Sunnuntaina 16. tammikuuta 2022 Uspenskin katedraalissa toimitettavaan arkkimandriitta Sergein (Rajapolvi) piispaksi vihkimiseen on kutsuttu vieraita myös naapurimaista. On tapana, että piispanvihkimykseen saapuu ortodoksipiispoja myös ulkomailta. Näin siksi, että yksi piispan keskeisimmistä tehtävistä on ilmentää Kirkon ykseyttä muun muassa toimittamalla eukaristiaa yhdessä muidenkin maiden ortodoksipiispojen kanssa. Tällä hetkellä koronapandemia kuitenkin asettaa omat rajoituksensa.

Jotta piispaksi vihkiminen olisi kanonisesti pätevä, vähintään kahden piispan on toimitettava vihkimys. Tulevassa piispanvihkimyksessä ovat läsnä Suomen toimessa olevat piispat, eli Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Oulun metropoliitta Elia. Alun perin vihkimyksessä oli määrä olla läsnä esimerkiksi Ruotsin ja koko Skandinavian metropoliitta Kleopas, joka on estynyt sairastumisen vuoksi, sekä Kronstadtin piispa Nazari. Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos nimesi edustajakseen rovasti Madis Pallin.

Ulkomaalaisten piispojen läsnäolo, esirukous ja osallistuminen piispaksi vihkimiseen lujittavat kansallisten ortodoksikirkkojen yhteyttä. Lisäksi tämä kaikki julistaa myös muille Kristuksen kirkon yhteyttä. Näin ollen piispavieraat naapurimaista ovat erityisen tervetulleita monistakin eri syistä.

Koronapandemian vuoksi katedraaliin on rajattu pääsy. Tapahtumia voi kuitenkin seurata suorana verkkolähetyksenä Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube -kanavalta (Avaa uuden sivuston). Lisäksi Yleisradio radioi koko palveluksen, jonka ensimmäinen tunti kuullaan radiojumalanpalveluksen normaalilla lähetyspaikalla klo 11–12, mutta koko palvelus on kuunneltavissa Yle Areenan kautta.

Näin piispaksi vihkiminen etenee

1. Kotkamatolle – mutta vasta pyrstön päälle.

Ennen liturgian alkamista täydellisiin jumalanpalveluspukuihin puetut piispat ja papisto siirtyvät alttarista keskelle kirkkoa tavanomaisessa järjestyksessä kuoron laulaessa piispan vastaanottoveisua. Vihittävä, eli edellisenä iltana piispaksi kanonisesti nimitetty arkkimandriitta Sergei jää alttaripöydän vasemmalle puolelle alttariin.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen ja ylidiakoni tulevat piispojen eteen, tekevät ristinmerkin alttariin päin, kumartavat piispoille ja ottavat siunauksen jokaiselta piispalta. Tämän jälkeen he menevät sivuovista alttariin, suutelevat pyhää pöytää ja kumartavat piispoille sekä piispan palvelustehtävään nimitetylle. Sitten he kehottavat vihittävää asettumaan keskelleen pyhän pöydän eteen.

Vihittävällä on kädessään oikean uskon tunnustus ja lupaukset. Sitten seuraa kaksi kumarrusta, ja kolmas tehdään maahan asti. Kaikki kumartavat piispoille, ja kulkevat sitten pyhien ovien kautta keskelle kirkkoa. Vihittävä kumartaa piispoille ja astuu kotkamaton reunalle, tarkkaan ottaen kotkan pyrstön päälle. Mattoon on kuvattu kaupungin yläpuolella leijuva kotka. Tällaista kotkamattoa on käytetty ortodoksisissa jumalanpalveluksissa ainakin 1200-luvulta asti siellä, missä piispa palveluksen aikana seisoo.

2. Uskoa koetellaan moneen kertaan.

Aluksi ylidiakoni lausuu vihittävän vasemmalla puolella:

”Piispaksi valittu ja palvelutehtävään nimitetty, Jumalan rakastama arkkimandriitta Sergei tuodaan vihittäväksi Haminan piispaksi, palvelemaan kirkkomme apulaispiispana”.

Arkkipiispa Leo esittää vihittävälle perinteisen kysymyksen: ”Mitä varten olet tullut tänne, ja mitä anot meidän nöyryydeltämme?” Tähän arkkimandriitta Sergei vastaa: ”Anon teiltä, korkeasti pyhitetyt esipaimenet, piispaksi vihkimisen armoa kättenne päälle panemisen kautta.”

Arkkipiispa Leo kehottaa vihittävää ilmaisemaan uskonsa läsnä olevien piispojen ja koko kirkkokansan edessä. Tämä tapahtuu lukemalla ääneen nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen (vv. 381-451).

Arkkipiispa siunaa vihittävän, minkä jälkeen hänet saatetaan tällä kertaa keskelle kotkamattoa. Tämä kuvaa piispaksi nimitetyn varttumista ja valmiutta opettaa uskoa virheettömästi, samoin kuin kykyä kantaa vastuuta Kristuksen kirkosta.

Ylidiakoni lausuu toistamiseen: ”Piispaksi valittu ja palvelutehtävään nimitetty, Jumalan rakastama arkkimandriitta Sergei tuodaan vihittäväksi Haminan piispaksi palvelemaan kirkkomme apulaispiispana.”

Nyt vihittävän tulee perustella äsken luettua uskontunnustusta tarkemmin uskoaan kolmiyhteiseen Jumalaan sekä Jumalan Pojan ja Sanan ihmiseksi tulemiseen ja ilmaista uskonsa olevan oikea.

Arkkipiispa Leo kehottaa: ”Ilmoita meille vielä laajemmin, kuinka tunnustat uskosi tutkimattoman Jumaluuden kolmen persoonan ominaisuuksiin sekä Jumalan persoonallisen Pojan ja Sanan ihmiseksi tulemiseen.”

