Valamon luostarin veljestö kokoontui 4.1. kokoukseen, jossa veljestön jäsenet valitsivat Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin läsnä ollessa luostarille uuden johtajan. Uudeksi igumeniksi valittiin arkkimandriitta Mikael (Nummela).

Luostarin eri toimihenkilöiden sekä johtokunnan toimikausien päättymisen vuoksi samassa kokouksessa valittiin luostarille myös varajohtaja, taloudenhoitaja, kirkkokalustonhoitaja, valvoja ja rippi-isä sekä johtokunnan jäsenet. Varajohtaja ja valvoja ovat vapaavalintaisia toimia. Muut mainitut toimet on pakollisia, eli niihin on valittava joku, mutta sama henkilö voidaan valita useampaankin toimeen.

Luostarin taloudenhoitajaksi valittiin luostarin johtajaksi valittu arkkimandriitta Mikael, kirkkokalustonhoitajaksi pappismunkki Aleksanteri, valvojaksi rovasti Stefan Holm ja rippi-isäksi rovasti Raimo Kiiskinen. Luostarin johtokunnan jäseniksi valittiin luostarin johtajan lisäksi pappismunkki Aleksanteri ja munkki Andreas.

Uusi igumeni asetetaan virkaansa sunnuntaina 23.1. toimitettavassa liturgiassa. Liturgian aikana piispa lukee igumeniksi asettamisrukouksen ja antaa uudelle igumenille mitran ja liturgian lopussa igumenin sauvan. 

Hyvin käytetty ainutkertainen elämä

Arkkimandriitta Mikael on kilvoitellut Valamossa vuodesta 2013. Ensimmäinen vierailu luostarissa osuu jo lapsuusvuosiin.

– Tulin vanhempieni kanssa ensimmäistä kertaa Valamoon, kun olin muistaakseni 8-vuotias. Jo tuon vierailun aikana ja sen jälkeen miellessäni heräsi ajatus, että ehkä minäkin saattaisin joskus olla munkki ja ehkä juuri täällä Valamossa, kertoo isä Mikael. 

Myöhemmin luostariajatukset palasivat aika ajoin mieleen elämän eri vaiheissa. 

– Opiskelin kauppatieteitä ja venäjää ja päädyin työskentelemään pankkialalla. Myöhemmin aloin töiden ohessa opiskella myös ortodoksista teologiaa – en tullakseni papiksi, vaan saadakseni kartutettua tietojani järjestelmällisellä tavalla opinto-ohjelman kautta. Silloin aloin yhä enemmän miettiä sitä, että ihmisellä on vain rajallinen aika elämää, ja halusin käyttää tuon ajan hyvällä tavalla. 

Lopulta isä Mikael otti ratkaisevan askeleen ja jätti työn pankissa. Tie ei kuitenkaan vienyt suoraan Valamoon.

– Aloitin kilvoitukseni Kulttuurikeskus Sofiassa, jossa ollessani minut vihittiin vuonna 2011 diakoniksi, viitankantajamunkiksi ja pappismunkiksi. Seuraavana vuonna minut vihittiin pieneen skeemaan.

Lopulta Valamon kutsu kävi ylivoimaiseksi.

– Luostarielämää suunnitellessani Valamo oli aina ollut mukana noissa ajatuksissa. Mielessäni oli myös muita vaihtoehtoja ulkomaita myöten, mutta koska Suomessa on olemassa tällainen perinteikäs luostari, niin päädyin siihen, että se on Suomesta kotoisin olevalle luonnollisin kilvoituspaikka. 

Pyhittäjäisien rukouksiin turvaten

Suuri osa isä Mikaelin tähänastisista kuuliaisuustehtävistä on liittynyt papilliseen palveluun. Hän on toiminut myös lukijana ja kanttorina ja opettajana Valamon opistossa. Monet ovat kohdanneet hänet luostarioppaana. Aikaa on jäänyt myös puutarhatöille ja ikonimaalaukseen.

