Pyhä apostolienvertainen keisarinna Helena, keisari Konstantinoksen äiti, tunnetaan Kristuksen ristin löytäjänä. Perimätiedon mukaan hän matkasi vuonna 326 Jerusalemiin kunnioittamaan pyhiä paikkoja ja erityisesti juuri löydettyä pyhää hautaa. Helenan johdolla suoritettiin lisää kaivauksia, joiden tuloksena löytyi kolme puista ristiä. Löytäjät eivät kuitenkaan tienneet, mikä risteistä oli Kristuksen ja mitkä kahden ryövärin.
Ihme osoitti oikean ristin, kun kuolemansairas nainen kosketti vuorollaan jokaista ristiä. Kaksi niistä ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta, mutta kolmannen koskettaminen paransi sairaan! Pyhä risti oli löytynyt. Ihmeen tapahtumapaikalle kerääntyi suuri väkijoukko, koska ihmiset halusivat nähdä ristinpuun. Silloin Jerusalemin piispa Makarios tarttui ristiin molemmin käsin ja nosti sen korkealle siten, että kaikki pystyivät sen näkemään. Ortodoksinen kirkko viettää Kunniallisen ja eläväksi tekevän ristin ylentämisen juhlaa tämän tapahtuman muistoksi 14. syyskuuta.

Ikonissa näemme kruunupäisen keisarinna Helenan polvistuneena piispa Makarioksen eteen. Piispa seisoo korokkeella, pystyyn nostetun ristinpuun edessä ja osoittaa sormellaan sitä kohden. Ele tuo mieleen, kuinka keisari Konstantinos Suuri näki taisteluun lähtiessään taivaalla ristin, jota ympäröi teksti: ”Tällä merkillä olet voittava”. Keisari antoi tuolloin koristaa lippunsa ristein, ja saavutti voiton kilpailijastaan Maxentiuksesta. Voitto nosti hänet Rooman valtakunnan johtoon ja antoi sijaa kristinuskon voittokululle. Ikonissa Helenan takana seisova punaviittainen mies lieneekin keisari Konstantinos Suuri, joka nöyrästi painaa katseensa ristin edessä. 
Ikoni on maalattu 1800-luvun lopulla aikakaudelle tyypilliseen akateemiseen tyyliin. Se on osa suurten juhlien ikonisarjaa, joka vuoteen 1939 kuului Viipurin Kristuksen kirkastumisen kirkon esineistöön. Sotavuosina se evakuoitiin kanta-Suomeen ja jälleenrakennuskauden loppupuolella, vuonna 1958 nämä Viipurin juhlaikonit sijoitettiin Oulun kirkon ikonostaasiin yhdessä Ägläjärveltä evakuoitujen ikonien kanssa. 
Oulun ikonostaasissa olleet pyhät kuvat lahjoitettiin museoon vuonna 2004.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa 13.09.2023 , mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myöhemminkin, eritoten ristin ylentämisen juhlan aikaan.

Suomen ortodoksisen kirkon autonomian 100-vuotisjuhlaa vietettiin 8.-12. syyskuuta 2023 yhdessä Hänen Kaikkipyhyytensä, Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen kanssa. Kaikki eri tilaisuuksissa pidetyt puheet on koottu vierailun juhlasivustolle (Avaa uuden sivuston). Sieltä löytyvät erilaiset tervehdyspuheet, uskontojohtajien puheet sekä muun muassa Luontokeskus Haltiassa pidetyt puheet.

Kuvituskuvassa ylhäällä Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova pitämässä tervehdyspuhettaan 9. syyskuuta 2023 Kaunisniemen leirikeskuksessa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tapasivat tiistaina 12. syyskuuta 2023 Mäntyniemessä. Keskustelujen sisällöstä ei ole toistaiseksi kerrottu tarkemmin Ekumeenisen patriarkaatin tai presidentin verkkosivuilla.

Tiistaina puolenpäivän jälkeen patriarkka matkusti Tallinnaan Viron apostolisen ortodoksisen kirkon autonomian 100-vuotisjuhlaan. Viron apostolinen ortodoksinen kirkko (vir. Eesti Apostlik-Õigeusu Kirik, EAÕK) on Ekumeenisen patriarkaatin alainen autonomisena kirkkokuntana.

Hengästyttävä aikataulu Virossakin

Patriarkka viipyy Virossa 12.-20. syyskuuta välisen ajan. Vierailun ensimmäisten kolmen päivän aikana patriarkan on määrä tavata Viron valtionjohtoa sekä Tallinnan kaupungin johtohenkilöitä. 15.-20. syyskuuta välisenä aikana patriarkka käy Tartossa, Värskassa, Valgassa, Pärnussa, Hiiumaalla, Tallinnassa ja Arukülassa. Jokaisessa paikassa toimitetaan joko liturgia tai muu palvelus, minkä lisäksi patriarkka tapaa kirkkokansaa ja kaupunkien johtohenkilöiden edustajia.
Värskan laululavalla toimitetaan 16. syyskuuta patriarkaalinen liturgia ulkoilmassa, ja paikalle odotetaan ortodoksikristittyjä koko Viron alueelta. Lisäksi patriarkan ohjelmassa ovat niin Hiiumaalla Kristuksen syntymän kirkon kuin Harjumaalla Arukülassa sijaitsevan Pyhän Kolminaisuuden kirkon uudelleenvihkimiset.
Vierailunsa päätteeksi patriarkka tapaa Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispan Urmas Viilman ja osallistuu ekumeeniseen jumalanpalvelukseen Tallinnan tuomiokirkossa.
Lähde: Eesti Apostlik-Õigeusu Kirik (Avaa uuden sivuston) -kotisivut

Kunnioitetut vaikuttajat, arvoisat vieraat ja rakkaat nuoret miehet ja naiset Suomessa,

On valtava kunnia ja ilo saada vierailla Haltian vaikuttavassa luontokeskuksessa, joka heijastaa Suomen luonnon kauneutta ainutlaatuisten näyttelyjen ja karun luonnon kautta. Tämä vuosi tarkoittaa Haltialle kymmenvuotisjuhlaa ja se on omistettu ulkoilulle ja ulkoilmalle. On mahdotonta ajatella viehättävämpää paikkaa tälle Nuorten planeetta -seminaarille. Iloitsen myös kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteerin, tohtori Eeva Furmanin seurasta. Hänen läsnäolonsa täällä tänään todistaa maanne sitoutumisesta luonnon suojeluun ja ylläpitoon.

