”Sinun Herrassa pyhä ruumiisi jäi joukkohautaan, josta vaimosi yhdessä veljesi vaimon kanssa etsi sitä niin kuin mirhantuojat etsivät Herrasi Jeesuksen Kristuksen ruumista. Maallinen majasi ei jäänyt saviseen maahan naisten löydettyä sinut hautasi kätköistä. Rakastaen he pesivät sinut ja pukivat pyhää kirkkomaata varten. Murheessaan he kääntyivät Herran puoleen.” (Akatistoshymnistä pyhälle marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaiselle)

Ortodoksinen uskonnonopettaja ja lähetystyöntekijä Johannes Karhapää teloitettiin syyttömänä Suomen sisällissodan uhrina kevättalvella 1918 Joensuun Siilaisilla. Johanneksen leski Anna yritti saada haltuunsa punaisten joukkohautaan heitetyn miehensä ruumiin, mutta lupa siihen heltisi vasta kuukausien päästä. Silloin Anna kaivoi Johanneksen maalliset jäännökset ylös yhdessä Johanneksen Jaakko -veljen vaimon, Annin, kanssa. Johannes tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella.

Johanneksen villasukista on tullut eräänlainen symboli ja unohtumaton yksityiskohta.

Ajatuksen vuonna 2019 pyhien joukkoon luetun pyhän Johanneksen muistoksi neulottavista villasukista esitti Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni vieraillessaan pyhän naisprofeetta Hannan kirkossa pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen muistopäivänä 8.3.2021.

Pastori Joonas Ratilainen esitti idean Lieksan Iljan neulojien kevätkokoontumisessa. Syksyllä Iljan neulojat ottivat yhteyttä Joensuun ortodoksiseen seurakuntaan ja ilmoittivat, että heillä olisi halua ottaa Johanneksen sukat työn alle.

Ihan mitä tahansa sukkia ei lähdetty tekemään.

– Halusimme sukista sellaiset, joita Johannes olisi todella voinut eläessään pitää. Lähdin etsimään sopivaa mallia erilaisista lähteistä. Ensin tutustuin kirjoihin, jotka esittelivät vanhoja sukkamalleja. Kirjastosta tutkimusretki jatkui Pielisen museoon, jossa tutkin vanhoja kirjoja ja sukkia paikallisten asiantuntijoiden kanssa, kertoo Iljan neulojien aktiivi Silja Palviainen.

Selvisi, että villasukissa on käytetty 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muutamaa väriä. Pääväri on ollut vaaleanharmaa, mutta ajoittain oli käytetty myös tummempaa harmaata. Joskus sukkaa saattoi koristaa leveä punainen tai vihreä resori tai luonnonmustalla neulottu raita.

Silja Palviainen sai osviittaa sukkien kehittelyyn myös penkomalla omia kaappejaan.

– Vaatekaappini kätköistä löysin vuonna 1909 syntyneen anoppini aikanaan neulomia, vielä ehjiä sukkia. Sitten keräsin ideoita yhteen ja neuloin muutamia mallisukkia, jotka sitten kuvasin ja lähetin näytille isä Joonakselle ja sonkajanrantalaisille. Toivottu malli löytyi niistä, kertoo Palviainen.

Palviainen valitsi sukkiin myös langat ja laati kerhon neulojille kirjalliset ohjeet Johanneksen sukkien tekoon.

– Vanhoja sukkia tutkiessani huomasin, että kantapää oli pääasiassa vahvistettua neulosta. Tämä kirjattiin ohjeeseenkin.

Lopulta Iljan neulojat tarttuivat puikkoihin. Nyt ensimmäinen erä – 13 paria – perimätietoa ja historiaa yhdistäviä sukkia on valmistunut.

