Kun Nurmeksen ortodoksisessa kirkossa vietettiin 24.10.2020 Kaikkien murheellisten ilo -ikonin juhlapäivää, kirkossa toimitettiin akatistospalvelus Kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle. Ikoni sai ylleen pääliinan ja verhon eli ubruksen ja pelenan. 

Kirkossa oleva ikoni on lähtöisin Kyyrölän ortodoksisesta seurakunnasta Karjalan kannakselta. Se on maalattu 1800 luvun lopulla ja otettu käyttöön 24.10.1851. Evakuoinnin jälkeen kirkkohallitus lahjoitti ikonin Elomäen pyhän Johannes Kastajan tsasounaan, josta se turvalliisuusyistä muutama vuosi sitten siirrettiin Nurmekseen Pietarin ja Paavalin kirkkoon.

Ikonien koristelu tekstiilein on hyvin vanhaa perua. Tietoja siitä on löytynyt jo 300-900 -luvuilta vanhoista dokumenteista.

Näistä materiaaleista ikonimaalari, munkki Stefanos ja juukalainen ompelija Lea Saarimaa alkoivat suunnitella ikoniliinoja Kaikkien murheellisten ilo -ikonille. Koronan takia käyttöönotto siirtyi vuodella eteenpäin.

Lea Saarimaa kertoo, että hän oli kiinnostunut ikonitaiteesta ja ortodoksisen kirkon tekstiileistä jo vuosikymmeniä sitten. Tietoutta hän haki Valamon luostarin kursseilta ja kirjallisuudesta, kirkkomuseosta sekä opiskelemalla erilaisia tekniikoita. Kirjaillut pääsiäismunat, silkki- ja helmikirjaillut ikonit sekä ikonimaalaus ovat tulleet hänelle tutuiksi vuosien varrella.

Hautakuvapeite arkkipiispalle

Lea on tehnyt muun muassa hautakuvapeitteen arkkipiispa Leon pyhäkköön sekä analogiliinan munkki Stefanoksen tsasounaan.

Ubruksen eli ikonin pääliinan sekä pelenan eli verhon ompelu oli kuitenkin uutta ja haasteellista. Ikoni mitattiin, ja Lea Saarimaa lähetti jokaisesta työvaiheesta valokuvat munkki Stefanokselle tarkistettavaksi.

Pelena reunustettiin okran värisellä sametilla ja kiinnitettiin myöhemmin ikonin alaosaan. Myös ubrus tehtiin vanhoista tekstiileistä. Se on noin neljä metriä pitkä liina, jonka päihin on ommeltu samettiosat, ja koko liina on reunustettu samettitereellä. Ubrus on kirjottu vanhoilla koristeilla, kultakirjonnalla ja napeilla, ja sen päihin on liitetty vanhat tupsut. Ikoni liinoineen on nyt saanut arvoisensa paikan Pietarin ja Paavalin kirkossa, jossa seurakuntalaiset voivat käydä sytyttämässä tuohuksen ja hiljentyä rukoukseen sen äärellä.

Pääkuvassa ompelija Lea Saarimaa valmiin ja paikoilleen asetetun tekstiilin vierellä Pietarin ja Paavalin kirkossa Nurmeksessa.

Maallikkopalvelusten lisäämisestä seurakunnissa on puhuttu vuosikausia. Seurakunnissa ja Valamon luostarissa on järjestetty lukijakursseja, mutta rohkeita ja sitoutuneita ehdokkaita on ollut harvassa toimittamaan palveluksia omassa seurakunnassa.

Orastavaa mielenkiintoa maallikkopalveluksiin on kuitenkin viime vuosina syntynyt. Uranuurtajana on ollut pielavetinen Anna-Liisa Koslonen, joka on toimittanut maallikkopalveluksia joka viikonloppu 10 vuoden ajan Pietarin ja Paavalin kirkossa. Kesäkuukaudet hän on malttanut levätä.

– Isännöitsijäpäivillä vuonna 2011 keskusteltiin muiden isännöitsijöiden kanssa siitä, että kun seurakuntien yhdistyessä papilliset palvelukset väistämättä vähenevät, niin jotain täytyisi keksiä tilalle. Silloin kiinnostuin maallikkopalveluksista.

Jyrki Ojapellon pitämälle lukija- ja maallikkopalveluskurssille osallistui puolisenkymmentä kiinnostunutta, mutta pian Anna-Liisa oli yksin.

– Harjoittelin Jyrkin kanssa yhdessä ja syksyllä 2011 oli ensimmäinen palvelus. Keväällä Jyrki oli vielä mukana, mutta sen jälkeen olen toimittanut yksin.

