Helsingin ortodoksinen seurakunta toteuttaa tiettävästi Suomen ensimmäisen ortodoksimotoristeille suunnatun pyhiinvaelluksen 8-9. heinäkuuta. Ilmoittautumisaika umpeutuu 25. toukokuuta. Tällä hetkellä vapaana on vielä kolme paikkaa, mutta jos kysyntää riittää, myös lisäpaikkoja on mahdollista järjestää.

Pyhiinvaellus starttaa Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin kirkon temppelijuhlasta Järvenpäästä, ja kulkee Klaukkalan ja Läyliäisten Kaunisniemen leirikeskuksen kautta Raumalle, Poriin, Tampereelle ja Valkeakoskelle.

Matkanjohtajana ja keulakuskina toimii Itä- ja Keski-Uudenmaan kanttori Minna Jokinen, joka on muun muassa toteuttanut maailmanympärysmatkan moottoripyörällä ja järjestänyt kymmeniä ryhmämatkoja motoristeille viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana.

– Matkapyöräily ja moottoripyöräily on monelle henkireikä samalla tavalla kuin kirkossa käyminen. Olen koko ikäni yhdistänyt nämä kaksi. Haluan viedä moottoripyöräpyhiinvaelluksen ilosanomaa. Tiedän, että prätkillä käydään usein kirkollisissa kohteissa. Nyt toteutamme tämän joukolla. Olemme kaikki ortodokseja, ja käymme yhdessä sellaisissa pyhäköissä, missä kaikki eivät välttämättä ole käyneet, kertoo Jokinen.

– Joitakin vuosia sitten yritin järjestää moottoripyöräpyhiinvaellusta jo ensimmäisen kerran, mutta silloin se ei onnistunut. Nyt, kun eräs seurakuntalainen tätä pyysi, tartuin toimeen uudestaan – ja tällä kertaa pyhiinvaellus todellakin toteutuu!

Jokinen on ollut vannoutunut motoristi jo 16-vuotiaasta saakka, ja ajokilometrejä on kertynyt yhteensä yli 600 000.

– Päivääkään en sen jälkeen ole ollut ilman pyörää. Piti päästä paikasta toiseen jo 16-vuotiaana, ja moottoripyörä oli ainoa vaihtoehto. Ensimmäisen kerran kokeilin ajohommia Kreetalla 14-vuotiaana kummitädin miehen opastuksella.

Ensimmäinen pidempi ulkomaanmatka suuntautui 18-vuotiaana Saksaan.

Ortodoksisuus isän suvusta

Ortodoksinen usko sen sijaan on kulkenut verenperintönä isän suvun puolelta.

– Mummoni oli lähtöisin Pietarhovin vierestä, Oranienbaumista – eli nykyisestä Lomonosovista.. Viime kesänä edesmennyt isäni oli Helsingin seurakunnan ensimmäinen palkattu nuorisotyöntekijä. Pyhiinvaeltaminen ja ortodoksiseen maailmaan tutustuminen eri kulttuurien kautta on olennainen osa ortodoksisuutta, ja itselleni tämä on mieluisinta prätkän selässä.

Jokinen luettelee loputtoman liudan mieleenpainuvia kokemuksia matkoilta: Orzan luostarin praasniekka ja vierailu ohjaajavanhuksen luona Sergiev Pasadissa, valtavat jonot pyhittäjä Serafim Sarovilaisen pyhäinjäännöksille Divejevossa, tutustuminen Pyhän Kolminaisuuden kirkon pappiin, isä Aleksejhin Ulan Batorissa Mongoliassa, venäläiset häät Habarovskin ja Vladivostokin välimaastossa, Kazanskajan seurakunnan ystävällisyys Vladivostokissa, Globe Riders MC:n kokoontumisajo Etelä-Koreassa, vierailu suurlähettilään luona Soulissa, Kalliovuoret, Newfoundlandin luonto, Niagaran putoukset, alkuperäisasukkaiden ahdinko Pohjois-Amerikassa, Naramatan pikkukaupunki British Columbiassa ja haavoittunut mustakarhu New Brunswikissa. Eikä lista lopu tähän.

Täksi kevääksi Jokinen on ennättänyt aikatauluttaa jo kaksi moottoripyörämatkaa Saksaan ja Shetlantiin. Vaikka muitakin reissuja siis riittää, Jokinen odottaa silti innolla heinäkuista pyhiinvaellusta Suomessa.

