”Sen lampun huoneeseesi ripustin,
se että silloin oisi ystäväsi,
kun pilvet kylvää lunta puistoihin
ja hämärissä istut yksinäsi…” 

Näin alkaa rovasti Aari Surakan  runo Rukouslamppu. Kirjoittaja on kiinnittänyt ystävän kotialttarille pienen öljytuikun, ”rukouslampun” valaisemaan sinne asetettujen taivaan asukkaiden, ikoneissa esitettyjen pyhien ihmisten kasvoja. Nämä hahmot ovat niiden edessä rukoilevan taivaallisia ystäviä. Niin, meillä kaikilla on, jos näin haluamme, täällä maan päällä vaeltavien lisäksi myös taivaallisia ystäviä.

Uskova ei ole koskaan yksin

Katson omaa rukousalttariani. Keitä taivaallisia ystäviä sieltä löydän? Ikonien keskellä on Vapahtajamme, Jeesuksen Kristuksen, kuva. Hän on Elämän ja kuoleman Herra, kaiken Kaitsija ja Alkuunpanija, jota ilman ei ole mitään ja jota on mahdoton sanoilla ja muilla inhimillisillä määreillä kuvata. Kuitenkin hän haluaa, että kutsumme häntä Isäksi, kuten hän Herran rukouksessa opettaa; ja myös Ystäväksi, kuten hän jäähyväispuheessaan opetuslapsilleen ja seuraajilleen välittää: ”Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä.” (Joh. 15:14)

Pyhien kuvien joukosta löydän myös Herran äidin, Neitsyt Marian ikonin. Hän kantaa sylissään poikaansa. He ovat erottamattomat. Äidin anomana saamme osamme Pojan rakkaudesta, kun käännymme hänen puoleensa kaikessa hädässä ja murheessa. Herran Äiti kaitsee taivaan pyhien joukkoa. Uskova ihminen ei ole koskaan yksin. Hänellä on Isä taivaassa ja siellä Neitsyt Maria, pyhien joukossa, puoltajana Poikansa edessä.

Pyhien suojelevaan joukkoon liittyvät keskeisenä myös taivaalliset voimat ja suojelijat eli enkelit. Heidän apuaan tarvitaan päivittäin, ja olemme voineet tuntea sen elämän kulussa aivan kuin käsinkosketeltavalla tavalla. Uskomme mukaan jokaiselle kristitylle annetaan kasteen yhteydessä oma enkeli suojelijaksi ja varjelijaksi elämän tiellä. Matkalle lähdettäessä rukoillaan, että Herra antaisi kulkijalle matkatoveriksi enkelin, kuten hän muinoin antoi Vanhan testamentin Iisakille ja Tobiaalle.

Oma suojeluspyhä osana suurta joukkoa

Vielä on muistettava taivaallisten ystävien joukosta jokaisen oma suojeluspyhä eli se pyhä ihminen, jonka nimeä kannamme. Myös hänen ikoninsa löytyy rukousalttarilta. Oman suojeluspyhäni on marttyyri ja parantaja Panteleimon, sairaiden esirukoilija. Sain tämän nimen munkiksi vihkimisen yhteydessä. Panteleimon oli nuori ja ylväs lääkäri, joka kärsi uskonsa vuoksi marttyyrikuoleman vuonna 306 tuolloisessa Vähässä-Aasiassa. Pyhän ruumis nostettiin mestauksen ajaksi öljypuuhun, ja kun se sieltä sitten hengettömänä irrotettiin, puhkesi puu täyteen hedelmiä. Marttyyrin muistopäivä on 27. heinäkuuta. Se on nimipäiväni, ja silloin muistellaan tavan mukaan taivaallista suojeluspyhää eikä niinkään hänen nimensä kantajaa.

Kirkon pyhät ihmiset eivät ole vain joitakin kauan sitten eläneitä, historiaan jääneitä henkilöitä. Tunnemme myös lähellä omaa aikaamme eläneitä vanhurskaita miehiä ja naisia, jotka Kirkko on lukenut pyhien joukkoon. Eräs heistä on pyhittäjä Johannes Valamolainen, vuonna 1958 kuollut Valamon luostarin veljestön ja monien maallikoiden rippi-isä. Hengellisissä kirjeissään hän ystävänä ja lohduttajana tukee meitä apua tarvitsevia. Näin hän kirjoittaa: ”Sinä huomaat itsessäsi paljon pahaa. Älä ole epätoivoinen. Meidän Herramme Jeesus Kristus tuli maan päälle juuri huonoja varten. Tunnustamme huonoutemme ja pyydämme Herralta armoa ja hän armossaan armahtaa meitä.” (27.2.1949)

Ystävät ovat rikkaus ja lahja

Ystävät, niin taivaalliset kuin maalliset, ovat rikkaus ja meille annettu lahja. Todellisia ystäviä ei voi valita, heidät annetaan meille – tai sitten ei anneta. Aina emme voi itse asiaan vaikuttaa, siksi monimutkaista tämä ihmisen elämä on. Näyttää siltä, että toisilla on runsaasti ystäviä, mutta mistä tiedämme, ovatko he todellisia ystäviä, luotettavia ja aitoja, sellaisia, joille voi luottamuksella kertoa asioita, vai pyrkivätkö he seuraamme pelkästään hyötyäkseen meistä?