– Vaikka silmukka- ja kerrosmäärät on kaikissa sukissa samat, kokoja tuli melkein yhtä monta kuin neulojia. Kärkikavennuksiakin on hyvin erilaisia, sillä neulojat ovat kaikki tehneet kärjet oman perinneoppinsa mukaan. Se on tätä käsityön taikaa: kukin neuloja tekee omalla käsialallaan.

Sukkaparit on lahjoitettu seurakunnalle ja niitä tulee myyntiin ainakin Profeetta Hannan kirkkoon Sonkajanrantaan. Rahat lahjoitetaan pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen nimeä kantavalle seuralle pyhän muiston vaalimiseksi.

Hyvää neulomalla jo vuodesta 2015

Lieksalainen, paikallisen ortodoksisen kirkon mukaan nimetty Iljan neulojat toimii nyt jo seitsemättä vuotta. Toiminta-ajatukseltaan se on ekumeeninen, kaikille avoin hyväntekeväisyysneulekerho.

– Toki siellä voi tehdä muitakin käsitöitä tai olla mukana vain seurustelemassa. Seurakunta tarjoaa meille kahvit ja pullat tuomme itse vuorotellen.

Innokkaita ja taitavia kerholaisia on toiminnassa vuosittain mukana 12 – 15.

– Tapaamisissa jutustelemme neulomusten lomassa ja neuvomme toinen toistamme. Moni on sanonut, että kerho on viikon kohokohta, josta ei millään malttaisi olla poissa, vaikka muitakin menoja olisi.

Toiminnan alkuaikoina seurakunta antoi kerholle lankarahaa, mutta nyt kerho on omavarainen, vaikka suurin osa tuotteista lahjoitetaan tarvitseville.

– Sukkiamme on Lieksassa tarjolla kahdessa myymälässä ja myyjäisiäkin olemme pitäneet. Monet kerholaiset ovat myös lahjoittaneet lankoja kerholaisten käyttöön ja joitakin lankaeriä on saatu lieksalaisilta, jotka tuntevat toimintaamme. Rahaa on jäänyt materiaalihankinnoista yli vuosittain, joten olemme voineet antaa stipendejä koululaisille täällä Lieksassa. Monena vuonna olemme lahjoittaneet liikeneviä satasia myös diakoniaan ruoka-avun antamista varten.

Kerho on lahjoittanut tuotteitaan vuosien varrella mm. maahanmuuttajille, laitoshoidossa oleville vanhuksille, raja- ja palomiehille, syöpäsairaille lapsille, päiväkoteihin ja diakoniaan. Lisäksi on toimitettu kasapäin kastelahjasukkia ortodoksiselle seurakunnalle ja vauvalahjoja keskussairaalaan.

Paitsi taitavia, kerholaiset ovat myös hyvin tuotteliaita: vuosien varrella tarpeeseen on lahjoitettu melkein 2000 sukkaparia tai muuta tuotetta.

– Myytyjä emme ole edes laskeneet, kertoo Palviainen.

Korkeasti pyhitetty Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni vihkii 27.2.2022 Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin arkkidiakoni Viktorin pappismunkiksi.

Uuden pappismunkin vihkiminen luostarissa on aina suuri juhla etenkin, jos veljestö ei ole kovin suuri. Tämä todistaa myös sen, että hengellinen elämän jatkuu ja kantaa hedelmää. Monille suomalaisille Valamon luostari on paikka, jossa arki väistyy ja tarjoutuu mahdollisuus kurkata taivaaseen. Luostarin rukouksellisessa ilmapiirissä myös sydän lepää. On hyvin tärkeää, että Suomessa on luostareita, missä rukoillaan päivittäin – ja vieläpä useita kertoja vuorokauden aikana.

Sitoutumista ja lujuutta

Harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi, että luostarin rukouselämä ei ole veljestölle rutiinia, vaan se edellyttää sitoutumista, aikaa, voimia ja tietynlaista lujuutta. Luostariin tulee kuuliaisuusveljiä, mutta heitä myös lähtee. Harva on viettänyt luostarissa yhtäjaksoisesti yli puolet elämästään. Sellaisten luostarikilvoittelijoiden kohdalla lienee syytä puhua kutsumuksesta.

