Metropoliitta Ambrosius isännöi ajankohtaista seminaaria: ”Ukrainan sota kertoo vallan turmeluksesta”
Kulttuurikeskus Sofiassa järjestetään lauantaina 9.4. Sodan kylmät kasvot -tapahtuma, johon on vapaa pääsy.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Vlada Wahlsten
Kulttuurikeskus Sofiassa järjestetään lauantaina 9.4. Sodan kylmät kasvot -tapahtuma kello 13.00 alkaen. Aiheesta pidetään lyhyitä alustuksia ja käydään keskustelua, erityisesti arvojen ja etiikan näkökulmasta. Mukana keskustelemassa ovat ulkoministeri Pekka Haavisto, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja europarlamentaarikko Eero Heinäluoma. Keskustelun fasilitaattorina toimii metropoliitta Ambrosius.
– Ukrainan sota on yllätys, ja se kertoo monin tavoin vallan turmeluksesta. Tämä koskee niin poliitikkoja kuin kirkonmiehiäkin. Sota tulee minunkin iholleni, sillä patriarkka Kirill on hyvä ystäväni jo vuosikymmenten takaa. Sama koskee muitakin kirkkojen edustajia lähellä ja kaukana, metropoliitta Ambrosius sanoo.
Metropoliitta ei halua arvioida, miten Moskovan patriarkka Kirillin puheet tai persoona mahdollisesti eroavat toisistaan julkisuudessa ja yksityisesti.
– Patriarkka Kirillin saarnojen ja lausuntojen retoriikka ei sisällä mitään uutta. Mutta ehkä se on vähän kärjistynyt lisää nyt. Häpeällistä on, ettei hän ole tuominnut hyökkäyssotaa, eikä ainakaan julkisesti riittävästi puhunut sen ennaltaehkäisyn puolesta. Kyllä vallan turmelus koskee myös kirkkojen johtajia. Ortodoksisten kirkkojen varsin yhteinen helmasynti on yhä nationalismi. Venäjällä se on kärjekästä, mutta valitettavasti sitä löytyy kyllä muistakin, jotka ovat enemmistönä. Patriarkka Kirill kritisoi voimakkaasti länsimaista elämäntyyliä, ja rakentaa henkistä viholliskuvaa, metropoliitta Ambrosius sanoo.
– Häpeällistä on, ettei hän ole tuominnut hyökkäyssotaa, eikä ainakaan julkisesti riittävästi puhunut sen ennaltaehkäisyn puolesta. Kyllä vallan turmelus koskee myös kirkkojen johtajia. Metropoliitta Ambrosius Moskovan patriarkka Kirillistä
Sodan kylmät kasvot -tapahtumalle on paikkansa monestakin syystä.
– On tärkeää asettaa ahdistusta ja pelkoa aiheuttavia tapahtumia laajempaan ja periaatteellisempaan kontekstiin. Se auttaa syventämään tietoa ja käsitystä, jolloin avoimella keskustelulla voi olla ihmisyyttäkin jalostavaa merkitystä. Tämä tilaisuus Sofiassa painottuu arvoihin ja eettiseen pohdiskeluun, ja siksi on upeaa saada myös professori Jaana Hallamaa mukaan. Ulkoministeri Haavisto ja europarlamentaarikko Heinäluoma poliitikkoina katsovat sotaa erityisesti EU:n ja Venäjän perspektiivistä.
Metropoliitta Ambrosius tunnetaan muun muassa verkostoitumistaidoistaan, jotka heijastunevat omalta osaltaan siihen, miten nimekkäitä osallistujia kulttuurikeskuksen tilaisuuksiin saadaan. Itse hän suhtautuu tähän vaatimattomasti.
– Olen kiitollinen, että ystäväpiirissäni on runsaasti syvällisiä ajattelijoita ja laaja-alaisia toimijoita. Heiltä opin paljon.
Sodan kylmät kasvot -tilaisuuteen on vapaa pääsy, mutta tilavarauksen vuoksi kulttuurikeskus Sofia pyytää ilmoittautumisia torstaihin 7.4. mennessä osoitteeseen kulttuuri@sofia.fi. Toukokuulle on suunnitteilla seuraava seminaari, jonka teemana on ”Sodasta rauhaan”.
Lisäksi kuvakortteja on käännetty muun muassa terveydenhuollon tilanteiden tueksi sekä koulua ja varhaiskasvatusta varten.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Kirsi Vuomajoki
Suomen ortodoksisen kirkon toimijat ovat valmistelleet ortodoksisia kuvakortteja, jotka on suunniteltu auttamaan kommunikoinnissa ukrainalaispakolaisten kanssa. Korttien kuvat on pääosin piirtänyt Kirsi Vuomajoki, ja sanat on kääntänyt Zinayida Bezvenyuk.
Osan korteista ovat kuvittaneet Anni Repo ja Jonna Suvanto. Yhteistyössä ovat mukana Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry., Ortoboxi ja Ortodoksisto. Kortit löytyvät sähköisessä muodossa keskiviikosta 23.3.2022 lähtien muun muassa Ortodoksistosta (Avaa uuden sivuston) ja ONL ry:n (Avaa uuden sivuston) verkkosivuilta.
– Idea ortodoksisiin kuvakortteihin lähti siitä, että Silja Saarento-Zaprudin oli kääntänyt terveydentilaan ja avun pyytämiseen liittyviä ukrainankielisiä kuvakortteja suomeksi, ja samaan aikaan Suomeenkin alkoi saapua pakolaisia Ukrainasta. Kun vielä kuulimme muutamilta opettajilta toiveita saada materiaalia myös ortodoksisuuteen liittyen, niin päätimme tehdä viitisenkymmentä yleistä ortodoksista sanaa tai tärkeää lausetta korteiksi, kertoo ONL ry:n toiminnanjohtaja Maria Kauppila.
Korttien aihevalinnat tehtiin siten, että ONL ry. ja Ortoboxi keräsivät ensin laajahkon sanalistan, jota tiivistettiin muun muassa kirkon palvelukeskuksesta ja uskonnonopettajilta saatujen kommenttien pohjalta.
– Kriteereinä olivat kirkollisten esineiden tuttuus ja lauseiden tärkeys (esim.” Tahdon tavata papin”). Valikoidut sanat ovat valtaosin sellaisia, että ne ovat mukana jo kirkon varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmassa, eli kyse on ortodoksisuuden perussanastosta.
Ortodoksisten kuvakorttien merkitys ukrainalaispakolaisille jää vielä nähtäväksi.
– Paljon on kiinni siitä, missä määrin kirkko saa ja pystyy olemaan kontaktissa esimerkiksi pakolaiskeskuksissa oleviin ortodoksisiin ukrainalaispakolaisiin tai missä määrin kouluissa Ukrainasta tulleet oppilaat saavat osallistua uskonnonopetukseen. Uskonnonopetus voi toteutuessaan olla merkittävä osa kotoutumista ja lisätä turvallisuuden tunnetta, Kauppila toteaa.
– Kortteja voi käyttää myös tavallisten suomenkielisten kirkon jäsenten ja pakolaisten väliseen kommunikointiin. Kortit tehdään samalla myös venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi, joten niille on joka tapauksessa käyttöä uskonnonopetuksessa.