Lisäksi isä Mikael on toiminut pitkään veljestön valitsemana luostarin varajohtajana ja taloudenhoitajana, joten siirtyminen luostarin johtoon ei ole mikään hyppy tuntemattomaan. Vastuun paino tuntuu silti raskaana. 

– Valamon luostarilla on pitkä historia ja sen aikaisempia johtajia muistellaan kunnioituksella. Tähän Valamon luostarin igumenien joukkoon tuleminen tuntuu hieman pelottavaltakin, mutta Jumalan apuun ja luostarin perustajien pyhittäjien Sergein ja Hermanin esirukouksiin turvaten katson luottavaisin mielin tulevaisuuteen.

Luostarin johtaja on vastuussa koko luostarin toiminnasta ja vaikka monet päätökset tehdäänkin yhteisesti, luostarin johtaja kuitenkin hyvin pitkälti määrittää suunnan. 

– Veljestön osalta luostarin johtajaa voi ajatella eräänlaisena perheenisänä, joka huolehtii perheen hyvinvoinnista. Luostarin varajohtajana olen igumenin poissaollessa näitä tehtäviä vähän harjoitellutkin, mutta vain lyhytaikaisesti, eikä varajohtaja tietenkään voi tehdä mitään pitkän aikavälin päätöksiä, vaan sellaiset tekee aina luostarin johtaja. On myös joitain asioita, joista luostarin johtaja vastaa, kuten kustannustoiminta ja näyttelytoiminta, joihin en aikaisemmin ole juurikaan osallistunut. Mutta uuden oppiminen on minusta aina ollut mielenkiintoista.

Kiinnostuksesta uuden oppimiseen kertoo kenties isä Mikaelin vaikuttava kielitaitokin. 

– Suomen ja ruotsin lisäksi selviän keskustelusta myös norjaksi, venäjäksi ja englanniksi niin, ettei erityisemmin tarvitse kiinnittää huomiota siihen, millä kielellä keskustelu käydään. Muita kieliä en sitten kovin hyvin osaakaan, mutta hätätilanteessa olen kyennyt käymään keskusteluja espanjaksi, italiaksi, kreikaksi, saksaksi, ranskaksi ja saameksi, mutta näiden kielten puhumista viimeiseen asti välttelen, koska en niitä kunnolla osaa.

Kilvoittelupaikka veljestölle, hengellinen keidas meille muille

Valamo on luostari, jonka taloudellinen toimeentulo on suurelta osin luostarissa vierailevien pyhiinvaeltajien ja matkailijoiden varassa. Luostarin johtajan onkin katsottava luostarin toimintaa sekä veljestön kilvoitteluelämän että talouden näkökulmasta.

– Talous on jo vuosikymmeniä ollut Valamon luostarille suuri haaste. Luostarilla on suuret kiinteistöt, joiden ylläpito maksaa paljon – remonteista puhumattakaan. Kiinteistömassan lisäksi taloudellisten haasteiden takana vaikuttaa suuri kausivaihtelu: kesällä luostarissa käy aina suuret määrät vierailijoita, mutta kesäkauden ulkopuolella kävijöitä on vähän. Olemme viime vuosina saaneet jo aikaan oikeansuuntaista kehitystä, mutta paljon on vielä tehtävää. 

Isä Mikael muistuttaa, että luostarin tärkein tehtävä on toimia luostarielämää kaipaavien kilvoittelupaikkana, ja kaiken kehityksen lähtökohtana täytyy olla se, että Valamo antaa luostarin asukkaille mahdollisuudet elää sellaista kilvoitteluelämää, jota varten he ovat luostariin tulleet.

– On tärkeää seurata veljestön hyvinvointia ja keskustelujen kautta selvittää veljestön ajatuksia. Ihan lähiaikojen haaste on myös se, että isä Sergein myötä luostarista lähtee pois yksi pappi ja laulutaitoinen veljestön jäsen. Uskon kuitenkin, että Jumalan avulla tähänkin tilanteeseen löydetään ratkaisut.