Anna-Liisa Koslonen on toimittanut palveluksia niinä viikonloppuina, jolloin ei ole ollut papillista palvelusta. Lauantaisin hän toimittaa ehtoopalveluksen tai akatistoksen ja sunnuntaisin hetkipalveluksen. Lauantaisin rukoilijoita on yleensä vähemmän.

Kuten aina jumalanpalveluksiin, Anna-Liisa pitää valmistautumista tärkeänä.

– Katson seuraavan palveluksen tekstit huolella ja kyllä se vaatii rohkeutta, että uskaltaa mennä seurakuntalaisten eteen lukemaan. Se on vastuullinen tehtävä, kun seurakuntalaiset tulevat rukoilemaan ja kuuntelemaan.

Syyskuussa palvelukset jatkuvat jälleen.

– En osaa sanoa miksi se on minun juttuni. Pidän tästä ja pitää olla kiitollinen, että olen saanut toimittaa. Jumala on antanut voimia ja rohkeutta.

Seurakuntien yhdistyessä jumalanpalvelusten määrä väistämättä vähenee. Maallikkopalvelusten toimittaminen on mielekäs tapa saada pyhäkkö eläväksi myös muuna aikana.

Pielaveden lisäksi maallikkopalveluksia on toimitettu viime vuosina ainakin Kuopiossa, Nilsiässä, Suonenjoella, Iisalmessa ja Karvoskylässä.

Maallikkopalveluksista kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä seurakuntansa kanttoreihin ja pyytää lukijakurssin järjestämistä. Maallikkopalvelusten tekstejä löytyy www.ortodoksi.net (Avaa uuden sivuston) -sivustolta.

Pyhien Pietarin ja Paavalin praasniekkaa juhlitaan 28.-29.6. Pielavedellä, Tuusniemellä ja Rautalammin Puroniemessä.

Pääkuvassa Anna-Liisa Koslonen.

Jyväskylän ortodoksisessa seurakunnassa toimiva käspaikkakerho lahjoitti juhlasalin Pyhän Kolminaisuuden ikonia koristamaan seitsemän metriä pitkän käspaikan, jonka isä Timo Mäkirinta siunasi käyttöön pääsiäisajan päätöspäivänä 12.5. Kiitollisissa sanoissaan hän mainitsi kuinka käspaikkakerholla on tärkeä tehtävä paitsi kauneuden luomisessa, myös käspaikan vanhan, rituaalisen perinteen säilyttämisessä ja välittämisessä. 

Uuden käspaikan kankaan kutoi Kaisa Pahkala, ja sen valmisti kerhon ensimmäinen opettaja, 87-vuotias Julia Salminen.

Tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativa kuva-aihe on tehty perinteisellä etupistokirjonnalla. Alun perin Kansallismuseon kokoelmiin kuuluneen, Itä-Karjalasta peräisin olevan mallin mukaelman keskeisenä aiheena on elämänpuu iloineen ja suruineen. Surua ilmaisevat oksat painuvat alaspäin ja iloa ilmaisevat oksat kohottuvat ylöspäin. Käspaikan karjalaiset kukkilinnut puolestaan symboloivat valoa ja rakkautta ja toimivat viestintuojina tuonpuoleisesta.

Rituaaliesine ja taidonnäyte

Käspaikka on pitkä ja kapea, päistään kirjailtu pyyheliina, mutta myös rituaaliesine, johon liittyy kansanomaisia tapoja ja uskomuksia. Se on ollut karjalaisen naisen käsityötaidonnäyte, joka on kulkenut suvussa arvokkaana perintönä ja kerännyt käytössä pyhyyttä ja parannusvoimaa. Ortodoksisissa kirkoissa käspaikkoja käytetään ikoniliinoina liturgisten tekstiilien rinnalla.

Jyväskylän seurakunnan käspaikkakerhon toiminta alkoi vuonna 2007. Se kokoontui aluksi Julia Salmisen kotona ja syksystä 2015 alkaen ortodoksisen kirkon ikoniluokassa. Julian toimiessa vapaaehtoisena opettajana käytännön asioista on huolehtinut Katriina Leino. Nykyisin kerran kuussa kokoontuvan kerhon toiminta jatkuu Anna-Maija Keurulaisen ja Marja-Leena Jurvasen johdolla. Kerhossa opiskellaan käspaikan historiaa ja tutustutaan vanhoihin ja uusiin kirjontatapoihin.

