Katja Lösösen Ristikanza-dokumenttiprojekti sai alkusysäyksensä negatiivisten tapahtumien jälkimainingeissa.

– Jouduin asiakkaan toimeksiannon yhteydessä karjalaisyhteisön nimissä toimivien kieliaktivistien maalittamaksi muutama vuosi sitten. Kuten on joutunut myös moni muu ortodoksikarjalaisen yhteisön jäsen – erityisesti me, jotka puolustamme ortodoksikarjalaista yhteisöä monikulttuurisena, monikielellisenä ja myös suomalaisena uskonnollisena vähemmistönä.

Lösösen mukaan kyseinen ”etnosentristä ja epäkarjalaista” ajatusmaailmaa edustava taho käyttää ortodoksikarjalaisen yhteisön ääntä yhteisön näkemyksistä välittämättä.

– Tästä aiheutuu monenlaisia ongelmia ja turhaa vastakkainasettelua monikansallisen ortodoksikarjalaisen yhteisön sisällä. Äänen väärinkäyttö johtaa myös monenlaisen misinformaation levittämiseen karjalaisten nimissä.

Esimerkkinä Lösönen mainitsee elokuisen Suomen Kalevala-kansalliseepoksen kokoajan, Elias Lönnrotin patsaan töhrimisen muun muassa kolonialisti-tekstillä. Teosta on ottanut vastuun Rushkiemustu-ryhmä, joka koostuu anonyymeista aktivisteista. He kertovat esi-isiensä olevan eri puolilta Karjalaa ja asuvansa eri kaupungeissa ympäri Suomea. Venäjä-asiantuntija, toimittaja Arja Paananen on analysoinut muun muassa Rushkiemustu-ryhmän toimintaa (Avaa uuden sivuston) Ilta-Sanomissa.

– Ilmiö saa voimaa tiedon ja ymmärryksen puutteesta, joten tiedon lisääminen on Ristikanzan tärkein tehtävä. Suomenkarjalaisten suomalaisuus ei ole tullut ulkopuolelta, vaan me olemme aikoinaan tehneet yhteisönä valinnan, että haluamme kuulua Suomeen ja elää demokratiassa oman kansallisen vähemmistökirkon suojassa. Aktivistien retoriikassa rakennetaan suomalaisvastaisuutta luomalla vääristynyt kuva Suomesta ”pahana läntisenä” valtiona, joka on kolonialisoinut Karjalan.

Usko valtapelien välikappaleena

Niin ortodoksisuutta kuin karjalaisuutta yritetään nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa käyttää erilaisten valta- ja vaikuttamispyrkimysten välikappaleena. Esimerkiksi Moskovan patriarkka Kirill on kirkkonsa päämiehenä asettunut näkyvästi tukemaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Samalla Venäjä pyrkii horjuttamaan ”länttä” kylvämällä disinformaatiota, epäsopua ja hajaannusta myös maan rajojen ulkopuolella.

Suomessa ortodoksisuus ei ole automaattisesti yhtä kuin karjalaisuus tai karjalaiset sukujuuret. Silti yhä monet kirkon jäsenet kertovat ulkopuolisuuden kokemuksistaan, joista jotkut liittyvät siihen, että he eivät ole karjalaista syntyperää ja kokevat, että niin sanotut karjalaistaustaiset ”syntymäortodoksit” ovat ”oikeita” ortodokseja ja muut ”käännynnäisiä”. Tällainen ajatusmalli ei luonnollisestikaan ole Suomen ortodoksisen kirkon näkemys, vaan jokainen kirkon jäsen on yhtä arvokas.

Myöskään Lösönen ei näe sen paremmin ortodoksisuutta kuin karjalaisuuttakaan poissulkevana, vaan ennen kaikkea hyväksyvänä yhteisöllisyytenä. Hänestä niihin molempiin kuuluu vapaus ja oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenään.

– On totta, että suku- ja pitäjäkeskeisiin ortodoksikarjalaisiin yhteisöihin sisälle pääseminen vaatii usein aikaa ja omatoimisuutta. Uskon kuitenkin, että ihmisten erilaisia näkökulmia ja kokemuksia avoimesti esiin tuomalla sekin helpottuu.

Ristikanza.fi-sivusto (Avaa uuden sivuston) koostuu journalistisista sisällöistä, jossa erilaisista taustoista tulevat ortodoksiyhteisön jäsenet kertovat omasta suhteestaan historiaan, ortodoksisuuteen ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin arjessa.

– Haluan tuoda hyvin vahvasti esiin sen, että ortodoksikarjalaisuus on muuttunut aina, ja muuttuu koko ajan tälläkin hetkellä. Kyse ole ollut enää aikoihin vain etnisestä identiteetistä vaan enemmänkin yhteisön elämänkatsomuksesta, jossa tärkein elementti mielestäni on suvaitsevaisuus. Ortodoksikarjalaista kulttuuriperintöä ei olisi olemassa ilman yhteisöömme muualta tulleita jäseniä, joille karjalaisen kulttuuriperinnön edistäminen on sydämen asia.

