Rakentajapappismunkki Haritonin ja tukijoukkojen työvoitto: Pokrovan kirkko täyttää 20 vuotta
Neitsyt Marian suojeluksen kirkko on entiseen hevostalliin kunnostettu pyhäkkö, jonka tuolloinen metropoliitta Leo vihki kirkoksi 17.6.2001.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Anu Miller | Kuva: Anu Miller
Kirkkonummen Jorvaksessa sijaitsevan Pokrovan eli Neitsyt Marian suojeluksen ortodoksisen veljesyhteisön porttia koristaa kullanhohtoinen kupoli ja ortodoksinen risti. Portilta kirkkoon päin johtavaa tietä reunustaa siisti halkopino. Tiedän tulleeni oikeaan osoitteeseen.
Ylhäältä mäen päältä villilehmuskujaa pitkin laskeutuu kaksi tummapukuista hahmoa. Ensin minua rientää tervehtimään iloisesti hymyilevä isä Foma, toinen Pokrovan pappismunkeista. Siitä hetken kuluttua eteeni astuu sauvaansa nojaten rakentajapappismunkki Hariton, Pokrovan veljesyhteisön perustaja. Käymme yhdessä sisälle kirkkoon.
Lokakuun ensimmäisenä päivänä vietetään Pokrovan kirkon praasniekkaa. Silloin myös juhlitaan mikäli mahdollista kirkon vihkimisen 20-vuotisjuhlaa ja hankkeen aloittamisen 25-vuotisjuhlaa. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautuminen Pokrovan kotisivuilla. Kuva: Anu Miller
Neitsyt Marian suojeluksen kirkko on entiseen hevostalliin paljolti roskalavalöydöin kunnostettu veljesyhteisön pyhäkkö, jonka tuolloinen metropoliitta Leo vihki kirkoksi 17.6.2001. Kirkkosalin kauniin ikonostaasin toteuttivat Pietarin taideakatemian taiteilijat, Pietarin hengellisen akatemian ikonimaalausluokan oppilaat ja opettajat ja PyhänAleksanteri Nevskin Lavran ikonimaalauskoulun oppilaat.
Nykyisellä kirkkorakennuksella on värikäs historia. Vuonna 1919 rakennetussa hevostallissa toimi Neuvostoliiton vuokra-aikana leipomo. Vuokra-ajan jälkeen tila toimi kaalivarastona, muovisia kukkaruukkuja valmistavana tehtaana ja viimeiset kaksikymmentä vuotta metallisorvaamona.
Pokrovan yhteisö on syntynyt pitkäjänteisen työn tuloksena. Luostarin statusta sillä ei ole, vaikka yhteisö toimiikin luostarin tavoin.
”Pokrova on kahden pappismunkin, seurakuntalaisten ja vapaaehtoisten muodostama yhteisö, jonka ydin on jumalanpalveluselämä”, luonnehtii isä Hariton istuessamme Villa Dannebrogin trapesassa.
Ihailen päärakennuksen seinille ripustettuja ikoneita ja maalauksia sekä eteeni katettua tarjoilua. Se on luonnollisesti isännän käsialaa, sillä isä Hariton, aikaisemmalta nimeltään Hariton Tuukkanen, loi ennen kutsumustaan luostarielämään menestyksekkään uran keittiömestarina ja ravintoloitsijana niin Suomessa kuin ulkomailla.
Purkukunnosta kukoistukseen
Konevitsan luostarista takaisin Suomeen kahden poikansa luokse päätynyt isä Hariton osti vuonna 1996 Kirkkonummen kunnalta entisen Dannebrogin tilan. Purkukunnossa ollut tila on muuttunut kahdenkymmenenviiden vuoden aikana isä Haritonin henkilökohtaisella panostuksella ja seurakuntalaisten ja talkoolaisten voimin nykyiseksi hengelliseksi ja henkiseksi keitaaksi.
Kirkon lisäksi hiljentyminen on mahdollista kahdessa eri tsasounassa: apostolienvertaisten Olgan ja Vladimirin tsasounassa ja ulkona Elisabethin tsasounassa. Myös Pokrovan puutarha antaa väsyneelle paikan pysähtyä. Joka vuosi pihalle istutettavat 4 000-5 000 kukkaa ruokkivat kauneudennälkäistä.
Isä Foma rientää sujuvasti tehtävästä toiseen. Kuva: Anu Miller
Pokrovan omavaraisuus on vaatinut kekseliäisyyttä. Villa Dannebrogg toivottaa tervetulleeksi matkailijat ja ryhmät. Villa Dannebrogissa sijaitsee yhteisön oma luonnontuotteita myyvä kauppa, ja aika ajoin Pokrovassa pidetään tunnetuiksi tulleita borssikeittopäiviä.
Mutta ei aina ole ollut helppoa.
”Kirkon rakentamisen aikana voimat olivat jo niin loppuneet, että monesti halusin lyödä hanskat tiskiin. Olisin vain menettänyt 800 000 markkaa Kirkkonummen kunnalle, jos kirkko ei olisi valmistunut”, sanoo isä Hariton.
Mutta isä Haritonia on vienyt eteenpäin moraalinen vastuu kirkon loppuunsaattamisesta. Hän on kokenut olevansa sen ”velkaa” kaikille yhteisön rakentamiseen osallistuneille.
Kritiikkiä ja riitojakin on ollut. Lehdistökin on aiheuttanut ongelmia käyttämällä yhteisöstä luostari-nimeä, mikä kirvoitti lukijoissa kritiikkiä.
”Sitä olisin toivonut, että olisi kysytty, kuinka te olette jaksaneet”, toteaa isä Hariton.
Kanttori Matti Jyrkiselle kertyi huimasti työvuosia kirkon palveluksessa ”Tärkeintä on olla esimerkkinä muille”
Helsingin ortodoksisen seurakunnan pitkäaikaisin työntekijä jää eläkkeelle.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Vladimir Sokratilin, Pekka Jyrkinen
Helsingin ortodoksisen seurakunnan pitkäaikaisin työntekijä, Länsi-Uudenmaan alueen kanttori Matti Jyrkinen, siirtyy nauttimaan eläkepäivistä. Jyrkinen johti kuoroa jäähyväispalveluksessa Kaikkien pyhien sunnuntaina 30. toukokuuta Metsolan ortodoksisen tsasounan praasniekassa.
Uuden taipaleen alussa nuorekas eläkeläinen kertoo elämästään ja urastaan kirkon työntekijänä.
Matti Jyrkinen syntyi vuonna 1957 ortodoksiseen perheeseen Suonenjoella. Näin ollen voi sanoa, että tuleva kanttori kuuli ortodoksisen kirkon veisuja jo äitinsä kohdussa. Väinö-isä toimi jumalanpalveluksissa kanttorina ja kuoronjohtajana Suonenjoen Kristuksen kirkastumiselle omistetussa rukoushuoneessa.
”Murrosikään saakka olin varmasti mukana kaikissa ortodoksisissa jumalanpalveluksissa Suonenjoella. Perheemme hoiti kirkkoa ja sen yhteydessä olevaa hautausmaata. Isoäitini Natalia oli ensimmäinen, joka haudattiin tuohon kirkkomaahan kirkon valmistumisvuonna 1957. Olin myös aktiivisesti mukana kerhotoiminnassa, Puroniemen leireillä, ponomarina ja kaikenlaisissa talkootapahtumissa”, Jyrkinen muistelee.
”Ortodoksisuus kasvoi kiinni iholle luontevalla tavalla. Jumalanpalvelusten kaavat, kirkkomusiikki, liturginen etiketti ja sodan jälkeisten karjalaisortodoksien luonteva ja aito kohtaaminen löysivät tiensä nuoren pojan sydämeen”, Jyrkinen muistelee.
”Koin silloisen arkkipiispa Paavalin suureksi hengelliseksi esikuvaksi. Hänen syvällisyytensä teki kirkon toiminnasta elävää.”
Keskikoulun jälkeen Jyrkinen valittiin 1974 kolmivuotiselle kanttorikurssille, jolla opiskeli samaan aikaan muiden muassa Suomen ensimmäinen ortodoksinen naiskanttori, Helena Petsalo (nyk. Tchervinskij). Valmistuttuaan ortodoksiseksi kanttoriksi Jyrkinen suoritti varusmiespalveluksensa Kuopion Lennostossa, missä hän sai myös varusmiesdiakonin ja -papin koulutuksen. Armeijan jälkeen elämäntaival vei Oulun, Vaasan ja uudestaan Oulun kautta Helsingin ortodoksisen seurakunnan Länsi-Uudenmaan kanttoriksi. Jyrkinen on hoitanut kanttorin työtä 36 vuotta ansiokkaasti ja ahkerasti Lohjalta käsin. Uransa aikana kanttori Jyrkinen on kohdannut paljon erilaisia pappeja työtovereina – persoonallisuuksia laidasta laitaan.