– Toivotaan, että pyhiinvaellus olisi onnistunut, ja että tästä tulisi jokakesäinen perinne.

Matkan yksityiskohdat:

Ajankohta: 8-9.7. (pe-la). Matka alkaa Järvenpäästä Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin kirkon temppelijuhlasta. Praasniekkapalvelus alkaa pe 8.7. klo 9:30 ja päättyy yhteiseen ruokailuun noin klo 12:30, jonka jälkeen hypätään pyörien päälle.

Reitti: Järvenpää – Klaukkala – Läyliäinen – Rauma – Pori – Tampere – Valkeakoski. Yht. n. 500 km + kotimatka. Tavoitteena on pyrkiä välttämään pääteitä ja pysyttelemään pikkuteillä. Tarvittaessa erikseen sora- ja asfalttiryhmä.

Ohjelma:

Järvenpäästä suunnataan ensin Klaukkalan Pyhän Nektarios Eginalaisen kirkkoon, mistä jatketaan Helsingin ortodoksisen seurakunnan leirikeskukseen Kaunisniemeen Lopen Läyliäisillä.

Leirikeskukseen tutustumisen jälkeen hörpätään kahvit ja jatketaan pikkuteitä kohti Raumaa. Matkalla pidetään tankkaus- ja evästystauko.

Perjantai-iltana majoitutaan ensin aivan Vanhan Rauman vieressä sijaitsevan Linnanpiha B&B:n tiloihin ja siirrytään tutustumaan Rauman Pyhän Nikolaoksen tsasounaan. Toimitetaan lyhyt maallikkokiitosrukouspalveluksen. Tämän jälkeen yhteinen illallinen ja saunomismahdollisuus.

Lauantaiaamuna aamiaisen jälkeen jatketaan kohti Porin Pyhän apostoli Johannes Teologin kirkkoa. Tutustutaan Porin ortodoksien aktiiviseen toimintaan ja toimitetaan jälleen lyhyt kiitosrukouspalvelus.

Tämän jälkeen suunnataan kohti Tamperetta ja Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkkoa. Kuullaan kirkon vaiherikkaasta historiasta ja tutustutaan seurakunnan tiloihin. Tämän jälkeen siirrytään lounaalle läheiseen ravintola Katmanduun, jonka jälkeen on vielä edessä viimeinen yhteinen siirtymä Tampereelta Valkeakosken Pyhän Nikolaoksen tsasounalle, missä myös kiitosrukous.

Pyhiinvaellus päätetään Valkeakoskella yhteiseen kahvitteluun noin klo 17, jonka jälkeen jokainen osallistuja saa valita oman reittinsä kotia kohden.

Majoitus: majoitus Raumalla tapahtuu Hotelli Linnanpihan yhteydessä olevassa Linnanpiha B&B:ssä joko 1hh tai 2hh:ssa. Hinta 1hh on 69€ ja 2hh 99€ (49,50/hlö) sis. liinavaatteet, aamiaisen ja saunan. 2hh huoneissa omat kylpyhuoneet, 1hh huoneissa oma wc, suihku käytävällä. Jokainen osallistuja maksaa majoituksensa paikan päällä. Alustavat varaukset tehty.

Osallistumismaksu: erillistä osallistumismaksua ei kerätä, vaan jokainen osallistuja maksaa paikan päällä omat majoitus-, ruokailu- ja polttoainekulunsa sekä mahdolliset muut menot.

Vakuutukset: jokainen osallistuja vastaa oman moottoripyöränsä vakuutuksista ja matkavakuutuksesta.

Matkanjohtajana ja keulakuskina toimii Itä- ja Keski-Uudenmaan kanttori Minna ”Prätkähiiri” Jokinen, joka on omien retkiensä lisäksi järjestänyt kymmeniä ryhmämatkoja motoristeille viimeisten reilun 30:n vuoden aikana.

Ilmoittautumiset viimeistään 25.5. mennessä joko sähköpostitse minna.jokinen@ort.fi tai puhelimitse joko soittamalla tai viestittämällä Minna Jokinen 046-8757090 (työ; ke-su). Kyselyt ja lisätiedot samasta osoitteesta. Kerrothan ilmoittautumisen yhteydessä huonetyypin ja mahdollisen huonekaverin. Mukaan mahtuu 12 pyörää.

HUOM. Voit kysyä paikkoja vielä 25.5. jälkeenkin!

Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisesta työstä vastaava pappi ja kirjailija Johannes Lahtela on laatinut arkkipiispa Leon siunauksella Suomen ortodoksiselle kirkolle ensimmäisen addiktio-ohjeistuksen.

Ohjeistuksen tavoitteena on auttaa hengellisen työn tekijöitä, erityisesti pappeja, kohtaamaan ja tunnistamaan erilaiset riippuvuudet, ja ohjaamaan addiktoituneet henkilöt oikean avun piiriin. Tarvittaessa myös seurakuntalaiset voivat tutustua ohjeistukseen ja hakeutua avun piiriin. Ohjeistuksessa on tunnistamisen avuksi kuvaus addiktioista sekä kymmenen kysymystä riippuvuussairauden tunnistamiseksi.

– Erilaiset riippuvuussairaudet, addiktiot, ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä räjähdysmäisesti. Alkoholismi on yleisin riippuvuussairaus Suomessa, mutta muun muassa myös peli-, huume- ja seksiaddiktiot näkyvät arjessamme, isä Johannes sanoo.

Riippuvuussairauteen voi liittyä paljon häpeää ja salailua. Isä Johannes kertoo olevansa itsekin addikti, alkoholisti, ja myös tämän vuoksi hänen on helppoa samaistua ja tukea toisia riippuvuussairauksista kärsiviä.

Addiktit tarvitsevat toisia addikteja toipuakseen. Toipumisprosessi on elämänmittainen hengellinen matka. Addikti ei koskaan parane riippuvuussairaudestaan, ja hän tarvitsee säännöllistä hoitoa koko loppuelämänsä ajan. Käymällä säännöllisesti vertaistuki-ryhmissä ja noudattamalla 12 askeleen hengellistä toipumisohjelmaa ihminen pystyy pidättäytymään riippuvuudestaan – ”yhden päivän kerrallaan”, korostaa isä Johannes ja kiteyttää:

– Addiktille hengellisyys on elämän ja kuoleman kysymys.

Isä Johannes on käsitellyt addiktiota myös esikoiskirjassaan Samuli – pimeydestä valoon. Sen kantava teema on alkoholismi, jota sekä isä Johannes että hänen ystävänsä Samuli Edelmann sairastavat. Heitä yhdistää moni muukin asia: lapsuus taiteilijaperheessä, näyttelijäopinnot ja -ura sekä ortodoksisuus. Molemmat miehet löysivät ortodoksisen kirkon, kun raitistuminen oli alkanut. Toisiinsa he tutustuivat vertaistukiryhmässä.

– Pitkäaikaistutkimusten mukaan lopputulokset ovat parempia sellaisissa alkoholistien vertaistukiryhmissä, joissa ihminen kohtaa jonkin korkeamman voiman. Toki Jumalasta puhuminen herättää myös vastustusta, eivätkä kaikki raitistuneet alkoholistit löydä mitään korkeampaa voimaa elämäänsä. Sairautensa myöntäneistä alkoholisteista valitettavasti vain muutama prosentti pääsee kiinni pysyvään raittiuteen, mutta jokaisen tällaisen ihmisen puolesta täytyy olla iloinen, olipa hän löytänyt Jumalansa tai ei, isä Johannes miettii.

Myös hengellinen sairaus

Omakohtaisten kokemustensa vuoksi isä Johanneksella onkin pappina erityisen paljon jaettavaa ja annettavaa aiheesta. Vuonna 2016 valmistunut käytännöllisen teologian gradukin käsitteli alkoholismia hengellisenä sairautena.

– En ole ortodoksisen kirkon pappi siksi, että minulla olisi siihen jotenkin erittäin hyvät ominaisuudet, vaan juuri päinvastoin. Olen synnin ammattilainen, jolla on runsaasti kokemusta virheiden tekemisestä, himoista ja niistä vapautumisesta. Me ihmiset olemme veljiä ja sisaria virheissämme, kaikki yhtä keskeneräisiä. Koen elämäntehtäväkseni tehdä tämän keskeneräisyyden näkyväksi myös omassa työssäni.