Vastaukseksi arkkimandriitta Sergei vakuuttaa uskonsa olevan ortodoksisen kirkon opin mukainen, ja samalla hän irtisanoutuu keskeisimmistä harhaopeista:

”Uskon ja julistan, että Kristus ihmiseksi tulemisensa jälkeen on yksi ja sama kahdessa tahdossa ja luonnossa, säilyttäen sen, mikä oli niissä ja niistä lähti. Tästä johtuen minä kunnioitan kahta tahtoa, kummankin luonnon omaa tahtoa kummankin säilyttäessä oman toimintansa. Kumarran suhteessa esikuviin, en palvoen, itse Kristuksen, puhtaimman Jumaläidin ja kaikkien pyhien jumalallisia ja kunnioitettavia ikoneja, ja siirrän niille osoittamani kunnioituksen niiden esikuviin. Toisin ajattelevat minä väärinajattelevina hylkään. Anatemoin Areioksen ja ne, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä ja ovat osalliset hänen mielettömään harhaansa; samoin Makedonioksen ja hänen seuraajansa, joita sattuvasti kutsutaan Hengen vastustajiksi; samoin hylkään ja anatemoin Nestorioksen ja muut lahkojohtajat ja heidän kanssaan samaa mieltä olevat, ja tätä voimakkaasti julistan suurella äänellä. Anateema kaikille harhaoppisille. Anateema koko harhaoppisten joukolle. Meidän Valtiattarestamme Jumalansynnyttäjästä Mariasta minä erityisesti ja totisesti tunnustan, että hän on synnyttänyt lihassa Kristuksen, meidän Jumalamme, yhden Kolminaisuudesta. Olkoon hän minun auttajani, suojani ja puolustukseni kaikkina elämäni päivinä. Amen”.

Arkkipiispa siunaa piispakandidaatin jälleen kerran. Nyt vihittävä saatetaan eteenpäin kotkamatolla, tällä kertaa kotkan pään kohdalle. Tämä kuvaa piispakandidaatin etenemistä kohti vihkimystä siten, että nyt hänen uskotaan olevan tarkkasilmäinen uskon asioissa – kuin kotka.

3. Uskon koettelemisen kolmas vaihe alkaa. Arkkipiispa Leo pyytää vihittävää kertomaan valmiudestaan vaalia Kirkon perinnettä. Tällöin arkkimandriitta Sergei antaa lupauksen noudattaa ja vaalia kaikkia pyhien apostolien ja pyhien kirkkoisien sääntöjä sekä Kirkon perimäoppeja ja säädöksiä sekä olla kuuliainen kirkon hallinnolle.

Ylidiakoni lausuu kolmatta kertaa: ”Piispaksi valittu ja palvelutehtävään nimitetty, Jumalan rakastama arkkimandriitta Sergei tuodaan vihittäväksi Haminan piispaksi palvelemaan kirkkomme apulaispiispana.”

Arkkipiispa kehottaa taas: ”Ilmoita meille vieläkin, missä arvossa pidät pyhien apostolien ja pyhien kirkkoisien sääntöjä sekä Kirkon perimäoppeja ja säädöksiä.”

Piispakandidaatti antaa lupaukset uskollisuudesta Kirkon traditiolle, pyhien isien perinnölle sekä kuuliaisuudesta kirkon hallinnolle:

”Pyhän uskontunnustukseni lisäksi lupaan pitää ja täyttää pyhien apostolien ja seitsemän yleisen kirkolliskokouksen sekä jumalisten paikallisten kokousten kanonit, kuin myös pyhien kirkkoisien säännöt. Kaiken sen, minkä ne ovat hyväksyneet, hyväksyn minäkin, ja minkä ne ovat hylänneet, hylkään minäkin. Vielä lupaan muuttamattomina säilyttää katolisen itämaisen ortodoksisen Kirkon perinnäistavat, asetukset ja kaikki säännöt. Lupaan koko elinaikani säilyttää ja lujasti ylläpitää Kirkon rauhaa sekä olla millään tavoin väittämättä mitään ortodoksista katolista itämaista kristillistä uskonkappaletta vastaan. Lupaan aina olla kuuliainen, sekä olla kaikessa yksimielinen veljieni, pyhitettyjen piispojen, kanssa ja menetellä heidän kanssaan jumalallisen lain sekä pyhien apostolien ja pyhien isien sääntöjen mukaisesti. Lupaan koko sielullani rakastaa heitä hengellisellä rakkaudella ja kunnioittaa heitä veljinäni. Lupaan Jumalan pelossa sekä Jumalalle otollisella tavalla ohjata ja ahkerasti opettaa minulle uskottua hengellistä laumaa sekä hartaalla huolellisuudella varjella sitä kaikista harhaopeista. Vielä vakuutan, etten tule tähän palvelukseen lupaamalla tai antamalla kultaa tai hopeaa, vaan tulen ilman mitään lahjomista, yksinomaan Suomen pyhän autonomisen ortodoksisen kirkon piispojen ja kirkolliskokouksen valitsemana. Lisäksi lupaan olla tekemättä voimakkaiden ihmisten tai kansanjoukon pakotuksesta mitään sellaista, mikä on ristiriidassa jumalallisten pyhien sääntöjen kanssa, vaikkapa minulta sitä kuoleman uhkauksinkin vaadittaisiin. Lupaan, etten tule toimittamaan liturgiapalveluksia enkä mitään pyhiä menoja ilman asianomaisen piispan lupaa, samoin en tule kätteni päälle panemisen kautta vihkimään pappia enkä diakonia enkä mitään muuta kirkonpalvelijaa ilman asianomaisen piispan lupakirjaa. Lupaan käydä apostolien tavan mukaan katsomassa minulle kulloinkin uskottua hengellistä paimenaluettani ja tarkastaa, kuinka uskovaiset ja varsinkin sielunpaimenet pysyvät uskossa ja harrastavat hyviä tekoja. Lupaan ahkerasti valvoa, opettaa ja varoittaa, etteivät lahkolaisuus, taikausko ja harhaopit pääsisi leviämään ja etteivät kristillistä hurskautta ja siveyttä loukkaavat tavat pääisi vahingoittamaan kristillistä elämää. Niitä, jotka Pyhää Kirkkoa vastustavat, lupaan kohdella harkinnalla ja sävyisästi, sillä apostoli Paavalin sanojen mukaan ”Herran palvelija ei saa riidellä, vaan hänen on oltava ystävällinen kaikille, taitava opettamaan ja kärsivällinen, niin että hän lempeästi ojentaa vastustelevia. Ehkäpä Jumala antaa heidän mielensä muuttua, niin että he tulevat tuntemaan totuuden”. (2. Tim. 2:24–25). Vielä noudattaen Herran käskyä: ”Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu”, lupaan olla Suomen Tasavallan uskollisena ja hyvänä kansalaisena. Kaiken tämän, minkä olen tänään luvannut, lupaan noudattaa tulevien hyvyyksien tähden aina viimeiseen hengenvetooni asti. Olkoon sydänten tuntija Jumala lupauksieni todistaja. Totisessa ja ahkerassa hallinnossa ja toiminnassa olkoon itse Vapahtajamme Jeesus Kristus auttajani, ja hänelle ynnä Isälle ja Pyhälle Hengelle olkoon ylistys ja valta, kunnia ja palvelus nyt, aina ja iankaikkisesti. Amen”.