Idea tuli Facebook-ryhmästä
Tavallisen arjen kommunikointiin tarkoitettujen suomi-ukraina kuvakorttien kääntäjällä, tutkija-psykologi Silja Saarento-Zaprudinilla ei itsellään ole läheisiä Ukrainassa, mutta kosketus pakolaisuuteen löytyy omien isovanhempien kautta, jotka ovat Karjalan evakkoja.
– Sain ajatuksen suomi-ukraina -kuvakorteista ukrainalaisten auttamiseksi perustetusta kansainvälisestä Facebook-ryhmästä. Siellä silmääni sattui idean äidin, puolalaisen Weronika Firlejczykin, julkaisu kaksikielisistä kuvakorteista.
Firlejczyk oli tehnyt kuvakortteja ensin Puolan akuuttiin tarpeeseen, minkä jälkeen vapaaehtoiset olivat kääntäneet niitä muutamalle muulle kielelle.
– Otin yhteyttä Weronikaan, ja ilokseni sain kääntää kortit suomeksi. Itse rakastan kieliä, ja psykologina usein puhun täydentävien ja vaihtoehtoisten kommunikaatio- ja oppimiskeinojen kuten kuvien käytön puolesta. Ne sopivat moniin tarkoituksiin ja kaiken ikäisille.
Arjen kommunikointiin tarkoitettujen kuvakorttien aihevalinnan teki Weronika Firlejczyk.
– Ensin tehtiin kortteja arkisten perustarpeiden ilmaisun sekä terveydenhuollon tilanteiden tueksi. Sitten valmistuivat erityisesti kouluun ja varhaiskasvatukseen tarkoitetut kortit.
Korteilla on suurempikin merkitys kuin jokapäiväisen kommunikaation helpottaminen.
– Ymmärretyksi tuleminen, ja kokemus että sinua halutaan ymmärtää, on tärkeää paitsi yhteisen arjen sujumiseksi, myös turvallisuuden tunteen kannalta. Mielestäni aihevalinnat muistuttavat myös siitä, että vaikeissakin olosuhteissa lapsilla on oikeus ja tarve leikkiin ja luovuuteen, jotka ovat myös heidän tapansa käsitellä kokemuksiaan.
Saarento-Zaprudin on kaavaillut yhdessä Firlejczykin kanssa myös tunnekortteja, joita voidaan käyttää tunnekokemusten ilmaisemisen tueksi. Saarento-Zaprudinin mukaan Puolassa tällaiset kortit ovat jo valmisteilla, ja hän odottelee niitä suomen kielelle käännettäväksi.
– On ollut hämmästyttävää, kuinka nopeasti ja laajalle tieto kuvakorteista lähti leviämään. Niitä on otettu käyttöön monella taholla. Mielestäni tämäkin kertoo suomalaisten halusta tehdä voitavansa sotaa pakenevien kanssaihmisten auttamiseksi ja tervetulleiksi toivottamiseksi.
Kirkkomme aarteita: Risti-ikoni julistaa voittoa kuolemasta
Risti on kristittyjen tunnusmerkki ja vertauskuvallisesti kuoleman voittamisen merkki. RIISAn kokoelmiin kuuluvassa kahdeksanpäätteisessä metalliristissä on kuvattu ristiinnaulittu Kristus.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Katariina Husso | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA/Marika Minkkinen
Ristin yläosassa on Ei käsin tehty Kristus -ikoni, jossa Kristuksen kasvot on kuvattu liinaan. Ylimmän poikkipuun päissä on kaksi Herran enkeliä, jotka ovat peittäneet kätensä liinalla kunnioituksen merkkinä. Enkelien alla on kirkkoslaavinkielinen kirjoitus ЦРЬ СЛВЫ. Suomeksi se on Kunnian Kuningas. Ristin yläosassa on taulu (Joh. 19:19). Tekstinä siinä ei kuitenkaan ole Pilatuksen sanelema ”JeesusNasaretilainen, juutalaisten kuningas”, vaan tässä ristissä siihen on merkitty kirjaimet IC XC, jotka viittaavat ristiinnaulitun nimeen ”Jeesus Kristus”. Kristuksen nimen alla on kirjaimet СНЬ БЖІЙ, suomeksi Jumalan poika.
Keskimmäisen poikkipuun päihin on kuvattu aurinko ja kuu. Poikkipuun alareunassa kulkee ylistysveisun sanat ”Sinun ristillesi me kumarramme, Valtias, ja Sinun pyhää ylösnousemistasi ylistämme”. Kristuksen jalat lepäävät vinopuulla. Sen ylöspäin osoittava sakara viittaa katuvaan ryöväriin, joka ristiinnaulittiin samanaikaisesti Kristuksen kanssa ja jolle Kristus lupasi: ”Totisesti, jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43).
Pystypuuhun on kuvattu keihäs (K) ja iisoppiruoko (T). Ne liittyvät Kristuksen kärsimyshistoriaan: ristiinnaulitsemisen jälkeen hänen kylkensä lävistettiin keihäällä ja hänelle tarjottiin juotavaa ruokokepin avulla.
Ristin alaosassa on Jerusalemin kaupunki, ja Kristuksen jalkoja tukevan vinon poikkipuun yllä voittoa merkitsevät kirjaimet НИКА. Ristin alla on pääkallo. Se viittaa sekä pääkallonpaikkaan Golgataan että Aadamiin, koska perimätiedon mukaan Golgata on ensimmäisen ihmisen, Aadamin hautapaikka. Aadamin pääkallon yllä olevat kirjaimet МЛРБ tarkoittavat ”Pääkallon paikka oli paratiisi”.
Vanhauskoisten ja ortodoksien kirkkotaidetta
Kupariseoksesta valettuja ristejä ja ikoneita on valmistettu nykyisen Venäjän ja Ukrainan alueella 1100-luvulta lähtien. Valutuotanto keskittyi 1700-luvun alusta 1800-luvun puoliväliin saakka Vienanmerellä sijaitsevalle Pomorin rannikolle ja erityisesti Uikujoen luostariin, joka oli Venäjän vanhauskoisuuden merkittävä keskus.
1800-luvun kuluessa metallivalosten kysyntä kasvoi ja niitä alettiin valmistaa muun muassa Moskovassa, Uralilla, Kostroman alueella ja Baltiassa. Suuren suosion syynä oli huokea hinta, helppo saatavuus ja materiaalin kestävyys. Valmistus loppui pian lokakuun vallankumouksen jälkeen 1917, mutta käynnistyi uudelleen 1990-luvulla.
Metalliristejä ja -ikoneita käytetään sekä ortodoksisessa kirkossa että vanhauskoisten keskuudessa riipuksina, koti- ja matkaikoneina sekä kiinnitettynä hautaristeihin.
25 vuotta piispana: Metropoliitta Panteleimon haastatteli itse itseään juhlan kunniaksi – ja näin se sujui!
Metropoliitta Panteleimonin piispaksi vihkimisestä tulee kuluneeksi 25 vuotta 16. maaliskuuta. Koska eläköitynyt piispamme on kunnostautunut myös dekkaristina, Aamun Koitto pyysi metropoliittaa haastattelemaan itse itseään – pilke silmäkulmassa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Metropoliitta Panteleimon / Maria Hattunen | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Kuopioon asettunut metropoliitta Panteleimon ei ole varautunut huomioimaan merkkipäivää millään erityisellä tavalla, mutta suostui pyydettäessä kertoilemaan kuulumisiaan ”itse itseään haastatellen”. Metropoliitan omaääninen haastattelu on siis tässä:
– Muuttokuormani Oulusta tänne Kuopioon saapui huhtikuun lopussa 2013. Joukko reippaita ystäviä kantoi hetkessä tavarat sisään ja kirkkoherra, isä Timo Honkaselkä toivotti seuraavana sunnuntaina liturgian lopussa eläkepiispan tervetulleeksi Kallaveden kaupunkiin. Nyt tuosta on kulunut pian yhdeksän vuotta.
Miten olet siellä Kuopiossa viihtynyt?
– Hyvinhän minä. Tuttukin tämä kaupunki on tavallaan vanhastaan, kun aikanaan opiskelin täällä pappisseminaarissa ja sitten viisi vuotta toimin arkkipiispa Johanneksen apulaisena, eräänlaisena oppipoikana. Vielä on vanhoja ystäviäkin elossa noilta ajoilta, ikäihmisiä tosin alamme kaikki olla. Kuopio on kaunis kaupunki. Ympäröivä vesistö luo siihen oman elementtinsä. Keskustaa tiivistetään kovasti ja on miellyttävä havaita, kuinka uudisrakennukset sulautuvat hyvin vieressä olevaan rakennuskantaan. Savolaiset ovat leppoisaa väkeä ja onhan täällä ”Mualiman napakin”.
Entä terveys? Sitä olisikin pitänyt ensimmäisenä kysyä.
– Terveys, Jumalan kiitos hyvä, kun nämä vuodet muistetaan ja ymmärretään, ettei enää nuoria olla. Voimia pitää kyllä säännöstellä, mutta kun itse saa ohjelmansa laatia, niin eipä valitella.
Entäs se ruokapuoli, itsekö hän laittaa vai muualla syö?
– Itse laittelen, ainakin toistaiseksi. Kauppahallin kaksi oivaa kalapuotia ovat hyvänä apuna tässä. Löytyy täältä lukuisia viehättäviä ruokaravintoloitakin, niin että ehkä joskus käännyn heidän puoleensa. Mutta toistaiseksi kotona syön ja saanpahan sellaista ruokaa, joka tuntuu kulloinkin maistuvan.
Kuulin sinun joskus sanovan, että Kuopiossa on kolme hyvää K-kirjaimella alkavaa asiaa?
– Totta, totta. Ensimmäinen on kirkko. Meitä ortodokseja täällä hellitään, kun on niin usein jumalanpalveluksia. Toinen K on sitten kirjasto, jossa palveleva henkilökunta ja muun ohessa laaja päivä- ja aikakauslehtien tarjonta. Kolmas K on Kuvakukko, jossa katsotaan elokuvia eikä vain syödä rapistella ja jutella vieruskaverien kanssa. Häiritseviä alkukuviakaan ei ole. Pari päivää sitten katsoin tekstiilitaiteilija Maija Isolan elämästä kertovan filmin. Kovasti kiintoisa värien ilotulitus. Myös elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin kotisaarta Fårötä esittelevä filmi oli mielenkiintoinen. Se esitettiin muutama viikko sitten.
Entäs ne dekkarit, vieläkö niitä syntyy?
– Syntyy kyllä, mutta muutoksen tuulia siellä on. Poliisin rouva Elisabet Urhonen ratkoo rikoksia vielä parissa kirjassa, sitten siirtyy vanhuuden lepoon. Hänen myötään päättyy Koskijärvi-sarja. Rikoskirjallisuus kyllä kiehtoo koko ajan mieltä, ja olen pohtinut uudelle sarjalle uusia henkilöitä ja uutta asemapaikkaa. Haluaisin siinä syventää ihmisenä olemisen pohdintaa ja tuoda ortodoksista elämänkäsitystä sopivalla tavalla esille. Pari viime kuukautta olen puntaroinut asiaa kovastikin, ja nyt näyttäisi ratkaisu löytyvän.
Mitä vielä haluaisit sanoa?
– Sanonpa vaikka sen, että meillä ihmisillä on tapana huokailla ja unelmoida hyvästä ja onnellisesta elämästä ”sitten joskus”, jolloin kaikki muka muuttuu paremmaksi. Totta on, että haaveilu paremmasta helpottaa hetkeksi arjen ankeudessa, mutta mitään onnea ”sitten joskus” ei tule. Onni on nyt. Hyvä elämä on nyt. Se on tässä hetkessä, mitä parhaillaan elämme. Tällaisena kirkkaana ja aurinkoisena maaliskuun aamuna, jona tätä kirjoittaa naputtelen, se on jopa helppo uskoa.
Pääkuva ylhäällä: Keskiviikkona 16.3. tulee kuluneeksi 25 vuotta metropoliitta Panteleimonin piispaksi vihkimisestä. Pelasta, Herra, palvelijasi!
Rauha sydämeen – pidä tauko sotauutisista ja keskity pieniin rukoushuokauksiin
Elämme suuren paaston aikaa, jonka loputtua koittaa Kristuksen ylösnousemuksen juhla. Mutta miten on mahdollista rauhoittua hiljaisuuteen ja katumukseen sotauutisten keskellä?
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Nunna Ksenia, arkkimandriitta Mikael, arkkimandriitta Andreas | Kuva: Minna Jalovaara, sisar Juliana, Vladimir Sokratilin
Lintulan luostarin nunna Ksenia ymmärtää, kuinka haasteellista etenkin ”tavallisen” seurakuntalaisen on säilyttää mielenrauhansa, kun kaikista tiedotusvälineistä vyöryy pelkkää sotaa ja muita synkkiä uutisia. Lisäksi tämä kaikki tapahtuu juuri, kun olemme laskeutuneet suureen paastoon.
– Katumuksen sijaan ajatukset saattavat lukkiutua sotaan. Mitä me kristittyinä voimme tehdä? Yksi tehtävä on ylitse kaiken: meidän on rukoiltava rauhaa. Rukoilemme sitä luostarissa yhteisesti, rukoilemme omissa keljoissamme, rukoilemme työtä tehdessämme. Aito rukous on kuitenkin mahdotonta, jos itse hukumme sodan uutisvyöryyn, nunna Ksenia sanoo.
– On raivattava tilaa rukoukselle. Nyt paaston aikana voimme rajoittaa sotatapahtumien seuraamista ja korvata sen päivän mittaan pienillä rukoushuokauksilla: Herra Jeesus Kristus, armahda meitä ja maailmaasi.
Monille uutistapahtumien jatkuvasta seurannasta on voinut muodostua jonkinlainen turvatekijä: vaikka uutiset ovat negatiivisia, ainakin tiedän, mitä on meneillään. Inhimillisten psyyken hallintakeinojen sijasta nunna Ksenia kehottaa turvaamaan Jumalaan.
– Jumala tietää sodan ja tapahtumien käänteet paremmin kuin parhainkaan tiedustelutieto. Laskekaamme maailma rukouksessa Hänen käsiinsä. Ja ennen kaikkea olkaamme itse pieniä rauhan majakkoja tässä sodan täyttämässä maailmassa, nunna Ksenia sanoo.
