Evakkomatkalla Kauhavalla vuonna 1942 syntyneen rovasti Juhani Härkinin ensimmäiset muistikuvat ovat ajalta, jolloin perhe lähti toista kertaa evakkoon Suojärveltä. Ensimmäinen sijoituspaikka oli Vesanto, ja sieltä lapsen mieleen jäi vain maalaistalossa sattunut tulipalo. Sieltä matka jatkui Lieksan Pielisjärvelle.

– Sinne rakennettiin oma maatilaa. Koska äitini oli sotaleski, niin hän sai valmiit pellot ja metsäpalstan, kertoo isä Juhani.

Kylällä oli paljon ortodokseja – koulun oppilaistakin yli puolet. Alueella asui vanhoja ortodoksisukuja, ja lisäksi sinne oli jo ennen evakkojen tuloa asettunut suuri joukko Vienan karjalaisia.

– Aivan lähellä meitä oli sellainen alue kuin Egyptinkorpi, jossa oli 70 ortodoksista taloa vieri vieressä. Kirkkokylän puolella, missä me asuimme, oli varmasti kaksikymmentä. Kirkollinen toiminta oli voimakasta: tiistaiseura kokoontui viikottain jossain tuvassa, meilläkin usein. Koolla oli kerralla 60-70 henkeä.

Vähintään kerran kuukaudessa kylässä kävi pappi ja piti jumalanpalveluksen kansakoululla.

– Lieksasta meille oli 29 kilometriä. Pappi ja kanttori tulivat lauantaina polkupyörillä. He olivat iltapäivällä meillä, söivät, sitten mentiin kansakoululle, missä pidettiin jumalanpalvelus. Sitten he tulivat yöksi meille ja saunaan. Sunnuntaiaamuna taas sinne, ja sen jälkeen meillä syötiin. Sitten he toimittivat ja kävivät kodeissa, missä piti käydä. Sunnuntaina he lähtivät taas polkupyörillä takaisin Lieksaan, kun bussit eivät kulkeneet viikonloppuina.

Apulaispiispa Paavalikin vieraili kylässä.

– Uskonnonopettajana meillä oli tavallinen maatalon emäntä, eihän hän tiennyt siunauksen ottamisesta eikä sellaisista. Eikä Suojärvellä sellaista ollutkaan, siunauksen ottaminen on venäläinen perinne. Pappia ei sanottukaan batjushkaksi, meillä sanottiin vain ”rovasti” ja tervehdittiin kädestä. Kun Paavali tuli, niin heti hän antoi nuhteet uskonnonopettajalle, ettei tämä ollut opettanut lapsia ottamaan siunausta. Papiston keskuudessa tavat tunnettiin, muttei tavallisen kansan keskuudessa.

Ortodoksisuus oli elämässä vahvasti läsnä niin koulussa kuin kotonakin.

– Varsinkin molemmat ukkini olivat hyvin kirkollisia ja tarkkoja aamu- ja iltarukousten suhteen.

Kesämuistoja Konevitsan luostarista

Yksi isä Juhanin lämpimimmistä nuoruusajan muistoista liittyy Konevitsan luostariin, joka oli sodan jälkeen sijoitettu Keiteleen Hiekkaan.

– Liityin oppikouluvuosien aikana partioon. Kesäleirit järjetettiin Hiekassa. Se oli erittäin kaunis maatila järven rannalla. Valtavan hieno järvenranta, upeat mäntykankaat. Menimme paikalle aina viikkoa ennen leirien alkua laittamaan paikkoja kuntoon. Rantaan rakennettiin esimerkiksi laituri vedenpyhitystä varten.

Valmisteltavaa riitti, sillä leirit olivat suuria.

– Lasten lisäksi siellä oli kristinoppileiriläisiä – 250 henkeäkin saattoi asua teltoissa ja luostarin heinäladoissa tai navetan ylisillä. Jumalanpalvelukset järjestettiin luostarin pihalla, ja niistä vastasi luostari. Igumenina oli Pietari (Jouhki) ja siellä oli tietysti myös suomenkielinen pappismunkki Savva (Sahanov), karjalaisten suosikkipappi, jonka sain pitää rippi-isänäni hänen kuolemaansa saakka. Muistan, kun tilitin isä Savvalle murrosikäisenä omia puberteetti-ikäisen murheitani. Isä Savva silitti päätäni ja sanoi: ”Kuule, poikaseni, meidän Herramme on aika boheemi”. Sitten myöhemmin nuorisopappina muistin aina tämän isä Savvan opin.

Keiteleen Hiekassa järjestetyt leirit loppuivat päätösjumalanpalvelukseen, johon kokoontui väkeä kaikista pitäjistä, joista leirillä oli osallistujia.

– Muistan oman kristinoppikouluni päätöksen: jopa 2000 henkeä saattoi olla siinä pyhiinvaellusjuhlassa. Siinä oli 100 kuorma-autoa, joiden lavoille oli lankuista tehty penkit. Ei silloin busseja riittänyt. Vain jostain kaupungista saattoi tulla bussi.

Jumalanpalveluksen jälkeen kuljettiin yhdessä viljavainioitten läpi järven rantaan.

– Siellä oli vedenpyhitys, kenttäruokailua ja yhteinen juhla. Sen jälkeen muut lähtivät pois, mutta me partiolaiset jäimme vielä viikoksi siivoamaan. Näin minä sain kolmena kesänä (1953–1955) viettää 3-4 viikkoa Konevitsan luostarissa Keiteleellä.

