Pihkovan luolaluostarissa on rukoiltu jo yli viisisataa vuotta. Onpa Tito Collianderin Ristisaatto-romaanikin (Korståget, 1937) kirjoitettu näissä luostarimaisemissa, joissa hän vaimonsa Ina Collianderin kanssa liittyi ortodoksiseen kirkkoon.

Kukapa tulisi ajatelleeksi, että tämän kuuluisan miesluostarin rakentajien joukossa on kahden lapsen äiti?

Luostarin alkuvaiheista 1470-luvulta löytyy perheenäiti, Maria. Hän teki luostarin rakennustöitä yhdessä miehensä isä Johanneksen ja kahden poikansa kanssa. Sairastuttuaan Mariasta tuli nunna Vassa – luostarin kronikan mukaan ensimmäinen henkilö, joka vihittiin luostarielämään Pihkovan luolaluostarissa. Pyhittäjä Vassan muistopäivä on 19. maaliskuuta.

Pyhän Vassan elämäkerrassa ei niinkään ylistetä hänen kilvoituksiaan nunnana, vaan elämäkerta puhuu Maria-äidin lempeydestä ja sävyisyydestä, salaisesta sydämen ihmisestä. Kerrotaan, että hän rakasti Jumalaa yli kaiken, omistautui pyyteettömästi perheelleen ja palveli lähimmäisiään väsymättä.

Elämäkerta todistaa harvinaisesta lujuudesta: pyhä Vassa jakoi napisematta kaikki perhettä kohdanneet murheet ja kesti horjumatta vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä. Nimenomaan lujuudesta Pihkovan luolaluostarin myöhemmätkin kilvoittelijat ovat tunnettuja aina meidän päiviimme asti. Esimerkkinä tästä ovat vaikeudet, joita luostari koki Neuvostovallan aikana.

Pyhän Vassan arkkuun liittyy myös ensimmäinen ihme, joka luostarissa on tapahtunut.

Pyhittäjä Vassan elämään nivoutuu useita pyhiä. Hänen miehensä, myöhemmin pyhittäjä Joona Pihkovalainen, toimi pappina Tartossa yhdessä isä Isidorin kanssa. Kun isä Johannes pakeni perheensä kanssa ortodoksien vainoja Pihkovaan, isä Isidor jäi Tarttoon. Siellä pyhä Isidor kärsi yhdessä 72 seurakuntalaisensa kanssa marttyyrikuoleman.

Pyhä Vassa haudattiin miehensä löytämään luolaan. Elämäkerran mukaan liiviläisten hyökätessä luostariin eräs ristiritari yritti avata miekalla arkun kannen, mutta arkusta iski tuli, joka poltti ritaria estäen tämän aikeen. Arkun oikeaan laitaan sanotaan jääneen liekin polttama jälki, josta huokui hyvää tuoksua. Sekä pyhän Vassan että hänen miehensä pyhäinjäännökset ovat Pihkovan luolaluostarin luolissa.

Luostari, jonka perustusta pyhä Vassa perheineen oli rakentamassa, on vuosisatojen halki ollut ortodoksisen uskon linnake. Luostarin johtajana pyhittäjämarttyyri Kornili Pihkovalainen kokosi suuren kirjaston, perusti ikonimaalaamon ja organisoi lähetystyötä. Aivan omaa aikaamme lähellä eläneistä Pihkova-Petserin kilvoittelijoista voi lukea kirjasta Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia (2016). Yksi heistä oli arkkimandriitta Alipi, joka johti luostaria toisen maailmansodan jälkeen – hänkin lujuudestaan tunnettu.

Pyhän Vassan ja hänen perheensä elämäntyön hedelmänä kohoaa siis luostari, jossa on kasvanut huomattavan kestävien ja lujien kilvoittelijoiden joukko! Alun perin perheellisenä pyhittäjänä ja kärsivällisyyden esikuvana pyhä Vassa ymmärtää varmasti niin perhe-elämän kuin luostarielämänkin vaikeuksia ja osaa auttaa niitä, jotka hänen taivaallisia rukouksiaan pyytävät. Auttakoon pyhä Vassa rukouksillaan meitäkin!

Pääkuvassa Pihkova-Petserin luostari.

Viime aikoina kirkkoomme on kohdistunut negatiivista mediahuomiota.