– Jumala tietää sodan ja tapahtumien käänteet paremmin kuin parhainkaan tiedustelutieto. Laskekaamme maailma rukouksessa Hänen käsiinsä.
Myös Lintulan luostarin pappina toimiva arkkimandriitta Andreas muistuttaa, että rauha on uskomme tärkeä ulottuvuus.
– Profeettojen julistuksessa Jumalan sanotaan tekevän rauhan liiton. Sen tuo odotettu Messias, Rauhanruhtinas, joka itse on rauha, ja jonka kärsimys vaikuttaa rauhan toteutumisen. Kristittyinä meidän on oltava valmiit jatkuvasti toimimaan rauhan edistämiseksi, vaikka sotien ja eripuraisuuden syyt poistuvat lopullisesti vasta Jumalan valtakunnan saapuessa.
Nunna Ksenian tavoin isä Andreas painottaa, että luostareissa rukoillaan rauhan puolesta jatkuvasti – olipa maailmantilanne mikä tahansa.
– Rukoilemme rauhaa kaikissa jumalanpalveluksissamme. Liturgia alkaa rauhan ektenialla ja päättyy ambonin takaiseen rukoukseen, jossa pyydämme rauhaa maailmalle, kirkoille, tasavallan presidentille, kaikelle esivallalle ja koko kansalle.
– Lintulan luostarissa tunnemme suurta myötätuntoa sodan jaloissa kärsiviä kohtaan, ja nyt erityisesti sodassa kärsivää Ukrainan kärsivää kansaa kohtaan. Luostarin historiaan sisältyy pakolaisuuden ja siirtolaisuuden kokemus vuosilta 1939–1946 ja siitä toipuminen, elpyminen. Luottamus Jumalaan on kantanut vaikeidenkin aikojen läpi, isä Andreas sanoo.
Paitsi sota-ajan ja evakkoon joutumisen kokemusten kautta, Lintulan luostarilla on erityinen yhteys Ukrainaan myös toisella tavalla: luostarilla on ollut ukrainalainen igumenia Mihaila (k. 1976) ja muitakin ukrainalaisia sisaria aikoinaan.
– Kristittyinä meidän on oltava valmiit jatkuvasti toimimaan rauhan edistämiseksi, vaikka sotien ja eripuraisuuden syyt poistuvat lopullisesti vasta Jumalan valtakunnan saapuessa.
Isä Andreas siteeraa pyhittäjä Serafim Sarovilaista: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”
– Sisäisestä rauhasta kumpuaa ihmisten, valtioiden ja kansojen keskinäinen rauha. Sotia ja väkivaltaa on langenneessa maailmassa ollut aina, Kainin veljenmurhasta alkaen. Kun pahan valta kasvaa ympärillämme, on tärkeää pitää yllä rukouksen liekkiä, toivon kipinää. Jumalan valtakunta on todellisuutta, vaikka se ajassa ja maailman tapahtumien keskellä kulkeekin hauraiden ihmissydänten kautta, isä Andreas sanoo.
Jotta mielen tyyneys ja paaston tarkoitus olisivat saavutettavissa, Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Mikael korostaa niin ikään etsiytymistä Jumalan läheisyyteen.
– Mitä tiiviimmin ihminen kiinnittyy elämänsä lähteeseen eli Luojaansa, sitä vähemmän merkityksellisiltä erilaiset tapahtumat hänelle näyttäytyvät, sanoo isä Mikael.
– Kun ihminen on tiiviisti kiinnittynyt ainoaan ikuiseen, muuttumattomaan ja turvalliseen, eli Jumalaan, niin silloin ei ole kovinkaan suurta merkitystä sillä, jos seinä kaatuu hänen päällensä tai taivas putoaa hänen niskaansa. Useimmille meille on kilvoittelussa vielä matkaa tehtävänä ennen kuin pääsemme sellaiseen mielenrauhaan, etteivät mitkään meitä lähellä tai meistä kaukana olevat tapahtumat järkytä sitä – mutta silti voimme kilvoitella sitä kohti.
Myös isä Mikael suosittelee rukousta mielenrauhan tavoittamiseksi.
– Rukous sulattaa huolemme, ja voimme rukouksessa antaa itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen Jumalan haltuun.
– Useimmille meille on kilvoittelussa vielä matkaa tehtävänä ennen kuin pääsemme sellaiseen mielenrauhaan, etteivät mitkään meitä lähellä tai meistä kaukana olevat tapahtumat järkytä sitä – mutta silti voimme kilvoitella sitä kohti.
Niin haasteelliselta kuin se joskus tuntuukin, ortodoksikristityn ei pitäisi sortua vihaamaan.
– Kun pyydämme Jumalaa armahtamaan meitä, sisällytämme siihen koko maailmaan ja teemme sen, mitä parhaiten kykenemme tekemään koko maailman pelastuksen eteen. Kauhistelemalla kaikkea ympärillämme olevaa pahaa emme saa aikaan mitään hyvää, saati sitten sillä, että yhdistämme oman vihamme muiden vihaan, isä Mikael sanoo.
Sekä Valamon että Lintulan luostarit joutuivat evakkoon toisen maailmansodan melskeissä. Valamon oma pyhä, pyhittäjä Johannes Valamolainen, on kuvannut omia kokemuksiaan sodan aikana. Hän istui keljassaan lukemassa Pyhää Evankeliumia, kun ikkunalasit helähtelivät säpäleiksi Valamon saaren pommituksissa.
Isä Mikael kertoo:
– Pyhittäjä Johannes Valamolainen joutui kokemaan yhdessä muiden Valamon veljestön jäsenien kanssa vaikeita aikoja ja suuria muutoksia, mutta hän oli löytänyt sellaisen yhteyden Luojansa ja ainoan muuttumattoman ja pysyvän kanssa, että hän saattoi ottaa vastaan vaikeat tapahtumat tyynesti ja kirjoittaa niistä pian tapahtumien jälkeen seuraavaa: “Jumalan armosta jäin henkiin, vaikka nukunkin laverilla, mutta mieleni on rauhallinen, enkä edes ajattele Valamoa, aivan kuin en koskaan edes olisi siellä elänytkään. – – – Jätin Valamon rauhallisesti, Valamon pommituksen kestin hyvillä mielin. Hälytysten aikana en juossut piileskelemään suojaan, vaikka sellainen meillä olikin kirkossa, vaan istuin keljassani ja luin Pyhää Evankeliumia. Pommien jylinästä rakennus tärisi, ikkunoiden sirpaleet lentelivät ja ovet avautuivat, mutta minulla oli jonkinlainen sisäinen vakuutus siitä, että jäisin eloon.”
Myös isä Mikael muistuttaa, että tälläkin hetkellä jatkuvat luostareissa päivittäiset palvelukset, samoin jatkuu munkkien ja nunnien yksityinen rukous – niin kuin kaikkina aikoina ja kaikkina päivinä.
