Kirkollishallitus ei näe perustelluksi täyttää Oulun metropoliitan tehtävää tässä vaihteessa pysyvästi, koska alkamassa on kirkon rakenteita koskeva selvitystyö, ja tehtävän täyttämisellä voisi olla perustettavaksi esitettävän työryhmän työtä ohjaava vaikutus.
Se tulkitsee kirkkojärjestystä siten, että päätöksentekijöille on jätetty harkintavaltaa vaalin toimittamisen ajankohdan suhteen, kun kyseessä on esimerkiksi tilanne, jolloin samanaikaisesti pohditaan hiippakuntajakoon ja -rakenteeseen liittyviä ratkaisuja.
Kirkollishallituksen lakimiesjäsenen Peter Saramon vastaesitys vaalin järjestämisestä jo tänä vuonna raukesi, koska kukaan muista kirkollishallituksen jäsenistä ei kannattanut sitä. Saramo ei jättänyt päätökseen eriävää mielipidettä.
Aloitteessa esitetään paluuta kahteen hiippakuntaan
Kirkolliskokousedustajien Jefim Brodkinin ja Irina Tchervinskij-Matsin tekemässä kirkolliskokousaloitteessa esitetään, että Suomen ortodoksisessa kirkossa palataan kahden hiippakunnan malliin. Perusteluina todetaan, että suurimman osan kirkon autonomian ajasta vuodesta 1923 alkaen Suomen ortodoksisessa kirkossa on ollut kaksi hiippakuntaa.
Kolmannen hiippakunnan perustaminen perustui aloitteen mukaan pyrkimykselle tavoitella 1970-luvulla Suomen kirkolle täyttä itsenäisyyttä eli autokefaliaa. Suomen kirkko on Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa toimiva itsehallinnollinen eli autonominen kirkko.
Oulun hiippakunta perustettiin vuonna 1980. Hiippakunnan jäsenmäärä on vuosittain vähentynyt, vaikka Oulun hiippakuntaa on joitakin vuosia sitten maantieteellisesti laajennettu.
Oulun hiippakunnassa on kaksi seurakuntaa: Tampereen ja Pohjois-Suomen seurakunnat. Hiippakunta on maantieteellisesti kirkon suurin, ja se käsittää yli puolet Suomen pinta-alasta. Seurakuntien yhteenlaskettu jäsenmäärä oli viime vuonna noin 8 850.
Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan kuuluu viisi seurakuntaa: Joensuun, Jyväskylän, Kuopion, Saimaan ja Taipaleen seurakunnat. Niiden yhteenlaskettu jäsenmäärä puolestaan oli noin 17 700.
Helsingin hiippakunta on väestömäärältään suurin, ja siihen kuuluu kolme seurakuntaa: Helsingin, Kaakkois-Suomen ja Turun ortodoksiset seurakunnat. Hiippakunnan seurakuntien yhteenlaskettu jäsenmäärä oli viime vuonna 28 900. Kaikkiaan kirkon jäsenmäärä oli viime vuonna noin 55 600 henkilöä.
Aloitteen mukaan valtionavun pienentyessä kolmen hiippakunnan ylläpitäminen uhkaa tulevaisuudessa käydä taloudellisesti kestämättömäksi.
– Kiristyvä taloudellinen tilanne ja tavoite yksinkertaistaa ja keventää hallintoa edellyttävät rohkeutta pohtia ja tehdä rakenteellisia muutoksia, kuten hiippakuntien määrän kriittistä tarkastelua, Brodkin ja Tchervinskij-Matsi sanovat.
Piispat: yhdistämiselle ei estettä
Kirkolliskokousaloitteen käsittelyn pohjaksi kirkollishallitus pyysi piispainkokoukselta lausunnon asiasta. Lausunnossaan piispainkokous arvioi hiippakuntien ja piispojen lukumäärää sekä kanonisena että paikalliskirkon rakenteellisena kysymyksenä.