Kuten ehkä saatatte tietää, Ekumeeninen patriarkaatti on pitkään ja monitahoisesti osallistunut ekologisiin keskusteluihin aina vuodesta 1989 alkaen, jolloin se antoi ensimmäisen ympäristöä koskevan paimenkirjeensä. Oman, yli 32-vuotisen palvelutehtäväni kohteena ja huolena on ollut maapallo Jumalan ainutlaatuisena lahjana ja luomakuntana. Yrityksemme pitää asiaa esillä niin hallitusten kuin kirkollisten päättäjienkin keskuudessa on johtanut meidät organisoimaan kansainvälisiä, uskontojenvälisiä sekä poikkitieteellisiä symposiumeja ympäri maailmaa alueilla, jotka ovat haavoittuvaisessa asemassa, kuten Amazonilla ja Jäämerellä, Adrianmerellä ja Itämerellä, Missisippillä ja Välimerellä. Ja yhä tänäkin päivänä me jatkamme tätä todistusta ja julkaisemme uraauurtavia yhteisiä julistuksia paavi Franciscuksen ja Canterburyn arkkipiispa Justin Welbyn kanssa. 

Haltia tunnetaan sen kattavista ja poikkeuksellisista luontopoluista, jotka sopivat monenlaiseen toimintaan (muun muassa kävelyyn, pyöräilyyn ja retkeilyyn) taitotasoltaan erilaisille ihmisille. Saattaa tulla yllätyksenä, että vaikka olen jo yli 80-vuotias, niin eräs rakkaimmista harrastuksistani on vaeltelu, johon kehitin intohimon jo varhaisimpina vuosinani pienellä saarella Turkin edustalla. Kun kalenterini näyttää täyttyvän kirkon hallinnosta, jumalanpalveluksista ja palvelutehtävistä, rakastan kävelyä luonnonpuistoissa ja suojelualueilla, niin niityillä kuin metsissäkin. Näin on erityisesti kotisaarellani Imbrosissa, jossa pyrin vierailemaan useamman kerran vuodessa. Myös kiireisessä ja liiankin tiuhaan asutetussa Istanbulissa etsiskelen jatkuvasti sopivia paikkoja, joissa voin kävellä ystävieni kanssa. Nuo hetket ovat niitä, joista ammennan inspiraatiota monimutkaisiin velvollisuuksiini ja samalla vetäydyn hetkeksi hiljaisuuteen vaativista vastuistani.

Oma kunnioitukseni luontoa kohtaan kumpuaa suoraan elämän ja maailman pyhästä luonteesta. Olen aina katsonut luontoa hengellisestä näkökulmasta. Olen aina kunnioittanut luomakuntaa paikkana, jossa voin kohdata ja kokea yhteyttä Luojaan. Pienenä poikana lyöttäydyin usein paikallisen kylän papin, isä Asterioksen seuraan ja me menimme yhdessä toimittamaan palveluksia Imbrosin kukkuloiden syrjäisiin kappeleihin. Lähdimme liikkeelle auringon noustessa ja kannoimme tarvittavat kirkkotavarat noiden jyrkänteiden ihastuttaviin kappeleihin. Noilta huipuilta saatoimme nähdä Egeianmeren monesta kulmasta, nähdä Turkin, Kreikan ja jopa Athos-vuoren. Isä Asterioksen lapsenlapsi, jolla on itse asiassa sama nimi kuin isoisällään ja jonka vihin papiksi vuonna 2010, on tänä päivänä tuon saman kylän kirkon pappi. Joten ymmärrätte, että jo hyvin nuorena vuorten kauneus yhdistyi mielessäni jumalallisen liturgian ihanuuteen. 

Itse asiassa olen varma, että tämä yhteys johtuu siitä, että luonto tuntuu tarjoavan minulle suuremman, laveamman ja panoraamisen näkymän maailmaan. Luonnon kauneus johtaa meitä kaikkia avarampaan ja avoimempaan näkyyn elämästä ja luodusta maailmasta. Asetelmaa voisi ajatella kameran laajakulmaobjektiivina. Juuri tämä näky on viime kädessä se tekijä, joka estää ihmisiä riistämästä tai käyttämästä väärin planeettamme luonnonrikkauksia. Samaan tapaan uskoni tarjoama linssi suo minulle paremmat valmiudet kohdata sellaisia ongelmia kuten merikalastusalueiden uhanalaisuuden, kosteikkojen katoamisen, koralliriuttojen vahingoittumisen tai ylipäänsä eläinten tai kasvien tuhon. 

Sillä kuten muinainen kristillinen rukous sanoo: 

Taivaat julistavat hänen kunniaansa, maa hänen hallitustaan ja meri hänen valtaansa. Koko aineellinen ja henkinen luomakunta julistaa alati hänen suuruuttaan.

[“(Τριὰς γὰρ, εἷς Θεὸς παντοκράτωρ.) Οὗ τὴν δόξαν οἱ οὐρανοὶ διηγοῦνται, ἡ δὲ γῆ τὴν Αὐτοῦ δεσποτείαν, καὶ ἡ θάλασσα τὸ Αὐτοῦ κράτος, καὶ πᾶσα αἰσθητὴ καὶ νοητὴ κτίσις τὴν Αὐτοῦ μεγαλειότητα κηρύττει πάντοτε”]

Luonto on kirja, joka seisoo edessämme avoimena, valmiina meille lukea ja oppia. Jokainen kasvi, eläin ja mikro-organismi kertoo ainutlaatuisen tarinan, raottaa osaltaan syvää mysteeriä ja suhtautuu toisiin ällistyttävällä harmonialla. Sama tarina ja mysteeri on tavattavissa myös galakseista, joissa lukemattomat tähdet kuvaavat samaa mystistä kauneutta ja matemaattisia suhteita.

Ja emme suinkaan tarvitse tätä näkökulmaa uskoaksemme Jumalaan tai edes todistaaksemme hänen olemassaoloaan. Me tarvitsemme sitä hengittääksemme, tarvitsemme sitä selvitäksemme, tarvitsemme sitä yksinkertaisesti ollaksemme olemassa. Tätä todellisuutta kuvasi eräs mystikko 600-luvulla ”kosmiseksi liturgiaksi”, yhteiseksi ilon ja rakkauden juhlaksi. 