Keiteleen Hiekan jälkeen suuret kirkolliset leirit siirtyivät Rautalammin Puroniemeen, mistä Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry osti maa-alueen. Vanhasta tanssilavasta rakennettiin kirkko. 2010-luvulla ONL ry myi alueen yksityiselle yhdistykselle, Puroniemen ystävät ry:lle. Ortodoksinen leiritoiminta alueella jatkuu yhä.

Pappisseminaarin kautta herrasmiehen kenkiin

Isä Juhanin tie papiksi alkoi surusta.

– Minun ”ahaa-elämykseni” oli siiinä, kun isoveljeni kuoli liikenneonnettomuudessa ollessani 15-vuotias. Hautajaiset jäivät mieleen – ja suuri ikävä. Aloin ajatella asioita. Ehkä se johti siihen, että Aamun Koitossa julkaistu ilmoitus pappisseminaarin hausta osui silmiini 18-vuotiaana. Olin lopettanut keskikoulun ja päätin laittaa paperit sinne.

Pappisseminaari sijaitsi tuolloin väliaikaisissa tiloissa Kirkkonummella, vanhalla rajavartioston asemalla. Siellä oli sellainen, koska Kirkkonummi oli luovutettu vuokralle venäläisille.

– Siellä me opiskelimme yhden vuoden, kunnes pappisseminaari siirrettiin Kuopioon, Ajurin- ja Suokadun kulmataloon. Seuraava kurssi taisi päästää jo uusiin tiloihin ”Golgatan mäelle”.

Opettajista on jäänyt mieleen erityisesti rovasti Aari Surakka.

– Minulle hän oli jo pappisseminaarin aikaan idoli. Hän oli räjähtävä ja mielenkiintoinen, hyvä opettaja, joka esitti asiat mielenkiintoisella tavalla. Hän opetti meille kirkkohistoriaa, eksegetiikkaa, kristillistä arkeologiaa ja saarnaoppia. Isä Aari opetti, että saarna ei saa olla pitkä: ”Ette ole niin älykkäitä, että pystyisitte puhumaan puoli tuntia tai enemmän. Kyllä teidän tietonne vajuvat jo viiteen minuuttiin. Yrittäkää pysyä viidessä-kuudessa minuutissa”.

Isä Juhani valmistui pappisseminaarista vuonna 1966. Edessä oli armeija.

– Minulle armeija-aika oli oikeastaan juhla-aikaa. Minut määrättiin heti aliupseerikouluun. Kun ehdin olla siinä kaksi viikkoa, niin pääesikunnasta tuli määräys siirtyä Helsinkiin sotilaspappikurssille. Se koulutus oli tuolloin aloitettu pitkän tauon jälkeen, ja minä osuin ensimmäiselle kurssille. Kurssin ensimmäisen jakson jälkeen meillä oli harjoittelu. Silloin sattui niin, että Kajaanissa kenttärovasti Hämäläinen sairastui, ja minut määrättiin hänen sijaisekseen. Näin minä oli vähän aikaa varuskunnan sotilaspappina. Silloin sotilaspapin ei tarvinnut olla vihitty, koska siellä ei kastettu eikä vihitty avioliittoon, vaan oli oppitunteja ja ilta- ja aamuhartauksia. Lisäksi olivat putkakäynnit: jos kenellä alkoi isoratas heitättää, niin käytiin keskustelemassa. Minulla oli oma huone, oli vielä sihteerikin. Jos piti jonnekin lähteä, niin oli auto käytössä. Minä siis vietin aikaa kuin herrasmies!

Armeijan jälkeen isä Juhani siirtyi 5-6 vuodeksi Taipaleen seurakuntaan uskonnonopettajaksi.

– Tehtävään liitettiin myös nuorisotyötä, ja nimikkeeksi tuli lopulta seurakunnan lehtori. Noina vuosina kävin suorittamassa auskultoinnin Joensuussa. Jyväskylässä opiskelin lisäksi kasvatustiedettä. Tutustuin Taipaleen vuosina myös arkkimandriitta Johannekseen, josta tuli myöhemmin Helsingin metropoliitta ja lopulta arkkipiispa. Helsinkiin siirtyessään hän sanoi, että haluaa minutkin Helsinkiin. Hän järjesti minulle ensin Taipaleen vakanssia vastaavan työn Tampereelle, jossa oli vuodet 1973–1975. Siihen aikaan toimin myös Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry:n puheenjohtajana. Sitten aloitin Helsingissä nuorisopappina.

Kalmon katve – ja muita muistoja Valamosta

Palataan vielä 1960- ja 1970-luvun vaihteeseen ja Valamoon, joka oli isä Juhanille rakas ja tärkeä vierailukohde sekä pappisseminaarin aikana että sen jälkeen. Siellä asuivat Keiteleen vuosina tutuksi tullut rippi-isä ja hänen ikätoverinsa: vanheneva ja määrältään nopeasti vähenevä Valamon veljestö.

– Valamo oli silloin sammuva tähti. Maatalous lopetettiin, ja lopetettiin paljon muutakin, mutta niin pitkään, kun igumeni Simforian (Matvejeff) eli, jumalanpalvelukset toimitettiin pilkulleen.

