Kuuntele
Skeemaigumeni Johanneksen rippilapset pitivät häneen yhteyttä kirjeitse ja matkustivat mahdollisuuksien mukaan Valamon luostariin – 1930-luvulla Laatokan Valamoon ja sotien jälkeen Heinäveden Valamoon. Suomessa monet heistä asuivat pääkaupunkiseudulla. Myös isä Johannes tuli ajoittain hengellisten ohjattaviensa luokse Helsinkiin.
Isä Johanneksen läheinen rippilapsi oli Jelena Akseljevna Armfelt, joka oli syntynyt Kronstadissa ja muuttanut vallankumouksen myötä Helsinkiin. Hän oli tutustunut isä Johannekseen 1930-luvulla Laatokan Valamossa. Hän toimi aktiivisesti Helsingissä Pyhän Nikolaoksen ortodoksisessa seurakunnassa* ja perusti venäläisten emigranttien keskuudessa hengellisen kerhon. Monet muutkin kerhon jäsenistä olivat isä Johanneksen rippilapsia, ja siksi tämä vieraili toisinaan heidän kokouksissaan.
Marianna Flinckenberg-Gluschkoffin äidinäiti Paula Butusoff oli Jelena Armfeltin läheinen ystävä ja kuului samaan hengelliseen piiriin. Mummo vei Mariannaa jumalanpalveluksiin ja huolehti hänen uskonnollisesta kasvatuksestaan. Hänen mukanaan Marianna kävi myös hengellisen kerhon kokouksissa.
Myös Paula Butusoff oli vieraillut Laatokan Valamossa ennen sotia monta kertaa, ja luultavasti jo silloin tavannut isä Johanneksen. Jelena Armfeltiin hän tutustui todennäköisesti Helsingissä Pyhän Nikolaoksen seurakunnassa.
Isä Johannes vieraana
Kerran hengellinen piiri oli koolla Butusoffien kodissa Helsingissä, ja isä Johannes tuli vierailemaan siellä. Marianna oli tuolloin 5-vuotias. Isä Johannes nosti hänet lempeästi syliinsä istumaan. Opetuspuheita Marianna ei muista, mutta mieleen ovat jääneet lähtemättömästi isä Johanneksen silmät:
– Ne olivat äärettömän lempeät ja tuntuivat näkevän lävitseni kaiken mahdollisen, sellaisenkin, josta jo ymmärsin tuntea syyllisyyttä. Mutta se ei haitannut, koska rakkauden läsnäolo oli niin suuri, Marianna kuvailee vaikutelmiaan.
Kokemus oli hyvin vaikuttava ja tiivistyi lapsen mielessä niin, että Marianna näki seuraavana yönä unen, jossa Kristus vieraili heidän luonansa. Kristus ei ollut siinä ikonimaisena hahmona vaan luonnollisempana, ja Hänellä oli samanlaiset, hyvin elävät ja jotenkin vangitsevat silmät kuin isä Johanneksella. Kirjassaan Pietarilainen polkuhevonen Marianna kertoo tästä tapaamisesta ja unestaan:
– Uni oli sanoin kuvaamattomalla tavalla autuaallinen ja elävä, niin että se vielä pitkän ajan kuluttua palautui mieleen yhä uudestaan ja toi joka kerta samanlaisen onnentunteen.
Vielä vuosikymmenten kuluttua kokemus on yhtä elävä.
– Isä Johanneksen kohtaaminen ja siihen liittyvä uni on yhä edelleen elävä kokemus ja vaikuttaa elämässä. Elämä on tapahtumien ketju, ja usein vasta jälkeen päin näen tietyn tapahtuman yhteyden tähän uneen. Monet asiat, joita olen tehnyt, on tämän kohtaamisen ansiota.
Vierailun yhteydessä isä Johannes antoi Mariannalle muistoksi Valamo-aiheisen runo- ja valokuvavihkosen. Siihen hän oli kirjoittanut omistuskirjoituksen venäjäksi: ”Kristuksen valoisan ylösnousemuksen muistoksi rakkaalle pikku Mariannalle. Valamon luostarin skeemaigumeni Johannes. 26.6. 46.”
Kirjanen oli kuitenkin kadoksissa vuosikausia, eikä Marianna edes tiennyt sen olemassaolosta, kunnes se löytyi vuonna 1988 toisen kirjan välistä. Löytymisen ajankohta on ihmeellinen, sillä Marianna oli juuri palannut vierailulta Laatokan Valamoon ensimmäisen suomalaisryhmän mukana.
Isä Johanneksen kohtaaminen oli voimakas pyhyyden läsnäolon kokemus. Se oli tunne siitä, että kaikki on valaistua, jopa läpivalaistua, kuin olisi tavallaan hengellisesti alasti, mutta ilman tarvetta verhoutua selityksillä ja puolusteluilla, ilman tarvetta piiloutua tai esittää jotakin muuta kuin on tai rakentaa kulisseja.
Kristityn todellisuutta
Samantapaisen kokemuksen isä Johanneksesta ja pyhän kohtaamisesta on Tito Colliander kertonut muistelmakirjassaan Ateria. Hän kertoo luostareista ja pyhyyden läsnäolosta, tuohuksen valosta – valosta, jonka voi kantaa ”kotiin sydämessään, syvällä ja lähtemättömästi sielunsa sisimmässä”.
Tuon valon hän oli kohdannut lapsena äidin suvun Njanjan eli lapsenkaitsijan silmissä, Njanjan huoneessa palavan lampukan liekissä, Jumalanäidin ikonissa.
Saman valon ja lämmön hän tunsi kohdanneensa vanhan isä Johanneksen silmissä, kun tämä muisteli: ”…joka kerta kun äitini asetti ruokaruukun pöytään, hän sanoi: Luojan siunausta.”
Colliander kertoo, että isä Johannekselle ei ollut olemassa muuta todellisuutta kuin kristityn todellisuus. Se oli kaikkialla läsnä olevaa valoa ja voimaa, joka läpäisi kaiken, pienimmät ruohonkorretkin: ”Katsos, tuossa näet Jumalan luomisteon. Jokainen ruohonkorsi, kaikki mitä on, sisältyy Kristuksen ylösnousemukseen. Koko luonto on ylösnoussut Hänen kanssaan”, isä Johannes sanoi.
Olennaista näissä kohtaamisissa eivät ole viisaat sanat ja hyvät opetuspuheet, vaan kaikki läpäisevän valon ja rakkauden läsnäolo. Sen vastaanottaminen on iästä ja opillisesta sivistyksestä täysin riippumatonta.
*Pyhän Nikolaoksen ortodoksinen seurakunta kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.