Erästä pappishenkilöä eläkkeelle siirtyvä kanttori muistelee suurella lämmöllä.
”Olin Oulussa vuosina 1983-1985 seurakunnan toinen päätoiminen kanttori, ja vastasin nuorisotyöstä. Työparinani oli isä Kuisma Suopela. Hänen tasapainoinen ja mutkaton otteensa elämään ja kirkollisuuteen sekä hänen rauhallisuutensa muodostuivat minulle esikuvaksi. Hän on jättänyt minuun syvän positiivisen jäljen. Kuisma oli luontoihminen niin kuin itsekin olen,” luonnehtii Jyrkinen.
Muistoja pappisseminaarilta
”Haluan nostaa esille Suomen ortodoksisen pappisseminaarin hyvänä kasvualustana kanttorin palvelutehtävään ja kutsumusammattiin. Jos pitää kiteyttää tunnelmia vanhasta pappisseminaarista, niin se oli ennen kaikkea sisäoppilaitos. Ohjelmassa olivat päivittäiset jumalanpalvelukset aamuin ja illoin. Juhlapäivät ja paastoajat elettiin kirkon perinteen mukaan, ja kohokohtana olivat aina viikonloppuisin Kuopion katedraalin jumalanpalvelukset”
”Me elimme yhteisöllistä ortodoksista elämää niin liturgisessa kuin myös kasvatuksellisessa mielessä. Se oli hienoa aikaa, ja siitä sai poikkeuksellisen hyvät valmiudet kirkon työhön – olipa kysymys papista tai kanttorista.”
Kirkon työ on osoittautunut vuosien varrella monipuoliseksi, mutta myös kuluttavaksi. Se on sisältänyt kirkkolaulua, kuoronjohtoa, kerhotoimintaa, vanhustyötä, seniorikerhoja, uskonnonopetusta, diakoniaa ja vapaaehtois- ja talkootyötä. Jyrkinen kokee olevansa kirkon sekatyömies, joka ei ole koskaan kieltäytynyt mistään työtehtävästä.
Matti Jyrkinen paljastaa oman keinonsa, jonka avulla hän on hoitanut itseään palvelutehtävässä – ja selviytynyt vuosikymmenistä seurakunnan työntekijänä niin hyvin, että jää eläkkeelle hyvin mielin.”
Se on luonto. Erityisesti nykyajan ihmisinä me tarvitsemme kykyä sisäiseen hiljaisuuteen, joka löytyy hienolla tavalla luonnosta ja metsästä. On huikaisevaa kerta kerran jälkeen huomata, kuinka ajatukset selkiytyvät ja rauhoittuvat luonnon helmassa”, Jyrkinen sanoo.
”Metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa, mun urkuni kauniisti soikaa. Näin kirjoitti kansakoulunopettaja Immi Hellén. Tunnistan itsestäni tämän laulun paimenpojan kokemuksen. Kävellessäni Lohjan Harjun kankaita tai vaeltaessani Lapin tuntureilla ymmärrän vertauksen metsäkirkosta. Puunrungot kohoavat taivasta kohti jylhempinä kuin yksikään ihmisen tekemä pylväs.”
”Vuorokauden ajasta riippuen valo siivilöityy metsäkirkkoon muistuttaen joko hämärää kirkkokynttilän valoa tai kirkasta juhlavalaistusta. Tuulen humina ja lintujen laulu liikuttavat ajatuksiamme yhtä voimakkaasti kuin kirkkomusiikki.”
”Lumivalkoinen, sammalvihreä ja ruskanpuna käyvät vaikka kirkon liturgisista väreistä. Kaikki nämä kertovat luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta, joka on aina pyhä.”
Tarvitaan tiimipelaajan taitoja
Kun ajatellaan seurakunnan kanttorin työtä, puhutaan usein muusikkoudesta, sillä yksi kanttorin tärkeimmistä tehtävistä seurakunnassa on luoda mahdollisimman hyvää ja harmonista kirkkolaulua sekä resitatiivista lukemista. Tämän ammatillisen haasteen myös Jyrkinen on kohdannut työssään.
”Ammatillisesti hoidan asian niin hyvin kuin se on niin omalla ammattitaidollani ja myös kuorolaisten voimilla mahdollista. Liturginen elämä ja sakramentit ovat kirkon elämän sydän, siitä ei ole kahta sanaa. Se on meidän moottorimme, jonka pitää olla koko ajan käynnissä.”
Jyrkinen tietää omasta kokemuksestaan, että jumalanpalveluselämä ei saa olla ainut päämäärä, vaan ympärillä pitää olla muutakin.
”Tärkein juttu on olla esimerkkinä muille. Se on kaiken A ja O. Emme voi vaatia keneltäkään mitään, jos emme itse käyttäydy sillä tavalla, että se luo vastakaikua suhteessa seurakuntaan, suhteessa ydinasioihin ja suhteessa Jumalaan. Meidän täytyy olla ystävällisiä, empaattisia ja meidän täytyy osata myös kuunnella, olla joukkuepelaajia. Työyhteisö on niin hyvä kuin sen heikoin lenkki.”
”Kanttorin työ on melko vastuullinen tehtävä. Tässä pitää panna itsensä likoon ihan kokonaisvaltaisesti. Kirkko tarvitsee jatkossa tulevaisuudessa moniosaajia, kun resurssit eivät anna niin hyvin myöten, kuin tänä päivänä. Meidän täytyy käydä käsiksi asioihin rohkeasti, työn tekemisen eetoksen kautta. Minä itse olen ollut aina läsnä.
”Minulla on esimerkiksi viikonloppunakin puhelin aina päällä. Jos joku soittaa, minä vastaan. Olen tavoitettavissa ja palvelemassa ihmisiä.”
”Tämä on laajakirjoinen työ, mutta samalla hyvin antoisa. Kysymyksessä on ihmisten kohtaaminen, koska ihmiset luovat seurakunnan. Ammatilliseksi persoonaksi tulee, kun ottaa vastuun itsestään. Vastuun ottaminen tarkoittaa, ettei heitä omia pettymyksiään ja heikkouksiaan toisten kannettavaksi.”
Timbuktun sijasta Kirkkonummelle
Matti Jyrkinen on hyvällä mielellä pitkän työuransa jälkeen. Hän on saanut kokea työssään suuria onnistumisen hetkiä, ja on niistä kiitollinen Jumalalle. Jyrkinen toteaa, että 36 vuoden aikana kasvuprosessi Länsi-Uudellamaalla on ollut monin tavoin huikea.
”Länsi-Uudellamaalla tilanne on hyvä, ja työparini isä Kalevi Kasala jatkaa vakiintuneita hyviä käytänteitä yli 20 vuoden kokemuksella.”
”En muuta Timbuktuun, vaan Kirkkonummelle. Vaimon työpaikka on Espoon Matinkylässä, ja näin hänen on helpompi käydä töissä. Minulle tämä sopii hyvin, koska olen toiminut ortodoksisena uskonnonopettajana yli 20 vuotta kaikilla kouluilla Kirkkonummella.”
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo palkitsi Matti Jyrkisen Pyhän Karitsan ritarikunnan ritarimerkillä. Jyrkinen on ollut kansan kanttori, puhelias ja avoin, jonka sydän on sykkinyt kirkon hyväksi. Jyrkiselle sopii palkinnoksi nimenomaan työn ritarimerkki.
Nyt onkin hyvä siirtyä viettämään ansaittuja eläkepäiviä pikemminkin tavallisena kanssarukoilijana seurakuntalaisten keskuudessa kuin vastuunkantajana.
Pyhä Henki koskettaa vaikka soutuveneessä – katso myös muut lukijoiden kesäkuvat
Vedenpyhitys soutuveneessä, rivakkaa talkootyötä ja rakkaita pyhäköitä – tällaisia kesäkuvia ja tunnelmia Aamun Koiton lukijat halusivat jakaa kanssamme.