Yksi koko luostarin suurista ilonaiheista on se, että luostarielämästä kiinnostuneita on paljon ja että heidän joukossaan on myös paljon nuoria. 

– Vaikuttaisi siltä, että kiinnostus luostarielämää kohtaan on kasvamassa, ja sen perusteella voisi arvella, että luostariin tulee tulevaisuudessakin lisää uusia veljiä. Valamossa on tälläkin hetkellä uusia innostuneita kilvoittelijoita. Yleisellä tasolla voimme iloita siitä, että Valamossa meillä on kaikki tarvittava luostarielämää varten.

Vierailut Valamon luostarissa ovat olleet hengellisesti hyvin merkittäviä lukemattomalle määrälle maailmassa eläviä ihmisiä – niin ortodokseille kuin muillekin. 

– Toivon että näin tulee olemaan myös jatkossa. Valamo on pyhä paikka, ei niinkään meidän Valamossa nyt kilvoittelevien vuoksi, vaan siksi, että luostarissa on ennen meitä rukoillut suuri joukko pyhiä munkkeja, ja myös luostarissa säilytettävien pyhäinjäännösten ja ikonien kautta. Luostarissa vierailijoilla on mahdollisuus tuntea pyhyyden kosketus, ja joillekin lyhytkin vierailu voi muuttaa koko elämän suunnan. Veljestö toivottaakin vierailijat edelleen lämpimästi tervetulleiksi luostariin rukoilemaan yhdessä veljestön kanssa ja kokemaan luostarin rauhaa saadakseen voimia elämäänsä.

Juttu on julkaistu ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon ort.fi -sivuilla.

Ilomantsin Hömötin kylässä syntynyt ja Tuupovaaran Sonkajanrannalla asuessaan ortodoksisena uskonnonopettajana ja aktiivisena kansanvalistajana elämäntyönsä tehnyt Johannes Vasileinpoika Karhapää (1884–1918) liitettiin ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon vuonna 2019. Hän sai silloin nimen pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Pyhän maalliset jäännökset on haudattu Karhapäitten sukuhautaan ikiaikaiseen Kokonniemen kalmistoon Ilomantsissa.

Johannes Karhapään hautajaiset järjestettiin 103 vuotta sitten Ilomantsin kirkolla. Hänen hautajaispäivänsä on toisen valonkantajan ja uskonsa vuoksi tapetun eli pyhän neitsytmarttyyri Lucian päivä 13. joulukuuta. 

– Tänä vuonna muistimme päivää tekemällä pienen seurueen voimin pyhiinvaellusretken. Kävimme pyhän profeetta Elian kirkon luona llomantsissa ja sieltä menimme valontuojaksikin kutsutun pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen haudalle, kertoo Karhapään sukuun kuuluva Anne-Mari Tiainen. 

Vuoden pimeimpään aikaan tehty pyhiinvaellus oli monella tavalla valoisa ja siitä jäi vahva tunne, että valo ei enää vähene. 

– Olen pannut merkille, että sukulaisten lisäksi Karhapäitten haudalla on viime vuosina alkanut vierailla jonkin verran muitakin pyhiinvaeltajia. Kävijöiden tuomat kynttilät valaisevat joskus hautapaikkaa, ja kesällä sitä koristavat silloin tällöin tuoreet kukkaset. Aikaisemmin ainoastaan Johanneksen Kajaanissa asuva sukulainen Aira Karhapää hoiti ja kaunisti hautaa joka kesä yli 40 vuoden ajan. Lisäksi hän järjesti haudalla vuonna 1995 ensimmäisen Johanneksen muistopalveluksen nykyisen emerituspiispa Panteleimonin kanssa. Mukana olivat myös munkki Efraim ja Hilkka Kuusela eli ”Pogostan Hilkka”.