Näin arkkimandriitta Sergei tunnustaa uskonsa, kertoo teologisista näkemyksistään ja vakaumuksestaan, vakuuttaa uskollisuutta Kirkon johdolle sekä antaa lupauksen puolustaa ja vaalia ortodoksisen kirkon perinnettä.

Arkkipiispa Leo siunaa hänet lausuen: ”Pyhän Hengen armo, meidän nöyryytemme kautta tekee sinut piispaksi valittu, Jumalan rakastama arkkimandriitta Sergei, Haminan piispaksi palvelemaan kirkkomme apulaispiispana. Vihittävä kumartaa piispoille.”

Ylidiakonin saattamana piispakandidaatti menee piispojen luo, antaa arkkipiispalle allekirjoitetun lupauskirjansa ja suutelee piispojen oikeaa kättä. Sitten hän kumartaa heille kaikille arkkipiispan lausuessa: ”Kaikkein pyhimmän Pyhän Hengen armo olkoon kanssasi.”

4. Toimitus päättyy.

Ylidiakoni julistaaa pitkän iän toivotuksen, jonka piispaksi nimitetty arkkimandriitta Sergei kuuntelee piispallisella kotkamatolla seisten, kasvot alttariin päin.

Pitkän iän toivotusta piispoille laulettaessa (ensimmäinen kerta) vihittävä kumartaa piispoille. Laulettaessa piispaksi vihittävälle (kolmas kerta), hän kumartaa läsnä olevalle seurakunnalle eri suuntiin, minkä jälkeen vihittävä saattajineen menee alttariin. Vihittävä saatetaan kotkamatolle pyhän pöydän oikealle puolelle.

5. Liturgia alkaa.

Tämän jälkeen alkaa jumalallinen liturgia, jonka toimittaa korkeasti pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, palvelukseen osallistuvien piispojen ja papiston avustamana. Liturgian alettua ja Pyhä Jumala -veisun päätyttyä ylidiakoni ilmoittaa solealta (Avaa uuden sivuston): ”Olkaamme vakaat! Alkaa pyhä kheirotonia (kirjaimellisesti ”käsien päälle pano”), piispaksi vihkimisen sakramentti.”

Kirkkoherra ottaa pyhältä pöydältä ison evankeliumikirjan ja panee sen sijalle pienen. Sitten he ylidiakonin kanssa asettuvat vihittävän kahden puolen. Arkkipiispalle kumarrettuaan he saattavat vihittävän pohjoisoven kautta pyhien ovien eteen. Kaksi vanhinta piispaa ottavat vihittävän vastaan. Vihittävä ottaa päästään klobukin (Avaa uuden sivuston), rukoilee kolmesti pyhän pöydän edessä ja suutelee sitä sekä painaa päänsä käsiä vasten ilmaisten suostumustaan Jumalan tahtoon.

Piispat ympäröivät vihittävän ja kannattelevat evankeliumikirjaa tämän pään päällä – ikään kuin Herran kättä, joka korottaa vihittävän, mutta alistaa hänet samalla evankeliumissa julistetun Kristuksen lain alle.

Arkkipiispa Leo lukee arkkimandriitta Sergeille piispaksi vihkimisen rukouksen kolmesti, siunaten vihittävän pään ristimerkillä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen:

”Jumalallinen armo, joka aina heikot parantaa ja puutteelliset täydelliseksi tekee, asettaa kättemme päälle panemisen kautta Sinut, Jumalalle rakas ja valittu arkkimandriitta Sergei, piispaksi palvelemaan Jumalan varjeleman Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan apulaispiispana. Rukoilkaamme hänen puolestansa, että hänen päällensä tulisi kaikkein Pyhimmän Hengen armo.”

Alttarissa papisto laulaa kolmesti ”Herra armahda”, ja kirkkokuoro laulaa ”Kyrie eleison” hyvin hitaasti ja hiljaa, kunnes arkkipiispa Leo lukee kaksi salaista rukousta loppuun.

Tässä kohti muut vihkimykseen osallistuvat piispat kannattavat evankeliumikirjaa vasemmalla kädellä ja panevat oikean kätensä vihittävän pään päälle. Kaikkein alimpana on vanhimman vihkivän piispan, eli arkkipiispan, käsi.

Raamatussa käsien päälle paneminen on ikivanha Jumalan armon välittämisen eli siunauksen ja valtuuttamisen muoto. Näin Jaakob siunasi poikansa Jaakobin jälkeläisiä Vanhassa testamentissa (1.Moos.48:15). Käsien päälle panemisen kautta leeviläiset ja vanhatestamentilliset papit saivat oikeutensa toimia Jumalan temppelissä ja sen yhteydessä. (4.Moos.8:10) Myös apostolit tekivät muita osallisiksi Pyhän Hengen lahjoista panemalla kätensä uskovien päälle. (Ap.teot 8:17, Ap.teot 13:3)

Arkkipiispa Leo rukoilee tulevalle piispa Sergeille muun muassa vahvistusta Pyhältä Hengeltä, piispuuden nuhteettomuutta, sen kaunistamista kaikella arvokkuudella, pyhyyttä sekä kelvollisuutta Jumalan silmissä anomaan Jumalalta sitä, mikä on kansalle pelastukseksi niin, että Jumala kuulisi häntä.

