Kuuntele
Kesälomien johdosta rovasti Kalevi Kasalan viimeinen työpäivä oli toukokuun 2026 lopussa. Eläkkeellelähtöjuhlaa vietettiin Metsolan tsasounan temppelijuhlan yhteydessä (Avaa uuden sivuston).
Sittemmin isä Kalevin Facebook-seuraajat ovat saaneet lukea päivityksiä niin toimitetuista palveluksista kuin vapaa-ajan vietosta Lapissa: Ivalossa, Sevettijärvellä, Rovaniemellä ja Kemijärvellä.
Mikä on yli neljäkymmentä vuotta pappina toimineelle isä Kaleville elämän tärkein sana?
– Kiitollisuus, isä Kalevi vastaa.
– Meillä on vain yksi elämä. On arvokasta nähdä sen kauneus.
Isä Kalevi pohtii sitä, kuinka kiitollisuus kantaa eteenpäin, mutta on usein ratkaisu myös moneen elämän ongelmaan.
– Kun mieli on kiitollinen, on helpompi löytää vaikeistakin asioista valoisampi puoli. Vastoinkäymisten tullessa voi olla kiitollinen siitä, mitä on ollut ja voi luottaa siihen, että asiat voivat kääntyä parhain päin. Vaikeinakaan hetkinä ei muserru hädän alle.
Puoliso Päivi sanoo kiitollisuuden olleen aina aviomiehensä voimavara sekä hänelle itselleen että muille.
– Hän huomaa elämässä pieniäkin asioita, joista voi olla kiitollinen.
Päivi Kasala muistuttaa siitä, että elämässä ei koskaan ole niin paljon pahaa, ettei myös jotakin hyvää. Toivo on aina olemassa.
Nuoruuden murahduksia
Isä Kalevi Kasalalle pappeus on rakas elämäntehtävä. Tie papiksi vaati kuitenkin nuoren miehen murahtelua. Hänet vihittiin papiksi 23-vuotiaana. Askeleet kohti kirkkoa alkoivat jo lapsena kirkkomatkoilla äidin kanssa.
– Äitini oli ortodoksi. Asuimme Vantaan Korsossa. Lähin pyhäkkö oli silloin Pyhän Kolminaisuuden kirkko Helsingissä. Kävelimme äidin kanssa ensin 1,5 kilometriä bussipysäkille, sitten bussilla linja-autoasemalle Helsinkiin ja sieltä kirkkoon. Minulle ne olivat kivoja retkiä.
Isä Kalevi muistelee myös koulun ortodoksisen uskonnon opetusta ja mukavia opettajia, jotka osaltaan avasivat traditiota kahdelle pikkupojalle. Muita kun ei tunneilla ollut.
– Meitä ei koulussa onneksi koskaan kiusattu ortodoksisuuden vuoksi. Olimme muille ”ortoboxeja”, naurahtaa rovasti.
Lukion jälkeen nuori mies mietti opintoja Helsingin yliopiston metsätieteellisessä tiedekunnassa tai silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa.
Ensin piti käydä armeija. Alokkaita oli sinä vuonna kuitenkin niin runsaasti, ettei ikäluokkaa nuorempia vapaaehtoisia voitu ottaa mukaan. Oli löydettävä uusi suunta.
– ”Keittiön kautta” pääsin opiskelemaan pappisseminaariin, koska enoni Johannes Suhola oli ollut siellä rehtorina.
Mahdollisuus tuli vähän kuin lahjana, eikä alle parikymppinen miehenalku sitä jäänyt miettimään.
– En sitä vastustanutkaan, koska Kirkko oli aina ollut minulle läheinen ja rakas.
Opiskelijaelämä vei villisti mennessään jopa niin, että opinahjosta meinasi tulla potkut.
Päivi opiskeli myös Kuopion ortodoksisessa seminaarissa. Hänen tapaamisensa ensimmäisellä joululomalla rauhoitti nuoren miehen mielen.