Aamun Koitto pyysi lukijoitaan lähettämään itse ottamiaan, suomalaiseen ortodoksisuuteen liittyviä kuvia toimitukseen, jotta niitä voitaisiin julkaista muidenkin iloksi.
Kuvia ropsahtelikin sähköpostiin kuin kesäisiä sadepisaroita ikään – ja bonuksena saapui myös pari lukijoiden omaa tekstiä, jotka julkaistaan tässä jutussa.
Valtteri Salo lähetti tunnelmallisen kuvauksen vedenpyhityksestä Alajärven pikkujärven rannalla. Kesäisen harras, lähes käsinkosketeltava tunnelma on aistittavissa niin hänen kuvansa kuin tekstinsäkin kautta.
Salo kuvailee tapahtumia seuraavasti:
– Rannalle on kokoontunut noin kaksikymmentä ihmistä ja viisi koiraa. Taivas on pilvessä, mutta ei sada. Suomen kesä on parhaimmillaan. Isä Pekka Helakallio seisoo puuveneessä, ja yksi paikalle saapuneista on päässyt soutajaksi. Ilmassa on myönteistä uteliaisuutta.
Käy ilmi, että isä Pekka on toimittamassa vedenpyhitystä.
– Melkein kaikille tilanne on uusi. Ihmiset ovat hiljentyneet, ja isä Pekka kertoo, että tänään siunataan uuden saunarakennuksen perusta, talon asukkaat, koirat, kissat ja autot.
– Isä Pekka kuljettaa ihmiset rukouksen maailmaan, ja Raamatun teksti vie heidät Betesdan lammikolle, jossa yksi parantuu.
– Lopulta risti koskettaa vettä. Isä Pekka nousee veneestä, ja pyhitetty vesi tuo siunauksen. Pisarat lentävät ilmassa, ja vihmominen synnyttää ihmisissä iloa. Jotkut ovat varanneet matkaan tyhjän pullon pyhitettyä vettä varten. Lopuksi joukko kokoontuu yhteiselle aterialle. Puheensorina täyttää pihan. Äskeinen kokemus puhuttaa vielä hetken. Kuulumisia vaihdetaan ja uusia tuttavuuksia syntyy.
Taustalla tuore liittyminen
Valtteri Salo valottaa vedenpyhityksen taustoja. Hänen mukaansa edellä mainitun talon isäntä liittyi Suomen ortodoksiseen kirkkoon vajaa vuosi sitten.
– Isä Pekka on ollut usein vieraana talossa, ja useita tärkeitä keskusteluja on käyty pyöreän pöydän ääressä. Alkukesästä isä Pekka ehdotti, että hän voisi toimittaa vedenpyhityksen. Talon väki oli innoissaan ajatuksesta – olisihan vedenpyhitys ensimmäinen kerta Alajärven rannalla.
– Jännityksellä odotettiin, kuka saapuisi paikalle, riittäisikö tarjottavat, olisiko sää suosiollinen ja pysyisikö vene pystyssä, Salo kuvailee.
– Vaikka illan tunnelma oli juhlallinen, ihmisten kohtaaminen oli välitön ja lämmin. Läsnä oli ihmisiä eri kirkkokunnista, joten tilaisuus oli hyvin ekumeeninen. Sitä leimasi selvä yhteinen kokemus, jota moni osallistuja kuvasi seuraavilla sanoilla: ”Läsnä oli Pyhän kosketus.”
Pekka Jylänki Oulaisista lähetti kuvia Raahen Vihannin tsasounalta, missä talkooväki kunnosti paikkoja kesäkuun lopulla.
– Porttirakennelma sai sivuilleen kunnostetun, aiemmin hautausmaan polulla olleen portin, ja kaivokappelin risti vaihdettiin uuteen. Ikkunoiden kehykset ja pokat saivat uutta väriä pintaan, Jylänki kertoo.
– Talkoissa oli väkeä läheltä ja hiukan kauempaakin oman Oulun seurakunnan ja Kuopion seurakunnan Kalajokilaakson alueelta. Hommat hoituivat joutuisasti, kun tsasounan vastaava mestari Mauno oli laatinut hyvät työsuunnitelmat, tarvikkeet ja työkalut paikalle. Isännöitsijä Ulla piti huolen talkooväen muonituksesta ja kahvituksesta, Jylänki kehaisee, ja kiittelee niin talkoolaisia kuin huoltajiakin.
Upeita pyhäkkökuvia
Pääosa kesän kuvasadosta koostui lukijoiden ottamista pyhäkköjen kuvista. Ne julkaistaan tämän jutun kuvituksena ja/tai Aamun Koiton printtiversiossa, josta seuraava ilmestyy 17.9.2021.
Lukijat voivat edelleenkin lähettää kuviaan osoitteeseen: aamunkoitto@ort.fi. Kuvia julkaistaan joko verkko- tai printtilehdessä tai molemmissa.
Kuvat voivat esittää paitsi rakasta pyhäkköä, myös esimerkiksi praasniekkaa tai mitä tahansa muutakin ortodoksisuuteen liittyvää tapahtumaa. Jos kuvissa näkyy henkilöitä, on heiltä kuitenkin ensin kysyttävä suostumus paitsi kuvaamiseen, myös siihen, että heidän kuvansa mahdollisesti julkaistaan Aamun Koitossa. Laitathan kuvasi oheen tiedot siitä, mitä tai ketä kuva esittää, missä ja milloin kuva on otettu sekä kuvaajan tiedot.
Pääkuva ylhäällä: Kimmo Harju tarttui airoihin, kun isä Pekka Helakallio toimitti vedenpyhityksen Alajärven rannalla. Kuva: Valtteri Salo
Arkkipiispa Leo lähti taas tien päälle: ”Tätä on kovasti odotettu”
Vaikka kaikkia rajoituksia ei vielä voida purkaa, kirkkomme otti jälleen yhden askeleen kohti normaalia – ja kirkkomme päämies kohti pitkän odotuksensa päättymistä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Markus Hänninen
Kirkkolaulupäivät perjantaina Joensuussa avannut Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo osallistuu kesällä moniin Helsingin hiippakunnan merkkitapahtumiin. Kirkkolaulupäivät järjestetään etäyhteyksin, mutta avajaisissa oli sentään koolla pieni joukko tapahtuman järjestäjiä. Myös arkkipiispa Leo osallistui tilaisuuteen Joensuun Pyhän Nikolaoksen kirkossa.
”Iloitsen tietysti siitä, että tapahtuma etkoineen on osattu viedä verkkoon kaikkien koettavaksi. Samalla olen valtavan iloinen siitä, että voimme kuitenkin kokoontua edes jossain määrin yhteen ja tavata ihan kasvokkain. Onhan tätä jo kovasti odotettu”, toteaa arkkipiispa Leo.
Joensuusta arkkipiispa ottaa suunnan kohti Helsinkiä ja Lohjaa, jossa vietetään viikonloppuna Kaikkien pyhien tsasounan 25-vuotispraasniekkaa.
Suuria juhlia tulossa
”Helsingin hiippakunnassa on tänä kesänä monta juhlan aihetta. Jo ennen kesäkuun puoliväliä saan olla mukana Hangossa vihkimässä käyttöön uutta seurakuntasalia. Elokuussa toimitan ainakin televisioitavan praasniekkaliturgian Uspenskin katedraalissa ja vihin remontoidun Hämeenlinnan kirkon uudelleen käyttöön. Syyskuun alussa juhlimme Turussa Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkon 175-vuotisjuhlaa ja lokakuussa vielä Raumalla sijaitsevan Pyhän Nikolaoksen rukoushuoneen 60-vuotisjuhlaa. Nämä tulevat nyt mieleen ensimmäisenä.”
Korona-aikana arkkipiispa on pitänyt tiiviisti yhteyttä hiippakuntansa seurakuntiin niin ilojen kuin surujenkin kohdalla. ”Nyt uskallan kuitenkin toivoa, että voin jo kesäaikana tavata enemmän myös seurakuntalaisia. Niitä kohtaamisia on ollut kovasti ikävä viimeksi kuluneen vuoden aikana”, arkkipiispa Leo sanoo.
Arkkipiispa on yleisesti ottaen kiitollinen siitä, että epidemialta suojautuminen on otettu seurakunnissa vakavasti ja annettuja ohjeita on noudatettu.
”Tiedän kuitenkin, että paikoin on esiintynyt suorastaan vastuutontakin käytöstä. Sitä en voi ymmärtää. Riskit ovat kuitenkin ilmeiset ja kaikkien tiedossa.”
