Semjon Vahromejev syntyi Keski-Venäjällä Jaroslavlin kaupungissa 9.10.1884 varakkaaseen kauppias- ja teollisuusperheeseen. Suvulla oli lukuisia tehtaita, yrityksiä, myllyjä sekä yli 9 000 hehtaaria viljeltävää maata. Viljelykasveina olivat enimmäkseen vehnä, ruis, mahorkka ja sipuli. Erityisen tunnettua oli Vahromejevien sikuri, jota kaupattiin laajalle, myös Suomeen. Esimerkiksi Lappeenrannassa sitä myytiin Kohvakan kaupassa vielä 1920-luvun alussa.

Perheen suuresta varakkuudesta kertoo sekin, että Semjonin isoisä määräsi testamentissaan 800 000 ruplaa lahjoitettavaksi hyvätekeväisyyteen. Myös Semjon Vahromejevin isä Ivan menestyi liiketoimissaan ja hänet valittiin Jaroslavlin kaupungin kunniakansalaiseksi ja hän toimi myös kaupunginjohtajana. Perhe asutti Jaroslavlin keskustassa vuonna 1780 rakennettua barokkipalatsia.

Semjon Vahromejev sai itselleen hyvän koulutuksen opiskellen aluksi kotikaupunkinsa juridisessa korkeakoulussa ja suorittaen sittemmin juristin tutkinnon Moskovan yliopistossa. Puolassa virkamiehenä työskennellessään Semjon Vahromejev tutustui tulevaan puolisoonsa Elizavetaan ja solmi avioliiton. Perheeseen syntyi kolme lasta: Elizaveta (1911), Juri (1914) sekä Igor 7.1.1917.

Nuorin lapsi syntyi vallankumouksen pyörteisiin, ja kollegioasessorin arvonimen saaneen ja tuolloin Pietarissa pääesikunnan tykistöosaston osastopäällikkönä työskennelleen Semjon Vahromejevin perheen elämä koki täydellisen muutoksen. Rakoillut avioliitto päättyi eroon ja Semjon solmi uuden avioliiton Pietarin konservatoriossa tutkinnon suorittaneen Tamara Georgievna Polilovan kanssa.

Vuoden 1918 puolella Semjon Vahromejev sai isänsä perinnöstä valtaisan 192 250 ruplan omaisuuden, joka oli talletettuna pankkiin. Vallankumouksen tapahduttua omaisuus kuitenkin kansallistettiin eikä Semjon ehtinyt koskaan saada perintöä itselleen.

Vallankumouksen ja epävarmuuden ahdistamana Semjon Vahromejev pakeni uuden puolisonsa Tamara Georgievnan ja nuorimman lapsensa Igorin kanssa Suomeen. He saapuivat Lappeenrantaan loppuvuodesta 1918. Kaupunki valikoitui kohteeksi, koska se oli Tamaralle lapsuuden kesäkaupunki ja siellä asui hänelle entuudestaan tuttuja ihmisiä.

Semjon Vahromejev päätti osallistua Venäjän valkoisen pohjoisen armeijan bolševismin kukistamisyrityksiin ja siirtyi Lappeenrannasta Muurmanskiin sotajuristiksi. Puoliso Tamara Georgievna teki pienen pojan kanssa pitkän kiertomatkan Tanskan kautta päästäkseen miehensä luo pohjoiselle rintamalle. Kööpenhaminassa Tamara ja Igor kävivät paikallisessa ortodoksisessa kirkossa, jossa kotimaahansa pelastautunut leskikeisarinna Maria Feodorovna siunasi pikkupojan.

Muurmanskista perhe palasi Lieksan kautta 1919 takaisin Lappeenrantaan. Juristi Semjon Vahromejev oli menettänyt kaiken omaisuutensa ja varallisuutensa vallankumouksen pyörteissä, ja perhe oli hajonnut kahteen maahan. Mukaan oli saatu muutamia kultarahoja ja myös epäolennaisia tavaroita, kuten kiiltonahkaiset juhlakengät. Vaatimaton pääoma hupeni nopeasti elämiseen vieraissa olosuhteissa.

Emigranttielämä Lappeenrannan pikkukaupungissa ei ollut auvoista. Toimeentulo oli hyvin tiukkaa, ja välillä ruoaksi ei ollut muuta kuin ruisleipää, jonka päälle ripoteltiin suolaa. Tamara Vahromejevan kekseliäisyys ja toimeliaisuus auttoivat perhettä selviämään ahdingosta: kauppatorilla saattoi käydä torin sulkemisaikaan keräämässä kauppiaitten poisheittämiä tomaatteja, kurkkuja ja kaalinpäitä. Lihakauppiailta sai ilmaiseksi sydämiä, munuaisia ja aivoja ”koirille”.