Opiskelu sai jatkoa, koska sen aikana Kaleville oli kasvanut vakaumus siitä, ettei hän enää halunnut mennä armeijaan.
– Vapautus ei kuitenkaan onnistunut kertaheitolla vaan minua kuulusteltiin pariin kertaan. Lieneekö syynä ollut Päivin isän työ Puolustusvoimissa.
– Isä ei kuitenkaan asiaa ihmetellyt vaan ajatteli, ettei papin pidä opetella tappamaan, Päivi muistelee.
Isä Kalevi suoritti lopulta siviilipalveluksen Valamon luostarissa.
Yllätyksenä pappeus
Silloinen arkkipiispa Paavali järjesti nuorelle miehelle jymy-yllätyksen: hän halusi vihkiä Kalevin nopeasti papiksi.
Se oli luottamuksen osoitus, mutta pariskunta olisi toivonut asialle vähän enemmän aikaa.
Arkkipiispan aikeisiin oli kuitenkin nuoren Kalevin suostuttava. Se muutti elämän täysin.
– Itse en osannut odottaa, millaista elämä papin vaimona voisi olla, Päivi Kasala sanoo nyt vuosikymmenien jälkeen.
Papiksi vihkiminen tapahtui Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkossa uuden vuoden yönä 1984. Huumorintajuinen pariskunta vitsailee, että silloin jopa Sydneyssä saakka oli ilotulitus Kalevin pappisvihkimyksen vuoksi.
– Kaikki hurrasivat, Päivi nauraa.
Tehtävä on kuitenkin syvä. Pappeuteen täytyy kasvaa, ja nuorelle miehelle annettiin siihen aikaa.
– Heti aluksi en ottanut vastaan katumuksen sakramentteja. Asetuin pappeuteen vähitellen, rauhassa, isä Kalevi kertoo.
Muistojen äärellä hän kuitenkin herkistyy.
– Muistan, kuinka siviilipalvelusaikana kävelin Valamossa lumikujaa pitkin kirkkoon pakkasaamuna, ympärillä metrin korkuiset hanget, yllä tumma tähtitaivas. Lumi narisi jalkojen alla. Silloin kiitollisuus täytti mielen.
Iloa nuorten kanssa
Päivin opiskeluiden päätyttyä vuonna 1984 pariskunta muutti Joensuuhun, ja isä Kalevi aloitti Ortodoksisen nuorten liiton opintosihteerin työn. Kyseistä neljäntoista vuoden aikaa hän itse pitää pääuranaan. Niin rakkaita lapset ja nuoret hänelle ovat.
– He ovat aitoja ja vilpittömiä, niin puhtaita ihmisiä.
Rovasti antaa symbolisen esimerkin.
– Heitä voi ajatella kuin kevään heräävää luontoa, jossa puut avaavat herkät vaaleanvihreät silmunsa ja kasvavat vähitellen kohti kesää.
Nuorten kanssa pariskunta teki työtä yhdessä varsinkin leireillä. Päivi nauraa olleensa leireillä aluksi enemmän lastenhoitaja ja pyykkäri, mutta toimi myöhemmin kanttorina.
Rovasti Kalevi muistelee, kuinka nuoret tulivat leireillä katumuksen sakramenttiin.
– He ottivat asian hyvin vakavasti, kauniisti. He uskalsivat avata hankalia, syviäkin tuntoja ja kokemuksia elämästä. Yritin olla huolellinen – välillä jopa niin, että väsyin, koska annoin niin paljon. Kristinoppileirien viimeisessä liturgiassa olin kuin täysin tyhjentynyt saviastia. Samalla kaipaan niitä aikoja tavattomasti. En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin tuon kauden päättäessäni, Joensuusta lähtiessäni.
Uusi yhteisö, uusia ihmisiä
Kasalat saapuivat Lohjalle tyttärensä kanssa vuonna 1998. Muutos oli melkoinen.
