– Jos olisin tajunnut, mihin ryhdyin, en olisi lähtenyt tähän myllytykseen, huokaa Pokrovan veljestön rakentajapappismunkki Hariton (Tuukkanen).

Hän sai vuonna 1995 edesmenneeltä Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannekselta luvan luostarin perustamiselle Kirkkonummelle Jorvakseen. Isä Hariton lisää, että haasteita on riittänyt välillä enemmän kuin mitä voimat, aika, mieli ja budjetti olisivat kestäneet.

Haave luostarin perustamisesta oli alkanut kyteä, ja tavoitteena oli viedä ortodoksista miesluostariperinnettä eteenpäin Suomessa. Nyt voi sanoa, että onneksi isä Hariton ei tiennyt, miten paljon työtä ja varoja tuon unelman toteutus merkitsi, sillä 25 vuodessa Pokrovan veljesyhteisöstä on tullut kukoistava paikka – ja kunnan suosituin nähtävyys, jossa vierailee vuosittain noin tuhansia ihmisiä.

Vuorossa on nyt juhlan aika, sillä Pokrovan veljesyhteisö täyttää 25 vuotta, minkä lisäksi kirkon vihkimisen 20-vuotisjuhlia vietetään 1. lokakuuta 2021.

”Oletteko täysjärkinen?”

Mutta palataanpa historiaan. Löydettyään tämän kunnan myyntiin paneman Dannebrogin tilan, isä Hariton sai neuvoksi soittaa ensin kuntaan Ilkka Tiihoselle.

– Haluan perustaa luostarin, sanoin hänelle. ”Oletteko täysjärkinen?” kysyi Tiihonen. ”En ole laudoissa enkä raudoissa, vapaana vielä kuljen”, isä Hariton kertoo vastanneensa.

– Silloinen kunnanjohtaja Kaj Gustafsson kyseli puolestaan pankkitaustojani, ja siitä alkoivat Jumalan myllyt jauhaa, isä Hariton muistelee alkuvaiheita.

Helmikuussa 1996 kunnanhallitus hyväksyi kaupan. Myyntihinta oli hulppeat 1,2 miljoonaa markkaa.

– Siihen meni neljä-viisi asuntoa Helsingin keskustasta, että sain tämän alueen ostettua. Silti on väitetty, että kunta antoi tämän meille ilmaiseksi, ei antanut!

– Kukaan ei uskonut alkuun, että tästä mitään tulee, mutta jos päätän tehdä jotakin, niin teen, vaikka henki menisi, sanoo isä Hariton.

Alku aina hankalaa

Tila sai nyt nimekseen Pokrova, joka tarkoittaa Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlaa.

– Olisin ostanut Wohlsin kartanon, mutta kyläläiset panivat hanttiin. Sielläkään ei tapahtunut sitten mitään vuosikymmeniin, sanoo isä Hariton.

Hän alkoi omalla riskillä kunnostaa niin sanottua ajurintaloa jo ennen myyntipäätöstä, jotta pääsisi muuttamaan sinne poikineen pikaisesti Masalasta, missä he olivat asuneet talven kunnan vuokralaisena.

– Se oli lapsista koirankoppi, ja heille oli kova shokki, he kun olivat tottuneet asumaan Helsingin keskustassa jugendtalossa, missä neliöitä riitti, ja talouden- ja lastenhoitajat olivat heistä huolehtimassa. Ahdasta meillä oli ajurintalossakin, sillä siellä asui myös vanha taloudenhoitaja sekä kolme työntekijää.

Päätalon peruskorjaukseen saatiin jo apuun talkoolaisia, mutta hankalaa oli ruokailutilojen puute. Isä Hariton sai luvan rakentaa ajurintaloon verannan, ilman piirustuksia, pelkän selostuksen perusteella.

– Olette sanojenne mukainen mies, tarkastaja sanoi tullessaan sitä katsomaan.

Rojua ja töitä vuorotta

Vastaan tuli heti alusta alkaen suuria, ylimääräisiä kustannuksia siitä, että joka paikassa oli autonromuja, vanhoja kodinkoneita ja muuta roinaa. Neljä isoa autokuormallista romua piti viedä kaatopaikalle yksinomaan hevostallin vintiltä. Jätteiden kuljetus maksoi itsessään 10 000 silloista markkaa.

Isä Hariton rahoitti toimintaa alkuvuodet työskentelemällä viikoittain aina kolme vuorokautta yötä päivää ravintoloissaan ja sitten toiset kolme vuorokautta Pokrovassa. Lisäksi hän möi omistamaansa antiikkia. Heti, kun tila tuli yksityisen haltuun, Museovirasto kiinnostui ja vaati muun muassa, että kaikki uunit oli säilytettävä.

– Ja minä hölmö uskoin! Uunit olivat niin rikkinäisiä, että ne oli purettava ja rakennettava uudestaan. Kaiken lisäksi muurari oli käyttänyt väärää tulitiiltä, ja ne alkoivat vajota. Sitten keksin laittaa niihin sähkösydämen. Siihenkin meni noin 28 000 markkaa per uuni, millä rahalla olisi saanut lämmityslaskut maksettua 20 vuodeksi, isä Hariton harmittelee lisäten, että muutama vuosi sitten Pokrovassa siirryttiin maalämpöön, joka sekin maksoi 50 000 euroa.

