Jos Oulun metropoliitta Elialle pitäisi keksiä toinenkin nimikkoikoni hänen oman suojeluspyhänsä lisäksi, se voisi olla vaikkapa Jumalanäidin Eksyneiden opastaja -ikoni. Joulukuun 8. päivänä 60 vuotta täyttävä metropoliitta on nimittäin toiminut aiemmin paitsi opettajana, myös matkaoppaana – ja ammentanut näistä kokemuksistaan paljon myös piispan tehtäväänsä. Metropoliitta Elia on viettänyt noin 12 vuotta ulkomailla, pääasiassa Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Tšekissä.

– Piispalle hyödyllisiä ominaisuuksia ovat taito kuunnella toisia, olla kärsivällinen ja sovitteleva, ohjata ryhmää, ratkoa yllättäviä tilanteita ja kohdata hyvinkin erilaisia ihmisiä. Tällaisia taitoja kysyttiin esimerkiksi silloin, kun toimin matkaoppaana. Myös opettajana tarvitaan näitä samoja taitoja. Vaikka piispa on toki hiippakuntansa johdossa, ja hänen pitää kyetä tekemään itsenäisiä päätöksiä, on hyödyllistä ensin kuunnella muidenkin näkemyksiä. Asiat ratkeavat nostamalla kissa pöydälle ja keskustelemalla, metropoliitta Elia sanoo.

Samalla oppaan työ oli katsaus kansan syviin riveihin – niin hyvässä kuin pahassa.

– Matkoilla sattuu ja tapahtuu, ja hyvin usein alkoholi oli osallisena nimenomaan ikävien tapahtumien kulussa. Kuitenkin päällimmäiseksi ovat jääneet mieleen upeat elämykset, kuten patikointi Alpeilla tai polkupyörävaellukset Irlannissa, samoin kuin katolinen yömessu ja ortodoksinen liturgia ulkomailla.

Niin ikään laaja kielitaito on ollut hyödyksi nykyisessäkin tehtävässä. Isä esipaimen puhuu kahden kotimaisen kielen lisäksi tsekkiä, englantia, saksaa, puolaa, viroa ja espanjaa.

Opettajana ja oppaana

Monipolvinen tie kohti nykyistä tehtävään alkoi, kun Matti Wallgrén kirjoitti ylioppilaaksi Kajaanissa 1981, ja lähti opiskelemaan ruotsin ja tšekin kieltä sekä fonetiikkaa Tukholman yliopistoon. Vuonna 1983 hän aloitti myös luokanopettajan opinnot Tukholman opettajakorkeakoulussa, ja toimi valmistuttuaan luokanopettajana Ruotsissa, ruotsin kielen kielikylpyopettajana Helsingissä kymmenen vuotta sekä ortodoksisen uskonnonopettajana kaksi vuotta. Opiskelujen kestäessä hän toimi myös matkaoppaana muun muassa tuolloisessa Tšekkoslovakiassa.

Kiinnostus ulkomaille lähtöön syttyi perhesuhteiden myötä, ja sitä kautta metropoliitta tuli viettäneeksi ensin kaksi kesää Puolassa. Vuonna 1982 koitti ensimmäinen matka Tšekkoslovakiaan, ja Praha valloitti matkaajan sydämen saman tien. Metropoliitta laskeskelee viettäneensä siellä kymmenkunta joulua.

Matti Wallgrén aloitti vuonna 1995 ortodoksisen teologian opinnot Joensuun yliopistossa. Tuolloinen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo (nyk. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa) vihki hänet papiksi 1. syyskuuta 2003. Tämän jälkeen pastori Wallgrén toimi Jyväskylän seurakunnan pappina vuosina 2003-2006 ja Vaasan seurakunnan kirkkoherrana vuosina 2006-2014. Isä Matti suoritti ortodoksisen teologian Master of Divinity -tutkinnon vuonna 2003.

Hiukan erilainen tie piispaksi

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous valitsi 26. marraskuuta 2014 pastori Matti Wallgrénin Oulun hiippakunnan piispaksi, mitä ennen hänet vihittiin munkiksi Valamon luostarissa 16. marraskuuta samana vuonna. Vihkimyksessä hän sai uuden nimen Elia, pyhän profeetta Elia Tisbeläisen mukaan. Arkkimandriitta Elia vihittiin piispaksi ja asetettiin Oulun hiippakunnan piispan tehtävään Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa Oulussa 11. tammikuuta 2015. Siitä lähtien hän on liikkunut tehtävissään välillä Akaa-Sevettijärvi, joiden välillä on yli 1100 kilometriä.

Metropoliitta Elia on niitä harvoja, jotka ovat päätyneet piispoiksi elämällä ”maailmassa”, sillä tavanomaisin tie piispanistuimelle kulkee luostarikilvoittelun kautta. Onko maailmasta tulleella vaikeampaa ottaa piispan tehtävät kantaakseen?

– Kun on munkiksi vihitty, vanha ihminen kuolee, isä esipaimen toteaa ytimekkäästi.