– Joensuussa meidät hyvästeli juhlassa noin 80 ihmistä. Lohjalla meitä odotti liturgiassa reilut kymmenen rukoilijaa, Päivi muistelee.
Lapsia ja nuoria ei tuolloin jumalanpalveluksissa näkynyt.
Kasalat ovat kuitenkin sydämestään omistautuneet yhteisölleen; isä Kalevi suuren Länsi- Uudenmaan alueen pappina, Päivi taas puolestaan ortodoksisen uskonnon opettajana.
Kaikkiin töihin on tartuttu. He kiittävät suuresti vapaaehtoisten ryhmää, mutta ovat olleet paljon myös itse käytännön töissä mukana. Näin vuosi vuodelta jumalanpalvelukset ovat täyttyneet rukoilijoista ja katekumeenikerhot ovat kutsuneet ihmisiä pohtimaan ortodoksisuutta. Moni on löytänyt pariskunnan viereltä oman hengellisen kotinsa.
– Rakastan omaa Kirkkoa, isä Kalevi sanoo.
– Se on iso lause, mutta sen kautta saamme olla Jumalan armon alla ja pitää hauskaa.
Huumori vahvasti mukana
Huumori on aina ollut osa isä Kalevin persoonaa. Rovasti itse kiittää sitä, että on saanut olla kaikki menneet vuodet oma itsensä.
– Kukaan ei ole yrittänyt laittaa minua mihinkään muottiin, kukaan ei ole hyljeksinyt minua.
Hän pohtii, kuinka jokainen meistä on omanlaisensa, mutta yhteinen usko yhdistää meitä.
– Pyrin myös jumalanpalveluksissa muistuttamaan, että vaikka olemme erilaisia, liturgian uskontunnustuksessa laulamme yhdessä uskosta, joka yhtäältä on oma ja samalla yhteinen. Jokaisella on oma elämä, oma tie ja samalla yhteinen, jaettu rakkaus keskellämme. Olen kaikesta tästä syvästi kiitollinen.
Rovasti Kalevi sanoo saavansa suurimman palkinnon siitä, että ihmisillä on hyvä olla, että he löytävät Jumalan luo, voivat olla iloisia ja kiitollisia, käyvät jumalanpalveluksissa ja jakavat elämää yhdessä.
Papin tehtävät eivät lopu eläkkeen alkaessa, mutta nyt niitä voi tehdä oman aikataulunsa mukaan. Enää ei tarvitse kiirehtiä. Siitä tuntuu iloitsevan erityisesti puoliso Päivi, joka on jäänyt eläkkeelle jo aiemmin.
Rovastilla on haaveissa saada enemmän aikaa ikonimaalaukseen, laulamiseen ja kalastamiseen. Niin, ja purjehduslisälaite on viimein saatava kuntoon, jotta pääsee Lohjanjärvelle seilaamaan.
Seuraajaansa hän ei tohdi neuvoa, mutta muistuttaa, että pappeus tarkoittaa isyyttä.
– Pappi on seurakuntaperheen isä. Hänen tulee jumalanpalvelusten lisäksi huolehtia yhteisöstä, vapaaehtoisista, kiittää ja tukea heitä.
Isä Kalevi muistuttaa, että pappeus on elämäntapa, Jumalan antama elämäntehtävä.
Siinä suurena apuna on rinnalla kulkenut ruustinna Päivi. Työtä on tehty yhdessä.
– Muita palvellessa saa itse kasvaa mukana. On tärkeää kuunnella ihmisiä ja oppia. On hyvä omata nöyryyttä, toisaalta myös jämäkkyyttä, tunnistaa omat rajat ja ymmärtää pyhyyden kunnioitus.
Eikä se huumorikaan pahitteeksi ole. Ilo kuljettaa iloon.
Juttua on muokattu 6.7.2026 klo 2026 korjaamalla, että Päivi Kasala opiskeli Kuopion ortodoksisessa seminaarissa, ei Joensuun.