Tamara Georgievna ehti saada paikan pianonsoittajana elokuvateatteri Starissa. Äänielokuvien yleistyttyä mykkäfilmien taustamusiikin soittajalle ei kuitenkaan ollut enää töitä. Välillä Semjon ja Tamara Vahromejev joutuivat käymään Helsingissä töissä Blomqvistin karamellitehtaassa. Semjon työskenteli Lappeenrannassa myös sahalla ja rikkihappotehtaalla.

Seurakunnasta muodostui Vahromejevin perheelle tukiverkosto. Ortodoksinen seurakunta oli muisto menneisyydestä, ja venäjää puhuvat seurakuntalaiset muodostivat sosiaalisen verkoston. Merkittäväksi avuksi tuli kirkkoherra, rovasti Arseni Razumov.

Vuonna 1926 rovasti Razumov sai järjestettyä Semjon Vahromejeville kirkon vahtimestarin paikan. Kolmen vuoden kuluttua, vuonna 1929, perhe muutti pappilaton kirkonpuoleiseen päätyyn 30-neliöiseen yksiöön, joka oli erotettu entisestä kanttorin huoneistosta.

Asunnossa oli puulämmitys, käymälä löytyi piharakennuksesta. Peseytymistiloja tai saunaa ei ollut. Alkuvaiheessa elettiin vielä kantoveden varassa, mutta pian Semjonin perheen muutettua taloon sinne asennettiin elämää helpottava kylmävesijohto.

Kolmihenkisellä perheellä oli myös kissoja ja koiria. Vaikka raha oli tiukalla, niin kotieläimistä huolehdittiin. Näin kirjoitti Semjon pojalleen Igorille kirjeessä noin vuonna 1935: ”Päivällisellä Pikushka sai luun väärään kurkkuun. Äiti yritti kiskoa sen pois, mutta sitten hän nielaisi sen, yritti oksentaa ja juoksi ulos syömään ruohoa. Koira yritti oksentaa koko ajan. Äiti vei Pikushkan ½ 10 illalla eläinlääkäri Jokisen luo naapuriin. Pistäytyi Petanderin luo ja kutsui hänet sinne. Lääkäri totesi, että luu on mennyt läpi mahaan, mutta pitää antaa risiiniöljyä. Jos ei onnistu, niin huomenna on maha avattava. Kaikki loppui hyvin, joten P. on nyt iloinen.”

Vahtimestarin työ oli raskasta akateemisen sivistyksen saaneelle virkamiehelle. Uunin lämmitys sekä puiden pilkkominen ja kantaminen oli fyysisesti lähes ylivoimaista sydänsairaalle ja ruumiilliseen työhön tottumattomalle Semjon Vahromejeville. Semjon kirjoitti 1936 pojalleen Igorille Helsinkiin: ”Torstaina olin Platanin luona. Hän koputteli ja kuunteli minua…sanoi, että jalkani ovat turvoksissa. Sydän on kunnossa, paitsi laajentunut. Munuaiset ovat kunnossa. Ruoansulatukseni ei ole kunnossa. Hämmästyi heikkoa oloani. Verenpaine on nyt vain 155. Epäilee, että hemoglobiini on alhainen. Antoi minulle saksalaista rautaviiniä. Olen juonut ja olo on reippaampi. Sydämenlaajentumaa on, verisuonten kalkkeutuminen on pysähtynyt. Luulen, että tämä kaikki on vanhuutta.”

Semjon Vahromejevin heikko terveys vaikutti liikkumiseen, ja ajoittain hänen oli vaikea nousta linnoituksen mäkeä ylös. Elannon saamiseksi oli kuitenkin tehtävä työtä. Tamara Georgievna kantoi suuren vastuun Semjonin tehtävistä, ja apuna toimi myös Igor-poika. Hän auttoi rovasti Razumovia ponomarina alttarissa ja soitti kirkonkelloja jumalanpalvelusten yhteydessä. Rovasti Razumov ja hänen puolisonsa Anastasia olivat Vahromejevin perheelle läheisiä, ja heitä kutsuttiinkin hellittelynimillä ”Batja” ja ”Matja”.

Vahtimestari joutui huolehtimaan kirkon lämmityksen lisäksi lumitöistä, siivoamisesta sekä jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten järjestelyistä. 22.8.1936 päivätyssä kirjeessä pojalleen hän kertoo näin: ”Eilen työskentelin melkein koko päivän kirkossa. Päivälliseen asti puhdistin lampukoita 40 kappaletta. Ja päivällisen jälkeen siistin alttarin ja pyyhin pölyt. Tänään oli päiväjumalanpalveluksen jälkeen ristiäiset. En tuntenut naista.”

Sekä Pietarin konservatorion käynyt Tamara että Semjon olivat molemmat musikaalisia ja lauloivat kirkkokuorossa; välillä Tamara avusti myös kuoronjohtajana. Rovasti Razumov pystyi joskus hiukan maksamaankin kuorossa avustamisesta. Käsistään taitava Tamara korjasi lisäksi kirkon jumalanpalveluspukuja.