Opinto-ohjelmaan kuuluu kankaiden ja mallin valinta, etupistokirjonta, erilaiset pitsimallit ja omien kirjontamallien suunnittelu.

Lukuisten kirkolla järjestettyjen näyttelyiden lisäksi kerholaisten töitä on ollut esillä muun muassa Lappeenrannan kirkkopäivillä sekä Suomen käsityön museon näyttelyssä vuonna 2013. Viimeksi mainittu näyttely huomioitiin myös Yleisradion uutisissa. Vuonna 2016 Julia Salminen esitelmöi käspaikoista käsityön museossa, ja tilaisuuteen liittyi kerholaisten työnäytös.

Pääkuvassa Julia Salminen.

Joensuun Rantakylässä Rissasten kodissa eletään rauhallista elämää ja tulevaisuuteen katsotaan iloisella mielellä, vaikka 90-luvun lopulla sattui tapaturma: Päivi Rissanen loukkasi vasemman jalkansa, joka jouduttiin lopulta amputoimaan vuonna 2020. Puoliso Erkki Rissanen toimii nykyään omaishoitajana ja huolehtii Päivin avustamisesta päivittäisissä asioissa.

Päivi Rissanen, 63, muutti Imatralta vuonna 1977 Joensuuhun opiskelujen merkeissä. Päivi on syntyjään joensuulainen ortodoksi. Uskonnollisesta kasvatuksesta huolehti luterilainen äiti, joka ohjasi kolme tytärtään juhlapyhinä ortodoksiseen kirkkoon.

– En nuorempana ollut ortodoksisuudesta kovinkaan kiinnostunut, mutta tällä hetkellä tilanne on toisin. Kaikki ortodoksisuuteen liittyvä kiinnostaa kovasti”, Päivi toteaa. Myös Päivin puoliso Erkki Rissanen, 68, kunnioittaa ortodoksisen kirkon tapoja, vaikka kuuluukin evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Päivi ja Erkki tapasivat ensimmäisen kerran luterilaisen kirkon järjestämässä pikkujoulujuhlassa Lucian päivänä 13.12.1993. Päivi muistaa, että juhlassa oli vapaita sulhasehdokkaita, vaikka kuinka paljon.

– Heti, kun asetuin kahvipöytään istumaan, niin kaksi nuorta miestä istui viereeni, Päivi muistelee.

Paljasjalkainen joensuulainen Erkki löysi kutsumuksen taiteesta. Kansakoulun jälkeen hän osallistui taidekursseille vuosina 1976 ja 1977. Erkki hankki kohopaineprässin puupiirrosten painamiseen. Prässin kanssa työskentely on täysin mekaanista työtä.

– Se on raskas prosessi, ja runsaiden sivumäärien painaminen on työlästä, Erkki toteaa.

Erilaisten apurahojen turvin Erkki on pystynyt rahoittamaan taiteen harjoittamista, mutta viime vuosina prässin käyttö on jäänyt vähemmälle.

Dramaattinen käänne jäällä

Yli kaksikymmentä vuotta sitten Päivi kaatui jäätiköllä ja loukkasi jalkansa. Jäällä sattunut haaveri johti moniin leikkauksiin ja lopulta jalka yritettiin jäykistää. Kristuksen kärsimysten päivänä, suurena perjantaina 2020, Päivi kaatui selälleen, ja ruuvein vahvistettu jalka murtui kolmesta kohtaa ja vahingoittui sen verran kohtalokkaasti, että jalka jouduttiin amputoimaan toisena pääsiäispäivänä.

Erkki on hoitanut puolisoaan ensimmäisestä kaatumisesta lähtien, ja on vuodesta 2018 toiminut virallisesti Päivin omaishoitajana.

 – Meillä on harvoin riitoja Erkin kanssa. Edellisen kerran vasta eilen! Päivi kiusoittelee miestään, ja saamme kiherretyksi hyvät naurut.

Ihan vakavissaan Päivi kehuu Erkkiä omaishoitajana.

– Hän on täsmällinen, tarkka ja ennen kaikkea luotettava. Hän ei jätä minua koskaan yksin rimpuilemaan.

Ajatus omaishoitajuudesta syntyi avioparin välillä, kun tehtävään vaadittavat kriteerit täyttyivät. Omaishoitajuuden tehtävistä maksetaan korvausta tehdystä työstä, ja omaishoitajille tarjotaan koulutusta ja neuvontaa. Joensuun sairaanhoitopiiri saa Päiviltä ja Erkiltä ylistystä ja kiitosta.