On ihmisiä, joilla ei ole lainkaan ystäviä. Kaupungistuminen ja väen väheneminen maalaiskylistä vaikeuttaa ystävyyssuhteiden syntymistä. Toki voimme itsekin edesauttaa uusien ystävien hankintaa. Erilaiset harrastuspiirit, vaikka seurakunnan yhteydessä, kokoavat samanhenkisiä ihmisiä yhteen. Ne ovat turvallisia paikkoja uusien ystävien löytämiseksi. Ihmisten keski-ikä nousee. Yhä useammat kanssaihmisistä ovat vielä iäkkäinä edelleen terveitä ja reippaita. Siinä lienee yksi syy seniorien iltapäivätanssien suosioon. Jokainen voi löytää ystävän hänelle läheisestä toimintapiiristä.

Ystäviä kirjojen lehdiltä

Vielä on olemassa eräs mahdollisuus ystävän löytämiseen ja tunnistamiseen. Hän on saattanut olla lähellämme jo kauan meidän sitä tunnistamatta. Tämä ystävä löytyy kirjahyllystämme tai viimeistään läheisestä kirjastosta. Tarkoitan kirjoja, niiden henkilöitä – ehkäpä teosten kirjoittajaakin. Kaikilla meillä on omat mielikirjamme, minullakin niitä on melkoinen määrä elämän varrella tutuksi tulleita. Otan tässä esiin erään.

Belgialaisella kirjailija Georges Simenonilla on laaja ja monipuolinen tuotanto. Laajalle yleisölle hän lienee tunnetuin salapoliisiromaanien kirjoittajana ja keskeisenä siinä rikoskomisario Maigret-sarja. Vuosien aikana olen onnistunut hankkimaan tuon kymmeniä teoksia käsittävän sarjan suomennokset miltei kokonaisuudessaan.

Säilytän niitä kesäasunnolla ja kertaan rakkaiksi tulleita teoksia muutaman vuoden välein. Komisario Maigret tekee työtään elämän varjoisalla puolella, usein valheellisten kulissien takana olevan maailman keskellä rikoksia selvitellen. Kaiken ympäröivän pahan ahdistamanakin häntä kantaa pyrkimys ymmärtää ja auttaa vaikeuksien keskelle syystä tai syyttä joutunutta, jota rikolliseksi kutsumme. Lukija aistii tämän, tuntee siinä myötätuntoa komisariota kohtaan ja tuntee hänet ystäväkseen. Onhan Maigretilla heikkouksiakin. Joskus hän on liian kovakourainen ja – voi voi, calvadosia tulee nautittua aivan liian paljon, mutta ystävää on helppo ymmärtää ja antaa anteeksi.

Ystävän ylösnousemus

Kirjailija voi myös tulla ystäväksi. Eräs, ja ehkä läheisin näistä kirjailijaystävistä on venäläinen novellisti Anton Pavlovitš Tšehov, myös suuri ”pienen ihmisen” ymmärtäjä. Hän kuoli vuonna 1904 juuri ennen suurten yhteiskunnallisten muutosten alkua Venäjällä.

Lokakuussa 2004 sain vierailla Krimillä Jaltan rantakaupungissa, jossa monien historiallisten muistojen joukossa löytyy myös Tšehovin viimeisten vuosien koti, nyt museona toimiva valkoinen huvila. Silloin tapahtui ihmeitten ihme. Huvilan pihassa seisoessani kirjailija astui ilmielävänä eteeni. Tunnelma oli ainutkertainen ja sanoin selittämätön, kuin vieras toisesta maailmasta. Asialle oli luonnollinen selitys. Huvilalla kuvattiin elokuvaa kirjailijoiden Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin tapaamisesta. Siksi näyttelijä-kirjailija käyskenteli talonsa pihalla. Sain vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan ja kertoa ystävyydestämme. Anton Pavlovitš näytti ymmärtävän ja hyväksyvän ystävyytemme.

