytämiseen meidän seurakuntayhteisöinä olisi viisasta suuntautua? Mihin toivoisit lisää seurakuntalaisten aktiivisuutta?

Jumalanpalveluksiin osallistuminen on tärkeintä. Toiseksi tärkeintä on diakonia laajasti ymmärrettynä; vastuuna ja välittämisenä tukea tarvitsevista lähimmäisistä. Tarvitaan sitoutuvia käsiä ja ihmisiä, suostumista siihen, että palvelustehtävä ottaa aikaa. Omaatuntoa voi nykyisin rauhoittaa nopeasti soittamalla tai tekstaamalla lahjoituksen hyväntekeväisyysnumeroon. Monissa diakonisen vapaaehtoistoiminnan muodoissa tärkeää sen sijaan on kyetä tarjoamaan pitkäjänteistä tukea, kiireettömästi kohdaten. Sakraalitilassa – rukousta, hiljentymistä ja jumalanpalvelusta varten pyhitetyssä tilassa – on hyvä pysähtyä kuulostelemaan omaa tehtäväänsä. Palveluksiin osallistumisen kautta löytyy kyllä jatko.