Kaikkien rajoitusten purkamiseen ei ole arkkipiispa Leon mukaan vielä mitään mahdollisuutta.
”Meidän on edelleen tiedostettava, että vaara ei ole vielä ohi. Vaikka epidemiatilanne on kehittynyt hyvään suuntaan, meidän on edelleen oltava hyvin huolellisia ja kärsivällisiä. Esimerkiksi ehtoollisenjakokäytäntöön ei ole vielä syytä tehdä mitään muutoksia.”
Kun ortodoksinen kirkko puolustaa kolttakulttuuria, se puolustaa myös omaa perintöään
Helsingissä 5.6. saakka avoinna oleva näyttely muistuttaa aiheellisesti, että kolttasaamelaisten asia on myös meidän asiamme.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Vladimir Sokratilin, Maria Hattunen, Susanna Somppi
Ajoitus ei voisi olla parempi.
Helsingin tuomiokirkon kryptassa avattiin tiistaina 25.5. Lapin ortodoksisen seurakunnan ja Kolttakulttuurisäätiön yhdessä järjestämä näyttely Saaʹmi jieʹllempälggsest – saaʹmi da Pââʹzzteei Treeffan jieʹlli äʹrbb eli Kolttasaamelaisten elämänpolulla – kolttasaamelaiset ja Pyhittäjä Trifonin elävä perintö.
Suunnitteluvaiheen alussa (2019) oli toki tiedossa, että Tarton rauhasta ja Petsamon alueen liittämisestä Suomeen tulee vuonna 2020 kuluneeksi tasan sata vuotta. Samoin tiedettiin, että saamelaisalueiden luonto ja perinteiset elinkeinot olivat jälleen kerran joutuneet uhatuiksi Jäämeren ratahankkeen vuoksi.
Näyttely avautui vuotta suunniteltua myöhemmin koronapandemian vuoksi, ja nyt molemmat teemat ovat polttavan ajankohtaisia. Suomalaisten toimista Petsamossa on juuri ilmestymässä uutta tutkimusta, jossa aikakausi nähdään aiempaa kriittisemmässä valossa.
Valokuvanäyttely Tunturien helmet esittelee käsityöperinteiden lisäksi myös elävää ja elämäniloista kolttakulttuuria. Kuva: Maria Hattunen
Esimerkiksi yleisen historian dosentti Janne Lahti Helsingin yliopistosta on todennut, että Petsamo oli nuorelle Suomelle siirtomaa, jonka alkuperäisväestöä kohdeltiin kolonialismin historiasta tutuin ottein.
Jäämeren ratahanke puolestaan haudattiin vain viikkoa ennen näyttelyn avajaisia, kuten kolttasaamelaisten luottamusmies Veikko Feodoroff saattoi ilahtuneena todeta omassa videotervehdyksessään.
Tänä vuonna on käynnistymässä myös saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ. Lisäksi Suomen Kansallismuseo ilmoitti äskettäin siirtävänsä aiemmin hallussaan olleen saamelaisesineistön aineistoluovutuksena saamelaismuseo Siidaan. Siidan uuden, keväällä 2022 avautuvan perusnäyttelyn suunnittelee myös Kolttasaamelaisten elämänpolulla -näyttelyn kuratoinut muotoilija Harri Koskinen.
Liiankin tuttu tarina
Evakoista on puhuttu Suomen ortodoksisessa kirkossa paljon, mutta huomion keskipisteenä ovat olleet nimenomaan toisen maailmansodan jälkeen uudelleen asutetut karjalaisevakot. Karjalaisten ja kolttasaamelaisten kokemia menetyksiä ei ole mielekästä vertailla keskenään. On silti tärkeää ymmärtää, että kolttakansan osalta kyse on monesta peräkkäisestä tragediasta.
Kolttasaamelaisten perinteinen elämäntapa perustui vuotuismuuttoon, mikä tapahtui talvi-, kevät-, kesä- ja syyspaikkojen välillä pohjautuen pääasiassa alueen kalastusmahdollisuuksiin. Talvisin asuttiin yhteisessä talvikylässä ja harjoitettiin yhteisesti suurriistan pyyntiä sekä kalastusta. Keväällä perheet muuttivat omille sukualueilleen kalastamaan ja metsästämään. Poroja käytettiin ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen sekä houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Tarton rauhassa kolttasaamelaisten asuinalue jakautui kahtia, ja perinteisten elinkeinojen harjoittaminen vaikeutui vuotuiskiertoreittien katketessa.
Neulottujen lapasten rannekappaleista voi lukea, minkä suvun edustajalle vaate kuuluu. Kuva: Maria Hattunen
”Petsamossa alkaneet suomalaistamistoimet jatkuivat myös toisen maailmansodan jälkeen, kun kolttasaamelaiset oli asutettu uusille vakinaisille asuinsijoille vuosina 1949–1952. Samalla myös elämäntapa koki vielä suuremman muutoksen kuin 30 vuotta aiemmin. Asutukseen ei kuulunut enää yhteistä talvikylää tai vuotuismuuton piirteitä, vaan kolttatilojen vaatimattomat rakennukset rakennutti Suomen valtio”, kertoi Lapin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Jaakko Vainio näyttelyn avajaispuheessa.
Uusille asuinsijoille asettumiselle ei ollut kuitenkaan olemassa vaihtoehtoja. 1950-luvulta eteenpäin sekä karjalaisten että kolttasaamelaisten asia katsottiinkin varmasti loppuunkäsitellyksi. Kriisi ohi, elämä jatkuu!
Ihmistä ei voi kuitenkaan repiä juuriltaan ja istuttaa noin vain keskelle täysin toisenlaista elämää. Karjalaisten kokemuksia kuunneltuamme tiedämme, että sopeutuminen uuteen edellytti usein käytännössä oman identiteetin hylkäämistä. Monet karjalaiset ja kolttasaamelaiset menettivät oman kielensä, kulttuurinsa ja uskontonsa. Erityisesti lapsia suojeltiin vähemmistöleimalta antamalla heille mahdollisimman tavallisia suomalaisnimiä ja kastamalla heidät valtakirkon jäseniksi.
Nämä haavat ovat edelleen näkyvissä: esimerkiksi kirkon väestörakenne kertoo omaa karua kieltään ”puuttuvista sukupolvista”.
Kolttasaamelaisten omaääniset kertomukset tästä prosessista ovat vieläkin suurelta osin kuulematta. Voimme vain toivoa, että totuus- ja sovintokomission työ voi tuoda niitä kuuluviin.
”Tiedon lisääminen ja menneisyydessä koettujen vääryyksien tunnistaminen ja tunnustaminen ovat hyviä askeleita eteenpäin”, toteaa komission seurantaryhmään Suomen ortodoksisen kirkon edustajana nimetty isä Jaakko.
Kuva: Vladimir Sokratilin
Pyhittäjä Trifonin jalanjäljillä
Kolttakulttuuri on laaja käsite. Siihen sisältyvät kaikki edellä mainitut identiteettiä rakentavat aspektit, ja valtava määrä erilaisia perimätietona sukupolvelta toiselle siirrettyjä taitoja, tapoja ja tarinoita.
Ortodoksisuuden ja kolttakulttuurin välille ei siis sovi tehdä yhtäläisyysmerkkejä. On silti kiistatonta, että ortodoksinen usko on ollut erottamaton osa kolttasaamelaisten elämää jo lähes viiden vuosisadan ajan.
Pyhä Trifon Petsamolainen (k. 1583) aloitti lähetystyön Jäämeren rannalla saatuaan näyn, jossa häntä kehotettiin menemään asumattomaan ja janoavaan maahan, missä kukaan ei ole vielä kulkenut.
Hän liikkui maallikkona Petsamo- ja Paatsjoen rannoilla tutustuen vähitellen paikallisiin kolttasaamelaisiin ja voittaen näin heidän luottamuksensa. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi, ja hän sai uuden nimen Trifon. Vuonna 1533 laskettiin perusta Petsamon luostarille ja seudun ortodoksiselle kirkolliselle elämälle.