Nuoret ovat ääriliikkeitä kiinnostava kohderyhmä

Lösönen on huolissaan etnosentrismistä eritoten nuorten osalta, jotka saattavat innokkuudessaan tai tietämättömyydessään olla alttiita ääritahojen vaikuttamisyrityksille. Disinformaatio, tosiasioiden vääristely ja suomalaisen yhteiskunnan ja sen jäsenten välisen yhtenäisyyden horjuttamispyrkimykset ovat suoraan Kremlin pelikirjasta.

– Toisaalta kyse on myös suomenkarjalaisuuteen ja yhteisömme historiaan liittyvän tiedon puutteesta. Venäjä ”kaiken takana” on nykyään helppo selitys. Olisi tärkeää, että nuoret löytäisivät tiensä ortodoksien yhteisön jäseniksi ja saisivat sieltä tukea, voimaa ja tietoa omista juuristaan. Se on parasta vastavoimaa ääriajattelua vastaan.

Omiin juuriin voi kiinnittyä terveellä tavalla muiden ihmisten kautta.

– Olen itsekin oppinut eniten omasta suvustani juttelemalla ihmisten kanssa eri puolilla Suomea – aina löytyy joku, joka on tuntenut vaikkapa jonkun sukulaisen, jota itse ei ole ehkä koskaan tavannut. Uskon, että myös nuoret hyötyisivät tällaisesta kollektiivisesta tiedon jakamisesta.

Juurettomuus ja paha olo altistavat

Nykyään vaikkapa sarafaaniin pukeutuminen tai itkuvirsien esittäminen voi poikia syytöksen kulttuurisesta omimisesta, mikäli sarafaanin kantaja tai itkijä ei ole karjalaistaustainen. Lösösen mukaan maalittajien perimmäisenä tavoitteena on vaikeuttaa kulttuuriperinnön parissa työskentelevien kansalaisjärjestöjen sekä yksittäisten tieteen- ja taiteentekijöiden toimintaa ja näin nävertää luottamusta demokratiaan.

– Ristikanzan aloittamisen myötä on paljastunut, että en ole ainoa maalittamisen kohteeksi joutunut, vaan uhreina on myös muita tutkijoita ja kansanperinteen harjoittajia. Aktivisteissa on paljon juuretonta porukkaa, joka kaipaa elämälleen syvempää merkitystä. Lisäksi on ”lahkolaisia”, jotka eivät kyseenalaista mitään, vaan hakevat omalle pahalle ololleen helppoja selityksiä ja syyllisiä. Jotkut haluavat päästä käyttämään valtaa eli rajoittamaan muita omalla ideologiallaan. Ainoa järjellinen tapa vastata vaikuttamisyrityksiin on tiedon lisääminen.

– Toisaalta on hienoa, että nuoret ovat kiinnostuneita omista juuristaan. Toivottavasti Ristikanza pystyisi auttamaan heitä suvaitsevan ja eteenpäin vievän ortodoksikarjalaisen identiteetin rakentamisessa.

Ristikanza-verkkosivustolta löytyy ihmisten omia tulkintoja kulttuuriperinnöstä, minkä lisäksi avataan tutkimustietoa ja historiaa esimerkkien kautta. Hankkeen antia voi seurata myös Facebookissa ja Instagramissa, mikä mahdollistaa myös keskustelun aiheen tiimoilta.

– Sivuston ilmapiiri ei ole minusta korostuneen kirkollinen tai tieteellinen, vaan pikemminkin hannukarpomainen, nauraa Lösönen.

Karpomaisuudella hän viittaa toimittaja Hannu Karpoon, joka lähestyi aiheita aktiiviurallaan hyvin kansanomaisella tavalla. Lösönen toivoo, että Ristikanzan jutuista välittyisivät lämminhenkisyys ja hierarkian mataluus tai jopa sen puuttuminen. Uutta materiaalia ilmestyy sivustolle keskimäärin kerran viikossa.

Pääkuva ylhäällä: Katja Lösönen harrastaa feresejä ja ompelee niitä käsin.

Nykyaika asettaa omia haasteita myös Suomen ortodoksisen kirkon hautausperinteiden osalta: yhä useammin esiintyy esimerkiksi toiveita pitää arkun kansi suljettuna hautaan siunaamisen aikana, minkä lisäksi vainajien tuhkaaminen on niin ikään yleistynyt ortodoksien keskuudessa. 

– Nykytrendi on valitettava kehityskulku erityisesti täällä Etelä-Suomessa, jossa ortodoksiseen hautajaiskulttuuriimme vaikuttaa merkittävästi läntinen ja maallinen hautausperinne, sanoo Helsingin ortodoksisen seurakunnan rovasti Teo Merras.

Aiempina vuosina on käyty muun muassa keskustelua siitä, pitäisikö papin siunata tuhkattu vainaja.

