Valamon luostarissa järjestettiin 15.–17.9. seminaari Naisten eletty ortodoksisuus. Yksi monia eri teemoja käsitelleen seminaarin luennoista käsitteli diakoniaa ja kysymystä naisdiakonaatista.

”Omassa työssäni olen pyrkinyt rohkaisemaan ortodoksista yhteisöä siihen, että diakonia ei tarkoita vain nykyisyyden kohtaamista, vaan myös tulevaisuuden. Meidän tulisi pitää mielessämme lapsenlapsiemme ortodoksinen kirkko ja tehdä nyt tarvittavia muutoksia, jotka palvelevat tulevaisuuden kirkon mahdollisuuksia elää todeksi sen palvelun eetosta. Tähän on monia keinoja, ja yksi niistä on naisten mahdollisuuksien kasvattaminen osallistua diakoniaan koko ortodoksisessa kirkossa. Tähän kuuluvat myös vihityt diakonissat. Mahdollisuuksien avartaminen on nyt käsillä ja meidän vallassamme, ja sen soisi suoda ortodoksiselle kirkolle itselleen mahdollisuuden ilmaista täydemmin sen diakoniaan perustuvaa tehtävää” kirjoittaa Carrie Frederick Frost.

Esitelmä on ohessa kokonaisuudessaan pdf-muodossa:

– Kyllä tämä aihe on nostattanut kulmakarvoja. Me naiset emme tietenkään halua pilata juhlavuotemme tunnelmaa, mutta ei ole myöskään hyvä lakaista aihetta maton alle. Taustalla on mieskeskeistä ajattelua laajemminkin, sanoo Nina Jolkkonen-Porander, joka on tuonut asiaa esiin myös sosiaalisessa mediassa.
Myös toisenlaisia näkökantoja löytyy.

– On ihan oikein, että Ekumeeninen patriarkaatti myönsi nyt ne arvonimet, jotka myönsi, ja niille, joille myönsi – se on täysin heidän päätöksensä. Minun mielestäni meidän ei tule lainkaan puuttua siihen, millaisia arvonimiä Ekumeeninen patriarkaatti myöntää – se olisi erittäin epähienoa. Onhan meillä omassa kirkossamme ihan tasa-arvoiset palkitsemisjärjestelmämme, sanoo FT, Raamatun ja ortodoksisen kirkon tutkija Merja Merras.
Merja Merras on saanut jo kaksi Pyhän Karitsan ritarikunnan ansiomerkkiä.
– Niitä ei vain ole julkistettu missään, hän sanoo.
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vihki 10. syyskuuta toimitetun patriarkaalisen liturgian yhteydessä Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salmisen sekä Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi. Samassa yhteydessä hän jakoi korkeimman maallikolle jaettavan patriarkaalisen Kristuksen Pyhän ja Suuren Kirkon Arkontti -arvonimen toimittaja Risto Nordellille sekä Suomen Viron emeritus-suurlähettiläs Aleksi Härköselle. 

Kukaan haastatelluista naisista ei kyseenalaistanut sitä, etteivätkö arvonimillä muistetut henkilöt olisi niitä ansainneet, vaan keskustelun keskiössä oli nimenomaan naisten työn huomioiminen kirkossamme yleisemminkin.

”Naiset jäävät usein näkymättömiksi”

Aamun Koitto vieraili myös 15.-17. syyskuuta Valamon luostarissa pidetyssä Naisen eletty ortodoksisuus -seminaarissa, ja jututti siellä eri henkilöitä aiheen tiimoilta. Moni kuvaili hämmennyksen tunnetta. 
Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala on yksi kirkkomme naisista, joka toimii näkyvässä asemassa – ja joka on palkittu Pyhän Karitsan ritarikunnan ritarimerkillä ja I luokan mitalilla. Myös Koriala harmittelee sitä, että naiset jäivät valokeilan ulottumattomiin kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlaliturgian yhteydessä.

– Naiset jäävät usein näkymättömiksi, vaikka he tekevät valtavasti työtä kirkon eteen. Mitä tapahtuisi, jos kaikki naisten tekemä työ otettaisiin nyt pois – tai jos se katoaisi viimeksi kuluneen sadan vuoden ajalta?