Piispat toteavat, että traditio tunnustaa kirkon oikeuden mukauttaa hallinnollisia rakenteitaan. Kanoninen perinne mahdollistaa perustan hallinnollisille muutoksille, kun ne palvelevat kirkon todellisia tarpeita ja toteutetaan yhteisymmärryksessä asianmukaisten kirkollisten auktoriteettien kanssa – meidän kirkkomme tapauksessa siis ekumeenisen patriarkaatin kanssa. Kanonit tai paikalliskirkkojen nykykäytäntö eivät estä hiippakuntien yhdistämistä.
Paikalliskirkon perusrakenne, jossa hiippakunta muodostaa kirkon perusyksikön, edellyttää kuitenkin toimivaa ja määräjäsenistä piispainkokousta autonomisen toiminnan turvaamiseksi.
Piispat korostavat, että kahden hiippakuntapiispan malli yhdellä apulaispiispalla ei tarjoa tyydyttävää ratkaisua niin kauan, kun kolmannen piispan tehtävää ei vakiinnuteta kirkkolain ja -järjestyksen tasolla. Jos kirkossa on tarve kolmelle piispalle, nousee kysymys, mikseivät kaikki piispat toimisi hiippakuntapiispoina.
Nykyinen käytäntö, jossa apulaispiispa kutsutaan täydentämään piispainkokousta kulloinkin erikseen myönnettävällä äänioikeudella, paljastaa järjestelyn väliaikaisen ja kanonisesti epätyydyttävän luonteen, piispat huomauttavat.
Kahden hiippakunnan mallissa kolmannen piispan asema olisi kirjattava lakiin. Nykykäytäntö mahdollistaa tilanteen, jossa kirkolliskokous voi olla valitsematta apulaispiispaa, mikä heikentäisi kirkon toimintakykyä kahden hiippakunnan mallissa. Tällainen epävarmuus olisi ristiriidassa autonomisen paikalliskirkon tarpeen kanssa ylläpitää vakaata hiippakunnallista rakennetta. Piispan viran pysyvyys ja jatkuvuus on kanonisessa perinteessä perusolettamus.
Ekumeeninen istuin on vuonna 1972 korottanut Suomen molemmat hiippakunnat metropoliittakunniksi. Hiippakuntien yhdistämisen sijaan voidaan piispainkokouksen mukaan myös arvioida, toteutuuko metropoliittakunnan arvoasema kaikissa hiippakunnissa vai olisiko jonkun tarkoituksenmukaisempaa toimia tavallisena hiippakuntana. Vaikka asia saattaa näyttää teoreettiselta, sillä on kanonista merkitystä, huomauttavat piispat.
Hallinto keskitettäisiin hiippakuntiin
Piispainkokous tunnustaa ja pitää tervetulleena, että – väestörakenteen merkittävän muutoksen, erityisesti ortodoksisen väestön keskittyminen eteläiseen Suomeen ja jäsenmäärän yleisen vähenemisen seurauksena – erilaisista hallinnollisista ratkaisumalleista keskustellaan. Se katsoo kuitenkin, että hiippakuntarakenteen muutosta tulee tarkastella laajemmin kuin vain taloudellisesta näkökulmasta.
Seurakunnat ovat itsenäisiä taloudellisia yksiköitä, ja niillä on vahva paikallinen itsehallinto. Viime vuosikymmenten hallinnonuudistukset ovat lisäksi johtaneet alueellisesti suurempiin seurakuntiin. Tämä on muuttanut seurakunnan sisällä toimivien paikallisyhteisöjen mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon.
Piispainkokous näkee, että hiippakunnilla on oikeutettu asema ja merkittävä arvo paikalliskirkkomme kanonisessa itseymmärryksessä, ja se on myös lain tasolla tunnustettu. Hiippakunnat tulisi pikemmin nähdä tahoina, jotka voisivat tarjota ratkaisuja rakenteellisiin haasteisiin. Niiden rooli keskitettynä hallinnollisena yksikkönä seurakuntien tukena on piispojen mukaan otettava jälleen keskusteluun mukaan yhtenä ratkaisumallina, sen sijaan että hiippakuntien merkitystä aliarvostettaisiin.
Jos hiippakunta toimisi keskitettynä hallintoyksikkönä, seurakuntien hallintoa voitaisiin keventää. Ne säilyisivät kuitenkin itsenäisinä, ja paikallisten pyhäkköyhteisöjen asema olisi keskeinen.