Ulkoa päin kaunis päätalo osoittautui muutenkin niin huonokuntoiseksi, että väliseinät piti purkaa pois ja rakentaa uusiksi, samoin piti uusia julkisivulaudoitus.

Sijansa sieltä saivat muun muassa pieni kotikirkko, vierashuoneet sekä keittiö.

Kukoistava puutarhatila syntyy

Dannebrogin tilan kukoistuskausi oli 1900-luvun alkupuolella konsuli H.A. Elfingin aikaan. Hän muutti sen puutarhatilaksi, laajensi päätaloa sekä rakennutti pikkutalot puutarhurille ja autonkuljettajalle sekä hevostallin.

1930-luvun lama-aikaan tilan lunasti kamreeri Svante Aminoff. Neuvostoliiton vuokra-aikana päätalossa asui tuomari, ja siellä kokoontui sotatuomioistuin. Hevostallissa oli leipomo.

1960-luvulla suku myi rapistuneen tilan kunnalle. Sinne tuli kehitysvammaisten hoitokoti ja pienteollisuusyrittäjiä.

– Kun tila oli 33 vuotta kunnalla, kukaan ei huolehtinut siitä. Kunnanjohtaja sanoikin minulle, että jos et sinä hullu olisi tätä taloa ostanut, se olisi traktorilla tasoitettu maan tasalle.

Hevostallin muuttaminen kirkoksi alkoi 2.1.1998 välikaton purkamisella ja sahanpurun pois kuljettamisella.

– ”Herra, anna meille esteettistä silmää ja ymmärrystä, että osaamme rakentaa Sinun huoneeseesi kauneutta hyviä kirkollisia perinteitä kunnioittaen”, rukoilimme aamuisin, ja sen jälkeen tulimme tänne kirkkoon ja aloimme riidellä, isä Hariton kertoo ajasta, jonka rankkuutta lisäsi myös se, että paikalle saapui 1999 Pietarista 20 hengen ikonimaalausryhmä, jota piti syöttää ja majoittaa.

– Myös ikonit rakentuivat pienen rähinän kautta. Se on vähän slaavilainen tyyli. Siinä ei loukata toista, vaan idea hioutuu rähinöimällä, rukouksen kautta ja oman ylpeyden nielemisellä, isä Hariton selvittää.

Hankaluuksia aiheutti, että ikoneita alkoi olla joka puolella, ja kansainvälinen nuorisoleiri oli talossa samaan aikaan kolme viikkoa.

– Ruokittavana oli 60 henkeä päivittäin. Venäjän ortodoksien lisäksi joukossa oli roomalaiskatolisia, muslimeja ja vegaaneja. Olihan se aikamoinen härdelli, sillä oma kunto oli kovin huono, kävelin kepin avulla, isä Hariton muistelee.

– Kyllä helpotti, kun ikonit lopulta kannettiin kirkkoon. Siitä sai uskon vahvistusta, että kyllä tästä tulee jotakin.

Lähes 40-neliöinen, sykähdyttävän kaunis ikonostaasi valmistui syksyllä 2000. Kirkkoon kauneutta tuovat ikonien lisäksi ornamentti- ja seinämaalaukset sekä pylväät.

Rukous kuitenkin kantoi tänäkin aikana, sillä ikonimaalarit olivat isä Haritonin mukaan rukouksellisia ihmisiä.

– Koko ajan rukous oli käynnissä kirkossa. Rukous oli silloin – ja on yhä – voimanamme, isä Hariton painottaa lisäten, että myös kauneus ja harmonia lähentävät meitä Jumalan puoleen.

Isä Hariton on kiitollinen, että ikonien maalaus onnistui, ja vielä kohtuuhinnalla.

– Nyt se jäisi tekemättä, arvelee isä Hariton, joka kaiken keskellä työskenteli vielä Helsingin ravintoloissaan illat ja yöt varoja hankkiakseen.

– Kyllä siinä muutoinkin yöunet menivät, kun laskuja kertyi silloin 100 000 euron edestä. Yllättäen eräältä vuorineuvokselta saapui kirje, jossa hän lahjoitti noin 20 000-30 000 euroa. Se raha tuli tarpeeseen.

Suuri ponnistus olivat kirkon vihkiäiset 17.6.2001, jolloin oli ruokittava 250 henkeä.

– Se oli huipentuma meille kaikille, mutta ennen kaikkea sitä se oli talkoolaisille, isä Hariton toteaa lisäten, että veljesyhteisölle se merkitsi työntäyteisiä päiviä.

– Oli ensinnäkin järjestettävä juhlat, toimitettava palvelukset, ja sitten vielä hoidettiin tarjoilut. Oltiin kyllä aika tillin tallin sen jälkeen, isä Hariton muistelee tuota tärkeää päivää kiitollisena niistä ihmisistä, jotka saatiin avuksi keittiöön.

Talkoolaisista apua ja henkistä tukea

Talkoolaiset ovat olleet yhteisölle korvaamaton voimavara.

– He olivat tuki myös henkisessä mielessä. Minä itse olin välillä jo valmis luovuttamaan, mutta kun he tulivat uskollisesti lauantaisin töihin, lopettaminen olisi ollut heidän ison työpanoksensa kannalta niin iso pettymys.

Vakituisia talkoolaisia oli tuolloin 20-25 henkeä, ortodokseja ja luterilaisia, ja vanhin heistä 80-vuotias ”Myyrä”.