– Jos naisten huomioimiseen patriarkaalisen liturgian yhteydessä liittyi jokin protokollaongelma, niin peräänkuulutan luovaa ratkaisukykyä: Ekumeenisesta patriarkaatista oltaisiin varmastikin voitu tiedustella etukäteen, missä vaiheessa sellaiseen olisi ollut mahdollisuus, sanoo Sirpa Koriala.

Pääasiallinen tunnelma kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlista oli Jolkkonen-Poranderin mukaan unohtumaton. 
– Harmillisen särön hienoon juhlatunnelmaan aiheuttivat kuitenkin liturgian jälkeen tapahtuneet arvonimien myöntämiset. Kuinka voi olla mahdollista, ettei arvostusta arvonimien muodossa annettu yhdellekään naiselle? Ortodoksinaiset ymmärtävät, että pappeus on kirkossamme teologisista syistä vain miehille. Mutta on erittäin vaikea ymmärtää, jos maallikoille tarkoitettuja arvonimiäkin myönnetään vain miehille. Tälle käytännölle tuskin löytyy pitäviä teologisia perusteluja. 
– Meidän ei tarvitse tunkea feminististä ajatteluamme ihan joka paikkaan. Koen, että tällainen keskustelu on ihan turhaa, napauttaa puolestaan Merja Merras.

Arkontti-arvonimi on myönnetty vain miehille

Arkkipiispan kansliassa teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä selventää asiaa Suomen ortodoksisen kirkon ja tilaisuuden järjestäjien näkökulmasta. Käytännössä prosessi etenee siten, että Suomessa arkkipiispalle esitetään useampia ehdokkaita, joista hän valitsee ne, joiden huomioimista esitetään edelleen Ekumeeniselle patriarkaatille. Heikkilän mukaan järjestäjien taholta tiedusteltiin Ekumeenisesta patriarkaatista jo etukäteen, olisiko arkontti-arvonimeä mahdollista myöntää naiselle.

– Jos se olisi ollut mahdollista, olisimme ehdottaneet toiseksi arkontti-arvonimen saajakandidaatiksi naista, Heikkilä sanoo.

– Kyseiset huomionosoitukset ovat Ekumeenisen patriarkaatin päätösvallassa, ja he päättävät myös myöntämisen kriteereistä. Historiallisesti, kun arkontin arvonimen myöntö siirtyi Ekumeeniselle patriarkaatille, heistä tuli samalla patriarkan avustajia tietyssä mielessä – ja avustajan tehtävähän oli varattu tuolloin miehille. Tästä näkökulmasta ajattelisin, että kyseisen arvonimen myöntämisen periaatteeseen saattaa vielä sisältää ”historiallista painolastia”. Toiseksi, jos olisimme tuoneet liturgian lopun yhteyteen vielä omia eli Suomen ortodoksisen kirkon palkitsemisia, olisi se ollut protokollan näkökulmasta sopimatonta sekä pidentänyt jo pitkää palvelusta entisestään. Mutta toki ymmärrän, että naisten palkitsemisten puuttuminen voi herättää kysymyksiä. Tähän saakka Ekumeenisen patriarkaatin perinteessä arkontti-arvonimeä ei ole myönnetty naisille. Sen sijaan Pyhän Karitsan ritarikunnan korkeimpia arvoja, eli komentaja-merkkejä on myönnetty kirkossamme myös naisille, Heikkilä sanoo.