Valamon luostarin arkkidiakoni Viktor (siviilinimeltään Viktor Häyrinen) syntyi Kuopiossa vuonna 1961, ja samana vuonna hänet kastettiin. Hän oli ehtinyt jo työelämään, kun Jumala kolkutti sydämen oveen. Jumalan edessä itsensä kilvoitukselle pyhittänyt luostariasukas haluaa harvoin avautua itsestään suuren yleisön edessä. Isä Viktor on ollut aina tarkka yksityisyydestään. Mutta papiksi ryhtyvä on myös astumassa valokeilaan, ja siksi isä Viktor on nyt valmis raottamaan menneisyytensä verhoa jossain määrin.

– Ensikosketukseni Valamon luostariin oli vuonna 1987, kun kävin täällä pääsiäisenä. Silloin olin vielä työelämässä. Minulle vain jostain pälkähti päähän ajatus, että nyt on pääsäinen ja Valamo on lähellä. Niin läksin ajamaan luostaria kohti yötä myöten. Sen pääsiäisen vietin luostarissa. Juttelin täällä ihmisten kanssa ja sain kuulla, että tänne pääsee kesällä talkoolaiseksi. Sitten otin yhteyttä luostarin johtajaan, arkkimandriitta Panteleimon (Sarhoon) ja kysyin, voinko tulla kesällä talkoisiin. Hän vastasi: ”Tervetuloa! Laita jokin viesti ennen tuloasi!”. Siitä se lähti. Sen kesän olin täällä talkoissa.

Isä Viktorin tie luostariin meni erilaisten sattumusten kautta. Mutta nyt voidaan sanoa, että vuonna 1987 Valamon luostarin veljestöön liittynyt Viktor Häyrinen on nyt pisimpään luostarissa kilvoitellut veljestön jäsen.

– Arkkimandriitta Hermanilla on enemmän luostari-ikää kuin minulla, mutta hän ei ollutkaan täällä Valamossa, vaan Lintulassa ja muualla. Minä olen ollut Valamossa yhtäjaksoisesti kaikista kauemmin.

Luostarielämä rakentuu työn ja rukouksen varaan. Näin ollen jokaisella veljestön jäsenellä on oma kuuliaisuustehtävänsä. Kyseessä on palkaton työ, jota hän tekee päivästä ja vuodesta toiseen luostarin hyväksi. Vuosikymmenten varrella isä Viktor on tehnyt ja nähnyt luostarissa paljon:

– Kuuliaisuustehtäviä oli moninaisia. Ensin kuuliaisuustehtävänäni oli – ihan normaalia siihen aikaan, kun luostarissa aloitettiin – tiskikoneen käyttäjä. Sitten toimin yleismiehenä, ja jossain vaiheessa minut ylennettiin hakekattilan lämmittäjäksi vuorotyöhön, ja sen jälkeen pappismunkki Efraim (Virtasen) oikeaksi kädeksi. Hän oli silloin työnjohtaja ja talkoovastaava, eli hän hoiti luostarin juoksevia asioita. Ja kun minut ylennettiin, avustin häntä kaiken maailman ihmeellisissä asioissa. Siihen aikaan täällä harjoitettiin maanviljelyä, ja minä olin tilanhoitajana, eläintenhoitajana, traktorikuskina ja jossain vaiheessa työjohtajanakin. Sitten tulivat mukaan nämä tietotekniikkahommat. Olin jonkin aikaa myös luostarin taloudenhoitajana. Nyt olen edelleen tietotekniikan, autojen ja ynnä muun tekniikkavastaava.

Lisää vastuuta

Kaiken aherruksen ohessa isä Viktor rukoilee paitsi keljassaan, myös kirkossa.