– Meiltä olisi jäänyt moni työ tekemättä, mutta kun Myyrä ahkeroi, mekään emme voineet laiskotella.

Talkoolaiset ovat yhä apuna myös borssikeittopäivinä. Myynnissä on muitakin omia tuotteita, kuten säilykkeitä ja kaalipiirakoita.

– Meillä on tietyt raamit, minkä mukaan mennään, ja tarkka budjetointi, mihin rahat käytetään. Esimerkiksi kukkatarhan siemenmyynnin tuloilla ostamme puutarhaan kaiken tarvittavan, ja borssikeiton tuotolla saimme kirkon seinälle mosaiikki-ikonin.

”Ruokaa ei tässä talossa viskata pois”

Majoitustilatarpeeseen valmistui vierastalo, Villa Elfving, 2004. Siitä isä Hariton iloitsee, että sen sai rakentaa vanhanaikaisesti energiaystävälliseksi. Eristeenä on käytetty koivuntuohta, tervaan keitettyä hamppunarua ja rahkasammalta. Rakennus on kolmikerroksinen, ja siinä on myös kokoustiloja ja kivijalassa oma sauna.

Rakentamista on siis riittänyt, samoin huolta rahojen riittämisestä esimerkiksi vakuutuskustannusten takia.

– Nyt jälkeen päin ajatellen tämä olisi kannattanut perustaa osakeyhtiöpohjaiseksi, isä Hariton huokaa lisäten, että jos rahan tarve oli miljoona euroa, piti saada kokoon kaksi miljoonaa, josta puolet meni veroihin henkilöverotuksella.

Pokrovalle tärkeä tulolähde on ruokailijat, joita otetaan vastaan 20-50 hengen ryhminä.

– Ruoat tehdään itse, tuoreista raaka-aineista ja tasan laskettuna syöjille. Yhtään ylimääräistä annosta ei tehdä, sillä ruokaa ei tässä talossa viskata pois.

Vierailijat voivat tehdä ostoksia päätalon pienessä putiikissa. Myynnissä on ruokatuotteiden lisäksi oma keittokirja ”Tanssii tähteiden kanssa”.

Periaatteena on isä Harintonin mukaan, että kaikessa, mitä on portin sisäpuolella, on ortodoksinen näkökulma.

– Tänne tullaan meidän, ei asiakkaiden ehdoilla, ja omia tapoja ja uskonnäkemyksiä pidetään yllä.

– Raotan ihmisille sen verran helvetin tulta, että takapuoli pysyy lämpimänä, mutta esitän sen huumorilla höystettynä, että se on hauskempi ottaa vastaan. Kyllä särmää saa ja pitää elämässä olla, mutta Suomi on tässä hajuton, väritön ja mauton maa!

Isä Hariton on itse matkustellut ympäri maailmaa; asunut vuosia Venäjällä, joitakin aikoja myös Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Suomen Lapissa toimien ihmisten kanssa kuten pelastusarmeijassa: soppaa ja sielunhoitoa.

– Siitä kaikesta tuli laaja perspektiivi elämään. Kokin ja ravintoloitsijan työssä näki ihmisten kirjon ja ripittäytymässäkin kävi enemmän ihmisiä kuin täällä, sanoo isä Hariton, jolle oli alkuun shokki, kun hänet määrättiin reuman takia sairauseläkkeelle 13 vuotta sitten.

– Sitten ymmärsin sen siunaukseksi. Vaikka lääketieteessä ei ole parannuskeinoja, antioksidantit, vitamiinit ja keliaakikon ruokavalio ovat auttaneet, ja kunto on paljon kohentunut.

Kirkkopyhät raamittavat Pokrovan toimintaa ja jumalanpalvelus on kaiken toiminnan ydin.

– Ehtoollisen esivalmistelussa tapahtuu vertauskuvallinen karitsan teurastaminen ja veren vuodatus. Emme toimita jumalanpalvelusta vain ihmisille, vaan myös Jumalalle. Eukaristiassa viini muuttuu Kristuksen vereksi. Myös edesmenneet ovat yhtä aikaa läsnä ehtoollisessa.

Isä Hariton iloitsee siitä, että paljon uusia kasvoja tulee jatkuvasti kirkkoon ja myös kasteelle.

Iloa tuottaa myös hyvä kuoro, jossa on kymmenkunta jäsentä, Darja Balagurinin ohjaimissa.

– Kaikki ovat tervetulleita jumalanpalveluksiin. Ovensuuhun ei tarvitse jäädä seisomaan, ja esirukouspyyntöjä voi jättää. Ehtoollisyhteys puuttuu kuitenkin luterilaisten ja ortodoksien väliltä, isä Hariton huomauttaa.

Kesäisin on noin 15 palvelusta kuukaudessa, ja vuodessa niitä kertyy yli sata. Hautajaisia Pokrovassa on, mutta ei häitä, koska munkit eivät mielellään vihi avioliittoon.

Perinteet kunniassa

Isä Hariton haluaa vaalia kirkkomme traditiota.

– Jumalanpalveluskaavat eivät saisi muuttua, sillä on aina helpompi palata kirkon helmaan, kun tuntee sen tavat. Jos kirkko on kaikkien tuulien temmellyskenttä ja koko ajan muutoksessa, kontaktipinta ohenee, isä Hariton tuumaa, mutta myöntää, että myös ortodoksikirkko on taipunut joissakin asioissa nykymenoon. Häntä surettaa nopeasti edennyt maallistuminen, jossa humaanisuus on nostettu uskon asemaan, ja pyhää ei enää tunneta.