Vuosina 1971-73 arkkipiispa Paavali määräsi isä Juhanin Valamoon kesäisännäksi. Parina vuonna pesti oli oikeastaan ympärivuotinen: luostarin asiat olivat mielessä ja työn alla koko ajan. Rakennuksia kunnostettiin talkoovoimin ja pitkälti lahjoituksena saaduilla tarveaineilla.

– Noiden vuosien aikana rakensimme luostariin sen ensimmäisen museon. Maria Iltola (sittemmin Lintulan igumenia Marina) oli kirkollishallituksen notaarina. Hänen kanssaan tutkimme luostarin aittoja, joista löytyi kaikenlaista tavaraa, jota ei ollut luostarin kalustoluettelossakaan. Ne laitettiin tähän ensimmäiseen museoon esille. Igumeni Simforian antoi sinne ehtoolliskaluston ja jotain muutakin nähtävää – esimerkiksi munkkien ruokapöydän, missä oli tinaiset ruokalautaset ja puulusikat.

Vanhan kylmiön tiloihin avattiin samoihin aikoihin pieni kahvila, jolle luostariasukkaat antoivat humoristisen nimen Kalmon katve. Sen yhteydessä oli myös pieni matkamuistomyymälä.

– Igumeni Simforian sanoi, että niitä romusamovaareja voitte myydä. Niitä pantiin myyntiin ärsykkeeksi ja muutama vanha öljylamppu lisäksi. Heinävedellä oli Ratian kauppa, missä oli sota-ajan tavaraa. Ostettiin sitä pilkkahintaan ja pantiin hyllyille. Huhuttiin, vaikka sitä ei ollut mihinkään kirjoitettuna, että se on sitä, mitä vanhat munkit toivat mukanaan.

Luostarinmäellä alkoi viritä uudenlaista elämää. Esimerkiksi Sergei ja Herman Valamolaisten Veljeskunnan äitileiri toi sinne naisväkeä talkoisiin. Erityisen tärkeää oli se, että Valamo alkoi vetää puoleensa myös nuoria.

– Minun aikanani ONL:n nuoret alkoivat käydä siellä talkootöissä. Kristinoppileirejäkin pidettiin, ja piispa Herman oli niissä mukana. Arkkipiispa Paavalia leirit eivät oikein miellyttäneet, koska hän ajatteli, että luostarielämä häiriintyy. Itse olen sitä mieltä, että jos nuoria ei olisi silloin saatu käymään luostarissa, tuskin sitä olisi tänään olemassakaan.

Nuorisopapista kirkon rakentajaksi

Isä Juhani aloitti Helsingin seurakunnan nuorisopappina vuonna 1975 ja viipyi tehtävässä kahdeksan vuotta.

– Helsingissä oli nuorisotyön kannalta mielenkiintoinen ja hyvä tilanne. Kirkkoherra suhtautui työhön myötämielisesti, oli oma pikkuinen nuorten lehti Pyhis, oli pieniä vapaaehtoisvoimin pyöriviä pyhäkoulun kerhoja ja leiritoimintaa Läyliäisissä. Kun kesäkuussa koulut loppuivat, niin Lällyssä oli ns. lasten kesäsiirtola, heinäkuussa pidettiin kristinoppi- ja suurleirit ja elokuussa, kun koulut alkoivat, olivat ne ”mummoleirit”.

Vaikka seurakunta oli tuolloinkin suuri, pappeja ei ollut paljon.

– Siksi leireilläkin toimitettiin liturgia aina lauantaisin, koska sunnuntaiksi piti aina tulla toimittamaan Helsinkiin.

Nuorisotyö oli jo 1970-luvulla omalla tavallaan monikulttuurista: suomenkielisen nuorison rinnalla toimi myös ruotsin- ja venäjänkielisiä toimintapiirejä. Seurakunnassa toimi tuolloin peräti kolme nuorisokuoroa: suomen-, ruotsin- ja venäjänkieliset kuorot.

– Mitään vastakkainasettelua ei esiintynyt. Kaikki, mitä tehtiin, tehtiin yhdessä.

Helsingin vuosien jälkeen isä Juhani palveli Turussa kirkkoherrana neljän vuoden ajan. Sen jälkeen oli vuorossa papin työ Vantaan Tikkurilassa.

Vantaalle oli toivottu omaa toimintakeskusta jo pitkään. Ensin sieltä ostettiin omakotitalo, jonka takkahuoneesta tehtiin väliaikainen kirkko. Se kävi kuitenkin äkkiä pieneksi.

– Hyrsylän mutkasta kotoisin ollut Sanni Viskari antoi kirkonrakennushankkeelle kipinän toteamalla, että on se surullista, kun näin rikkaassa seurakunnassa pitää toisten nurkissa jumalanpalveluksia pitää. Hänen ympärilleen kerääntyi kymmenkunta ihmistä. Silloin minä sanoin, että laitetaan tiistaiseura pystyyn ja ruvetaan keräämään rahaa. Laitetaan seurakuntaan heti anomus! Ja näin tehtiin.

– Kaikella kunnioituksella muita kohtaan, mutta sitä kirkkoa ei olisi olemassa, ellen olisi ollut asiassa aktiivinen. Oli hyvä, että nuorisopappi kuunteli mummoja!

Yksin ei ihminen kuitenkaan paljoon pysty. Isä Juhani muisteleekin lämmöllä Vantaan kanttoria, Helena Tschervinskiä, jolla oli tärkeä rooli paikallisen yhteisön rakentamisessa.

