Kuuntele
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrasta, rovasti Markku Salmisesta, 64, piti alun perin tulla valtion virkamies – mutta Jumala päätti toisin.
Ennen pappisseminaariin hakeutumistaan hän nimittäin valmistui merkonomiksi Kouvolan liiketalouden ja ulkomaankaupan instituutista pääaineenaan julkishallinto. Lopputyön aiheena tosin oli Suomen ortodoksisen kirkon hallinto, mutta muilta osin tie valtion virkamieheksi vaikutti selvältä. Valmistumisensa jälkeen kyseinen virkamies ehti työskennellä lyhyen aikaa verohallinnossa, kunnes tuli valituksi Kuopion pappisseminaariin – ja loppu onkin historiaa.
Valmistuessaan pappisseminaarista isä Markku oli jo vihitty diakoniksi, joten tästä käännekohdasta tulee pian kuluneeksi 40 vuotta.
Isä Markku vihittiin papiksi Uspenskin katedraalissa 15. elokuuta 1988 ja sen jälkeen alkoi työ nuorisopappina. Nuorisopapin sijaisuudesta isä Markku siirtyi kirkkoherran sihteerin tehtävään.
Vuodet 1992–1997 kuluivat Tukholmassa suomalaisen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana. Merkittävä jakso oli myös joulukuusta 1997 tammikuuhun 2009 kestänyt diakoniapapin tehtävä. Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana isä Markku on toiminut 1. helmikuuta 2009 lähtien.
Isä Markku, olet jäämässä eläkkeelle 1. huhtikuuta 2027. Seuraajasi on näillä näkymin määrä valita lokakuussa 2026. Milloin on läksiäisjuhlien aika?
– Läksiäisiäni vietetään Uspenskin katedraalissa Tuhlaajapojan sunnuntaina tammikuun lopulla 2027. Ensimmäinen eläkepäiväni sattuu Kirkkaalle viikolle, joten seuraajani toimeen siunaaminen toimitetaan toivottavasti huhtikuun alkupuolella. Toivon, että hän saa mahdollisimman myönteisen alun kirkkoherran tehtäväänsä.
Millaisin tunnelmin olet päättämässä uraasi Suomen ortodoksisen kirkon suurimman seurakunnan kirkkoherrana?
– Minulla on huojentunut olo, koska olen tehnyt vilpittömästi töitä ja enempään en pysty. En voi vaikuttaa menneisiin asioihin ja eteenpäin vain sen verran kuin mihin omat voimat riittävät ja olosuhteet mahdollistavat.
– Olen toisaalta myös huolissani kirkollisesta tilanteesta – siitä, mihin Suomen ortodoksinen kirkko on menossa suhteessa muuhun ortodoksiseen maailmaan. Meillä ei enää niinkään puhuta laissa määritellystä ensimmäisestä tehtävästämme, joka on hengellinen elämä ja sen edistäminen. Keskustelu on mennyt liikaa hallintojargoniksi ikään kuin vain hallinto olisi tärkeää – vaikka seurakunta on ensisijaisesti Kristuksen kirkon paikallinen yksikkö, hengellinen yhteisö. Elämme enemmän kuplassa unohtaen, että emme voi irrottautua yleismaailmallisesta ortodoksisesta opista ja traditiosta.
Entä millaisia ikimuistoisia hetkiä tulee mieleesi urasi varrelta?
– Olen saanut kokea Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin varkauden (Avaa uuden sivuston), mutta myös sen löytämisen riemun.
Isä Markku oli tuolloin haastateltavana MTV3-kanavan suorassa lähetyksessä ja sai tietää varkaudesta vasta studiosta poistuttuaan. Hän kiiruhti heti kirkkoon toimittamaan rukouspalveluksen tyhjän analogin äärellä. Isä Markku pitää ikonin palautumista kirkkoon ihmeenä – mutta hän on saanut todistaa vuosien varrella todistaa muitakin tähän ikoniin liittyviä ihmeitä.
Esille nousevat myös ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailut, erityisesti syyskuussa 2023. Tuolloin patriarkka Bartolomeos nimitti isä Markun ja Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi.
