”Ollos iäti muistettu”, rukoillaan ortodoksisessa hautauspalveluksessa. Tässä anomuksessa kiteytyy Kirkon usko ihmisen kykyyn vapautua synnin ja kuoleman kahleista.

Ihmisen maanpäällinen elämä on ohikiitävä: ”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois.” (Ps. 90:10). Jokaisen maallinen muisto katoaa sitä mukaa, kun hänen sukunsa ja lähipiirinsä sammuu.

Kuolleen muisto säilyy iäti vain Jumalan tykönä, mutta ihmismuistia voidaan virkistää. Juuri siksi hautausmaat ovat paitsi pyhiä paikkoja, myös tärkeitä kulttuurikohteita.

Helsingin ortodoksinen hautausmaa on paljastanut aarteensa laajalle yleisölle Marianna Flinckenberg-Gluschkoffin Muistojen hiljainen puutarha -teoksen myötä. Se on julkaistu Valamon luostarin kustantamana ja Niclas Wariuksen tunnelmallisesti kuvittamana.  

Kuin historian aarreaitta

Helsingin ortodoksinen hautausmaa Lapinlahdessa kätkee uumeniinsa muistoja vainajien elämäntyöstä, teoista ja saavutuksista. Hautamuistomerkit ovat virstanpylväitä, jotka viitoittavat yhteiskunnan eri vaiheita ajan saatossa. Vainajien nimien takaa paljastuu kokonaisia aikakausia.

Helsingin vanhalle ortodoksiselle hautausmaalle haudattu esimerkiksi suositun olutpanimon perustaja Nikolai Sinebrychoff, kallisarvoisista pääsiäismunistaan kuuluisa hovikultaseppä Agathon Fabergé, Venäjän viimeisen keisarinna Aleksandran hovineiti Anna Vyrubova, laulajalegenda Kirka (Kirill) Babitzin ja elokuvaohjaaja Valentin Vaala.

Flinckenberg-Gluschkoffin kirjassa on mainittu kaikkiaan noin 270 henkilöä, ja heistä 170 henkilön elämäntarinaa on kuvailtu tarkemmin. Materiaalin karsiminen oli haasteellista, ja 11 elämäntarinaa täytyi jättää kirjan ulkopuolelle, koska myös paljon kuvia täytyi mahduttaa mukaan. Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla lepäävien taustojen tutkijana Flinckenberg-Gluschkoff teki paljon uraanuurtava työtä muun muassa haastattelemalla ihmisiä ja käymällä jopa kansainvälistä kirjeenvaihtoa.

Ennen kuin Flinckenberg-Gluschkoff aloitti kirjaan koostamisen, hautausmaata koskien oli löydettävissä materiaalia, kuten Natalia Baschmakovan ja Marja Leinosen Russian life in Finland 1917–1939. A local and oral history. Kyseisen teoksen lopussa on Erja Laurila-Hellmanin laatima luettelo seurakuntaa varten niistä haudoista, jotka on syytä säästää – muuten haudat kierrätetään uuteen käyttöön, ellei sopimusta uusita.

– Minulla oli tavallaan valmis latu, sen kun lähti vain kulkemaan sitä pitkin.

Koska päätös kirjan kirjoittamisesta ei ollut kustantamon, vaan tekijän, Flinckenberg-Gluschkoff sai luoda teoksesta juuri omanlaisensa, omia ja muiden muistikuvia käyttäen. Myös arkistot ja muut lähteet – arkistot, tieteelliset tutkimukset ja elämäkerrat – ovat olleet tutkijalle suureksi avuksi.

– Hautausmaalla lepäävien omaisista moni suhtautui projektiin valtavan positiivisesti ja auttoi kaikin keinoin. Vihjeitä siitä, mitä kannattaa mainita, tuli jopa niiltä, kenen varsinaista apua ei edes ehditty pyytää. Kirjeitä saapui Yhdysvalloista asti, vaikka lähettäjä ei ollut käynyt hautausmaalla moneen kymmeneen vuoteen.

Tutkimuksen polulla eteneminen ei kuitenkaan aina ollut sujuvaa.

– Yksi ainoa henkilö suhtautui negatiivisesti. Kyseessä oli edesmenneestä henkilöstä eronnut aviopuoliso, joka sanoi suoraan, ettei halunnut hänen entisestä puolisostaan kirjoitettavan. Vastasin hänelle, että mainitsematta jättäminen on mahdotonta, koska joitakin tietoja on olemassa, ja kyseinen henkilö oli merkittävä, niin ettei häntä olisi missään nimessä voinut jättää pois. Lopulta sain yllättävän tiedon toisesta lähteestä.

Unohdettujen jäljillä

Tietojen etsintä muistutti välillä salapoliisityötä.

– Aineiston keruu kirjassa mainittujen henkilöiden elämänvaiheista oli välillä todella haasteellista. Monien vainajien muisto elää vielä jälkeläisten keskuudessa, mutta asia ei ole aina niin – kaikilla ei ole enää elossa olevia sukulaisia. Yksi tällainen henkilö on ruhtinatar Jekaterina Trubetskaja, jonka haudalla on uusi tammiristi ja uusi nimikilpi on valmisteilla. Hänen tietojaan oli alkuun äärimmäisen vaikeaa saada, kunnes ne löytyivät Ritarihuoneen arkistosta. Silti mitään tietoa ei juurikaan säilynyt siitä, milloin ja missä olosuhteissa hän tuli Suomeen.

Myöskään 1920-luvun emigranttirunoilijoita tai taitelijoita ei enää tunneta. Kirjailijan mielestä oli jossain määrin pysäyttävää huomata, miten lyhyt on myös kulttuurivaikuttajan elämänkaari ja miten nopeasti hänenkin muistonsa painuu unholaan ilman omaisia.

Vaikka pyrkimys olisi laatia kertomus mahdollisimman oikein, jotain tärkeätä saattaa silti jäädä pois.

– Yleensä löytyi joku tutun tuttu, joka tiesi edes hiukan. Oli toki myös heitä, jotka tunsin itse entuudestaan. Meillähän oli ja on edelleenkin venäjänkielinen ortodoksinen nuorisokerho, jonka jäsenet ovat keski-iältään hiukan alle 90-vuotiaita. Nuorisokerhon kautta löytyi paljon tietoa sillä tavalla, että joku muisti tai tunsi jonkun. Aivan uskomaton informantti on ollut Sergei Pogreboff. Hän on tavattoman tietorikas ja avulias.

Valmistelevassa työssä Marianna Flinckenberg-Gluschkoffia on erityisesti turhauttanut hänen saamiensa tietojen ristiriitaisuus.

– Jotta kirja olisi virheettömämpi kuin se nyt on, se olisi vaatinut vähintään viiden vuoden lisätyön – tiedot olisi pitänyt tarkistaa vähintään kolmesta eri lähteestä. Jos tarkistaa kahdesta, informaatio on usein ristiriidassa keskenään. Se on äärettömän turhauttavaa.