Ortodoksisen kirkkokäsityksen näkökulmasta seurakunta ei ole koskaan ensisijaisesti hallinnollinen yksikkö, vaan eukaristian ympärille kokoontuva yhteisö, piispat painottavat. Tämä pyhäkkökeskeinen ymmärrys korostaa, että kirkon elävä ydin löytyy paikallisyhteisöistä, jotka kokoontuvat säännöllisesti yhteiseen jumalanpalvelukseen.
Hallinnon tehtävä on palvella tätä ydintoimintaa, ei olla sen itsetarkoitus. Piispat muistuttavat, että kirkolliskokous on hyväksynyt tällaisen hallintomallin kirkollemme vuonna 2014.
Hiippakuntarakenteen yhdistäminen merkitsisi väistämättä piispan pastoraalisen vastuualueen merkittävää laajentumista, mikä heijastuisi suoraan seurakuntien hengellisen elämään ja piispan läsnäolon mahdollisuuksiin paikallisyhteisöissä.
Kun väestö muuttaa ja seurakuntien jäsenmäärät vaihtelevat, hiippakunnan päätöselimet voisivat dynaamisesti jakaa resursseja sinne, missä niitä eniten tarvitaan. Samalla voitaisiin säilyttää pienetkin pyhäkköyhteisöt elävinä, kun niiden ei tarvitsisi kantaa koko hallinnollista taakkaa. Tämä olisi erityisen tärkeää autioituvilla alueilla, joissa ortodoksinen läsnäolo on uhattuna, piispat korostavat.
Kirkollishallitus: selvittäminen ajankohtaista
Kirkollishallitus pitää tehtyä kirkolliskokousaloitetta moniulotteisena ja hiippakuntarakenteen selvitystyötä ajankohtaisena. Erityisesti perusteluissa mainitaan aloitteen perusteena olevat seikat, kuten talouden kiristyminen ja tarve keventää hallintoa, sekä piispainkokouksen lausunnossa esiin tuodut näkökohdat ja kirkon uuden strategiasuunnitelman tulevaisuuden painopisteet.
Tämä on ensimmäinen kerta Oulun hiippakunnan perustamisen jälkeen, kun kahden hiippakunnan malliin palaamista harkitaan niin, että sitä aletaan konkreettisesti valmistella. Taustalla vaikuttavat etenkin kirkon hupenevat varat, ennen muuta valtionavun huomattava pieneneminen.
Kirkollishallituksen mielestä rakenteellisia muutostarpeita selvittävän työryhmän tulisi pohtia ainakin kolmannen piispan asemaa, hiippakuntarakennetta sekä muutosten taloudellisia vaikutuksia. Hiippakuntarakenteen muutoksen vaikutukset olisi selvitettävä yksityiskohtaisesti. Mahdollisesta uudesta hiippakuntajaosta olisi tehtävä ehdotus, joka sisältää vaihtoehtoisia malleja nykyisen hiippakuntarakenteen uudistamiseksi. Muutoksen tuottamat säästöt sekä mahdolliset kertakustannukset olisi myös arvioitava selvityksessä.
Kirkollishallitus korostaa myös, että mahdollisen hiippakuntarakenteen muutoksen tulee ensisijaisesti palvella kirkon hengellistä missiota ja varmistaa ortodoksisen uskon välittäminen elävänä uskona tuleville sukupolville muuttuvassa toimintaympäristössä.
Työryhmän halutaan tuovan raporttinsa kesäkuun alussa pidettävään kirkolliskokousseminaariin. Hiippakuntarakenteen muutoksista voitaisiin kirkollishallituksen mukaan päättää ensi vuoden kirkolliskokouksessa marraskuussa. Kirkollishallitus esittää, että se nimeäisi selvitystyöryhmän jäsenet.
Piispa on Pohjois-Suomen ison alueen liima
Pohdinnat kahteen hiippakuntaan siirtymisestä saattaisivat käytännössä tarkoittaa esimerkiksi Oulun ja Kuopion ja Karjalan hiippakuntien yhdistämistä.
Pohjois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Marko Patronen ei innostu ajatuksesta.