Toisen kunnioitus arvoonsa

Metropoliitta Elia on pidättäytynyt antamasta julkisuuteen kovinkaan räväköitä lausuntoja. Kysyttäessä hän sitoutuu piispainkokouksen päätöksiin, eikä tuo esiin mahdollisesti eriäviä henkilökohtaisia mielipiteitään. Hän tunnistaa kirkkoamme viime aikoina koetelleen ikävän julkisuuden sekä hallintoon ja päätöksentekoon kohdistuvan kritiikin.

– Kirkossamme riittää toki haasteita: monesti ihmiset ovat liian täynnä omaa asiaansa ja omia sanojaan. Tällöin kuuntelu ja toisen kunnioitus helposti unohtuvat. On oltava rohkeutta muuttaa omaa mielipidettään, jos siihen on syytä. Jokaisen on osaltaan kannettava vastuunsa siitä, millainen ilmapiiri seurakunnissa ja ylipäätään kirkossa vallitsee. Kuten sanottu, uskon kuitenkin siihen, että asiat voidaan ratkaista avoimesti ja kunnioittavasti keskustelemalla.

Maallistuminen ja kirkon jäsenmäärän väheneminen ovat niin ikään tosiasioita, joiden kanssa on elettävä – samoin kuin yhä jatkuva koronapandemia sekä ilmastonmuutos.

– Kirkon tulee elää tässä ajassa, mutta ei tästä ajasta. Maallistumisen edessä ei pidä antautua, mutta ei myöskään museoitua niin, että kirkkomme ei enää kohtaisikaan nykyajan ihmistä tai tarjoaisi vastauksia nykyajan haasteisiin tai ihmisiä vaivaaviin tai ahdistaviin kysymyksiin.

– En pidä siitä, että jatkuvasti vain napistaan kirkon maallistumisesta. On selvää, että kirkkomme ei pidä tuuliviirinä muuttua ajan vaatimusten mukaan – mutta me emme myöskään voi jättää nykyajan ilmiöitä huomiotta, vaan kirkon tulee ottaa niihin kantaa. Meidän tulee jatkuvasti kysyä, miten teemme kirkostamme relevantin. Kirkon pitää myös tulla aivan konkreettisesti ihmisten luokse: piispan on hyvä tavata nuoria eri tapahtumissa ja jalkautua seurakuntalaisten pariin vaikkapa kirkkokahveilla.

– Rukoilen kirkkomme puolesta, että sillä olisi hyvä tulevaisuus; että jäsenmäärä kasvaisi, ja että ihmiset kastaisivat lapsiaan ortodoksisen kirkon jäseniksi.

Entäpä isä esipaimenen oma tulevaisuus? Viime aikoina on käyty keskustelua piispojen eläkeiästä. Tosin metropoliitta Elialla on alimpaankin ”normaaliinkin” eläkeikään vielä reilusti matkaa.

– Minusta olisi tervetullutta, että selkeästi määritelty eläkeikä ja eläke-edut koskisivat myös piispoja, joskaan en ota tämänhetkisessä tilanteessa kantaa siihen, milloin itse kunkin pitäisi jäädä eläkkeelle. Kuitenkin ajattelen niin, että esimerkiksi piispan läheisillä olisi oikeus saada viettää aikaa hänen kanssaan edes eläkkeellä – uhraahan piispa toimessa ollessaan ison osan ajastaan seurakunnalle. Itse katson asiaa niin, että eläkkeelle jäämisen mahdollisuus on oikeus. Omalta kohdaltani en näe, että toimisin piispana vielä 90-vuotiaana.

Lähteet: Suomen ortodoksinen kirkko, Yle

Onnitteluja, kukkia, siunauksen toivotuksia. Niitä satelee Haminan piispaksi valitun igumeni Sergein ympärillä Valamon luostarin Kristuksen kirkastumisen kirkossa torstaina 25. marraskuuta 2021. Apulaispiispan vaali on juuri päättynyt.

Hänen suupielessään karehtii ujo hymy, mutta mielessä risteilevät arvatenkin monenlaiset ajatukset. Apulaispiispaksi valinnan juhlahumusta on vain pieni askel varsin konkreettisiin käytännön järjestelyihin. Suurin muutos on epäilemättä muutto rakkaasta luostarista Helsinkiin, uuteen asemapaikkaan, 31 vuoden luostarikilvoittelun jälkeen. 56-vuotias isä Sergei on viettänyt Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarissa yli puolet elämästään.

– Minusta tuntuu siltä kuin suuren perheen isästä, joka on lähdössä pois kotoa. Mieli on tietysti haikea. En kuitenkaan ole korvaamaton, ja jätän luostarin luottavaisin mielin hyviin käsiin.

Veljestön lukumäärä on tällä hetkellä 12, josta puolet on kuuliaisuusveljiä. Munkiksi vihittyjen pienehkö lukumäärä mietitytti paljonkin, ennen kuin igumeni Sergei päätti lupautua apulaispiispaehdokkaaksi.

– Mutta on sitä selvitty ennenkin: takavuosina oli kahden vuoden ajanjakso, jolloin munkiksi vihittyjä oli paikalla neljä, ja toimitin itse ainoana pappismunkkina kaikki palvelukset. Aiemmin olen kieltäytynytkin ehdokkuudesta apulaispiispaksi, koska tuolloin luostarin etu vaati sitä.