Pappilatalon tarina: Tarmokas rovasti Razumov pelasti Lappeenrannan seurakunnan itsenäisyyden ja talouden
Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherroista pisimpään linnoituksen pappilatalossa asui rovasti Arseni Razumov.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Timo Tynkkynen, Maria Hattunen | Kuva: Muusa Savijärven kokoelmat, virtuaalituusula.fi, Arseni Razumovin asiakirjat. LOSA. Kaleva Lindqvist/Etelä-Karjalan museo
Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherroista pisimpään linnoituksen pappilatalossa asui rovasti Arseni Razumov. Hän muutti Tuusulasta pappilaan 22.10.1921 ja asui siellä vuonna 1948 tapahtuneeseen eläköitymiseensä saakka.
Arseni Vladimirovič Razumov syntyi 28.5.1872 papin poikana Aunuksen kuvernementissa Pudožin kaupungissa. Hän opiskeli Aunuksen hengellisessä seminaarissa, jonka kurssin hän suoritti erinomaisin arvosanoin. Opintojen päätyttyä vuonna 1893 hänet nimitettiin lukkariksi Petroskoin katedraalikirkkoon.
Hän toimi myös laulunopettajana Aunuksen hiippakunnan naisopistossa sekä laulunopettajana Aunuksen hengellisessä seminaarissa. Arseni Razumovin voidaan siis päätellä olleen musikaalisesti lahjakas. Avioliiton tuleva Lappeenrannan kirkkoherra solmi Lodejnoe Polen (Lotinanpellon) kaupungissa syntyneen papintyttären Anastasia Stefanovnan kanssa. Heidän ainokaisensa Nina Arseneva syntyi 8.1.1898.
Papiksi Arseni Razumov vihittiin 8.12.1896 Petroskoin katedraalikirkkoon. Joulukuun 12. päivänä 1896 hänet määrättiin papiksi Suomen suuriruhtinaskuntaan, Tuusulan Hyrylässä olevan venäläisen varuskunnan kirkkoon, jossa hän aloitti työnsä tammikuussa 1897. Itse kirkkorakennus oli väliaikainen ja väistyi muutaman vuoden jälkeen uuden sotilaskirkon tieltä. Uusi kirkko vihittiin käyttöönsä 1.10.1900 kenraaliadjutantti Nikolai Bobrikovin läsnä ollessa. Sotilaspappi Razumov osallistui Pyhän Nikolaoksen muistolle omistetun pyhäkön vihkimiseen muun runsaslukuisen papiston kanssa.
Vuodet kuluivat, ja vuonna 1916 isä Arseni sai rovastin arvon. Perheen ja seurakunnan rauhallinen elämä muuttui kuitenkin totaalisesti Venäjän vallankumouksen myötä. Hyrylän varuskunta oli siirtynyt ensimmäisen maailmansodan puhjettua rintamalle ja kolmantena toukokuuta 1918 paikalle saapunut valkoisen armeijan edustajat sulkivat kirkon aseilla uhaten ja veivät avaimet mukanaan.
Rovasti Razumov jäi Tuusulaan ja huolehti suljetusta kirkosta, joka annettiin jälleen kirkolliseen käyttöön vuonna 1921. Pian tämän jälkeen oli edessä muutto Lappeenrantaan.
Lappeenrannan seurakunta oli rovasti Razumovin tullessa kirkkoherraksi pääosin venäjänkielinen, väkiluvultaan vähäinen ja taloudelliselta asemaltaan heikko. Vuoden 1920 tilastojen mukaan seurakuntaan kuului kaikkiaan 534 henkeä, läsnä oli vain 143 henkeä, poissaolevia 141, Neuvosto-Venäjällä noin 130 henkeä ja ulkomaan kansalaisia 120 henkeä. Seurakunnan alue oli laaja: Lappeenrannan kaupungin lisäksi siihen kuuluivat Ruokolahti, Rautjärvi, Lappee, Lemi, Luumäki, Suomenniemi, Savitaipale ja Taipalsaari. Seurakunnan elämä keskittyi käytännössä Lappeenrannassa sijaitsevan kirkon ympärille.
Tässä vaikeassa tilanteessa tuore kirkkoherra kiinnitti huomionsa kaupungin keskustassa sijainneeseen Lappeenrannan venäläisen kansakoulun kiinteistöön ”miljoonaomaisuuteen”, kuten rovasti kiinteistöä luonnehti. Koulu oli oppilaitoksena menettänyt merkityksensä: oppilaita oli 5-7 henkeä ja vuodeksi 1927 odotettiin vain kolmea venäläisten pakolaisten lasta.
Rovasti Razumovin ideana oli muuttaa koulun tiloja vuokrattaviksi liiketiloiksi ja näin saada tuloja seurakunnalle, jota uhkasi lakkauttaminen ja liittäminen osaksi Viipurin ortodoksista seurakuntaa. Tämä olisi merkinnyt säännöllisten jumalanpalvelusten muuttumista kerran kuukaudessa toimitettaviksi, kirkollisveron huomattavaa nousemista ja kaikkien käytännön toimien vaikeutumista.
Koulun johtohahmot Maria Wolkoff ja opettajatar Aleksandra Abramovskaja vastustivat kuitenkin kiivaasti kirkkoherran yrityksiä saada seurakunnan talous kuntoon ja kiistivät seurakunnan omistusoikeuden kiinteistöön. Tilanne johti voimakkaisiin ristiriitoihin seurakunnassa. Kärjistyneessä tilanteessa Maria Wolkoff kannattajineen yritti saada rovasti Razumovin oikeudessa syytteeseen ja vähintään siirtymään toiseen seurakuntaan.
Vähitellen tilanne helpottui. Rovasti Razumovin sinnikkäiden ponnistelujen ansiosta seurakunta sai omaisuutensa hallintaansa. Luokkatiloja muutettiin vuokrattaviksi liikehuoneistoiksi ja seurakunta alkoi saada tarvitsemiaan tuloja. Vuonna 1925 näitä tuloja oli koulukiinteistöstä jo 41 464 markkaa 50 penniä vuodeessa. Kirkkoherran laskelmien mukaan tuottojen odotettiin kasvavan vuoteen 1928 mennessä 100 000 markkaan asti.
Tuotot tulivat todella tarpeeseen, sillä seurakunnan työntekijät olivat aiemmin saaneet palkan valtion varoista, mutta vuonna 1923 palkanmaksu päättyi ja seurakunta velvoitettiin maksamaan palkat itse. Lisäksi kirkko ja pappilatalokin vaativat peruskorjausta huonon kuntonsa takia.
Tarmokkaalla toiminnallaan rovasti Arseni Razumov pelasti Lappeenrannan seurakunnan itsenäisyyden ja sai sen talouden kuntoon. Hänen aikanaan seurakunta eli suhteellisen hiljaista ja osin sisäänpäin kääntyneen venäläisen yhteisön elämää. Jumalanpalvelusten toimituskieli oli edelleen kirkkoslaavi, joskin palveluksia toimitettiin harvakseltaan myös suomeksi.
Osittain rovasti Razumovin aikana elettiin vielä menneessä maailmassa, esimerkiksi vuoden 1928 kesällä saarnassaan liturgian yhteydessä kirkkoherra Razumov käsitteli keisarillisen perheen murhan kymmenvuotismuistoa. Jumalanpalveluksissa hän esirukouksissa muisti Aleksanteri III:tta, Nikolai II:ta sekä muita keisarillisen perheen edesmenneitä jäseniä, mutta yhtälailla pappilatalon seurakunnalle lahjoittanutta Varvara Šešunovaa tämän testamenttimääräyksen mukaisesti.