”Ilotulitus” vaimolle

Kaiken kaikkiaan Marianna Flinckenberg-Gluschkoff kuvailee kirjan valmistamista hyvin palkitsevaksi. Hautausmaalla lepäävien taustoihin tutustuminen teki kirjailijaan syvän vaikutuksen. Tuntuu siltä kuin olisi oppinut tuntemaan valtavan määrän uusia tuttavia eri ajoilta ja aloilta. 

– Olen oppinut tuntemaan aivan ihania ja myös hyvin jännittäviä ihmisiä eri ryhmistä: kauppiaat, papit, sotilashenkilöt… ja kaikista ryhmistä minulla oli omat suosikkini.

Yksi suosikkihenkilöistä on 1850-luvulla syntynyt amiraali Oskar Starck.

– Ihmisiä tavatessani olen saanut ujutettua kirjan mainoksen keskusteluun sitä kautta, että tiedustelen, satutteko tietämään, kuka oli kolmas suomalainen, joka on jättänyt nimensä maailmankartastoon – siis minun tietämäni mukaan, voihan heitä olla enemmänkin. Starck oli Japanin sodan alkaessa 1904 venäläisen Port Arthurin linnoituksen komentaja ja eskadroonan päällikkö. Hän järjesti laivallaan vaimonsa Marian syntymäpäiväjuhlat, ja juuri silloin japanilaiset ampuivat ensimmäisen kerran – mutta onneksi vähän harhaan. Vieraat iloitsivat kovin ja kehuivat aviomiestä, joka järjesti vaimolleen niin upean ilotulituksen. Starck kartoitti Vladivostokin seutua aikoinaan niin paljon, että hänen nimensä mukaan on nimetty kaksi Starckinsalmea, yksi Vladivostokin ja toinen Sahalinin vieressä.

Muistojen hiljainen puutarha ei ole vain historiikki tai kokoelma elämäntarinoita, vaan myös vaikuttava valokuvateos. Niclas Warius onnistui vangitsemaan vanhan ortodoksisen hautausmaan tunnelman mestarillisesti. Myös kirjailija on tyytyväinen yhteistyöhön ja sen lopputuloksen.

– Kuvat tekevät kirjan, ja se on onnistunut, kun mukana on tietty persoonallinen visio ja ote – sekä ennen kaikkea tunne. Niclas Warius oli mukana koko sydämellään ja se, että valokuvaajaksi valikoitui nimenomaan hän, oli suuri lahja. Warius löytyi tyttäreni Kira Gluschkoffin kautta – ja parempaa valokuvaajaa tälle kirjalle emme olisi voineet saada.

Tietokirjailijaksi eläkepäivillä

Marianna Flinckenberg-Gluschkoffilla itsellään on mittava työura – monet saattavat tuntea hänet 50 vuoden takaisen ensimmäisen venäjän kielen televisiokurssin opettajana. Sen jälkeen hän työskenteli vajaat 40 vuotta Helsingin yliopiston venäjän kielen lehtorina.

Tarmokas nainen ryhtyi vielä eläkepäivillään tietokirjailijaksi. Kirjoja onkin kertynyt kahdeksan, käsillä oleva viimeisin teos mukaan lukien. Aihepiiri on vaihdellut omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista ja Luoteis-Siperian poropaimenten kulttuurista aina ortodoksista ikonitaidetta käsitteleviin teoksiin. Jälkimmäiseen aihepiiriin hänet perehdyttivät ikonimaalaus- ja konservointiopinnot Leonid Uspenskin johdolla 1960-luvulla Pariisissa ja Irma Jaryginan opastuksella silloisen Leningradin (nyk. Pietari) Venäläisessä museossa.

Ajatus kirjasta syntyi lokakuussa 2020, kun Flinckenberg-Gluschkoff toimii erään kulttuuriharrastajien ryhmän oppaana Lapinlahden hautausmaalla.

– Silloin ajattelin, että tästä pitää kirjoittaa kirja. Hanke oli päässyt alkuun, sillä taidehistorioitsija Petja Hovinheimo oli jo aloittanut kirjaan tähtäävän projektin ja ehtinyt suunnitella haastatteluja – keiden edesmenneiden sukulaisia ja tuttavia tulisi haastatella ja kartoittanut tarvittavia lähteitä. Kuitenkin Hovinheimo menehtyi odottamatta ennen kuin projekti ehti valmistua, Flinckenberg-Gluschkoff kertoo.

– Koin voimakkaasti, että koska kukaan ei ollut ryhtynyt jatkamaan hanketta, minuun tehtäväni oli kirjoittaa äidinäitini ja muiden sukulaisten kautta niin rakkaaksi muodostuneesta hautausmaasta. Tuntui, kuin olisin saanut lahjan; ikään kuin varhaisvuoteni syvästi ortodoksisen mummini seurassa olisivat valmistaneet minua juuri tätä tehtävää varten.

Rohkaisua aikojen takaa

Yleensä ihmisen elämänkaari mielletään kehityspoluksi, jota kulkien kukin kasvaa ja viisastuu. Uskotaan myös, että hyödyllistä elämänkokemusta pystytään välittämään jälkipolville. Todellisuus on kuitenkin usein toinen: vain harva oppii edeltäjänsä virheistä.

Tänä päivänä kiinnostus jopa oman kansan historiaa kohtaan vähenee. Muistot saatetaan kokea jopa rasitteeksi.  

Myös Flinckenberg-Gluschkoff tunnistaa ongelman.

– Koska historianopetus on vähentynyt, toivon kirjani vaikuttavan siten, että etenkin nuoret huomaisivat historian merkityksen – sekä sen, että mikään ei ole tullut tyhjästä, vaan ihmiset ovat todella ponnistelleet, käyneet läpi erittäin vaikeita aikoja – ja silti he rakentaneet pääkaupunkimme tärkeitä paikkoja.  

Kirjan viesti on muullakin tavalla ajankohtainen.

– Pakolaiset ja maahanmuuttajat pitäisi ottaa ilolla vastaan. Koskaan ei voi ennalta tietää, miten uskomattoman luovasta henkilöstä voikaan olla kyse – hänestä voi olla iloa pitkäksi aikaa. Toisaalta tulee rohkaista maahanmuuttajia ja pakolaisia, että vaikka he tulisivat vaikeista olosuhteita, on olemassa esimerkkejä vaikkapa siitä, että maaorja on kohonnut kauppaneuvokseksi. Lukemattomat maahanmuuttajat ovat olleet hyödyllisiä koko maalle.

Pääkuva ylhäällä: Marianna Flinckenberg-Gluschkoff tuntee tulleensa ”tutuksi” monen edesmenneen merkkihenkilön kanssa. Kuva: Vladimir Sokratilin

Lähde:
Marianna Flinckenberg-Gluschkoff & Niclas Warius: Muistojen hiljainen puutarha. Valamo-kustannus. Tallinna Raamatutrükikoja 2023. Saatavilla muun muassa Valamon luostarin verkkokaupasta.

Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koiton numerossa 5/2023. Sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myös muulloin, esimerkiksi vainajien muistelupäivien aikoihin.

Tuolit ja kahvikupit eivät tahdo riittää Kuopion ortodoksisen seurakunnan seurakuntasalissa. Salissa on yli 70 ihmistä kuuntelemassa piispa Sergein esitelmää rukouksesta. On lokakuun lopun tiistai. Menossa on Kuopion tiistaiseuran järjestämä tilaisuus.

Tilaisuutta seuratessa on vaikea uskoa, että perinteikkäiden tiistaiseurojen toiminta on ollut jo pitkään hiipumassa. Tilastojen valossa näin kuitenkin on. Samalla tiistaiseurojen, kirkkokuorojen ja ikonipiirien kattojärjestö, vuonna 1885 perustettu Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta (PSHV) joutuu pohtimaan omia toimintatapojaan.

Kuopion tiistaiseura on kutsunut tilaisuuteen edustajia neljästä muusta Kuopion seurakunnan alueella toimivasta tiistaiseurasta. Tapaamisen tarkoituksena on vaihtaa kokemuksia ja pohtia yhdessä, mitä tiistaiseurojen toiminnan elvyttämiseksi voitaisiin tehdä.

Paikalla olevien vastuuhenkilöiden viesti toiminnan nykytilasta on samanlainen. Väki vanhenee. Puheenjohtajien, sihteereiden ja rahastonhoitajien löytäminen on vaikeaa. Tehtävät kasaantuvat samoille henkilöille.

Tuusniemen tiistaiseuraa pitkään vetänyt Martti Kähkönen on hyvä esimerkki. Tiistaiseuran puneenjohtajuuden lisäksi hän oli aikaisemmin Kuopion seurakunnanvaltuuston puheenjohtaja ja hiippakunnan kirkolliskokousedustaja. Tuusniemellä hän on myös Apostolien Pietarin ja Paavalin kirkon isännöitsijä.

Kähkönen kertoo, että Tuusniemen tiistaiseurassa on 18 maksavaa jäsentä.

– Puolet jäsenistä on luterilaisia. Meillä on ekumeeninen tiistaiseura. Toiminnassa tärkeintä taitaa olla yhdessäolo, seurustelun sakramentti, Kähkönen pohtii.

Suonenjoen tiistaiseuran puheenjohtaja Hilkka Koponen myöntää olevansa huolestunut tulevaisuudesta. Suonenjoella tiistaiseurassa on 17 jäsentä. Vähäisen jäsenmäärän vuoksi tehtäviä on vaikea jakaa.

– Me organisoimme erilaisia talkoita. Hengellinen puoli kokoontumissa on kuitenkin jäänyt minimiin. Seurakunnan pappeja on vaikea saada tilaisuuksiin. Ajelemme tässä suhteessa ikään kuin puolivaloilla, Koponen kertoo.

Samanlaisen arvion saa Lapinlahden tiistaiseuran puheenjohtajalta Helena Punkilta. 

– Meillä toiminta on etupäässä kirkon siivousta ja kaunistamista, hän kertoo.

Sekin on tärkeää. Kaikkien pyhien kirkon uudeksi isännöitsijäksi Lapinlahdelle juuri valittu Erkki Salonen myöntää uskaltaneensa ottaa tehtävän vastaan juuri sen vuoksi, että tietää tiistaiseuran auttavan häntä. Salonen on myös Lapinlahden toisen pyhäkön eli Alapitkällä sijaitsevan Pyhän Kolminaisuuden tsasounan isännöitsijä.

Kulta-aikaa 1980-luvulla

Tiistaiseurojen kultakausi osui 1980-luvun alkuun. Vuonna 1981 tiistaiseuroja koko maassa oli 154 ja niissä kaikkiaan 3594 jäsentä. Samana vuonna PSHV:hen kuului 32 kirkkokuoroa, joissa oli 613 jäsentä.

PSHV:n vuoden 2024 toimintakertomus on tähän verrattuna karua luettavaa. Tiistaiseuroja oli vain 38 ja niihin kuului 766 jäsentä. Kirkkokuoroja oli järjestäytynyt PSHV:hen vain seitsemän. Järjestön alaosastoina oli saman verran ikonipiirejä.

Vuodesta 2018 vuoteen 2024 tiistaiseurojen lukumäärä on vähentynyt peräti yli kahdellakymmenellä.

PSHV:n puheenjohtaja, Oulun metropoliitan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei jaksaa kuitenkin valaa uskoa toiminnan jatkumiseen. Tiistaiseurojen ja PSHV:n alle järjestäytyneiden kuorojen vähenemiseen ei ole löytynyt lääkettä, mutta se ei hänen mukaansa ole tarkoittanut sitä, että itse toiminta olisi vähentynyt samaa tahtia.

– Monin paikoin tiistaiseurat vastaavat pyhäköiden siivouksesta, ja se on todella tärkeää paikallista työtä. Ekumeenisuuskin on hyvä asia, hän korostaa.

Lopettaneiden tiistauseurojen on syntynyt vapaamuotoisempaa toimintaa. Pyhäköiden ympärille on perustettu kirkkopiirejä, jotka vahvistavat pyhäkköyhteisöjä. On opintopiirejä ja keskustelukerhoja, joissa syvennytään ortodoksisuuteen. Ikoneiden maalaus kiinnostaa.

– Kaikki ikonipiirit eivät tiedä, että liittymällä PSHV:hen on mahdollisuus saada avustusta opettajien palkkaamiseen, piispa Sergei muistuttaa.

PSHV julkaisi aiemmin Aamun Koittoa

PSHV määrittelee itsensä kirkon perinteeseen sitoutuneeksi Suomen ortodoksisen kirkon ja sen seurakuntien tukijärjestöksi. Toiminnan tarkoituksena on vahvistaa jäsenten hengellistä kasvua, elävää yhteyttä kirkkoon ja yhteisöllisyyttä.

Vuosikymmeniä PSHV:n valistustyön syömähammas oli Aamun Koitto -lehti. Se tavoitti suuren määrän suomalaisia ortodokseja, vaikka tilattavan lehden levikki 2000-luvulle tultaessa putosikin. Vuosina 2012–2020 PSHV julkaisi lehteä yhdessä silloisen Karjalan hiippakunnan kanssa ja jaettiin ilmaiseksi kaikkiin hiippakunnan ortodoksisiin talouksiin. Aamun Koitto oli tilattava lehti vuoden 2011 loppuun, ja muutos Karjalan hiippakunnan lehdeksi tapahtui vuoden 2012 alusta.