– Suomalaiset ovat vieraantuneet niin paljon uskonnosta, että siitä tunnetaan häpeää, jos uskoo. Kirkko voi tässä syyttää itseään, kun on luovuttu traditioista ja tavoista.

Rukous on luostareissa kuuliaisuustehtävä, ja sillä on pääpaino myös Pokrovassa.

– Rukous on silta kahden maailman välillä. Se on elävien lisäksi aina myös kuolleiden puolesta, mutta sitäkin on tehtävä kohtuudella, rukous ei saa olla tyhjää hokemista, isä Hariton sanoo.

Pokrovassa rukous ja työnteko vuorottelevat jatkuvana rukouksena.

– Rukous ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, luetaan aina ajatuksella.

Puutarhan anti houkuttaa

Pokrovassa merkittävä tekijä hengellisen annin lisäksi on poikkeuksellisen ihana puutarha kukkaloistoineen. Jotenkin tuntuu siltä, että kirkkomaisen hevostallin lisäksi tilan maineikas puutarhahistoria oli ikään kuin vetämässä luostarihanketta juuri tälle paikalle.

Lisa Geijerin suunnittelema puutarha oli loistossaan noin sata vuotta sitten, jolloin pato oli jo paikoillaan ja lammen yli kulki pitkä silta.

Kun isä Hariton osti tilan, siellä kasvoi lähinnä vesakkoa ja puita. Vanhasta puutarhasta oli jäljellä ainoastaan lehmuskuja ja tielinjaukset. Talkoolaisten avulla alue raivattiin puhtaaksi, ja sitkeällä työllä se saatiin jälleen kukoistamaan. Puutarhan erikoisuus on niin kutsuttu kivinen Gaudi-puutarha muureineen, josta löytyy taidetta liittyen psalmiin 104.

– Graniitin ja marmorin pelastimme eräältä kiviveistämöltä, muutoin ne olisivat joutuneet merenpohjaan täyttömaaksi, kertoo isä Hariton.

Ajurintalon lähettyviltä on Börje Frin suunnittelema alue, lahjana Patricia Seppälältä. Siihen on nimetty parilliset neliöt Isän, Pojan, Pyhän Hengen ja Jumalanäidin mukaan.

Tilan hyötypuutarha on nimensä veroinen, sillä ruokittavia riittää. Mansikkamaan erikoisuutena on valkoinen lajike, josta riittää satoa myyntiinkin asti. Myös metsän väki, jänikset ja peurat tulevat osingoille. Kasvihuoneessa kasvatetaan tomaatteja, ja puulavoissa omaa käyttöä varten esimerkiksi salaattia, kesäkurpitsaa ja perunaa.

– Kaiken muun ruoan ostamme itsellemme ”hautausmaalta” eli viimeisen käyttöpäivän tuotteita. Se, joka haluaa liittyä talkoolaisten joukkoon, saa aina agape-aterian. Myös jumalanpalveluksissa avustavat laulajat ja kanttorit pyritään ruokkimaan, sillä muuta palkkaa ei tule, ja jotkut saapuvat matkojenkin päästä.

– Kun annat etkä laske, lahjoituksia riittää. Jos kiintyy maalliseen, siitä ihminen köyhtyy.

Kukat aina silmien alla

Kukkapaljoudesta ei ole koskaan tingitty, vaikka se teettääkin paljon työtä. Enimmillään pihapiiriin on siroteltu peräti 3 500 ruukullista kukkia, ja eniten aina keittiön oven lähettyville.

– Ne kukat ovat varta vasten minun ilokseni. Saan energiaa seuratessani niiden kasvamista. Niitä siirrän aina sinne missä teen töitä, kertoo isä Hariton.

Myös vierailijat voivat nauttia kukista viehättävällä Nirvana-terassilla, jonne mahtuu isokin joukko kahvittelemaan katoksen alle.

Isä Haritonilla on puutarha myös omalla verannallaan.

– Haluan istua verannallani yksin, rauhassa kaikelta, sillä välillä täällä on väkeä kuin Moskovan rautatieasemalla.

Yksi iso harminaihe oli kunnan suunnitelma pakkolunastaa lampialue, vaikka ehtona kaupalle oli, että isä Hariton ei osta koko tilaa, jollei hän saa myös lampea.

– Se on merkittävä tekijä puutarhan hoidossa, koska otamme sieltä kasteluveden. Kunnan vesijohtovedellä kasteluun meillä ei yksinkertaisesti olisi varaa. Jumalan kiitos, että kohta kuolen, puuskahtaa isä Hariton ja arvelee pakkolunastusidean syyksi, että lammessa asustaa ”Saku Sammakko” ja varmaan ”joku liito-oravakin”.

Munkeilla on ravintolataustaa

Pokrovan veljestöön kuuluu tällä hetkellä kaksi vihittyä veljestön jäsentä: isä Hariton, joka sai munkkivihkimyksen vuonna 2003, pappismunkki Foma ja muutama muu.

Myös isä Fomalla on ravintolataustaa. Isä Haritoniin hän tutustui hakiessaan töitä.

– Minun oli tarkoitus jatkaa ravintolanpitoa hänen jälkeensä, mutta se oli niin täyttä hulinaa, että jätin oravanpyörän. Täällä saan olla rauhassa se, kuka olen, ja toteuttaa omia ajatuksiani ja visioitani, isä Foma kertoo.