– Hän oli aktiivinen ja sai ihmiset sekä laulamaan että muutenkin liikkeelle. Tämä on kirkon työssä keskeistä. Papinkin tehtävä seurakuntatyössä on etsiä ihmiset tekemään työt ja tukemaan seurakuntaa. Tikkurilassa tämä onnistui, ja tiistaiseuralaiset tekivät valtavan työn. Myös kirkon ikonostaasi on tiistaiseuran toiminnan tulosta.

Kirkko vihittiin vuonna 1997, mutta jotain jäi hampaankoloon.

– Kaupungilta saatiin tontti oikein hyvältä paikalta ja piirustuksetkin olivat jo valmiiina, kun seurakunnassa vaihtui kirkkoherra. Kirkkoa pienennettiin kolmasosalla, koska uusi kirkkoherra katsoi, että kirkon rakentaminen on seurakunnan toiminnan hajottamista. Kaikkien pitäisi kokoontua katedraaliin. Kirkon pienentäminen oli virhe: kustannusarviossa ei ollut merkittävää eroa. Kirkko toimii normaalisti ihan hyvin, mutta kuten nykyisin huomataan, suurina juhlina se on liian pieni.

Ikuisesti nuorisopappi

Rovasti Juhani Härkin jäi eläkkeelle vuonna 2000. Hän asuu Helsingissä Stefanos-kodissa.

– Ajattelin ensin vanheta maalla, mutta sitten, kun lapsenlapsetkin alkoivat olla siinä iässä, ettei maalla käyminen enää kiinnostanut, niin myin taloni pois ja muutin tänne. Ja on hyvä olla!

Isä Juhanin ja Stefanos-kodin perustajan, Vilho Paavilaisen, elämänpolut ovat risteytyneet jo aiemmin.

Vilho Paavilainen oli varakkaan kauppiaissuvun vävy Jyskyjärveltä. Perheelle syntyi kaksi lasta, Jaakko ja Anna. Lapset menetyivät nuorina aikuisina, ja Vilho Paavilainen vaimoineen halusi rakentaa kirkon lastensa muistolle. Tämä kirkko nousi Helsingin seurakunnan leirikeskukseen Läylliäisiin isä Juhanin toimiessa seurakunnassa nuorisopappina.

– Vilho Paavilainen soitti minulle yhtenä päivänä: ”Tule käymään täällä Nurmijärvellä, minulla olisi asiaa.” Minä mietin, että mitähän se voisi olla. Onko hän kenties sairastunut? Otin jopa ripityslaukun mukaan varmuuden vuoksi. Perillä oli laitettu pöytä koreaksi. Kun kahvit oli juotu, Vilho otti käteensä kirjekuoren ja sanoi: ”Sinä olet toivonut Kaunisniemeen kirkkoa”. Samassa hän löi kirjekuoren pöytään. Se oli täynnä rahaa. ”Pyydä seurakunnalta lisää, jos tämä ei riitä.”

Paavilainen oli seurakunnan valtuuston ja kiinteistölautakunnan jäsen, ja ennen kirkon rahoittamista hän oli jo ostanut Läyliäisistä maapalstan seurakunnan leirikeskusta varten.

Näin Lällyyn saatiin apostoli Jaakobin ja Herran äidinäidin, pyhän Annan kuolonuneen nukkumisen muistolle pyhitetty kirkko.

Vaikka ikää karttuu, isä Juhani on edelleen identiteetiltään nuorisopappi.

– Työni kannalta minulle antoi eniten aika nuorisopappina ja ONL:n puheenjohtajuuden aika. Tärkeintä minulle on ollut, että nuoret tulevat kirkkoon ja vievät sitä eteenpäin. Nuorison tietoisuus omasta kirkosta ja rakkaus sitä kohtaan – se on se tärkein anti. Ilman nuorisotyötä meillä ei olisi koko kirkkoa.

Ihmeet ja pyhät ihmiset ovat olleet osa nunna Ksenian elämää jo vuosikymmenten ajan. Ihmeisiin liittyy myös tarina, joka sijoittuu 1980-luvun alun Varkauteen.

Nunna Ksenia, tuolloin vielä Anu Rovamo, kävi lukion viimeistä luokkaa. Abiturienttien perinteisiin kuuluivat freskot, joihin oli piirretty oppilaiden kuvat ja puhekuplat, joissa jokainen sanoi jotain itselleen luonteenomaista. Ksenia kysyi koulutovereiltaan, mitä hänen puhekuplaansa mahtaa tulla.

– Kaverit sanoivat, että ”Oi, se on päätetty jo kauan sitten! Siihen tulee, että ’En usko ihmeisiin, luotan niihin’, nunna Ksenia naurahtaa muistellessaan vuosikymmenten takaista keskustelua.

Opiskeluaikana pyhät ja ihmeet kiinnostivat nykyistä nunna Kseniaa siinä määrin, että hän teki pro gradu -tutkielmansa Jyväskylän yliopistoon Sergei ja Herman Valamolaisten ihmekertomuksista. Tutkielman keskeisenä lähteenä toimi Valamon luostarin vanhasta kirjastosta löytynyt 1800-luvulta peräisin oleva paksu, käsin kirjoitettu venäjänkielinen teos.