Omien vajavaisuuksien myöntäminen on Lahtelan mukaan vapauttavaa, sillä silloin pätemisen tarve katoaa ja tilalle astuu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja rakkaudesta. Helppoa omien heikkouksen myöntäminen ei silti ole. Tähän liittyy myös nykyisen keskustelukulttuurin kärjistyminen, mikä harmittaa Lahtelaa. Huomio kiinnittyy monessa asiassa epäolennaisiin yksityiskohtiin.

– Monesti tärkeintä tuntuu olevan se, että on oikeassa – mieluiten vielä niin, että myös muut huomaavat sen. Asianhan pitäisi olla täysin päinvastoin, ja moni konflikti ratkeaisi helpommin, kun osaisimme myöntää keskeneräisyytemme. Tätä harjoittelen itsekin joka päivä. Kyllä minun on riitatilanteissa vaikea myöntää olevani väärässä.

Isä Johannes aloitti 1.12. viime vuonna Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisen työn pappina. Hänestä on upeaa, ettei papin työssä tarvitse keksiä pyörää uudelleen, vaan kaikki tärkeä löytyy Kirkon traditioista ja pyhien kirjoituksista.

– Niissähän riittää opiskeltavaa koko loppuelämäksi. Hengellinen traditio tuo myös turvallisuuden tunteen: ei tarvitse pärjätä yksin. Samaa turvaa tuo säännöllinen jumalanpalveluselämä, jossa yhteisö kannattelee yksilöä.

Haasteena on kuitenkin se, miten saada Kirkon ydinsanoma lähemmäs tämän päivän ihmisiä. Lahtelan vastaus ongelmaan on kokemuksellisuus, josta esikoiskirja on hyvä esimerkki. Pöytälaatikkoon kertyi myös tekstejä Athokselle tehdyistä pyhiinvaellusmatkoista, ja vastikään ilmestyi yhdessä Annina Holmbergin kanssa koottu Pää pilvissä, kiviä kengissä -kirja.

Isä Johanneksen esikoiskirja on vahvasti kokemuksellinen kuvatessaan alkoholistin ajatusmaailmaa. Lahtela korostaa, ettei tarkoitus ole yleistää kaikkien alkoholistien ajattelevan juuri näin tai kokevan kuvatunlaisia asioita.

– Ei ole olemassa yhtä tiettyä alkoholistia. Alkoholismilla on monta ilmenemismuotoa, ja sairautta yhtä monenlaista kuin sen sairastajaakin. Kirja on auttanut monia sanoittamaan vaikeasti nimettäviä tunteita, ja olen todella iloinen tällaisesta palautteesta, jota lukijoilta on tullut. Alkoholismihan on sairaus, joka koskettaa mitä suurimmassa määrin myös sairaan lähipiiriä.

Lahjat Jumalan käyttöön

Raitistumisen lisäksi isä Johannekselle läheinen teema on kilvoittelu, josta hän puhuu mielellään. Hänen puheissaan vertautuvat raittiin alkoholistin ja toisaalta myös ortodoksisen elämäntavan vaatimat uhraukset. Kummassakin tärkeää on jostain luopuminen ja oman halun hillitseminen.

– Kilvoittelu vaatii päivittäistä treeniä, eikä siinä tulla koskaan valmiiksi. Ihmisen on uudistettava hengellinen kuntonsa joka päivä – eilisen treenillä ei tee seuraavana päivänä mitään. Siksi päivittäinen rukouselämä on niin tärkeää.

On myös kummallisen paljon helpompaa havaita puutteet läheisen ihmisen kilvoittelussa kuin omassaan. Jokaisen tulisi kuitenkin kilvoitella voimiensa mukaan, vaikkapa toisen ihmisen palvelemisessa. Isä Johannes ottaa oman parisuhteensa tästä esimerkiksi.

– Olen ollut vaimoni kanssa yhdessä nyt 18 vuotta, ja suhteen alkuaikoina tuli ajateltua enemmän sitä, mitä minä tästä hyödyn ja mitä minä saan. Nykyään pyrin keskittymään siihen, mitä annettavaa minulla on puolisolleni, ja miten voisin palvella häntä.

Isä Johannes haluaa kuitenkin varoa liiallista innokkuutta omien kokemustensa julistamisesta toisille, sillä ortodoksisen kirkon perusluonne on pikemmin ylistävä kuin käännyttävä.

– Jokaisen on löydettävä oma hengellinen polkunsa ja oma tapansa palvella Jumalaa ja kanssaihmisiä. Ei ole olemassa yhtä kaikille sopivaa tapaa.