“Pyhittäjä Trifonin muisto elää edelleen kolttasaamelaisen yhteisön keskuudessa. Kolttakansan oman suojeluspyhän elämästä kertovia tarinoita luetaan lapsille koltansaamen kielenopiskelun yhteydessä. Näin kertomukset Trifonista ja karhusta ja muista ihmeistä siirtyvät sukupolvelta toiselle. Vuosisatoja sukupolvelta toiselle siirtyvät muistot ja tarinat kertovat jotakin pyhittäjä Trifonin merkityksestä kolttasaamelaisille ja hänen merkityksestään koko seurakunnallemme.”
”Pyhittäjä Trifonin muistoa ei varmasti vaalittaisi tällä tavalla, mikäli hän olisi käyttäytynyt siirtomaaherran tavoin kunnioittamatta kolttasaamelaisia ja heidän kulttuuriaan”, toteaa isä Jaakko.
Isä Jaakko on toiminut Lapin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 2014. Hänen omat juurensa eivät ole kolttakulttuurissa, joten asiaan on pitänyt perehtyä kirjaimellisesti aakkosista asti.
”Niin, tai oikeammin sanottuna: olen saanut perehtyä siihen tässä työssä. Mitä paremmin olen oppinut asiaa ymmärtämään, sitä suurempana rikkautena sen näen. Kolttakulttuuri on rikkaus paitsi Lapin seurakunnalle, myös koko kirkolle.”
Lisää käännöksiä
Suomen ortodoksinen kirkko on kolttasaamelaisille tärkeä ja läheinen toimija. Kirkon tuki kolttayhteisölle on kuitenkin ollut horjuvaa.
”Kirkkomme otti 1980-luvulla hyvin aktiivisen roolin koltan kielen elvyttämisessä. Silloisella Oulun metropoliitalla, nykyisellä arkkipiispa Leolla oli tässä merkittävä rooli. Myöhemmin kirkko ei ole osoittanut samanlaista aktiivisuutta esimerkiksi jumalanpalveluskirjallisuuden kääntämisessä koltaksi. Kaipa minäkään en ole toiminut riittävän aktiivisesti asian puolesta. Nyt olisi kuitenkin tärkeää, että kirkko osoittaa varoja käännöstyön jatkamiseen. Kiireellisimmäksi työksi nostaisin hautauspalveluksen tekstien kääntämisen. Myös sunnuntaipäivien evankeliumit ja epistolat sekä ehtoo- ja aamupalveluksen kiinteät tekstit olisi saatava koltaksi. Näin voisimme omalta osaltamme tukea äärimmäisen uhanalaisen, mutta olemassaolostaan nykyisin kovasti taistelevan kielen säilymistä”, toteaa isä Jaakko.
Ortodoksisuuden pohjoisin ulottuvuus on toisaalta noussut meillä esiin viime aikoina aivan toista kautta. Pari vuotta sitten pyhien joukkoon luettu pyhittäjä Johannes Valamolainen kilvoitteli Petsamon luostarin johtajana vuodet 1921–1932. Hän on erityinen pyhä myös pohjoisessa. Sevettijärvellä vihitään kesäkuussa käyttöön ensimmäinen hänelle omistettu tsasouna.
Pyhittäjä Johanneksen jälkeen Petsamon luostaria johti pappismunkki Paisi, joka pidätettiin vuonna 1939 ja teloitettiin ampumalla vanhan ajanlaskun mukaisena pyhittäjä Trifon Petsamolaisen muistopäivänä 28.12.1940. Piispainkokous pyysi seurakuntia toimittamaan marttyyrikuoleman kohdanneelle Paisille panihidan viime talvena, kun tämän kuolemasta tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta.
Pappismarttyyri Paisin elämästä ilmestyi vuonna 2020 kirja, Elina Kahlan kirjoittama ”Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari” (SKS).
Koti, juuret ja kulttuuri
Kryptan näyttelyssä kolttakulttuuria lähestytään sekä kirkollisesta että kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.
Kokonaisuuteen kuuluu kolme eri valokuvanäyttelyä kolttasaamelaisten elämän varrelta, ääni-installaatio, kolttasaamelaisia perinnekäsitöitä ja sukujen omia esineitä kolttasaamelaisten yksityiskokoelmista.
Ikoninurkassa sijaitseva osa näyttelystä on omistettu pohjoisen ortodoksisuuden historialle. Lapin ortodoksisen seurakunnan kokoelmista lainatuissa mustavalkoisissa kuvissa matkataan ajassa taaksepäin kolttasaamelaisten alkuperäisille asuinsijoille Norjan ja Suomen Lapin koillisosiin ja Venäjän Kuolan alueen luoteisosiin, Petsamon luostariin ja Kolttakönkään maisemiin.
Tuõddri Peeʹrel, Tunturien helmet -valokuvanäyttely tutustuttaa katsojan kolttasaamelaisten kulttuuriin, käsitöihin ja perinteisiin. Kuvat tuovat yleisön nähtäväksi yksityiskohtia kolttapuvuista, taidokkaasti valmistettuja esineitä sekä elävää kolttakulttuuria. Tanja Sanilan, Mervi Semenoffin, Satu Moshnikoffin, Maria Porsangerin ja Ville-Riiko Fofonoffin kuvaama kokonaisuus on ollut esillä aiemminkin.
Kalle Kallion nyt ensi kertaa nähtävä valokuvanäyttely Jõõskâs Teâtt, Hiljainen viisaus kertoo kolttasaamelaisten perinteisiin pukuihin liittyvästä hiljaisesta perinnetiedosta, vahvuudesta ja ylpeydestä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.
Tuuli Mallan ääni-installaatio Šäigg – Juurikaiku on kokoelma vuosina 2018 ja 2019 nauhoitettuja kertomuksia, kokemuksia ja leu’ddeja Nellimistä, Keväjärveltä ja Sevettijärveltä. Äänitteiden teemoina ovat koti, juuret ja kulttuuri, kielinä koltansaame ja suomi. Synnyinpaikalta lähteminen, sinne palaaminen tai palaamisen vaikeus esiintyy monissa kertomuksissa, niin Petsamossa syntyneen sukupolven kuin nuorempienkin kokemana.
Naisen päähine kertoo, onko hän naimaton, naimisissa vai leski. Perinteen mukaan päähine tulee peittää huivilla, mutta nykyisin monet naiset käyttävät sitä myös ilman huivia. Kuvassa myös miehen päähine (ensimmäisenä vasemmalla). Kuva: Maria Hattunen
Näyttelyssä pääsee esille myös kolttasaamelaisten rikas ja omaleimainen käsityöperinne. Esimerkiksi koivun- ja männynjuurista tehdyt juurityöt sekä pukujen ja asusteiden koristelussa käytetty helmikirjonta erottaa kolttasaamelaiset perinnekäsityöt muiden saamelaisten käsitöistä. Esineistö on koottu yksityishenkilöiden kokoelmista.
Näyttelyn kuratoineelle muotoilija Harri Koskiselle sukellus kolttakulttuuriin on ollut yllättävä, herättävä ja koskettava matka.
”Tämä on ollut minulle sekä ilo että kunnia. Olen vaikuttunut monista yksityiskohdista, mutta hienointa on ollut ymmärtää, miten pitkiä ylisukupolvisia merkitysketjuja näihin esineisiin sisältyy. Esimerkiksi lapasen rannekkeissa esiintyvät sukujen omat perinnekuviot, joita pidetään suuressa arvossa. Kolttakansan historia ja tarina on avautunut minulle näiden yksityiskohtien kautta aivan uudella tavalla. Olen innoissani siitä, että saamelaismuseo Siidan perusnäyttelyn uusiminen antaa minulle mahdollisuuden jatkaa työtä myös näiden teemojen parissa”, Koskinen sanoo.
Vitriinissä on esillä sekä vanhoja että uusia esineitä. Harri Koskinen haluaa korostaa sitä, että kyseessä on elävä, yhä uusia muotoja saava perinne.
”Materiaalit voivat uudistua ja nuorempi polvi tekee aika ajoin irtiottoja perinteestä, mutta vahva traditio kestää sen vaivatta. Usein nuoret radikaalitkin palaavat ajan myötä lähemmäs alkuperäisempiä tulkintoja. Nämä kiertotiet ovat usein ainoa tapa ymmärtää oman perinteen keskeisiä vahvuuksia”, Koskinen pohtii.
Samaa vuoropuhelua käydään myös arjessa, kertoo Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Gauriloff.