Metropoliitta Panteleimon painotti Aamun Koitossa vuonna 2005 julkaistussa ”Unohdettu hauta” -kirjoituksessaan, että Johannes Karhapää on marttyyri ja tätä unohdettua uskonsankaria pitäisi muistaa enemmän. Nykyisin Iljan praasniekan aikaan ja muulloinkin pidetään Kokonniemessä ja pyhän Elian kirkossa palveluksia pyhän Johanneksen muistoksi.

Isoisien opastamina

Johannes Karhapään hautajaiskuva on otettu vuonna 1918 Ilomantsin kirkon pohjoispuolen seinustalla. 

– Ottamassamme uudessa kuvassa Johanneksen sukulainen Jorma Karhapää seisoo samalla paikalla, missä hänen isoisänsä Matti Karhapää on vanhan hautajaiskuvan mukaan seisonut, kertoo Tiainen.

−Siinä se on Ukko-Matti kirkon seinustalla seissyt ja ollut sukulaismiestään, syyttömänä murhattua Johannesta kunniallisesti hautaan saattamassa, miettii puolestaan Jorma Karhapää ja jatkaa:

−Ei ole Ukko-Matti osannut aavistaa, että satakunta vuotta myöhemmin Johannesta kunnioitetaan pyhänä miehenä, ja me käymme pyhiinvaeltamassa hänen jalanjäljillään menneitä aikoja ja tapahtumia muistelemassa.

Anne-Mari Tiainen jatkaa hautajaismuistelua:

−Ukkini Nikolai Karhapään kertoman mukaan Airion Jaakko on soittanut kirkonkelloja Johanneksen hautajaisissa tavallista kovempaa ja sanonut, että ”pitäähän se miehelle viimeinen matka”. 

Johanneksen kuukausia vankeudessa virunut ja henkisesti murtunut veli Jaakko ei pelon takia osallistunut hautajaisiin.

– Hän joutui vielä pitkään kansalaissodan jälkeen pelkäämään, että hänet taas vangitaan ja ehkä tapetaankin kuten veljensä. Muitakin Karhapään sukuun kuuluneita on pelon ja vainon vuoksi jäänyt pois Johanneksen hautajaisista, kertoo Tiainen.

Naapuritalon isäntä Jaakko Sissonen kuljetti Johanneksen kotona puhdistetun ja arkkuun kauniisti laitetun ruumiin Sonkajanrannalta hevosella ja reellä Ilomantsiin haudattavaksi. Alkumatka ajettiin Sonkajanrannanjärven jäätä pitkin. 

Suomen kansalaissodan jälkeisten levottomien aikojen vuoksi hautajaisia ei uskallettu pitää sisällä Ilomantsin ortodoksisessa kirkossa. Toisaalta useita kuukausia joukkohaudassa maannut ruumiskin on ollut niin huonossa kunnossa, ettei sitä ole oikein voitu viedä kirkkoon.

Johannesta tukeneiden ja Hömötissä asuneiden Dimitri ja Sandra Huurinaisen tyttären Niina Saavalaisen kirjeestä vuodelta 1988 löytyy muistelus hautajaisista: ”Muistan selvästi sen ajan kun Johannes Karhapäätä haudattiin. Lienee siitä aikaa. Satoja hevosia oli jonossa kirkolle mennessä saattajineen.”

Uusi pyhä synnyttää pyhiinvaelluskulttuuria

Tiainen kertoo useamman henkilön esittäneen toiveen, että Suomessa kehitettäisiin nyt uusien pyhien myötä myös uutta pyhiinvaelluskulttuuria.  

Pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen elämään liittyviä pyhiinvaelluskohteita ovat esimerkiksi syntymäkodin paikka Ilomantsin Hömötissä, asuintalon paikka ja hänen rakennuttamansa kirkko Tuupovaaran Sonkajanrannalla, teloituspaikka ja punaisten joukkohauta Joensuun Siilaisilla sekä Karhapäitten sukuhauta Ilomantsin Kokonniemessä.

Muutamissa näistä samalla seutukunnalla sijaitsevista paikoista pidettiinkin muistopalveluksia Johanneksen kanonisointijuhlallisuuksien yhteydessä.