Tämä tarkoittaa, että on valitettavaa, jos elämme elämäämme huomaamatta ympäristön juhlakonserttia, jota soitetaan alati silmiemme ja korviemme edessä. Tässä kosmisessa orkesterissa pienimmälläkin yksityiskohdalla on elintärkeä roolinsa ja jokainen arkipäiväinen asia osallistuu kokonaisuuteen mitä merkittävimmällä tavalla. Ylipäänsä ei yhtään mikään, ei ihminen, elollinen olento, solu tai luonnon ainesosa, ole erotettavissa kokonaisuudesta ilman, että koko sinfonia muuttuu. Emme voi poistaa kuvasta yhtään ainutta puuta tai eläintä ilman, että kuva vääristyy, jollei suorastaan tuhoudu kokonaan.

Kysymys, johon meidän on vastattava, kuuluu näin: milloin lakkaamme kuulemasta tätä harmonista musiikkia? Sillä on jatkuva rytminsä, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Milloin opimme tämän pyhän kielen aakkoston, joka on niin salaperäisesti kätkettynä luontoon? Samalla se on mitä selkeimmin esillä luodussa maailmassa ympärillämme. Milloin opimme syleilemään sitä uskomatonta kauneutta, jonka Jumalan läsnäolo saa maailman ruumiissa esiin? Sen sävyt ovat kuitenkin jo nyt niin selkeästi näkyvissä. Ja käytännöllisessä mielessä, milloin hyväksymme sen, että meidän on elettävä vaatimattomammin nykyisen ahneuden sijaan? Vain näin voimme torjua ekologisen kriisin.

Näihin haasteisiin ja kysymyksiin vastaamisessa teidän roolinne nuorina maailmankansalaisina on mitä keskeisin. On toki totta, että nykypäivänä kohtaamamme ympäristöhaasteet ovat ennennäkemättömiä, mutta niin ovat myös mahdollisuudet. Ja teidän sukupolvenne seisoo eturintamassa tarttumaan näihin mahdollisuuksiin. Miksi? Sillä teillä on hallussanne ennennäkemätön ja sammumaton intohimo, kestävyys ja kyky unelmoida maailmasta, jota hallitsevat toisenlaiset prioriteetit ja päämäärät. Juuri nuoret sukupolvet ovat historiassa usein johtaneet muutosta. Olipa kyse kansalaisoikeustaisteluista tai tasa-arvosta ja inklusiivisuudesta, on taustalla vaikuttanut aina nuoruuden henki, joka on puhaltanut perustavanlaatuiset ja vallankumoukselliset muutokset liekkiin.

Ajatelkaa ekologista kriisiä. Kohoavat lämpötilat, sulavat napajäät, katoavat lajit. Nämä eivät ole vain sensaatiohakuisia otsikoita. Ne ovat kiireellisiä kutsuhuutoja toimintaan. Ja vaikka oma sukupolveni on vastuussa aiheuttamastamme vahingosta planeetalle ja sen rikkauksille, näemme jo nyt nuorten vastaavaan tähän kutsuun. Sillä kyseessä on teidän tulevaisuutenne ja te haluatte suojella sitä. Vaikka haasteiden mittasuhteet voivat joskus vaikuttaa lannistavilta, tulee teidän muistaa, että muutos ei aina ala valtavista kumouksista, vaan se alkaa yksittäisistä teoista. Se alkaa teistä! Jokaisella teistä on voima innoittaa ja toimia opetuksena omissa piireissänne.

Lisäksi digitaalinen aika tarjoaa teille työkaluja, joita ei mikään aiempi sukupolvi ole pitänyt hallussaan. Voitte silmänräpäyksessä olla yhteydessä samaan tapaan ajatteleviin kaikkialla maailmassa. Voitte jakaa tietoa, suunnitelmia ja energiaa. Teidän äänenne voidaan saada kuulluksi vallan torneihin. Joten varmistakaa, että valjastatte teknologian voimat ympäristön hyväksi. Eikä kyse ole vain teknologian käytöstä tai aktivismista. Kyse on myös pienistä arkipäivän valinnoista. Kuten vaikkapa puun istuttaminen, kertakäyttöisten muovituotteiden käytöstä kieltäytyminen, toisten ihmisten opettaminen tai ohjaaminen toimintaan – kaikki nämä valinnat lasketaan ja yhdessä niistä tulee paljon. Ja kun vaikutatte ystäviinne, perheisiinne ja yhteisöihinne, saatte aikaan muutosaallon, joka lyö yli maanosien. 

Ympäristömme ei ole vain elämämme kulissi tai tausta. Se on se lava, jolla myös ihmisen tarina etenee. Puolustamalla ja vaalimalla sitä teette hyvin paljon enemmän kuin pelkästään suojelette puita, eläimiä tai valtameriä. Itse asiassa suojelette tällöin kokonaisia kulttuureja, yhteisöjä ja muistoja. Tällöin varmistatte, että tulevat sukupolvet eivät yksin selviä, vaan kukoistavat! Maapallo ei ole vain kotimme, vaan elämämme lähde ja perintö. Jokainen henkäys ilmaa, jokainen vesipisara, jokainen maakaistale on elävä testamentti, todistus hienosyisestä, monitasoisesta ja hauraasta elämästä. Planeettamme huutaa; sen metsät, valtameret ja taivaat lähettävät meille hätäkutsua. Olemme historian käännekohdassa. Ne valinnat, joita nyt teemme, erityisesti te nuoret miehet ja naiset, tulevat muovaamaan planeettamme kohtaloa sukupolvien ajaksi. 

Saatatte kysyä nyt miksi uskonnollinen johtaja, ortodoksinen patriarkka on kiinnostunut ympäristönsuojelusta? Mitä tekemistä Jumalalla on ekologisen kriisin kanssa? Voin kertoa, että oma mielenkiintoni ja huoleni luontoa kohtaan ei kumpua politiikasta tai taloudesta. Työni tietoisuuden levittämisessä luonnon suojelun ja varjelun tärkeydestä ei nojaa muoti-ilmiöihin tai ole osa jotakin PR-kampanjaa. Kyse on kristillisestä vakaumuksestani ja uskostani Jumalaan, joka on luonut kaikki asiat, niin näkyvät kuin näkymättömätkin. Se on uskoa Jumalaan, jonka oma Poika tuli ihmiseksi, jotta maailma voisi elää. Tämä on kristillisen opetuksen ja perinteen ydinolemus.