Rukouksissaan arkkipiispa toivoo uuden piispan tulevan Kristuksen, totisen Paimenen, esikuvan seuraajaksi sekä anoo Jumalaa tekemään vihittävän piispan ”sokeain tiennäyttäjäksi, pimeydessä olevien valoksi, ymmärtämättömien kasvattajaksi, pienokaisten opettajaksi, maailmassa loistavaksi tähdeksi, jotta hän ohjattuaan hänelle tässä elämässä uskottuja sieluja astuisi häpeään joutumatta tuomioistuimesi eteen ja ottaisi vastaan suuren palkan, jonka olet valmistanut evankeliumisi julistuksen hyväksi kilvoitelleille.”

Arkkipiispa panee evankeliumikirjan pyhälle pöydälle. Vihittävä nousee, ja häneltä riisutaan feloni (Avaa uuden sivuston) ja papinristi. Sitten vihittävä ottaa diakoneilta sakkoksen (Avaa uuden sivuston) ja suutelee siinä olevaa ristiä. Saatuaan arkkipiispalta siunauksen hän suutelee jokaisen vihkijäpiispan oikeaa kättä arvojärjestyksen mukaan.

Vastavihitty pukeutuu hiljaisuudessa sakkokseen, joka korvaa papin felonin. Vasta piispan omoforia (Avaa uuden sivuston) vihitylle asettaen arkkipiispa toteaa: ”Aksios!” (Avaa uuden sivuston) (arvollinen, kelvollinen, otollinen)

Omofori on vanha piispallinen jumalanpalveluspuvun osa, joka samalla on ortodoksisen piispan tunnus. Sen symboliikka ulottuu Kristuksen varhaiskristilliseen ikonografiaan hyvänä paimenena, jossa hän kantaa hartioillaan kadonnutta lammasta. Näin piispan oletetaan kantavan vastuun niin kirkosta kuin jokaisesta eksyneestä laumansa jäsenestä. Omofori on vastaavanlainen liturginen jumalanpalvelusasu kuin epitrakiili (Avaa uuden sivuston) ortodoksipapille (vrt. stola läntisessä kristillisessä perinteessä) tai orari (Avaa uuden sivuston) ortodoksidiakonille.

Papisto yhtyy arkkipiispan toteamukseen laulamalla ”Aksios!” yhden kerran, minkä jälkeen kuoro julistaa kahdesti saman koko kirkkokansan puolesta. Vastavihitty laittaa kaulaansa panagian (Avaa uuden sivuston) ja koruristin sekä päähän mitran. Panagia eli kaulassa kannettava Jumalanäidin ikoni riippuu piispalla rinnan päällä joko yksinään tai kaularistin kanssa. Piispat tervehtivät vihittyä poskisuudelmalla ja asettuvat sitten istuimilleen alttariin.

Näin arkkimandriitta Sergei on vihitty Haminan piispaksi ja Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi. Kun vastavihitty on pukeutunut piispallisiin vaatteisiin, kuoro laulaa ”Pyhä Jumala”, minkä jälkeen liturgia jatkuu normaaliin tapaan.

Hartauden ektenian päätteeksi Korkeasti siunattu Haminan piispa Sergei lukee rukouksen ja lausuu loppusiunauksen.

Suuressa saatossa vastavihitty ottaa vastaan ehtoollismaljan lausuen: ”Muistakoon Herra Jumala valtakunnassaan korkeasti pyhitettyä Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leoa, sekä kaikkia kristittyjä, nyt aina ja iankaikkisesti.”

Saaton jälkeen vihitty siunaa dikirillä (Avaa uuden sivuston) ja trikirillä (Avaa uuden sivuston). Nämä piispalliset kyntteliköt symboloivat Kristuksen kahta olemusta ja Pyhän Kolminaisuuden kolmea persoonaa. Vihitty jakaa papistolle Kristuksen veren.

Ehtoollisen jälkeen vastavihitty lausuu myös siunauksen: ”Pelasta, Jumala, Sinun kansasi…” siunaten kirkkokansaa jälleen dikirillä ja trikirillä.

Liturgian päätyttyä loppusiunaukseen piispat ja papisto riisuvat jumalanpalveluspukunsa. Arkkipiispa Leo ojentaa siunaten vastavihitylle piispa Sergeille piispallisen alusviitan, panagian, mantian (Avaa uuden sivuston), johon on kirjailtu vastavihityn piispan nimikirjaimet, klobukin ja rukousnauhan.

Lopuksi piispat ja papit tulevat alttarihuoneesta solealle. Alidiakoni tuo arkkipiispalle piispansauvan, ja kirkkoherra ja ylidiakoni saattavat vastavihityn Haminan piispan kotkamatolle. Kuoron laulaessa pitkän iän toivotuksia vastavihitty Haminan piispa Sergei siunaa kirkkokansaansa kaikille ilmansuunnille.

Juuret apostolisessa perinteessä

Ortodoksisessa kirkossa kaikki pappeuden eri asteisiin vihittävät (diakoniksi, papiksi ja piispaksi) vihitään aina liturgiassa, mutta sen eri vaiheessa. Se, mihin liturgian vaiheeseen kukin vihkiminen sijoittuu, kertoo vihittävän palvelutehtävästä Kirkossa.

Apostolien teoissa (6:1-6) kerrotaan, että ensimmäiset diakonit asetettiin tehtäväänsä avustamaan apostoleja muun muassa avustusten jakamisessa. Diakonin tehtävä kirkossa ja jumalanpalveluksessa on siis avustava. Näin ollen diakoniksi vihitään eukaristian jälkeen – eli juuri ennen kuin hänen varsinainen tehtävänsä, eli ehtoollisen jakaminen alkaa.

Pappi vihitään ennen eukaristian toimittamista, koska sakramenttien toimittaminen piispan siunauksella on papin keskeisin tehtävä. Vihkimysliturgiassaan vastavihitty pappi osallistuu heti kiitosuhrin toimittamiseen.

Piispa taas vihitään liturgian alkuvaiheessa, eli ennen apostolin lähetyskirjeiden ja evankeliumin lukemista. Näin siksi, että piispa jatkaa apostolista tehtävää julistamalla evankeliumia, opettamalla ja valvomalla uskon puhtautta.

Se, että piispaksi vihkiminen tapahtuu liturgiassa ennen papiksi ja diakoniksi vihkimistä, osoittaa myös piispuuden olevan ylin pappeusaste: ortodoksisessa kirkossa vain piispa voi vihkiä pappeja ja diakoneita, ei toisin päin.