−Pyhiinvaellus on matka, mutta siinä ei ole olennaista kuljettavan matkan pituus. Lyhytkin vaellus voi riittää rauhoittumiseen, ajatusten keskittämiseen ja tärkeiden asioiden äärelle syventymiseen. Pyhiinvaellushan on ennen kaikkea matka omaan sisimpään, muistuttaa Tiainen.

Pieniä pyhiinvaelluksia rukoushetkineen ja muistoaterioineen on ”karhapääläisten” kesken pyhän Johanneksen jalanjäljille jo tehty, sillä suku haluaa vaalia hänen muistoaan elävänä. Karhapään suvun jäsenten ehdotuksesta Joensuun ortodoksinen seurakunta ja Pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen seura järjestivät viime heinäkuussa ristisaaton Karhapään kotikylässä Sonkajanrannalla. 

Monikymmenpäinen joukko vaelsi kirkonrakentaja-Johanneksen kulkemaa reittiä ja suurelta osin myös hänen aikaansaamaansa tietä pitkin Karhapään työn hedelmänä nousseen pyhän naisprofeetta Hannan kirkolta Karhapäänvaaralle, Jaakko ja Johannes Karhapään entiselle kotitilalle. Veljesten kotitalosta on jäljellä enää joitakin paikoiltaan pois siirrettyjä sokkeli- ja rappukiviä.

Syntymäkodin paikka Kaunisvaarassa

Kesällä 2021 muutamia Karhapään sukuun kuuluvia ja muita kiinnostuneita teki pyhiinvaelluksia Johannes Karhapään syntymäkodin paikalle, Ilomantsin Hömötin kylässä olevalle Kaunisvaaran tilalle. Se ei ole enää Karhapäitten omistama, mutta nykyinen omistaja suhtautuu myönteisesti pyhiinvaelluksiin ja niihin liittyvään toimintaan maillaan.

−Sieltä hieman vaikeakulkuisen matkan päästä kuusikon keskeltä löytyivät kaikki rakennusten paikat, kuten seppäsukumme miesten vanhan työhuoneen eli pajan pohja ja navetan jämerä kivinen alaosa. Pyhän miehen syntymäkodin kivirappusten ylimpään askelmaan Lauri Karhapää hakkasi taltalla merkinnän ”JOHANNES 1884”, selostaa Jorma Karhapää.

−Oli vaikuttavaa käydä Johanneksen syntymäpaikalla ja sukumme juurilla, esi-isiemme mailla. Siellä on ollut Karhapäitten tämän sukuhaaran kantatila ainakin 1700-luvulta asti. Lauri osasi kertoa hyvin paljon mielenkiintoista tietoa ja eloisia tarinoita Kaunisvaaran tilasta, Jorma Karhapää jatkaa.

Johannes Karhapään kanonisoinnin jälkeen, syksystä 2019 lähtien pieni joukko Karhapään sukuun kuuluvia ja muitakin hartaita seurakuntalaisia on kokoontunut liki joka sunnuntai Sonkajanrannan kylässä sijaitsevaan pyhän naisprofeetta Hannan kirkkoon toimittamaan pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen muistoksi akatistosta. Aktiivinen, yleensä alle kymmenpäinen joukko lukee ja laulaa pyhän Johanneksen kunniaksi kirjoitetun akatistoshymnin, joka kuvailee runollisessa muodossa Johanneksen maallisia elämänvaiheita ja hänen siirtymistään taivaallisten esirukoilijoiden joukkoon.

Teloitettiin sisällissodan uhrina

Johannes Karhapää tapettiin Suomen kansalaissodan melskeissä vuonna 1918 ortodoksisen uskonnon puolesta toimimisensa vuoksi, mutta taustalla olevat asiat ovat hyvin monisyisiä. Johanneksen ”synneiksi” laskettiin se, että hän oli hakenut ja saanut Venäjältä tukea erityisesti kotikylänsä Sonkajanrannan hyväksi ja hankkinut sinne koulun, kirkon ja tien.