Nunna Ksenia kertoo, kuinka pyhittäjä Sergei Valamolaiseen ja pyhittäjä Herman Valamolaiseen liitetään useita kertomuksia, joissa heidän kerrotaan ilmestyneen esimerkiksi Laatokan jäihin pudonneen tai syysmyrskyn armoille joutuneen avuksi. Pyhät ovat nostaneet hädässä olleen ylös jäistä tai ohjanneet veneen rantaan.

Ortodoksisessa perinteessä pyhät ja ihmeet kytkeytyvätkin usein toisiinsa.

– Lukemattomia vastaavia kertomuksia liittyy eri pyhien elämäkertoihin.

Pyhät ovat mukana arjessa

1990-luvulta lähtien nunna Ksenia on kilvoittellut Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa Heinävedellä. Hän kertoo, että pyhät ovat mukana luostarin arjessa joka ikinen päivä. Jumalanpalveluksissa luetaan pyhille omistettuja tekstejä ja heiltä pyydetään esirukouksia.

– Luostarissa ei voi elää päivääkään, etteivätkö pyhät olisi todella läsnä.

Nunna Ksenian on puhuu pyhien kautta tapahtuvista ihmeistä helmikuun 19. päivänä järjestettävässä Pyhät ja pyhyys ortodoksisuudessa –seminaarissa Mikkelissä. Pyhän ihmisen hän määrittelee kirkon pyhänä kunnioittamaksi kilvoittelijaksi. Hänen mukaansa kanonisointi eli pyhäksi julistaminen ei tee kenestäkään pyhää, vaan pyhyys on olemassa jo ennen kanonisointia. Myös kirkon perinteessä kanonisointi on pyhyyden toteamista, jonka kirkkokansa on tunnistanut jo aiemmin.

Ihmettä nunna Ksenia puolestaan kuvailee tapahtumaksi, jolle ei löydy luonnollista selitystä. Tällöin ihminen tuntee, että jokin korkeampi voima on puuttunut asioiden kulkuun ja elämään. Nunna Ksenian mukaan ihmeen kokenut henkilö ymmärtää, että kyseessä ei ole sattuma, vaan mukana on ollut johdatusta. Ihmeet voivat tapahtua pyhien kautta esimerkiksi rukousvastauksina.

– Rukoillaan pyhältä apua ja yllättäen se apu tuleekin, ratkaisu löytyy.

Nunna Ksenian itsensä kokemat ihmeet eivät ole olleet suuria tai dramaattisia tapahtumia, vaan pieniä ja arkipäiväisiä asioita. Kyseessä on saattanut olla vaikkapa oman sisäisen tilan muuttuminen rukouksen seurauksena.

Rakenna henkilökohtainen suhde

Pyhät voivat toimia esikuvina ja kannustajina myös tavallisen ortodoksin elämässä. Nunna Ksenian mukaan pyhät osoittavat, että ei ole yhtä ainoata tietä pyhittyä, vaan teitä on monia. Tärkeää on myös pyhien toiminta esirukoilijoina ja auttajina.

Pyhät voivat toimia lukemattomilla eri tavoilla. Joskus käy niin, että ihmiselle ilmestyy hänelle entuudestaan aivan tuntematon pyhä. Aina pyhä ei edes ilmoita, kuka hän on.

– Ihminen tunnistaa sitten myöhemmin jostakin ikonista tai kuvasta, että tämä on se pyhä, joka ilmestyi minulle.

On tärkeää rakentaa henkilökohtainen suhde johonkin itselleen merkitykselliseltä tuntuvaan pyhään rukouksen avulla. Jos pyhälle on olemassa rukousteksti, voi tätä käyttää. Pyhää voi rukoilla myös rukousnauhan avulla.

– Vaikka ’Pyhä autuas Ksenia Pietarilainen, rukoile Jumalaa minun puolestani’, nunna Ksenia havainnollistaa.

Omaa taivaallista suojelijaa tai muuta itselle tärkeää pyhää tulisi muistaa pienellä rukouksella joka päivä. Silloin pyhä pysyy muistissa ja rinnalla. Kun sitten tulee tilanne, jossa todella tarvitaan pyhän esirukouksia, on meillä ikään kuin oikeutus pyytää häneltä apua.

Pyhien merkitys esirukoilijana voi korostua esimerkiksi kriisitilanteissa. Kun ihminen on alamaissa ja oma elämä tuntuu olevan etäällä ihanteesta, jossa sen toivoisi olevan, voi Jumala tuntua kaukaiselta ja vaikealta lähestyä. Tällöin pyhältä ihmiseltä voi olla helpompi pyytää apua kuin Jumalalta.

Nunna Ksenia oli myös mukana kääntämässä 12-osaista, pyhien elämäkertoja sisältävää Synaksarion-kokoelmaa. Muutama vuosi sitten valmiiksi saatu ainutlaatuinen käännösprojekti kesti seitsemäntoista vuotta.

– Jos sen olisi arvannut silloin, kun aloitettiin, niin olisiko siihen rohjennut ryhtyäkään, hän naurahtaa.

Synaksarionissa riittääkin loputtomasti tutkittavaa. Eräs kiinnostava tapa tutkia teossarjaa on etsiä siitä eräänlaisia pyhien ketjuja. Pyhien elämäkerroissa mainitaan usein hänen hengelliset ohjaajansa, jotka ovat monesti itsekin olleet pyhiä. Tai tietyn pyhän oppilaita, joista on tullut myös pyhiä.