Vahtimestarin työn ohella Semjon Vahromejev opetti Lappeenrannan venäläisessä kansakoulussa ja hoiti puolisonsa kanssa seurakunnan kirjastoa. 21.1.1937 päivätyssä kirjeessään Semjon kertoo pojalleen perheen tuloista vuodelta 1936: ”Kirkkovahtimestarin palkka on 330 markkaa kuukaudessa, koulussa tapahtuvasta opetuksesta saan 400 markkaa kuukaudessa, kirjaston hoidosta 75 mk/kk; luontaisetuun kuuluvan asunnon olemme arvioineet 150 mk/kk. Asunnon koko on 10 m x 3 m. Vuonna 1935 me maksoimme kaupunkiveroa 720 mk., valtion veroa 92 mk 40 penniä, koiraveroa 300 mk.” Palkan vaatimattomuus kuvastuu hyvin suhteessa koiraveroon, joka käytännössä vastasi vahtimestarin kuukausipalkkaa.

Suomessa varustauduttiin 1930-luvun lopulla mahdolliseen sotatilaan. Lappeenrannan kaupunki oli jaettu alueisiin, ja linnoituksen pappilasta jo ikääntyneet vahtimestari Vahromejev ja kanttori Nikolai Kamenski oli määrätty osallistumaan harjoituksiin. Pojalleen osoittamassaan kirjeessä Semjon kuvasi seikkaperäisesti tällaista harjoitusta, joka oli hänelle fyysisesti raskas: ”Minä ja Nikolai Sergeevič väsyimme melkoisesti ilmapuolustusharjoituksissa. Klo 13:sta klo 20:teen illalla (muutamia lyhyitä taukoja lukuunottamatta) olimme mukana tulen sammutushommissa yms. Minun kuuluu missä on ollut kaasuja heittää kalkkijauhoa päälle, kantaa haavoittuneita ja kaasumyrkytyksen saaneita. Meidän piti työskennellä Malkin kanssa yhdessä, lisäksi hänen piti hälytyksen sattuessa seistä katolla ja havainnoitsijana ilmoittaa mistä tulee vaara, missä on tulipalo, missä on räjähtänyt pommi ja millainen. hän on menossa armeijaan tammikuussa Viipuriin viestipataljoonaan.”

Kirjoitus jatkuu:

”Lisäksi meillä on ilmapumppu ilman puhdistamista varten. Kaikkiaan M. on reipas poika, vaikka kuten aina, suuri flegmaatikko. Nikolai Sergeevič ja minä emme mitenkään voi kiemurrella irti ilmapuolustuksesta, sillä meillä on hyvin vähän siviiliväestöä ja alueemme on iso, ulottuu Saimaan rantaan asti. Minä kannoin tyhjät paarit sinne ja takaisin kannoin haavoittuneen toisen ison pojan (tuomioistuimen vahtimestarin poika) kanssa. Toiseen suuntaan meidän alueemme ulottuu sotilasvarastoihin saakka. Meidän ryhmässämme on 7 aikuista miestä ja lisäksi on 2 lähettipoikaa: Hauhian nuorempi poika ja opettaja Sirkan poika. Hänen isänsä on meillä ryhmäpäällikkö. Meidän ryhmään kuuluu: opettaja Sirkka, Malenius, tuomioistuimen vahtimestari Metsälä, Jatkokoulun vahtimestari, Malki ja Nik. Serg. sekä minä. Batjushka on vapautettu. Hänet haluttiin viedä suojapaikkaan lentokoneen kaasuhyökkäyksen ajaksi, mutta Nik. Serg. puolusti häntä, sanoi, että esimiehet ovat sanoneet ettei tarvitse, istukoon omassa kortteerissaan. Sunnuntaina en lähtenyt paraatiin mukaan: en kykene marssimaan ylämäkeen. Nik. Serg. oli ja pääsi mukaan kuvaan sillä paraati filmattiin. Sen sijaan olin kahvilla Uudenmaan rykmentissä klo 3 iltapäivällä. Sain siellä lehden ”Kaasutorjunta n:o 5”. Kahvin aikana piti puheen joku ´kaasueversti-majuri´. Sivumennen sanoen meidän ryhmäämme kehuttiin ison tulipalon sammutuksesta.”

Musiikillisesti lahjakas Tamara Georgievna oli päättänyt kouluttaa perheen pojan Igorin viulistiksi. Sinnikkään työskentelyn ansiosta Igor Vahromejev oppikin viulunsoiton niin hyvin, että hän antoi toisille lappeenrantalaisille jo 12-vuotiaana soitonopetusta. Tuohon aikaan Lappeenrannassa ei ollut varuskunnan soittokunnan ohella juuri muita soittajia ja usein nuori viulisti kutsuttiin esiintymään kaupungin erilaisiin juhliin.