Muitakin tulijoita on tarjoutunut, mutta näin tiiviissä yhteisössä asuminen ei isä Haritonin mukaan onnistu, jos takana on mitään ongelmia.

– Myöskään yli 40-vuotiaita ei veljestöön oteta, koska heistä voi äkkiä tulla taakka. 30-40 vuotta palvelleetkin joutuvat tekemään fyysistä työtä, isä Hariton sanoo ja lisää, että siitä on ollut harmia, että Pokrovasta kirjoitettiin heti alusta alkaen luostarina, vaikka sitä titteliä ei ole virallisesti vielä annettu.

– Mutta nyt olemme saaneet, epävirallisesti tosin, sivuluostarin tittelin, piispan antamana arvon osoituksena, sanoo isä Hariton, jolle luostaristatuksen saaminen ei ole kynnyskysymys.

– Täällä tehdään työtä ja rukoillaan jo nytkin ilman palkkaa.

Kysymys ikonien oikeaoppisesta maalaamisesta tuli kirkossamme toden teolla ajankohtaiseksi vuonna 2018. Tuolloin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi luki skeemaigumeni Johannes (Aleksejevin) ja opettaja Johannes Karhapään Suomen ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon.

Viimeksi aihe nousi esiin piispainkokouksessa elokuun 2021 lopussa (Avaa uuden sivuston), kun ratkottavaksi tuli kiista siitä, miten Suomen ortodoksisen kirkon uusia pyhiä tulisi kuvata. Piispainkokoukselle on ehdotettu jopa, että se ”jäädyttäisi” kyseisten pyhien ikonografian.

Piispainkokoukselle laati oman lausuntonsa (Avaa uuden sivuston) Suomen ortodoksisen kirkon konservaattori ja ikonimaalauksen opettaja Antti Narmala. Hän kirjoittaa:

”Kanonisointijuhlissa kannettiin esiin sekä pyhittäjä Johannes Valamolaista että marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaista esittävät pyhäinkuvat, joiden ikonografian on päättänyt ja toteuttanut kanonisaatiotoimikunnan puheenjohtaja. Kanonisointityöryhmä ei määritellyt loppuraportissaan, miten uusia pyhiä tulisi kuvata. Nyt kyseisten pyhien ikonografian ´jäädyttämiselle`haetaan piispainkokouksen hyväksyntää – jälleen kanonisaatiotoimikunnan puheenjohtajan, eli metropoliitta Arsenin toimesta.”

Piispainkokous päätyi tällä erää jättämään asian pöydälle ja pyytämään vielä kahta asiantuntijalausuntoa FT Kari Kotkavaaralta ja FT Katariina Hussolta.

Asut ja katseen suunta esillä

Narmala kertoo keskustelleensa pyhiemme ikoneista ”useiden ulkomaisten, arvostettujen ikonimaalauksen opettajien” kanssa, jotka olivat nähneet niissä ongelmakohtia suhteessa ”perinteiseen” ikonografiaan. Narmala kuvailee asiaa tarkemmin:

”Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni, jossa hänet esitetään kirjoittamassa, ei eräiden opettajien mielestä ole kompositioltaan ´perinteen´mukainen ikoni. Kyseessä on ennemminkin kleima, elämäkertaikonin yksityiskohta. Tätä näkemystä vahvistaa se, että pyhittäjä on uppoutunut työhönsä, eikä katso eli ole yhteydessä rukoilijaan. Toisessa pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatioikonissa hänet on kuvattu frontaalina puolivartalokuvana päähine päässään. ´Perinteisen´venäläisen ikonografian mukaan kaikki pappeuteen vihityt munkit, myös suureen skeemaan vihityt, esitetään paljain päin.”

Pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen ikonografian osalta ongelmallisena oli nähty ajan liiallinen korostuminen.

”Ikoneissa pyhät esitettään Jumalan valtakunnan kirkkauden saavuttaneina, ajan ja paikan tuolla puolen. Näin ollen pyhän kuvaaminen moderniin pukuun kaikkine somisteineen oli joidenkin kollegoiden mielestä liikaa. Vaatetuksessa saa olla viitteitä aikakaudesta, jolla pyhä on elänyt, mutta liian yksityiskohtaisen esityksen nähtiin etäännyttävän kuvatun henkilön ajattomasta pyhyydestä. Edellä esitetyistä huomioista voimme havaita, että näkemyksiä ´perinteisestä´ikonografiasta on useita”, Narmala huomauttaa.

Mitä pyhät kanonit sanovat?

Selvityksessään Antti Narmala muistuttaa, että mitä ikonimaalaukseen tulee, mitään ¨vuosituhantista, yhtenäistä ja katkeamatonta traditiota ei kuitenkaan ole olemassa.”

Mitä pyhissä kanoneissa sitten tarkalleen ottaen sanotaan ikonien aiheista ja kuvaustavoista?

”Niissä mainitaan vain, että ikoneissa kuvataan Kristusta, Jumalanäitiä, enkeleitä ja pyhiä. Ikoneissa ei kirkkoisille ollut olennaista rajallinen kuva-aiheiden kokoelma, vaan se todellisuus, että Kristuksen ja pyhien ihmisten kuvaaminen minkä tahansa kuva-aiheen kautta on Jumalan lihaksitulosta todistamista”, Narmala kirjoittaa.