Kuvituskuva ylhäällä: Haminan piispa Sergein valkoinen mitra kuvattuna Uspenskin katedraalissa. Kuva: Vladimir Sokratilin

Juttun muokattu 15.1.2022 klo 21:47 vaihtamalla tuore pääkuva.

Valamon luostarin veljestö kokoontui 4.1. kokoukseen, jossa veljestön jäsenet valitsivat Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin läsnä ollessa luostarille uuden johtajan. Uudeksi igumeniksi valittiin arkkimandriitta Mikael (Nummela).

Luostarin eri toimihenkilöiden sekä johtokunnan toimikausien päättymisen vuoksi samassa kokouksessa valittiin luostarille myös varajohtaja, taloudenhoitaja, kirkkokalustonhoitaja, valvoja ja rippi-isä sekä johtokunnan jäsenet. Varajohtaja ja valvoja ovat vapaavalintaisia toimia. Muut mainitut toimet on pakollisia, eli niihin on valittava joku, mutta sama henkilö voidaan valita useampaankin toimeen.

Luostarin taloudenhoitajaksi valittiin luostarin johtajaksi valittu arkkimandriitta Mikael, kirkkokalustonhoitajaksi pappismunkki Aleksanteri, valvojaksi rovasti Stefan Holm ja rippi-isäksi rovasti Raimo Kiiskinen. Luostarin johtokunnan jäseniksi valittiin luostarin johtajan lisäksi pappismunkki Aleksanteri ja munkki Andreas.

Uusi igumeni asetetaan virkaansa sunnuntaina 23.1. toimitettavassa liturgiassa. Liturgian aikana piispa lukee igumeniksi asettamisrukouksen ja antaa uudelle igumenille mitran ja liturgian lopussa igumenin sauvan. 

Hyvin käytetty ainutkertainen elämä

Arkkimandriitta Mikael on kilvoitellut Valamossa vuodesta 2013. Ensimmäinen vierailu luostarissa osuu jo lapsuusvuosiin.

– Tulin vanhempieni kanssa ensimmäistä kertaa Valamoon, kun olin muistaakseni 8-vuotias. Jo tuon vierailun aikana ja sen jälkeen miellessäni heräsi ajatus, että ehkä minäkin saattaisin joskus olla munkki ja ehkä juuri täällä Valamossa, kertoo isä Mikael. 

Myöhemmin luostariajatukset palasivat aika ajoin mieleen elämän eri vaiheissa. 

– Opiskelin kauppatieteitä ja venäjää ja päädyin työskentelemään pankkialalla. Myöhemmin aloin töiden ohessa opiskella myös ortodoksista teologiaa – en tullakseni papiksi, vaan saadakseni kartutettua tietojani järjestelmällisellä tavalla opinto-ohjelman kautta. Silloin aloin yhä enemmän miettiä sitä, että ihmisellä on vain rajallinen aika elämää, ja halusin käyttää tuon ajan hyvällä tavalla. 

Lopulta isä Mikael otti ratkaisevan askeleen ja jätti työn pankissa. Tie ei kuitenkaan vienyt suoraan Valamoon.

– Aloitin kilvoitukseni Kulttuurikeskus Sofiassa, jossa ollessani minut vihittiin vuonna 2011 diakoniksi, viitankantajamunkiksi ja pappismunkiksi. Seuraavana vuonna minut vihittiin pieneen skeemaan.

Lopulta Valamon kutsu kävi ylivoimaiseksi.

– Luostarielämää suunnitellessani Valamo oli aina ollut mukana noissa ajatuksissa. Mielessäni oli myös muita vaihtoehtoja ulkomaita myöten, mutta koska Suomessa on olemassa tällainen perinteikäs luostari, niin päädyin siihen, että se on Suomesta kotoisin olevalle luonnollisin kilvoituspaikka. 

Pyhittäjäisien rukouksiin turvaten

Suuri osa isä Mikaelin tähänastisista kuuliaisuustehtävistä on liittynyt papilliseen palveluun. Hän on toiminut myös lukijana ja kanttorina ja opettajana Valamon opistossa. Monet ovat kohdanneet hänet luostarioppaana. Aikaa on jäänyt myös puutarhatöille ja ikonimaalaukseen.

Lisäksi isä Mikael on toiminut pitkään veljestön valitsemana luostarin varajohtajana ja taloudenhoitajana, joten siirtyminen luostarin johtoon ei ole mikään hyppy tuntemattomaan. Vastuun paino tuntuu silti raskaana. 

– Valamon luostarilla on pitkä historia ja sen aikaisempia johtajia muistellaan kunnioituksella. Tähän Valamon luostarin igumenien joukkoon tuleminen tuntuu hieman pelottavaltakin, mutta Jumalan apuun ja luostarin perustajien pyhittäjien Sergein ja Hermanin esirukouksiin turvaten katson luottavaisin mielin tulevaisuuteen.

Luostarin johtaja on vastuussa koko luostarin toiminnasta ja vaikka monet päätökset tehdäänkin yhteisesti, luostarin johtaja kuitenkin hyvin pitkälti määrittää suunnan. 

– Veljestön osalta luostarin johtajaa voi ajatella eräänlaisena perheenisänä, joka huolehtii perheen hyvinvoinnista. Luostarin varajohtajana olen igumenin poissaollessa näitä tehtäviä vähän harjoitellutkin, mutta vain lyhytaikaisesti, eikä varajohtaja tietenkään voi tehdä mitään pitkän aikavälin päätöksiä, vaan sellaiset tekee aina luostarin johtaja. On myös joitain asioita, joista luostarin johtaja vastaa, kuten kustannustoiminta ja näyttelytoiminta, joihin en aikaisemmin ole juurikaan osallistunut. Mutta uuden oppiminen on minusta aina ollut mielenkiintoista.

Kiinnostuksesta uuden oppimiseen kertoo kenties isä Mikaelin vaikuttava kielitaitokin. 