Erikoinen kohtaaminen Jaltan huvilan pihassa tuntui silloin ja nyt ajateltuna liian suurelta ja jopa sopimattomalta. Eiköhän liene parempi, jo luonnon järjestyksen mukaan, että edesmenneet ystävämme eivät tule meitä tapailemaan ennen aikojaan, vaan vasta sitten kun ”aikaa ei enää ole ja kaikki rajat elämän ja kuoleman välillä on hävitetty”.

Pääkuva 2: Metropoliitta Panteleimon. Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko

Vapahtajamme on suuressa armossaan antanut meille tänäkin vuonna mahdollisuuden aloittaa pyhä ja suuri paasto. Tämä Suuri Pyhä kutsuu meitä katumukseen, rukoukseen, lähimmäisen auttamiseen – kohti suurempaa vapautta synnistä ja sen seurauksista. Paastossa, pyhittämisen ajassa, konkreettisen tietyistä ruoka-aineista ja liiallisuudesta luopumisen kautta harjoittelemme luopumista ja kuuliaisuutta kristityn elämässämme yleensäkin. Paastoa voisi, nykyajan ihminen huomioiden, hyvin kutsua haasteiden ajaksi. Tässä kaikessa tukenamme on kuitenkin henkilökohtainen sekä kirkon yhteisöllinen rukouselämä.

Paastokilvoittelun alkaessa voisimmekin ensin haastaa itsemme asettumaan Jumalan läsnäoloon, olemalla kasvokkain hänen kanssaan ja viipymään siinä muutaman hetken yrittäen päästä pakoon levottomuuttamme. Seisomalla hänen edessään syvän hiljaisuuden vallitessa ihmisen luonnollinen tarve on ryhtyä oitis pohtimaan, mitä sanoisi Jumalalle. Mutta Jumala on usein vaiti. Sovintosunnuntain sanomassaan Kirkko kiinnittääkin huomiomme vallitsevaan todellisuuteemme: me olemme kaukana Jumalasta. Kuinka siis voisimme rakentaa sillan Jumalan mykän poissaolon ja oman rauhattomuutemme välille?

Tähän huoleen kirkkomme hengellinen perinne tarjoaa rukousta, joka sanan aktiivisessa, inhimillisessä merkityksessä tarkoittaa taipumista Jumalan puoleen. Siitä seuraa sisäinen Jumalaa kohti kurottautuminen ja hänelle läsnä oleminen. Rukous ja ihmisen henkilökohtainen hengellinen elämä täydellistyy toiminnassa. Sen tulee olla Jumalan teko, jonka välikappaleina me toimimme. Aivan ensimmäiseksi meidän pitää osata kuunnella ja oppia kuulemaan Jumalaa, maailmaa ja lähimmäistämme. Sitten meidän pitää oppia toimimaan rakastavan ihmisen tavoin noudattaen viisautta, johon meitä ohjaavat Raamattu, sakramentit ja kirkon perinne. Varhainen kirkko korosti voimakkaasti, että nämä kolme kulmakiveä ovat tuon Jumalan luo vievän sillan rakennusosia.

Ja sitten on vielä sovinto ja anteeksiantamus lähimmäistemme kanssa, jolla suuri paasto alkaa. Meidän on sovitettava lähimmäinen osaksi olemassaoloamme. Anteeksianto on hyvin tärkeää sen kadonneen paratiisin löytämiseksi, josta ihmisistä ensimmäiset Adam ja Eeva olivat karkotetut. Mikään ei ole niin syvälle juurtunut ihmiskunnan tietoisuuteen, mikään ei ole niin pysyvää ihmiskunnan historiassa kuin paratiisin muisto, sen halu ja odotus. Kaikkien tekojemme, kaikkien etsintöjemme, kaikkien tuskiemme, pyrkimyksiemme ja ponnistelujemme kohteena lopulta piilee paratiisin etsiminen.

Koska meidät on kutsuttu pyhään ja suureen paastoon, joka vaatii meitä ymmärtämään, etteivät aineelliset hyödykkeet anna meille paratiisia, antakaamme tänä aikana erityistä arvoa anteeksiannolle ja rakkaudelle. Sana ”anteeksianto” tarkoittaa sen alkukielisessä merkityksessä nimenomaan saman tilan jakamista toisten kanssa. Anteeksiantaminen on tilan antamista muiden olemiselle. Vasta sen jälkeen, kun olemme asettaneet lähimmäisemme ensimmäiseksi ja itsemme viimeiseksi, voimme mekin mahtua Jumalan tilaan, siihen syleilyyn, joka ottaa vastaan meidät kaikki syntiset. Rukoilen, että tästä syleilystä meidät kaikki Jumalan armosta kerran löydetään.

Paastokilvoitustanne siunaten,
Leo
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa