Paavi Franciscus kertoi toivovansa saada tavata Moskovan patriarkka Kirillin syyskuussa Kazakstanissa. Toiveesta kertoi sanomalehti la Stampa, joka julkaisi osan paavin käymästä keskustelusta jesuiittojen Euroopassa toimivan julkaisutoiminnan johtajien kanssa.
– Minun oli määrä tavata hänet kesäkuun 14. päivä Jerusalemissa keskustellaksemme asioista. Mutta […] yhteisestä päätöksestä päätimme siirtää tapaamista myöhempään ajankohtaan, jotta dialogiamme ei ymmärrettäisi väärin, paavi sanoi.
– Toivon tapaavani hänet syyskuussa yleiskokouksessa Kazakstanissa. Toivon voivani tervehtiä häntä ja käydä keskustelun hänen kanssaan papin roolissa, hän lisäsi.
Paavi Franciscus suunnittelee vierailevansa Kazakstanissa osallistuakseen seitsemänteen maailmanuskontojen ja perinteisen uskontojen johtajien kokoukseen Nur-Sultanissa.
Paavi ilmoitti aiemmin huhtikuussa 2022 peruvansa kesäkuulle suunnitellun tapaamisen patriarkka Kirillin kanssa.
Pääkuva ylhäällä: Moskovan patriarkka Kirill ja paavi Franciscus tapasivat toisensa varsin lämpimissä tunnelmissa lentokentällä Kuubassa helmikuussa 2016.
Ekumeenisen patriarkaatin delegaatio vieraili Roomassa: ”Kirkot eivät voi pysyä vaiti”
Ekumeenisen patriarkaatin delegaatio vieraili Roomassa Pietarin istuimen juhlassa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomentanut TT Ari Koponen | Kuva: Kuva Steen Jepsen/Pixabay.
Ekumeenisen patriarkaatin delegaatio saapui Roomaan 28. kesäkuuta osallistuakseen Rooman kirkon istuimen juhlallisuuksiin (Avaa uuden sivuston). Delegaatiossa olivat mukana Korkeasti pyhitetty Telmessoksen Job, ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon kansainvälisen teologisen dialogin valtuuskunnan johtaja, Hänen Pyhyytensä Halikarnassoksen piispa Adrianos sekä patriarkaatin diakoni Barnabas Grigoriadis. Delegaation jäsenet osallistuivat 29. kesäkuuta Pietarinkirkossa pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlamessuun. Myöhemmin iltapäivällä he osallistuivat kristittyjen ykseyttä ajavan kollegion keskusteluihin. Kokouksessa keskusteltiin molempien kirkkojen nykytilanteesta sekä tulevista askeleista teologisen dialogin komissiossa kirkkojen välillä. Komission seuraavaa täysistuntoa suunnitellaan pidettäväksi ensi vuonna Aleksandriassa ja siinä käsitellään dokumenttia, jonka otsikkona on ”Primaatti ja synodaalisuus toisella vuosituhannella ja tänään”.
30. kesäkuuta paavi Franciscus otti delegaation yksityisesti vastaan kristittyjen ykseyden kollegion johtajan Kurt Kochin kanssa. Läsnä olivat myös piispa Brian Farrelli ja monsignor Andrea Palmieri, jotka kuuluvat kollegion sihteeristöön.
Tapaamisessa arkkipiispa Job luki seuraavan kirjeen hänen pyhyydeltään ekumeeniselta patriarkalta Bartolomeokselta paavi Franciscukselle:
Teidän pyhyytenne,
joka vuosi Kirkon istuimen juhla, istuimen, joka ”johtaa rakkaudella”, täyttää sydämemme ilolla. Todella ”tänään on maan äärille koittanut ilojuhla, Jumalassa viisaiden, korkeimpien apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivä, jonka tähden Roomakin ilosta karkeloi” ja me teidän kanssanne yhtenä sydämenä ja yhtenä mielenä ”veisuin ja hymnein vietämme tätä kunnioitettavaa juhlaa” (ehtoopalveluksen virrelmästikiirasta).
Tämän vuoksi, jatkaaksemme vakiintunutta perinnettä lähettää kirkkojemme juhlapäivinä vuoroittain delegaatiot, välitämme teille veljelliset onnittelut delegaatiomme kautta.
Pietari ja Paavali, kaksi pyhää apostolia, inspiroivat yhä edelleen kirkkojamme todistamaan evankeliumista maailmassa, sillä ”aurinkoakin kirkkaammin he loistavat uskon taivaalla. Aamuruskon tavoin heidän saarnansa herätti kansat tietämättömyyden unesta”. Pietari ”tultuaan ristiinnaulituksi astui taivaaseen”, kun taas Paavali ”tuli miekalla surmatuksi ja pääsi Vapahtajan luo” (ehtoopalveluksen virrelmästikiirasta). Näin Pietari, joka halusi pelastaa Pelastajamme pidätykseltä tarttumalla miekkaan, otti vastaan hänen opetuksensa väkivallattomuudesta ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu” (Matt. 26:54) ja noudatti sitä kunnes kuoli ristillä Herran esimerkin mukaisesti. Samoin Kristus käännytti Paavalin, joka kerran vainosi kristittyjä, Damaskoksen tiellä huutaen: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” (Ap.t. 9:4) Kaksi apostolia antavat meille esimerkin kääntymyksestä, kääntymisestä evankeliumin väkivallattomuuden periaatteeseen, jonka sääti itse Pelastaja evankeliumissa: ”Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski.” (Luuk. 6:29) Tämän periaatteen otti omakseen viime vuosisadalla myös ihmisyyden suuri eettinen hahmo, intialainen poliitikko Mahatma Gandhi.
Ortodoksisen kirkon suuri ja pyhä kirkolliskokous kokoontui Kreetalla vuonna 2016. Sen dokumentissa ”Ortodoksisen kirkon tehtävä tämän päivän maailmassa. Ortodoksisen kirkon panos työssä rauhan, oikeudenmukaisuuden, vapauden, veljeyden, ihmisten välisen rakkauden edistämisessä sekä rotusorron ja muun syrjinnän vastustamisessa” todetaan näin: ”Herra, oikeuden Kuningas (Hep. 7:2-3), paheksuu väkivaltaa ja oikeudettomuutta (Ps. 10:5) ja tuomitsee lähimmäisen epäinhimillisen kohtelun (Mark. 25:41-46; Jaak. 2:15-16) (§E1). Lisäksi dokumentissa lausutaan: ”Kristuksen kirkko yleisesti ottaen tuomitsee sodan, koska se on pahan ja synnin seurausta maailmassa […] Jokainen sota luo tuhon uhkan sekä luomakunnalle että sen elämälle.” (§D1)
Kuinka arvokas onkaan näiden kahden apostolin todistus evankeliumin väkivallattomuuden periaatteen lihaksitulosta meille tänä päivänä, jona koko maailma kärsii Euroopan ovella käytävän sodan poliittisista, taloudellisista ja ekologisista seurauksista, sodan, jota käydään Venäjän federaation laittoman invaasion vuoksi. Kirkot eivät voi pysyä vaiti tämän ihmiskunnan tragedian edessä. Kirkot on kutsuttu rauhantekijöiksi, eivätkä ne voi missään olosuhteissa käyttää uskonnollista kieltä oikeuttaakseen tai tukeakseen aggressiota, väkivaltaa tai sotaa. Kirkkojen tulisi päinvastoin tukea kaikkia pyrkimyksiä ja yrityksiä estää konfliktit dialogin avulla, joka muuntaa kaikki uhat mahdollisuuksiksi ja vaalii rauhaa, sopua ja solidaarisuutta. Aidossa dialogissa ei ole häviäjiä.
Tiedämme omien veljellisten suhteidemme pohjalta, miten äärimmäisen tärkeitä ovat tapaamiset ja keskustelut valitettavien menneisyyden konfliktien nujertamisessa. Juuri tässä mielessä olemme erityisen ilahtuneita yhteisen kansainvälisen teologista dialogiamme koordinoineen komission työstä, joka sai viime kokouksessaan toukokuussa Rethymnonissa valmiiksi asiakirjan ”Primaatti ja synodaalisuus toisella vuosituhannella ja tänään”, joka tulee olemaan keskustelun pohjana ja tulee hyväksyttäväksi seuraavassa täyskokouksessa ensi vuonna Aleksandriassa. Rukoilemme komission seuraavan täysistunnon onnistumisen puolesta ja toivomme, että tämä asiakirja on avuksi selventääksemme menneitä väärinymmärryksiä ja epäonnistumisia matkalla eheyttääksemme sisarkirkkojemme välisen yhteyden.
Teidän pyhyytenne, rakas veli Franciscus, juhlien kanssanne Rooman kirkon istuinta, toistamme syvimmän halumme kirkkojemme yhteyden palauttamiseen, samalla rukoillen armollista Herraamme, Rauhan Ruhtinasta, suomaan teille terveyttä, voimaa, rauhaa ja päivien pituutta jatkaaksenne siunattua palvelutehtäväänne paavilliseen huolenpitoonne ja viisauteenne uskottujen sielujen keskuudessa. Tuomme teille lämpimimmät terveisemme teidän pyhyydellenne, kunnioitettaville esipaimenille sekä Kristusta rakastaville uskovaisille, syleilemme teitä veljellisesti ja sulkeudumme kunniaanne ja rakkauteenne Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa, uhrilampaassa maailman elämän edestä.
Ekumeenisessa patriarkaatissa 29.6.2022,
teidän pyhyytenne rakas veli Kristuksessa,
+ Bartolomeos, Konstantinopolin, Uuden Rooman ja ekumeeninen patriarkka
Hänen pyhyytensä paavi Franciscus vastasi seuraavalla viestillä:
Arvoisa esipaimen, rakkaat veljet!
Toivotan teidät tervetulleiksi ja olen kiitollinen vierailustanne (ja kauniista sanoistanne). Eilen otitte osaa pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaan. Läsnäolonne eukaristisessa liturgiassa oli suuri ilon lähde minulle ja kaikille paikalla olleille, sillä se toi näkyvästi esiin Konstantinopolin kirkon läheisen ja veljellisen rakkauden Rooman kirkkoa kohtaan. Pyydän saada välittämään terveiseni ja kiitollisuuteni rakkaalle veljelleni, ekumeeniselle patriarkalle Bartolomeokselle sekä Pyhälle synodille, joka lähetti teidät luoksemme.
Perinteinen delegaatioiden vaihtomme kirkkojemme suojeluspyhien juhlina on käsinkosketeltava osoitus siitä, että etäisyyden ja välinpitämättömyyden päivät, joina erojamme pidettiin ylittämättöminä, ovat kaukana takanamme. Nyt, kiitos Jumalalle, uskollisina Herramme Jeesuksen Kristuksen tahdolle ja Pyhän Hengen ohjaamina, kirkkomme ovat osallistuneet veljelliseen ja hedelmälliseen dialogiin ja olemme sitoutuneita päättäväisesti ja peruuttamattomasti etenemään kohti täyden yhteyden palauttamista.
Perinteinen delegaatioiden vaihtomme kirkkojemme suojeluspyhien juhlina on käsinkosketeltava osoitus siitä, että etäisyyden ja välinpitämättömyyden päivät, joina erojamme pidettiin ylittämättöminä, ovat kaukana takanamme.
Tässä suhteessa ajattelen kiitollisuudella niitä, jotka saattoivat tämän prosessin alulle. Erityisesti mieleeni nousee riemulla, nyt kun 50 vuotta hänen kuolemastaan tulee pian täyteen, unohtumaton patriarkka Athenagoras, viisas ja rohkea paimen, joka on yhä inspiraation lähteenä minulle ja monille muille. Juuri hän puhui ”sisarkirkoista ja veljeskansoista”.
Sisarkirkot ja veljeskansat. Erossa olevien kristittyjen välinen sopu, välineenä rauhan edistämiseksi kansojen välisissä konflikteissa, on mitä otollisin aate näinä päivinä, kun maailmamme on särkenyt julma ja mieletön aggressiivinen sota, jossa lukuisat kristityt taistelevat toinen toistaan vastaan. Sodan skandaalin edessä, huomiomme tulee ennen muuta olla – ei niinkään puhumisessa tai keskustelemisessa – vaan itkemisessä, toisten auttamisessa ja oman itsemme muutoksessa. Meidän on itkettävä uhrien puolesta ja musertavan verenvuodatuksen edessä, itkettävä niin monen hengen menetyksen puolesta, sen trauman puolesta, joka on koskettanut perheitä, kaupunkeja ja kokonaista kansaa. Kuinka suurta kärsimystä ovatkaan kokeneet ne, jotka ovat menettäneet rakkaitaan ja jotka ovat olleet pakotettuja jättämään kotinsa ja oman maansa! Meidän on autettava heitä, veljiämme ja sisariamme. Meidän on kutsuttu harjoittamaan rakkautta, jota meidän on kristittyinä osoitettava Jeesukselle, joka on läsnä pakolaisissa, köyhissä ja haavoitetuissa. Mutta meidän on myös löydettävä kääntymys ja tunnistettava, että aseellisella valtauksella, laajentumispyrkimyksillä ja imperialismilla ei ole mitään tekemistä sen valtakunnan kanssa, josta Jeesus julisti. Niillä ei ole mitään tekemistä ylösnousseen Herran kanssa, joka määräsi Getsemanessa opetuslapsensa luopumaan väkivallasta, panemaan miekan takaisin tuppeen, sillä ne, jotka tarttuvat miekkaan, tulevat siihen hukkumaan (Matt. 26:52). Samoin hän torjui vastalauseet tälle opetukselle yksinkertaisesti toteamalla: ”Ei!” (Luuk. 22:51)
Mutta meidän on myös löydettävä kääntymys ja tunnistettava, että aseellisella valtauksella, laajentumispyrkimyksillä ja imperialismilla ei ole mitään tekemistä sen valtakunnan kanssa, josta Jeesus julisti.
Sisarkirkot ja veljeskansat. Pyrkimys kristittyjen ykseyteen ei ole vain kirkkojen sisäinen kysymys. Se on välttämätön edellytys aidon universaalin veljeyden toteutumiselle, joka ilmenee oikeudenmukaisuudessa ja solidaarisuudessa kaikkia kohtaan. Näin kysymys kutsuu meitä kristittyjä vakavaan pohdintaan. Minkälaisen maailman haluamme nousevan tämän kauhean vihamielisyyden ja konfliktin jälkeen? Ja minkälaisen panoksen olemme valmiit antamaan jo nyt tiellä kohti veljellisempää ihmiskuntaa? Uskovaisina meidän on löydettävä vastaukset näihin kysymyksiin evankeliumista Jeesuksessa, joka kutsuu meitä olemaan armollisia ja pidättäytymään aina väkivallasta, olemaan täydellisiä niin kuin Isä on täydellinen eikä mukautumaan maailmallisuuteen (ks. Matt. 5:48). Rakkaat veljet, auttakaamme toinen toistamme, ettemme antautuisi laimentamaan evankeliumia – – – tämän maailman kiusauksilla. Ja ettemme muuttaisi kaiken Isää, joka ”antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille” (Matt. 5:45) omiemme ideoidemme ja valtioidemme jumalaksi. Kristus on meidän rauhamme. Hän on lihaksitulemisensa, kuolemansa ja kaikkia koskevan ylösnousemuksensa kautta repinyt kaikki kansoja erottavat muurit alas (ks. Ef. 2:14). Aloittakaamme uusina hänestä, ja tunnistakaamme, että enää ei ole otollista järjestää kirkollisia pyrkimyksiämme maailman standardien ja sille sopivien mallien mukaan, vaan evankeliumin rohkean ja profeetallisen rauhan sanoman pohjalta. Tämä on tehtävä nöyrästi ja paljon rukouksen kanssa, mutta myös rohkeudella ja suorapuheisuudella.
Näin kysymys kutsuu meitä kristittyjä vakavaan pohdintaan. Minkälaisen maailman haluamme nousevan tämän kauhean vihamielisyyden ja konfliktin jälkeen? Ja minkälaisen panoksen olemme valmiit antamaan jo nyt tiellä kohti veljellisempää ihmiskuntaa?
Eräs toivon merkki täyden yhteyden palauttamiselle saatiin kirkkojemme yhteisen kansainvälisen teologisen dialogin komission tapaamisesta, joka saatiin järjestettyä toukokuussa pandemian aiheuttaman kahden vuoden tauon jälkeen. Haluaisin kiittää teidän kauttanne, rakas esipaimen ja komission ortodoksinen puheenjohtaja, hänen autuuttaan, Kreetan arkkipiispaa Eugeniosta ja hänen autuuttaan Prodromosta, Rethymnon metropoliittaa siitä anteliaasta ja veljellisestä vieraanvaraisuudesta komitean jäseniä kohtaan. Toiveenani on, että teologinen dialogi tulee edistymään uuden ajattelutavan hengessä, joka tietoisena menneisyyden virheistä voi auttaa meitä katsomaan yhdessä nykypäivään ja tulevaisuuteen ilman menneiden ennakkoluulojen painolastia. Älkäämme tyytykö vain ”kirkolliseen diplomatiaan”, joka soisi meille kohteliaan tavan pitää kiinni omista näkökannoistamme, vaan kulkekaamme yhdessä eteenpäin veljinä. Rukoilkaamme toistemme puolesta, työskennelkäämme toinen toisemme kanssa ja tukekaamme toisiamme pitäen katseemme Jeesuksessa ja hänen evankeliumissaan. Tällä tavoin Jumalan tuoma uusi ei jää ”vanhan ihmisen” (ks. Ef. 4:22-24) panttivangiksi.
Rakkaat delegaation jäsenet. Olkoot pyhien veljien Pietarin ja Paavalin esirukoukset kanssanne ja saakoon yhteinen matkamme ja koko maailma Jumalan, hyvän Isän siunauksen. Kiitän mitä sydämellisimmin ja pyydän, ettette unohda minua ja tehtävääni rukouksissanne.
Juttua muokattu 8.7. klo 09:33 lisäämällä vierailusta kertova linkki tekstiin jutun alussa. Samoin listattu lähteitä jutun loppuun.
Lintulan luostarin 88-vuotias skeemanunna Melania on ainoa laatuaan – monestakin syystä
Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin 57 vuotta sitten tullut äiti Melania on tiettävästi toinen elossa oleva ja Suomessa asuva henkilö, joka on vihitty suureen skeemaan. 88-vuotias skeemanunna käy itsekseen uimassa ja keittää päiväteet keljassaan, mutta maailmanpolitiikkaan hän ei halua sekaantua.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Pentti Potkonen
Skeemanunna Melaniaa ja äiti Johannaa naurattaa.
Ja varmasti syystäkin.
Olen kysynyt juuri, että vieläkö 88-vuotias äiti Melania jaksaa ulkoilla luostarin ympäristössä.
– No, äiti Melania viipotti eilen luostarin koivukujaa alas ja kävi heittämässä talviturkkinsa, äiti Johanna sanoo.
Eletään kesäkuun alkua vuonna 2022, ja päivä on lämmin. Ymmärrän myöhemmin, että tänä vuonna äiti Melania on hiukan normaalista aikataulustaan jäljessä, mitä kevään ensiuintiin tulee.
Liikkuvaisuus kuuluu olevan äiti Melanialle suorastaan sukurasite, sillä hänen vanhemmat sisarensakin ovat yhä hyvin aktiivisia.
Vaikka äiti Melania kykenee monenlaiseen korkeasta iästään huolimatta, äiti Johannan kuuliaisuustehtävänä on toimia hänen avustajanaan: kuulo reistailee toisinaan, eikä kaatumisiltakaan ole aina vältytty. Se ei liene ihme, sillä äiti Melania on tällä hetkellä Lintulan luostarin vanhin asukas paitsi iältään, myös luostarivuosiltaan.
Lisäksi hän on tällä hetkellä tiettävästi toinen elossa oleva ja Suomessa asuva henkilö, joka on vihitty suureen skeemaan pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslaisen lisäksi. Isä Damaskinos tosin vaikuttaa enimmäkseen Athosvuorella Ksenofontoksen luostarissa. Aamun Koiton saamien tietojen mukaan ulkomailla asuu lisäksi muutama suomalainen, jotka on niin ikään vihitty suureen skeemaan. Kreikassa suureen skeemaan vihitty saattaa tehdä saman tyyppisiä kuuliaisuustehtäviä kuin muutkin, kun taas Lintulan ja Valamon luostareissa suureen skeemaan vihitty on perinteisesti keskittynyt rukous- ja jumalanpalveluelämään.
Vaikka äiti Melania (vas.) kykenee monenlaiseen korkeasta iästään huolimatta, äiti Johannan kuuliaisuustehtävänä on toimia hänen avustajanaan.
Vaikka luostarissa vietettyjä vuosia on karttunut jo 57, äiti Melania muistaa varsin hyvin huhtikuun 14. päivän vuonna 1965.
Tuolloin Muuruvedellä luterilaiseen perheeseen syntynyt, 31-vuotias Maija Holopainen saapui luostariin. Hänen lapsuudenperheensä, johon kuuluivat lisäksi vanhemmat, kaksi sisarta ja nyt jo edesmennyt veli olivat muuttaneet kotitilalta Kuopioon vuonna 1957.
1960-luvun Lintula oli ukrainalaissyntyisen igumenia Mihailan johtama maatalousluostari, jonka tuohusten valmistus sekä julkaisu- ja käännöstoiminta kehittyi vasta myöhemmin. Näin ollen kuuliaisuustehtäviä riitti: sisaria oli vain parisenkymmentä, ja luostari oli päässyt asettumaan Kivennavalta alkaneelta evakkomatkalta Palokkiin vajaat kaksi vuosikymmentä sitten.