Pääkuva ylhäällä: Isä Johannes Lahtela pitää Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa viikoittaista addiktiopäivystystä (Avaa uuden sivuston).

Juttu on julkaistu aiemmin Aamun Koiton printtilehdessä syksyllä 2021. Nyt se päivitettiin ja julkaistaan myös verkossa isä Johanneksen laatiman kirkkomme ensimmäisen addiktio-ohjeistuksen myötä.

Joensuussa järjestettiin huhtikuun lopulla kaksipäiväinen pastoraaliteologian työpaja, jota veti kreikkalainen pappi, professori ja psykiatri Vasileios Thermos. Työpajassa käsiteltiin psykologian ja teologian yhteyttä sielunhoidossa. Toisena pääteemana oli sielunhoidollinen näkökulma seksuaalisuuteen ja sukupuoli-identiteettiin.

Työpajaa johtanut isä Vasileios Thermos on kansainvälisesti tunnettu psykiatri ja teologi. Hän työskentelee Ateenassa sekä pastoraalisen huolenpidon apulaisprofessorina että nuorisopsykiatrina. Viime vuosina Thermos on keskittynyt seksuaalisuuden monimuotoisuuden kysymyksiin ja haasteisiin ortodoksisessa kirkossa. 

Thermosin tutkimuksellinen lähtökohta on silloittaa psykologiaa ja teologiaa, jotka usein nähdään toisistaan irrallisina ja jopa vastakkaisina. Teologian kannalta vastakkainasettelu on Thermosin mukaan tarpeeton ja haitallinen, mutta ymmärrettävä: ortodoksinen kirkko ei vielä ole käsitellyt suhdettaan valistuksenjälkeiseen aikaan ja sen myötä tapahtuneeseen tieteenalojen eriytymiseen.

Thermosin ajattelun ytimessä on käsitys ihmisestä kokonaisuutena. Psyykkisten ja sielullisten prosessien lähteenä on yksi ja sama ihmisyys. Ihmisen henkisten ja hengellisten prosessien, toimintojen ja tarpeiden tulkitsemisessa tarvitaankin sekä psykologiaa että teologiaa.

– Ei ole olemassa erityisiä uskonnollisia ajatuksia, tunteita ja mielihaluja. Kyse on tavallisten psyykkisten toimintojen valjastamisesta uskonnollisten tavoitteiden palvelukseen, Thermos toteaa.

Äärimmäisyyksiä tulee välttää

Psykologian ja teologian vuoropuhelussa on vältettävä ajautumista äärimmäisyyksiin. Thermos näkee yhtäältä vaarana sen, että teologia rajoitetaan psykologian totunnaisiin rajoihin. Jos sielunhoito menettää teologisen ominaislaatunsa, siitä tulee vain yksi psykologisen ohjauksen muodoista. Thermosin mukaan teologian on pidettävä esillä ihmisen päämääränä olevaa Taivaan valtakuntaa. Toisaalta teologian on varottava fundamentalismia. Teologia ei hengellisyyteen vetoamalla saa sulkeutua todellisuudelta ja ihmisten psyykkisiltä realiteeteilta.

Thermosin mukaan pappien olisi työssään tärkeää tuntea ihmisen psyykkistä rakennetta ja psyykkisiä prosesseja. Erityisen tähdellistä tämä on mielenterveyden ongelmien tunnistamisessa, jotta papit voisivat auttaa seurakuntalaisia oikeanlaisen avun piiriin.

– Psyykkiset häiriöt heijastuvat monin tavoin sielullisen ja hengellisen toiminnan alueelle yksittäisten ihmisten tilanteissa ja laajemminkin seurakuntayhteisössä.

Kreikan kirkossa papistolle järjestetään koulutusta psyykkisten häiriöitten tunnistamisessa.

Raamatun teksteihin ja kirkkoisien kirjoituksiin sisältyy myös syvää psykologista ymmärrystä. Muinaisten tekstien psykologisen sisällön tulkinnan tekee Thermosin mukaan erityisen vaikeaksi se, että ne eivät edusta modernin ihmisen esitystapaa. Raamattu ja isät eivät edusta systematisoitua ajattelua, ja siksi niiden on vaikea kommunikoida nykytieteiden kanssa.