Luontaisia vahvuuksia

Myös luopuminen kymmenistä rippilapsista surettaa, koska piispa ei pääsääntöisesti voi toimia rippi-isänä. Luontaisia vahvuuksia, kuten lempeää ja konflikteja kaihtavaa luonnetta sekä hyviä kuuntelutaitoja tarvitaan kuitenkin myös piispallisissa tehtävissä: uusi piispa saa vastattavakseen sisälähetystyön, nuoriso- ja monikulttuurisuustyön, koulutuksen ja julkaisutoiminnan.

Suunnitelman mukaan isä Sergei jatkaa igumenina vuoden 2021 loppuun, minkä jälkeen ohjaksiin tarttuu luostarin varajohtaja ja taloudenhoitaja, arkkimandriitta Mikael, kunnes veljestö valitsee tammikuussa uuden igumenin.

Isä Sergei vihitään apulaispiispaksi Uspenskin katedraalissa 16. tammikuuta 2022. Tervehdyskäyntiä patriarkka Bartolomeoksen luona Konstantinopolissa ei ole vielä juttua kirjoitettaessa sovittu.

Luonnon helmasta keskustaan

Uuden pestin myötä Juojärven rannalla sijaitseva yhden hengen huone eli kelja vaihtuu pienehköön asuntoon asemapaikalla Helsingin keskustassa. Igumeni Sergei tunnetaan suurena luonnon ystävänä ja esteetikkona, joten luonnon läheisyys on myös asia, jota hän tulee ikävöimään.

Munkkielämää viettäneen muuttokuorma ei ole järisyttävän suuri.

– Munkki on sitoutunut köyhyyteen, joten minulla ei ole juurikaan maallista omaisuutta, kirjoja ja ikoneita lukuun ottamatta. Ruokailuvälineet sentään löytyvät, ja osaanhan minä hiukan ruokaakin laittaa, jos kohta olenkin tähän saakka saanut nauttia valmiista aterioista luostarissa. Mutta kyllä minä vielä kasviskeiton osaisin tehdä!

Tuore apulaispiispa ei murehdi eläkekertymänsä pienuutta kaikkien luostarissa vietettyjen vuosien jälkeen.

– Kyllä Herra omistaan huolen pitää. Siihen minä luotan.

Entä millaisen evästyksen igumeni Sergei haluaa antaa seuraajalleen?

– Ehkäpä voisin sanoa hänelle, että kärsivällisyys voittaa kaiken. Ja että vieraanvaraisuutta on syytä harjoittaa mahdollisimman paljon. Veljestöltä haluaisin pyytää, että he antaisivat tukensa uudelle igumenille ja olisivat hänelle kuuliaisia.

Mutta mitkä tapahtumat johtivat hetkeen, jolloin Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkko kaikuu ”Monia vuosia” kasvattinsa kunniaksi?

Tarinan voisi katsoa alkaneeksi, kun 14-vuotias Yrjö Rajapolvi vieraili luostarissa ensi kertaa Ortodoksisten Nuorten Liiton syyspäivillä vuonna 1979. Tuolloin kahta vuotta aiemmin valmistunut, uutuuttaan hohtava kirkko ja palvelukset tekivät suuren vaikutuksen – samoin kuin silloisen pappismunkki Sergein (Leimu) puheenvuoro.

– Hän vetosi meihin nuoriin sanomalla: ”Meitä munkkeja on täällä Valamossa nyt vähän. Toivon, että jotkut teistä nuorista tuntisitte luostarielämän omaksenne ja tulisitte kilvoittelemaan tänne.” Silloin ajattelin mielessäni, että minä ainakin haluaisin tulla tänne. Eli toiveammatti munkkina oli selvä jo hyvin varhain.

Toisaalta tarina voisi alkaa siitä, kun hän tuli 16-vuotiaana ensi kertaa talkoolaiseksi, tai ehkä kesästä 1990, kun tuolloinen igumeni Panteleimon antoi vihdoin siunauksensa vastavalmistuneelle pappisseminaarilaiselle, jonka oli vielä edeltävänä keväänä ollut määrä aloittaa työ opettajana Helsingissä – valmiina olivat niin asunto kuin työpaikkakin.

Igumeni Panteleimon oli jo aiemmin torjunut pyynnön asettua luostariin, ja kehottanut nuorta opiskelijaa suorittamaan opintonsa ensin loppuun. Kun opinnot olivat ohitse, igumeni ohjasikin nuoren miehen uskonnonopettajaksi. Igumeni Pantelemonin neuvo tyrmistytti, mutta kuuliaisuus velvoitti tottelemaan. Mutta sitten kaitselmus puuttui tapahtumien kulkuun.

Sergei-laivalla ratkaiseva rooli

Kesäksi 1990 luostarin laiturilla pysähtyvälle Sergei -laivalle tarvittiin kansimies, ja tähän tilaisuuteen oli tartuttava, jotta olisi mahdollisuus oleskella vielä hiukan luostariympäristössä.