Aamun Koitto kysyi kirkon palvelukeskuksen johtajalta Hannele Meskukselta ja kirkollishallituksen jäseneltä Matti Tolvaselta, kuinka kirkkomme kääntää vaikeudet voitokseen. Jutun sitaatit ovat Meskuksen ja Tolvasen yhdessä muotoilemia kommentteja.

”Vaikeudet voidaan nähdä myös positiivisesti. Organisaatio vaipuu herkästi itsetyytyväisyyden tilaan, jos asiat ovat pitkään hyvin. Koettelemukset ravistavat hereille, ja motivoivat etsimään ratkaisuja.”

Kirkkomme suurin viimeaikainen koettelemus ei ole ollut mediasta lähtöisin: niin kirkkomme kuin koko yhteiskuntamme oli valmistautumaton koronavirus COVID-19:sta johtuvaan pandemiaan.

”Kirkko joutui nopeasti ottamaan käyttöönsä uusia toimintatapoja, joiden avulla hoitaa perustehtävää, esimerkkinä mainittakoon striimatut palvelukset.”

Ilkeä sävy yllätti

Hieman yllättävä haaste on ollut kirkkomme saama negatiivissävyinen julkisuus, johon emme ole tottuneet.

”Arkkipiispamme Leo on saanut osakseen kohtuutonta arvostelua – ja samalla koko kirkkomme. Esikuvana toimiminen ei ole koskaan ollut helppoa, ei nytkään. Toivotamme arkkipiispa Leolle rukouksin ja käytännössä tukien voimia vaativaan tehtäväänsä.”

Kirkon sisäistä ja ulkoista toimintakulttuuria on tarpeen kehittää avoimemmaksi ja kuuntelevammaksi. Avoimuudella ja asiattomuudella on kuitenkin selvä ero.

”Tyytymättömyys työnantajaa kohtaan käsitellään aivan eri foorumeilla kuin lehtien palstoilla. Jokaisen työntekijän hyvä muistaa, että julkisesti esitettyjen asiattomien ja perättömien lausumien antamisen seurauksena voi olla jopa työsuhteen purkaminen.” (Työsopimuslaki: Työntekijän yleiset velvollisuudet 3. luku, 1. pykälä)

”Negatiivinen julkisuus vahingoittaa koko kirkkoa jälkiseuraamuksineen. Meidän pitää kilvoitella toinen toisemme kunnioittamisessa ja erilaisuuden hyväksymisessä.”

Kirkollamme on lukuisia vahvuuksia.

”Olemme osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa. Toiminnallamme on patriarkaatin vankka tuki. Olemme toinen Suomen kansankirkoista, joten meidän asemamme on määritelty yhteiskunnassa. Olemme luterilaisen kirkon lailla valtionavun piirissä ja seurakunnilla on verotusoikeus.”

Suurin vahvuus lepää hengellisen perintömme varassa.

”Kirkollamme on hyvä tulevaisuus, jos sitä haluamme ja teemme kaikki sen eteen töitä. Meillä on vankka perinne ja rikas jumalanpalveluselämä. Kirkossamme on paljon sitoutuneita ihmisiä, jotka antavat aikansa, tietonsa ja taitonsa kirkon käyttöön. Meillä on missio, arvot, tavoitteet – ja suunnitellut toimenpiteet.”

Toki väestön ikääntyminen ja keskittyminen kasvukeskuksiin tuovat omat haasteensa, samoin talouden tasapainottaminen.

Lukuisia uudistuksia

Kirkossamme on tehty paljon uudistuksia, ja niistä suurin on tällä hetkellä pääosin toteutettu: seurakuntajaon kehittyminen kohti suurempia seurakuntia.

”Muutos johtuu väestörakenteen muutoksesta ja siitä, että pienet seurakunnat eivät selviä jokapäiväisestä toiminnastaan yksin. Kyse on sekä taloudesta että henkilöresurssien riittävyydestä.”

Hallinnon keskittämisellä suurempiin yksiköihin tavoitellaan työvoiman vapauttamista kirkolliseen perustyöhön.

Lainsäädäntö syyniin

Toinen suuri uudistus on vireillä oleva kirkollisen lainsäädännön tarkistaminen. ”Olennaista esimerkiksi sen määrittely, mikä on hallintoa ja mikä on piispoille kuuluvaa kanonisen oikeuden käyttöä.”

Kolmas suuri uudistus on palvelukeskuksen nykymuotoisen toiminnan arviointi ja siihen liittyvät parantavat toimenpiteet. Hallinnon prosesseja arvioidaan ja kehitetään jatkuvasti, ja henkilökunnan täydennyskoulutukseen on panostettu.