– Edellä mainitun kehityskulun puristuksessa näitä erikoisiakin juttuja välillä näkyy. Sekin on tosiasia, että hautauksia usein tapahtuu luterilaisissa ja tunnustuksettomissa kappeleissa, joissa esimerkiksi suitsuttaminen on lähes aina kiellettyä. Tämä käytäntö on ollut Suomessa vallalla toki pitkään, koska ortodoksisia kirkkoja on niin harvakseltaan. Mutta ei se ole meille mitäkään ongelma, sillä toimitamme hautauksen siellä missä pyydetään. Eihän siunaus toki ole suitsutuksesta tai paikasta kiinni, isä Teo sanoo.

Pastoraaliset syyt huomioitava

Ortodoksinen hautausperinteen (Avaa uuden sivuston) mukaan arkkuhautaus on ollut ensisijainen tapa.

– Ortodoksinen kirkko on siis sitoutunut tarjoamaan edelleen perinteenmukaista arkkuhautausta, eli että vainaja haudataan maahan arkussa. Tuhkaus on kuitenkin tullut väistämättä arkkuhautausten rinnalle monista syistä. Ehkä yleisimmät syyt ovat vainajan oma toive ja se, että monille hautausmaille tai moniin sukuhautoihin voidaan haudata vain uurnia. Ortodoksinen kirkko on tämän asian joutunut hyväksymään. Itse näkisin, että pastoraaliset syyt puoltavat myös tuhkauksen hyväksymistä, isä Teo pohtii.

Ortodoksisen kirkon traditio ei salli tuhkan ja uurnan siunaamista hautaustoimituksessa vainajan ja arkun sijaan.

– Se ei ole meidän kirkossamme mahdollista, isä Teo vahvistaa.

Tilanne saattaa olla hankala, jos henkilö on kuollut muualla kuin Suomessa ja tuhkattu siellä.

– Joskus – etenkin, jos vainaja on kuollut ulkomailla – joudutaan tilanteeseen, jossa siunausta ei voida järjestää ennen tuhkausta. Tällöinkään emme toimita varsinaista hautauspalvelusta.

Isä Teo muistuttaa ortodoksisen kirkkomme runsaista mahdollisuuksista tukea kirkon jäseniä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa.

– Meidän ortodoksisella kirkollamme on suuri vahvuus tässäkin tilanteessa: vainajien muistopalvelus eli panihida (Avaa uuden sivuston), joka voidaan toimittaa myös, kun vainaja on jo tuhkattu. Siinä rukoilemme edesmenneen vainajan puolesta riippumatta siitä, missä hän on kuollut ja tai minne hänet on haudattu.

Panihida on mahdollista toimittaa myös niin sanotussa uurnanlaskussa..

– Jos pappi pyydetään mukaan, voi hän toimittaa uurnanlaskun jälkeen joko panihidan tai lyhyemmän litanian.

Yleisesti hautauskäytännöistä isä Teo haluaa nostaa esiin yhden seikan.

– Mikäli syystä tai toisesta päädytään tuhkaukseen arkkuhautauksen sijaan, tällöinkin vainaja tulee saattaa kirkosta autoon eikä jättää vainajaa kirkkoon saattoväen poistuessa. Jotkut kutsuvat tätä ns. hiljaiseksi saatoksi, mutta se ei ole ortodoksisen hautausperinteen mukaista. Kantajia on aina saatavilla hautaustoimistojen kautta, jos sukulaisten joukossa ei heitä ole riittävästi. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin joutunut monessa asiassa mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin – ja korostan, että pastoraalisista syistä näin on hyvä tehdäkin – tulee silti pitää kiinni myös kirkon perinteistä. Vainajan kunnioittaminen tulee siis olla kaikissa hautauskäytännöissä etusijalla.

Toisinaan omaiset saattavat suunnitella, että vainajan tuhkat sirotellaan eri paikkoihin. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy tällaista menettelyä, mutta se ei ole myöskään Suomen hautaamista koskevan lainsäädännön mukainen.

Hautaustoimistojen rooli kasvanut

Yhtenä merkittävänä haasteena isä Teo näkee sen, että hautaustoimistojen rooli on kasvanut merkittävästi hautajaisjärjestelyjen osalta.

– Omaiset ovat yhä useammin ensin yhteydessä hautaustoimistoon eivätkä seurakuntaan. Seurakuntamme toiveena kuitenkin olisi, että hautajaisjärjestelyt pitäisi aina aloitettaisiin aina omasta seurakunnasta.

Toinen merkittävä muutos isä Teon mukaan on ollut se, että seurakunnasta pyydetään yhä useammin kirkkoon kuulumattomien hautauksia. Kyseessä voi olla esimerkiksi kirkosta eronnut henkilö.

– Tällöin pyrimme toisaalta kunnioittamaan vainajan vakaumusta, mutta myös palvelemaan surun keskellä olevia omaisia toimittamalla vaikkapa panihidan hautauspalveluksen sijaan.