Vuonna 2021 lehden julkaisijaksi tuli Suomen ortodoksinen kirkko. PSHV:lle muutos merkitsi tulojen vähenemistä, minkä vuoksi järjestö joutui luopumaan toiminnanjohtajan palkkaamisesta. Nyt järjestön toiminta nojaa pelkästään vapaaehtoistyöhön.

Viime vuoden alussa PSHV aloitti Mamren Tammisto -nimisen nettikanavan julkaisemisen. Kanavalla julkaistavia videoita voi vapaasti seurata. Piispa Sergein mukaan ne toimivat hyvin myös keskustelun alustajina tiistaiseurojen kokoontumisissa, varsinkin silloin, kun seurakunnan omista papeista kukaan ei ehdi paikalle.

Kirkkopiiri ei tarvitse yhtä monia vastuuhenkilöitä

Kuopion ortodoksisen seurakunnan alueella toimii useita tiistaiseuroja. Suurelta osin tähän vaikuttaa se, että nykyiseen seurakuntaan on vuodesta 2005 lähtien liittynyt neljä aikaisemmin itsenäistä seurakuntaa.

Kaikilla entisten itsenäisten seurakuntien alueilla tiistaiseura ei enää toimi. Näin on muun muassa Iisalmessa, jossa tiistaiseura muutamia vuosia sitten päätettiin lakkauttaa. Tilalle tuli kirkkopiiri, jolle ei enää tarvitse valita yhtä paljon vastuuhenkilöitä tiistaiseuran tapaan.

Tiistaiseurat ovat Kuopion seurakunnan alueella tavanneet toisiaan satunnaisesti, mutta kiinteämpää yhteistyötä niiden välillä ei ole ollut. Idea yhteisestä tilaisuudesta syntyi, kun Suonenjoen tiistaiseura oli Lapinlahden seurakunnan vieraana. Lapinlahden tiistaiseuran sihteeri Kauko Salonen otti yhteyttä Kuopion tiistaiseuran puheenjohtajaan Rauni Kaakiseen, joka pani toimeksi.

Kaakinen iloitsee, että ensimmäiseen tapaamiseen saatiin mukaan piispa Sergei tuomaan terveisiä tiistaiseurojen kattojärjestöltä. Yhteisiä tapaamisia on Kuopion seurakunnan alueella tarkoitus jatkaa.

Pääkuva ylhäällä: Piispa Sergei keskustelee PSHV:n kultaisen ansiomerkin saaneen Heikki Ruotsalaisen ja tämän vaimon Pirkko Tenkaman kanssa.

Juttua on muokattu 30.10.2025 klo 12:43 korjaamalla virheellisessä muodossa esiintynyt sukunimi ”Kosonen” Koposeksi.

Juttua on korjattu 31.10.2025 sikäli, että Aamun Koitto oli tilattava lehti vuoden 2011 loppuun, ja muutos Karjalan hiippakunnan lehdeksi tapahtui vuoden 2012 alusta. Alun perin jutussa mainittiin, että lehti olisi ilmestynyt hiippakuntalehtenä jo vuodesta 2011.

Suomen ortodoksisen kirkon piispat ovat julkaisseet yhteisen kannanoton, joka koskee ”ihmisen ainutlaatuisuutta ja kirkon elämää”.

Kyseinen kannanotto on jatkumoa piispainkokouksen 14. maaliskuuta 2024 tekemälle päätökselle, jonka mukaan kirkollista avioliittoon vihkimistä ei voida toimittaa sukupuolen korjausprosessin läpikäyneelle henkilölle hänen uuden juridisen sukupuolensa perusteella.

Piispojen uusimman, 21. lokakuuta 2025 julkaistun kannanoton (Avaa uuden sivuston) luettuaan Aamun Koiton toimitusta lähestyi henkilö, joka on käynyt läpi sukupuolen korjausprosessin. Hän on Suomen ortodoksisen kirkon jäsen, mutta ei halua esittää näkemyksiään omalla nimellään tai edes paljastaa nykyistä sukupuoltaan aiheen arkaluontoisuuden vuoksi. Tässä jutussa henkilöä nimitetään keksityllä nimellä Ami, mutta hänen henkilöllisyytensä on toimituksen tiedossa.

– Haluan kommentoida piispainkokouksen lausuntoa, joka käsittelee sukupuolen korjausprosessin läpikäyneiden asemaa kirkossa. Esiinnyn nimettömänä, koska yleisesti vallitseva ilmapiiri transsukupuolisia tai heidän oikeuksiaan puolustavia ihmisiä kohtaan ei tällä hetkellä takaa turvallisuutta henkilöllisyyteni paljastamiselle.

Aihe oli piispainkokouksen käsiteltävänä maaliskuussa 2024, kun sukupuolen korjauksen (Avaa uuden sivuston) läpikäynyt henkilö toivoi kirkollista avioliittoon vihkimistä. Ami ei kuitenkaan puhu nimenomaan edellä mainitusta tapauksesta, vaan yleisellä tasolla.

– Olen hyvin pettynyt ja surullinen siitä, että piispainkokous päätti evätä kirkollisen avioliittoon vihkimisen sukupuolen korjauksen läpikäyneiltä, Ami sanoo.

Ulkopuolisuuden tunne satuttaa

Ami tutkii kohta kohdalta piispainkokouksen uusinta kannanottoa, jossa sanotaan muun muassa: ”Ajatus ’todellisesta minästä’, joka olisi vastakkainen synnynnäiselle ruumiilliselle sukupuolelle, voi johtaa kehosta irtautuvaan dualismiin, joka on vieras kirkon antropologialle.”

– Väite on loukkaava, koska se implikoi, että transihmisen kokemus omasta identiteetistään olisi teologisesti virheellinen tai harhainen. Se asettaa kirkon teologisen näkemyksen transihmisen henkilökohtaisen kokemuksen yläpuolelle, mikä tuntuu mitätöivältä ja hylkäävältä. Se aiheuttaa hengellistä ulkopuolisuuden tunnetta, kun oma kokemus ei mahdu kirkon määritelmään ihmisyydestä.

Kannanotossa todetaan kertaalleen, että tällä hetkellä ortodoksisessa kirkossa ei voida vihkiä heidän uuden juridisen sukupuolensa perusteella avioliittoon henkilöitä, jotka ovat läpikäyneet sukupuolen korjausprosessin.

– Tämä käytännössä sulkee transihmiset pois sakramentaalisesta avioliitosta, mikä tuntuu syrjivältä ja poissulkevalta. Se aiheuttaa kokemuksen, että transihmisen rakkaus ja parisuhde eivät arvokkaita tai hyväksyttyjä kirkon silmissä, Ami sanoo.

Kannanotossa mainitaan myös, että syntymässä saatu ruumiillinen sukupuoli on osa Jumalan luomistyötä ja lahja – mutta Ami kokee toteamuksen loukkaavaksi.

– Se korostaa biologista sukupuolta Jumalan antamana ja muuttamattomana lahjana, mikä implikoi, että transihmisen kokemus sukupuolidysforiasta olisi luomistyön vastainen tai jopa hengellisesti ongelmallinen.