Anekdoottina isä Markku kertoo patriarkan kehuneen häntä siitä, kuinka hyvin hän oli onnistunut poikansa kasvatuksessa. Perheen esikoinen, ylidiakoni Andreas Salminen on tuttu näky arkkipiispan rinnalla.
– Vastasin hänelle, että olen ollut työni takia poissaoleva isä, joten vaimoni on vastannut lastenkasvatuksesta varsin pitkälti. Niinpä patriarkka kaivoi taskustaan rukousnauhan ja antoi sen vaimolleni vietäväksi, isä Markku nauraa.
Monet muutkin mieluisat muistot liittyvät rakkaaseen katedraaliin kirkollisten juhlien ohella: rukouspalvelukset Ukrainan rauhan puolesta sekä presidenttien ja muiden merkkihenkilöiden vierailut pyhäkössä. Kaikkia on mahdotonta luetella.
Pitkän uran varrelle on mahtunut myös paljon muuta. Isä Markku on toiminut kirkolliskokousedustajana talousvaliokunnassa 1998 alkaen, lukuun ottamatta viimeksi kulunutta kautta. Hän on toiminut myös kahdessa jaksossa kirkollishallituksen pappisjäsenenä, yhteensä 12 vuotta.
Lisäksi hän on ehtinyt toimia Ortodoksisen opiskelijaliiton samoin kuin Ortodoksisten nuorten liiton puheenjohtajana sekä Ortodoksisen lähetyksen johtokunnassa ja Valamon opiston johtokunnan puheenjohtajana. Tukijoikseen uransa varrella isä Markku mainitsee muun muassa arkkipiispat Paavalin, Johanneksen ja Leon (nykyisen arkkipiispa Elian edeltäjä) sekä metropoliitat Tiihonin ja Ambrosiuksen– oman perheensä ja läheistensä lisäksi.
Millaisia ilon aiheita olet kokenut työssäsi viime aikoina?
– Pääkaupunkiseudun ulkopuolella olen havainnut, että sieltä löytyy valtavasti osaamista ja yhteisöllisyyttä. Se tuo iloa ja voimaa: tapahtuu paljon hyviä asioita, jotka ovat täysin riippumattomia hallintoelinten toiminnasta. Toki sielläkin on huolta pappisresursseista ja toimintarahoista. Koko kirkon tilanne on vaikea, kun valtio leikkaa valtionapua ja toisaalta keskusrahastomaksut kyseenalaistetaan. Jos kirkon keskushallinnossa ei ole resursseja ja seurakunnista niitä on jo vähennetty, niin kuka työt sitten tekee?
– Merkityksellistä on ollut myös yhteistyö Viron apostolisen ortodoksisen kirkon (EAÕK) kanssa: se on ollut sekä hengellisesti että kirkko-opillisesti virkistävää. Merkityksellinen kokemus oli myös valtakunnallinen maanpuolustuskurssi jatkokursseineen. Ne tarjosivat hyvää näkemystä yhteiskuntaan.
Entä millaisia konkreettisia esimerkkejä sinulla on edellä mainitsemistasi huolenaiheista?
– Tarkoitan esimerkiksi hankkeita, joissa piispoilta tai papistolta yritetään viedä toimivalta. Ortodoksinen traditio ei ole koskaan erottanut hallintoa ja hengellistä elämää toisistaan. Aloitteet kirkkoherran tehtävän määräaikaisuudesta tai piispan eläkeiästä kuuluvat protestanttiseen malliin. Ymmärrän, että nämä ehdotukset tarkoittavat hyvää, mutta esimerkiksi kuntapuolella on ollut isoja vaikeuksia määräaikaisuuksista. Papin ja piispa tehtävä on julistaa kirkon opetusta eikä miellyttää jotakin tiettyä joukkoa, jotta tulisi valituksi uudelleen määräaikaisuuden jälkeen.
– En näe traditiota kivirekenä, vaan se on Pyhän Hengen toimintaa kirkossamme. Meidän pitää kuulostella, mitä maailmassa tapahtuu, mutta siihen pitää vastata Kirkon omasta itseymmärryksestä käsin: maailma ei voi määrittää kirkon kantaa. Ihmisten hyvinvointia lisäävät osallisuus ja kokemus merkityksellisyydestä – ja näitä Kirkko tarjoaa silloin, kun se on avoin ja uskollinen omalle traditiolleen.