– Löytyy tällaisia kokonaisuuksia, joita on mielenkiintoista ja hyödyllistä lukea.

Nunna Ksenian mukaan kenestä tahansa voi tulla pyhä – ainakin periaatteessa.

– Kaikista pitäisikin tulla pyhiä, jos niin ajatellaan. Meidäthän on kaikki kutsuttu kasvamaan Jumalassa ja Jumalaa kohti, jumalallistumaan, tulemaan pyhiksi.

Tämä vaatii Jumalan tahtoon antautumista ja Jumalaa kohti kulkemista. Jokaisella on kuitenkin oma tiensä ja kutsumuksensa Jumalan luokse.

– Mutta keinot ovat yhteisiä kaikille: nöyryys, rakkaus, Jumalan rakastaminen, lähimmäisten rakastaminen ja rukous.

Lähde:

Marko Mäkinen: Uusien pyhien juhlaa odottaessa. Artikkeli. (Avaa uuden sivuston) Julkaistu ort.fi sivustolla 18.12.2018.
 

Pyhät ja pyhyys ortodoksisuudessa -seminaari

Mikkelissä järjestetään 19. helmikuuta Pyhät ja pyhyys ortodoksisuudessa -seminaari. Paukkulan Artium-salissa kuullaan ja keskustellaan pyhittymisestä ihmiselämän tarkoituksena. Lisäksi päästään kurkistamaan pyhien asemaan kirkossamme: heidän kanonisointiinsa, kunnioittamiseensa sekä heidän kauttaan tapahtuviin ihmeisiin.

– Aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä pyhät ovat kirkkomme suurimpia aarteita, tiivistää tapahtumaa järjestävän Ylienkeli Mikaelin kirkon ystävät ry:n varapuheenjohtaja Juha Rautio.

Seminaariin ovat tervetulleita kaikki ortodoksisuudesta kiinnostuneet, ja tapahtumaan on vapaa pääsy. Tilaisuus järjestetään hybridinä, eli paikalle otetaan niin paljon henkilöitä kuin rajoitukset sallivat, ja seminaari myös striimataan Saimaan ortodoksisen seurakunnan YouTube -kanavalla (Avaa uuden sivuston). Pyhät ja pyhyys ortodoksisuudessa -seminaariin voi ilmoittautua sähköisesti. (Avaa uuden sivuston)

La 19.2.2022 klo 12–16. Tervetuloa kahville klo 11 alkaen!
Paukkulan Artium-sali, Paukkulantie 22, 50170 Mikkeli

Ohjelma:
Pyhittyminen ihmiselämän tarkoituksena, rovasti TM Raimo Sissonen
Pyhän kanonisointi, metropoliitta Arseni
Pyhäinjäännösten kunnioittaminen, teologian tohtori Hannu Pöyhönen
Pyhien kautta tapahtuvat ihmeet, nunna Ksenia

Marke Penttinen on vastannut Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn kuva-arkiston hoidosta ja kuvapalvelusta viime vuodet. Työ vaatii pitkäjänteisyyttä ja järjestelmällisyyttä, jotta jatkuvasti karttuva ja yli 100 000 kuvaa käsittävä arkisto pysyy hallinnassa. Käytännössä työ on ollut kuvien vastaanottamista kuvakokoelmiin, niiden järjestämistä, luettelointia ja digitointia.

Kuvien välityksellä tutuiksi ovat tulleet niin luovutetun alueen kuin nyky-Suomen pyhäköt, papisto, kirkon toimihenkilöt ja merkkitapahtumat. Kuva-arkiston hoitoon kuuluu monia ulottuvuuksia. On tehtävä tutkimusta kuvien ajoitukseen ja sisältöön liittyen. Lisäksi on hallittava kameran ja kuvankäsittelyohjelman käyttö. Viime aikoina Marke on digitoinut arkkipiispa Hermanin ottamia valokuvia lasinegatiiveista. Tutuiksi ovat tulleet Kuresaaren ja Hympölän pihapiirit sekä arkkipiispa Hermanin lapset Herman, Yrjö, Tamara, Ariadne, Lucia ja Sokrates.

Museotyötä yli 30 vuotta

Marke Penttinen aloitti työnsä museoapulaisena vuonna 1990. Takana oli tuolloin seitsemän vuotta somistajana isossa tavaratalossa ja opinnot kauppaopistossa. Opiskelu Kuopion Muotoiluakatemiassa olisi houkutellut, mutta työtilaisuus kirkkomuseossa vei voiton.

– Myöhemmin sitten sain suorittaa myös Muotoiluakatemian graafisen viestinnän artenomin tutkinnon työssäoloaikana, Penttinen kertoo.

Museotyö on muuttunut paljon 30 vuoden aikana. Kun Penttinen tuli taloon, käytössä oli mekaaninen kirjoituskone ja lankapuhelin. Laskut kirjoitettiin kopioituvalle kalkeeripaperille. Alkuaikoina hänen työtehtäviinsä kuuluivat asiakaspalvelu, opastukset, toimistotehtävät ja avustaminen kokoelmatyössä.  Nyt käytössä ovat tietokoneet ja internet, ja lisäksi museokauppa ja museotekniikka ovat nykyaikaisella tasolla.