Kaiken kaikkiaan aihepiiri vaatii tahdikkuutta: on osoitettava kunnioitusta sekä vainajaa että hänen omaisiaan kohtaan.

– Onhan koko hautausasiassa kyse myös vainajan omaisten kohtaamisesta ja heidän palvelemisestaan, isä Teo sanoo.

Pääkuva ylhäällä: Dimitrin lauantaina 19. lokakuuta muistellaan vainajia./ Maria Hattunen

Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Ioannis Lampropoulos on muuttanut Suomeen Kreikasta. Työkseen hän johtaa hyvin monikulttuurista seurakuntaa. Suomeen hän tuli vaihto-opiskelijana tutustuakseen arkkipiispa Paavalin liturgiseen uudistukseen professorinsa Petros Vasilliadisin neuvosta. Alun perin oli tarkoitus olla Suomessa yhdeksän kuukautta, mutta hän päätyikin tuona aikana avioliittoon.

Isä Ioannis pitää kielitaitoa suuressa arvossa.

– Kielen kautta ymmärrän suomalaisuutta ja yhteiskunnan toimintaa.

Hän antaa tunnustusta myös sille, että tutut kirkkotekstit lauletaan Suomessa kansankielisesti.

Turussa sunnuntain liturgiaan osallistuu hänen mukaansa usein ihmisiä jopa yli kymmenestä eri kulttuuritaustasta: suomalaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, puolalaisia, serbialaisia, romanialaisia, kanadalaisia, kreikkalaisia, syyrialaisia, irakilaisia. Hän itse saattaa käyttää palveluksen aikana neljää kieltä.

– Kun meillä on kirkossa eri maista ja kulttuureista tulevia ihmisiä, meidän olisi löydettävä yhdistävä tekijä, joka on Kristus. Kun toimitetaan monikielisiä palveluksia, on hyvin tärkeää, että ainakin yksi kolmasosa palveluksesta toimitetaan suomeksi. Monikulttuurista kirkkokansaa tulisi ohjata etenkin sunnuntailiturgiaan – siihen palvelukseen, joka kokoaa meitä yhdeksi.

Askelmerkkejä tulevaan

Maailmalla maahanmuuttajat ovat perustaneet omia, entisen kotimaan kirkkoon sidoksissa olevia seurakuntia sen sijaan, että olisivat liittyneet alueen alkuperäisiin seurakuntiin. Isä Ioannis painottaa, että kirkon tulisi palvella Suomen kirkon alueelle muuttavia entistä suunnitelmallisemmin.

– Meillä pitäisi olla selkeät askelmerkit, strategiset päätökset ja yhteiset näkemykset siitä, miten monikulttuurista työtä tehdään Suomessa. Tämä korostuu erityisesti Etelä-Suomessa ja suurissa kaupungeissa.

Hän muistuttaa siitä, että kirkossa tärkein ihmisiä identifioiva asia on ortodoksisen kirkon jäsenyys.

– Ensisijaisesti olemme ortodokseja, vasta toiseksi olemme jostain kotoisin.

Suomen kielen käyttäminen yhteisenä kielenä on tärkeä osa myös sen takia, ettei polarisoituvassa ja yhä pirstaleisemmassa maailmassa pienellä paikalliskirkolla ole varaa jakautua klikkeihin.

– Meidän kirkossamme ei ole varaa jakaantua, se on melkein harhaoppia.

Kirkon tuleekin kyetä palvelemaan kaikkia jäseniään taustoista riippumatta. Tämä on haaste ja vaatii ponnisteluja myös tulevaisuudessa.

– Miten kirkon sisällä rakennetaan yhteisöä, jossa ei ole kreikkalainen eikä juutalainen, ei mies eikä nainen kuten apostoli Paavali sanoo? [Gal. 3:28]

Ei pelkästään kieli

Yhteinen iloitseminen antaa syyn kokoontua. Isä Ioannis toivoo, että eri alueilla tärkeitä juhlia tulisi tunnistaa Suomessa paremmin.

– Kulttuuri ei tarkoita vain jonkun ektenian toimittamista jollain kiellellä. Kulttuuri tarkoittaa ihmisten kohtaamista ja kysymistä, mitkä ovat teidän paikalliskirkossanne tärkeimmät juhlat.

Turussa tämä työ on jo aloitettu.

– Tänä vuonna aloitetaan lokakuussa toimittaa pyhän Paraskevan juhlaa suomeksi ja romaniaksi. Kyseessä on romanialaisille hyvin merkittävä juhla, Nostamme juhlittavan pyhän ikonin keskelle kirkkoa ja kutsumme viettämään juhlaa yhdessä.

– Tätä pitää kysyä myös muilta kulttuuriryhmiltä. Esimerkiksi pyhän Savvan juhla on Serbiassa hyvin merkittävä.