Onko Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnossa ilmennyt turbulenssi on vaikuttanut sinuun tai pappeuteesi?
– Jossain määrin se on vaikuttanut. Kun joudutaan viime vuosien tavoin jatkuvaan keskusteluun toimivaltarajoista, hallinto ei enää palvelekaan seurakuntalaisia vaan itse hallintoa. Se vie aikaa papilliselta työltä. Lisäksi olen huolissani alueellisen osallisuuden kaventumista seurakuntayhdistymisten myötä. Nähdäänkö osaamista ja tarjotaanko osallisuutta myös Helsingin keskustaa kauempana?
Onko tämä heijastunut tavallisiin seurakuntalaisiin?
– Varmasti jossain määrin, joskin toivon, että mahdollisimman vähän. Kyse on vallasta ja sen jakautumisesta. Tällä hetkellä äänestysprosentti on 4 %, joten tulisi käydä vakava keskustelu siitä, miksi näin on. Nythän me elämme elitistisessä demokratiassa, kun vain näin pieni prosentti äänestää. Sitä suuremmalla syyllä valittujen päättäjien pitäisi kuunnella koko kenttää herkällä korvalla; ei vain omaa tuttavapiiriä. Koko yhteiskunnassa koetaan polarisaatiota, ja sille emme ole immuuneita seurakunnassakaan. Mutta meillä on lääke siihen: Kirkon opetus ja hengellinen perinne: yhteisöllisyys, toiseuden sietäminen, ja kaikki se armo, jota Kirkko julistaa toiminnassaan ja sakramenteissaan.
Millainen tilanne on seurakunnan hallinnossa nyt?
– Meillähän oli ylimääräinen seurakunnantarkastus, ja sen jälkeen on otettu myönteisiä askeleita. Puheenjohtajiston toiminta ja säännölliset kokoontumiset ovat luoneet dialogia, ja keskustelu käydään pääosin rakentavalla tavalla. Minua huolestuttaa edustuksellisuus: meillä on nykyisessä valtuustossa vähemmän edustajia Länsi-Uudeltamaalta ja Hämeenlinnan ja Lahden alueilta kuin edellisessä; vain yksi edustaja kustakin. Neuvostossa on yksi edustaja Helsingin ja Espoon ulkopuolelta – ja kiinteistölautakunnassa ei ketään. Minulle ei riitä, että piispalle sanotaan seurakunnantarkastuksessa, että olemme koko seurakunnan asialla ja luotamme kaikkiin työntekijöihin, vaan sen pitää näkyä kokouskäytännöissä ja tehdyissä päätöksissä. Seurakunta on enemmän kuin sen työntekijät ja luottamushenkilöt: on myös 22 000 seurakuntalaista, ja heitä kaikkia me olemme täällä palvelemassa.
Millaisia asioita seurakunnantarkastuksessa nousi erityisesti esille?
– Molemminpuolinen luottamuspula työntekijöiden ja luottamuselinten välillä. Meidän (työntekijöiden) on tietyissä tilanteissa vaikea luottaa siihen, että päätöksenteko menee avoimesti ja läpinäkyvästi. Onko rinnakkaisvalmistelua, kun viitataan sovittuihin asioihin, joita ei kokouksissa ole sovittu eikä niistä ole edes keskusteltu? En ole saanut vastausta siihen, miksi meihin (työntekijöihin) ei voi luottaa. Olen nimittäin kovin ylpeä tästä työyhteisöstä; työntekijämme ovat hyvin ammattitaitoisia, vilpittömiä ja sitoutuneita. Jos heidän osaamistaan kyseenalaistetaan siten, että esitykset eivät mene läpi tai vihjaillaan taka-ajatuksista… Toki sekin on totta, että parannettavaakin on: voisimme valmistella asioita paremmin, mutta millä ajalla? Me teemme kaikki myös perusseurakuntatyötä, ja tarkastuksessa todettiin niukat henkilöstöresurssit.
Missä epäluulon juuret mielestäsi ovat?
