Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous käsitteli 21.4. pidetyssä istunnossaan asiaa, joka koskee vain äärimmäisen harvoja kirkon jäseniä, mutta heitä sitäkin henkilökohtaisemmin.

Hänen Pyhyytensä, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on lähettänyt 3.10.2019 Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leolle kirjeen, jossa kerrotaan patriarkaatin Pyhän Synodin päätöksestä sallia tietyin ehdoin toinen avioliitto leskeksi jääneille ja syyttään avioeroon päätyneille papiston jäsenille.

Arkkipiispa Leo toi asian piispainkokouksen käsittelyyn ensimmäisen kerran 18.2.2020. Päätöksestä kertova kirje annettiin välittömästi käännettäväksi, mutta koska piispainkokous oli koronavuoden aikaan tavallista harvemmin koolla, asia ehti käsittelyyn vasta 21.4.2021. 

Aiempi käytäntö koettu kohtuuttomaksi

Tähänastisen käytännön mukaan leskeksi jääneet ja eronneet papit ovat jatkaneet papillista palvelustaan tavalliseen tapaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Mahdollinen uudelleen avioituminen on kuitenkin johtanut pappeuden menettämiseen kirkon kanonista päätösvaltaa käyttävän piispainkokouksen päätöksellä. 

Pappeuden menettäminen ei ole kuitenkaan ollut aina lopullista, vaan piispainkokous on voinut myöhemmin palauttaa uuden avioliiton solmineen papin papiston jäseneksi. Pappeuden palauttaminen ei ole kuitenkaan ollut automaatio, vaan se on edellyttänyt aina tapauskohtaista harkintaa. Lisäksi pappeus on palautettu vasta useiden vuosien, jopa vuosikymmenten, kuluttua uuden avioliiton solmimisesta. 

Pappeus on avioliiton tapaan sakramentti. Se on ensisijaisesti palvelutehtävä, jota ei voida tarkastella ensisijaisesti ansiotyönä. Kirkon toimissa työskenteleville papeille kyseessä on kuitenkin samalla myös ammatti, johon he ovat pätevöityneet suorittamalla toimien kelpoisuusvaatimuksissa selkeästi määritellyt opinnot. Nykyaikana on vaikeaa kuvitella toista työtä, josta ihminen joutuisi luopumaan vain siksi, että solmii leskeksi jäätyään uuden avioliiton. 

Koko patriarkaatin tasolla kysymys sekä leskeytyneiden että avioeron kokeneiden papiston jäsenten uuden avioliiton mahdollisuudesta on koskenut tietysti paljon suurempaa joukkoa. Siksi Ekumeeninen patriarkaatti ryhtyi jo vuosia sitten toimiin etsiäkseen tilanteeseen kirkon tradition pohjalta hyväksyttäviä ratkaisuja. 

Pyhä Synodi päättää

Piispainkokous on nyt linjannut, miten Pyhän Synodin päätös jalkautetaan Suomen ortodoksisessa kirkossa.

Mikäli papiston jäsen jää leskeksi ja haluaa solmia uuden avioliiton, hänen hiippakuntansa piispa kuulee häntä ja toimittaa kuulemisesta laaditun muistion yhdessä muiden asiakirjojen kanssa piispainkokouksen käsiteltäväksi. Jos piispainkokous näkee uuden avioliiton mahdolliseksi, se toimittaa kaikki tapaukseen liittyvät asiakirjat Ekumeenisen patriarkaatin Pyhälle Synodille, joka tekee asiassa päätöksen. 

Kirkon käyttämän moitteettoman eron käsite saattaa tuntua vieraalta esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa, jossa avioerot ovat yleisiä ja monien taustalta löytyy vuosien hidas ”erilleen kasvaminen”, kuten asia usein muotoillaan. Kirkon traditiossa avioero on kuitenkin tulkittu jomman kumman puolison aiheuttamaksi. Silloin toinen puolisoista on tässä asiassa ”moitteeton”. Tällaisessakin tapauksessa avioero on tietysti kirkon ajattelussa hyvin kielteinen ja traaginen tapahtuma. 

Mitään yleispäteviä sääntöjä ei asiassa voida laatia, vaan kuten patriarkan kirjeestä ja piispainkokouksen päätöksestä ilmenee, jokainen tilanne käsitellään yksittäistapauksena. Pyhän Synodin tekemät lopulliset päätökset eivät nekään ole sovellettavissa toisiin, muita papiston jäseniä koskeviin tilanteisiin. 