”Näkyvimmät palvelukeskuksen toimintaan liittyvät uudistukset koskevat viestintää. Uusi, koko maan kattava yhteinen Aamun Koitto eli painettu ja digitaalinen ortodoksinen lehti aloittaa toimintansa. Tämä mahdollistaa kattavamman ja monimuotoisemman viestinnän.”

Kirkkomme vaikuttamisen lisääminen yhteiskunnassa on tärkeätä.

”Verkostoituminen ja yhteistyö ovat vuosi vuodelta tärkeämpiä, ja tähän on panostettava kaikilla tasoilla.”

”Tiedottamista, sekä sisäistä että ulkoista, on tehostettava, jotta huhut eivät pääse valloilleen. Tiedottamisen pitää olla proaktiivista, ennakoivaa, ei reaktiivista.”

Passiviset mukaan

Seurakuntatyön vaikuttavuutta voi lisätä keskustelevammalla toimintakulttuurilla.

”Kirkkomme passiivijäsenten aktivoiminen ja sitouttaminen kirkkoon vahvistaa kirkon asemaa. On löydettävä uusia tapoja aktivoida seurakuntalaisia, erityisesti työikäiset ja nuoret olisi hyvä ottaa mukaan kirkon toimintaan.”

Hallinnossa olisi kehittävä edelleen tavoitteellista työskentelyä ja toiminnan tuloksellisuuden arviointia, yhtenäistä johtamiskulttuuria kaikilla tasoilla, prosessien selkeyttä ja avointa ja läpinäkyvää hallintokulttuuria.

”Hallinnossa on aina kehitettävää, se työ ei lopu koskaan.”

”Kirkko inhimillisenä organisaationa ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa muu organisaatio, se ei ole erehtymätön, emmekä voi olettaa sen olevan virheetön. ”

Voimavaramme on yhteisöllisyys.

”Pienellä kirkkokunnalla ei ole varaa eriseuraisuuteen. Yhteisö muodostuu jäsenistä ja jokainen jäsen pitää ottaa tasavertaisena mukaan kirkon työhön. Kyselyjen mukaan ratkaisevinta seurakuntaan kiinnittymisessä on se, että tulija tuntee olevansa tervetullut kirkon toimintaan.”

”Toivotamme piispoillemme, papistollemme, työntekijöillemme, vapaaehtoistyöntekijöillemme, luottamushenkilöillemme ja seurakuntalaisillemme Jumalan siunausta ja ohjausta rakentaa yhdessä kirkkomme tulevaisuutta.”

Artikkelia korjattu 17.3.2021 klo 14:21: viittaus ORTTES:iin muutettu: Työsopimuslaki: Työntekijän yleiset velvollisuudet 3. luku, 1. pykälä

Jutun pääkuvassa kirkollishallituksen jäsen, rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen.

Hassut vihreät hatut ja kolmiapilakoristeet, irkkumusiikki ja olut.

Pyhän Patrikin päivä näkyy ja kuuluu ympäri maailman, Suomessakin joissain pubeissa. Guinness-oluen kulutus kasvaa 17. maaliskuuta huimasti: kun tavallisena päivänä tuota tummaa mallasjuomaa kumotaan noin 5,5 miljoonaa tuoppia, pyhän Patrikin päivän lukema on noin 13 miljoonaa eli noin 150 tuoppia joka sekunti. Sláinte!

Kirkollisesti Lá Fhéile Pádraigia on vietetty jo 1500 vuotta. Pitkään juhla sujuikin hartaissa merkeissä, onhan vihreä saari vahvasti katolinen ja muistopäivä osuu aina suuren paastoon. Suuren perjantain ohella juuri 17.3. oli Irlannissa 1960-luvulle saakka “se toinen kuiva” päivä, jolloin kaikki pubit olivat kiinni. Kun lakimuutoksen myötä kapakan ovet St. Paddyna avautuivat, juhlasta kehkeytyi sellainen, jona sen nykyisin tunnemme: varsinainen irkkupraasniekka.

Riehakkaan juhlahumun takaa meitä katselee kuitenkin yksi 400-luvun suurista pyhistä, jota omakin kirkkomme muistaa Irlannin valistajana.