– Kenties omaishoitajuuden ainut kielteinen puoli on siinä, ettei puolisolla ole runsaasti vapaa-aikaa omille harrastuksille, Päivi tuumaa.

Erkki ei vaikuta olevan tilanteesta kovinkaan pahoillaan, vaan virkkaa myönteiseen sävyyn: – Työt ovat lähellä. Saa olla kotona ja tehdä kotona asioita. Siitäkin voidaan olla tyytyväisiä, että palvelut ovat tässä lähellä. Rissasten tukiverkostoon kuuluu paljon ystäviä. Päivi kertoo soittelevansa parille ystävälleen lähestulkoon päivittäin. Erkillä puhelin pirisee harvemmin.

Rissaset haaveilevat terveydestä ja yhteisistä elinvuosista. Erkki on kiitollinen siitä, että on jaksanut tähän asti hoitaa kotitöitä ja puolisoaan. Päivi vakavoituu ja herkistyy hieman.

– Olen kiitollinen tuosta Erkistä. Olen pikkuhiljaa alkanut tottua tähän tilanteeseen, ja se on tämän (Erkin) ansiota,.

Päivi nielaisee viimeiset sanat, mutta kaikki keittiöpöydän äärellä tietävät, kehen kiitokset kohdistuvat.

Pääkuvassa ylhäällä: Päivi ja Erkki Rissanen

Korona-ajan YouTubessa striimattujen jumalanpalvelusten lähetyksissä vilahtaa toisinaan myös Eetu Karjalainen, joka on avustanut paitsi itse lähetysten suhteen, myös ”portsarina” ehtoollisrukoushetkien yhteydessä.

Kuka olet ja mistä tulet?
Olen Eetu Karjalainen, vuonna 1992 syntynyt informaatiotutkimuksen (eli kirjastotätitieteiden) opiskelija Oulun yliopistossa. Olen syntynyt ja kasvanut Oulunsalossa. Nykyään asustelen Oulun Heinäpäässä, en siis kovinkaan kaukana katedraalista. Ortodoksi olen ollut vähän päälle kolme vuotta: minut liitettiin Kirkkoon vuoden 2018 Lasaruksen lauantaina.

Millaisissa tehtävissä palvelet seurakunnassa?
Olen vähän niin kuin Oulun seurakunnan työntekijöiden ”apukäsi”. Avustan siis jumalanpalveluksissa pienissä tehtävissä, mikä on toivottavasti enemmän helpottanut kuin vaikeuttanut papiston ja muiden työntekijöiden työtaakan jakamista: soitan kirkonkelloja, korona-aikaan toimin ”portsarina” eli päästän seurakuntalaisia sisälle katedraaliin väkimäärärajoitusten puitteissa, toisinaan huolehdin YouTube-striimauksesta, välillä olen saanut toimia ponomarinakin alttarissa. Tarvittaessa olen auttanut myös siivoamisessa, järjestelyhommissa ja kukkien kastelussa.

Mikä sai sinut mukaan vapaaehtoistoimintaan?
Kun korona-aika ja kirkkojen täyssulku alkoivat vuoden 2020 keväällä, jäin minäkin muiden seurakuntalaisten tavoin kotiin pyörittelemään peukaloitani ja ihmettelemään jumalanpalveluksia YouTube-striimien kautta. Syksyllä jumalanpalveluksia alettiin kuitenkin jo varovasti availla ja Oulunkin katedraaliin pääsi sisälle tietty määrä ihmisiä kerrallaan. Kirkkoherramme isä Marko katsoi parhaaksi, että katedraalissamme olisi ”portsari”, joka vähän valvoisi, että jumalanpalvelusten väkimäärä pysyisi sovituissa rajoissa. Aktiivisena jumalanpalvelusten kävijänä minulle tällainen ”nakki” kyllä passasi. Myöhemmin portsarihommat ovat tosiaan laajentuneet myös muihin toimiin, kuten kirkonkellojen soittoon, joka on osoittautunut hyvinkin hauskaksi hommaksi.

Mitä vapaaehtoistyö sinulle merkitsee tai antaa?
Ortodoksien uskonyhteisö on minulle tärkeä, vähän tunteellisesti sanoen kuin toinen perhe. Katedraali sekä seurakuntatalo ovat läheisyytensä vuoksi minulle kuin toinen koti, joissa tulee vietettyä paljon aikaa, ja joiden ohi tulee joka päivä käveltyä, Tuntuu siis luonnolliselta antaa yhteisöni hyväksi omaa aikaani ja työpanostani, joita minulla kyllä riittää.