Aiheeseen liittyen lausuntonsa (Avaa uuden sivuston) antoi niin ikään pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen, joka kirjoittaa muun muassa:

”Olennaista ikonissa on kanonisen ja patristisen perinteen valossa siis se, että katsoja tunnistaa siihen kuvatun hahmon. Tämä kanoninen ja aidosti Kirkon tradition mukainen viitekehys jättää ikonimaalarille laajan taiteellisen vapauden niin ikonien tekniikoiden ja materiaalien kuin myös kompositionaalisten elementtien suhteen.”

Ikoni on sidoksissa pyhäksi julistamiseen

Asiaan vihkiytymätön maallikko saattaa ihmetellä ikonin esitystavasta vellovaa kohua. Miksi ikonografia nostattaa niin suuria tunteita?

Ensinnäkin ikoni ja pyhäksi julistaminen liittyvät tiiviisti yhteen. Ennen kuin tehdään virallinen päätös kilvoittelijan pyhäksi julistamisesta, hänen elämäkertansa kirjoitetaan paikallisessa kirkossa. Tällöin nostetaan esiin kilvoitustyön merkitys niin kilvoittelijan elämäntyötä julistavissa jumalanpalvelusteksteissä kuin häntä esittävässä ikonissakin.

Pyhäksi julistettavan kilvoittelijan ikoni esittää hänen jumaloitunutta ihmisyyttään, eli hänessä julki tullutta Jumalaa. Tässäkin tapauksessa ikoni eli pyhä kuva saa tukea teksteistä.

Kanonisaatioprosessiin osallistuvat eri vaiheissa eri alojen asiantuntijat. Pyhään henkilöön ja hänen elämäänsä liittyvät asiat pitää tutkia – ja myös arvioida – kirkon opin ja kartoitetun tiedon valossa. Suomessa kilvoittelijoiden pyhäksi julistaminen on ollut tähän saakka niin uusi ilmiö, että ongelmilta ei ole vältytty.

Lopullinen vastuu päätöksenteossa on kuitenkin piispainkokouksella. Näin siksi, että Herra lähetyskäskyssään kutsuu opetuslapsensa viemään ilosanoman maailman ääriin opettamalla ja kastamalla. Heidän jälkeensä vastuu opettamisesta on apostolien työn jatkajien, eli piispojen, harteilla.

Vapaa valinta – vai onko sittenkään?

Kiistassa on peräänkuulutettu ikonimaalareiden ja kirkon jäsenten ”avointa kuulemista ja vaikutusmahdollisuuksia” – myös uusien pyhien ikonografian osalta. On todettu, että ikonien ymmärrys on muotoutunut yksittäisten ikonimaalareiden vaikutuksesta.

Kiistelyn tuoksinassa on otettu esiin seikkoja muun muassa ikonin muotoutumisen historiasta, kuten ikonien siunaamisen tarpeellisuudesta tai oikeana pidetystä ”tyylistä”. On myös vedottu pyhittäjä Teodoros Studionilaisen mielipiteeseen, jonka mukaan ikonin lopullinen kriteeri on se, että katsoja tunnistaa, kuka pyhä on kyseessä. Tällä perustellaan olettamus laajasta kuvaamistapojen ja -variaatioiden vapaudesta.

Kunnioitetun teologin mielipide on tuskin ainoa ohjenuora. Sen sijaan on olemassa viimeisen yleisen kirkolliskokouksen ohjeistus ikonimaalareiden teknisestä vastuusta pyhien isien säätelemän kokemuksen ja aihepiirin esittämisessä.

Piispat ovat paljon vartijoina

Ikonografia ei voi niinkään asettaa rajaa ihmisen luovuudelle. Sen sijaan oman laumansa pelastamisesta vastuussa olevilla piispoilla on oltava selkeä käsitys, millaisia apuvälineitä ikonimaalareilla on käytössään, ja miten niitä tulee käyttää.

Uutta luodaan niin Pyhän Hengen inspiroimana kuin pelkästään ihmisen mielikuvituksen tuottamana. Tästä syystä henkien erottamisen lahja on jokaisen kristityn, mutta aivan erityisesti Kristuksen kirkon valvojien eli piispojen vastuulla. (kreik. episkopos, ”päällekatsoja”)

Monista käytännön asioista – joihin ikonimaalauskin kuuluu – on päätetty paikalliskirkon tasolla, mikä ei ole estänyt paikalliskokousten päätösten liittämistä koko kirkon toimintaa säätelevien kanonien joukkoon.

Mikäli Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous vain ”luottaa kirkon piirissä toimivien ikonimaalareiden harkintakykyyn pysyä ortodoksisen tradition puitteissa” (lainaus 26.8.2021 piispainkokouksen pöytäkirjasta), voi herätä kysymys jopa eräänlaisesta vastuunpakoilusta: nimenomaan piispat ovat vastuussa siitä, että Kristuksen lauma ohjataan pelastukseen.

Kristuksessa Jumala tuli näkyväksi

Kreikankielinen ”εικόνα” on muodostettu alkukantaisesta jo Homeroksen käyttämästä ”εικών”, joka klassisessa kreikan kielessä tarkoitti ”kuvaavaa, tarkasti esittävää”.

Ikoni ortodoksisen kirkon tradition ja opetuksen valossa ei ole vain pyhän kuva, vaan sen rooli on monisyisempi. Ikoniin tallentuu kristillinen käsitys Jumalan ja ihmisen keskinäisestä suhteesta.