Lisäksi tarvittiin vielä toinen yhteensattuma. Tuolloinen pappismunkki Arseni ihmetteli ääneen, miksi nuorukainen oli lähdössä opettajan uralle luostarikilvoituksen sijaan. Tarinan kuultuaan pappismunkki Arseni keskusteli igumeni Panteleimonin kanssa, ja viimein siunaus heltisi.

Seuraavien vuosien aikana tapahtumat etenivätkin vauhdilla: kuuliaisuusveli Sergei vihittiin munkiksi 1992 ja papiksi vuonna 1995, ja jo kahden vuoden kuluttua pappisvihkimyksestä veljestö valitsi hänet igumeniksi. Igumeni Sergein mielestä elämä luostarissa on ollut suuri Jumalan lahja.

– Igumeni Panteleimonilla oli tapana sanoa, että luostarin johtajalla on paljon murheita, mutta vielä enemmän iloja. Olen samaa mieltä.

Murheisiin lukeutuu epäilemättä luostarin päärakennuksen tuhoutuminen tulipalossa vuonna 2012. Toisaalta kiitollisuuden aihe onnettomuudessakin on se, että menetykset olivat materiaalisia, minkä lisäksi päärakennuksen ikonit, maalaukset ja huonekalut saatiin pääosin pelastettua.

Iloa ovat tuottaneet vuosien varrella luostarin kehittämisen ohella kasvavat vierailija- ja pyhiinvaeltajamäärät sekä uudet kilvoittelijat. 1980-luvulla Valamoon rakennettiin luostarihotelli, kulttuurikeskus, kirjasto, konservointilaitos, opiston rakennukset sekä palvelukeskus vastaanottoineen ja muistoesinemyymälöineen. Myös kahvila-ravintola Trapesaa remontoitiin.

Igumeni Sergein aikana yhtenä painopisteenä on ollut luostarin pääkirkko, jota on kaunistettu monin tavoin.

– Tulen varmasti ikävöimään myös Valamon kirkkoa. Minun aikanani saimme sinne kauniin ikonostaasin, ja kun ruplan kurssi oli takavuosina alhainen, saimme hankituksi myös jumalanpalveluspukuja, ja välitimme niitä myös seurakunnille.

Kriisi olikin siunaus

Henkilökohtaisesti vaikein koettelemus oli kymmenisen vuotta sitten tapahtunut erottaminen luostarin johtajan tehtävästä, täysin odottamatta.
– Näin jälkikäteen voin todeta, että kriisin läpikäyminen oli minulle suuri siunaus, sillä se antoi minulle uusia valmiuksia toimia toisten sielunhoitajana.

Igumeni Sergei koki vahvasti, että toisten esirukoukset kantoivat häntä vaikeina aikoina. Kun arkkimandriitta Sergei palasi igumeniksi vuoden tauon jälkeen, luostariin alkoi virrata uusia kilvoittelijoita. Myös koronavuosi 2020 toi luostariin uusia kuuliaisuusveljiä.

Vuonna 2021 on kulunut yli 80 vuotta siitä, kun Heinäveden Papinniemeen asettui kesällä 1940 lähes kaksisataa munkkia, suuri osa heistä varsin ikääntyneitä. Heitä johti raskaan evakkotaipaleen ja uuteen kotiin asettumisen ajan igumeni Hariton, jonka nimi on noussut esiin, kun kirkkoomme on pohdittu mahdollisia uusia pyhiä.

Miten igumeni Sergei näkee oman roolinsa Valamon luostarin igumenien jatkumossa? Heidän, jotka on kuvattu maalauksiin kuuluisa Valamon igumenin smaragdiristi kaulassaan? 

Kysymys hämmentää silmin nähden.

– Se jääköön jälkipolvien arvioitavaksi.

Apulaispiispan vaalissa on ehdolla Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Sergei (Yrjö Rajapolvi). Asia ratkesi tiistaina 23.11. Valamon luostarissa, missä kirkolliskokous on koolla aina torstaihin 25.11. saakka.

Kirkolliskokousedustajat kokoontuivat tiistaina aamupäivällä suljettuun täysistuntoon, jossa he esittivät ehdokkaita torstaina toimitettavaan apulaispiispan vaaliin. Kyseisen suljetun täysistunnon jälkeen kokoontui välittömästi piispainkokous, joka suoritti vaalin ehdollepanon. Piispainkokouksen jäseniä ovat toimessa olevat kolme piispaamme, eli Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Oulun metropoliitta Elia.

Piispainkokouksen pöytäkirjassa (Avaa uuden sivuston) todetaan seuraavaa:

”Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous on kirkkojärjestyksen (OrtK 2007/174) 64 §:n nojalla piispan vaalia valmistelevassa istunnossa 23. marraskuuta 2021 nimennyt ehdokkaiksi arkkimandriitta Sergein (Yrjö Rajapolvi) sekä pappismunkki Damaskinoksen (Jaakko Olkinuora). Päätös: Keskusteltuaan kirkolliskokouksen asettamista ehdokkaista piispainkokous ortodoksisesta kirkosta annetun lain (OrtL 2006/985) 42 §:n nojalla asettaa 25. marraskuuta 2021 pidettävään apulaispiispan vaaliin ehdolle arkkimandriitta Sergein (Yrjö Rajapolvi).”