Suomen ortodoksisen kirkon papistoon kuuluu alle 200 henkilöä. Piispainkokous käsittelee yksittäisiä papiston avioeroihin tai uusiin avioliittoihin liittyviä kanonisia päätöksiä lähes vuosittain. Uuden linjauksen ei odoteta kasvattavan tätä määrää merkittävästi. 

Herran opetuslasten ykseys joutui koetuksille, kun heille syntyi eripura sen suhteen, onko vanhatestamentillinen ympärileikkaus kristillisen kasteen ja näin ollen myös kristityn pelastuksen edellytys (Ap.teot 15). Vastausta haettiin historian ensimmäisestä ”kirkolliskokouksesta”, jossa opetuslapset pääsivät Pyhän Hengen johdatuksella jälleen yksimielisyyteen.

Näin ollen pyrkimys kristittyjen yksimielisyyteen ja Kirkon ykseyteen on ollut leimallinen yhden, katolisen ja apostolisen kirkon toiminnalle alusta pitäen.

Apostolien jälkeisellä kaudella kristittyjen yksimielisyyttä ja Kristuksen kirkon ykseyttä koettelivat skismat, opilliset epäselvyydet, kulttuuriset ja etniset eroavaisuudet sekä vallanpitäjien puuttuminen uskonasioihin.

Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin Bysantin Nikeassa vuonna 325. Tämä oli historiallisesti ensimmäinen yritys saavuttaa yksimielisyys kaikkia kristittyjä edustavassa kirkossa.

Tuolloin pohdittiin Kristuksen olemusta ja Hänen suhdettaan Isä Jumalaan. Pohdinnan tuloksena muotoiltiin kristillinen kolminaisuusoppi Raamatun pohjalta. Kirkolliskokouksessa annettiin kirkkoa sitova uskontunnustus, jota täydennettiin vuonna 381 järjestetyssä Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa. Tuolloin se sai muodon, joka nykyään tunnetaan Nikean uskontunnustuksena.

Ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa keskusteltiin myös kristittyjen ykseyden merkityksestä ja sen todistamisesta eri puolilla maailmaa. Näin syntyi päätös viettää kaikkialla Herran ylösnousemuksen juhlaa eli kristillistä pääsiäistä samana päivänä. Samalla sovittiin yhteisestä tavasta laskea pääsiäisen ajankohta.

Vanhoista tavoista luopuminen vei kuitenkin aikaa, ja lopullisesti yhteistä pääsiäistä alettiin viettää kristikunnassa vasta 700-luvun alusta – niin idässä kuin lännessäkin.

Juopa repesi 1054

Vuonna 1054 alkoi ns. suuri skisma, jonka seurauksena roomalais-katolinen kirkko lännessä ja paikallisten ortodoksikirkkojen perhe idässä päätyivät pitämään itseään apostolisen kirkon jatkumona. Vuonna 1582 Rooman paavi Gregorius XIII:n aloitteesta päivitettiin juliaaninen ajanlasku.

Siitä lähtien lännessä alettiin noudattaa ns. uutta ajanlaskua – myös pääsiäisen ajankohdan suhteen. Ortodoksisessa idässä ei kannatettu läntisiä uudistuksia, joten käyttöön jäi vanha, juliaaninen ajanlasku.

Näin yhteinen tapa viettää kristillisiä juhlia oli jälleen menetetty. Voisi sanoa, että tällainen kristittyjen hajaannus on murentanut kristillisen todistuksen uskottavuutta tähän päivään saakka.

Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 1700 vuotta ensimmäisestä ekumeenisesta kirkolliskokouksesta.

Ikävä kyllä, Kristuksen kirkon ykseydestä todistava kristittyjen yhteys on edelleen saavuttamatta. Jopa ortodoksit viettävät Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa eri aikoihin. Näin on edelleen tarvetta kristittyjen pyrkimykselle yhteyteen, Nikean kirkolliskokouksen hengessä.

Maaliskuussa Ekumeenisen patriarkaatin edustaja Kirkkojen maailmanneuvostossa, Telmessoksen arkkipiispa Job (Getcha), toivoi, että vuonna 2025 koittava merkkipäivä herättäisi kristittyjä tavoittelemaan yhteyttä ja todistamaan uskostaan mm. viettämällä Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa jälleen yhdessä.

”Toivottavasti Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlasta tulisi hyvä syy valistaa kristittyjä ajanlaskun uudistamisen tarpeellisuudesta ja yhteisen pääsiäisajankohdan tärkeydestä ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen hengessä. Kehotuksena siihen voidaan pitää sitä, että kyseisenä vuonna pääsiäistä tullaan viettämään samana päivänä niin itäisen kuin läntisen ajanlaskun mukaan”, kirjoittaa arkkipiispa Job.