– Suomen ja ruotsin lisäksi selviän keskustelusta myös norjaksi, venäjäksi ja englanniksi niin, ettei erityisemmin tarvitse kiinnittää huomiota siihen, millä kielellä keskustelu käydään. Muita kieliä en sitten kovin hyvin osaakaan, mutta hätätilanteessa olen kyennyt käymään keskusteluja espanjaksi, italiaksi, kreikaksi, saksaksi, ranskaksi ja saameksi, mutta näiden kielten puhumista viimeiseen asti välttelen, koska en niitä kunnolla osaa.

Kilvoittelupaikka veljestölle, hengellinen keidas meille muille

Valamo on luostari, jonka taloudellinen toimeentulo on suurelta osin luostarissa vierailevien pyhiinvaeltajien ja matkailijoiden varassa. Luostarin johtajan onkin katsottava luostarin toimintaa sekä veljestön kilvoitteluelämän että talouden näkökulmasta.

– Talous on jo vuosikymmeniä ollut Valamon luostarille suuri haaste. Luostarilla on suuret kiinteistöt, joiden ylläpito maksaa paljon – remonteista puhumattakaan. Kiinteistömassan lisäksi taloudellisten haasteiden takana vaikuttaa suuri kausivaihtelu: kesällä luostarissa käy aina suuret määrät vierailijoita, mutta kesäkauden ulkopuolella kävijöitä on vähän. Olemme viime vuosina saaneet jo aikaan oikeansuuntaista kehitystä, mutta paljon on vielä tehtävää. 

Isä Mikael muistuttaa, että luostarin tärkein tehtävä on toimia luostarielämää kaipaavien kilvoittelupaikkana, ja kaiken kehityksen lähtökohtana täytyy olla se, että Valamo antaa luostarin asukkaille mahdollisuudet elää sellaista kilvoitteluelämää, jota varten he ovat luostariin tulleet.

– On tärkeää seurata veljestön hyvinvointia ja keskustelujen kautta selvittää veljestön ajatuksia. Ihan lähiaikojen haaste on myös se, että isä Sergein myötä luostarista lähtee pois yksi pappi ja laulutaitoinen veljestön jäsen. Uskon kuitenkin, että Jumalan avulla tähänkin tilanteeseen löydetään ratkaisut.

Yksi koko luostarin suurista ilonaiheista on se, että luostarielämästä kiinnostuneita on paljon ja että heidän joukossaan on myös paljon nuoria. 

– Vaikuttaisi siltä, että kiinnostus luostarielämää kohtaan on kasvamassa, ja sen perusteella voisi arvella, että luostariin tulee tulevaisuudessakin lisää uusia veljiä. Valamossa on tälläkin hetkellä uusia innostuneita kilvoittelijoita. Yleisellä tasolla voimme iloita siitä, että Valamossa meillä on kaikki tarvittava luostarielämää varten.

Vierailut Valamon luostarissa ovat olleet hengellisesti hyvin merkittäviä lukemattomalle määrälle maailmassa eläviä ihmisiä – niin ortodokseille kuin muillekin. 

– Toivon että näin tulee olemaan myös jatkossa. Valamo on pyhä paikka, ei niinkään meidän Valamossa nyt kilvoittelevien vuoksi, vaan siksi, että luostarissa on ennen meitä rukoillut suuri joukko pyhiä munkkeja, ja myös luostarissa säilytettävien pyhäinjäännösten ja ikonien kautta. Luostarissa vierailijoilla on mahdollisuus tuntea pyhyyden kosketus, ja joillekin lyhytkin vierailu voi muuttaa koko elämän suunnan. Veljestö toivottaakin vierailijat edelleen lämpimästi tervetulleiksi luostariin rukoilemaan yhdessä veljestön kanssa ja kokemaan luostarin rauhaa saadakseen voimia elämäänsä.

Juttu on julkaistu ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon ort.fi -sivuilla.

Ilomantsin Hömötin kylässä syntynyt ja Tuupovaaran Sonkajanrannalla asuessaan ortodoksisena uskonnonopettajana ja aktiivisena kansanvalistajana elämäntyönsä tehnyt Johannes Vasileinpoika Karhapää (1884–1918) liitettiin ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon vuonna 2019. Hän sai silloin nimen pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Pyhän maalliset jäännökset on haudattu Karhapäitten sukuhautaan ikiaikaiseen Kokonniemen kalmistoon Ilomantsissa.

Johannes Karhapään hautajaiset järjestettiin 103 vuotta sitten Ilomantsin kirkolla. Hänen hautajaispäivänsä on toisen valonkantajan ja uskonsa vuoksi tapetun eli pyhän neitsytmarttyyri Lucian päivä 13. joulukuuta.

– Tänä vuonna muistimme päivää tekemällä pienen seurueen voimin pyhiinvaellusretken. Kävimme pyhän profeetta Elian kirkon luona llomantsissa ja sieltä menimme valontuojaksikin kutsutun pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen haudalle, kertoo Karhapään sukuun kuuluva Anne-Mari Tiainen.

Vuoden pimeimpään aikaan tehty pyhiinvaellus oli monella tavalla valoisa ja siitä jäi vahva tunne, että valo ei enää vähene.

– Olen pannut merkille, että sukulaisten lisäksi Karhapäitten haudalla on viime vuosina alkanut vierailla jonkin verran muitakin pyhiinvaeltajia. Kävijöiden tuomat kynttilät valaisevat joskus hautapaikkaa, ja kesällä sitä koristavat silloin tällöin tuoreet kukkaset. Aikaisemmin ainoastaan Johanneksen Kajaanissa asuva sukulainen Aira Karhapää hoiti ja kaunisti hautaa joka kesä yli 40 vuoden ajan. Lisäksi hän järjesti haudalla vuonna 1995 ensimmäisen Johanneksen muistopalveluksen nykyisen emerituspiispa Panteleimonin kanssa. Mukana olivat myös munkki Efraim ja Hilkka Kuusela eli ”Pogostan Hilkka”.

Metropoliitta Panteleimon painotti Aamun Koitossa vuonna 2005 julkaistussa ”Unohdettu hauta” -kirjoituksessaan, että Johannes Karhapää on marttyyri ja tätä unohdettua uskonsankaria pitäisi muistaa enemmän. Nykyisin Iljan praasniekan aikaan ja muulloinkin pidetään Kokonniemessä ja pyhän Elian kirkossa palveluksia pyhän Johanneksen muistoksi.