Patrik syntyi 300-luvun lopulla Britanniassa varakkaaseen perheeseen ja eli turvatun lapsuuden ja nuoruuden. Hänen isänsä oli diakoni, mutta pojalle uskon maailma ei syvällisesti auennut.

Ihmiskauppiaat ryöstivät hänet orjaksi Irlantiin ja myivät hänet paimentamaan lampaita. Perhe jäi suremaan kadonnutta lastaan.

On lohdutonta ajatella, miten koviin oloihin nuorukainen repäistiin: vieraat ihmiset, vieras kieli, raskas orjatyö pakanakelttien mailla. Yksinäisenä lammaspaimenena Irlannin sateisen taivaan alla alkoi kuitenkin muutos, josta hän myöhemmin kertoi: ”Siellä tajusin sydämeni epäuskon, siellä Jumala avasi minun ymmärrykseni.” Etäisestä Luojasta tuli ainoa turva ja Ystävä. ”Rukoilin noin sata kertaa päivällä ja hieman vähemmän yöllä”, kirjoittaa Patrik Confession -teoksessaan.

Pojasta kasvoi mies, hän oppi iirin kielen ja kulttuurin. Kun orjuutta oli kestänyt kuusi pitkää vuotta, hän sai unessa ilmoituksen rannikolla odottavasta laivasta. Patrik jätti lampaat, pakeni ja löysi pitkän vaelluksen päätteeksi aluksen, joka vei hänet viimein Britanniaan.

Orjuudessa löytynyt läheinen suhde Kristukseen sai Patrikin kouluttautumaan papiksi.

Mitä Patrik koki, mitä ajatteli? ”Minä, köyhä ja kurja odotan joka päivä, että minut murhataan, otetaan kiinni tai tehdään orjaksi… Asetan itseni kuitenkin Kaikkivaltiaan käsiin, joka on valinnut minut tähän tehtävään”, hän kirjoitti palattuaan nuoruutensa saarelle.

Pakkotyössä vietetyistä vuosista oli kuitenkin hyötyä: Patrik puhui paikallista kieltä ja tunsi paikalliset tavat. Keltit tulivat sankoin joukoin kuuntelemaan, kun hän saapui kylään. Piispa kertoi Kristuksesta, joka oli muuttanut hänen elämänsä, ja näyttäen kolmiapilaa valaisi oppia Pyhästä Kolminaisuudesta: ”Katsokaa, Kolme Yhdessä ja Yksi Kolmessa.” Yksinkertainen, voimallinen ja syvällinen sanoma kosketti, ja Patrik sai kastaa kirkon jäsenyyteen jopa satoja samana päivänä.

Pyhän Patrikin elämä ja esimerkki rohkaisee meitä nostamaan katseemme ylös ja luottamaan, että vaikeat ajat voivat Kaikkivaltiaan kädessä kääntyä siunaukseksi meillekin tavalla, jota emme vielä tänään aavista.

Pyhä Patrik, rukoile Jumalaa meidän ja koko maailman puolesta!

Juttua päivitetty 16.3.2023 poistamalla maininta koronapandemiasta ja rajoituksista.

”Tulevaisuus haastaa meidät tulemaan lähemmäksi sitä, mitä Kirkon tulee olla. Jos onnistumme tulemaan todelliseksi rakkauden yhteisöksi, onnistumme siinä. Emme halua olla keskenään riitelevä ja nurkkakuntainen yhteisö, joksi meitä on viime vuosina tituleerattu”, Oulun metropoliitta Elia sanoo.

Hän mainitsee kehityskohteiksi muun muassa avoimuuden ja läpinäkyvyyden. Avoimen vuoropuhelun merkitystä korostaa myös Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo tervehdyksessään Aamun Koitolle näillä verkkosivuilla.

”Kirkkomme tulisi ymmärtää paremmin tätä päivää ja sen vaatimuksia, ja olla myös tietyin osin valmis sopeutumaan niihin. On kysymys kirkon perinteen ja nykytodellisuuden tasapainoilusta”, metropoliitta Elia pohtii.

”Kirkolla on vahva brändi, rooli ja merkitys. Meidän tulee vahvistaa niitä.”

Myös Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni näkee kirkossamme paljon vahvuuksia, kuten autonomisen aseman Konstantinopolin alaisena kirkkona.

”Suurin vahvuutemme on oppi ja perinne, joita ei ole muuteltu yhteiskunnan muutosten myötä. Vahvuutenamme on myös toimiva organisaatio ja viimeaikaisesta mediahuomiosta huolimatta varsin myönteinen kuva kirkosta – ja asema valtiokirkkona.”