Thermos muistuttaa, että Raamatun kirjoittajat ja kirkkoisät olivat kytköksissä esimodernin maailman kulttuuriin. Tapa, jolla he lähestyivät seksuaalisuutta ja sukupuolisuutta ei vastaa oman aikamme vallitsevaa ymmärrystä. Esimerkiksi homoseksuaalisuutta koskien Raamatun ja kirkkoisien käsitykset eivät useinkaan ole käyttökelpoisia. Thermos painottaa, että seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kysymyksissä teologian on keskusteltava etenkin lääketieteen ja psykologian kanssa.

Itä-Suomen yliopistolla järjestetty työpaja toteutettiin Itä-Suomen yliopiston teologian osaston ja ortodoksisten pappien liiton yhteistyönä. Työpajaan osallistui noin 30 teologian opiskelijaa ja ortodoksisen kirkon papiston jäsentä.

Ortodoksisten pappien liitto on myöhemmin tänä vuonna julkaisemassa suomennoksen Vasileios Thermosin kirjasta Sexual Orientation and Gender Identity (2019).

– Jumalalle kiitos, että saamme asua Suomessa, sanoo Milka Balčin.

Aiemmin perhe asui Kroatiassa, mutta he muuttivat Serbiaan Jugoslavian hajoamissodan alettua 1991.

– Olimme pakolaisia omassa maassamme, Balčin sanoo.

Perheelle tarjoutui YK:n pakolaisavun kautta mahdollisuus lähteä pakolaiseksi joko Yhdysvaltoihin, Australiaan, Alankomaihin tai Suomeen.

– En ollut koskaan käynyt Suomessa. Tiesin vain, että se on osa Pohjoismaita, pääkaupunki on Helsinki, siellä on paljon metsiä ja järviä.

Milka Balčin alkoi lukea Suomesta ja yksi asia varmisti tulon.

– Kun ymmärsin, että ortodoksikirkko oli toinen kansankirkoista, valinta oli helppo.

Mies vangittiin sodan aikana

Sota oli tuonut kirkon lähelle perhettä.

– Muistan käyneeni kirkossa isoäitini kanssa, kun isäni kuoli. Toinen kerta oli ennen sodan alkua, kun kävimme lasten kanssa kirkossa Pyhän Nikolaoksen juhlassa. Muuten kirkko ei ollut aiemmin osa elämäämme.

Milkan mies, Slobodan, joutui sodan aikana vangituksi. Kolmeen viikkoon perhe ei kuullut hänestä mitään. Lopulta hän oli vankina 14 kuukautta. Vankeuden aikana Milka alkoi käydä kirkossa, rukoili miehensä puolesta. Milka lähti myös poikansa Nemanjan kanssa käymään läheisessä Pyhän Johannes Kastajan luostarissa.

– Se oli Jumalan johdatusta, käänteentekevä tapahtuma elämässämme.

Silloin äiti ja poika tapasivat ensimmäisen kerran rippi-isänsä, igumeni Iljan. Milka kuvaa häntä rakastavaksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.

– Hänen avullaan löysimme tien kohti Jumalaa.

Slobodanin kohtalo ja huono taloudellinen tilanne johtivat kiintiöpakolaisiksi. Perhe saapui Suomeen vuonna 2000.

– Helsingin lentoasemalla sosiaalityöntekijä ja tulkki olivat meitä vastassa. He toivat meidät Kotkaan, missä meitä odotti asunto.

Seuraavana päivänä perhettä tuli tapaamaan rouva, joka puhui vähän venäjää. Muuten Balčinin perhe yritti selviytyä englannin kielellä. Rouvalta Milka sai tiedon Kotkan ortodoksisesta kirkosta.

– Saavuimme torstaina ja jo lauantaina menimme vigiliaan. Kirkon edessä isä Veikko Lisitsin odotti meitä. Hän puhui meille englantia, ja tunsimme itsemme heti tervetulleiksi.

Aluksi perhe huomioitiin englanninkielisillä saarnoilla, ja myös kanttori lauloi välillä englanniksi. Kotkan seurakunta oli suuri apu Suomeen asettumisessa. Kotimaahan oli välillä kova ikävä.

– Soitin tutulle luostarin igumenialle ja kerroin kaipuustani. Hän muistutti seurakunnan perheestä, joka on täällä aina lähellä.