”Olen sitä mieltä, että perinteet ja tapakulttuuri on hyvä tuntea. Nuoremman sukupolven tulisi kuulla ja kerätä tietoa oman sukunsa asuihin ja asusteisiin liittyvästä perinnetiedosta, nähdä vaivaa ja tutustua perheeseensä ja omaan sukuunsa. Se voi olla haastavaa, mutta se matka kannattaa tehdä, sillä vain sillä tavalla suvun hiljainen tieto siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Jos sitten haluaa ´tuunata ja revitellä´ perinteensä kanssa, sen voi tehdä asusteissa tai erilaisilla kangasvalinnoilla. Helmikirjonta, kalannikamat ja juuripunonta toimii hienosti esimerkiksi koruissa ja laukuissa. Saamelaiset käsityöläiset tekevät luonnonmateriaaleista upeita, kestämään tehtyjä ja kauniita käsitöitä”, Gauriloff sanoo.
Uusia alkuja
Moni on ehkä ihmetellyt, miksi näyttely on esillä Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Syy löytyy kaukaa 1970-luvulta.
”Helsingin tuomiokirkkoseurakunnalle mietittiin vuonna 1977 seurakunnan ensimmäistä ystävyysseurakuntaa. Päätettiin lähestyä Lapin ortodoksista seurakuntaa ystävyysseurakuntasopimuksen merkeissä. Valitettavasti valintakokoukseen täällä Kruununhaassa osallistuneet henkilöt eivät ole enää elossa, joten en ole löytänyt päätöksen tarkkoja perusteluja mistään. Uskon kuitenkin, että valinnan taustalla on vaikuttanut jo tuolloin halu tutustua saamelaiskulttuuriin ja tukea sitä”, kertoo tuomiorovasti Marja Heltelä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta.
Tuomiorovasti Marja Heltelä ja kirkkoherra Jaakko Vainio uskovat, että välillä unohduksiin jäänyt ystävyysseurakuntatoiminta on nyt saanut uuden alun. Kuva: Maria Hattunen
Vaikka ystävyyssuhteen solmimisperuste jää osin arvailujen varaan, niin itse ystävyydestä on tallentunut monille hienoja muistoja.
”Kysyin seurakuntalaisilta, mitä heille on jäänyt tästä mieleen ja sain kuulla 1980- ja 1990-luvuilla tehdyistä ikimuistoisista matkoista. Seurakuntalaiset olivat osallistuneet isollakin joukolla esimerkiksi pyhittäjä Trifonin pyhiinvaellukselle, vierailleet Inarissa ja olleet mukana Kirkonkello Neideniin -hankkeessa sekä osallistuneet Sevettijärven kirkon vihkimiseen vuonna 1992. Varsinainen nimikkokohde oli juuri Sevettijärvi ja monet muistelivatkin Sevettijärven asukkaita ja koulua.
Toiminnan käynnistäneen sukupolven ikääntyessä vierailut kuitenkin harvenivat. Viimeisen kymmenen vuoden aikana seurakunnilla ei ole ollut yhteistä toimintaa.
Nyt seurakuntien välit ovat kuitenkin lämmenneet uudelleen ja sekä tuomiorovasti Marja Heltelä että isä Jaakko Vainio vakuuttavat, että nyt solmittuja yhteyksiä vahvistetaan, ja että ystävyys saa tulevina vuosina yhä uusia muotoja. Lupauksesta jäi Helsinkiin muistutukseksi Lapin ortodoksisen seurakunnan lahjoittama pyhittäjä Trifon Petsamolaisen ikoni.
Näyttelyn avajaistilaisuudesta tehty tallenne on katsottavissa Kolttakulttuurisäätiön YouTube -kanavalla: https://youtu.be/J51FityTPYo (Avaa uuden sivuston). Tilaisuudessa esiintyvät muusikot Aimo Aikio (kitara, laulu) ja Eeva-Maija Vehviläinen (jouhikko).
Avajaistilaisuuden avasi Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Gauriloff, joka tunnettiin vielä hetki sitten sukunimellä Korpimäki. Oman kolttasaamelaisen suvun nimen ottaminen oli hänelle tärkeä osa kolttasaamelaisen identiteetin vahvistamista.
”Koltansaamen kielen opiskeleminen vaatii kunnon paneutumista, eikä itselläni ei ole vielä aika riittänyt siihen. Toivottavasti tulevaisuudessa saan tilaisuuden ottaa äidinkielen omakseni. Nimenmuutos oli osa omaa henkilökohtaista kotiinpaluutani, mutta matkaa on vielä paljon”, Gauriloff sanoo.
Petsamon luostarin johtaja, pappismunkki Paisi koki marttyyrikuoleman pyhittäjä Trifonin muistopäivänä vuonna 1940. Hänen vaiheistaan on kirjoitettu kirja. Kuva: Susanna Somppi
Kotiinpaluuksi sanotaan usein myös ortodoksiseen kirkkoon liittymistä. Eräs omasta kirkostaan vieraantunut ja siitä eroamista suunnitellut kolttasaamelainen tuli avajaisten päätteeksi kertomaan, että isä Jaakon rohkea ja suora puhe suomalaisten kolonialistisesta toiminnasta Petsamossa pisti suunnitelmat uusiksi.
”En olisi uskonut koskaan kuulevani tällaista puhetta. Me kolttasaamelaiset emme ole tottuneet tällaiseen.” Kirkosta eroaminen saa nyt jäädä.
Saaʹmi jieʹllempälggsest – kolttasaamelaisten elämänpolulla -näyttely Helsingin tuomiokirkon kryptassa 5.6.2021 saakka. Näyttely on avoinna 5.6. saakka ma-la klo 11–17 ja su klo 12–17. Vapaa pääsy. Näyttely jatkaa Helsingistä Ivaloon, jossa se on esillä näyttelytila Kuulaassa heinäkuussa 2021.
Pääkuvassa ylhäällä: Tunturien helmet -kokonaisuuteen on lainattu esineaarteistoa kolttasaamelaisilta suvuilta. Kuvassa näyttelyn kuratoinut muotolija Harri Koskinen, Kolttakulttuurisäätiön asiamies Mari Gauriloff ja isä Jaakko Vainio. Kuva: Maria Hattunen
Isä Tuomas pohtii mielen mekanismeja: muutos voi elähdyttää tai viedä jalat alta
Pastori Tuomas Kallosen mukaan kaipaamme elämäämme pysyviä asioita, jos kohta kriisi voi olla hyväksikin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: Markus Hänninen
”Muutos on jatkuvaa ja välttämätöntä. Sen kautta voimme ymmärtää elämää. Samalla kaipaamme jotakin pysyvää – jotain, josta pitää kiinni”, sanoo isä Tuomas Kallonen.
Koronapandemia jos mikä on ollut suurta muutosten aikaa. Vähitellen siihen on alettu väsyä. Keho ja mieli voivat reagoida siihen yllättävällä tavalla. Tukea on ollut vaikea löytää. Mielenterveyspalvelut on ylikuormitettu. Kirkoissa käyntiä on rajoitettu. Yksinäisyys on monelle näyttäytynyt entistä syvemmältä. Perheiden kotiin siirtyneet työt ja opiskelut ovat kuormittaneet elämän arkipäivää.
”Ihmismielen häiriötilat ovat opettaneet paljon siitä, mihin kaikkeen mieli kykenee – niin hyvässä kuin pahassa.”, isä Tuomas sanoo.
”Sellaiset hetket, joissa mieli horjuu, joissa ei kokonaan saa selvää elämästään tai ympäristöstään, ovat hyvin paljastavia. Elämää ei saa hahmotettua hallittuun muotoon. Jatkuva, sekava virtaus jatkuu. Se voi olla ahdistavaa”, Kallonen sanoo.
Kallonen pohtii sitä, kuinka eri persoonissa painottuvat eri tavoin muutoksen ja pysyvyyden tarpeet. Eri elämäntilanteissa ne vuorottelevat.
”Ihminen pyrkii vaistomaisesti selviytymään, ja vaistoaa, milloin muutos voi tuoda elämään uusia rakentavia asioita, milloin taas viedä jalat alta.”
Uhka erottaa ja yhdistää
Koronan aikana elämän perusta on ollut heiveröinen koko maailmassa. Toisaalta se on erottanut ihmiset konkreettisesti, toisaalta yhdistänyt yhteisen uhkan edessä.
Kirkossa perusasioita on pitänyt miettiä uudestaan, etsiä uudet tavat tehdä työtä. Mikään ei ole ollut enää itsestään selvää.