Ortodoksinen kirkko tunnetaan rakkaudestaan ikoneja kohtaan. Monelle kirkossa kävijälle ikonit ovat tärkeä osa kirkosta saatavaa kokemusta. Tulisiko kirkkojen seinille valittujen ikonien heijastella aikaansa?

– Tämä edellyttää sisäistä keskustelua. Iskit nyt suoraan hermoon. Joko siihen hermoon osuminen sattuu tai parantaa jalat kävelemään. Tätä asiaa pitää kysyä ihmisiltä – ja miksi ei tuoda uusia ikoneja rohkeasti kirkkoon?

Puolivahingossa kanttoriksi Suomeen

Kuopion ortodoksisen seurakunnan kanttori Sofia Laukkanen, omin sanoin ”Sortavalan tyttöjä Karjalan tasavallasta” muutti Suomeen Venäjältä vuonna 1996.

Laukkasella on hyvin vahva kirkollinen ja musikaalinen tausta. Jumalanpalvelukset ja jopa kuoron johtaminen ovat tulleet hänelle tutuiksi jo nuorena. Kun kesken fysiikan yliopisto-opintojen selvisi, ettei Joensuussa voinutkaan opiskella sairaalafyysikoksi, hän vaihtoi opinnot ortodoksiseen teologiaan ja valmistui maisteriksi.

Kanttoreilla on perinteisesti ollut Suomessa hyvä työtilanne, niinpä Laukkanenkin tempaistiin opintojen ohella töihin jo kuukauden opiskelun jälkeen.

– Vahvan kirkollisen taustani vuoksi en valitettavasti hakeutunut seurakuntaan. Karjalan tasavallassa opetettiin siihen aikaan, että me olemme oikeita ortodokseja, kun juhlimme pääsiäistä oikeaan aikaan. Tämä kalenterikysymys on ollut merkittävä.

– Kirkkoon menin vasta parin vuoden Suomessa olon jälkeen, kun esikoistyttäreni syntyi ja hänet piti kastaa. En halunnut mennä ”harhaoppisten” luokse.

Tyttären kaste järjestyi isä Erkki Piiroisen kautta ja Sortavalan kirkkoherran avulla.

– Seuraavana sunnuntaina lähdin viemään tytärtä ehtoolliselle ja ihan järkytyin: kokemus oli hyvällä tavalla järisyttävä. Tulin sisään kirkkoon kerubiveisun aikana, ja kuoroa johti Juhani Matsi. Kirkkokansa lauloi uskontunnustuksen ja huomasin, että he lauloivat sen ulkoa. Sitten Feofanin Rauhan laupeutta ja siinäkin ihmiset lauloivat mukana. Olin aivan ”täh, mitä?”.

– Vastaanotto oli niin lämmin kirkossa liturgian jälkeen. Se tempaisi mukaansa. Tajusin, että eiväthän nämä mitään hereetikkoja ole, jos ihmiset kerran osaavat rukoukset ulkoa.

– Kasteen yhteydessä kysyin Sortavalan kirkkoherralta, että mitä minä teen, kun asun Suomessa ja vauva pitäisi käyttää ehtoollisella. Kysyin, käymmekö Sortavalassa. Hän antoi fiksun neuvon tovin pohdiskeltuaan: nyt kun asut Suomessa ja sinulla on suomalainen puoliso, niin noudatat tämän maan kalenteria.

Päättämään kirkon asioista

Laukkanen on päätynyt mukaan myös kirkon hallintoon ja luottamustehtäviin. Hän toteaakin, ettei Suomen ortodoksisessa kirkossa maahanmuuttajatausta ei ole este luottamushenkilöksi hakeutumiselle.

Laukkanen pitää positiivisena sitä, että keskustelua käydessä eri taustoista olevat tuovat näkemyksensä esille.

– Mitä monipuoleisempi seurakunta, sitä paremmin pystytään keskustelemaan asioista, joista tehdään päätökset.

Hän arvioi, että kirkossa on saavutettu luottamushenkilöiden osalta suhteellisesti jäsenistöä mukaileva kokoonpano.

– Hallinto- ja luottamuselimissä on suurin piirtein samanlainen suhde kuin seurakunnan rekisterissä: on suomalaista väestöä ja muualta tulleita.

Entä millaisena Laukkanen haluaisi Suomen ortodoksisen kirkon nähdä?

– Suomen kirkon tulisi olla turvasatama, johon jokainen voi tulla rukoilemaan, hiljentymään, saamaan voimavaroja ja tukea. Kirkon tulee olla yhdistävä ja kokoava, ei hajottava.

Pääkuva 1 ylhäällä: Sofia Laukkanen Kuopiossa 2022.

Pääkuva 2 ylhäällä: Kirkkoherra Ioannis Lampropoulos Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkon edustalla Turussa 2024.

Useita tietokirjoja ja romaaneja kirjoittanut metropoliitta Panteleimon piti dekkarin kirjoittamista ensin uhkarohkeana ajatuksena. Ensimmäinen jännitysromaani Murha kirkonkylässä julkaistiin vuonna 2011. Se käynnisti kiitellyn 11-osaisen Koskijärvi-sarjan, minkä päättyminen merkitsi samalla uuden sarjan alkua.