Ahtaissa oloissa asuminen ja monenlaiset ristiriitaisuudet heijastuivat nuoren Igor Vahromejevin koulunkäyntiin, joka oli välillä heikohkoa. Aluksi Igor suoritti Lappeenrannan venäläisen kansakoulun ja pääsi Lappeenrannan yhteiskouluun. Yhteiskoulun ensimmäisen luokan kevätlukukauden todistuksessa vuonna 1928 keskiarvo oli 6,77. Koulumenestys ei parantunut, ja kuudennen luokan päästötodistuksen keskiarvo vuonna 1933 oli vielä alempi: 6,44. Igor sai ehdot algebrasta ja geometriasta, jotka hän kuitenkin onnistui suorittamaan hyväksytysti. Uskonnon arvosana oli kuitenkin vuodesta toiseen kymmenen. Uskonnonopettajana toimi oma kirkkoherra Arsenii Razumov, batjuška. Igor Vahromejev alkoi jopa suunnitella pappisseminaariin pyrkimistä ja suuntautumista pappisuralle. Hän kirjoitti keväällä 1935 ylioppilaaksi, mutta tuona vuonna ei Sortavalan pappisseminaariin otettu ylioppilastutkinnon suorittaneita, minkä vuoksi tämä haave jäi toteutumatta.

Pappisseminaarin sijaan Lappeenrannan pappilassa kasvanut Igor Vahromejev aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Hän opiskeli sekä fonetiikkaa, sanskritia, vertailevaa kielentutkimusta että indoeurooppalaista kielitiedettä, mutta pääaineeksi muodostui slaavilainen filologia.

Sivistyneet vanhemmat tahtoivat välittää Igorille vaatimattomissakin olosuhteissa venäläisen kulttuuriperinnön. Samalla Igor Vahromejev sitoutui uuteen kotimaahansa ja sen arvoihin. Hän osallistui aktiivisesti suojeluskuntatyöhön ja partiotoimintaan Lappeenrannassa asuessaan.

Varattomista oloista lähtenyt Igor Vahromejev sai tukea opinnoilleen seurakuntalaisten keskuudesta. Vahromejevit asuivat ennen pappilaan muuttoa Pallossa kauppias Skalovin talossa. Skalovit olivat menettäneet poikansa vuonna 1934, ja mahdollisesti heidän myötätuntonsa kohdistui siksi nuoreen Igoriin. Hänen opintolainansa takaajina toimivat Anna Nikolaevna Nissinen (Wolkoff) ja V. F. Skalov.

Opiskelijana Igor Vahromejev piti yhteyttä Lappeenrantaan, ja vanhempiensa ohella hän auttoi myös ikääntyvää rovasti Arseni Razumovia, joka tarvitsi apua muun muassa kirjallisissa tehtävissä. Vuonna 1938 Igor kirjoitti Lappeenrannan pappilassa seurakunnalle historiikkikirjan. Lisäksi Igor kirjoitti puhtaaksi seurakunnan omaisuusluettelon.

Igor Vahromejev muutti myöhemmin sukunimensä Vahrokseksi, ja hänestä tuli Helsingin yliopiston legendaarinen Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori.

Vahtimestari Semjon Vahromejev ja hänen puolisonsa tarvitsivat jatkuvasti ulkopuolista apua Igor-pojan muutettua Helsinkiin opiskelemaan. Semjon kirjoitti Helsinkiin vuonna 1937: ”Äidin käsiä särkee kovasti. Hän, raukka, kykenee vaivoin työskentelemään. Joudumme koko ajan kutsumaan Josefin avuksi. Hän kantaa halot kirkkoon ja lakaisee lumet. Eilen hän lisäksi rullasi apunani kirkon matot. Kirkkoherra pelkää, että koulu joudutaan lopettamaan, koska ei ole riittävästi oppilaita. Sitten meillä ei ole enää tuloja, joilla elää. Kirkossa lämpiää uuni. Eilen illalla istuttiin kirkkoherran luona. Voi hyvin. Varjelkoon Sinua Jumala! ´Karjamme´lähettää sinulle myös terveisiä, heiluttavat häntiänsä. Terveisiä tutuille. Sinua palavasti rakastavat vanha Isä ja Äiti. Tänään on pikkupakkanen ja paistaa aurinko.”