Varsinainen apulaispiispan vaali on määrä toimittaa kello 9 alkavan liturgian jälkeen Valamon luostarin pääkirkossa. Kyseessä on suljettu lippuäänestys, ja äänioikeutettuja vaalissa ovat kirkolliskokouksen jäsenet.

Arkkimandriitta Sergei (synt. 23.4.1965) aloitti luostarikilvoituksensa Valamon luostarissa heinäkuussa vuonna 1990. Munkiksi hänet vihittiin vuonna 1992 ja papiksi vuonna 1995. Luostarin johtajaksi eli igumeniksi hänet valittiin vuonna 1997.

Suomen ortodoksinen kirkko on saamassa apulaispiispan. Valamon luostarissa koolla oleva kirkolliskokous päätti asiasta maanantai-iltana. Apulaispiispan vaalin tiimoilta käytiin välillä kiivastakin keskustelua, mutta lopulta vaalin kannalla olevia kirkolliskokousedustajia oli huomattava enemmistö.

Lakivaliokunnan mietinnön mukaan apulaispiispan toimen täyttämiselle ei ole juridisia tai muodollisia esteitä, joten vaali voidaan toimittaa. Tosin kirkollishallituksen esitykseen tehtiin vastaesitys, jossa esitettiin, että vaalia ei toimiteta. Asiasta äänestettiin, ja vaalin toimittamista kannatti 25 edustajaa, kun taas vastaesityksen kannalle asettui 9 edustajaa. Yksi äänesti tyhjää.

Piispainkokous vastaa ehdollepanosta

Ehdokasasettelu on määrä ratketa tiistaina 23.11., ja apulaispiispan vaali on määrä toimittaa torstaina 25.11. kello 9 alkavan liturgian jälkeen.

Tiistaina neljännessä täysistunnossa kirkolliskokousedustajat tekevät esityksiä apulaispiispan vaaliin ehdolle asetettavista henkilöistä. Kyseinen istunto tapahtuu suljetuin ovin muista täysistunnoista poiketen. Varsinaisen ehdollepanon tekee piispainkokous niin ikään tiistaina.

Apulaispiispan nimikkeeksi tulee Haminan piispa, ja hän vastaa julkaisutoiminnasta, nuoriso- ja monikulttuurisesta työstä sekä koulutuksesta.

Juttua korjattu 23.11. klo 10: 06 niiltä osin, että vastaesitys tehtiin kirkollishallituksen esitykseen.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo käsitteli kirkolliskokouksen avauspuheenvuorossaan (Avaa uuden sivuston) erityisesti nuorten hyvinvointia. Isä esipaimen toi julki huolensa nuorten henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista, jota uhkaavat monet nykyajan ilmiöt. Akuutteina huolenaiheina nuorilla ovat ilmastonmuutos ja koronapandemia.

Pian tämän jälkeen arkkipiispa Leo otti kantaa apulaispiispan vaaliin. Ehdokasasettelu apulaispiispan vaalia varten on määrä tapahtua tiistaina.

– Ensinnäkin me tarvitsemme apulaispiispan. Korostan, että kyse ei ole nyt minun henkilökohtaisesta halustani, vaan siitä, että kirkkomme tarvitsee nuorempia piispoja.

Arkkipiispa Leo muistutti, että apulaispiispan toimenkuvaan on määritelty kuuluvaksi julkaisutoiminta, monikulttuurisuus, nuorisotyö ja koulutus.

– Miten muuten voisimme sijoittaa tulevaisuuteen, isä esipaimen kysyi.

Hän huomautti myös, että mahdollisen apulaispiispan kulut on otettu jo otettu huomioon talousarviossa. Kyseiset kulut on määrä kanttaa valtionavustuksen osuudesta.

Arkkipiispa Leo viittasi myös keskusteluihin viime vuonna patriarkka Bartolomeoksen kanssa Konstantinopolissa.

– Vaikka käymämme keskustelut olivat hyvin luottamuksellisia, esitän teille silti saman kysymyksen kuin joka meille esitettiin Konstantinopolissa, eli mitä me jätämme tuleville sukupolville? Kieltäydyn uskomasta, että apulaispiispan valinnan todellisena esteenä olisivat taloudelliset perusteet.

Arkkipiispa Leo huomautti myös velvollisuutensa olevan raportoida patriarkallemme mahdollisesta kielteisestä päätöksestä apulaispiispan vaalin suhteen.

– Valitsematta jättämisellä voi olla myös seurauksensa, isä esipaimen huomautti.

Raha ei saa ratkaista

Kirkolliskokousedustaja Matti Tolvanen ja Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkynen korostivat puheenvuoroissaan, että apulaispiispan valinta ei ole eikä saa olla ensisijaisesti taloudellinen kysymys.

Puheenvuoron käytti asian tiimoilta muiden muassa myös isä Teo Merras.

– On valitettavaa, että apulaispiispan valinnasta on tehty pelkkä rahakysymys. Sama raha käytettäisiin johonkin muuhun, kenties jopa samankaltaisten palveluiden ostamiseen muualta, kuin mitä apulaispiispa voisi tarjota, isä Teo sanoi.