Muutos on tapahtunut myös museon toiminnassa. Alkuaikoina työyhteisö oli aika sulkeutunut, mutta nykyään toiminta suuntautuu vahvasti ulospäin. Yhteistyötä tehdään monien kirkon ulkopuolisten tahojen kanssa.

Suuria muutoksia työuran aikana ovat olleet organisaatiomuutos, jossa kirkkomuseo muuttui säätiöpohjaiseksi kymmenkunta vuotta sitten, ja Karjalankatu 1:n peruskorjaukset, jotka ovat vaikuttaneet myös museon toimintaan. Viimeisin peruskorjaus huipentui museon kokoelmanäyttelyn ja asiakaspalvelutilojen uudistukseen vuonna 2015.

Muistiin jääneitä kohtaamisia ja matkoja

Karjalankadun työyhteisöön on kuulunut museon henkilökunnan ohella piispoja, kirkollishallituksen kanslian henkilökuntaa ja nykyään palvelukeskuksen, taloustoimiston ja keskusrekisterin väkeä.

– Muistoihin on jäänyt monia hienoja kohtaamisia ja ihmisiä, joita kaikkia ei voi tässä luetella. Alkuajoista on jäänyt mieleen erityisesti arkkipiispa Johannes. Hän oli aina kohtelias herrasmies, jolla oli pilke silmäkulmassa. Arkkipiispa Johannes teititteli aina. Hän puhutteli minua ”neiti museoapulaiseksi” ja museonhoitaja Kristina Thomeniusta ”maisteri Thomeniukseksi”. Arkkipiispa Johanneksen aikana museossa kävi paljon ulkomaalaisia arvovieraita, jotka tutustuivat museoon.

Alkuaikojen hyviä muistoja liittyy myös taloudenhoitajana työskennelleeseen Paavo Kokottiin.

– Hän on helposti lähestyttävä ja kertoi kahvipöydässä mukavia juttuja. Mieleen jäivät myös talonmiehenä ja siivoojana työskennellyt Ruuskasen pariskunta. He pitivät talosta hyvää huolta.

Kun museo kuului kirkollishallituksen alaisuuteen, talonväki teki vuosittain matkoja seurakuntiin. Näin monet kirkot ovat tulleet tutuiksi. Matkat olivat osittain virkistystä varten, mutta niillä oli myös opetustarkoitus. Ulkomaan matkat maksettiin suurimmalta osin omasta pussista. Sellaisia olivat käynnit Tukholmassa ja Venäjän Karjalassa.

– Laatokan Valamon matka oli kiva. Olin käynyt siellä aikaisemmin Neuvostoliiton aikana, ja nyt luostaria oli korjattu siihen verrattuna paljon. Kävimme myös Sortavalassa pappisseminaarin talossa ja Johannes Teologin kirkossa ja Sergei Okulovin haudalla. Siellä näki kaikki ne paikat, joista meillä on vanhoja valokuvia ja pelastettuja esineitä.

Harvinaisuudet kiinnostivat jo lapsena

Entä miksi Penttinen tuli aikoinaan valinneeksi museoalan?

– Jo pienenä keräsin harvinaisuuksia: lintujen pääkalloja ja rantaan ajautuneita ajopuita. Keitin ne kattilassa ja ripustin näytteille leikkimökkiin. Ovi näiden aarteiden luo oli lukittu, eivätkä kaikki päässeet niitä katsomaan.

Kiinnostus taidetta, kulttuuria, historiaa ja museoalaa kohtaan on aina ollut osa elämää. Penttinen on harrastanut akvarellimaalausta 1970-luvulta saakka, ja aiheena ovat etenkin keväiset ja syksyiset maisemat. Hän on ulkoilmamaalari: akvarellit syntyvät kiven päällä istuen lapsuuden kodin maisemissa Pielaveden Salonsaaressa. Penttinen on tallentanut maisemia vuosikymmenten kuluessa myös valo- ja digikuvin.

Nuoruuden kiinnostus taiteeseen ja historiaan on säilynyt, ja niiden innoittamana Marke on suorittanut työn ohessa taidehistorian opintoja Jyväskylän yliopistossa. Opinnot ovat nyt loppusuoralla eli maisterivaiheessa.

– Ne on tarkoitus suorittaa loppuun. Opiskelu on ollut ihanaa! Työn alla on pro gradu Petsamon maisemakuvauksesta, jossa käsittelen Suomen matkailuyhdistyksen ja yksittäisten valokuvaajien otoksia 1930-luvulta.

Pääkuva ylhäällä: Marke Penttinen kuvaa arkkipiispa Hermanin lasinegatiiveja. Kuva: Riikka Laakkonen/RIISA

Helmikuun 21. päivään mennessä on määrä olla jaeltuna vuoden 2022 ensimmäinen, muuttunut Aamun Koitto. Painettu lehti siirtyy sanomalehtipaperiin kustannussyistä. Viimeisin kirkolliskokous linjasi, että printtilehti jaetaan vuonna 2022 kaikkiin ortodoksisiin talouksiin.

Suomen kokoisessa maassa jakelukustannukset ovat merkittävä kustannuserä. Näin ollen nyt oli tingittävä paperilaadusta, jotta jokainen ortodoksitalous saisi oman lehtensä suoraan kotiin. Jakelukustannuksiin hupeneekin leijonanosa printtilehden tuotantoon varatuista rahoista, ja polttoaineen ja paperin hinnat ovat nousseet. Lisäksi on huomioitava ekologiset kysymykset.