Johannes Karhapään murhaaminen liittyi Suomen silloiseen poliittiseen tilanteeseen. Suomi oli ollut Venäjän keisarin alainen suuriruhtinaskunta ja suomalaiset ortodoksit olivat kuuluneet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kansallisuusaatteen voimistuttua ortodoksisuus yhdistettiin negatiivisessa mielessä venäläisyyteen. Myöhemmin historian tutkijatkin ovat todenneet, että Karhapää oli vakaumuksellinen ortodoksi, jolla ei ollut poliittisia tavoitteita. Hän oli tsaarin vallan kannattaja, eikä siis ”punikki” tai bolsevikki. 

Suomen itsenäistymisen jälkeen syttyneen kansalaissodan melskeissä 33-vuotias Johannes Karhapää ammuttiin punaisten joukkohautaan Joensuun Siilaisilla. Häntä oli syytetty venäläisten kanssa vehkeilystä ja vastustajat olivat nimitelleet Karhapäätä ”ryssän kätyriksi”. Hänen elämänsä päättyi ampumalla tehtyyn telotukseen yön pimeydessä joskus maalis-huhtikuussa 1918. Hautakiveen on merkitty hätkähdyttävän voimakas ilmaisu ”MURHATTU JOENSUUSSA”, mutta nimenomaan se on totuus Johannes Karhapään kohtalosta: hänet murhattiin syyttömänä ja ilman oikeudenkäyntiä.

Pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen perintö

• Älä riitele
• Etsi sovintoa
• Anna anteeksi

”Sielunvihollisen riehuessa ja yllyttäessä veljen veljeään vastaan sinä, pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes, jouduit petollisten ihmisten käsiin, jotka vihansa tähden syöksivät lukuisia ihmisparkoja kuolemaan ja hautaan.” (Ote akatistoshymistä pyhälle marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaiselle)

Ylhäällä pääkuvassa koverolainen Jorma Karhapää ja ilomantsilainen Lea Tykkyläinen sukulaistensa Karhapäitten haudalla Kokonniemen kalmistossa Johanneksen hautajaispäivän muistohetkessä 13.12.2021. Kuva: Anne-Mari Tiainen

Joulukuun 16. päivä 2021 tulee kuluneeksi 20 vuotta Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon virkaanasettamisesta. Juhlaa vietetään merkkipäivää edeltävänä sunnuntaina 12.12.2021 Uspenskin katedraalissa klo 10 toimitettavassa juhlaliturgiassa. Voit seurata arkkipiispa Leon toimeen asettamisen merkkipäivän liturgiaa verkossa. (Avaa uuden sivuston)

Alkuperäisen suunnitelman mukaan liturgian jälkeen oli tarkoitus siirtyä kaikille yhteiselle juhlalounaalle Helsingin kaupungintalon ravintolaan. Koronatilanteen heikkenemisen vuoksi lounastarjoilua ei kuitenkaan voida järjestää riittävän turvallisesti edes koronapassin avulla.

Tartuntojen ehkäisemiseksi myös kirkossa noudatetaan enimmäishenkilömäärärajoituksia. Merkkipäivän vuoksi palvelukseen on kutsuttu laajasti hiippakunnan papistoa ja kirkon sekä hiippakunnan luottamushenkilöitä. Lisäksi arkkipiispa vihkii liturgiassa Joel Haahtelan ipodiakoniksi ja diakoniksi ja myös vihittävän läheisille on varattu tilaa kirkkoon. Haahtelan kirjasuosikkeihin liittyvä haastattelu julkaistiin Aamun Koitossa kesällä 2021.