Näin Milkakin tässä hetkessä kokee. Seurakuntalaiset ovat olleet ystävällisiä ja auttavaisia. Vastaanotto oli sydäntä lämmittävä. Myöhemmin Milka kertoo oppineensa seurakunnan venäläisiltä venäjän kieltä. Se on melko lähellä äidinkieltä ja sitä oli näin helppo oppia. Suomen kielikin on jo kahdenkymmenen vuoden aikana tullut tutuksi. Aluksi piti vain vähän malttaa. Kursseja ei ollut jatkuvasti tarjolla, mutta hiljalleen myös ympäristön sanat tulivat tutuiksi.

Pojasta tuli pappi

Perheen lapset olivat maahan saapuessa jo aikuisia. Tytär Vanja oli kotimaassa valmistunut lastentarhanopettajaksi ja poika oli jo aloitellut insinööriopintoja. Nemanja halusi kuitenkin aloittaa teologian opiskelun. Hän oli jo saanut Serbian piispalta siunauksen opinnoilleen.

Ensin oli kuitenkin opittava kieli. Ortodoksista teologiaa voi opiskella vain suomeksi.

– Kun saavuimme Suomeen, poikani puhui isä Veikon kanssa. Hän auttoi Nemanjaa menemään lukiolaisten uskontotunnille. Mehän emme voineet uskontoa kouluissamme opiskella.

Toisella yrittämällä Nemanja pääsi Joensuun yliopistoon. Nyt hän toimii pappina Taipaleen seurakunnassa. Se on äidille suuri ilon aihe. Aamun Koitto haastatteli isä Nemanjaa pappisvihkimyksen jälkeen.Tytär asuu Turussa, missä hän opiskeli tradenomiksi. Samalla kurssilla opiskeli ranskalainen poika. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Nyt Milka saa iloita kahdesta lapsenlapsesta, heidän pienistä tyttäristään. Vävy oli aiemmin roomalaiskatolinen. Vaimon perheen syvä usko kuljetti kuitenkin liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Siitä tuli hänenkin hengellinen kotinsa.

– Emme yrittäneet käännyttää häntä. Se oli puhdasta Jumalan johdatusta, Milka sanoo.

Perheen nuoret ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa, ja myös vanhemmat löysivät työtä. Ekonomeina oman alan tehtävät eivät Suomessa olleet mahdollisia, mutta Milkan mies teki vuosia työtä Loviisan paperitehtaalla, ja Milka muun muassa kouluavustajana ja sihteerinä. Joskus omat unelmatkin toteutuvat ihmeellisellä tavalla.

– Nuorena aina unelmoin opettajan työstä. Äitini piti kuitenkin kaupallista alaa vakaampana vaihtoehtona. Täällä sain opettaa vuoden neljälle serbialaislapselle serbian kieltä.

Serbiassa perhe on käynyt muutaman kerran lähtönsä jälkeen. Välillä Milka on miehensä kanssa pohtinut paluumuuttoa vanhaan kotimaahan. Suomessa asuvat kuitenkin lapset ja lapsenlapset.

– Lasten avustuksella saimme ostettua Serbiasta pienen talon. Näin voimme iloksemme viettää aikaa molemmissa maissa.

Korona esti matkailun, mutta ehkä kohta matkalaukun voi pakata ja suunnata kohti synnyinmaata ja sen rauhaa.

Rauha on sana, joka koskettaa jokaista tällä hetkellä erityisesti. Ukrainan sota tuo Balčinin perheelle mieleen omat sodan kokemukset. Pakolainen ymmärtää toista maastaan paennutta lähimmäistä.

– Olen sodasta todella surullinen. Rukoilen joka päivä rauhan puolesta aamuin illoin. Erityisen surulliselta tuntuu se, että kaksi ortodoksikansaa taistelee vastakkain. Rukoilen Jumalaa, että hän auttaisi lopettamaan sodan.

Pääkuva ylhäällä: Milka Balčin kuvattiin Palmusunnuntaina Uspenskin katedraalissa, kun hän sai Pyhän Karitsan ritarikunnan I luokan ritarimerkin. Palkittuja äitejä oli yhteensä kymmenen. Kuva. Kari Pekonen

Juttu on julkaistu 29.4.2022 ilmestyneessä printtilehdessä, mutta se julkaistaan uudelleen verkossa äitienpäivän kunniaksi.

Juttua muokattu 9.5.2022 klo 15:21 perheen Suomeen saapumisen ajankohdan osalta. Vuosiluku korjattu vuodeksi 2000.