Toinen selkeä muutos, joka näkyy enemmän vasta seuraavassa, 29. huhtikuuta ilmestyvässä lehdessä, on Tuohustuli-lehden mukaantulo Aamun Koittoon. Tuohustulen painetun osion lopullinen laajuus tai muoto ei ole vielä varmistunut, mutta tilaa on joka tapauksessa rajallisesti. Siksi myös Tuohustuli kehittää verkkosisältöjään. Voit vastata Tuohustulen lukijakyselyyn, johon löydät linkin jutun loppupuolelta.

Jos kehitys jatkuu nykyisellään niin kustannusten kasvun, säästötavoitteiden kuin ekologisuuden huomioimisen osalta, siirtymä pelkkään verkkolehteen on varteenotettava vaihtoehto. Mikä lopullisen digiloikan täsmällinen aikajänne olisi, sitä tuskin kukaan osaa vielä sanoa tarkalleen.

Jos printtilehdestä ja kotijakelusta halutaan pitää kiinni, se edellyttää taloudellista panostusta – mutta tällöinkin ekologiset kysymykset jäävät jäljelle. Lopullista digiloikkaa on helppo perustella taloudellisilla ja ekologisilla syillä – luonnon kunnioittaminen ja ympäristönsuojelu ovat arvoja, joihin Suomen ortodoksinen kirkko on sitoutunut.

Yksi ”ylimenokauden” hybridimalli olisi järjestää printtilehden jakelu esimerkiksi nippujakeluna seurakunnille ja sieltä seurakuntalaisille. Tällainen järjestely voisi hyödyttää myös niitä, joilla ei ole tietokonetta tai verkkoyhteyttä.

Lehden taloudellisista resursseista päättää kirkolliskokous, ja lehden toimitusta on kuultu viimeksikin kyseisessä kokouksessa. Säästöpaineet ovat kuitenkin todellisuutta joka saralla. Kirkolliskokous on viime kädessä ylin päättävä elin myös lehden tulevaisuuden suhteen. Valtakunnallinen Aamun Koitto on ilmestynyt verkkolehtenä maaliskuusta 2021, ja se on luettavissa myös näköislehtenä. Verkkolehdellä on lukuisia etuja painettuun lehteen verrattuna: se on nopea, sitä ei tarvitse kuljettaa teitä pitkin Hangosta Ivaloon, sen fonttia voi suurentaa näytöllä, ja sen sisältöä on helppo jakaa sosiaalisen median kanavissa monien saataville.

Varttuneet ovat netissä useasti päivässä

Printtilehden välttämättömyyttä on perusteltu usein sillä, että yli 60-vuotiaat kirkon jäsenet eivät ”osaisi” käyttää nettiä. Kuitenkin 82 prosenttia 16–89-vuotiaista suomalaisista käytti internetiä useasti päivässä vuonna 2020. Tiedot käyvät ilmi Tilastokeskuksen vuoden 2020 väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö -tutkimuksesta (Avaa uuden sivuston).

Huomionarvoista on myös se, että netin käyttö useasti päivässä yleistyi etenkin tutkimuksen kahdessa vanhimmassa ikäryhmässä, eli 65–74-vuotiaissa kuusi ja 75–89-vuotiaissa seitsemän prosenttiyksikköä. Netin käyttäjien osuus väestöstä kasvoi edellisvuodesta 92 prosenttiin.

Tutkimuksen mukaan 55-64 -vuotiaiden ikäryhmästä nettiä käyttää useita kertoja päivässä 83 %, ikäryhmästä 65-74 -vuotiaat 62 % ja tätä vanhemmastakin ikäryhmästä 30 %. Luvut kasvavat entisestään, jos kysytään vain sitä, moniko ylipäätään käyttää nettiä. Tällöin vastaavat luvut ovat samassa ikäryhmien järjestyksessä vieläkin suuremmat, eli 97%, 88% ja 51%.

Verkkolehtien ja televisioyhtiöiden uutissivujen seuraaminen yleistyi 9 % vuodesta 2019. Muutos oli suurin 65–74-vuotiaiden ja 75–89-vuotiaiden ikäryhmissä.

Vaikuta Tuohustulen sisältöön ja muotoon!

Teksti: Annakaisa Onatsu

Tuohustuli ilmestyy jatkossa osana Aamun Koittoa (numerosta 2/2022 lähtien), sekä verkkolehtenä. Painetun osion laajuus tai muoto ei ole vielä varmistunut, mutta tilaa siinä on joka tapauksessa rajallisesti. Siksi kehitämme verkkosisältöjä, ja niitä tullaan myös päivittämään paljon aiempaa ahkerammin.

Mitä pitäisi olla ehdottomasti mukana painetussa lehdessä? Mitä siinä taas olisi ihan turha julkaista? Oletko keksinyt jotain mahtavaa, joka toimisi Tuohustulen verkkosisältönä?

Pääset kertomaan ajatuksistasi vastaamalla Tuohustulen lukijakyselyyn (Avaa uuden sivuston).

Samalla voit myös ilmoittaa kiinnostuksestasi osallistua lehden tekemiseen ja/tai sisällön ideointiin. Kysely on auki helmikuun 2022 loppuun saakka.

Lähde: Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö -tutkimus 2020. Tilastokeskus