– Olen palvellut koko urani eli 31 vuotta täällä Oulussa, viimeiset 15 vuotta kirkkoherrana. Liikun jatkuvasti täällä maantieteellisesti suuren seurakuntani alueella laajalla säteellä. Meille oma piispa on erittäin tärkeä, ja sen merkitys tulee kentällä hyvin selväksi.
Isä Marko kuvailee, kuinka piispa toimii ennen kaikkea laajan alueen yhdistävänä liimana, joka pitää koko alueen kirkon helmassa. Hiippakunta on kirkollisen ykseyden infrastruktuuri. Ennen omaa piispaa yhteisöt olivat hyvin hajanaisia, ja piispa Helsingistä vieraili alueella harvoin.
– Arkkipiispa Leo oli hiippakuntamme ensimmäinen piispa, ja hän aloitti yhtenäisyyden ja yhteyksien rakentamisen. Hänen työtään ovat ansiokkaasti jatkaneet esipaimenet Ambrosius, Panteleimon, Arseni, Elia ja Sergei. Hiippakunta on yhdistävä tekijä, joka kokoaa hajallaan olevat alueet ja yhteisöt yhteen.
– Tätä asiaa ei voi miettiä pelkästään nuppiluvun mukaan, että kuinka paljon kussakin hiippakunnassa on jäseniä. Kysymys on siitä, että kirkko palvelee koko sillä alueella, joka kirkolle kuuluu, isä Marko painottaa.
– Kaikki Oulun piispat ovat ymmärtäneet tämän työn merkityksen.
Isä Marko epäilee, saataisiinko Oulun piispasta luopumalla edes oleellisia säästöjä, koska jonkun piispan täytyisi kuitenkin säännöllisesti matkustaa sinne.
– Eikä tämä muutenkaan ole ensisijaisesti kustannuskysymys, vaan kysymys on kirkon yhtenäisyydestä, hän sanoo.
Yhdestä hiippakunnasta luopumisen sijaan Patronen ehdottaa keskustelua hiippakuntarajojen muuttamisesta. Hän pitää arkkipiispan vaativaa tehtävää ja Helsingin väestömäärältään suuren hiippakunnan kaitsemista paljon työtä vaativana yhdistelmänä.
– Hiippakuntajakoa kannattaisi miettiä, jolloin työmäärääkin saataisiin hieman tasattua. Hiippakuntarajojen muuttaminen olisi myös realistisempi ajatus kuin yhdestä hiippakunnasta luopuminen, sanoo isä Marko.
Laki ortodoksisesta kirkosta määrittelee, että kirkko muodostuu kolmesta tai useammasta hiippakunnasta, joita kutakin johtaa hiippakunnan piispa (6 §). Lain muuttaminen on hankala ja pitkä prosessi. Hiippakuntajaosta voi sen sijaan päättää kirkon sisällä, sillä siitä säädetään kirkkojärjestyksessä.
– Eduskuntaan ei voi lähettää yksittäisiä lakimuutosehdotuksia, vaan kokonaisia lakipaketteja. Olemme yrittäneet nyt monta vuotta löytää kirkolliskokouksessa yhteistä kantaa uudistettuun kirkkolakiin, mutta aina yritys on kaatunut.
Jos lakiesitys saataisiinkin tehtyä, se saattaisi hyvinkin seistä ministeriön ja valtioneuvoston pöydillä kymmenen vuotta ennen kuin hallitus antaisi siitä esitystä eduskunnalle. Isä Marko kertoo, että asiaa selvitettiin taannoin, kun hän oli kirkollishallituksen jäsen. Käytännössä uuden lakiehdotuksen eteenpäin menosta päättää valtioneuvoston kanslia ja viime kädessä pääministeri, eivätkä pienen kirkon asiat siitä näkökulmasta ole kiireellisimmästä päästä.
Sen sijaan piispainkokouksen näkemystä hiippakunnan hallinnollisen aseman vahvistamisesta isä Marko kannattaa. Hänen käsityksensä mukaan myös huomattava enemmistö kirkkomme papistosta kannattaa sitä.
Hiippakuntien hallinnollinen asema suhteessa seurakuntiin on nykyisen lain puitteissa hyvin ohut. Piispan tehtävässä korostuu liturginen rooli, mikä toki on keskeistä, sanoo Patronen.