Ja se tarkoittaa, että olemme kaikki osa jotain paljon itseämme suurempaa. Puiden kuiskinnassa, merten avaruudessa ja lapsen silmissä näemme heijastuksen jumalallisesta. Jumalan läsnäolo opettaa meille rakkauden, huolenpidon ja luomakunnan kunnioituksen arvoja. Palvelemalla Jumalaa Luojana kunnioitamme maata hänen luomakuntanaan. Ajatelkaa maailmaa, jossa luonnosta huolehtiminen ei olisi vain henkilökohtainen mielenkiinnon kohde, vaan jumalallinen vastuukysymys. Pyydän teitä etsimään innoitusta Raamatusta, rukouksista sekä hengellisiltä johtajilta. Muistakaa kantaa soihtua. Luonto on polku ja Jumala on valo.

Rakkaat ystävät,

Te olette planeetan terveyden ja eheyden tulevia vartijoita. Ja vakuutan teille, että nuoruuden innolla, ilmastokriisin vastaamisen kiireellisyydellä ja Jumalan käskyillä on erottamaton yhteytensä. Tämä seikka valaa minuun valtavaa toivoa. Te! Teidän sammumaton energianne, pidäkkeetön luovuutenne ja vankkumaton vakaumuksenne saada muutos aikaan muistuttaa meitä kaikkia siitä, että tulevaisuus ei ole kiveen kirjoitettu, vaan se on kirjoitettu ihmisten, erityisesti nuorten, mieliin ja sydämiin.

Siunatkoon Jumala teitä, teidän perheitänne ja teidän ystäviänne. 

Patriarkaalinen liturgia 10. syyskuuta (Avaa uuden sivuston) houkutteli Uspenskin katedraaliin ja sen ulkopuolelle ilahduttavan runsaasti juhlakansaa. Alustavien arvioiden mukaan kirkkokansaa oli paikalla kaikkiaan jopa 1 500 henkeä, minkä lisäksi Helsingin ortodoksisen seurakunnan suoratoistolähetystä seurasi yli 600 katsojaa.

Jumalanpalvelusta oli mahdollista seurata myös katedraalin ulkopuolelle asennetuilta, suurilta näytöiltä. Ehtoollista jaettiin niin sisä- kuin ulkotiloissa, sillä sisääntulijoiden määrässä oli huomioitava viranomaisten turvallisuutta koskevat määräykset.

Ekumeenisen patriarkkamme Bartolomeoksen saarna oli jälleen hyvinkin puhutteleva – esimerkiksi lauantaisessa kiitosrukouspalveluksessa kuultiin niin ikään painavaa tekstiä liittyen siihen, millä tavoin Suomen ortodoksisen kirkon olisi hyvä suuntautua tulevaisuutta ajatellen.

Tänään patriarkan opetuspuheen kantavana teemana oli kärsimys.

– Kärsimättömyys on vaarallista, sillä se voi johtaa ajattelemattomiin sanoihin ja tekoihin. Kärsimättömästi puhutut tylyt ja loukkaavat sanat voivat vahingoittaa suhteita niin ystäviin kuin lähimmäisiin; ne voivat rasittaa rakkauden siteitä perheissä ja ystävyyksissä; ne voivat johtaa jopa väkivaltaan ja vihanpitoon. Näemme tämän perheissämme, kirkoissamme, kylissämme ja kaupungeissamme. Suomen ortodoksinen kirkko on, jokaisen muun kirkon tapaan, myös tuntenut epäystävällisten, vihassa ja kärsimättömyydessä lausuttujen sanojen pistot. Mutta viha ja kärsimättömyys eivät yksin vahingoita suhteitamme maan päällä, vaan ne vahingoittavat suhdettamme Jumalaan. Viha ja kärsimättömyys kiusaavat meitä tarkoituksenaan, että hylkäisimme Jumalan ja etsisimme oman tahtomme täyttymistä, patriarkka lausui.

Aamun Koitto on julkaissut patriarkan lyhentämättömän opetuspuheen, jonka hän päätti äärettömän kauniilla tavalla:

– Toivomme myös, että sadan vuoden päästä Jumala antaa lastenlastemme seistä tällä pyhällä paikalla, vakaina ortodoksisessa ja kristillisessä uskossaan, kohottaa äänensä lauluun yhdessä pyhien ja enkelien kanssa ja ylistää ja kunnioittaa taivaallista isäämme Jumalaa, hänen poikaansa Herraamme ja Vapahtajamme Jeesusta Kristusta ja kaikkipyhää hyvää ja eläväksitekevää Henkeä.  Aamen!

Arkkipiispa Leo puhui niin ikään koskettavasti liturgian yhteydessä. Hän käsitteli muun muassa lasten pyhyyttä ja muisti jälleen ukrainalaisia heidän koettelemuksissaan.

– Kuten hyvin tiedätte, suurta hätää kokevat tänä päivänä hyökkäyssodan tieltä Venäjälle pakkosiirretyt ukrainalaislapset. Haluan puhua suoraan, sillä lapset ovat lähellä myös Teidän Kaikkipyhyytenne sydäntä. Suurin osa pakkosiirretyistä lapsista on asunut ukrainalaisissa orpo- ja ryhmäkodeissa. Lastensiirrot täyttävät sotarikoksen tunnusmerkit, mutta vielä huolestuttavammaksi tilanteen tekee se, että Venäjän ylläpitämillä leireillä on yritetty opettaa unohtamaan lasten ukrainalainen identiteetti, arkkipiispa sanoi.

– Lapset ovat pyhiä ja ortodoksinen kirkkomme on kutsuttu suojelemaan lapsia ympäri maailmaa. Lasten pyhyyttä ei voi verrata tai palauttaa mihinkään heidän yksittäiseen piirteeseensä, sillä pyhyydestä itsestään puuttuu vertailun periaate. Tämä tarkoittaa, että lapsen arvo ei asetu vain moraalisen mittarin yläpäähän, vaan kokonaan sen ulkopuolelle.

Aamun Koitto on julkaissut myös arkkipiispa Leon puheen kokonaisuudessaan. 