Kuinka olet kokenut korona-ajan?
Olen kuullut monia surullisia tarinoita, miten korona-ajan sulut ovat koetelleet ihmisiä ja panneet monen suomalaisen elämän aivan mullin mallin, joten tässä valossa totean ehkä vähän häveten, että omaan elämääni korona-aika on vaikuttanut verrattain vähän. Maisteriopinnoissani olen muutenkin sellaisessa vaiheessa, ettei minulla ole paljoa asiaa Linnanmaan kampukselle; opiskeluni on ollut lähinnä omatoimista puurtamista gradun ja esseiden parissa. Jumalanpalveluselämään koronasulut vaikuttivat aluksi merkittävästi, kun kirkkoon ei päässyt ollenkaan, mutta onneksi sittemmin kirkon ovia on pidetty auki aina tilanteen mukaan. Ikonimaalauksen harrastamiseen koronasulut ovat kenties vaikuttaneet merkittävimmin: kuluneen kevään aikana ei ole voitu järjestää ikonikursseja eikä -kerhoja. Myös viime syksynä aloittamani vienankarjalan kerho on ollut telakoilla kuluneen kevään ajan, joskin vienankarjalan verkkokurssi on tuonut ´ suurta iloa kevääseen. Mutta jumalanpalvelusten ja harrastekerhojen ulkopuolella minulla tulee muutenkin istuttua tietokoneen äärellä erinäisissä Internetin keskusteluryhmissä jutellen, olipa korona-aika tai ei, ja tähän aktiviteettiin korona-ajalla ei ole ollut merkittävästi vaikutusta.

Vaikka et opiskele yliopistossa teologiaa, olet tehnyt tutkimusta varsin kirkollisista aiheista, katekumeenityöstä ja rukouksesta. Kerro hieman miksi ja millaisia tuloksia tutkimuksesi ovat tuottaneet?
Pääaineenani on tosiaan informaatiotutkimus, joka tutkii informaation kulkemista ihmisten välillä sekä informaation säilytystä, esimerkiksi miten kirjastot säilyttävät tietoa. Olin liittynyt ortodoksiseen kirkkoon vähän ennen kuin aloitin maisteriopintoni ja gradutyöni suunnittelua, joten minussa heräsi kiinnostus, miten voisin tutkia uskovien ihmisten ns. informaatiokäyttäytymistä oman tutkimusalani viitekehyksessä. Tutkimusmenetelmien kurssilla toteutin ortodoksisen kirkon katekumeeniopetukseen osallistuneille kyselyn, jossa tutkin minkälaisten tiedonlähteiden ja -kanavien kautta he ammentavat tietoa ortodoksisesta kirkosta ja uskosta. Informaatiotutkimuksen uskonnollista tiedonhankintaa koskevia tutkimusartikkeleita tarkastellessani huomasin, että monelle uskovalle rukous on tärkeä tiedonlähde, mikä kuulostaa ainakin omasta mielestäni luonnolliselta: onhan rukous kommunikaatiota Jumalan kanssa. Olen siis päättänyt tutkia gradussani, miten tämä informaation kulkeutuminen rukouksessa tapahtuu käytännössä.

Kyselyjäni tehdessä on ollut mielenkiintoista todeta omankin tutkimukseni kautta tiettyjä väestötieteellisiä tosiasioita, joista olen aiemmin lukenut muiden tutkimuksista tai joita olen itse havainnoinut: esimerkiksi että yleisesti ottaen vanhemmat ihmiset ja naiset ovat uskonnollisesti aktiivisempia kuin nuoremmat sukupolvet ja miehet. Kyselyni ovat kirvoittaneet myös monia ilmaisemaan omia mielipiteitään uskonnollisista kysymyksistä tai ortodoksisen kirkon tilasta Suomessa, mikä on ollut mielenkiintoista luettavaa.

Mikä kirkossa on itsellesi tärkeintä?
Sakramentaalinen yhteys. Kirkon sakramenttien kautta me pääsemme osallisiksi Itsensä Kristuksen armovoimasta sekä Ruumiista ja Verestä. Ja paino on tosiaan sanalla ”me”: Kirkko on ennen kaikkea myös yhteisö. Me kaikki ortodoksiset kristityt kuljemme yhdessä samaa kilvoituksen polkua, toinen toistamme tukien. Tämä liittyy myös kysymykseen, miksi vapaaehtoistyö on minulle tärkeää: Kirkko ei ole vain ”sakramenttiautomaatti”, josta käyn joka sunnuntai hakemassa Ehtoollisen ja poistun sitten kiireen vilkkaa paikalta, vaan haluan omalla toiminnallani auttaa myös muita kulkemaan toisinaan kivikkoista kilvoituspolkua pitkin.