Lopulta vahtimestarin toimen hoitaminen kävi ylivoimaiseksi, ja vähän ennen talvisodan aikaa myös Tamara väsyi, eivätkä Semjon ja Tamara Georgievna kyenneet jatkamamaan kirkon vahtimestarin työssä. Jo aiemmin Semjon kirjoitti pojalleen Igorille Helsinkiin: ”Taloudellinen tilanteemme on huono. Ajoittain tunnen oloni hyvin heikoksi. Usein olen iltaisin hyvin väsynyt, vaikka en tee fyysisesti juuri mitään, minun on jopa vaikeata riisuutua. Pääsen vaivoin ryömimään ylämäkeen. Tämä pakottaa ajattelemaan tulevaisuutta. Fyysisesti tuskin pystyn tekemään työtä, ja kukapa minut ottaisikaan. Tietysti meidän pitää muuttaa täältä pois, ja minnekä muualle kuin Gelsinkforsiin, ja siellä on sinun velvollisuutesi huolehtia meistä. Äiti on sinulle kirjoittanut tästä. En uskalla ajatella, että sinä et meistä huolehtisi. Sinulta ei kukaan vaadi kohtuuttomia, mutta huolehtiminen työkyvyttömistä vanhemmista on sinun pojan velvollisuus. En usko, että sinä menettelet kuten Haikala. Pekka on vaivaistalossa, kuorii siellä perunoita ja hänen vaimonsa kuuraa koulun lattioita ja lakaisee pihaa!! Ehkä Sinäkin olet ajatellut panna minut vaivaistaloon?!!”

Semjon ja Tamara Vahromejev muuttivat Lappeenrannan pappilasta poikansa ja tämän perheen luo Helsinkiin; ensin Semjon 10.10.1938 ja sitten Tamara 2.1.1939. Mukana muuttivat myös kaksi koiraa ja neljä kissaa.

Semjon poikansa ja tämän perheen luo. kuoli äkillisesti Helsingissä 11.7.1943. Tieto saavutti Semjonin pojan Igorin Lappeenrannassa, missä hän oli lomalla rintamalta. Lappeenrantaan olivat tulleet myös Igorin puoliso Elisabet ja heidän pieni tyttärensä Muusa. Igor perheineen oli illallisella Wolkoffeilla Kauppakadun talossa, kun hän sai kuulla isänsä yllättävästä poismenosta.

Lappeenrannan pappilatalon tarinan osat:

Osa 1:

Viime vuosikymmenet asuinrakennuksena palvellut Lappeenrannan pappilatalo palaa seurakuntakäyttöön. Isä Timo Tynkkynen uppoutui historiaan, ja sitten arvorakennusta alettiin elvyttää uuteen elämään. Aamun Koitto aloittaa perinteikkään Lappeenrannan pappilatalon tarinan ensimmäisen osan.

Osa 2:

Toisessa osassa kerrottiin maaorjana paikkakunnalle saapuneen Andrej Petrovič Šešunovin (1770-1822) perheen tarina.

Osa 3:

Minisarjan kolmas osa kertoo siitä, miten rakennuksen tarina jatkui Varvara Šešunovan kuoleman jälkeen.

Osa 4:

Neljäs osa kertoo, että Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherroista pisimpään linnoituksen pappilatalossa asui rovasti Arseni Razumov. Hän muutti Tuusulasta pappilaan 22.10.1921 ja asui siellä vuonna 1948 tapahtuneeseen eläköitymiseensä saakka. 

Pääkuva ylhäällä: Semjon (toinen oikealta) ja Igor (toinen vasemmalta) vierailulla Forsblomien perheessä.

Filoksenia ry:n hallitus valitsi yhdistyksen uudeksi pääsihteeriksi Martta Pietarisen, joka aloitti uudessa tehtävässään huhtikuun alussa. Pietarinen toimii Kotimajoitusverkoston tukiyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana, ja hänellä on vankka työkokemus turvapaikanhakijoiden, vähemmistöryhmien sekä yhdenvertaisuuden kysymysten parissa työskentelystä Suomessa ja kansainvälisesti. Kotimajoittajien vapaaehtoistyön merkitys on korostunut jälleen Ukrainan sodan pakolaisten myötä.

– Taustani monikulttuurisessa todellisuudessa elämisestä ja ihmisoikeuskysymyksistä antavat minulle vankan pohjan lähteä nostattamaan uskontodialogia erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten välillä. Toivon, että ortodoksit voisivat katsoa itseään kirkkaammin, joskin reflektoiden. Haluan tukea ihmisiä löytämään työkaluja, joilla tarkastella toimintaamme yhdenvertaisuuden ja intersektionaalisuuden (Avaa uuden sivuston) valossa. Muun muassa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ortodoksit on jätetty erittäin yksin Suomen ortodoksisessa kirkossa, Pietarinen sanoo.

Hän ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi alkaa luetella konkreettisia esimerkkejä, vaan lähestyy asiaa mieluummin kohtaamisen näkökulmasta.

– Ilman, että asiasta tarvitsee tehdä teologista kysymystä, meidän on tärkeä miettiä kohtaamisen merkitystä ja sitä, olemmeko valmiita kohtaamaan kaikki ortodoksit vai vain ne, jotka täyttävät tietyt normit. Osaako kirkko kohdata vain naimissa olevia heteropariskuntia, vai kohtaammeko yhtä hyvin ortodoksisia sateenkaariperheitä? Kysyisin, mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Hän rakasti hyvin erilaisia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä ja vietti aikaa heidän kanssaan.