– Sukupuolen korjaus perustuu lääketieteellisesti siihen, että osa ihmisistä kokee sukupuoliristiriitaa – heidän kehonsa ei vastaa heidän sukupuoli-identiteettiään. Hoidoilla, kuten hormonihoidoilla ja mahdollisilla leikkauksilla, pyritään lievittämään tätä ristiriitaa ja parantamaan elämänlaatua. Hoidot perustuvat kansainvälisiin suosituksiin ja yksilölliseen arvioon. Lokakuun 19. päivä kirkossa on muistettu tieteen ja erityisesti lääketieteen ihmiskunnan hyväksi tekemää työtä. Tässä tapauksessa kirkko ei tunnusta lääketieteen saavutuksia.

Intersukupuolisuuden osalta kirurgia hyväksytään

Piispat ovat jo aiemmin todenneet, että myös enemmistöstä poikkeavan sukupuoli-identiteetin omaavat ihmiset ovat yhtä lailla tärkeitä ja arvostettuja ortodoksisen kirkon jäseniä, joiden tarpeet on huomioitava pastoraalisesti – vieläpä erityisellä herkkyydellä.

Piispainkokouksen kannanoton mukaan kirurgiset toimenpiteet voivat olla perusteltuja lähinnä intersukupuolisuuden (Avaa uuden sivuston) tapauksissa. Amista rajaus tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

– Se hyväksyy kehon muokkauksen vain tietyissä lääketieteellisissä tapauksissa, mutta ei silloin, kun kyse on sukupuolidysforian hoitamisesta. Tämä vahvistaa käsitystä, että transihmisen keho ei ole yhtä hyväksyttävä tai pyhä. Sama asia voisi olla se, että yhdenlaista syöpää saisi hoitaa, mutta toisenlaista ei saisi.

Ami on pettynyt kannanottoon myös siksi, että vaikka se tunnustaa transihmisten kärsimyksen, se ei hänen mielestään tarjoa konkreettista tukea tai hyväksyntää transsukupuolisten identiteetille, vaan asettaa kirkon teologisen näkemyksen ensisijaiseksi. Toisaalta voi kysyä myös, voisivatko piispat muutakaan.

– Tämä tuntuu empatian puutteelta, vaikka sanat ovat myötätuntoisia. Kannanotossa sanotaan: ”Ortodoksinen kirkko on paljon enemmän ja on edelleen täydellinen, vaikka sen satunnainen jäsen ei pystyisi osallistumaan yksittäiseen sakramenttiin koko elämänsä aikana. Luostarilupauksen antaneina piispoina tämä koskee myös meitä.” Piispat ovat kuitenkin itse valinneet naimattomuuden, joten heistä ei voi puhua tässä yhteydessä.

– Tämä aiheuttaa kokemuksen siitä, että transihmisen rakkaus ja parisuhde eivät arvokkaita tai hyväksyttyjä kirkon silmissä.

Piispat painottavat, ettei päätös sukupuolensa korjanneiden osalta perustu henkilökohtaiseen arvottamiseen tai syrjintään, vaan teologiseen ymmärrykseen avioliiton sakramentin luonteesta.

”Ymmärrämme, että tämä päätös voi tuntua syvästi kivuliaalta niiltä, joita se koskettaa, ja kannamme tätä kipua sydämessämme. On kuitenkin tärkeää korostaa, että tämä ei tarkoita sulkemista pois kirkon yhteydestä. Ortodoksinen kirkko on paljon enemmän ja on edelleen täydellinen, vaikka sen satunnainen jäsen ei pystyisi osallistumaan yksittäiseen sakramenttiin koko elämänsä aikana”, piispat kirjoittavat.

Lopuksi Ami nostaa esiin myös kiperän kysymyksen:

– Edelleen piispainkokous ei ota kantaa siihen, miten saadaan selville, onko henkilö käynyt läpi sukupuolen korjausprosessin vai ei.

Ami kertoo harkitsevansa tällä hetkellä ortodoksisesta kirkosta eroamista.

Kirkolle kaikki jäsenet ovat yhtä tärkeitä

Piispainkokouksen päätös maaliskuussa 2024 kirvoitti myös vastineen, jonka on allekirjoittanut anonyymi ”joukko ortodoksisen kirkon jäseniä” sekä Ekumeenisen Yhteys-liikkeen johtokunta.

Vastineessa huomautetaan, että muutama prosentti koko väestöstä on sukupuolen luontaisen vaihtelun seurauksena inter- tai transsukupuolisia, mikä merkitsee Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistön mittakaavassa satoja inter- tai transsukupuolisia henkilöitä. Allekirjoittaneet pyytävät piispainkokousta vetämään päätöksensä takaisin uudelleen harkittavaksi. 

Piispainkokouksen 14. maaliskuuta 2024 pidetyn kokouksen pöytäkirjan liitteessä on selvitetty tarkemmin avioliiton sakramenttia ja sen esteitä.

Piispainkokous on viitannut asiassa myös aikaisempaan piispainkokouksen päätökseen, joka korostaa, että ”Kirkon perinteessä kristillinen avioliitto on omaleimainen ja ainutlaatuinen miehen ja naisen toisiinsa sitoutuminen, ja että se periaatteessa on elinikäinen. Kirkolle se on myös sakramentti. Siihen ei voida rinnastaa mitään muita yhteiselämän muotoja; ei esimerkiksi ns. avoliittoa eikä muitakaan keskinäiseen yhteisymmärrykseen tai sopimukseen perustuvia yhteiselämän muotoja samaa tai eri sukupuolta olevien kesken” (9.9.1999). 

Asiassa on vedottu myös siihen, että ortodoksisessa kirkossa paikallisuus on sidoksissa aina laajempaan yhteyteen, yli paikalliskirkkojen rajojen. Näin ollen on tulkittu, että mahdolliset muutokset avioliiton opilliseen ja kanoniseen luonteeseen tulee päättää laajemmassa yleisortodoksisessa kontekstissa.

Uusimmassa kannanotossaan piispat vakuuttavat kirkon etsivän alati tapoja toimia uusissa tilanteissa. ”Käymme jatkuvaa dialogia ymmärtääksemme paremmin nykyajan haasteita säilyttäen samalla uskomme ytimen. Tämä dialogi vaatii aikaa, rukousta ja Pyhän Hengen johdatusta. – – – Rukoilemme erityisesti niiden puolesta, jotka kokevat tämän päätöksen loukkaavana tai poissulkevana”, piispat kirjoittavat.

Kuvituskuva ylhäällä: bauwimauwi/iStock

– Olemme iloisia jokaisesta kävijästä, joka kipuaa Uspenskin katedraalin mäelle ja vierailee Suomen ortodoksien pääpyhäkössä, kiittelee Uspenskin ystävien puheenjohtaja Tapio Maljonen.