Kokeneena vanhana sotilaspappina kirkkoherra Arseni Razumov toimitti jumalanpalveluksia läpi sotavuosien, ja kirkko sekä pappila välttyivät pommitusvaurioilta. Vuoden 1940 pääsiäinen jäi kuitenkin kirkossa viettämättä, koska kirkkoherra Razumov oli evakuoitu Suomenniemelle, jossa hän evakkotalossa toimitti vain pääsiäisen aamupalveluksen. Sotavuosien aikana hän kirjasi jumalanpalveluskirjaan erään vigilian kohdalle ”rukoilijoita vähän pommituksen takia”.
Ortodoksisella papistolla ei ollut vielä tuolloin eläkeikää ja papisto jatkoi ikääntyneenäkin viroissaan terveyden ja voimiensa mukaan. Rovasti Razumov oli ehdottanut jo vuonna 1925 Suomen ortodoksisen papiston kokouksessa ikääntyneen papiston ja pappien leskien lepokotien perustamista Valamon ja Konevitsan luostareihin. Hanke ei koskaan edennyt. Hän itse jatkoi kirkkoherran virassa 76-vuotiaaksi.
Syyskuun 13. päivänä vuonna 1948 pappilatalon pihasta lähti muuttokuorma kohti Helsinkiä, missä rovasti Razumov kuoli 26.1.1951. Hänet siunattiin Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa ja tuotiin haudattavaksi Lappeenrantaan ortodoksiseen hautausmaahan. Tammikuun 30. päivänä 1951 vanhat seurakuntalaiset saattoivat pitkäaikaisen paimenensa linnoituksen kirkosta tammikuisessa lumipyryssä läpi kaupungin, Lappeenrannan ortodoksiselle hautausmaalle. Lappeenrannan kirkkoon lukuisia tekstiilejä erilaisilla kirjontamenetelmillä valmistanut ruustinna Anastasia haudattiin miehensä viereen neljä vuotta myöhemmin.
Pääkuva 1 ylhäällä: Rovasti Arseni Razumov linnoituksen kirkon edessä saattamassa hautaan lappeenrantalaisen kauppiaan poikaa Vasilij Skalovia (taiteilija Vilho Siime) 7.8.1934. Kuva: Muusa Savijärven kokoelmat
Pääkuva 2 ylhäällä: Pääsiäisvastaanotto Razumovien luona linnoituksen pappilassa 1930-luvulla. Seurakuntalaisten lisäksi kuvassa ovat kaikki pappilan asukkaat: pöydän ääressä ruustinna Razumovan vasemmalla puolella on tytär Nina ja rovastin oikealla puolella lukkari (kanttori) Nikolaj Sergeevič Kamenskij, joka oli myös pappilan pitkäaikainen asukas kanttorin huoneistossa vuosina 1903-1939. Takarivissä toinen oikealta on pappilan ja kirkon vahtimestari Semjon Vahromeev. Kuva: Muusa Savijärven kokoelmat
Kirja-arvio: Isä Joel Haahtelan Jaakobin portaat on häkellyttävän lempeä lukukokemus
Muutama kuukausi sitten diakoniksi vihityn Joel Haahtelan pienoisromaani käsittelee hienovaraisesti ja yllättävästi myös uskonnollisia aiheita.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Miikka Kivinen | Kuva: Dorit Salutskij/Otava, Vladimir Sokratilin
Joel Haahtelan Jaakobin portaiden (Otava 2022, 192 s.) keskeisenä tapahtumaympäristönä on talvinen Jerusalem, minne yliopistossa uraa tehnyt mies on lentänyt hakemaan psykiatriseen sairaalaan joutunutta veljeään. Kertomukseen lomittuvat muistot ja erityisesti päähenkilön lapsuuden perheen tarina Helsingin Kruununhaassa. Tärkeässä roolissa on myös musiikki, kuten Frédéric Chopinin ja Carlos Gardelin sävellykset, jotka kuuluvat kirjan kohtausten taustalla.
Pienoisromaani on itsenäinen osa trilogiassa, jonka aiemmat osat ovat Adèlen kysymys (Otava 2019, 188 s.) ja Hengittämisen taito (Otava 2020, 176 s.). Jaakobin portaiden kiitoksissa Haahtela kirjoittaa trilogian kuvaavan ”totuuden kaipuuta, yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.” Koko trilogia, ja kenties erityisesti Jaakobin portaat, onnistuu kunnianhimoisessa tavoitteessaan.
Isojen teemojen käsittely on teoksessa luontevaa. Haahtela on koulutukseltaan psykiatri. Lisäksi hänet on hiljattain vihitty diakoniksi Uspenskin katedraalissa. Tätä taustaa vasten ei kenties ole niin yllättävää, että monitasoisessa teoksessa on poikkeuksellisen uskottavia henkilöhahmoja ja syvällisiä viittauksia teologiaan.
Ei väkisin luotuja jännitteitä
Jaakobin portaat on häkellyttävän lempeä teos. On virkistävää lukea tekstiä, jossa ei ole mitään kyynistä tai ironista. Kirjan tunnelma on yhtä aikaa realistisen uskottava ja satumainen. Haahtela saa ilahduttavasti imua tarinaan, jossa mukavat, mutta usein inhimillisen rosoiset ihmiset keskustelevat keskenään olohuoneissa ja kattoterasseilla – ilman väkisin luotuja keskinäisiä jännitteitä.
Kirjassa on myös jännityskirjallisuuden elementtejä, kuten salaperäinen avain ja Jerusalemin vanhankaupungin sokkeloiset kadut, joilla kulkee mustaviittainen mies. Viimeksi mainittujen ainesten tietty kliseisyys ei häiritse, koska arvoitus pitää otteessaan. Lisäksi Haahtelan Jerusalem on taloudellisesta kuvailusta huolimatta elävän tuntuinen. Se näyttäytyy paikkana, jossa ihmeitä voi tapahtua.
Jaakobin portaat on häkellyttävän lempeä teos. On virkistävää lukea tekstiä, jossa ei ole mitään kyynistä tai ironista.
Haahtelan assosiaatiot – tai elämän runolliset yhteydet – saattavat ajoittain, ensilukemalta, tuntua hieman irrallisilta. Jaakobin portaissa on toistuvia viittauksia kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, musiikkiin ja elokuviin. Välillä puolestaan pohditaan olemassaolon kysymyksiä tai aika-avaruuden ominaisuuksia, kuten madonreikiä. Lopulta nämä erilaiset teemat kuitenkin luovat ehjän ja kokonaisen maailman ja tulevat osaksi tarinaa.
Toisaalta erityisesti musiikkiviittausten käyttö sisältää myös riskejä. Niiden avulla Haahtela luo kertomukselleen ikään kuin soundtrackia. Eräässä kirjan luvussa Haahtela kuvailee radiossa soivanChopinin kappaleen, jonka pystyin – googlettelun jälkeen – tunnistamaan. Laitoin sen soimaan kohtausta lukiessani. Vaikka tällainen interaktiivinen lukukokemus on sinällään innostava, jäin pohtimaan, muuttuiko kohtaus jollain tapaa paremmaksi taustamusiikin avulla? Vai olisiko tunnelma kenties ollut vahvempi ilman kirjailijan ohjailua? Jo säveltäjän nimen mainitseminen luo tiettyjä mielleyhtymiä. Toisaalta Haahtela inspiroi viittauksillaan, ja sai ainakin minut etsimään tietoa mitä erilaisimmista aiheista.