Luottamusta rakennettava

Ortodoksisen seminaarin johtaja, pastori Mikko Sidoroff näkee kommunikoinnissa kehittämisen varaa.

”Kirkon sisällä puhutaan pääosin rakenteellisista asioista, vaikka pitäisi puhua siitä, miten olisimme todellinen Kristuksen kirkko. Jotta tähän päästäisiin, pitäisi joka taholta löytyä keskinäistä rakkautta ja kunnioitusta”, sanoo isä Mikko Sidoroff.

”Kirkkomme ongelmat eivät ole ainoastaan hallinnollisia, eikä niitä voida ratkaista hallinnollisin keinoin. Emme voi toimia niin, että aina, kun henkilöristiriitoja ilmenee, kiskaistaan lakikirja esiin.”

Isä Mikko ei kiistä, etteikö hallinnollisia ja rakenteellisia haasteita olisi.

”Luottamuksen rakentaminen ei tapahdu hallintopäätöksellä. Nyt kirkossamme keskustellaan hallinnollisten päätösten kautta – ja suora kommunikointi sakkaa.”

Ulkoinen viestintä ei pelasta kirkon julkisuuskuvaa, ellei sille ole katetta todellisuudessa.

”Jos ulkoinen viestintä ja kirkon todellisuus eroavat toisistaan, kirkkomme uskottavuus murenee”, isä Mikko Sidoroff muistuttaa.

Yksi teema, johon on erityisesti toivottu avoimuutta, on apulaispiispan valinta, joka lykkääntyy huhtikuulta marraskuun kirkolliskokoukseen pandemian takia. Keskustelua tarvitaan niin apulaispiispaehdokkaista, valinnan kriteereistä sekä vaalitavasta.

Uutta jumalanpalveluselämään

Metropoliitta Arseni kaipaa lisää liturgisen elämän uudistuksia.

”Katekumeeniopetusta ja jumalanpalveluselämää on tarpeen kehittää. Monista seurakunnista puuttuu perheille suunnattu toiminta, mikä näkyy kirkossakävijöiden ikärakenteessa. Vain harvoissa paikoin toimitetaan liturgioita keskellä viikkoa arkipäivinä, vaikka ikääntyneet ja vuorotyöläiset pääsisivät niihin jopa paremmin kuin sunnuntaiaamun palvelukseen.”

Mediassa on kyseenalaistettu piispojemme kyky yhteistyöhön.

”Asiat on saatu käsiteltyä hyvässä hengessä, joten pidän piispainkokouksen tämänhetkistä toimintaa hyvänä”, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni kuvailee.

”Mitä tulee pääkaupungin erään lehden artikkeliin, niin sehän käsitteli ilkeään sävyyn jo ratkaistuja asioita, ikään kuin ne olisivat käsillä oleva ongelma”, metropoliitta Arseni lisää.

Piispainkokous on kokoontunut viime aikoina etäyhteyksin.

”Olemme tehneet kirkkona digiloikan, mikä säästää aikaa ja voimia.”

Strategia ja arvot kunnossa

Apulaisprofessori Pekka Metso toivoo kirkolle näkyvämpää roolia yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä sitä, että asiat eivät henkilöityisi.

”Minusta on hyvä asia, että kirkolla on kasvot, ja meillä hierarkian huipulla on arkkipiispa. Mutta on osattava erottaa henkilö ja hänen asemansa: kukaan ei voi olla yksin vastuussa kaikesta, mitä kirkkomme sisällä tapahtuu.”

Metso ei pidä piispojen välisiä suhteita kirkkomme ensisijaisena painopisteenä.

”Tarvitsemme koko kirkkoa koskevaa visiota. Fokus olisi syytä olla kirkon ydintoiminnoissa ja siinä, mitä tapahtuu koronakriisin jälkeen. Lisäksi toivoisin, että kirkon sisällä käytäisiin rauhallista vuoropuhelua. Satsaisin epävirallisiin keskusteluihin kokousten ulkopuolella.”

Metson mukaan kirkollamme on kelpo strategia, ja arvot ovat kohdallaan. Hän suhtautuu maltillisesti maalailuihin siitä, että Suomen ortodoksisen kirkon asema autonomisena kirkkona olisi uhattuna riitaisuuksien takia.

”Kun toteutamme omia periaatteitamme, uhkakuva tuskin toteutuu.”