”Seurakuntatyö on kuitenkin aina perustunut ihmisten yhteen kutsumiselle ja fyysiselle kokoontumiselle. Tämä luonteva kanava poistui äkkiä miltei kokonaan. Oli löydettävä uusia toimintamuotoja”, Kallonen kertoo.
Sen osana, koronan aikana Kallosen perhe koki itse suuren muutoksen. Koti ja papin työ siirtyi Taipaleelta Tampereelle.
”Taipaleella kirkon elämä oli maantieteellisestä syystä avoimempaa kuin suuressa kaupungissa pandemian aikana.”
Kallonen suree sitä, kuinka Tampereella kirkon ovet jouduttiin pitämään pitkään suljettuina kirkkokansalta: koko keväänä ei voitu toimittaa kirkkokansalle avoimia jumalanpalveluksia, ennen kuin rajoitetusti vasta ihan viime aikoina.
”Paljon energiaa on mennyt ihmisten kirkkoon tulemisen rajoittamiseen, vaikka asian soisi olevan juuri toisin päin.”
Pappi ei ole immuuni tunteille
Pappi on työssään kohdannut ihmisten hädän. Isä Tuomaksen mukaan ihmisistä on pandemian aikana tullut esille äärimmäisen inhimillisiä, hauraita piirteitä.
”Monet käyvät läpi samaa tunteiden skaalaa kuin mitä itsekin olen kokenut. Tunteet ovat kulkeneet hämmennyksestä epävarmuuteen, turhautumisesta kiukkuun siitä, että eikö tämä korona ikinä lopu. Yksittäisen rajatun kriisin sijaan on ollut pitkä, näivettävä aika, jonka lopusta ei voi olla varma.”
Haastava aika nostaa ihmismielessä esille myös helposti elämän vanhoja traumoja ja pelkoja. Niille tulee pysähtyneessä tyhjyydessä tilaa, olipa kyseessä sitten pandemian tai esimerkiksi yksinäisyyden tai syrjäytymisen aiheuttama eristyneisyys.
”Kehotan seurakuntalaisia etsimään erilaisia yhteyden kanavia ja pitämään niitä yllä. Niiden kautta pysyy yllä kokemus siitä, että kuitenkin olemme yhdessä. Toivon, etteivät ihmiset eristyisi ja jäisi aivan yksin, vaan kokisivat yhteisön olemassaolon tavalla tai toisella.”
Kesällä ulkojumalanpalveluksia
Kirkon jumalanpalvelusten striimaukset ovat kantaneet pyhän äärelle. Pastoraalinen kohtaava seurakuntatyö on jatkunut turvallisuussuositukset huomioiden.
Välillä kirkon tiukat rajoitukset ovat synnyttäneet mielipahaa. Miksi kauppakeskukset voivat olla auki ja kirkot eivät?
”Linja on kuitenkin varmasti pelastanut ihmishenkiä. Se ei ole pikku juttu. Rajanveto ei ole ollut yliampuvaa. Sama haaste jatkuu rajoitusten purkamisessa. Askel kerrallaan.”
Luonnollisesti myös isä Tuomas toivoo pandemiatilanteen hellittävän niin, että jumalanpalvelukset avautuvat kaikelle kansalle ilman minkäänlaisia rajoituksia. Striimaus ei täysin korvaa yhdessä jaettua rukousta. Onneksi kesä ja nykyinen tartuntatilanne näyttäisi mahdollistavan ulkojumalanpalvelukset.
”Ulkona koemme korostuneesti yhteyttä koko maailmaan ympärillä. Jumalanpalvelus on näkyvillä kaikille. Tämä on varmasti pandemiasta jäämässä plussan puolelle. Myös uudet ihmiset ovat päässet näin kurkistamaan jumalanpalveluselämäämme kirkon ohi kulkiessaan. Samoin on tapahtunut striimausten kohdalla.”
Isä Tuomas pohtii sitä, kuinka tärkeää on muistaa, että pandemia-aika on ollut mahdollisuus löytää tuttuja asioita uudella tavalla, löytää niiden piiriin uusia ihmisiä. Myös kirkkaita hetkiä on koettu tänä aikana. Ehkä osa niistä paljastuu vasta myöhemmin.
”Jälkikäteen näemme matkan päästä, mitä kaikkea oikein tapahtui, mitä opimme ja koimme, miten olemme rikastuneet.”
Muutos-sanan voi isä Tuomaksen mukaan liittää melkein mihin tahansa elämän ilmiöön. Silloin elämä avautuu uudesta näkökulmasta.
Kallonen muistuttaa siitä, kuinka kirkossa on suurempi muutospotentiaali kuin poliittisissa ideologioissa. Sen soisi avautuvan ihmisille entistä enemmän.
”On hyvä tuoda esille muutoksen mahdollisuutta. Muutoksen ei tarvitse olla ahdas, syyllisyyden ajama matka, vaan se voi olla iloinen ja niin mieltä kuin sydäntä keventävä, jopa kaunis elämän asia.”
Muutos voi joskus näyttäytyä pelottavana, mutta kirkko voi tarjota siihen kirkkaan, valoisan ymmärryksen ja ulottuvuuden. Muutos voi viedä kohti hyvää.
”Tämän pandemia-ajan siunaus voi olla se, että meitä opetetaan kollektiivisesti kohtaamaan kriisejä. Opimme toimimaan yhdessä Jumalan kunniaksi kaikkien yhteiseksi hyväksi”, sanoo isä Tuomas.
Helluntai on jo toinen juhla, jolloin pääsee taas kirkkoon: ”Olo on taivaallinen”
Charlotta Kallio ja kummitäti Tuula Nyberg nauttivat helluntaista Valamossa, mutta myös kaipaus omaan kotikirkkoon Tampereella on ollut kova.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Aamun Koitto
”Ilo ja kiitollisuus ovat mielessä päällimmäisenä. Olo on taivaallinen, kun on taas mahdollista päästä osallistumaan jumalanpalveluksiin omassa kotikirkossa”, huokaa Valamon luostarista tavoitettu Charlotta Kallio.
”Kunnia Jumalalle. Sydämeen nousee ilo ja kiitollisuus”, vahvistaa kummitäti Tuula Nyberg.
Kaksikko kiteyttää todennäköisesti hyvin pitkälle koko kirkkokansan tunnelmat, kun koronarajoituksia on purettu seurakunnissa eri puolilla Suomea. Charlotan ja Tuulan kotikirkko on Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän kirkko Tampereella, vaikka he tällä kertaa juhlistavat helluntaita Valamon luostarin Kristuksen kirkastumiselle pyhitetyssä pääkirkossa.
Juttua kirjoitettaessa Tampereen seurakunnassa Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän kirkkoon otetaan ilmoittautumisella 40 henkilöä. Tämä henkilömäärä mahdollistaa turvavälien pitämisen.
Kummitäti toi yhteen
Myös tamperelainen Riitta Kunnas yhtyy kummitätinsä ja -sisarensa riemuun, vaikka joutuikin tällä kertaa jättämään pyhiinvaellusmatkan väliin työkiireiden vuoksi.
”Toiset iloitsevat päästessään kapakkaan kaljalle, me iloitsemme päästessämme kirkkoon. Olenkin jo kaivannut sitä syvää Jumalan läsnäolon kokemusta, jonka voi aistia kirkossa.”
”Pyhäkössä on sellainen olo, kuin aina paistaisi aurinko”, Riitta sanoo.
Koko kummisuhteiden yhdistämä katras on vannoutuneita Valamo-faneja, ja luostariin on tehty pyhiinvaellusmatkoja eri kokoonpanoilla vuosien mittaan. Helluntaiksi luostariin ehtivät tällä kertaa vain Charlotta ja Tuula, jotka taittoivat matkan kimppakyydillä.
Tuula Nybergillä on kaikkiaan viisi aikuiselle iälle ehtinyttä ”kummityttöä”, jotka ovat liittyneet ortodoksiseen kirkkoon muutaman vuoden sisään. Naisista on muodostunut ystäväpiiri, jonka kesken WhatsApp-viestit sinkoilevat tiuhaan. Riitta odottaakin saavansa kattavan kuvakollaasin Valamon helluntaijuhlasta.