Kannatusta ja täystyrmäys

Arkkipiispa Jobin ehdotus sai lämpimän vastaanoton Vatikaanissa. Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja, kardinaali Kurt Koch pitää hyvänä merkkinä, jos kristityt voisivat jakaa ilon tärkeimpänä kristillisenä juhlana.

Venäjän ortodoksisen kirkon kantaa asiaan esitti sen ulkoasian osaston johtaja Volokolamskin metropoliitta Ilarion (Alfejev). Hän ei juuri näe Kristuksen ylösnousemuksen vietossa samana päivänä maailmanlaajuisen kristillisen todistuksen merkitystä.

”Asia on yksinkertainen: kenen on vaihdettava pääsiäisen ajankohdan laskemistapansa? Esimerkiksi me emme aio sitä tehdä”, metropoliitta Ilarion linjasi.

Perusteeksi metropoliitta mainitsee, että Venäjän ortodoksinen kirkko noudattaa ainakin muodollisesti ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pääsiäisviettoa koskevaa päätöstä, joka nojautuu silloiseen juliaaniseen ajanlaskuun.

Myös Suomessa keskustelu paluusta vanhaan ajanlaskuun pääsiäisen viettämisen suhteen on ollut viime vuosina vilkasta. Arkkipiispa Jobin ehdotus asettaa keskustelun uuteen perspektiivin, jossa jokainen voi punnita omia toiveitaan ja mielipiteitään.

Mikä niitä inspiroi – ja vastaavatko ne Herramme kristityille asettamaa ainoaa mittapuuta: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh.13:35)

Ekumeenisen patriarkaatin virallinen valokuvaaja, Konstantinopolissa syntynyt Nikos Manginas, on kuollut koronavirukseen 10. huhtikuuta. Hän oli kuollessaan 68-vuotias.

Nikos Manginas kiinnostui valokuvauksesta jo nuorena poikana. Konstantinopolin ortodoksiyhteisön ja ekumeenisen patriarkaatin elämä valikoituivat hänen kuvauskohteikseen hyvin varhaisessa vaiheessa. Viimeisten 30 vuoden ajan hän dokumentoi systemaattisesti patriarkaatin ja Hänen Pyhyytensä, ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen työtä niin patriarkaatin keskuspaikassa kuin eri puolilla maailmaakin. Manginas oli useampaan kertaan mukana myös patriarkan vieraillessa Suomessa.

”Tämä on patriarkaatillemme raskas menetys. Itse sain tavata hänet lukemattomia kertoja vuosikymmenten varrella. Ilman kameraa en tainnut nähdä häntä milloinkaan, hän tuntui olevan aina valmiina ikuistamaan eteen tulevia tilanteita”, muistelee arkkipiispa Leo.

Suomen ortodoksisen kirkon elämää vuosikymmenet näköalapaikoilta kuvannut rovasti Vesa Takala tapasi Nikos Manginaksen myös kuvausmatkalla Konstantinopolissa.

”Lainasin kameraani hänelle, jotta pääsisin itsekin kuvaan patriarkaatissa. Tänä keväänä seurasin patriarkaatin jumalanpalveluksia Facebookin kautta ja siellä tämä herrasmies työskenteli vielä ennen pääsiäistä. Lähtö tuli yllättävän nopeasti.”

Suruviesti Manginaksen poismenosta tavoitti patriarkka Bartolomeoksen kirkosta. Hän toimitti välittömästi liturgian jälkeen muistopalveluksen läheiselle työtoverilleen. Myöhemmin samana päivänä toimitettiin vielä toinen muistopalvelus patriarkaatin kirkon edustalla. Hautaus toimitettiin tiistaina 13. huhtikuuta.

Iankaikkinen muisto!

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Lauantaina haudan lepoon siunattu prinssi Philip oli syntyjään Kreikan ja Tanskan prinssi. Viisilapsisen perheen ainoa poika näki päivänvalon Korfun saarella 10. kesäkuuta 1921. Lapsi kastettiin ja mirhavoideltiin alun perin ortodoksisen kirkon jäseneksi.

Myöhemmin prinssi Philip liitettiin anglikaaniseen kirkkoon, koska hän avioitui nykyisen kuningatar Elisabet II:n kanssa vuonna 1948.