Ukrainan sota heijastuu toimintaan

Erilaisuuden kohtaamisesta on hyvänä esimerkkinä Filoksenia ry:n ydintoimintaan kuuluva kansainvälisen kohtaamispaikka Trapesa. Sen tarjoamaa erityisosaamista ovat vertaistukiryhmät ja monikielinen psykososiaalinen ja psykoedukatiivinen yksilöllinen keskusteluapu. Näin ollen apua voidaan tarjota esimerkiksi maahanmuuton sopeutumishaasteissa, elämän vaikeuksien aiheuttamissa ahdistuksissa ja kriisitilanteissa.

– Trapesan ovet ovat auki kaikille ja näin tulee olla jatkossakin. Koronan jälkeen Trapesa on kohtaamispaikkana taas uuden edessä ja uskon, että sitä rakentamista tehdään yhdessä yhteisönä. 

Ukrainan tilanne heijastuu myös Trapesan toimintaan. Vapaaehtoistyön ja järjestöjen merkitys on korostunut, koska viranomaisten toiminta on monin paikoin ylikuormittunutta.

– Viranomaisten toiminta perustuu siihen, minkälainen poliittinen tahtotila milloinkin on. Yhdistykset, vapaaehtoiset ja aktivistit taas toimivat, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Ukrainan tilanne herättää paljon tunteita, ja on hienoa nähdä, että ihmiset haluavat auttaa.

Kuitenkin Pietarinen suosittelee myös tarkastelemaan omaa auttamishalua hiukan lähemmin.

– Itse kukin voi kysyä, mikä on minun tapani auttaa ihmisiä. Miksi haluan auttaa – ja mikä olisi sellainen tapa, joka ei kuormita minua ja perhettäni liikaa? Yleensä omia lahjoja voi hyödyntää myös heikommassa asemassa olevien auttamisessa. Jokaisen ei tarvitse ruveta kotimajoittajaksi tai lähteä Puolaan, vaan omaa osaamista, kuten esimerkiksi kielitaitoa, voi tarjota tulkkaamiseen – tai tukea sotaa paenneita oman ammattiryhmän edustajia Suomessa.

Ukrainan sota näkyy myös Trapesan asiakkaiden tarpeissa.

– Trapesan yhteisö on moninainen, ja monet kokevat Trapesan toiseksi kodikseen, mikä on ollut ihana nähdä. Trapesa on kohtaamispaikka, joillekin hengähdyspaikka tai turvasatama. Jotkut tulevat hakemaan apua, ja monet espoolaiset osaavat pyytää tilaa myös erilaiseen kulttuuritoimintaan. Myös monet opiskelijat hyödyntävät Trapesan monikulttuurista ja moninaista kohtaamispintaa opiskelujensa eri vaiheissa. Toki nyt Ukrainan tilanne näkyy kasvaneena tuen tarpeena, erityisesti psykososiaalisen tuen tarpeena, johon Mielen portti -hanke pystyy vastaamaan.

Uskonto on yhä tulenarka aihe

Pietarinen kokee, että uskonto on edelleen vaikea keskustelunaihe Suomessa. Näin siitä huolimatta, että se on monille – erityisesti vähemmistöille – tärkeä osa identiteettiä. 

– Toivon, että tulevat sukupolvet saavat olla oma itsensä ilman pelkoa tai painostusta. Lisäksi toivon, että moninaisuus myös uskonnon kautta ymmärrettäisiin paremmin. Suomalainen politiikka tarkastelee kristinuskoa luterilaisten linssien läpi. Tästä syystä ortodoksien tulee sanoittaa itseään paremmin ja selkeämmin, eikä naamioitua luterilaisen kulttuurin viittaan. Moninaisuus ei tarkoita vain toiselta puolelta maailmaa tulevien hyväksymistä, vaan myös oman kulttuurin moninaisuuden anteeksipyytelemätöntä todeksi elämistä.

”Luterilaisten linssien läpi katselemisesta” Pietarinen mainitsee esimerkkinä, että ortodoksisuutta tarkastellaan ja siihen otetaan kantaa tuntematta kirkkomme perusasioita, kuten esimerkiksi sitä, että Suomen ortodoksinen kirkko ei voi Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen kuuluvana tehdä kaikkia päätöksiä itsenäisesti.

– Usein sattuu myös, että kaikki ortodoksit niputetaan yhteen, eikä hahmoteta esimerkiksi Ekumeenisen patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin eroja. Usein ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä, miten kulttuurillisesti luterilainen hän onkaan – ja miten hän tarkastelee asioita luterilaisesta näkökulmasta. Hän saattaa mieltää olevansa ”neutraali”. Luterilaisuus niin sisäänrakennettu suomalaiseen yhteiskuntaan.