– Luulen, että taustalla on näkemysero toimivaltarajoista ja siitä, pitäisikö niitä muuttaa vai ei. Voimassa olevia säädöksiä on vain yksinkertaisesti noudatettava. Toki aina voidaan keskustella siitä, pitäisikö niitä muuttaa. Kyse lienee myös yksittäisistä mielipide-eroista: jollekulle jokin asia on tärkeä, ja jos operatiivinen johto näkee asian toisin, niin ajatellaan, että me emme vain halua ymmärtää toisen näkemystä. Väitän kuitenkin osaavani lukea tasetta ja investointisuunnitelmaa sekä kuulevani laajastikin seurakuntalaisten palautetta.
Millaisiin kohteisiin seurakunnan varoja pitäisi mielestäsi suunnata?
– Laitan seurakuntatyön etusijalle. On arvokasta, että ideoidaan ja unelmoidaan, mutta silloin pitää tarjota resurssit ideoiden toteuttamiseen. Toisaalta minusta Keep it simple -periaate (suom. pidä se/asia yksinkertaisena) voisi ratkaista monia ongelmia: seurakuntalaiset haluavat jumalanpalveluksia, pyhiä toimituksia, opetusta, kasvatusta, diakoniaa ja läsnäoloa elämänsä eri vaiheissa – näillä he pääsevät jo hyvin pitkälle.
Miten kuvailisit itseäsi henkilöstöjohtajana?
– Olen oppinut kaikenlaista. Olen tehnyt virheitä, mutta osaan tietyt perusperiaatteet ja pyrin niitä noudattamaan. Vaikeimpana koen sen, että minulla olisi henkilöstölle enemmän annettavaa, kun vain olisi aikaa. Riittämättömyys johtuu ajan puutteesta; esimerkiksi kehityskeskustelut laahaavat perässä. Erilaiset käymäni valmennus- ja täydennyskoulutukset pitävät minut ainakin hereillä sen suhteen, että voisin tehdä paremminkin. Siitä huolimatta olen saanut aika hyvää palautetta. Lähtökohtani on moderni luottamusjohtaminen: vain tiukoissa paikoissa käytetään kontrollijohtamista määräaikaisesti. Ei turhaa raportointia, mutta tiedon tulee kulkea myös alhaalta ylöspäin.
Mitä tekisit kirkkoherrana toisin, jos nyt saisit muuttaa jotakin menneisyydessä?
– Varjelisin sydäntäni enemmän. Olisin tarkempi siinä, kehen luotan – enkä puhu nyt hallintoasioista vaan ylipäätään. Olen ymmärtämättömyyttäni ollut väline joillekin ihmisille tiettyjen asioiden tavoittelussa; minut on voitu kutsua mukaan johonkin vain siksi, että asemani avulla ajatellaan saavutettavan jotakin – tai että alistun johonkin komentoon, jos kuulun ystäväpiiriin. Olisi pitänyt olla jämäkämpi tietyissä tilanteissa.
Koet siis, että ystävyyden varjolla on pyritty vaikuttamaan tiettyihin asioihin?
– Ennen kaikkea siten, että ystävyys muokkaisi minua luopumaan omasta vallastani, jotta joku muu saisi valtaa. Sanoin vaimolleni tässä yksi päivä, etten ole menettänyt yhtään ystävää. Kutsut erilaisiin tilaisuuksiin ovat loppuneet. Mutta eiväthän kaikki ole koskaan ystäviäni olleetkaan. Olen ehkä luullut, että aineksia aitoon ystävyyteen on ollut. Kaikesta liehittelystä huolimatta olen omasta mielestäni pitänyt seurakunnan ja työyhteisön puolta, en tietyn sisäpiirin puolta.
– Minulla ei ole paljon ystäviä, mutta minulla on hyviä ystäviä. Ihminen, joka viihtyy myös yksin eikä ole tiettyjen henkilöiden suosiosta riippuvainen, on monille pelottava. En ole riippuvainen siitä, kutsutaanko minut jonnekin vain ei; minun perusturvallisuuteni ei horju siitä.