Prinssi Philipillä oli vahvat siteet ortodoksisuuteen. Hänen äitinsä, Battenbergin prinsessa Alice, perusti luostarin ja ryhtyi nunnaksi leskeksi jäätyään. Alicen elämän käännekohtana pidetään Cecilie-tyttären äkillistä kuolemaa 1937. Toisen maailmansodan aikana Alice vaati saada jäädä saksalaisten miehittämään Ateenaan. Tuona aikana Alice auttoi vainottuja juutalaisia ja huolehti sairastuneista. Alice sai Israelin valtiolta virallisen tunnustuksen työstään juutalaisten hyväksi sodan aikana.

Alice vietti viimeiset vuotensa Buckinhamin palatsissa, koska perhe joutui lähtemään Kreikasta maanpakoon. Ennen kuolemaansa 1969 hän kirjoitti pojalleen:

“Rakkain Philip, ole urhea, ja muista, että en jätä sinua koskaan. Löydät minut aina, kun eniten minua tarvitset.”

Aikuisiällä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon liitetty suuriruhtinatar Elisabet (Jelizaveta Fëdorovna Romanova) tunnettiin aikoinaan Hessenin prinsessa Ellana. Ella oli prinssi Philipin äidin täti, ja hän avioitui Venäjän suuriruhtinas Sergein kanssa 1884.

Pariskunnalla ei ollut omia lapsia, mutta he toimivat Sergein veljenpojan ja -tyttären, Dmitri Pavlovitšin ja Maria Pavlovnan kasvatusvanhempina, kun näiden isä oli maanpaossa. Suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitš kuoli salamurha-attentaatissa Moskovan Kremlissä 1905. Kerrotaan, että Elisabet vieraili tekijän luona vankilassa rukoillakseen tämän kanssa Jumalan anteeksiantoa.

Leskeksi jäätyään Elisabet myi omaisuutensa ja perusti Moskovaan Martan ja Marian naisluostarin, jonka yhteydessä oli sairaala ja orpokoti.

Elisabetin johtama sisaristo ruokki tuhansia nälkäisiä ja hoivasi lukemattomia sairaita Venäjän epävakaissa oloissa.

Vallankumouksen alettua Venäjällä bolshevikit pidättivät Elisabetin, samoin kuin muutamia hänen edesmenneen miehensä sukulaisia. Heinäkuussa 1918 heidät vietiin Alapajevskin kaupungin läheisyydessä sijaitsevalle kaivokselle ja sysättiin kaivoskuiluun. Kaikki eivät kuolleet pudotukseen, vaan kohta kuilusta alkoi kantautua kirkkoveisu. Kerrotaan veisujen hiljenneen vasta, kun kaivoskuiluun oli heitetty kaksi kranaattia – ensimmäinen ei tehnyt tehtäväänsä.

Myöhemmin kävi ilmi, että Elisabet oli ollut pudotuksesta henkiinjääneiden joukossa, koska hän oli repinyt nunnanviittansa ja sitonut sillä muiden vammoja ennen kuolemaansa. Suuriruhtinatar Elisabet Fjodorovnaa kunnioitetaan nykyään uusmarttyyrina ja pyhänä. Pyhän Elisabetin ruumis haudattiin Pyhän Maria Magdalenan kirkkoon Jerusalemissa 1920.

Lisää kärsimyksenkantajia

Suuriruhtintar Elisabetin Alix-sisar koki niin ikään järkyttävän kohtalon Romanov-tsaariperheen jäsenenä. Entisestä Hessen-Darmstadtin prinsessasta tuli Venäjän tsaaritar Aleksandra, kun hän avioitui tsaari Nikolai II:n kanssa. Pari kihlautui keväällä 1894, ja ennen häitä prinsessa Alix liitettiin luterilaisuudesta ortodoksisen kirkon jäseneksi. Nikolai II ja Aleksandra kruunattiin 26. toukokuuta 1896 Moskovassa Uspenskin katedraalissa.

Heinäkuussa 1918 tsaari Nikolai II, tsaaritar Aleksandra, samoin kuin heidän lapsensa – kruununperillinen Aleksei ja suuriruhtinattaret Anastasia, Maria, Tatjana ja Olga – surmattiin Jekaterinburgissa. Teloitus tapahtui ampumalla 16.–17. heinäkuuta välisenä yönä Ipatjevin talon kellarissa. Murhattu tsaariperhe luettiin Venäjän ortodoksisessa kirkossa pyhien joukkoon elokuussa 2000.

Prinssi Philip kuoli 99-vuotiaana Windsorin linnassa 9. huhtikuuta 2021.

Lähteet: TASS, Greek City Times, The Independent, Hellenic News of America, Vanity Fair