Metropoliitta Panteleimon kokee saaneensa dekkaristiuralleen alkusysäyksen lapsuudenkotoaan.

– Meillä oli vaatimaton mutta kulttuuria arvostava koti, jossa harrastettiin lukemista, elokuvia ja kirjoittamista. Minäkin aloin kirjoittaa. Heti kun mahdollista, otin mielikuvituksen mukaan. Halusin pohtia minua kiinnostavia aiheita, eli karjalaisuutta ja ortodoksisuutta. Kun tuntui, että kaikki sanottava oli sanottu niistä, halusin luoda dekkareita, joita olin alkanut lukea sisarteni esimerkkiä seuraten.

Vaikka jännityskirjojen kirjoittaminen tuntui ensin uskaliaalta, oli se loppujen lopuksi luontevaa jatkoa romaaneille. Työ ei ole aina ollut helppoa. Tästä huolimatta metropoliitta luonnehtii jo 13 vuotta kestänyttä dekkaristiuraansa mukavaksi ajaksi.

Perheessä koettiin poliisin arkea

Metropoliitta Panteleimon on voinut jännityskirjailijana ammentaa myös omista kokemuksistaan poliisin poikana. Myös molemmat isoisät olivat poliiseja.

Ristikanzan haastattelussa (Avaa uuden sivuston) metropoliitta mainitsee, että hänen lapsuudenkotinsa toimi tavallaan poliisiasemana. Tästä kysyttäessä hän alkaa kertoa 50-luvun Vieremästä.

– Sodasta oli silloin noin 10 vuotta. Suomessa oli paljon juurettomia, onnettomia ja vammautuneita ihmisiä. Silloin ei ollut avioeroja, vaan vaimot oli sidottu perheisiin. Kotiväkivaltaa esiintyi, ja poliisit joutuivat selvittelemään sitä. Itsemurhia oli myös selviteltävänä. Se oli raadollista, mutta samaan aikaan elämä oli suojattua. Ei ollut huumeita eikä ammattirikollisuutta. Kyse oli tavallisista ihmisistä, joista kaikki tunsivat toisensa.

Metropoliitalle tuntui luonnolliselta sijoittaa Koskijärven tapahtumat itselle tuttuun miljööseen.

– Äitini toimi Koskijärvi-sarjan päähenkilön esikuvana. Isäni ei ole kirjoissani tunnistettavana. Heitä molempia kunnioitettiin. Isäni oli pastoraalinen hahmo. Pyrki ymmärtämään heikkoa ihmistä ja vaikeita lähtökohtia. Tarvittaessa hän sai ihmisen rauhoittumaan, koska oli isokokoinen ja kovaääninen.

Isä esipaimenesta itsestään ei tullut poliisia, sillä kirkon asiat muodostuivat tärkeimmiksi.

Aikaa on jäänyt kuitenkin myös kirjoittamiselle, lukemiselle sekä puutarhanhoidolle – etenkin hänen eläköidyttyään Oulun hiippakunnan piispan virasta vuonna 2013. Yhtenä mielikirjailijanaan Panteleimon pitää Georges Simenonia ja hänen Maigret-teoksiaan.

Toivorikkaiden loppujen rikosromaaneja

Metropoliitta Panteleimon kertoi Aamun Koitolle marraskuussa 2022, että Koskijärvi-sarjan jälkeen hän aikoo syventää kerrontaansa sekä käsitellä kirjoissaan myös ortodoksista kirkkoa ja uskoa. Eläkepiispa koki tämän velvollisuudekseen, jota häneltä myös odotettiin.

Uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa Jussi Rannan tapaus julkaistiin elokuussa 2024 eli noin vuosi Koskijärvi-sarjan päätösosan jälkeen. Uuden sarjan nimi saattaa olla Tuomi-sarja, mutta tämä ei ole vielä varmaa.

Jussi Rannan tapauksen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Kuopioon – metropoliitan nuoruuden opiskelukaupunkiin. Ortodoksisen pappisseminaarin talo on kirjassa keskeisessä roolissa.

Koko metropoliitan dekkarituotanto sijoittuu cozy crime -genreen. Cozy crime (vaihtoehtoinen kirjoitusmuoto cosy crime) tarkoittaa kilttiä rikosviihdettä, jossa kerronta on leppoisaa eikä liian väkivaltaista. Niin sanottujen pehmodekkareiden äitinä pidetään Hercule Poirotista ja Neiti Marplesta kirjoittanutta Agatha Christietä.

Metropoliitta Panteleimonin jännityskirjoissa mysteerin ratkaisu voi yllättää, mutta hän pyrkii päättämään kaikki kirjat samaan tapaan.