Isoisien opastamina

Johannes Karhapään hautajaiskuva on otettu vuonna 1918 Ilomantsin kirkon pohjoispuolen seinustalla.

– Ottamassamme uudessa kuvassa Johanneksen sukulainen Jorma Karhapää seisoo samalla paikalla, missä hänen isoisänsä Matti Karhapää on vanhan hautajaiskuvan mukaan seisonut, kertoo Tiainen.

−Siinä se on Ukko-Matti kirkon seinustalla seissyt ja ollut sukulaismiestään, syyttömänä murhattua Johannesta kunniallisesti hautaan saattamassa, miettii puolestaan Jorma Karhapää ja jatkaa:

−Ei ole Ukko-Matti osannut aavistaa, että satakunta vuotta myöhemmin Johannesta kunnioitetaan pyhänä miehenä, ja me käymme pyhiinvaeltamassa hänen jalanjäljillään menneitä aikoja ja tapahtumia muistelemassa.

Anne-Mari Tiainen jatkaa hautajaismuistelua:

−Ukkini Nikolai Karhapään kertoman mukaan Airion Jaakko on soittanut kirkonkelloja Johanneksen hautajaisissa tavallista kovempaa ja sanonut, että ”pitäähän se miehelle viimeinen matka”.

Johanneksen kuukausia vankeudessa virunut ja henkisesti murtunut veli Jaakko ei pelon takia osallistunut hautajaisiin.

– Hän joutui vielä pitkään kansalaissodan jälkeen pelkäämään, että hänet taas vangitaan ja ehkä tapetaankin kuten veljensä. Muitakin Karhapään sukuun kuuluneita on pelon ja vainon vuoksi jäänyt pois Johanneksen hautajaisista, kertoo Tiainen.

Naapuritalon isäntä Jaakko Sissonen kuljetti Johanneksen kotona puhdistetun ja arkkuun kauniisti laitetun ruumiin Sonkajanrannalta hevosella ja reellä Ilomantsiin haudattavaksi. Alkumatka ajettiin Sonkajanrannanjärven jäätä pitkin.

Suomen kansalaissodan jälkeisten levottomien aikojen vuoksi hautajaisia ei uskallettu pitää sisällä Ilomantsin ortodoksisessa kirkossa. Toisaalta useita kuukausia joukkohaudassa maannut ruumiskin on ollut niin huonossa kunnossa, ettei sitä ole oikein voitu viedä kirkkoon.

Johannesta tukeneiden ja Hömötissä asuneiden Dimitri ja Sandra Huurinaisen tyttären Niina Saavalaisen kirjeestä vuodelta 1988 löytyy muistelus hautajaisista: ”Muistan selvästi sen ajan kun Johannes Karhapäätä haudattiin. Lienee siitä aikaa. Satoja hevosia oli jonossa kirkolle mennessä saattajineen.”

Uusi pyhä synnyttää pyhiinvaelluskulttuuria

Tiainen kertoo useamman henkilön esittäneen toiveen, että Suomessa kehitettäisiin nyt uusien pyhien myötä myös uutta pyhiinvaelluskulttuuria.

Pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen elämään liittyviä pyhiinvaelluskohteita ovat esimerkiksi syntymäkodin paikka Ilomantsin Hömötissä, asuintalon paikka ja hänen rakennuttamansa kirkko Tuupovaaran Sonkajanrannalla, teloituspaikka ja punaisten joukkohauta Joensuun Siilaisilla sekä Karhapäitten sukuhauta Ilomantsin Kokonniemessä.

Muutamissa näistä samalla seutukunnalla sijaitsevista paikoista pidettiinkin muistopalveluksia Johanneksen kanonisointijuhlallisuuksien yhteydessä.

−Pyhiinvaellus on matka, mutta siinä ei ole olennaista kuljettavan matkan pituus. Lyhytkin vaellus voi riittää rauhoittumiseen, ajatusten keskittämiseen ja tärkeiden asioiden äärelle syventymiseen. Pyhiinvaellushan on ennen kaikkea matka omaan sisimpään, muistuttaa Tiainen.

Pieniä pyhiinvaelluksia rukoushetkineen ja muistoaterioineen on ”karhapääläisten” kesken pyhän Johanneksen jalanjäljille jo tehty, sillä suku haluaa vaalia hänen muistoaan elävänä. Karhapään suvun jäsenten ehdotuksesta Joensuun ortodoksinen seurakunta ja Pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen seura järjestivät viime heinäkuussa ristisaaton Karhapään kotikylässä Sonkajanrannalla.

Monikymmenpäinen joukko vaelsi kirkonrakentaja-Johanneksen kulkemaa reittiä ja suurelta osin myös hänen aikaansaamaansa tietä pitkin Karhapään työn hedelmänä nousseen pyhän naisprofeetta Hannan kirkolta Karhapäänvaaralle, Jaakko ja Johannes Karhapään entiselle kotitilalle. Veljesten kotitalosta on jäljellä enää joitakin paikoiltaan pois siirrettyjä sokkeli- ja rappukiviä.

Syntymäkodin paikka Kaunisvaarassa

Kesällä 2021 muutamia Karhapään sukuun kuuluvia ja muita kiinnostuneita teki pyhiinvaelluksia Johannes Karhapään syntymäkodin paikalle, Ilomantsin Hömötin kylässä olevalle Kaunisvaaran tilalle. Se ei ole enää Karhapäitten omistama, mutta nykyinen omistaja suhtautuu myönteisesti pyhiinvaelluksiin ja niihin liittyvään toimintaan maillaan.

−Sieltä hieman vaikeakulkuisen matkan päästä kuusikon keskeltä löytyivät kaikki rakennusten paikat, kuten seppäsukumme miesten vanhan työhuoneen eli pajan pohja ja navetan jämerä kivinen alaosa. Pyhän miehen syntymäkodin kivirappusten ylimpään askelmaan Lauri Karhapää hakkasi taltalla merkinnän ”JOHANNES 1884”, selostaa Jorma Karhapää.

−Oli vaikuttavaa käydä Johanneksen syntymäpaikalla ja sukumme juurilla, esi-isiemme mailla. Siellä on ollut Karhapäitten tämän sukuhaaran kantatila ainakin 1700-luvulta asti. Lauri osasi kertoa hyvin paljon mielenkiintoista tietoa ja eloisia tarinoita Kaunisvaaran tilasta, Jorma Karhapää jatkaa.