Ikoni julistaa Jumalasta, joka tuli ihmiseksi, mutta samalla se julistaa ihmisestä, joka tuo Jumalan julki itsessään. Tässä onkin pyhä Atanasios Suuren (k. 373) mukaan kristinuskon ydin: Jumala syntyi ihmiseksi, jotta ihminen jumaloituisi.

Uuden liiton aikana Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle Sanassa, Pyhän Kolminaisuuden toisessa persoonassa, joka syntyy ihmiseksi. Apostoli Johanneksen mukaan Isä Jumala, jota kukaan ei ole milloinkaan nähnyt, ilmoittaa itsensä Pojassaan. (Joh. 1:18)

Kristuksen myötä tapahtuu siis jotakin kirjaimellisesti ennennäkemätöntä: Jumala tulee näkyväksi – ja siten myös kuvattavaksi. Jumalan kasvokkain kohtaamisen aika oli koittanut. Jeesus sanoo: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:9)

Sana tuli siis lihaksi, ja Jumala syntyi ihmiseksi. Siksi yksi kirkon ikoniopin kulmakivistä on käsitys siitä, että kuva ja teksti ovat toisistaan erottamattomia Jumalan julistus- ja ylistyskeinoja.

Vanhan liiton aikana Jumala ilmoitti itseään ihmiselle puhutussa sanassa. Niitä sanoja on tallennettu teksteiksi – pyhiksi kirjoituksiksi – joista Raamattu on koottu.

Ikonisen kuvan ja tekstin suhteesta

Kirkon julistuksen keskeisimpiä teemoja on Jumalan ihmiseksi syntymisen aitous ja todellisuus. Aito ja todellinen ihminen on aina nähtävissä, joten ihmiseksi syntyneen Jumalan on oltava nähtävissä.

Ajan mittaan saavutettiin ymmärrys siitä, että kuvakielto Kristuksen jälkeen on Jumalan lihaksitulemisen kyseenalaistamista ja Kristuksen työn mitätöimistä. Kuuluisa kirkkoisä ja teologi Basileios Suuri (k. 379) opetti: ”Minkä sana ilmoittaa korvalle, sen ikoni näyttää ääneti silmälle.”

Mutta miten nämä sanat täytyy ymmärtää? Tarkoittiko pyhä Basileios sitä, että kuva on pelkästään tekstin kuvitusta, että kirkon pyhät kuvat ovat vain opetuskuvia? Vastaus on: kyllä ja ei.

Jotta voisi ymmärtää pyhän Basileioksen opetuksen oikein, pyhä kuva eli ikoni täytyy sijoittaa oikeaan kontekstiin ja verrata sitä kirkon sanaan, eli Raamattuun. Toisten mielestä ilmaisu ”Jumalan kuva” on ehkäpä liian raju, mutta yhtä raju on ilmaisu ”Jumalan sana”. Ikoni on yhtä pätevä Jumalan ilmoituksen ja julistamisen muoto kuin sana tai tekstit.

Millainen ikoni on ”hyvä” tai ”huono”?

Vuonna 1922 modernin ikoniteologin uranuurtaja Pavel Florenski kiteytti merkkiteoksessaan Ikonostaasi, että ikoni on ”vajavaisen hengellisyytemme kainalokeppi”.

Ikoni on siis apuväline, jonka on tuettava ihmistä hengellisellä polulla. Ikonilla ei ole itseisarvoa, ja kristityn kilvoituselämässä sillä on avustava rooli. Kuten kirkko opettaa: ihmisen elämän sisältö on Herrassa, Jumalan kohtaamisessa ja Jumalan yhteydessä pysymisessä. Ikonin on tuettava tätä prosessia.

Millainen ikoni on sitten ”hyvä ikoni”? Tähän on helppo vastata: hyvä ikoni on sellainen, joka suoriutuu tehtävästään hyvin, eli joka ohjaa sen edessä rukoilevan ihmisen kohtaamaan Jumalan. Ikoni on siis rukouksen apuväline.

Ulkoasultaan ikoni saattaa olla vaatimaton ja silti hyvä, jos ihminen tuntee sen edessä rukoillessaan Jumalan läsnäolon. Ja toisin päin: teknisesti erinomainen ikoni voi olla ”huono”, mikäli se ohjaa rukoilijan kohtamaan Jumalan sijaan vain upeita yksityiskohtia: hienoja maisemia, loistokkaita pukuja, henkeäsalpaavia tunnetiloja tai suloisia kasvoja.

Hyvä ikoni jättää lähtemättömän jäljen rukoilijan sydämeen. Hyvä ikoni on todistusta Jumalan pyhyydestä ja täydellisyydestä, joka on tullut julki ihmisessä – ja jonka saavuttaminen on jokaisen kristityn elämän tarkoitus.

Raamatun tavoin ikonin keskeinen sanoma on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Jumala ei jätä syntiin langennutta ja yhteyden Luojaansa menettänyttä ihmistä oman onnensa nojaan. Jumala itse ottaa ensiaskeleet kohti syntiin langennutta, maailman vangiksi joutunutta ihmistä pelastaakseen hänet.

Tässä rakkaudessaan Jumala antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16)

Vanhimmat säilyneet kristilliset kuvat ovat peräisin 100-200 -luvun vaihteesta. Ne eivät paljonkaan muistuttaneet nykyisiä ikoneita, vaan olivat lähinnä uskonnollisia aiheita esittäviä seinämaalauksia.

Vanhimmat puulle maalatut ikonit ovat ajalta, jolloin kirkko pitkien kiistojen jälkeen muodosti käsityksensä Jeesuksen Kristuksen persoonasta, ihmisestä sekä ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Ikonien synty ajoittuu siis samalle ajalle kuin kristinuskon opillisen perussisällön kiteytyminen.

Kirkon opin muotoutuminen ei tapahtunut spontaanisti, mielipidetutkimuksen seurauksena. Kyseessä oli strukturoitu ja ohjattu prosessi, jossa kirkolliskokousten tarjoamilla foorumeilla oli tärkeä merkitys. Kokouksissa saatettiin kuulla asiantuntijoidenkin mielipiteitä, mutta niillä ei ollut ohjaavaa roolia. On siis ollut aika, jolloin maalattuja tai veistettyjä Jumalan kuvia ei ollut, vaan ainoana Jumalan kuvana oli Jumalan kuvaksi luotu ihminen.

Pyhiä kuvia kunnioitetaan

Jakamaton kirkko otti kantaa ikoneihin vuoden 787 viimeiseksi jääneessä yleisessä kirkolliskokouksessa. Tuolloin ikoni sai hyvinkin keskeisen aseman.

Samalla ikonien kunnioittamiseen liittyvä ymmärrys ja käsitteistö selvennettiin. Kirkolliskokouksen päätöksessä on painotettu, että palvonta (kreik. latreia) kuuluu yksinomaan Jumalalle, kun taas ikoneihin kohdistuu kunnioittaminen (kreik. proskinesis), joka ei millään tavalla loukkaa Jumalan ykseyttä ja absoluuttisuutta luotuihin nähden.

Siksi Kirkon elämässä ikoneilla ei ole absoluuttista arvoa, vaikka pyhiä kuvia pidetäänkin erittäin tärkeinä hengellisen kanssakäymisen apuvälineinä. Kirkolliskokous tarkensi, että ikonin kunnioittamisessa kohteena ei ole itse kuva, vaan siinä esitetty henkilö.

Ikonimaalarillakin on vastuunsa

Edellä mainitussa yleisessä kirkolliskokouksessa käsiteltiin myös ikonimaalarin roolia ja tehtävä. Istunnossa tehty päätös määrittelee, että ikonimaalarin vastuulla on kirkon isien laatimien ja hyväksymien sisältöjen esittäminen kuvana:

”Ikonimaalaus ei ole ollenkaan ikonimaalareiden luomus, vaan katolisen kirkon perinteen ja lainsäädännön hyväksytty ilmaisu. Pyhän Basileioksen mukaan sen ikä tekee siitä kunnioitettavan. […] Sen takia ikonimaalaus on heidän (pyhien isien) eikä ikonimaalarin oman perinteen ja kuvausnäkemyksen esittämistä. Maalari vastaa ainoastaan teknisestä toteutuksesta (kreik. ´tekni´), kun taas laatiminen (kreik. ´diataksis´, on pyhien isien asia.”

Ikonimaalaus on siis kirkon julistusta samassa määrin kuin evankeliumi on alkuperäistä Kristuksen tuoman ilosanoman julistamista, vaikka sen tekstien kirjoittajina olivatkin ihmiset: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.

Ikonimaalarin luovuus on keino esittää pelastukseen johtava polku. Mikäli ikonimaalarin oma tietämys ja kokemus pyhyydestä on rajallinen, hän voi silti suoriutua tehtävästään kunniakkaasti – kunhan pysyy uskollisena kirkon julistukselle.

Näin ollen voidaan ajatella, että ikoni sietää ikonimaalarin mielivaltaisia tulkintoja tai lisäyksiä yhtä vähän kuin evankeliumikertomukset uusiksi editointia. Samalla tavalla kuin evankeliumi on ennen kaikkea kirkon – ei kirjoittajan – pyhä teksti, myös ikoni on kirkon luomus, ei ikonimaalarin. Siksi uskollisuus kirkon traditiolle on perinteisen ikonimaalauksen kulmakivi.

Artikkelia on muokattu 30.9.2021 klo 09:27 siten, että po. ikonien keskustelua herättäneet piirteet on nostettu linkitetystä lausunnosta jutun sisään.

Pokrovan kirkon vihkimisestä tuli kuluneeksi 17. kesäkuuta 20 vuotta, ja koko projektin aloituksesta 25 vuotta.

– Pandemiatilanteesta johtuen emme ole voineet juhlistaa pyöreitä vuosia vielä, mutta juhlistamme tapahtumaa pienimuotoisesti vuosijuhlassa, tiedottaa Pokrovan veljestön pappismunkki Foma.

Korkeasti pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo kunnioittaa läsnäolollaan juhlaa osallistumalla liturgiaan perjantaina 1.10. Juhlaliturgia alkaa vedenpyhityksellä klo 09.15.

Pääkuva ylhäällä: Pokrovan juhla 1.lokakuuta vuosituhannen alkupuolelta. Kuvassa keskellä silloinen Helsingin metropoliitta Ambrosius, vasemmalla piispa Arseni, joka on nykyisin Kuopion ja Karjalan metropoliitta, sekä piispa Nazari Aleksanteri Nevskin lavran luostarista Pietarista. Taustalla isä Hariton mustassa klobukissa.