Liturgian yhteydessä Ekumeeninen patriarkka vihki Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salmisen sekä Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi.

Samassa yhteydessä hän jakoi korkeimman maallikolle jaettavan patriarkaalisen Kristuksen Pyhän ja Suuren Kirkon Arkontti -arvonimen toimittaja Risto Nordellille sekä Suomen Viron emeritus-suurlähettiläs Aleksi Härköselle. Löydät huomionosoituksista kertovat jutun kuvineen täältä.

Suomen ortodoksisen kirkon autonomian 100-vuotisjuhlan taltiointi on katsottavissa Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube-kanavalla.

Arvoisa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo,
teidän ylhäisyytenne, armoitetut ja kunnioitetut johtajat,
kunnianarvoisat vieraat,
arvon läsnäolijat,
naiset ja herrat,
rakkaat ystävät,

On kunnia saada seistä tänään näin lukuisten moniuskonnollisen Suomen yhteisöjen edustajien edessä tänä merkittävänä päivänä, syyskuun yhdentenätoista, päivänä, joka kantaa mukanaan sekä historian painolastia että toivoa sopusointuisesta tulevaisuudesta. Pyydämme teitä yhtymään pieneen hiljaiseen hetkeen kunnioittaaksemme heidän muistoaan, jotka kuolivat terrori-iskuissa tänä päivänä 22 vuotta sitten.

Vuoden 2021 marraskuussa matkustimme New York Cityyn ja kuljimme tuolla pyhitetyllä alueella, jossa niin monet menettivät henkensä, siunataksemme käyttöön pyhän Nikolaoksen kreikkalaisortodoksisen rukoushuoneen. Tuo kappeli on Ground Zeron ainoa pyhättö, ainoa kristillisen jumalanpalveluksen huone, mutta se on samalla myös paikka, joka julistaa inkluusiota, suvaitsevaisuutta ja vastavuoroista ymmärtämystä kaikkien ihmisten kanssa, jotka uskovat ja joilla on hyvä tahto. Vaikka ortodoksisuus on elänyt pitkään yhdessä toisten uskontojen ja toisten kristillisten tunnustusten kanssa, ei tämä yhdessäolo ole aina ollut rauhanomaista. 1800-luvun jälkipuoliskolla noussut nationalismi loi pohjaa niille geopoliittisille voimille, jotka uhkasivat koko 1900-lukua, ja teki myös tietä kuolettavalle fundamentalismille, joka kuuluu 2000-luvun ensimmäisten 25 vuoden ilmiöihin. Ortodoksisuuden suhdetta uskonnolliseen pluralismiin on muovannut sarja historiallisia tapahtumia, jotka ovat määrittäneet uudelleen näköalojamme uskontoihin sekä vaikuttaneet ymmärrykseemme dialogiin pohjautuvasta uskonnollisten organisaatioiden maailmanlaajuisesti roolista. Kuten pyhän ja suuren vuoden 2016 kirkolliskokouksen ensyklikassa todettiin:

Rehellinen uskontojen välinen dialogi luo luottamusta, rauhaa ja sovintoa. Kirkko taistelee sen puolesta, että ”rauha korkeudesta” vallitsisi myös maan päällä. Todellista rauhaa ei saada aseiden voimalla vaan rakkaudella, joka ”ei etsi omaa etuaan” (1. Kor. 13:5). Uskosta virtaavaa laupeuden öljyä on vuodatettava lähimmäisten haavojen parantamiseen, ei vihan tulen voimistamiseen. (§17)

Haluamme osoittaa lämpimät kiitoksemme isännillemme Suomessa ja kaikille teille, jotka olette kokoontuneet tänne rauhan ja vuoropuhelun hengessä. Koko sydämestämme onnittelemme näiden keskustelujen järjestäjiä ja puhujia heidän rohkeudestaan ja näkemyksellisyydestään järjestää tärkeä tapahtuma uskontojenvälisen dialogin edistämiseksi.

Vaikka maailmamme on täynnä elämää ja erilaisuutta, tahraavat sitä usein jakolinjat, väärinymmärrykset ja konfliktit. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat muovanneet maailmanlaajuisesti uskontojen roolia ja myös tapaa, miten ne nähdään. Niiden myötä uskonnot tekivät voimallisen paluun kansainväliselle näyttämölle. Ajatukseen, että ihmiset tappavat Jumalan nimessä toisiaan, voi vastata ainoastaan siten, että eri uskonnollisista taustoista tulevat uskon ihmiset järjestäytyvät yhteen ja julistavat rauhallista rinnakkaiseloa. Näiden haasteiden edessä ekumeeninen patriarkaatti on pitkään julistanut ekumeenisen ja uskontojenvälisen dialogien metodia tapana edetä kohti elpymistä ja sovitusta. Tänään haluamme jakaa teidän kanssanne Konstantinopolin Äitikirkon vaiheita sen osallistumisessa ekumeeniseen liikkeeseen ja sen sitoutumiseen järjestää merkityksellistä vuoropuhelua abrahamilaisten uskonperinteiden edustajien, veljien ja siskojemme välillä.

Usko dialogissa

Meillä on oltava uskoa dialogiin itseensä. Jokainen kohtaaminen ja jokainen vuoropuhelu vaatii riskin ottamista niin yksilöllisellä kuin yhteisölläkin tasolla. Kaikki dialogi on myös persoonallista, sillä sitä käyvät ainutlaatuiset ja korvaamattomat persoonat, olivatpa he kristittyjä tai eivät, ja joiden persoona on erottamatta yhteydessä heidän yksilöllisiin, yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja uskonnollisiin piirteisiinsä. Ekumeenisen ja uskontojenvälisen vuoropuhelun vastustaminen nousee yleensä pelosta ja välinpitämättömyydestä, huonoista tiedoista tai vähäisistä todellisista kokemuksista uskonnollisesta monimuotoisuudesta. Uskontojenvälinen vuoropuhelu tunnustaa eri uskonnollisten perinteiden eroavaisuudet ja edistää rauhallista rinnakkaiseloa sekä yhteistyötä kansojen ja kulttuurien välillä. Tällainen dialogi ei merkitse, että oma usko olisi kiellettävä, vaan se ohjaa kunkin omaa näkökulmaa avartumaan toisen suuntaan. Näin dialogi voi hälventää ennakkoluuloja ja toimia vastavuoroisen ymmärryksen ja ristiriitojen rauhallisen sovittelun apuna. Puolueellisuus ja ennakkoluulot saavat syntynsä toiseuden esittämisestä väärin – ja juuri tämän vuoksi dialogi on aivan oleellista, sillä se voi karkottaa pelon ja epäluulon tiehensä. Se on oleellista rauhan kannalta, mutta tehokasta se on vain silloin, kun dialogia käydään inkluusion, vastavuoroisen luottamuksen ja kunnioituksen hengessä. Dialogi määrittää suhdettamme maailmaan juuri olemalla jotain muuta kuin pelkkä me itse. Hiljattain ekumeeninen patriarkaatti siunasi asiakirjan ”Maailman elämän edestä”, jossa tämä idea saa oivan kiteytyksensä:

[…] tietäen että Jumala ilmoittaa itsensä lukemattomin tavoin ja mitä kekseliäimmin keinoin, kirkko osallistuu dialogiin toisten uskontojen kanssa valmistautuneena ällistymään ja ilahtumaan Jumalan suomien taivaallisen hyvyyden, armon ja viisauden moninaisista ja luovista ilmauksista kaikkien kansojen piirissä. (§55)

Ekumeeninen liike: kohti kristittyjen yhteyttä dialogin avulla

Kristittyjen välinen dialogi on matka kohti sovitusta. Ekumeeninen liike, joka symboloi tätä pyrkimystä, on toivon majakka, kutsu ylittää tunnustukselliset eroavaisuutemme etsiäksemme kristittyjen yhteyttä eri kirkkojen yhteyden kautta. Ekumeeninen patriarkaatti, eräs ortodoksisuuden vanhimmista ja arvostetuimmista keskuksista, on ollut vakaasti mukana puhumassa kristittyjen yhteyden puolesta aina ekumeenisen liikkeen alusta asti. Konstantinopolin kirkko on, jo vuonna 1920  antamastaan ensyklikasta ja synodaalisesta kirjeestään lähtien, pyrkinyt käyttämään vähäisiä voimavarojaan veljellisen dialogin ja yhteyden edistämiseksi toiveenaan kristittyjen yhteyden toteutuminen. Ekumeeninen liike sai uutta virtaa viime vuosisadan kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen. Näiden kammottavien välienselvittelyjen jälkimainingeista alkaen olemme pyrkineet, kuten vuonna 1948 perustettu Kirkkojen maailmaneuvostokin, edistämään yhteistyötä, ymmärrystä ja yhteisiä tekoja eri kristillisissä kirkoissa. Sitoutumisemme dialogiin ei häivytä ainutlaatuisia perinteitämme, vaan rikastuttaa yhteistä hengellistä perintöämme. Kirkkojen maailmanneuvoston kansainvälisten ekumeenisten yhteyksien 75-vuotisjuhla, jota tänä vuonna vietämme, voisi toimia merkkipaaluna myös meidän matkallemme kohti yhteyttä. Muutamia kuukausia sitten vierailimme Virossa Euroopan kirkkojen konferenssin 16. yleiskokouksessa ja pohdimme tuolloin maanosamme alati muutoksessa olevaa kristillistä, ekumeenista todellisuutta. Otimme tuolloin esiin ”uuden ekumenismin”, jonka piirissä solmitut liittolaisuudet perustuvat otolliseen ajankohtaan. Tämä liikehdintä, joka kerää eri kirkkoja konservatiivisten arvojen ympärillä, ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Itse asiassa nyky-yhteiskunnan polarisaatio, joka ilmenee ”kulttuurisotien” käsitteessä, muodostaa aidon uhan ekumeeniselle näyllemme ja tehtävällemme.

Ekumeenisen liikkeen tulevaisuus asuu ”rakkauden dialogissa”, uusien merkkien luomisessa sekä yhteisissä teoissa. Meidän on avattava sydämemme vuoropuhelulle. Tämä on se perimmäinen vaatimus kristittyjen välisen yhteyden palauttamiselle, ja se on osoittautunut erityisen todeksi siinä ekumeenisessa työssä, jonka käynnistimme yli 50 vuotta Rooman sisarkirkkomme kanssa juhlavan Vatikaanin toisen konsiilin yhteydessä. Paavi Paavali VI:n ja ekumeeninen patriarkka Athenagoraan käynnistämä rakkauden dialogi Jerusalemissa heidän historiallisen tapaamisensa yhteydessä vuonna 1964, ja vuosi myöhemmin poistetut vuoden 1054 anateemat sallivat kirkkojen dialogin kehittyä kohti ”totuuden dialogia”. Vuonna 1979 käynnistyivät viralliset teologiset ja kansainväliset dialogit kirkkojemme välillä. Meidän on myös mainittava tärkeä, hiljattain (7.6.2023) Egyptin Aleksandriassa roomalaiskatolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon yhteisen teologisen kansainvälisen komission luoma asiakirja ”Toisen vuosituhannen ja tämän päivän synodaalisuus ja primaatti”. Tämä asiakirja tarjoaa meille arvokkaan oppitunnin, joka voi kiteyttää asiakirjan viimeiseen lauseeseen: ”Pitäen mielessään herramme käskyn rakastaa toisiamme niin kuin hän on rakastanut meitä (Joh. 13:24), on meidän kristittyjen velvollisuutena pyrkiä kohti yhteyttä niin uskossa kuin elämässäkin.” (§5.6.)

Dialogin matka: juutalaisten veljiemme ja sisartemme rakkaudellinen kohtaaminen

Juutalaisuuden ja ortodoksisen kristillisyyden välinen vuoropuhelun on testamentti jaetuista juurista, Abrahamin uskonnosta. Tämä dialogi ylittää historialliset ristiriidat ja kehittää molemminpuolista kunnioitusta. Ekumeeninen patriarkaatti on osallistunut merkityksellisiin keskusteluihin juutalaisten johtajien kanssa, joissa samalla tunnistamme toistemme historioiden ja perinteidemme tärkeyden. Yhdessä pyrimme taistelemaan ennakkoluuloja, erityisesti antisemitismiä, vastaan, edistämään suvaitsevaisuutta ja työskentelemään sellaisen maailman puolesta, jossa sopusointu saisi vallita riitasointujen sijaan.