Käytännössä kutsuvieraat tulevat tässä tilanteessa täyttämään noin 90% käytettävissä olevista paikoista. Kaikkien turvallisuutta ajatellen kirkkoon tullaan ottamaan vain sen verran ihmisiä kuin sinne kutsuvieraiden saapumisen jälkeen vielä rajoitusten puitteissa mahtuu. Tämä on syytä huomioida jo kyseisen sunnuntain kirkkomatkaa suunnitellessa. Normaalisti lisätilaa löytyisi kirkon kryptasta, mutta se on valitettavasti edelleen suljettuna sähköremontin jatkumisen vuoksi.

Liturgia toimitetaan Helsingissä samana päivänä myös Myllypuron kappelissa (kello 9) ja Pyhän Kolminaisuuden kirkossa (kello 10). Liisankadun Kotikirkossa toimitetaan englanninkielinen liturgia kello 10. Liturgia toimitetaan samana aamuna myös Tikkurilan, Tapiolan ja Klaukkalan kirkoissa – kaikissa kello 10 alkaen. Myös Kirkkonummella Pokrovan kirkossa toimitetaan sunnuntaina liturgia kello 10.

Pirkanmaan Lehtitalo on julkaissut 8.12. arkkipiispa Leon merkkipäivähaastattelun (Avaa uuden sivuston).

Suomen ortodoksiselle kirkolle on määrä laatia toimintaohje lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tai aikuiseen kohdistuvan seksuaalisen häirinnän estämiseksi. Kirkollishallitus perustaa työryhmän toimintaohjeen laatimiseksi.

Toimintaohjetta on määrä noudattaa mahdollisissa hyväksikäyttö- ja häirintäepäilyissä seurakunnissa ja kirkon keskushallinnossa. Toimintaohje koskee myös luostareita, ortodoksista seminaaria ja kirkon kanssa yhteistyösopimuksen tehneitä järjestöjä. Edellä mainitut tahot raportoivat ohjeen käyttöönotosta hiippakunnan piispalle.

Toimintaohjeessa on otettava huomioon erityisesti lapset, vanhukset ja haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt. Toimintaohje on käännettävä seurakunnissa käytettäville yleisimmille kielille ja sen on oltava helposti saatavilla.

Kirkollishallituksen on määrä hyväksyä toimintaohje 30.4.2022 mennessä. Valmis toimintaohje julkaistaan kirkon ja seurakuntien verkkosivuilla.

Valtaosa jää pimentoon

Etenkin lapsille ja nuorille on tärkeää tietää, kehen voi olla yhteydessä seksuaalisen hyväksikäytön tai -häirinnän tapahtuessa.  Haasteeksi muodostuu hyvin usein se, että häirinnästä ei uskalleta kertoa, ja se jää tästä syystä tunnistamatta. Näin ollen on mahdotonta arvioida täsmällisesti, kuinka paljon seksuaalista ahdistelua esimerkiksi omassa kirkossamme esiintyy. Tunnusomaista on, että yleensä julki tulee vain jäävuoren huippu.

– Olisin hyvin yllättynyt, ellei kirkkomme piirissä ilmenisi lainkaan seksuaalista ahdistelua. Näin voisi olettaa jo ulkomailla ja toisissa kirkkokunnissa ilmenneiden tapausten perusteella. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa Euroopan Neuvoston arvio siitä, että 90% seksuaalisesta häirinnästä ei koskaan tule ilmi, sanoo tutkija ja opettaja Margarita Gerouki.

Gerouki on perehtynyt seksuaalivalistukseen, ja hän on myös koostanut aiheeseen liittyvää opetusmateriaalia.

– Seksuaalivalituksen yksi tärkeä aihe on seksuaalisen hyväksikäytön ehkäiseminen.

Ota puheeksi rajat

Margarita Gerouki on ollut laatimassa muun muassa ”Leikin Frixoksen kanssa” -kirjaa, jonka päämääränä on estää seksuaalista hyväksikäyttöä. Kirja tarjoaa opettajille ja muille lasten kanssa työskenteleville keinoja ottaa puheeksi keho ja rajat, sekä tarjoaa apua siinä, miten voi paljastaa salaisuuksia, jotka koetaan epämiellyttäviksi ja vaivaannuttaviksi.