Hän on ollut Uspenskin katedraalin toimintaa ja korjauksia taloudellisesti tukevan yhdistyksen puheenjohtajana viimeiset viisi vuotta. Hän itse kipusi katedraalin mäelle ensimmäisen kerran 55 vuotta sitten nuorena, juuri Helsinkiin Pohjois-Savosta muuttaneena opiskelijana.

– Vanhempani olivat ortodokseja Suistamolta. Muutimme Pohjois-Savoon sodan jälkeen. Kun tulin opiskelemaan Helsinkiin, menin heti ensimmäisenä sunnuntaina Uspenskiin. Ja sillä tiellä olen edelleen.

Uspenskin katedraalissa vierailee vuosittain arviolta puoli miljoonaa kävijää. Arkkipiispan istuimen siirryttyä Kuopiosta Helsinkiin vuonna 2018 tuli Uspenskin katedraalista Suomen ortodoksisen kirkon pääkatedraali ja jumalanpalveluselämän keskus. Samalla se on yksi Helsingin tärkeimpiä nähtävyyksiä. 

Uspenskin katedraalin ystävät ry on tukenut ortodoksisen kirkon pääpyhäkköä jo 20 vuoden ajan.

Yhdistyksen puheenjohtaja Tapio Maljonen kertoo, miksi yhdistys perustettiin, mitä se on saanut aikaan – ja mitä on vielä edessä.

Kultaa kupoleihin 

– Yhdistys syntyi tarpeesta. Vuonna 2005 seurakunta ei enää voinut lakisääteisesti järjestää kansalaiskeräyksiä. Kupolien kultaus oli kuitenkin välttämätön, ja niin syntyi Uspenskin ystävät.

Kupolien kultaus valmistui muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 2008.

– Kansan käsi oli runsas, ja kirkon kupolit kiiltävät edelleen komeasti.

Kultausten jälkeen yhdistys on kerännyt varoja useisiin pienempiin hankkeisiin. Maljosen mukaan yhdistyksen historian merkittävin varainkeruu alkoi vuonna 2018. Uspenskin katedraalin ikonostaasin vaurioiden laajuus oli paljastunut ja kirkkosalin sekä alttarin yhdistävä kuvaseinä piti korjata perusteellisesti. 

Helsingin ortodoksinen seurakunta käynnisti Uspenskin ikonostaasin korjaus- ja konservointityöt vuoden 2018 alussa. Työn toteuttivat Kultaus- ja kehysliike Virtanen sekä silloinen Valamon konservointilaitos. Myös kirkon keskushallinto oli myöntänyt useita vuosia kestävään korjaushankkeeseen rahoitusta. Hanke tarvitsi kuitenkin kipeästi lisärahoitusta, ja siinä Uspenskin ystävillä oli korvaamattoman tärkeä rooli.

– Tehtävä oli kuitenkin haastava. Korjauksien kesto peräti kymmenen vuotta ja hinta arviolta useita satoja tuhansia. Toteutimme kansalaiskeräyksen vuosina 2018–2019.

Keräyksen merkitys on huomioitu laajalti. Vuonna 2021 Tapio Maljonen sai vastaanottaa yhdistykselle myönnetyn piispallisen siunauskirjan kiitoksena yhdistyksen työstä arkkipiispakunnan hyväksi. 

– Pidämme Uspenskin ikonostaasin konservoinnin toteuttamisen tukemista merkittävimpänä hankkeenamme. Katedraalin ikonostaasi on maailmassa ainoaa laatuaan. Moskovan vastaavat on tuhottu.

Ikonostaasin ikonit on maalannut akateemikko P.S. Šiltsov. Ikonostaasissa yhdistyvät klassiset ainekset ja venäläisbysanttilaiset koristeaiheet.

– Bysanttilainen muotokieli puhuttelee meitä, ja olemme myös keskustelleet paljon ikoneista ja kirkkotaiteesta. Yhdistys on virallisesti nimennyt suosikki-ikoneikseen kuninkaan ovien yläpuolella olevan Ehtoollisen asettamisen ikonin ja kuninkaan ovista oikealla puolella olevan Kristus Kaikkivaltiaan ikonin.

Toiminta taustalla ja tukena

Uspenskin ystävien yhdistys on ollut alusta saakka avoin kaikille katedraalin tukijoille.

– Kirkon jäsenkirjaa ei ole tarvinnut. Ei tarvitse olla välttämättä ortodoksi. Riittää, että on halua tukea katedraalin kunnossa pitämistä seuraavillekin sukupolville.

Yhdistyksellä on tällä hetkellä 86 jäsentä.

– Tavoitteemme on kasvattaa määrä kolmeensataan. Yhdistyksen Facebook-sivulla on puolitoista tuhatta seuraajaa. Se kertoo siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita toiminnastamme. Myös jumalanpalveluksissa osallistujamäärät ovat kasvaneet, ja moni on kiinnostunut kirkostamme. Paras tapa tavoittaa ihmisiä on kirkkokahveilla. Haluamme, että ihmiset kokevat olevansa Uspenskin ystäviä.

Yhdistyksellä on muodollinen 15 euron jäsenmaksu. Maljonen kuitenkin korostaa, että jäsenmaksu ei ole ratkaiseva asia, vaan halu kuulua katedraalia tukevaan yhteisöön. 

Toiminta on laajaa: yhdistys on järjestänyt monenlaisia keskustelutilaisuuksia ja tapahtumia, kahvituksia ja konsertteja sekä osallistunut myyjäisiin.

– Olemme tehneet paljon yhteistyötä Uspenskin Katedraalikuoron kanssa järjestämällä esimerkiksi hyväntekeväisyyskonsertteja. Yhdistys on järjestänyt myös hengellisiä keskusteluja syys- ja kevätkaudella. Niitä pitäisin yhdistyksen tuloksen kannalta parhaimpina, sillä niissä maallikot ottavat esille omaa hengellistä kasvuaan koskevia asioita esille. Onni on, että yhdistys on saanut hyviä puhujia ja keskustelijoita tilaisuuksiinsa. Sama koskee kirkkomusiikin aluetta – on onni, että yhdistyksen jäseninä on kirkkomusiikin asiantuntijoita, kuten musiikkitoimittaja Risto Nordell, jonka ansiosta järjestetään kirkkomusiikkitilaisuuksia, jotka ovat kiinnostaneet laajalti ja tuoneet uusia ihmisiä kirkkoon.

Maljonen näkee yhdistyksessä toimimisen todella palkitsevana. Yhdistyksen toimintaa tukee myös sen selkeä rooli. 

– Me emme puutu seurakunnan toimintaan. Emme anna neuvoja tai arvioi jumalanpalveluksia – ne ovat erittäin tasokkaita. Meidän tehtävämme on ainoastaan tukea.

Lahjana sävellys Uspenskin Katedraalikuorolle

Syyskuussa vietetyn 20-vuotisjuhlansa kunniaksi yhdistys ei halunnut antaa lahjaksi esinettä, vaan hengellisen, aineettoman lahjan. 