– Elämään kuuluu hyvä ja paha sekä niiden välinen taistelu. Pahuutta on aina keskuudessamme ja sen joukossa rikoksia. Kuitenkin haluan kirjoittaa kirjani niin, että loppu on toivorikas. Elämä jatkuu. Rikosta seuraa sovitus. Sitten otetaan opiksi ja jatketaan elämää eteenpäin. Vaikka nyt on huonosti, huomenna on paremmin. Eteenpäin pitää mennä ja toivoa pitää olla!

Eteenpäin kulkee myös uusi dekkarisarja, jonka seuraava osa on jo työn alla.

Jostakin Valamon erikoiskirjaston tiskin takaa kuuluu tuttu ääni.

– Tule tänne taakse ja ota tuoli mukaan!

Se on kirjastonhoitaja Virva Suvitie. Niin, juuri se ystävällisen näköinen, yleensä huivipäinen nainen, johon törmää todennäköisimmin joko kirjastossa tai Valamon pihapiirissä – tai, jos harrastaa pyhiinvaelluksia, lähes missä tahansa luostarissa.

Virvan valtakuntaa ovat kirjat, joita silmäilen samalla, kun Virva nakuttelee tietojani koneelle.

Moni varmasti erehtyy pitämään Virvaa nuorempana kuin hän onkaan, sillä hän syntyi Turussa heinäkuussa 1974. Virvan ollessa 5-vuotias perhe muutti Maskuun, missä leikkimiljööseen kuului naapurin idyllinen pappila keskiaikaisine kivikirkkoineen.

Lukion jälkeen Suvitie asui vuoden Kauhavalla, missä hän opiskeli Suomen yrittäjäopistossa yrityksen johtamista.

– Tuolloin mietin, että perustaisin oman luontaistuotealan myymälän. Uskonnot, antiikin filologia, kirjallisuusopinnot sekä muut humanistiset aineet alkoivat kiehtoa kuitenkin enemmän, ja syvennyin niihin Turun yliopistossa. Valmistuttuani filosofian maisteriksi suoritin Turun ammattikorkeakoulussa maistereille räätälöidyt informaatio- ja tietopalvelun erikoistumisopinnot, jotka valmensivat kirjastoalan johtotehtäviin.

Turussa Suvitie työskenteli vanhuspalveluista vastaavana informaatikkona kaupunginkirjaston pääkirjastossa – kunnes johdatus puuttui peliin vuonna 2015: Heinävedellä Valamossa avautui kirjastonhoitajan paikka. Se oli menoa.

Tyypillistä työpäivää ei olekaan

Nykyiseen arkeen kuluvat ortodoksisen erikoiskirjaston pyörittämiseen ja kehittämiseen liittyvät vastuut.

– Tyypillistä työpäivää ei oikeastaan ole, sillä ne vaihtelevat suuresti muun muassa kokoelmanhoidon, luetteloinnin ja asiakaspalvelun lisäksi erilaisten projektien, tapahtumien ja tiedonhakupyyntöjen mukaan. Toimeani värittää Kansalliskirjaston johtokunnassa ja Suomen erikoiskirjastojen neuvostossa työskentely. Munkki Siluan sekä kirjaston talkoolaiset ovat arvokkaana apunani. Yhteistyö eri tahojen kanssa on muutenkin antoisaa.

Tie ortodoksisen kirkon yhteyteen alkoi jo 15-vuotiaana ”sielullisen Kreikka-huuman” ja ensimmäisen Rodoksella sytytetyn tuohuksen myötä.

– Somia valkoiseksi kalkittuja kappeleita ikoneineen pilkotti houkuttelevasti joka puolella.

Mirhavoitelun hetki koitti joulukuussa 2016.

– Ortodoksinen kirkko on minulle suitsukkeen tuoksuinen koti, missä untuvikon on turvallista katua ja kasvaa Kristuksessa. Ympärillä on kannustavia esikuvia ja lohduttavia esirukoilijoita. Jokainen ortodoksi keskittyy oman elämänsä puhdistamiseen ja pyhityksen tiellä etenemiseen.

– Kirkon menettelytapa on rakkaus. Se eroaa lakihenkisestä menettelytavasta. Kirkko näkee kaiken pitkämielisesti ja pyrkii auttamaan jokaista – mitä ikinä hän on tehnytkin, kuinka syntinen hän lieneekin. (pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen)

Suvitielle ortodoksisuus merkitsee rakkautta, iloa, valoa, Jumalan kohtaamista kaikessa – mutta myös itsetutkiskelua, nöyrtymistä, anteeksiantoa, armon vastaanottamista ja sydämen rukousta.  

– Usko on erottamaton osa minua. Elämme Jumalan ihmeessä, kaikki on Hänelle mahdollista. Pelastajani on ylösnoussut ja taistelut jo kukistanut. Varhaisesta lapsuudestani muistan, kuinka esimerkiksi joutuessani kävelemään yksin pimeässä hyräilin voimalauseenani ”Jumalan kämmenellä on turvallista olla”, ja sen rohkaisemana uskalsin jatkaa taivaltani.