Olet siis kokenut vaikuttamisyrityksiä yksityiselämässäsi. Seurakunnan tasolla puolestaan Yle nosti uutisessaan 6.11.2025 (Avaa uuden sivuston)esiin valtuustovaaleissa 2025 ehdolla olleiden henkilöiden taustoja ja mielipiteitä erityisesti Venäjään ja Ukrainaan liittyen. Aamun Koiton haastattelussa nostit myös itse esiin riskin Venäjän vaikuttamispyrkimyksille Helsingin seurakunnan toimintaan ja päätöksentekoon.
– Sitähän tämänhetkinen poliittinen tilanne tekee. Yhtenä tavoitteena voi olla hallinnon hämmentäminen, jotta saataisiin näyttämään siltä, että Suomen suurin ortodoksinen seurakunta toimii huonosti.
– Meidän kirkkoamme on todistetusti käytetty aikaisemminkin vaikuttamiseen. Esimerkiksi KGB:n värväämä pappi toimi 19050–60-luvuilla sijaisena useissa kirkoissa ja väärensi manuaalisia kirkonkirjoja lisäämällä niihin nimiä.
Isä Markun mukaan kyseisen papin tekosia korjailtiin jäsenrekisteristä vielä 1990-luvulla.
Aiemmin oli isä Markun mukaan myös tapana, että Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra sai kutsuja Venäjän suurlähetystöön Tehtaankadulle.
– Itse en ole saanut Tehtaankadulle ensimmäistäkään kutsua, joten en ole joutunut niistä kieltäytymäänkään.
Yhteydenpito Venäjän suurlähettilääseen on isä Markun mukaan rajoittunut lähinnä pään nyökkäykseen Saksan suurlähetystön juhlissa ennen Venäjän täysimittaisen, Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan alkamista.
Arkkipiispa Elia kertoi taannoin Suomen Kuvalehden haastattelussa muun muassa yhteydenpidostaan suojelupoliisin kanssa (Avaa uuden sivuston). Onko sinulla vastaava kontakti ja pitääkö Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla olla sellainen?
– Minulla on kontakti suojelupoliisiin, mutta keskustelut ovat luottamuksellisia. Toivottavasti näin on myös seuraajani kohdalla.
Yksi vaikuttamisen keino on häiriökysyntä: tuotetaan kysymyksiä ja selvityspyyntöjä, joihin vastaaminen ja asioiden perinpohjainen selvittäminen sitoo kirkon työntekijöiden jo valmiiksi rajallisia resursseja. Koetko, että seurakunnassa on häiriökysyntää?
– On. Joitakin (henkilöitä) on, jotka eivät ole vilpittömiä ja joitakin, jotka seurailevat ymmärtämättä, missä he ovat mukana. Olen ollut mielenkiintoisessa koulutuksessa häiriökysynnästä: siinä usein koetaan hankalaksi esimerkiksi seurakuntalainen tai muu taho, kun asiaa pitää selvittää. Tosiasiassa on kyse siitä, että organisaation rakenne tai toimivaltasuhteet ovat rikki: seurakuntalainen ei saa palvelua, kun keskitytään hallintohimmeliin.
Häirinnän lisäksi kirkkoherra ei ole välttynyt tappouhkauksiltakaan. Isä Markku kertoo uhkauksesta, jonka takia hän joutui jättämään jumalanpalveluksen väliin viranomaisen suosituksesta. Tuolloin uhkauksen esittäjäksi paljastui mielenterveysongelmista kärsinyt henkilö. Isä Markun mukaan on kuitenkin olemassa myös niin hienovaraista häirintää, että sitä voi olla vaikea tunnistaa tai nimetä häirinnäksi.
Vaikuttamisyritykset heijastelevat omalta osaltaan kiristynyttä tilannetta Euroopassa etenkin Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alettua. Entä heijastuuko sota ukrainalaisten ja venäläistaustaisten seurakuntalaisten välisiin suhteisiin?
– Seurakuntalaisten parissa ollaan pääosin tietoisia siitä, että meidän turvamme on Ekumeenisessa patriarkaatissa ja arvostetaan kirkkomme suhtautumista Ukrainaan samoin kuin ukrainalaispakolaisten tukemista. Suurin osa venäläistaustaisesta yhteisöstä haluaa elää aivan tavallisesti suomalaisessa yhteiskunnassa – yksittäisiä putinisteja toki voi löytyä kuten mistä tahansa muustakin yhteisöstä.