– Jos hiippakuntarakennetta lähdettäisiin muuttamaan piispojen ehdottamaan suuntaan, hanke olisi tosi pitkässä puussa. Edellinen hallinnonuudistus oli monen vuoden prosessi, eikä siitäkään ole vielä kauaa.
Kirkkoherra Marko Patronen näkee, että hiippakuntien hallinnollisen roolin vahvistaminen ja vastaavasti seurakuntien hallinnon keventäminen voisi olla pitkän tähtäimen suunnitelma. Se tasaisi vastuuta ja tehostaisi työtä. Seurakunnat voisivat käyttää vapautuvat voimavarat perustehtäväänsä.
– Mutta sellaista mallia en kannata, joka monissa maissa on, että piispalla on hiippakuntansa alueella absoluuttinen valta, Patronen huomauttaa.
– Tietysti olisimme halunneet ja alueemme seurakuntalaiset olisivat halunneet, että metropoliitan vaali olisi järjestetty marraskuun kirkolliskokouksessa. Mutta ehkä se on realismia ja tuntuisi toisaalta ihan viisaalta, että kirkollishallituksen esittämä selvitys hiippakuntarakenteesta tehdään ensin.
Valtionavun suuret leikkaukset ovat Patrosen mukaan aiheuttaneet käymistilan kirkossamme. Nyt voi olla perusteltua pysähtyä hetkeksi, selkeyttää tilanne ja laittaa talous järjestykseen.
– Piispa Sergei on hoitanut tehtäväänsä hyvin. Hän on hoitanut aivan kaikkia hiippakuntapiispalle kuuluvia tehtäviä normaalisti. Pärjäämme kyllä näin sen ajan, kun hiippakuntarakennetta selvitetään ja päätökset tehdään.
Piispainkokouksen lausunnossa esille tullut ajatus yhden metropoliittakunnan alentamisesta takaisin hiippakunnaksi sen sijaan kummastuttaa Patrosta.
– Miksi se pitäisi alentaa? Se ei muuttaisi kirkkomme tämän hetken perusasetelmaa millään tavalla. Käytännön tasolla ei ole mitään merkitystä, onko alue metropoliitta- vai hiippakunta.
Joustavuuden periaate on ajatuksena Tomoksessa
Käytännöllisen teologian professori Pekka Metso Itä-Suomen yliopistosta ei muista, että kirkossamme olisi Oulun hiippakunnan perustamisen jälkeen vuonna 1980 keskusteltu kolmesta hiippakunnasta luopumisesta. Sen sijaan vuonna 2011 kirkolliskokouksessa keskusteltiin autokefalian välttämättömyydestä. Tuolloin piispainkokous vahvisti kantansa, että kolmen piispan mallista ei luovuta.
– Piispat korostivat, että kirkkomme historiallinen kulku kulkee kohti autokefaliaa, joka puolestaan edellyttää kolmen piispan muodostamaa synodia eli piispainkokousta, ja sen jäsenten on oltava itsenäisen kirkon omia piispoja.
– Henki oli, että olemme velvollisia etenemään sillä tiellä, mikä käynnistettiin jo vuonna 1918. Sitä taustaa vasten nyt käynnistynyt keskustelu ja valmisteluprosessi on iso muutos kirkkomme historiassa, arvioi Metso.
Vuonna 1918 itsenäisen Suomen eduskunta antoi asetuksen Suomen ortodoksisen kirkkokunnan perustamisesta ja tunnusti näin sen julkisoikeudellisen aseman.
Reilun sadan vuoden aikana kirkkomme on kulkenut ensin yhdestä hiippakunnasta kahteen, ja sitten 1980 alkaen kolmen hiippakunnan malliin. Metson mielestä on näkökulmakysymys, näkeekö historiamme lineaarisena kehityskaarena yhdestä hiippakunnasta eteenpäin kehittyen kolmen hiippakunnan malliin.
– Vai onko sittenkin kyse muuttuvasta hallinnosta ja kanonisesta rakenteesta, jossa kirkko reagoi eri tilanteisiin ja erilaisiin olosuhteisiin ja järjestää asiansa sen mukaan. Tämä joustavuuden periaate on ajatuksena kirjoitettu Tomokseen (Avaa uuden sivuston).