– Halusimme antaa jotakin, mikä liittyy vahvasti Uspenskin katedraaliin, mikä kestää aikaa ja olisi aidosti käytössä.

– Käännyimme kirkkomusiikin puoleen. Musiikin tohtori Pasi Lyytikäinen, joka on myös yhdistyksen jäsen, sävelsi Uspenskin katedraalikuorolle teoksen Uspenie, 9. irmossi. Teos esitettiin juhlapäivänä 7. syyskuuta 2025.

Uspenie tarkoittaa kirkkoslaaviksi Jumalansynyttäjän kuolonuneen nukkumista. Juuri tästä juhlasta ja nimestä Uspenskin katedraalin nimi juontaa juurensa. Katedraalin temppelijuhlaa vietetään vuosittain elokuun puolivälissä. Syyskuussa kirkkovuoden ensimmäinen juhla puolestaan on Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymän juhla.

Katse tulevaan – ja Kristukseen

Uspenskin ystävien kolmas vuosikymmen on alkanut tapahtumien täyteisesti, ja katedraalin kaunistaminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Uspenskin katedraalissa on lähivuosina edessä mittavia korjauksia, arviolta jopa viiden miljoonan euron edestä. Korjauskulujen kattamiseksi Uspenskin katedraalissa on tämän vuoden toukokuussa otettu käyttöön jumalanpalveluksien ulkopuolella voimassa oleva sisäänpääsymaksu. Yhdistys ei ota pääsymaksuun kantaa, kuten ei muihinkaan seurakunnan päätöksiin.

– Roolimme on tärkeä tulevanakin kahtenakymmenenä vuotena, sillä työtä on paljon pääkatedraalimme kaunistamiseksi.

Yhdistys on tehnyt aloitteen uuden ikonin tilaamisesta katedraalin julkisivuun pääsisäänkäynnin ovien yläpuolelle.

– Julkisivusta puuttuu ikoni. Ja tässä on selkeä työnjako ja tehtävä yhdistykselle. Yhdistys kerää varat, järjestää rahoituksen ja hakee tähän apurahoja. Yhdistys ei kuitenkaan puutu siihen, mikä ikoni tilataan. Päätöksen tekee seurakunta. Me osallistumme ainoastaan rahoitukseen. Itse toivoisin kuitenkin, että keskustelussa nousisi esille erilaisia vaihtoehtoja. Vielä ei ole päätetty, tuleeko työ olemaan mosaiikki- tai maalausratkaisu. Katsotaan, mikä muoto ja teema sopii parhaiten. On ehdotettu Kristus Kaikkivaltiaan ikonia. Ja sehän on vakava kysymys, mikä on Suomen ortodoksisen kirkon pääkirkon pääsisäänkäynnin oven yläpuolella. Se on viesti. Ja me olemme Kristuksen kirkko.

Maljonen korostaa, että yhdistyksen tehtävä on myös hengellisen kulttuurin kehittäminen ja kirkon kynnyksen madaltaminen kaikille saavutettavaksi.

– Maallikoilla on osaamista ja halua kehittää aluetta ja järjestää hengellistä kulttuuritoimintaa.

Yhdistyksen jäsenillä on sisäinen palo antaa aikaansa kirkon hyväksi. Maljonen näkee tämän tavallisena tapana olla kirkon jäsen.

– Haluan antaa roposeni Kirkon hyväksi. Tästä saa paljon enemmän kuin mitä antaa. Meitä kirkon kaunistajia muistetaan jumalanpalveluksissa todella kauniilla rukouksilla. Palkkamme on hengellinen – ja se ei ole mitattavissa missään rahassa. Kun tulee mukaan ja saa olla osallinen, ymmärtää tämän merkityksen.

Uspenskin katedraalin mäeltä näkee kauas ja katse siintää niin tulevaisuuteen – kuin taivaalle. 

Juttu on julkaistu ensimmäisenä Helsingin ortodoksisen seurakunnan verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

Uspenskin ystävät ry 

Perustettu: 12.6.2005

Tarkoitus: Tukea Uspenskin katedraalin toimintaa ja Uspenskin katedraalin korjauksia.

Jäsenyyden edellytys: Halu tukea Uspenskin katedraalin toimintaa. Ei edellytä kirkon jäsenyyttä.

Toiminta: Varainkeruuta ja kansalaiskeräyksiä, tilaisuuksien ja tapahtumien järjestämistä, kirkkokahvituksia

Merkittäviä hankkeita: Kupolien kultaus (valmistui 2008), ikonostaasin restaurointi (alkanut 2018, määrä valmistua vuonna 2026)

Puheenjohtajat: Jaakko Paavela (2005–2011), Renja Suominen-Kokkonen (2012–2019), Tapio Maljonen (2020–)

Muodollinen jäsenmaksu: 15 euroa

Uspenskin ystävät ry vietti 20-vuotisjuhlaansa 7.syyskuuta 2025.

Pääkuva ylhäällä: Tapio Maljonen halusi tulla kuvatuksi juuri Kristus Kaikkivaltiaan ikonin edessä.

– Se on tärkein ikoni ja muistuttaa, että olemme ennen kaikkea Kristuksen kirkko.

Kuva: Vlada Wahlstén

Omien hautajaisten suunnittelu on alkanut kiinnostaa ihmisiä entistä enemmän. Asiasta uutisoi Yle (Avaa uuden sivuston) jokin aika sitten. Monet evankelis–luterilaiset seurakunnat ovat alkaneet järjestää tilaisuuksia omien hautajaisten suunnittelua varten. Tällaisia tilaisuuksia on järjestetty ainakin Haminassa, Kouvolassa, Kirkkonummella, Järvenpäässä ja Vihdissä.

Sen sijaan ortodoksinen hautausperinne ei jätä kovin paljon tilaa yksilöllisille ratkaisuille.

– Minun tietooni ei ole tullut, että ihmiset olisivat esittäneet kovinkaan laajasti toiveitaan hautajaisten järjestelyistä, sanoo rovasti Teo Merras Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta.

– Silloin tällöin joitakin toiveita kuulee esitetyn, mutta nämä ovat koskeneet lähinnä hautapaikkaa tai hautaustapaa. Ehkä yleisin kysymys koskee sitä, tuhkataanko vainaja vai suoritetaanko arkkuhautaus. Tässä taas monesti rajoittavana tekijänä on itse hautapaikka. Monien – kuten esimerkiksi Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla Helsingissä – hautapaikkojen osalta ensimmäinen hautaus määrittelee sen, voidaanko jatkossa hautaan haudata arkku vai uurna.

Yksilöllistä sävyä ortodoksisiin hautajaisiin liittyen on sen sijaan luotu esimerkiksi valmistamalla oma hautaristi tai -tekstiileitä.