Kirkkokansa on päässyt jumalanpalveluksiin pääsääntöisesti helatorstaista lähtien (Avaa uuden sivuston), jos kohta käytännöt vaihtelevat alueittain (Avaa uuden sivuston). Kaikissa seurakunnissa suositellaan vahvasti kasvomaskien käyttämistä jumalanpalveluksissa. Tarkemmat tiedot jumalanpalveluksista ja yhteystiedot mahdollista ilmoittautumista kannattaa tarkistaa seurakuntien omilta nettisivuilta.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri: ”Nuoria täytyy kannustaa uskomaan tulevaisuuteen”
Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteerille, Mayvor Wärn-Ranckenille ekumenia on ensi kädessä yhteyttä eri kirkkokunnista tulevien ihmisten välillä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: Suomen Ekumeeninen Neuvosto
Suomen Ekumeeninen Neuvosto on kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen yhteistyöelin, jossa sen jäsenet Raamatun oppien mukaisesti pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja pyhän Hengen kunniaksi. Joulukuussa 2020 tehtävässään aloittanut Mayvor Wärn-Rancken on taustaltaan metodistikirkon pastori.
Wärn-Rancken viittaa apostoli Johanneksen sanoihin, ”että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”
”Kristittyinä voimme toteuttaa tätä rukousta yhdessä rinnakkain”, Wärn-Rancken sanoo.
Pääsihteeri näkee kristityt yhtenä suurena perheenä, jossa jokainen saa elää uskoaan todeksi kutsumuksensa mukaan.
”Samalla jokaisella kristityllä on vastuu vaalia ja kantaa eteenpäin tätä ykseyttä. Jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa siihen, että Jeesuksen sanoma tulee todeksi tässä yhteisessä maailmassa.”
Tämä on myös yksi Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääperiaatteista: kristillinen todistus rakkaudesta ja kristittyjen yhteydestä. Samalla se haluaa tukea kaikkia työskentelemään luomakunnan ja ihmisyyden puolesta.
”Siihen liittyy niin suvaitsevaisuus, yhteiskuntarauha kuin rauhanomainen yhteiselokin.”
Ja sen äärelle kaikki ovat kutsuttuja.
”Ajattelen, että rakkauden kaksoiskäsky ´rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään´kuuluu suvaitsevaisuuteen. Se on jokaisen kristityn tehtävä tässä yhteiskunnassa ja maailmassa. Tämä myös osaltaan auttaa suvaitsevaisuuden toteutumista elämässämme.”
Arvostusta saa odottaa ja osoittaa
Wärn-Rancken muistuttaa siitä kuinka odotamme, että meitä kunnioitetaan ja arvostetaan omana itsenämme. Ja näin tulee ollakin. Sama ajatus tulee kantaa kuitenkin eteenpäin myös lähimmäisten keskellä.
”Suvaitsevaisuuden vastakohta on usein tiukka me-he -ajattelu. Se ei edistä ykseyttä, vaan rajoittaa sitä. Avara katse avaa tasavertaisesti ovia meille kaikille.”
Mayvor Wärn-Rancken muistuttaa laupiaasta samarialaisesta, joka Raamatun kertomuksen mukaan auttoi ryöstön kohteeksi joutunutta läheistään.
”Ei hänkään kysynyt uskontokunnasta tai elämän opista, vaan auttoi pyyteettömästi. Meidät on kutsuttu elämään Jumalan rakkaudessa ja jakamaan sitä ympärillemme.”
Wärn-Rancken mainitsee hyvänä esimerkkinä kirkkojen diakoniatyön. Hän muistelee itse hetkiään pastorina ollessaan mukana ruokapankin toiminnassa: kaikkia tuetaan ja ravitaan tasavertaisesti. Ihmisiä ei erotella heidän taustansa vuoksi.
”Lähimmäisiä autetaan Kristuksen esikuvan mukaisesti.”
Yhdessä tekeminen kuljettaa ykseyden äärelle. Korona luo kohtaamisille nyt erityiset paineet. Normaaliaikana Wärn-Rancken kannustaa menemään eri kirkkokuntien jumalanpalveluksiin ja tilaisuuksiin, tapaamaan muita kristittyjä.
Näin maailmankuva laajenee, ja tuloksena voi olla elinikäisiä ystävyyssuhteita. Esimerkkeinä Wärn-Rancken mainitsee muun muassa ekumeeniset vastuu- ja rukousviikot.
Koronan aikana ei yhteyttä pidä unohtaa. Juuri nyt varsinkin moni vanhus voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Puhelinsoitto tai postikortti postiluukusta voi olla suuri päivän ilo, rakkauden teko.
”Itse kannan sydämessäni myös nuoria ja nuoria aikuisia. He ovat jääneet vähän elämästä sivuun. Juuri silloin, kun elämän tulisi avata ovia, se on sulkenut niitä. Olen miettinyt tapaa kohdata heitä.”
”Nuoria täytyy kannustaa uskomaan tulevaisuuteen – luottamaan siihen, että kaikki järjestyy parhain päin. Kyllä me tästä koronasta selviämme. Olemme selvinneet rankoista ajoista aiemminkin.”
Mayvor Wärn-Rancken kertoo SuomenEkumeenisen Neuvoston ja sen jäsenten tarjoamista webinaareista. Niihin voi osallistua mistä päin Suomea tahansa.
”On tärkeä tavata kasvotusten, mutta nykytekniikka auttaa onneksi kohtaamaan kauempanakin asuvia lähimmäisiämme. Ja luontokin kiittää, kun turha matkustus vähenee.”
Wärn-Rancken muistuttaa Raamatun sanoista, joiden kautta Jumala antaa meille tulevaisuuden ja toivon. Saamme pitää kiinni Jumalan lupauksista ja rukoilla. Yhdessä olemme enemmän.
”Jokainen voi tehdä yhteyden hyväksi osansa. Monesta pienestä asiasta voi yhdessä kasvaa jotain suurta.”
Kirkkomme aarteita -sarja: Biblia Piscatore on menneiden vuosisatojen mestariteos
Kyseinen Raamatun kuvasto koostuu 1500- ja 1600-lukujen parhaimpien taiteilijoiden ja kuvanveistäjien teoksista tehdyistä kuparipiirroksista.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Ilona Pelgonen | Kuva: Henna Hietainen
RIISA:n kokoelmiin kuuluu 1643 painettu latinankielinen teos Theatrum Biblicum, joka tunnetaan myös nimellä Biblia Piscatore. Kirja on painettu amsterdamilaisessa Visscherin kustantamossa, ja siitä on otettu muutamia painoksia vuosina 1639, 1643, 1650 ja 1674. Painokset poikkeavat jossain määrin toisistaan. Kirkkomuseon kokoelmiin kirja on tullut Valamon luostarin kirjastosta 1960-luvulla. Luostari lienee hankkinut teoksen kirjastoonsa 1800-luvun alussa.
Kyseinen Raamatun kuvasto eli Vanhan ja Uuden testamentin historia on Nicolaus Johannis Piscatoreksen ”suurella huolella toimittama” vuonna 1643. Kirja on laadittu silloisen ja edeltävän vuosisadan parhaimpien taiteilijoiden ja kuvanveistäjien teoksien mukaan tehdyistä kuparipiirroksista.
Kirjan kuvat on koottu 1500-1600-luvulla eläneiden flaamilaisten ja hollantilaisten taiteilijoiden tuotannosta. Theatrum Biblicum sisältää 203 kuvasivua Vanhasta testamentista ja 187 kuvasivua Uudesta testamentista. Ne ovat joko koko sivun tai puolen sivun kokoisia, ja niihin liittyy latinankielinen selittävä teksti sekä viittaus vastaavaan Raamatun kohtaan. Myös otsikkolehdet ovat latinankielisiä. Kuvien alla on lisäksi käsin kirjoitetut tekstit kirkkoslaavin kielellä.
RIISA:n Biblia Piscatoren tiedot julkaistiin Moskovassa ilmestyneessä teoksessa Theatrum Biblicum. Piscatoreksen Raamattu 1643 Tretjakovin gallerian kokoelmassa (2020: 523). Teos liittyy Tretjakovin gallerian 2019 näyttelyyn Piscatoreksen Raamattu on venäläisten ikonimaalareiden oppikirja. Teoksen luetteloon on koottu 50 Biblia Piscatoren kirjaa.
RIISA:n kokoelmien teoksesta oli paljon apua edellä mainitun näyttelyn valmisteluissa, sillä siitä löytyy harvinaisia kuvia, joita ei ole kaikissa Biblia Piscatoren painoksissa. Kirjan sivuille roiskuneet maalitahrat osoittavat, että kirjaa käytettiin ikonimaalariateljeessa myös Valamon luostarissa.
Kuuntele