Osallistaminen on ratkaisevan tärkeää

Myös ansioituneita äitejä on perinteisesti muistettu kirkossamme äitienpäivänä. Ansiokasta työtä voidaan huomioida myös piispallisilla siunauskirjoilla.
– Jatkossa voisi pohtia, voitaisiinko naisillekin kehittää jokin arkonttia vastaava arvonimi. Minusta naisten huomioiminen ja heidän työnsä merkityksen tunnustaminen on erittäin tärkeää kirkon tulevaisuuden kannalta. En usko, että nykyajan tai tulevaisuuden nuoret naiset tyytyvät vain keittelemään kahvia, vaikka se tärkeä palvelutehtävä onkin. Patriarkka itse on puhunut painokkaasti nuorten osallistamisen tärkeydestä, Sirpa Koriala toteaa.
– Naiset tuskin uurastavat kirkon eteen saadakseen jonkin prenikan, mutta voi kysyä, onko heidän sitoutumisensa myös jatkossa yhtä vahvaa, jos heidän ponnistelujaan ei huomata. Huomionosoituksethan merkitsevät, että joku taho tunnustaa, että se, mitä teet ja miten toimit, on hyvää ja oikein. Jos siis huomioimme kirkossamme vain osaa sen jäsenistä tai työntekijöistä, herää kysymys, onko vain miesten toiminta ja teot kirkossa hyvää ja oikein. Monille naisille voi syntyä epäilys siitä, teenkö ylipäänsäkään oikeita ja kirkkoani hyödyttäviä asioita, Koriala pohtii.
– Minulle palkitsemista tärkeämpää olisivat käytännön teot arjessa, jotka huomioisivat kaikki kirkon jäsenet, jotta olisimme oikeasti se patriarkan mainitsema inklusiivinen kirkko, Koriala sanoo.

Arkontti (arkon) -arvonimi on käytössä Ekumeenisessa patriarkaatissa, missä se on maallikolle annettava korkein kirkollinen arvonimi. Arvonimellä kunnioitetaan maallikon Kirkon eteen ja puolesta tekemää arvokasta työtä. Arkontti työskentelee myös ihmisoikeuksien sekä ihmisten että Kirkon hyvinvoinnin puolesta.
– Kirkossamme on lukuisia naisia, jotka täyttävät nämä kriteerit, Nina Jolkkonen-Porander sanoo ja vie pohdintansa pidemmällekin:

– Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat arvojamme ja tavoitteitamme. Ne ovat ennen kaikkea kristillisiä arvoja, Kristuksen meille opettamia. Eivätkö ne pitäisi siis olla myös kirkon arvoja? Kristus opettaa meille myös nöyryyttä. Voi aiheellisesti kysyä, mihin tarvitsemme arvonimiä. Voisiko korkein kristityn arvonimi kenties olla ”viisas ryöväri”, eli katuva ihminen, joka turvautuu Kristukseen. Jos kirkolliset arvonimet ovat ylipäätään tarpeellisia, niitä tulee kuitenkin myöntää sekä miehille että naisille. Uusi käytäntö jakaa ansiomerkkejä kanttoreille on askel oikeaan suuntaan. 

Pääkuva ylhäällä: FT, Raamatun ja ortodoksisen kirkon tutkija Merja Merras on saanut jo kaksi Pyhän Karitsan ritarikunnan ansiomerkkiä.
– Meillä on omassa kirkossamme ihan tasa-arvoiset palkitsemisjärjestelmämme, hän muistuttaa. Kuva: Merrasten kotialbumi

Jutun ingressiä on täsmennetty 20.9. klo 14:45 lisäämällä sana ”ansioituneita”.

Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut. (Luuk. 24:9-12)

Tämänpäiväisessä evankeliumissa luettu tilanne, jossa miehet uskoivat naisten ”puhuneen omiaan”, tuo mieleeni joitain niistä tilanteista, joista puhuimme Uuden-Valamon luostarissa Suomessa järjestetyssä naiskonferenssissa, johon juuri osallistuin. Tässä konferenssissa, joka oli avoin myös miehille (tosin vain yksi osallistui), useat naiset jakoivat huoliaan siitä, että kirkossa tehdään ero niiden roolien tai ”paikkojen” välillä, jotka ovat naisille avoimia kirkon ulkopuolella ja niiden, jotka taas ovat heille avoimia kirkon sisällä.

Naisten kutsumustehtävien kenttä on laajentunut kirkon ”ulkopuolelle, ei suinkaan jonkin ortodoksinaisten ajaman kapinan tai vallankumouksen myötä, vaan useiden, Jumalan antamien historiallisten olosuhteiden muutoksen johdosta, kuten se verrattain uusi (maailmanhistorian kokonaiskuvassa) tilanne, jossa naiset voivat kouluttautua, he voivat saada johto- ja hallintotehtäviä monilla eri aloilla (eli he ovat usein perheensä pääasiallisia elättäjiä), heistä voi tulla hallituksen pääministereitä (aivan kuten Suomessa hetki sitten), yhtiöiden toimitusjohtajia, akateemisten tiedekuntien vakinaistettuja professoreita (paitsi tietyissä ortodoksisissa laitoksissa) ja niin edelleen. (Toim.huom. Suomessa tilanne on erilainen.)