Näkökulmia vastausten sijaan
Jaakobin portaissa on paljon tarttumapintaa ja se houkuttelee vuoropuheluun kanssaan. Yksi teoksen teemoista ovat ihmisen tekemät valinnat ja niiden seuraukset. Kirjan alkupuolella minäkertoja esimerkiksi ajattelee, että meille kaikille on annettu elämässä tietty määrä mahdollisuuksia, eikä kukaan tiedä, montako mahdollisuutta on vielä käyttämättä.
Pysähdyin pohtimaan tätä elämän ja olemassaolon perusteisiin liittyvää kysymystä. Minkälaisia mahdollisuuksia kertoja lopulta tarkoittaa? Mikä on viime kädessä sellainen valintatilanne, joka määrittää elämän suunnan? Eivätkö kysymyksessä kuitenkin ole hienovaraiset prosessit, joissa korjausliikkeet ovat mahdollisia? Voiko näitä valintatilanteita usein edes tunnistaa, ovatko ne selkeärajaisia? Eikö päähenkilön ajatuksessa heijastuva näkemys siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, ole yhtä aikaa romanttinen ja fatalistinen? Eikö ihminen, jolla on turvaverkkoja, ole paremmassa asemassa ja saa enemmän vaihtoehtoja ja useampia valintatilanteita kuin se, jolla niitä on vähemmän? Ja vaikka näin olisikin, tekisikö se itse perusajatuksen vääräksi?
Jaakobin portaissa on monia teemoja, ja vastausten sijaan Haahtela tarjoaa ennen kaikkea näkökulmia. Teoksessa on myös aihioita, joiden syvempää käsittelyä jäin kaipaamaan. Päähenkilö tuntee esimerkiksi syyllisyyttä ajatuksistaan. Mielestäni tämä on aihepiiri, josta Haahtelalla olisi diakonina ja psykiatrina saattanut olla kiinnostavaa sanottavaa. Ovatko kaikki ajatukset hyväksyttäviä? Kannattaako kaikkia ajatuksia ajatella? Nyt Haahtela jättää aiheen kehittelyn ehkä tietoisesti kesken.
Kirjan monien teemojen joukosta ainakin itselleni keskeisimmäksi nousi perhe. Haahtelan kuvaaman perheen tarina on aidon tuntuinen, ja se herätti voimakkaita tunteita. Kuten Haahtelan muussakin ihmiskuvauksessa, ovat myös perheen keskinäiset suhteet uskottavia ja toimivat erinomaisesti ilman keinotekoisia vastakkainasetteluja.
Teologiset teemat mukana
Teoksella on luultavasti vielä enemmän annettavaa lukijoille, jotka tuntevat hyvin ortodoksista traditiota. Luin Jaakobin portaiden kanssa samaan aikaan ortodoksista teologiaa käsittelevää kirjallisuutta ja löysin sen avulla Haahtelan teoksesta uusia tasoja ja yllättäviä viittauksia kirkon perinteeseen. Tunsin oivaltamisen iloa, mutta samalla pohdin, mitä kaikkea minulta on mennyt ohi. Haahtela on ottanut teologiset teemat hienovaraisesti ja saumattomasti mukaan kaunokirjallisuuteen.
Jaakobin portaat on helppolukuinen, mutta syvä kirja. Vinkkinä mainittakoon, että ainakin Adèlen kysymys toimi erinomaisesti myös toiselle ääneen luettuna. Uskon, että sama koskee myös Jaakobin portaita.
Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2022, 192 s.
Sukistaan tunnistettu: Iljan neulojat saivat valmiiksi ensimmäisen erän pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen seuran hyväksi myytäviä villasukkia
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Janne Piiroinen
”Sinun Herrassa pyhä ruumiisi jäi joukkohautaan, josta vaimosi yhdessä veljesi vaimon kanssa etsi sitä niin kuin mirhantuojat etsivät Herrasi Jeesuksen Kristuksen ruumista. Maallinen majasi ei jäänyt saviseen maahan naisten löydettyä sinut hautasi kätköistä. Rakastaen he pesivät sinut ja pukivat pyhää kirkkomaata varten. Murheessaan he kääntyivät Herran puoleen.” (Akatistoshymnistä pyhälle marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaiselle)
Ortodoksinen uskonnonopettaja ja lähetystyöntekijä Johannes Karhapää teloitettiin syyttömänä Suomen sisällissodan uhrina kevättalvella 1918 Joensuun Siilaisilla. Johanneksen leski Anna yritti saada haltuunsa punaisten joukkohautaan heitetyn miehensä ruumiin, mutta lupa siihen heltisi vasta kuukausien päästä. Silloin Anna kaivoi Johanneksen maalliset jäännökset ylös yhdessä Johanneksen Jaakko -veljen vaimon, Annin, kanssa. Johannes tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella.
Johanneksen villasukista on tullut eräänlainen symboli ja unohtumaton yksityiskohta.
Ajatuksen vuonna 2019 pyhien joukkoon luetun pyhän Johanneksen muistoksi neulottavista villasukista esitti Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni vieraillessaan pyhän naisprofeetta Hannan kirkossa pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen muistopäivänä 8.3.2021.
Pastori Joonas Ratilainen esitti idean Lieksan Iljan neulojien kevätkokoontumisessa. Syksyllä Iljan neulojat ottivat yhteyttä Joensuun ortodoksiseen seurakuntaan ja ilmoittivat, että heillä olisi halua ottaa Johanneksen sukat työn alle.
Ihan mitä tahansa sukkia ei lähdetty tekemään.
– Halusimme sukista sellaiset, joita Johannes olisi todella voinut eläessään pitää. Lähdin etsimään sopivaa mallia erilaisista lähteistä. Ensin tutustuin kirjoihin, jotka esittelivät vanhoja sukkamalleja. Kirjastosta tutkimusretki jatkui Pielisen museoon, jossa tutkin vanhoja kirjoja ja sukkia paikallisten asiantuntijoiden kanssa, kertoo Iljan neulojien aktiivi Silja Palviainen.
Selvisi, että villasukissa on käytetty 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muutamaa väriä. Pääväri on ollut vaaleanharmaa, mutta ajoittain oli käytetty myös tummempaa harmaata. Joskus sukkaa saattoi koristaa leveä punainen tai vihreä resori tai luonnonmustalla neulottu raita.
Silja Palviainen sai osviittaa sukkien kehittelyyn myös penkomalla omia kaappejaan.
– Vaatekaappini kätköistä löysin vuonna 1909 syntyneen anoppini aikanaan neulomia, vielä ehjiä sukkia. Sitten keräsin ideoita yhteen ja neuloin muutamia mallisukkia, jotka sitten kuvasin ja lähetin näytille isä Joonakselle ja sonkajanrantalaisille. Toivottu malli löytyi niistä, kertoo Palviainen.