Perinteisesti Pyhän Kolminaisuuden kirkko on venäläistaustaisten seurakuntalaisten suosima pyhäkkö ja vastaavasti ukrainankielisiä palveluksia toimitetaan Pyhän profeetta Elian kirkossa – ja molempien yhteisöjen edustajia nähdään toki myös Uspenskin katedraalissa.
– Yksittäiset ukrainalaiset käyvät Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, mutta osa ukrainalaisista on toivonut ukraina-suomi-palveluksia erikseen. Osa ukrainalaisista on niin traumatisoituneita, että he eivät ehkä niinkään koe vihaa, mutta saattavat saada paniikkikohtauksen kuullessaan venäjän kieltä. Joku on voinut olla kiinniotettuna ja kidutettuna, joten pelkkä venäjän kielen kuuleminen laukaisee reaktion.
– Uspenskissa käy joitakin ukrainalaisia, joilla on venäjä äidinkielenään, ja he käyvät sielunhoitokeskustelut venäjänkielisestä työstä vastaavan papin kanssa, mutta he eivät välttämättä halua olla muuten kyseisen yhteisön kanssa tekemisissä, vaan he haluavat oppia suomea. Hyvinkäällä taas ukrainalaiset ja venäläiset ovat tehneet koko ajan yhteistyötä: mitä pienempi paikkakunta, sen luontevampaa yhteistyö on.
Kirkkoherra kohtaa työssään siis monenlaisia haasteita. Millä tavalla työsi on vaikuttanut perhe-elämääsi?
– Työni on vaatinut perhe-elämältäni paljon. Olen ollut paljon poissa, mutta perhe on ollut minulle voimanlähde. Perheenjäseniltä työni on vaatinut poissaoloni sietämistä, ja joskus he ovat olleet turhaan ja joskus syystäkin huolissaan jaksamisestani. Toisaalta olemme perheenä osanneet tehdä asioita, jotka ovat vieneet ajatuksia muuallekin. Toivottavasti myös seuraajallani olisi ”se muu elämä”, jonka ei toki tarvitse olla ristiriidassa kirkon elämän kanssa – mutta jos kotona puhutaan vain kirkon asioista, se on vaarallista.
Vaikka perheen kolmesta lapsesta vanhin, ylidiakoni Andreas Salminen työskentelee niin ikään näkyvällä paikalla kirkossamme, isä ja poika eivät juurikaan keskustele keskenään työasioista.
– Ainoat työasiat, jotka hän minulle kertoo, ovat sellaisia, jotka hänen kuuluukin kertoa Helsingin seurakunnan kirkkoherralle. Onneksi meillä on perheessä muitakin asioita puhuttavana! Meillä on rikas ja ihana elämä, isä Markku sanoo.
Lisäksi perheeseen kuuluu vaimo, nuorin poika Anton ja Olga-tytär, joka on kuulemma vastaillut 5-vuotiaasta lähtien lankapuhelimeen, kun isää on kysytty.
– Eläkkeellä toivon voivani olla enemmän läsnä myös heille. Meille syntyi toinen lapsenlapsi kesäkuun lopussa.
Myös vaimosi on toiminut kirkolliskokousedustajana. Onko se näkynyt jollakin tavalla teidän keskinäisessä suhteessanne tai muulla tavalla?
– Vaimoni on ollut mukana paitsi kirkolliskokouksessa, myös kirkollishallituksen jäsenenä. Silloinkin meillä on ollut eri ”pinot” asioilla. Osaamme pitää asiat erillisinä. Ainoastaan silloin olen pyytänyt häneltä juridista neuvontaa, kun olen kokenut oman oikeusturvani olevan vaarantuneeksi – mutta en seurakunnan asioissa; hän ei hoida seurakunnan hallintoa selkäni takaa, isä Markku naurahtaa.
Mitkä asiat ovat sinulle perheen ja Kirkon lisäksi tärkeitä voimanlähteitä? Kaulaliinasta päätellen olet ainakin Bayer Münchenia kannattava jalkapallofani.