– Totta kai olen ollut melkein alusta asti kirkossa; ensin lukijana, sitten diakonina ja kohta pappina.

Papiksi vihkiminen on aina suuri askel luostarikilvoittelijalle, koska se lisää vastuuta – ei vain jumalanpalvelusten toimittamisen muodossa, vaan myös hengellisen ohjaamisen suhteen.

Moni tulee luostariin etsiessään vastausta moninaisiin elämänsä kysymyksiin, ja tässä kohtaa pappismunkilla on aivan erityinen rooli. Silti harva kirkossa satunnaisesti tai säännöllisestikään käyvä ajattelee jumalanpalvelusten toimittamista työnä, vaikka sitä se toimittavalle papistolle myös on. Kun luostarissa on tällä hetkellä vain kolme pappia, päivittäisten jumalanpalvelusten toimittaminen ei ole aina ollut helppoa.

– Diakonina olen päässyt ”helpolla”, kun olin toimittamassa vain juhlissa ja sunnuntaisin. Koska meillä on palveluksia joka päivä, pappismunkeilla on omat toimitusvuoronsa, jotta työtaakka jakautuisi tasaisesti. Seitsemänä päivänä viikossa toimitetaan kaksi palvelusta. Maanantaista lauantaihin tulee jokaiselle kolmelle papille kaksi toimituspäivää viikossa. Juhlina ja sunnuntaipäivinä kaikki toimittavat yhdessä.

Ortodoksisessa perinteessä papiksi kutsutaan eikä haeta omatoimisesti. Näin on eritoten luostarissa, missä veljestö on kuin perhe, jonka kesken vastuut ja tehtävät jaetaan yhteistuumin. Pappeus edellyttää valmiutta: elämänkokemusta ja hengellistä kypsyyttä. Päätös papiksi vihkiytymistä ei ole munkille useinkaan helppoa. Isä Viktor näkee uuden tehtävänsä vuosikymmenien luostarikokemuksensa valossa.

– Tämän on minulle ihan luonnollinen jatkumo. Kun on tarpeeksi pitkään ollut luostarissa, niin näin siinä käy. Enemmin tai myöhemmin päädyt sellaiseen asemaan, että sinusta tulee diakoni tai pappi tai jokin muu sellainen. Näin käy kaikille, jotka ovat olleet riittävän kauan luostarissa.

Toimiminen pappina ”valokeilassa” – eli vierailijoiden ja pyhiinvaeltajien huomion keskipisteessä – ei hätkähdytä isä Viktoria.

– He tulevat näkemään minua ihan yhtä paljon kuin nytkin. Mutta enhän minä tuolla pihalla hirveästi istu. Minut näkee kirkossa ja ne, jotka tuntevat, saattavat tulla sinne ja nykäistä hihasta.

Valamon luostari sijaitsee Kuopion ja Karjalan hiippakunnan alueella, jonka metropoliittana toimii Arseni (Heikkinen). Metropoliitta kilvoitteli itse Valamon luostarissa vuodesta 1985 aina vuoteen 2004 saakka. Metropoliitta Arseni, jos kukaan, tuntee isä Viktorin ja pystyy arvioimaan hänen kykyjään toimia pappina.

– Isä Viktor on juuri niitä miehiä, joista voidaan sanoa: ”joka tarttuu auraan eikä katso taakseen”. Olen viettänyt luostarissa useita vuosia yhtä aikaa isä Viktorin kanssa, ja niiden vuosien aikana opin luottamaan häneen. Hän on tehnyt todella paljon luostarin hyväksi, kuten ottamalla selvää asioista ja tuomalla mielipiteensä esiin luostaria koskevissa asioissa. Uskon, että hän pystyy palvelemaan erinomaisesti myös pappina, isä esipaimen sanoo.

Pääkuva ylhäällä: Arkkidiakoni Viktor Valamon luostarin pääkirkossa.

Korjattu vuosiluku 26.2.2022 klo 01:24