Tomos on Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen peruskirja, jonka Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti antoi vuonna 1923, kun kirkkomme siirtyi Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. Edelleen voimassa oleva asiakirja löytyy ort.fi-sivustolta kohdasta Asiakirjat.
– Seitsemännessä pykälässä sanotaan, että Suomen ortodoksinen kirkko voi järjestää omat asiansa paikallisesti, kuten hyväksi nähdään kuitenkin kanonisen perinteen mukaisesti siten kuin ekumeeninen patriarkaatti ne ymmärtävät, kuvaa Metso.
– Lisäksi ensimmäisessä pykälässä todetaan, että arkkipiispakunta voidaan jakaa kahteen tai useampaan hiippakuntaan kirkolliskokouksen päätöksellä.
Tomos määrittelee, että hiippakuntien määrästä päättää kirkolliskokous. Toisaalta nykyinen hiippakuntien määrä on kirjoitettu kirkkolakiin, jonka muuttaminen saattaa olla pitkä prosessi. Miten näiden kahden virallisen asiakirjan määräykset voidaan käytännön tasolla yhdistää?
– Asia on nähtävä kahdella tasolla: toisaalta kanonisen periaatteen näkökulmasta ja toisaalta käytännön toiminnan näkökulmasta, arvioi käytännöllisen teologian professori Pekka Metso.
– Tomos antaa mahdollisuuden tehdä muutoksia hiippakuntien määrään, kun siihen tulee tarve. Jos kirkolliskokouksella olisi halua Tomoksen toimivallan puitteissa muuttaa hiippakuntien määrää kahteen, en näe mitään estettä sille, että vaadittavan lakimuutosprosessin aikana odoteltaisiin rauhassa nykyisessä tilanteessa.
– Ettei lähdettäisi vihkimään metropoliittaa Ouluun, jos tarkoitus on siirtyä kahden hiippakunnan malliin. Käytännössä tämä tarkoittaisi harkittua ja hallittua muutosprosessia, jossa valmistaudutaan siirtymään kolmesta hiippakunnasta kahteen.
– Olisi hyvä pitää mielessä, että hiippakuntien määrä ja piispojen määrä eivät ole vain kirkollisia asioita, vaan niihin liittyy myös taloudellisia näkökulmia. Mielestäni tähän voisi suhtautua käytännön asiana ilman, että pohditaan sitä tunteella, sanoo Metso.
Yhteistyö Baltiassa voisi olla tulevaisuutta
Kahden hiippakunnan malli tarkoittaisi, että piispainkokouksen täydentämiseksi täytyisi pyytää ulkomailta toisen paikalliskirkon hiippakuntapiispa. Altistaisiko tämä kirkkomme mahdolliselle vihamieliselle vaikuttamiselle?
– En lähtökohtaisesti näe, että pelkkä lukumäärä voisi altistaa riskeille. Pikemminkin kyse on siitä, keitä henkilöitä piispainkokouksessa on jäsenenä.
– Täytyy rehellisesti tunnustaa, että Venäjän ortodoksinen kirkko on valtiollinen jatke, ja Moskovan patriarkaatin suhteen on syytä olla varovainen ja kriittinen.
Jos täydentävä piispa tulisi Virosta, se olisi Metson mielestä pikemminkin turvatekijä, koska Viro on ottanut käyttöön valtiollisia turvaamistoimia Moskovan patriarkaatin toiminnan suhteen. Se on muun muassa kieltänyt kaiken sen toiminnan maassa.
Piispainkokouksen täydentämisestä tarvittaessa määrätään myös Tomos-asiakirjassa. Sen kolmannessa pykälässä todetaan, että piispainkokouksen täydentämiseksi voidaan kutsua piispa Viron kirkosta tai jostain muusta ekumeenisen patriarkaatin kanoniseen alaisuuteen kuuluvasta kirkosta.
– Tällä on kirkossamme myös historiallista taustaa. Arkkipiispa Hermanin kaudella 1920- ja 1930-luvuilla piispainkokousta täydennettiin toistuvasti niin, että Virosta tuli piispa. Jopa niin, että joskus piispainkokous kokoontuikin Tallinnassa, kertoo professori Metso.