Mutta kirkon sisällä naisten kutsumuksia määrittävät yhä kanoniset tekstit, jotka ovat miesten kirjoittamia yli tuhat vuotta sitten. Ja jos joku meistä naisista yrittää nykyään puhua uudesta tilanteestamme, joka samalla vaatii uusia kanonisia muotoja ja normeja, on kirkonmiehiemme reaktio tällaisiin keskusteluihin samankaltainen kuin apostolien reaktio tyhjältä haudalta palaaviin naisiin tuona sunnuntaina kaksi vuosituhatta sitten. Miehet sivuuttavat todistuksemme ”tyhjinä satuina”. Itse asiassa yritys puhua kirkonmiesten kanssa tarpeesta uusille kanonisille muodoille ja normeille koskien naisten palvelutehtäviä tuntuu usein yritykseltä etsiä ”elävää kuolleiden joukosta”. 

Olisiko meidän sitten vaiettava ja pidättäydyttävä todistamasta uudenlaisista kutsumuksistamme? Herramme tyhjältä haudalta palaavat naiset eivät pysähtyneet ja kiitollisina kunnioitamme heitä heidän todistuksestaan. Yhden heistä, Magdalan Marian, ovat myöhemmät kristityt sukupolvet tunnustaneet ”apostolienvertaiseksi” sen työn johdosta, jota hän teki aikansa kaupungeissa. Vuosisatoja myöhemmin eräs toinen nainen, Ksenia Pietarilainen, todisti Kristuksesta keskellä omaa kaupunkiaan ja hänet taas tunnustettiin ”Kristuksen tähden houkaksi”. Kerätkäämme siis rohkeutemme mekin ja todistakaamme omissa kaupungeissamme, kenties sitten Kristuksen tähden houkkina. Kuka tietää, ehkä siellä tai täällä on pyhän Pietarin kaltaisia miehiä, jotka innostuvat lähtemään itse katsomaan, että hänen Herransa ei olekaan siellä, missä ja sellaisena kuin hän kuvitteli hänen olevan, vaan asia olikin aivan juuri niin kuin naiset hänelle kertoivat. 

Nunna Vassa (Dr. Vassa Larin) eli sisar Vassa kuului jutun julkaisun aikaan Venäjän ortodoksiseen kirkkoon Venäjän ulkopuolella (Russian Orthodox Church Ouside of Russia eli ROCOR). Sittemmin hän siirtyi Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustaman Ortodoksisen kirkon Ukrainassa (OKU) yhteyteen. (Päivitetty 12.1.2026 klo 15:58)

Hän on kritisoinut erittäin voimakkaasti Venäjän nykyistä hallintoa ja Moskovan patriarkka Kirillin sotaa tukevia kannanottoja. New Yorkissa syntynyt ja nykyään Wienissä asuva sisar Vassa tunnetaan muun muassa ortodoksista sisältöä tarjoavista coffeewithsistervassa-kotisivuistaan, podcasteistaan ja YouTube-videoistaan.

Aamun Koiton lukijoilta on saapunut kiitettävästi valokuvia erilaista hauskoista, koskettavista tai muuten vain mieliinpainuvista tapahtumista, joita saatiin kokea Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen Suomen-vierailun aikana syyskuussa. Vierailu oli Suomen ortodoksisen kirkon autonomian 100-vuotisjuhlavuoden (Avaa uuden sivuston) huipentuma. 

Vierailu maassamme kesti syyskuun 8. päivästä 12. päivään, jolloin patriarkka matkusti Viroon. Patriarkan tiukka vierailuaikataulu ei hellittänyt sielläkään, vaan juhlallisuudet jatkuivat naapurimaassamme monella eri paikkakunnalla. Viron apostolinen ortodoksinen kirkko (vir. Eesti Apostlik-Õigeusu Kirik, EAÕK) viettää niin ikään autonomiansa 100-vuotisjuhlia.

Pekka Jylänki lähetti tuokiokuvia perjantaina 9. syyskuun ristisaatosta, joka kulki Pyhän Kolminaisuuden kirkolta Uspenskin katedraaliin. Matkan varrella luettiin evankeliumia sillalla katedraalia lähestyttäessä.