Ortodoksikristittyinä seisomme juutalaisten veljiemme ja sisartemme rinnalla ja tuomitsemme antisemitismin sekä kaiken kiihkoilun ja vihan missä muodossa tai paikassa ne esiintyvätkään. Näin seuraamme lukuisten ortodoksikristittyjen todistusta, jotka uhrasivat henkensä toisessa maailmansodassa pelastaakseen juutalaiset lähimmäisensä. Uskomme, että kaikki elämä on kallisarvoista. Juutalaisyhteisö on tunnustanut monet näistä ortodokseista ”vanhurskaiksi kansojen joukossa”, jotka auttoivat juutalaisia heidän tarvitessaan apua ja ovat ikuistaneet heidät muistettaviksi Yad Vashemiin, Jerusalemissa sijaitsevaan holokaustin muistopaikkaan, jossa myös me olemme saaneet vierailla.

Kirkkona nämä uskomme suuret miehet ja naiset motivoivat meitä seuraamaan heidän esimerkkiään ja olemaan heidän kunniallisia seuraajiaan. Tunnette kaikki heidän nimensä: Zákynthoksen metropoliitta Krysostomos, pyhä Maria Skobtsova, pyhä Dimitri Klepinin sekä kunnioitettu Cyril Argenti.

Ekumeenisen patriarkaatin ja kansainvälisen juutalaisuuden uskontojenvälisen komitean konsultaatiot ovat tuottaneet yli 40 vuoden ajan hedelmällistä yhteistyötä, ymmärrystä ja dialogia juutalaisuuden ja ortodoksisen kristinuskon välillä. Edellinen, vuonna 2022 Wienissä järjestetty kokous osoitti jatkuvan sitoutumisemme tähän historialliseen akateemiseen keskusteluun sekä halumme vahvistaa tuntemustamme ja suhdettamme Toiseen. 

Ymmärryksen sillat: ekumeeninen patriarkaatti ja Islam

Eri uskonyhteisöjen jännitteisten suhteiden sävyttämässä maailmassa ekumeeninen patriarkaatti on ottanut askelia ymmärryksen siltojen rakentamiseen muslimiyhteistyökumppaniemme kanssa. Uskomme vakaasti, että sekä Islamin että ortodoksisen kristinuskon ytimessä on yhteinen kutsu myötätuntoon, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. Dialogien ja yhteisten aloitteiden myötä pyrimme korostamaan yhteisiä arvojamme ja puuttumaan vääriin tulkintoihin, jotka ovat kylväneet eripuran siemeniä.

Islam ei ole meille vieras uskonto, sillä onhan asemapaikkamme juuri Turkissa. Tähän hyvin pitkäikäiseen dialogiin, johon jo monet kirkkoisät aina pyhästä Johannes Damaskolaisesta pyhään Gregorios Palamakseen asti ovat osallistuneet, kuuluu ajatus, että emme pyri mitätöimään erilaisia näkemyksiä inkarnaation mysteeristä tai Pyhän Kolminaisuuden teologiasta. Samalla ortodoksinen kirkko on kuitenkin kohdannut Islamin syvälliset opetuksen sen monissa perinteissä, ja tunnistanut seikkoja, joista voimme olla yhtä mieltä sekä samankaltaisuuksia, jotka liittyvät Ummahiin tai yhteisöön, yhteiseen syntyperään Lähi-idässä, rukouksen ja askeesin tärkeyteen sekä kamppailuun Jumalan tahdon löytämiseksi kaikissa asioissa. Nämä perusteet kutsuvat niin Islamia kuin ortodoksisuutta läheiseen keskusteluun rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Niinpä olimmekin järkyttyneitä ja jyrkästi esitimme vastalauseemme aiemmin tänä vuonna Ruotsissa ja Tanskassa sattuneille tapauksille, jossa Koraaneja poltettiin. Näitä tekoja ei voi hyväksyä, mutta ne osoittavat lisäksi kunnioituksen ja suvaitsevaisuuden puutetta, ja ihannoimalla vihaa ja ennakkoluuloja ne saattavat oman eurooppalaisen kulttuurimme häpeään. Kaikkien uskontojohtajien on saarnattava eri uskonnollisten ryhmien jäsenten pyhyyden puolesta.

Tällaista ajattelua vastaan yritimme tuoda esiin rauhan ideaa tärkeässä konferenssissa Kairossa vuonna 2017, johon saimme kutsun Al Azharin moskeijan imaamilta, sheikki Ahmed Mohamed el-Tayyibilta. Nostimme uskonnon elintärkeitä tehtäviä esiin: ihmiskunnan liittäminen yhteen, kansojen identiteetin ymmärtäminen, suurempiin kulttuurisiin aikaansaannoksiin pyrkiminen ja rauhan tekijänä toimiminen. Samalla pidimme myös tärkeänä puuttua väkivaltaan, jota tehdään uskonnon nimissä. Muistutimme osallistujia, että nyt uskontojen nimissä tehdyt uskonnollisen fundamentalismin ja kauheat väkivallan teot vain tukevat modernia kritiikkiä uskontoja ja uskoa kohtaan sekä liittävät itse uskonnollisuuteen vain kielteisiä asioita. Fundamentalismi tekee uskosta ideologiaa. Totuus on kuitenkin se, että väkivalta itsessään on jotain vastakkaista uskonnollisten uskomusten ja oppien perusperiaatteille. Aito usko ei vapauta ihmisiä vastuustaan maailmaa kohtaan, vastuustaan kunnioittaa ihmisarvoa tai vastuustaan kamppailla oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Päinvastoin, usko vahvistaa sitoutumistamme inhimilliseen toimintaan, se laajentaa todistustamme vapaudesta ja aivan perustavista inhimillisistä arvoista. 

Tämä kokemus liittyy kiinteästi niihin tapahtumiin, joita muistelimme tänään. Sillä terrori-iskut esittivät uskonnon uhkana ihmiskunnalle ja uhkana jopa itse totuudelle.  Kolme abrahamilaisen uskon perinnettä ovat eläneet vuosisatojen ajan rinta rinnan ja jakaneet samoja alueita sekä kyenneet löytämään tästä yhteiselosta rauhan ja yhteiselon horisontin. Tämä kokemus, joka ei toki synny aina helposti, osoittaa, että eri uskonnolliset perinteet voivat toimia kansojen välisinä sillanrakentajina, edistää rauhaa ja keskinäistä ymmärrystä, suvaitsevaisuutta ja tietoa siinä määrin kuin ne sitoutuvat vuoropuheluun.