Keskustelun lomassa väläytettiin myös kysymystä siitä, vaikuttaako apulaispiispan valitsematta jättäminen kirkkomme autonomiseen asemaan.

Apulaispiispan valinnan vastustajat vetosivat apulaispiispan aiheuttavan jatkuvia kustannuksia sekä vetosivat seurakuntien heikkenevään talouteen ja kirkon laskevaan jäsenmäärään. Lisäksi etenkin some-kirjoitteluissa on jatkuvasti toistettu väitettä, jonka mukaan Konstantinopoli pyrkisi vaikuttamaan kirkkomme sisäisiin asioihin vaatimalla” apulaispiispan valintaa.

Rovasti Heikki Huttunen puolestaan ihmetteli sitä, että apulaispiispan valintakysymys on pilkottu ikään kuin toisistaan erillään oleviksi osiksi: taloudelliseksi, hallinnolliseksi ja kanoniseksi kysymykseksi.

– Minusta ajatus siitä, että apulaispiispalla olisi kirkon yhteisiä tehtäviä, on hiukan ontuva, samoin hallinnollinen ja kanoninen dikotomia. Ei ole olemassa helikopteripiispuutta. Toki kannatan lämpimästi piispallisiin tehtäviin valmentamista, mutta en kannata piispuutta harjoittelupaikkana, isä Heikki sanoi.

–  Kannatan piispuuden ja johtajuuden vahvistamista kirkossamme, mutta tämä ei minusta edellytä tilanteessamme apulaispiispan valintaa. Kunnioitan patriarkkaamme erittäin suuresti ja tiedän, että hän kunnioittaa kirkkomme autonomiaa, isä Heikki totesi.

Tällä hetkellä kirkossamme on kolme toimessa olevaa ja kaksi jo eläköitynyttä piispaa, joten apulaispiispasta tulisi kuudes piispa.

”Toivon Pyhän Hengen johdatusta”

Puheenvuoron käytti myös Oulun metropoliitta Elia.

–  Piispainkokouksen jäsenenä olen ollut tekemässä päätöstä, jonka takana seison. Toivon kuitenkin tälle ratkaisulle mahdollisimman suurta yksimielisyyttä ja Pyhän Hengen johdatusta, jotta tämä asia voitaisiin päättää, totesi Oulun metropoliitta Elia.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, rovasti Markku Salminen painotti myös, ettei apulaispiispan valinta saa olla ensisijaisesti taloudellinen kysymys.

– Piispuudesta käsin me rakennamme ymmärrystämme kirkosta. Hallintohimmelit eivät auta ihmisiä sitoutumaan kirkkoon, mutta piispojen työ auttaa. Hengellisen työn merkitys tulee kasvamaan yhteiskunnassamme, joten me tarvitsemme kaikkia piispojamme sekä myös apulaispiispaa. Valitsematta jättäminen tulee ”maksamaan” meille enemmän kuin valitsematta jättäminen, isä Markku varoitti.

Maanantaina 22.11. alkavalle kirkolliskokoukselle on tehty aloite jumalanpalvelustekstien kääntämisestä koltansaameksi. Aamun Koitto haastatteli aiheeseen liittyen isänsä puolelta kolttasaamelaista Anna Lumikiveä ja Lapin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Jaakko Vainiota.

Kirkkoherra Jaakko Vainion kanta asiaan on päivänselvä. Jos kohta isä Jaakko iloitseekin viimeaikaisesta kehityksestä saamelaiskulttuurin tunnustamisen ja vaalimisen suhteen, on myös parantamisen varaa.

– Suomalainen yhteiskunta kiinnittää vihdoinkin huomiota Euroopan unionin alueen ainoan alkuperäiskansan menneisyyteen ja nykyisiin elinolosuhteisiin. Juuri käynnistyvän saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn avulla pyritään selvittämään saamelaisten kokemia vääryyksiä ja varmistamaan, ettei koettuja vääryyksiä enää koskaan tarvitsisi kokea. On erityisen tärkeää, että komission työn myötä katseet suunnattaisiin tulevaisuuteen siten, että saamelaiset jatkossa huomioidaan ja heidän oikeuksiaan alkuperäiskansana kunnioitetaan. Tässä myös kirkkomme on avainasemassa, sanoo isä Jaakko.

– Ortodoksinen usko on ollut erottamaton osa kolttasaamelaisten elämää jo lähes viiden vuosisadan ajan, ja pyhittäjä Trifonin muisto elää edelleen kolttasaamelaisen yhteisön keskuudessa. Pyhittäjä Trifonia ei varmasti muisteltaisi, eikä hänestä kerrottaisi tarinoita sukupolvelta toiselle, mikäli hän olisi käyttäytynyt siirtomaaherran tavoin – kunnioittamatta kolttasaamelaisia ja heidän kulttuuriaan.

Vaikka isä Jaakon mukaan Suomen ortodoksisella kirkolla ei olekaan samanlaista menneisyyden painolastia kolttasaamelaisten kohtelussa kuin esimerkiksi Suomen valtiolla, ei tähän voi kuitenkaan tuudittautua.