Miksi juuri ortodoksinen kirkko?
Minut on kastettu luterilaisessa kirkossa, mutta muuten perheessäni uskonto esitti hyvin vähäistä osaa; joulukin oli ennen kaikkea juhla, jolloin Joulupukki toi lahjoja. Minulla oli siis hyvin tyypillinen suomalainen tapaluterilainen lapsuus. Koulun uskontotunnit tai rippikoulu eivät myöskään riittäneet vakuuttamaan minua Kristuksen todellisuudesta. Erosin luterilaisesta kirkosta 18-vuotiaana, mutta uskonnot kiinnostivat minua kuitenkin ilmiönä ja tutkiskelinkin erilaisia, enimmäkseen kristillisiä (ja ns. ”kristillisperäisiä”), uskonyhteisöjä. Lähtökohtani tutkiskelulleni oli kuitenkin puhtaasti yleisen kiinnostuksen vuoksi: minua ei kiinnostanut liittyä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön eikä minua erityisesti huolettanut kysymys siitä, onko Jumalaa olemassa ja jos on, niin mikä on se oikea tie Hänen luokseen.

Vuonna 2017 minua alkoi kiinnostaa tutustua pienempään kansankirkkoomme, ortodoksiseen kirkkoon, ja tähän Oulun seurakunnan järjestämä katekumeenikurssi tarjosi oivan tilaisuuden. Osallistuin kurssille ja pikkuhiljaa huomasin, että ortodoksinen kristinusko tarjosi järkevämpiä selityksiä kysymyksiin, joihin läntiset kristinuskon muodot eivät mielestäni pystyneet vastaamaan yhtä tyydyttävästi, esimerkiksi helvettiin tai ”pahan ongelmaan” liittyviin kysymyksiin. Rukousta ja paastoamista kokeillessani ajatus ortodoksiseen kirkkoon liittymisestä alkoi pikkuhiljaa kypsyä, ja näin lopulta päätinkin tehdä: seuraavana keväänä vuonna 2018 Lasaruksen lauantaina, noin 26-vuotiaana, minut voideltiin Kirkon jäseneksi – enkä ole katunut päätöstäni.

Jos sinut tänään siirrettäisiin yllättäen autiolle saarelle, mutta saisit ottaa kuitenkin yhden kirkollisen asian mukaasi, mitä/mikä se olisi?
Armeijan reisitaskuhousujen taskuun sopiva rukouskirja palveli minua hyvin armeijan metsäleireillä puolijoukkueteltan lyhdyn hämyssä iltaisin rukouksia lukiessa, joten uskoisin, että sama rukouskirja palvelisi hyvin myös autiolla saarella.

Toiveita seurakunnan toiminnan suhteen?
Olen jo pitemmän aikaa miettinyt, että Oulun seurakunnassa voitaisiin järjestää kirkkoslaavin ja kreikan opintopiirejä, joissa tutustuttaisiin näiden liturgisten kielten alkeisiin ja näillä kielillä kirjoitettuihin rukousteksteihin. Tässä olisi ideanpoikanen myös muihin seurakuntiin.

Kenelle haluat lähettää terveisiä ja millaisia?
Kummisedälleni Juksulle rukoilen terveyttä ja pitkää ikää. Kummipojalleni Henrylle innostusta vasta-alkaneella kilvoitustiellään. Kerästen perheelle Jumalan varjelusta perhe-elämään. Terveisiä myös muille Oulun ortodoksisen seurakunnan jäsenille. Myös Otto-Pietarille, joka eteläisemmässä Suomessa asustelee, rukoilen menestystä työssä, opinnoissa ja uskonkilvoituksessa.

Pääkuvassa Eetu Karjalainen.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan pitkäaikaisin työntekijä, Länsi-Uudenmaan alueen kanttori Matti Jyrkinen, siirtyy nauttimaan eläkepäivistä. Jyrkinen johti kuoroa jäähyväispalveluksessa Kaikkien pyhien sunnuntaina 30. toukokuuta Metsolan ortodoksisen tsasounan praasniekassa.

Uuden taipaleen alussa nuorekas eläkeläinen kertoo elämästään ja urastaan kirkon työntekijänä.

Matti Jyrkinen syntyi vuonna 1957 ortodoksiseen perheeseen Suonenjoella. Näin ollen voi sanoa, että tuleva kanttori kuuli ortodoksisen kirkon veisuja jo äitinsä kohdussa. Väinö-isä toimi jumalanpalveluksissa kanttorina ja kuoronjohtajana Suonenjoen Kristuksen kirkastumiselle omistetussa rukoushuoneessa.