Ympäristön paimenet: yhteinen asia

Pyrkiessämme kohti rauhaa on meidän samalla myös tunnistettava ne haasteet, jotka koskevat meitä kaikkia. Ympäristö, Luojan ihmiskunnalle antama lahja, on uhattuna kestämättömän elämämme vuoksi. Ekumeeninen patriarkaatti on toistuvasti korottanut äänensä puolustaakseen ympäristöä, ja vaatinut uskonnollisia johtajia ja yhteisöjä tulemaan luomakunnan hyviksi paimeniksi. Kaikkien sitoutuminen planeettamme suojeluun voi toimia hyvin vahvana yhdistävänä voimana. 

Muutama viikko sitten pidimme juuri tästä syystä kristillisille ja muslimijohtajille kansainvälisen konferenssin Konstantinopolissa, jotta voisimme keskittyä ympäristökriisiin jaettuna, kaikkien uskontojen kriisinä. On kiireellinen velvollisuutemme yhdistää äänemme tässä ihmiskunnan ratkaisevassa käännekohdassa ja palvella moraalisina johtajina oman uskontomme perinteiden piirissä, kompasseina ympäristön eheytymistä ja suojelua ohjaamassa. Kuten olemme väsymättä toistelleet vuosikymmeniä: ”Luontoa vastaan tehty rikos on synti.”

Uskonnollisten johtajien rooli on innoittaa ja johtaa niin sanoilla kuin teoilla. Meillä on työkalut tähän kutsuun vastaamiseen, mutta lisäksi meillä on erinomainen tilaisuus luoda laajempaa kaikupohjaa näille globaaleille kysymyksille. Sillä onhan ekologinen kriisi lopulta globaali haaste, joka voidaan kohdata vain kansainvälisellä sekä uskontojen välisellä yhteistyöllä and siihen sitoutumisella. Kun katsahdamme pyhiin kirjoituksiimme, perinteisiimme, hengellisiin opetuksiimme, emme voi välttää velvollisuuttamme ympäristöä kohtaan, sillä se osoittautuu aidoksi rakkautemme ja lähimmäisenrakkautemme muodoksi. Uskontojenvälinen dialogi auttaa meitä luomaan tällaisen ainutlaatuisen tilan, jossa uskonnollisen viisauden yhteiset näkemykset johtavat kollektiiviseen ympäristöherätykseen.

Kirkkovuoden alussa, luonnonympäristön puolesta rukoilemisen päivänä 1. syyskuuta 2023, antamassamme patriarkaalisessa paimenkirjeessä korostimme ympäristökriisin yhteyttä taisteluun ihmisoikeuksien puolesta. Viestissä sanoimme näin:

”Ekologisen kriisin seuraukset on kohdattava ennen muuta ihmisoikeuksien tasolla. On itsestään selvää, että nämä oikeudet niiden kaikissa muodoissaan ja ulottuvuuksissaan muodostavat jakamattoman ykseyden ja näin myös niiden suojeleminen merkitsevät yhtä ja samaa.”

Eri uskonnollisten perinteiden luoma dialogi ja yhteys vastauksena ympäristökriisiin, kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta aina luonnon monimuotoisuuden häviämiseen, muodostavat ratkaisevan hetken historiallemme ihmisinä. Kykymme olla muutoksen tekijöitä niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla kertoo uskostamme ja niistä jakamistamme seikoista, jotka tuovat meitä yhteen vastuullisuuden ja suvaitsevaisuuden hengessä. Planeettamme on pyhä paikka, jossa saamme täyttää uskonnollista tehtäväämme: palvella lähimmäisiämme kuin itseämme ja tiedostaa ekologisten ja yhteiskunnallisten kysymysten välittömät yhteydet, etenkin kun ympäristötuho vaikuttaa suoraan kaikkein haavoittavaisimmassa asemassa oleviin.

Nähkäämme siis dialogimme mahdollisuutena innoittaa tätä sukupolvea ja sen lapsia näkemään Jumala työssään sen kautta, että tunnustamme yhteisesti jakamamme vastuun. Työskentelemällä yhdessä ympäristön puolesta, vaatien muutoksia yhteisöissämme sekä laajemminkin yhteiskunnassa, lähetämme rauhan viestin ja juhlistamme monimuotoisuuttamme varjelemalla tätä kaunista mutta haavoitettua planeettaa, Jumalan lahjaa meille.

Naiset ja herrat, rakkaat ystävät,

Ekumeenisen patriarkaatin aikeena on johtaa esimerkin kautta, osoittaa miten uskonnollisten johtajien tulisi olla osa edistystä, joka ajaa rauhallista yhdessäoloa, oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta. Ortodoksisuus on dialogista löytänyt voiman elää rinnakkain, voiman voittaa omat ongelmat auttamalla hädässä olevia, voiman vastata kriiseihin ja edistää solidaarisuuden henkeä. Olemme olleet eturintamassa järjestämässä kansainvälisiä uskontojenvälisiä konferensseja tietoisina siitä, että aidon dialogin työkalu voi estää fundamentalisteja ja äärimmäisyysajattelijoita hyväksikäyttämästä uskontoja ja että dialogilla voimme asettua suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja vastaan.

Uskonnollisina johtajina meidän on oltava sillanrakentajia, totuuden etsijöitä ja dialogin käynnistäjiä. Oman virkakautemme aikana olemme vaalineet näitä arvoja ei yksin itseämme varten, vaan koko kirkkoa ja maailmaa varten.

Lopetamme vakuutukseen, että ekumeeninen patriarkaatti pysyy tiukasti sitoutuneena ekumeeniseen ja uskontojenväliseen dialogiin ja näkee siinä elintärkeän työkalun koko 2000-luvun sivilisaatiolle. Kun muistamme syyskuun 11. päivän tapahtumia, kunnioittakaamme niiden muistoa, jotka kärsivät omistautumalla sellaisen maailman rakentamiseen, jota luonnehtivat kunnioitus, empatia ja yhteistyö. Johtakoon yhteiset pyrkimyksemme meitä kirkkaampaan ja parempaan tulevaisuuteen.

Kiitämme ystävällisestä huomiostanne.  

Suomennos: Ari Koponen
Kuva: Maria Hattunen