Vuonna 1918 annettua asetusta Suomen ortodoksisen kirkon perustamisesta täydennettiin Tomoksen saamisen jälkeen vuonna 1925 siten, että siinä määrättiin, että piispainkokousta täydentävän hiippakuntapiispan oli tultava nimenomaan Virosta.
1930-luvulla yhteistyö laajeni Baltian alueella niin, että Suomen, Viron ja Latvian kirkot alkoivat tehdä yhteistyötä. Perustettiin Baltian alueen piispainsynodi. Käytännössä se oli yhteistyöelin, jonka puitteissa järjestettiin piispojen keskinäisiä kokoontumisia.
Heitä yhdisti se, että he tulivat maidensa vähemmistökirkoista, jotka olivat vasta itsenäistyneet. Tämän yhteistyön puitteissa tehtiin liturgista ja ekumeenista rajat ylittävää yhteistyötä, kertoo Pekka Metso tuoreista tutkimustuloksistaan.
– Tuolla historiallisella ajanjaksolla on mielenkiintoinen yhtymäkohta nykyhetkeen, jolloin Baltian maiden ortodoksisten kirkkojen yhteydet taas tiivistyvät. Yhteytemme Viroon on vahvistunut, ja Suomi tukee Liettuassa toimivaa ekumeenisen patriarkaatin eksarkaattia sekä hengellisesti että taloudellisesti.
Piispat eivät kuitenkaan mainitse lausunnossaan mahdollisuutta piispainkokouksen täydentämiseen esimerkiksi Virosta, vaikka se on kirjattu Tomokseen.
– Tomos on varmasti piispoille tuttu teksti, jolloin piispainkokous sivuuttaa mahdollisuuden piispainkokouksen täydentämisestä. Mahdollisesti omissa käsissä olevan täysivaltaisen piispainkokouksen merkitys on heille niin keskeinen, että muunlaisesta ratkaisusta ei haluta lähteä keskustelemaan, arvelee professori Metso.
Sen sijaan lausunnossa korostetaan vahvasti autonomisen paikalliskirkon toiminnan turvaamista omilla, täysivaltaisilla piispoilla.
– Kirkkojen sisäiset tilanteet niin Suomessa kuin Virossa ovat toisenlaiset kuin Tomoksen aikaan ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä vajaa sata vuotta sitten. Yhteistyön merkitystä ja mahdollisuuksia ei ehkä nähdä nykypäivänä samalla tavalla.
– Toisaalta piispainkokouksen täydentämistä koskeva kysymys ja sitä koskeva kirjaus Tomoksessa on kanonisen perinteen kannalta periaatteellinen, ei vain tiettyyn historialliseen vaiheeseen liittyvä: paikallisen kirkon piispainkokousta voidaan – ja sitä tulee – tarvittaessa täydentää lähialueen piispalla. Tämä periaate ja siitä aukeavat mahdollisuudet ovat mielestäni tärkeä tieto hiippakuntien määrää koskevassa keskustelussa.
Miten Suomen ortodoksisen kirkon hallintoa, hiippakuntarakennetta ja seurakuntia jatkossa uudistetaankin, olisi tärkeää pystyä vaalimaan paikallisten pyhäkköyhteisöjen identiteettiä eukaristisina yhteisöinä. Tämä on osoittautunut tärkeäksi ja vaikeaksi kysymykseksi nykyisessä isojen hallinnollisten ja maantieteellisten seurakuntien mallissa. Tulevia uudistuksia valmisteltaessa ratkaisujen vaikutukset paikallisten yhteisöjen identiteettiin olisi tarpeellista sijoittaa keskustelun ytimeen, sanoo professori Pekka Metso.
Lue lisää:
Piispainkokouksen pöytäkirja 8.10.2025
Kirkollishallituksen kokouksen pöytäkirja 20.10.2025
Kuvituskuva ylhäällä: Oulussa sijaitseva Pyhän Kolminaisuuden katedraali ja Haminan piispa, Oulun metropoliitan tehtävien hoitaja Sergei.
Kuuntele