– Ymmärrän, että tietyistä perinteisen luterilaisista rakenteista pyristellään eroon esimerkiksi koululaitoksessa, mutta kun isoa rakennetta lähdetään muuttamaan ilman tarkempaa rakenteellista tarkastelua, niin vähemmistöuskonnot ja -kirkot ovat taas ne, jotka kärsivät muutoksesta eniten. Ensimmäinen terve askel keskusteluun on ymmärtää, ettei uskontodialogi yhteiskunnallisessa kontekstissa lähde väittelystä siitä, kuka uskoo mihinkin. Se on turha keskustelu. Kyse on toisen tinkimättömästä kunnioituksesta ja halusta kohdata, eikä siitä, että lähtee analysoimaan toisten uskontoa. Tässä suomalaisilla on vielä työstämistä – erityisesti poliitikoilla.

– Yhteiskuntarauhaa ei rakenneta niin, että poliitikot miettivät eri some-alustoilla, miten vähemmistökirkot ja -uskonnot ovat typeriä. Koen, että uskontodialogi on tärkeä yleissivistävä osa rauhan rakentamisessa. Uskonnot eivät häviä tästä yhteiskunnasta vihaamalla, mutta sillä saadaan aikaan lisää vihaa. Haluan uskoa, ettei se olisi kenenkään päämäärä. Yhteisöllinen kohtaaminen voi avata näitäkin solmuja.

Koronarajoitusten purkamisen myötä maailma näyttäytyy nyt avoimempana kuin aikoihin. Monet suunnittelevat matkoja paitsi etelän lämpöön, myös kristinuskon keskeisille pyhille paikoille. Mutta mitä tällainen ”hengellinen matkustaminen” tai pyhiinvaellus oikeastaan on? Toukokuun alussa kulttuurikeskus Sofiassa järjestettävän pyhiinvaellusseminaarin alla Aamun Koitto tiedusteli asiaa luennoitsijalta, pappismunkki ja professori Serafim Seppälältä.

Mitä merkitystä konkreettisilla paikoilla on kristillisen uskon ja elämän kannalta?

– Kristillinen hengellisyys ja koko uskonto on konkreettista, inkarnoitunutta. Meillähän on kirkkoja ja sakramentteja juuri siksi, että Henki ei ole vastakkaista aineelle, vaan hengittää aineellisessa todellisuudessa. Pyhä paikka on ainetta ja tilaa, jossa pyhyys ja Pyhän Hengen läsnäolo fokusoituu. Luostari voi olla tällainen paikka, koska siellä on rukoiltu paljon, isä Serafim toteaa.

– Ympäristön vaihtelu tietysti vaikuttaa aina piristävästi, mutta ainakin historiassa pyhiinvaellus on ollut aivan muuta kuin matkailua, joka sisältää uskonnollisia kohteita. Luulen, että nykykristitylle on hyödyllistä kuulla, millaisia asenteita ja toimenpiteitä keskiaikaiseen Jerusalemin pyhiinvaellukseen idässä sisältyi.

Isä Serafim on viettänyt runsaasti aikaa juuri Jerusalemissa. Hän on myös julkaissut laajoja tutkimuksia kaupungin historiasta ja teologisesta merkityksestä. Millainen asema Jerusalemilla on maailman lukuisien pyhiinvaelluskohteiden joukossa?

– Se on aivan oma kategoriansa, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Muualla on paikallisia pyhiä ja paikallisia juhlia, mutta Jerusalemin paikallisjuhla on pääsiäinen. Kristus nousi kuolleista Jerusalemissa! Totisesti nousi Jerusalemissa!

Professori kuitenkin tietää, että Jerusalemin merkityksellisyyttä on tulkittu monin eri tavoin.

– Ylösnousemustodellisuus täytyy tietysti nykyään kaivaa esiin poliittisen Jerusalemin ja turismin Jerusalemin alta, ja se ei ole ihan helppoa.

Kaikilla ei kuitenkaan liene mahdollisuutta suunnitella pitkiä ulkomaanmatkoja. Edellyttääkö pyhiinvaellus välttämättä lähtemistä kaukaisiin maihin, vai voisiko suomalainen ortodoksi harjoittaa pyhiinvaellusta myös arjessa? Isä Serafim suhtautuu ajatukseen suopeasti.

– Pyhiinvaellus kyllä määritelmällisesti on nimenomaan arkisuuden ylittämistä ja tavanomaisen taakse jättämistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hengellisyyttä olisi vain kaukana. Elämän varsinainen tarkoitushan on löytää merkitys ja hengellisyys nimenomaan arjessa. Vantaan västäräkeistä voi saada suurempia elämyksiä kuin Kaukasuksen kotkista.

Kauas lähteminen ei siis ole välttämätöntä. Tästä huolimatta sillä on kuitenkin syvällinen merkityksensä.