World Association for Sexual Health -järjestö palkitsi kirjan Excellency and Innovation in Sexuality Education 2019 -palkinnolla.

– Sysäys kirjan kirjoittamiselle oli hyvin surullinen tapaus synnyinpaikkakunnallani Kreetan Rethimnossa 2011, jolloin kaikkiaan 36 poikaa joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Tässä tapauksessa hyväksikäyttäjä oli poikien koripallojoukkueen valmentaja.

Gerouki painottaa, että ”saalistajat” hakeutuvat hyvin mielellään paikkoihin, joissa he pääsevät tekemisiin etenkin lasten ja nuorten kanssa – tai muiden haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten, kuten vammaisten tai vanhusten, kanssa. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi urheiluseurat, seurakunnat, harrastuspiirit, koulut ja hoitolaitokset.

”Mallikansalainen” ulospäin

Lasten ahdistelija on tyypillisesti ”kunniallinen” yhteisön jäsen, joka nauttii luottamusta. Yli 80% uhreista tuntee ahdistelijansa hyvin. Ahdistelija käyttää hyväkseen uhrinsa tarpeita luodakseen heihin luottamuksellisen suhteen. Tyypillisesti uhri on lapsi, joka saattaa olla jollakin tavalla haavoittuva: taloudellisesti, kehityksellisesti, psyykkisesti tai sosiaalisesti.

– Tyypillinen uhriksi joutuva lapsi tai nuori saattaa janota huolenpitoa, hellyyttä tai huomiota. Mikäli oma perhe ei kykene tarjoamaan riittävää turvaa ja huolenpitoa, lapsi tai nuori voi olla helppo uhri hyväksikäyttäjälle.

– Jotta ahdistelu on mahdollista estää, on hankittava tietoa ilmiöstä, ja opetettava lapsia ja nuoria tunnistamaan omat rajansa ja kertomaan ahdistelusta aikuiselle. Työpaikoilla on syystä luoda selkeät säännöt lasten ja hoitajien tai opettajien välisille kontakteille.

– Aikuisina meidän on tunnettava ahdistelijoiden toimintatavat, joiden avulla he pyrkivät lähestymään lapsia, olipa kyse sitten reaali- tai digimaailmasta. Meidän on lisäksi kyettävä tunnistamaan hyväksikäytön hälytysmerkit samoin kuin hyväksikäytön seuraukset lasten ja nuorten terveyteen ja hyvinvointiin. Lisäksi tulisi tunnistaa ne lapset ja nuoret, jotka ovat haavoittuvassa asemassa. On osattava kuunnella lapsia, minkä lisäksi tulisi olla rohkeutta ilmiantaa ja raportoida hyväksikäyttötapaukset.

– Meidän tulee opettaa tunnistamaan ne kehonsa osat, jotka ovat yksityisiä, ja joihin ei saa kajota. Samoin lasten ja nuorten on opittava tunnistamaan ja puolustamaan omia rajojaan niin elävässä elämässä kuin digimaailmassakin. Samoin heitä on opetettava tunnistamaan, millaiset suhteet ovat normaaleita lasten ja aikuisten välillä, ja millainen käytös ei ole hyväksyttävää tai soveliasta.

– On myös erittäin tärkeää painottaa lapsille ja nuorille, että hyväksikäyttö ei ole koskaan heidän syynsä tai heidän vastuullaan, vaan vastuu on yksinomaan aikuisella. Lisäksi heidän on tiedettävä ne turvalliset aikuiset, kenelle he voivat kertoa ahdistelusta.

Vaikka aihe on vaikea, sitä ei pidä vältellä.

– Salailu ja vaikeneminen ovat omiaan lisäämään seksuaalista ahdistelua. Meidän on oltava tarpeeksi vahvoja voittamaan mahdolliset häpeän tunteet, ja ottamaan puheeksi ahdisteluun liittyvät asiat lastemme kanssa, Gerouki vetoaa.