Tässä kohden kuullaan varmemmaksi vakuudeksi lainaus Psalmista 23: ”Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”

(Psalmit 23:4)

– Ortodoksinen kirkko on minulle suitsukkeen tuoksuinen koti, missä untuvikon on turvallista katua ja kasvaa Kristuksessa.

Usko vaikuttaa siis niin vahvalta, ettei siinä äkkiseltään voi havaita säröjä – vai onko usko ollut koskaan koetuksella?

– Kärsivällisyys pikemminkin on ollut joskus koetuksella ja sen hyväksyminen, että Jumala tahtoo minulle vain parasta. Itse taitaisin tyytyä vähempäänkin.

– Yritän viljellä kiitollisuutta vaikeammissakin tilanteissa, sillä ne saattavat jalostaa persoonaa, avartaa sydäntä ja vahvistaa uskoa. Sisällä Kristuksessa kaikki on kuitenkin aina erinomaisesti. Vanha minä meissä kärsii sen verran kuin sitä on jäljellä. 

Samassa hän siteeraa pyhittäjä-äiti Gavriliaa: ”Jos et murskaa ja tyhjennä egoasi, kuinka teet tilaa Jumalalle?”

Ehtymätön sitaattitietous onkin yksi tämän kirjastonhoitajan ominaispiirre, jonka ovat jo ennenkin tienneet ainakin Aamun Koitto -verkkolehdessä julkaistujen blogikirjoitusten lukijat.

Siunaus postia noutaessa

Luostari on työympäristönä varmasti erilainen kuin mikä tahansa konttori.

– Ihmisillä on yhteinen sielun- ja maailman pelastamisen päämäärä. Harjoittelemme näkemään Kristuksen itsessämme ja toisissa, että lopulta olisi vain ”yksi sydän ja yksi sielu” (Apostolien teot 4:32). Rukouksellinen ja liturginen virta kietoo huomaansa.

Lisäksi kirkkovuosi rytmittää elämää paastoineen ja juhlineen.

– Siunauksia voi saada papeilta vaikka postia noutaessakin. Kirkonkellot kumahtelevat lumoavasti taustalla, Suvitie maalailee.

Vapaa-ajallaan Suvitie tunnetaan innokkaana pyhiinvaeltajana, jonka matkat ovat suuntautuneet milloin Kreikkaan, Israeliin, Englantiin.

Silti rakkaimpien pyhiinvaelluskohteiden paikka on jo ajat sitten valloitettu.

– Heinäveden Valamon ja Lintulan luostarit ovat olleet minulle merkittävimmät pyhiinvaelluskohteet. Mutta jos pitää mainita etäämpiä pyhiä paikkoja, niin kaksi muuta voisivat olla vaikka kokemani pääsiäiset Patmoksen saarella Kreikassa sekä matkat Israeliin.

Ellei Suvitie olisi Valamon erikoiskirjaston hoitaja, hän olisi omien sanojensa mukaan Indiana Jones -tyyppinen seikkailija ja hengellisten jalokivien etsijä.

– Omien kiinnostusteni pohjalta ja hänen elokuvistaan nuorena vaikutteita ammentaneena luin yliopistossa klassista arkeologiaakin. Toisaalta saattaisin mökkiytyä erakoksikin; hesykastinen hiljaiselämä resonoi ja tuntuu harmoniselta introvertistä. Ideointi ja uuden luominen on myös hauskaa. Joskus olen pohtinut, olisiko minusta kuuliaisuussisareksi luostariin.

Pyhiinvaellusten lisäksi vankka roolinsa on myös leppoisilla kissavideoilla, lukemisella, kulttuuririennoilla ja luonnossa liikkumisella.

Virvan suosikkikirjoja

Oi, on niin paljon loistavia teoksia meille ohjaukseksi. Pyhittäjä Porfyrios Kausokalivialaisen Rakkauden haavoittama on yksi niistä. Muutamia muita ortodoksisia suosikkejani mainitakseni: pyhittäjä Sofroni Essexiläisen pyhittäjä Paisios Athosvuorelaisen, nunna Kristodulin sekä arkkimandriitta Emilianos Simonopetralaisen tuotanto. Tykkään teoksista, joissa on sekä askeesia, itsereflektiota että keskitytään rakkauteen, ykseyteen, Jumalan kirkkauteen. On ylitetty vanhan minän rajoitteet ja suunnattu huomio olennaiseen. Sillä se, mihin keskittyy, lisääntyy.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 3/2024. Verkkolehdessä julkaistaan myös painetun lehden artikkeleita, jotta ne tavoittaisivat mahdollisimman monia.

Pääkuva ylhäällä: Virva Suvitien pyhiinvaellusmatka suuntautui Essexissä pyhän Johannes Kastajan luostariin. Taustalla näkyvä 1100-luvulla rakennettu vanha kirkko ei ole enää käytössä.