– Hautaristien tai -tekstiilien valmistaminen on toki ollut vanha perinne ortodoksisessa kirkossa, mutta ainakaan meillä täällä kaupunkiympäristössä se ei ole ollut kovin yleistä, isä Teo kertoo.

Myös muistotilaisuuteen voi suunnitella yksilöllisiä piirteitä: esimerkiksi sotaveteraanit toivovat viimeistä iltahuutoa jne muistotilaisuuteen. Toiveita on mahdollista esittää niin ikään hautajaisväen pukeutumisen sekä laulajien suhteen – usein kanttori ”joutuu” laulamaan yksin.

Kun kuolema koskettaa

Kuoleman kohdatessa omaisten on suositeltavaa olla mahdollisimman pian yhteydessä oman alueen pappiin tai päivystävään pappiin, jotta voitaisiin sopia muistopalveluksesta ja hautaustoimituksesta. Samalla pappi voi neuvoa omaisia paitsi hautaukseen liittyvissä, myös muissa käytännön järjestelyissä.

Ennen hautajaisia voidaan toimittaa muistopalvelus eli panihida. Tavallisesti muistopalvelus toimitetaan kirkossa, kappelissa, kotona tai sairaalassa. Tällöin anotaan Jumalaa ottamaan vainaja taivasten valtakuntaan ja antamaan hänelle anteeksi kaikki synnit, joita hän on eläessään tehnyt.

Piispalla, papilla tai diakonilla on palveluksessa suitsutusastia. Suitsutus on Jumalalle kannettu uhri, ja se symboloi rukouksen kohoamista taivaaseen. Panihidaan osallistuvalla saattoväellä on käsissään tuohukset, joiden liekki symboloi niin ikään rukousta.

Muistopalvelus toimitetaan yleensä joko kuolinpäivänä tai kolmantena päivänä kuolemasta, neljäkymmentä päivää kuolemasta sekä vuoden kuluttua kuolemasta. Lisäksi kirkkovuodessa on myös yleisiä vainajien muistelupäiviä.

Alku ikuiseen elämään

Ortodoksisessa perinteessä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää hautauksen tarpeetonta viivytystä. Vainaja siunataan kirkossa, ja hautaustoimituksia toimitetaan kaikkina muina viikonpäivinä paitsi sunnuntaisin.

Hautauspalvelusta varten vainaja on tapana pukea omiin juhlavaatteisiinsa. Vainajan rintakehän päälle voidaan asettaa hänen nimikkopyhänsä ikoni, joka menee hautaan mukaan. Otsalle asetetaan taivaallista voittoseppelettä kuvaava nauha. 

Hautauspalveluksen alkaessa pappi ja kuoro menevät vainajaa vastaan kirkon ovelle. Arkku kannetaan kirkkoon papin suitsuttaessa ja kuoron laulaessa Pyhä Jumala -veisua. Arkku asetetaan keskelle kirkkoa siten, että vainajan kasvot ovat alttarille päin.

Kirkon perinteen mukaan arkku avataan ja vainajan kasvoilla oleva liina voidaan siirtää sivuun. Arkku on avoinna, mikäli sille ei ole ilmeistä estettä kuten esimerkiksi vainajan oma toive.

Kirkon vahtimestari jakaa saattoväelle tuohukset. Ne palavat yhteisen rukouksen merkkinä siihen saakka, kunnes toimituksessa seuraa vainajan hyvästeleminen.

Hautaustoimituksessa rukoillaan edesmenneelle syntien anteeksiantoa ja iankaikkista elämää. Pappi pitää myös lyhyen puheen.

– Hautajaisten kulku on meillä hyvin selkeä. Itse toimituksen osalta ei liikkumavaraa kovinkaan paljoa ole. Yleensä keskustellaan lähinnä siitä, missä vaiheessa kukat lasketaan: ennen toimitusta vai sen jälkeen haudalla. Tässä suhteessa on tapahtunut selkeä muutos tuhkausten myötä. Nykyään usein kukat lasketaan ennen toimitusta avoimen arkun äärelle, isä Teo kertoo.

Hautauspalveluksessa ovat vahvasti läsnä Kristuksen ylösnousemuksen antama toivo. Hautaustoimituksen liturginen väri on ylösnousemusta kuvastava valkoinen – kuten pääsiäisenä.

Vaikka hautaan siunaustoimitus on kirkon pyhä toimitus, se ei ole sakramentti.

Hyvästit arkun äärellä

Suunnilleen hautaan siunaamistoimituksen puolivälissä pappi kehottaa halukkaita hyvästelemään vainajan avoimen arkun äärellä. Ensin vainajan hyvästelevät lähiomaiset ja sukulaiset ja heidän jälkeensä ystävät ja tuttavat.

Hyvästellessä voi tehdä siunaavan ristinmerkin vainajan yllä, suudella hänen rinnalleen asetettua ikonia tai vainajaa, koskettaa hänen kättään tai poskeaan – tai vain kumartaa arkun äärellä. 

Hyvästelyn jälkeen hyvästelijät voivat vielä kääntyä lähiomaisiin päin ja kumartaa heille kevyesti osanoton merkiksi. Jos arkku on kiinni, hyvästijättöjä ei ole tarpeen toimittaa. 

Hyvästijätön jälkeen pappi siunaa ruumiin laittaen hänen ylleen hiekkaa ristinmuotoisesti. Pappi laittaa kasvoliinan takaisin paikoilleen ja arkku suljetaan. Arkunkantajat kulkevat papin ja laulajien jäljessä kirkosta poistuttaessa. Muu saattoväki seuraa arkkua.

Muistokukkien lasku suoritetaan joko ennen ruumiinsiunauksen alkua, heti toimituksen päätyttyä tai haudalla. Muistosanoiksi sopivat hyvin esimerkiksi: ”Saata oi Kristus sinun palvelijasi sielu lepoon, pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä ” tai ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ”.

Ortodoksinen kirkko suosii perinteistä arkkuhautausta, mutta omaisten toivomuksesta myös tuhkaus on sallittua. Hautaan lasketun vainajan kasvot ovat itään päin. Ennen haudan päälle asetettavaa väliaikaista suojakupua toimitetaan litania. Sen päätteeksi pappi ja saattoväki voivat heittää arkulle maata. Omaiset voivat myös luoda haudan umpeen itse, joskin seurakunta viimeistelee haudan peittämisen. Mikäli mahdolliset muistolauseet on luettu jo kirkossa kukkien laskemisen yhteydessä, niitä ei lueta haudalla uudelleen.

Vainajan haudalle hankitaan ortodoksisen perinteen mukaan risti.

Hautauksen jälkeen noin neljäkymmentä päivää kuolemasta toimitetaan haudalla tai kirkossa muistopalvelus, jossa kaikkien vainajien läheisten toivotaan olevan mukana. Myös tässä yhteydessä voidaan järjestää varsinainen muistotilaisuus.

Panihidan toimittamista voi pyytää myös kuoleman vuosipäivinä.