Palviainen valitsi sukkiin myös langat ja laati kerhon neulojille kirjalliset ohjeet Johanneksen sukkien tekoon.
– Vanhoja sukkia tutkiessani huomasin, että kantapää oli pääasiassa vahvistettua neulosta. Tämä kirjattiin ohjeeseenkin.
Lopulta Iljan neulojat tarttuivat puikkoihin. Nyt ensimmäinen erä – 13 paria – perimätietoa ja historiaa yhdistäviä sukkia on valmistunut.
– Vaikka silmukka- ja kerrosmäärät on kaikissa sukissa samat, kokoja tuli melkein yhtä monta kuin neulojia. Kärkikavennuksiakin on hyvin erilaisia, sillä neulojat ovat kaikki tehneet kärjet oman perinneoppinsa mukaan. Se on tätä käsityön taikaa: kukin neuloja tekee omalla käsialallaan.
Sukkaparit on lahjoitettu seurakunnalle ja niitä tulee myyntiin ainakin Profeetta Hannan kirkkoon Sonkajanrantaan. Rahat lahjoitetaan pyhän Johannes Sonkajanrantalaisen nimeä kantavalle seuralle pyhän muiston vaalimiseksi.
Hyvää neulomalla jo vuodesta 2015
Lieksalainen, paikallisen ortodoksisen kirkon mukaan nimetty Iljan neulojat toimii nyt jo seitsemättä vuotta. Toiminta-ajatukseltaan se on ekumeeninen, kaikille avoin hyväntekeväisyysneulekerho.
– Toki siellä voi tehdä muitakin käsitöitä tai olla mukana vain seurustelemassa. Seurakunta tarjoaa meille kahvit ja pullat tuomme itse vuorotellen.
Innokkaita ja taitavia kerholaisia on toiminnassa vuosittain mukana 12 – 15.
– Tapaamisissa jutustelemme neulomusten lomassa ja neuvomme toinen toistamme. Moni on sanonut, että kerho on viikon kohokohta, josta ei millään malttaisi olla poissa, vaikka muitakin menoja olisi.
Toiminnan alkuaikoina seurakunta antoi kerholle lankarahaa, mutta nyt kerho on omavarainen, vaikka suurin osa tuotteista lahjoitetaan tarvitseville.
– Sukkiamme on Lieksassa tarjolla kahdessa myymälässä ja myyjäisiäkin olemme pitäneet. Monet kerholaiset ovat myös lahjoittaneet lankoja kerholaisten käyttöön ja joitakin lankaeriä on saatu lieksalaisilta, jotka tuntevat toimintaamme. Rahaa on jäänyt materiaalihankinnoista yli vuosittain, joten olemme voineet antaa stipendejä koululaisille täällä Lieksassa. Monena vuonna olemme lahjoittaneet liikeneviä satasia myös diakoniaan ruoka-avun antamista varten.
Kerho on lahjoittanut tuotteitaan vuosien varrella mm. maahanmuuttajille, laitoshoidossa oleville vanhuksille, raja- ja palomiehille, syöpäsairaille lapsille, päiväkoteihin ja diakoniaan. Lisäksi on toimitettu kasapäin kastelahjasukkia ortodoksiselle seurakunnalle ja vauvalahjoja keskussairaalaan.
Paitsi taitavia, kerholaiset ovat myös hyvin tuotteliaita: vuosien varrella tarpeeseen on lahjoitettu melkein 2000 sukkaparia tai muuta tuotetta.
– Myytyjä emme ole edes laskeneet, kertoo Palviainen.
Ukrainan Moskovan patriarkaatin metropoliitta Onufri: ”Sodalle ei tule oikeutusta Jumalalta eikä ihmisiltäkään”
– Ukrainan ja Venäjän kansat ovat nousseet Dneprin kastevedestä, ja sota näiden kahden kansan välillä on kateudesta veljensä murhanneen Kainin synnin toisinto, kirjoittaa Ukrainassa Moskovan patriarkaatin alaisuuteen kuuluva metropoliitta Onufri paimenkirjeessään.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Ukrainan Moskovan patriarkaatin metropoliitta Onufri, suomentanut Vladimir Sokratilin | Kuva: Sergento/Wikimedia Commons
Aamun Koitto julkaisi aiemmin tällä viikolla Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifanioksen vetoomuksen Venäjän ortodoksisen kirkon päämiehelle, Moskovan patriarkka Kirillille. Nyt julkaistaan myös Moskovan patriarkaatin alaisuuteen kuuluvan Ukrainan ortodoksisen kirkon metropoliitta Onufrin kannanotto.
Lukijaa saattaa hämmentää se, että sekä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen kuuluva Ukrainan ortodoksisen kirkon päämies Epifanios ja Moskovan patriarkaatin alaisuuteen kuuluva metropoliitta Onufri käyttävät itsestään samaa titteliä, eli Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta.
Lyhykäisesti tilannetta voisi luonnehtia siten, että metropoliitta Epifanios johtaa Ukrainan autokefaalista ortodoksista kirkkoa, jonka autokefalian on myöntänyt Ekumeeninen patriarkaatti.
Metropoliitta Onufri taas on Moskovan patriarkaatin alaisen, Ukrainassa toimivan ortodoksisen kirkon metropoliitta.
Metropoliitta Onufrin paimenkirje kuuluu seuraavasti:
”Rakkaat veljet ja sisaret! Ukrainan ortodoksisen kirkkomme uskovat!
Ukrainan ortodoksisen kirkon päämiehenä puhun teille ja kaikille Ukrainan kansalaisille. Hätä on tullut. Mitä suurimmaksi ikäväksi, Venäjä aloitti sotatoimet Ukrainaa vastaan, ja tänä kohtalokkaana aikana kehotan teitä olemaan vaipumatta paniikkiin, olemaan urhoollisia ja osoittamaan rakkautta Isänmaata ja toisianne kohtaan.
Ennen kaikkea kehotan teitä hartaaseen katumusrukoukseen Ukrainan puolesta, armeijamme ja kansamme puolesta. Pyydän unohtamaan keskinäiset erimielisyydet ja väärinkäsitykset ja yhdistymään rakkaudesta Jumalaa ja isänmaatamme kohtaan.
Tänä traagisena aikana osoitamme erityistä rakkautta ja tukea sotilaillemme, jotka ovat vartiossa, varjelevat ja puolustavat maatamme ja kansaamme. Siunatkoon ja varjelkoon Jumala heitä!
Puolustaen Ukrainan suvereniteettia ja yhtenäisyyttä me vetoamme Venäjän presidenttiin, ja pyydämme välittömästi lopettamaan veljessodan. Ukrainan ja Venäjän kansat ovat nousseet Dneprin kastevedestä, ja sota näiden kahden kansan välillä on kateudesta veljensä murhanneen Kainin synnin toisinto. Sellaiselle sodalle ei tule oikeutusta Jumalalta eikä ihmisiltäkään.
Kehotan kaikkia ihmisiä käyttämään tervettä järkeä, joka ohjaa meitä ratkaisemaan maalliset ongelmamme vuoropuhelussa ja yhteisymmärryksessä. Vilpittömästi uskon, että Jumala antaa syntimme anteeksi ja Jumalan rauha levittäytyy maahamme ja koko maailmaan! ”
Kuuntele