– Kirkon koko traditio. Jalkapallo, eläimet – meillä on koira tälläkin hetkellä. Meillä on Ebba-whippet ja Gunwald-apinapinseri kuoli äskettäin 15-vuotiaana. Kirjallisuus, musiikki, luonto – ja se, että olen jaksanut innostua milloin mistäkin. Vastikään olin kurssilla, jolla käsiteltiin ajattelun ajattelemista.
– Paikallistasolla kannatan EIFiä (Ekenäs Idrottsförening). Ostin jopa kolme EIFin osaketta ja lapset kysyivät, miksi juuri kolme. Saatte kukin periä yhden, vastasin. Olen myös Bayer Münchenin osaomistaja yhdessä satojentuhansien muiden kanssa, isä Markku nauraa.
– Luen myös jalkapallokirjallisuutta, mutta en niinkään jalkapallotähtien elämäkertoja tai taktiikkakirjoja, vaan yhteisöllisyyttä ja sen ongelmallisuutta käsitteleviä kirjoja; lieveilmiöitä ja vahvuuksia – näen yhtymäkohtia siihen, mitä ihmiset hakevat kirkosta. Pitäisi tulla pois omasta kuplasta potkimasta palloa, koska sillä tavalla se ei löydä maaliin.
Mitä aiot tehdä eläkkeellä? Millä tavalla aiot olla aktiivinen liturgisessa elämässä?
– Tietysti olen edelleenkin käytettävissä rippi-isänä ja toivon, että jaksan toimittaa yhteispalveluksissa jonkin verran ja sovitusti itsenäisestikin. Voin edelleen toimittaa kirkollisia toimituksia. Minulla on hengellisesti valveutuneita rippilapsia ja toivon, että voisin keskittyä heidän asioihinsa enemmän. En kaipaa eroon Kirkon liturgisesta elämästä. Aion lukea, hoitaa puutarhaa, ulkoiluttaa koiraa ja tehdä vaimolle ruokaa, kun hän tulee töistä. Ja toivon mukaan minulla olisi ennen kaikkea aikaa rukoilla enemmän.
Entä aiotko olla eläkkeellä mukana kirkon tai seurakunnan päätöksenteossa?
– Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallintotehtäviin en hakeudu. Osaamista ja annettavaa minulla olisi, ja jos toivotaan, tuen seuraajani, mutta seurakunnan päätöksentekoon en osallistu.
Isä Markun ajatukset viivähtävät myös maallisen elämän päättymisessä. Hän sai vasta jokin aika sitten kuulla, että kotikaupungissa Tammisaaressa sijaitsee pieni Helsingin ortodoksisen seurakunnan omistama hautausmaa, jonne ei ole haudattu ketään yli sataan vuoteen. Ajatusleikki huvittaa isä Markkua etenkin, koska hautausmaan viereen on valmistunut koirapuisto. Kuitenkin isä Markku toivoo, että hänet siunataan aikanaan haudan lepoon Uspenskin katedraalissa.
– Hautapaikkakysymys on mielenkiintoinen, mutta tärkeämpää on rukous sielun pelastumiseksi, isä Markku sanoo.
Sitä ennen hänellä on kuitenkin iloisempi suunnitelma oman pyhäkön varalle.
– Ehkä tulen vielä ensi pääsiäisenä vielä viimeistä kertaa kirkkoherrana Uspenskiin pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Tai menen muualle.
Millaisia neuvoja antaisit seuraajallesi?
– Seuraajalle neuvon tai evästyksen antaminen on herkkä asia. Rohkenen kuitenkin neuvoa jotakin nyt, kun vielä ei tiedetä, kuka seuraajani on.
– Tärkeää on olla lojaali Kirkon koko traditiolle. Kirkkoherrankin tehtävä on kirkon perinteen – ei oman ajattelun – välittäminen eteenpäin. Tehtävät ovat pitkälti lakisääteisiä: itsenäinen työskentely, avoin dialogi myös toisin ajattelevien kanssa, jos voit asiaan vaikuttaa – ja tiedon eikä luulojen mukaan toimiminen vie pitkälle. Ole lojaali piispalle, jonka omoforin alla toimit. Rukoile paljon, huolehdi jaksamisestasi. Ison seurakunnan kirkkoherran työ on yksinäistä eikä kuitenkaan ole: Jumala ja hänen pyhänsä ovat läsnä, jos sallimme sen.