– Meidän tulee muistaa, että merkitystä on myös niillä hyvillä teoilla, jotka olemme jättäneet tekemättä yhdelle vähäisimmistä veljistämme. Kirkkona emme ole tehneet kolttakansan hyväksi ja uhanalaisen koltansaamen kielen säilymiseksi niin paljon kuin olisimme voineet, isä Jaakko sanoo.

Isä Jaakko arvostaa sitä työtä, jota nykyinen arkkipiispamme Leo teki koltansaamen elvyttämiseksi, kun hän vielä toimi ensimmäisenä Oulun hiippakunnan piispana.

– On suuri ilo, että myös nykyinen esipaimenemme Elia haluaa edistää kolttasaamelaisten elämää. 1980-luvulla kirkkomme oli aktiivinen koltansaamenkielen elvyttämisessä. Vuosien saatossa aktiivisuus on kuitenkin hiipunut.

Isä Jaakko huomauttaa, että edellinen Suomen ortodoksisen kirkon julkaisema koltansaamenkielinen julkaisu on vuonna 2001 julkaistu liturgian käsikirja.

–  On tärkeää, että jokainen voi jumalanpalveluksissa kuulla omaa kieltään. Kolttasaamelaisten kohdalla kirkkomme voi tämän tärkeän seikan lisäksi olla myös tekemässä työtä uhanalaisen kielen säilyttämiseksi. Nyt on aika toimia, isä Jaakko painottaa.

Anna Lumikivi on samoilla linjoilla Isä Jaakko Vainion kanssa.

Lumikivi on kolttasaamelainen isänsä, nyt jo eläkkeellä olevan kanttori-diakoni Erkki Lumisalmen kautta. Lumikivellä on ollut jo lapsesta saakka hyvin elävä suhde kolttasaamelaisiin juuriinsa, vaikka hän ei lapsena saavuttanutkaan täyttä koltansaamen kielitaitoa.

– Tuolloin hyvin harva vanhempi puhui lapsilleen koltansaamea, sillä heitä itseään oli kiusattu ja väheksytty kielen ja kulttuurin vuoksi. Minun vanhempani kuitenkin pitivät huolen, että tunsin juureni: minulla oli jo pienenä kolttasaamelainen puku ja myös karjalainen, koska olen karjalainen äitini puolelta.

Lumikivi kannattaa lämpimästi sitä, että jumalanpalvelustekstejä käännetään koltansaameksi.

– Koltansaamenkielisillä jumalanpalvelusteksteillä on valtavan suuri merkitys. Koltansaame on esimerkiksi minulle ja lapsilleni se kaikkein omin kieli, sydämen kieli. Näin siitä huolimatta, että minulle se ei ole kieli, jonka olen oppinut ensimmäisenä, tai jonka osaisin parhaiten. Toivon lapsilleni maailmaa, jossa koltansaamea kuulee mahdollisimman monissa yhteyksissä, Lumikivi sanoo.

Hän kokee, että usko linkittyy vahvasti myös henkilökohtaiseen tunne-elämään.

– Jumalanpalvelusten kautta uskon myös meillä olevan tavallaan yhteys aikaisempiin sukupolviin ja juuriimme, sillä he ovat osallistuneet samalla tavalla jumalanpalveluksiin jo kymmeniä ja satoja vuosia sitten. Toivoisin, että lapseni saisivat ilmaista omaa sisäistä elämäänsä sujuvasti omalla äidinkielellään.

Vaikka koltansaame ei täysin aktivoitunut lapsuudessa, Lumikivi saavutti kuitenkin musiikin kautta passiivisen koltansaamen taidon.

– Isäni tanssi Nellimin kansantanssi- ja perinneryhmässä, joka esitti Petsamon kolttasaamelaisten perinteisiä tansseja ja muutenkin kolttasaamelaista perinnettä. Minä lauloin siskoni ja lapsuudenystäväni kanssa esiintymisissä koltansaameksi. Isä opetti minulle lauluja, ja ollessani 15-vuotias aloin myös tehdä isän kanssa koltansaamenkielisiä hartausohjelmia YLE Sápmille. Osasin lukea ja laulaa koltansaamea paperilta, mutten ymmärtänyt juurikaan sanojen merkityksiä. Osasin vain muutamia helppoja sanoja ja fraaseja.

27-vuotiaana Lumikivi opiskeli lukuvuoden 2014-2015 koltansaamea Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa kielen ja kulttuurin linjalla.

– Tuolloin opin kielen kunnolla. Sen jälkeen olen opiskellut myös saamelaismusiikkia Utsjoella Sámi musihkkaakademiijassa ja tehnyt koltansaamenkielistä musiikkia ja muun muassa koltansaamenkielistä musiikkikirjaa lapsille.

Lumikivi kokee, että ”sydämen kielellä” toimitettu jumalanpalvelus on erityisen merkityksellinen. Erkki Lumisalmi on toiminut kanttorina tyttärensä häissä sekä esikoisen kasteessa. Näin on määrä olla myös nuoremman lapsen tulevassa kastetilaisuudessa.