”Murrosikään saakka olin varmasti mukana kaikissa ortodoksisissa jumalanpalveluksissa Suonenjoella. Perheemme hoiti kirkkoa ja sen yhteydessä olevaa hautausmaata. Isoäitini Natalia oli ensimmäinen, joka haudattiin tuohon kirkkomaahan kirkon valmistumisvuonna 1957. Olin myös aktiivisesti mukana kerhotoiminnassa, Puroniemen leireillä, ponomarina ja kaikenlaisissa talkootapahtumissa”, Jyrkinen muistelee.

”Ortodoksisuus kasvoi kiinni iholle luontevalla tavalla. Jumalanpalvelusten kaavat, kirkkomusiikki, liturginen etiketti ja sodan jälkeisten karjalaisortodoksien luonteva ja aito kohtaaminen löysivät tiensä nuoren pojan sydämeen”, Jyrkinen muistelee.

Keskikoulun jälkeen Jyrkinen valittiin 1974 kolmivuotiselle kanttorikurssille, jolla opiskeli samaan aikaan muiden muassa Suomen ensimmäinen ortodoksinen naiskanttori, Helena Petsalo (nyk. Tchervinskij). Valmistuttuaan ortodoksiseksi kanttoriksi Jyrkinen suoritti varusmiespalveluksensa Kuopion Lennostossa, missä hän sai myös varusmiesdiakonin ja -papin koulutuksen. Armeijan jälkeen elämäntaival vei Oulun, Vaasan ja uudestaan Oulun kautta Helsingin ortodoksisen seurakunnan Länsi-Uudenmaan kanttoriksi. Jyrkinen on hoitanut kanttorin työtä 36 vuotta ansiokkaasti ja ahkerasti Lohjalta käsin. Uransa aikana kanttori Jyrkinen on kohdannut paljon erilaisia pappeja työtovereina – persoonallisuuksia laidasta laitaan.

Erästä pappishenkilöä eläkkeelle siirtyvä kanttori muistelee suurella lämmöllä.

”Olin Oulussa vuosina 1983-1985 seurakunnan toinen päätoiminen kanttori, ja vastasin nuorisotyöstä. Työparinani oli isä Kuisma Suopela. Hänen tasapainoinen ja mutkaton otteensa elämään ja kirkollisuuteen sekä hänen rauhallisuutensa muodostuivat minulle esikuvaksi. Hän on jättänyt minuun syvän positiivisen jäljen. Kuisma oli luontoihminen niin kuin itsekin olen,” luonnehtii Jyrkinen.

Muistoja pappisseminaarilta

”Haluan nostaa esille Suomen ortodoksisen pappisseminaarin hyvänä kasvualustana kanttorin palvelutehtävään ja kutsumusammattiin. Jos pitää kiteyttää tunnelmia vanhasta pappisseminaarista, niin se oli ennen kaikkea sisäoppilaitos. Ohjelmassa olivat päivittäiset jumalanpalvelukset aamuin ja illoin. Juhlapäivät ja paastoajat elettiin kirkon perinteen mukaan, ja kohokohtana olivat aina viikonloppuisin Kuopion katedraalin jumalanpalvelukset”

Kirkon työ on osoittautunut vuosien varrella monipuoliseksi, mutta myös kuluttavaksi. Se on sisältänyt kirkkolaulua, kuoronjohtoa, kerhotoimintaa, vanhustyötä, seniorikerhoja, uskonnonopetusta, diakoniaa ja vapaaehtois- ja talkootyötä. Jyrkinen kokee olevansa kirkon sekatyömies, joka ei ole koskaan kieltäytynyt mistään työtehtävästä.

Matti Jyrkinen paljastaa oman keinonsa, jonka avulla hän on hoitanut itseään palvelutehtävässä – ja selviytynyt vuosikymmenistä seurakunnan työntekijänä niin hyvin, että jää eläkkeelle hyvin mielin.”

Se on luonto. Erityisesti nykyajan ihmisinä me tarvitsemme kykyä sisäiseen hiljaisuuteen, joka löytyy hienolla tavalla luonnosta ja metsästä. On huikaisevaa kerta kerran jälkeen huomata, kuinka ajatukset selkiytyvät ja rauhoittuvat luonnon helmassa”, Jyrkinen sanoo.

”Metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa, mun urkuni kauniisti soikaa. Näin kirjoitti kansakoulunopettaja Immi Hellén. Tunnistan itsestäni tämän laulun paimenpojan kokemuksen. Kävellessäni Lohjan Harjun kankaita tai vaeltaessani Lapin tuntureilla ymmärrän vertauksen metsäkirkosta. Puunrungot kohoavat taivasta kohti jylhempinä kuin yksikään ihmisen tekemä pylväs.”

”Lumivalkoinen, sammalvihreä ja ruskanpuna käyvät vaikka kirkon liturgisista väreistä. Kaikki nämä kertovat luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta, joka on aina pyhä.”

Tarvitaan tiimipelaajan taitoja

Kun ajatellaan seurakunnan kanttorin työtä, puhutaan usein muusikkoudesta, sillä yksi kanttorin tärkeimmistä tehtävistä seurakunnassa on luoda mahdollisimman hyvää ja harmonista kirkkolaulua sekä resitatiivista lukemista. Tämän ammatillisen haasteen myös Jyrkinen on kohdannut työssään.

”Ammatillisesti hoidan asian niin hyvin kuin se on niin omalla ammattitaidollani ja myös kuorolaisten voimilla mahdollista. Liturginen elämä ja sakramentit ovat kirkon elämän sydän, siitä ei ole kahta sanaa. Se on meidän moottorimme, jonka pitää olla koko ajan käynnissä.”

Jyrkinen tietää omasta kokemuksestaan, että jumalanpalveluselämä ei saa olla ainut päämäärä, vaan ympärillä pitää olla muutakin.

”Tärkein juttu on olla esimerkkinä muille. Se on kaiken A ja O. Emme voi vaatia keneltäkään mitään, jos emme itse käyttäydy sillä tavalla, että se luo vastakaikua suhteessa seurakuntaan, suhteessa ydinasioihin ja suhteessa Jumalaan. Meidän täytyy olla ystävällisiä, empaattisia ja meidän täytyy osata myös kuunnella, olla joukkuepelaajia. Työyhteisö on niin hyvä kuin sen heikoin lenkki.”

”Kanttorin työ on melko vastuullinen tehtävä. Tässä pitää panna itsensä likoon ihan kokonaisvaltaisesti. Kirkko tarvitsee jatkossa tulevaisuudessa moniosaajia, kun resurssit eivät anna niin hyvin myöten, kuin tänä päivänä. Meidän täytyy käydä käsiksi asioihin rohkeasti, työn tekemisen eetoksen kautta. Minä itse olen ollut aina läsnä.

”Tämä on laajakirjoinen työ, mutta samalla hyvin antoisa. Kysymyksessä on ihmisten kohtaaminen, koska ihmiset luovat seurakunnan. Ammatilliseksi persoonaksi tulee, kun ottaa vastuun itsestään. Vastuun ottaminen tarkoittaa, ettei heitä omia pettymyksiään ja heikkouksiaan toisten kannettavaksi.”

Timbuktun sijasta Kirkkonummelle

Matti Jyrkinen on hyvällä mielellä pitkän työuransa jälkeen. Hän on saanut kokea työssään suuria onnistumisen hetkiä, ja on niistä kiitollinen Jumalalle. Jyrkinen toteaa, että 36 vuoden aikana kasvuprosessi Länsi-Uudellamaalla on ollut monin tavoin huikea.

”Länsi-Uudellamaalla tilanne on hyvä, ja työparini isä Kalevi Kasala jatkaa vakiintuneita hyviä käytänteitä yli 20 vuoden kokemuksella.”

”En muuta Timbuktuun, vaan Kirkkonummelle. Vaimon työpaikka on Espoon Matinkylässä, ja näin hänen on helpompi käydä töissä. Minulle tämä sopii hyvin, koska olen toiminut ortodoksisena uskonnonopettajana yli 20 vuotta kaikilla kouluilla Kirkkonummella.”

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo palkitsi Matti Jyrkisen Pyhän Karitsan ritarikunnan ritarimerkillä. Jyrkinen on ollut kansan kanttori, puhelias ja avoin, jonka sydän on sykkinyt kirkon hyväksi. Jyrkiselle sopii palkinnoksi nimenomaan työn ritarimerkki. 

Nyt onkin hyvä siirtyä viettämään ansaittuja eläkepäiviä pikemminkin tavallisena kanssarukoilijana seurakuntalaisten keskuudessa kuin vastuunkantajana.

”Katso uskoen ylöspäin, rakkaudella sivulle päin, kiittäen taaksepäin ja toivoen eteenpäin.”