Johannes Karhapään kanonisoinnin jälkeen, syksystä 2019 lähtien pieni joukko Karhapään sukuun kuuluvia ja muitakin hartaita seurakuntalaisia on kokoontunut liki joka sunnuntai Sonkajanrannan kylässä sijaitsevaan pyhän naisprofeetta Hannan kirkkoon toimittamaan pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen muistoksi akatistosta. Aktiivinen, yleensä alle kymmenpäinen joukko lukee ja laulaa pyhän Johanneksen kunniaksi kirjoitetun akatistoshymnin, joka kuvailee runollisessa muodossa Johanneksen maallisia elämänvaiheita ja hänen siirtymistään taivaallisten esirukoilijoiden joukkoon.

Teloitettiin sisällissodan uhrina

Johannes Karhapää tapettiin Suomen kansalaissodan melskeissä vuonna 1918 ortodoksisen uskonnon puolesta toimimisensa vuoksi, mutta taustalla olevat asiat ovat hyvin monisyisiä. Johanneksen ”synneiksi” laskettiin se, että hän oli hakenut ja saanut Venäjältä tukea erityisesti kotikylänsä Sonkajanrannan hyväksi ja hankkinut sinne koulun, kirkon ja tien.

Johannes Karhapään murhaaminen liittyi Suomen silloiseen poliittiseen tilanteeseen. Suomi oli ollut Venäjän keisarin alainen suuriruhtinaskunta ja suomalaiset ortodoksit olivat kuuluneet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kansallisuusaatteen voimistuttua ortodoksisuus yhdistettiin negatiivisessa mielessä venäläisyyteen. Myöhemmin historian tutkijatkin ovat todenneet, että Karhapää oli vakaumuksellinen ortodoksi, jolla ei ollut poliittisia tavoitteita. Hän oli tsaarin vallan kannattaja, eikä siis ”punikki” tai bolsevikki.

Suomen itsenäistymisen jälkeen syttyneen kansalaissodan melskeissä 33-vuotias Johannes Karhapää ammuttiin punaisten joukkohautaan Joensuun Siilaisilla. Häntä oli syytetty venäläisten kanssa vehkeilystä ja vastustajat olivat nimitelleet Karhapäätä ”ryssän kätyriksi”. Hänen elämänsä päättyi ampumalla tehtyyn telotukseen yön pimeydessä joskus maalis-huhtikuussa 1918. Hautakiveen on merkitty hätkähdyttävän voimakas ilmaisu ”MURHATTU JOENSUUSSA”, mutta nimenomaan se on totuus Johannes Karhapään kohtalosta: hänet murhattiin syyttömänä ja ilman oikeudenkäyntiä.

Pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen perintö

• Älä riitele
• Etsi sovintoa
• Anna anteeksi

”Sielunvihollisen riehuessa ja yllyttäessä veljen veljeään vastaan sinä, pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes, jouduit petollisten ihmisten käsiin, jotka vihansa tähden syöksivät lukuisia ihmisparkoja kuolemaan ja hautaan.” (Ote akatistoshymistä pyhälle marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaiselle)

Ylhäällä pääkuvassa koverolainen Jorma Karhapää ja ilomantsilainen Lea Tykkyläinen sukulaistensa Karhapäitten haudalla Kokonniemen kalmistossa Johanneksen hautajaispäivän muistohetkessä 13.12.2021. Kuva: Anne-Mari Tiainen

Joulukuun 16. päivä 2021 tulee kuluneeksi 20 vuotta Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon virkaanasettamisesta. Juhlaa vietetään merkkipäivää edeltävänä sunnuntaina 12.12.2021 Uspenskin katedraalissa klo 10 toimitettavassa juhlaliturgiassa. Voit seurata arkkipiispa Leon toimeen asettamisen merkkipäivän liturgiaa verkossa. (Avaa uuden sivuston)

Alkuperäisen suunnitelman mukaan liturgian jälkeen oli tarkoitus siirtyä kaikille yhteiselle juhlalounaalle Helsingin kaupungintalon ravintolaan. Koronatilanteen heikkenemisen vuoksi lounastarjoilua ei kuitenkaan voida järjestää riittävän turvallisesti edes koronapassin avulla.

Tartuntojen ehkäisemiseksi myös kirkossa noudatetaan enimmäishenkilömäärärajoituksia. Merkkipäivän vuoksi palvelukseen on kutsuttu laajasti hiippakunnan papistoa ja kirkon sekä hiippakunnan luottamushenkilöitä. Lisäksi arkkipiispa vihkii liturgiassa Joel Haahtelan ipodiakoniksi ja diakoniksi ja myös vihittävän läheisille on varattu tilaa kirkkoon. Haahtelan kirjasuosikkeihin liittyvä haastattelu julkaistiin Aamun Koitossa kesällä 2021.

Käytännössä kutsuvieraat tulevat tässä tilanteessa täyttämään noin 90% käytettävissä olevista paikoista. Kaikkien turvallisuutta ajatellen kirkkoon tullaan ottamaan vain sen verran ihmisiä kuin sinne kutsuvieraiden saapumisen jälkeen vielä rajoitusten puitteissa mahtuu. Tämä on syytä huomioida jo kyseisen sunnuntain kirkkomatkaa suunnitellessa. Normaalisti lisätilaa löytyisi kirkon kryptasta, mutta se on valitettavasti edelleen suljettuna sähköremontin jatkumisen vuoksi.

Liturgia toimitetaan Helsingissä samana päivänä myös Myllypuron kappelissa (kello 9) ja Pyhän Kolminaisuuden kirkossa (kello 10). Liisankadun Kotikirkossa toimitetaan englanninkielinen liturgia kello 10. Liturgia toimitetaan samana aamuna myös Tikkurilan, Tapiolan ja Klaukkalan kirkoissa – kaikissa kello 10 alkaen. Myös Kirkkonummella Pokrovan kirkossa toimitetaan sunnuntaina liturgia kello 10.

Pirkanmaan Lehtitalo on julkaissut 8.12. arkkipiispa Leon merkkipäivähaastattelun (Avaa uuden sivuston).