– Tietysti haluamme hänen toimivan kasteessa kanttorina siksi, että hän on perhettämme, mutta erityisesti myös siksi, että hän pystyy laulamaan ja lukemaan hyvin paljon koltansaameksi. Isä kääntää aika paljon tekstejä myös ihan lennosta, mutta tähän ei varmasti moni muu pysty. Ja olisihan parempi lukea tekstejä suoraan koltansaameksi jo siksikin, että rauhassa tehtyyn käännökseen ehtii miettiä parhaat sanavalinnat ihan eri tavalla kuin lennosta improvisoituun käännökseen.

– Lapsilleni puhun vain koltansaamea. Myös isäni kanssa vaihdoimme kielen koltansaameen heti, kun oma kielitaitoni alkoi olla riittävä.

Kolttien asia oli merkittävässä roolissa myös marraskuussa 2019 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Tuolloin päätettiin, että Suomen ortodoksinen kirkko tulee pyytämään Kolttien kyläkokousta nimittämään edustajan kirkolliskokoukseen sen seuraavalle, 1.6.2023 alkavalle toimikaudelle. Kirkolliskokous määrittelee edustajan vaalikelpoisuuden ortodoksisesta kirkosta annetun lain ja kolttalain nojalla. Käytännössä päätös tarkoittaa kirkolliskokousedustajien määrän lisääntymistä yhdellä.

Pääkuva ylhäällä: Anna Lumikivi haluaa opettaa koltansaamen myös lapsilleen. Kuvassa mukana on esikoispoika Anton. Kuva: Kalle Kallio

Kirkolliskokous alkaa maanantaina 22.11. Valamon luostarissa. Kirkolliskokous on kutsuttu koolle aina 25.11. saakka. Kirkollishallitus on vahvistanut kirkolliskokouksen asialistan, jonka kohdista suuri mielenkiinto suuntautuu mahdolliseen apulaispiispan vaaliin.

Kirkolliskokouksen täysistunnot ovat julkisia, jos kohta tiistaina järjestetään yksi suljettu täysistunto, jossa käsitellään apulaispiispan ehdokasasettelua. Täysistunnot striimataan kirkon omalle YouTube -kanavalle, ja niitä voi seurata myös ort.fi (Avaa uuden sivuston)-sivuston kautta. Myös Aamun Koitto on paikalla poimimassa kiinnostavia puheenaiheita.

Mahdollisen apulaispiispanvaalin ehdokasasettelun tekee piispainkokous. Mahdollinen vaali on määrä toimittaa torstaina 25.11. klo 09:00 alkavan liturgian jälkeen. Kyseessä on suljettu lippuäänestys, ja äänioikeus on ainoastaan kirkolliskokouksen jäsenillä. Vaalin tulos julkistetaan välittömästi kirkon ort.fi-verkkosivuilla.

Kokous alkaa rukouspalveluksella Valamon luostarin pääkirkossa maanantaina 22.11. kello 12, ja ensimmäinen täysistunto alkaa luostarin kulttuurikeskuksen salissa kello 13 (Avaa uuden sivuston). Luostarin kulttuurikeskuksen salissa pidettäviin täysistuntoihin on pääosin vapaa pääsy, kun taas valiokuntatyöskentely tapahtuu suljetuin ovin.

Budjetti määrää toiminnan

Kirkolliskokouksessa määriteltävä budjetti antaa kehykset kaikelle toiminnalle vuonna 2022. Kirkolliskokous on kirkkomme ylin päättävä elin, missä maallikot ja papisto pohtivat yhdessä, mihin rahaa kohdennetaan.

Käsiteltäväksi tulee lukuisia tärkeitä teemoja, kuten kirkon kasvatuksen ja opetuksen verkkosivusto, toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2022–2024 ja digiviestinnän kehittäminen.

Painavan aihepiirin muodostaa niin ikään toimintaohjeen laatiminen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tai aikuiseen kohdistuvan seksuaalisen häirinnän estämiseksi. Ohje on ajateltu noudatettavaksi mahdollisissa hyväksikäyttö- ja häirintäepäilyissä niin seurakunnissa kuin kirkon keskushallinnossakin.

Asialistalle on kirjattu myös seurakuntien laissa mainittujen julkisten asiakirjojen esilläpito sekä tietojen luovutus, hiippakuntarajojen muuttaminen, pysyvän kirkkokalenterityöryhmän asettaminen sekä kirkon yhteinen lasten- ja nuortenlehti. Ajankohtainen aihe on niin ikään koltansaamenkielisten liturgisten tekstien ja Raamatun tekstien kääntäminen.

Kirkolliskokouksen itseoikeutettuja jäseniä ovat Suomen ortodoksisen kirkon piispat: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Oulun metropoliitta Elia. Lisäksi kirkolliskokouksen jäseniä (Avaa uuden sivuston)ovat vaalilla valitut 18 maallikoiden, 11 papiston ja kolme kanttoreiden edustajaa.

Pääkuva ylhäällä: Kirkolliskokous kokoontui Valamon luostarissa viimeksi syksyllä 2019. Viime vuonna kirkolliskokous järjestettiin etäyhteyksin koronapandemian takia.