Lapsen suusta kuultua

Ennen kiitosrukouspalvelukseen kulkenutta ristisaattoa patriarkka oli ehtinyt vierailla jo Klaukkalassa Pyhän Nektarios Eginalaisen kirkossa ja Kaunisniemen leirikeskuksessa, missä patriarkka osoitti erityistä huomiotaan lapsille ja nuorille sekä toi jälleen kerran ilmi vahvan tukensa Ukrainalle. Kaunisniemessä toimitettiin myös jumalanpalvelus Ukrainan sodan uhreille, minkä lisäksi tilaisuudessa puhui Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova.

Pia Tuukkanen ja Akseli-poika tapasivat patriarkan Kaunisniemen leirikeskuksessa lauantaina 9. syyskuuta. Lapset kerääntyivät istumaan patriarkan jalkojen juureen, ja hän siunasi heitä paimensauvallaan. Tämä aiheutti hiukan hämmennystä perheen pienimmissä, sillä tällainen tapa siunata ei ollut kaikille tuttu.

– Lapin kappeliseurakunnastakin matkattiin patriarkkaa tapaamaan, ja lapset saivatkin nauttia hänen seurastaan moneen otteeseen. ”Mutta miksi se patriarkka löi minua sillä kepillä?”, kysyi poikani Akseli, Pia Tuukkanen nauraa.

Akselin ja Pia-äidin kuvamuisto on tämän jutun pääkuvana.

Yhtä jännittävään tilanteeseen joutuivat – tai oikeammin pääsivät –Liina, Opri, Triifon ja Tekla Tolonen, jotka odottivat patriarkkaa jännittyneinä Uspenskin katedraalin edustalla sunnuntaina 10. syyskuuta. Lapset olivat asettuneet kukkakujamuodostelmaan, jota pitkin patriarkka siirtyi sisälle katedraaliin.

– Lapset olivat tohkeissaan patriarkan ”I love you” -tervehdyksestä ja samalla jännittyneitä, kun niin korkea-arvoinen vieras sanoi niin. Patriarkka vastaa lasten mielikuvissa vähintäänkin kuningasta, kertoo Tanja Savolainen.

Mutta eivät lapset suinkaan ole ainoita, joille sattui ja tapahtui. Ainakin kanttori Marja-Leena Kugler yllättyi saadessaan uudet ”antiikkiset, varrelliset silmälasit” kuvassa, joka on otettu 9. syyskuuta patriarkaalisessa kiitosrukouspalveluksessa.

– Ja lasien pitelijänä on itse patriarkka!

Marja-Leena Kuglerin valokuvan perusteella voisi päätellä, että patriarkka haluaa mitä ilmeisimmin kannustaa laumansa jäseniä niin hengelliseen kuin myös maalliseen tarkkanäköisyyteen.

Uspenskin patriarkaalisen liturgian yhteydessä koettiin historiallisia hetkiä monellakin tapaa: Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vihki 10. syyskuuta toimitetun patriarkaalisen liturgian yhteydessä Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salmisen sekä Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi.

Samassa yhteydessä hän jakoi korkeimman maallikolle jaettavan patriarkaalisen Kristuksen Pyhän ja Suuren Kirkon Arkontti -arvonimen toimittaja Risto Nordellille sekä Suomen Viron emeritus-suurlähettiläs Aleksi Härköselle. Nordell on kirjoittanut suosittuja blogitekstejä myös Aamun Koittoon.

Eija Rintahaka ikuisti isä Timon vain vähän ennen h-hetkeä. Aamun Koitto on kertonut näistä historiallisista huomionosoituksista tuoreeltaan.

Helsingissä kaikki toiminta ei suinkaan keskittynyt Uspenskin katedraaliin, vaan esimerkiksi lauantaina järjestettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkolla Treffit Troitsassa -tapahtuma (Avaa uuden sivuston).

Muun muassa sieltä sain kuin Uspenskin katedraalin ulkopuolelta Minna Rasku ehti napata useampiakin kuvamuistoja myös henkilöistä, jotka työskentelivät tai tekivät vapaaehtoistyötä juhlan aikana.