– Täydellisyyden saavuttanut ei enää tarvitse Jerusalemia: hän on itse tullut Jerusalemiksi. Mutta juuri tämän löytämisessä pyhiinvaellus voi auttaa. Pyhiinvaellus on meille usein eräänlaista ensiapua: kun olemme tylsistyneet ja vajonneet sisäiseen ankeuteen, ylevä ympäristö voi vaikuttaa ylevöittävästi.

Info:
Isä Serafim Seppälä luennoi Mitä pyhiinvaellus on? -seminaarissa kulttuurikeskus Sofiassa, Helsingissä, lauantaina 7.5.2022. Tilaisuus alkaa klo 13.00, ja siihen on vapaa pääsy.
Sofian pyhiinvaellussarja jatkuu lauantaina 4.6., jolloin isä Johannes Lahtela ja kirjailija Annina Holmberg puhuvat uudesta kirjastaan Pää pilvissä, kiviä kengissä: Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin.

Seuraava painettu Aamun Koitto on jaeltuna ortodoksisiin kotitalouksiin 29. huhtikuuta 2022 mennessä. Uutta on se, että lasten- ja nuortenlehti Tuohustuli ilmestyy nyt Aamun Koiton välissä.

Jos haluat olla mukana Tuohustulen teossa ideoimalla, tekemällä juttuja tai videoita tai ottamassa kuvia, voit ottaa yhteyttä: tuohustuli@gmail.com (Avaa uudelle välilehdelle). Lisäksi Tuohustulen uusi verkkolehti avautuu huhtikuun lopussa osoitteessa tuohustuli.fi (Avaa uudelle välilehdelle).

Pääkuva ylhäällä: Tuohustuli-lehden kansi 1/2022.

Valamon luostariin on viime kesän tapaan tulossa kesälampaita touko-kesäkuun vaihteessa.

– Tällä kertaa on tiedossa noin 20 pässikaritsan porukka samasta paikasta kuin viime vuonna, Soinilanmäen tilalta Savonlinnasta. Lampaat ovat kaikki syntyneet tänä keväänä, eli viime vuoden lampaista ei ole tulossa yhtään takaisin, kertoo munkki Rafael.

Myös tänä vuonna villavat tulokkaat saavat H-alkuisen nimensä nimikilpailun kautta. Valamon luostarin Facebook-julkaisun (Avaa uuden sivuston) kommenttikenttään onkin tullut jo lukuisia nimiehdotuksia, ja niitä kerätään vappuun saakka. Haussa on nimet kolmelle lampaalle, ja mielikuvitusta saa käyttää mielin määrin. Ainoa rajoite on, että kisaan ei mielellään oteta ihmisten nimiä. Parhaimmat nimiehdotukset esitellään Valamon luostarin Facebook-sivulla, ja suuri yleisö voi äänestää omia suosikkejaan kolmen kärkeen. Viime keväänä Valamon karitsoiden nimikisa tavoitti huikeat 63 000 henkilöä ja keräsi yli tuhat nimiehdotusta.

Nytkin valinnasta voi tulla vaikea, mikäli nykyisten ehdotusten pohjalta voi jotain päätellä: Hyppeli, Heppuli ja Huppeli? Entä Halloumi, Halva ja Hiil? Vai sittenkin Halipula, Hombre, Hymy vai Hidalgo?

Lampaiden tiimoilta on tiedossa muutakin mukavaa.

– Lampaiden laitumelle laskusta ja siunaustilaisuudesta tiedotetaan päivämäärät etukäteen, ja yleisö on tervetullut seuraamaan tapahtumia.

– Kesän aikana on suunnitteilla myös ”lammasteemapäiviä”, jonne on tulossa vierasluennoitsijoita luennoimaan lampaista, lammastaloudesta, luonnon monimuotoisuudesta, laiduntamisesta, luonnonlaitumista ja perinnemaisemista. Lisäksi on villatyönäytöksiä, missä pääsee kokeilemaan huovutusta, karstaamista ja kehräämistä.

Lammaskierrokset jatkuvat myös tulevana kesänä, ja kaikki ovat tervetulleita tutustumaan lampaisiin ohjatusti. Jo toukokuussa on luvassa ensimmäinen kehruukurssi käsityöopettajan ohjauksessa.

– Olen siellä avustamassa, koska olen opetellut villalankavyyhtien kehräämistä viime vuoden ajan. Jos osallistujia on paljon ja kursseille löytyy kiinnostusta, järjestämme lisää kursseja loppukesästä tai syksyllä. Myös kasvivärjäyskurssia suunnitellaan, munkki Rafael kertoo.

Lisää lammasuutisia on luvassa Valamon luostarin Facebook-sivuilla.

Pääkuva ylhäällä: Kuvassa poseeraa viime kesän pässikaritsa, joka ei tosin tee come backia Valamoon tänä kesänä. Kaikki uudet tulokkaat ovat tämän kevään karitsoja. Kuva: Tuija Hirvonen