Työtä ja kuuliaisuutta
Raskaimmaksi työksi äiti Melania nimeää kasvimaalla työskentelyn, ja nimenomaan siitä hän sai aloittaa kilvoittelunsa lehmienhoidon ohella.
– Istutin alussa kaalintaimia, ja päivät olivat ympäripyöreitä.
Työn määrä tuntui melkoiselta siitä huolimatta, että äiti Melania on maatalon kasvatti – toisin kuin monet Lintulan vanhemmista nunnista, joista suuri osa oli aikoinaan kaupunkilaistaustaisia.
– Lintulassa navetta oli tuolloin se paikka, missä kutsumusta koeteltiin – osasipa nunnakokelas sitten lypsää taikka ei, äiti Johanna selventää.
Äiti Johanna virkistää suojattinsa muistia sikäli, että yleensä luostariasukkaat mainitsevat vielä yhden kilvoituksen aiheen.
– Ihanko sinä kaiken hyväksyit etkä yhtään nikotellut vastaan, tiukkaa äiti Johanna lempeästi.
Ja toki – äiti Melania tunnistaa yhden kilvoittelijan suurimmista haasteista.
– Vaikeinta on ollut tottua kuuliaisuuteen. Jos joku oli omasta mielestään toisten yläpuolella, tuntui se hankalalta. Raskasta oli myös työskennellä pitkiä päiviä kasvimaalla – ja turistioppaan työtä haittasi, kun ei ollut tarpeeksi kielitaitoa.
Äiti Melania hakeutuu Lintulan kirkossa sytyttämään tuohuksen mieluusti Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonin eteen, jos kohta kirkon Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikoni on tärkeä sekin; ikoni pelastettiin vanhasta Lintulasta mukaan evakkomatkalle.
Kielimuuri haasteena
Vuosien varrelle on mahtunut kuuliaisuustehtäviä lisäksi puutarhassa, ja äiti Melania on toiminut myös kahvionhoitajan apulaisena, keittiöapulaisena ja trapesanhoitajana, paketoinut tuohuksia kynttilätehtaalla ja toiminut nyt jo edesmenneen äiti Varvaran apuna.
Äiti Melania tunnetaan myös taitavana käsityöihmisenä: siitä todistavat virkatut ja nyplätyt käsityöt, joita on myyty luostarin omassa kaupassa. Mieluisin tehtävä lienee kuitenkin ollut toimiminen alttaripalvelijana eli ponomarina yli 20 vuoden ajan.
Alkuaikoina haasteena oli kuuliaisuustehtävien oppimisen ja itse kuuliaisuuden lisäksi myös kielimuuri. Maijan tullessa luostariin sisariston jäsenet olivat kotoisin Venäjältä, Virosta ja Karjalasta – ja sisar Maija oli yksi niistä neljästä, jotka tulivat suomenkielisinä keskelle venäjänkielistä luostariyhteisöä. Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkkoslaaviksi, eikä saatavilla ollut juurikaan suomenkielisiä jumalanpalvelustekstejä.
– Isä Joona lausui kyllä ekteniat sekä suomeksi että kirkkoslaaviksi, äiti Melania muistelee.
Taivaallisia esirukoilijoita omasta luostarista
Nunna Augusta sai tehtäväkseen ryhtyä madaltamaan kielimuuria opettamalla suomenkielisille sisarille venäjän alkeita. Konkreettiseksi tulkkausavuksi riensivät kuitenkin useimmiten sisar Maijan hengellinen ohjaaja, skeemanunna Serafima tai äiti Varvara.
– Äiti Serafima ohjasi minua luostarielämän tärkeimmissä asioissa ja auttoi siinä alkuun, äiti Melania kertoo.
Sittemmin äiti Serafima on liittynyt niihin Lintulan luostarin skeemanunniin, jotka ovat siirtyneet taivaallisiksi esirukoilijoiksi: Magdaleenaa, Nataliaa, Mariaa, Annaa, Irinaa, Jelenaa, Marttaa, Jekaterinaa, Jevgeniaa ja Serafimaa muistellaan yhä hartaudella – kuten aikanaan tullaan muistelemaan myös äiti Melaniaa, jolla on takanaan elettyjä luostarivuosia enemmän kuin kenelläkään edeltäjistään Lintulan luostarissa Heinävedellä.
Ennen äiti Melaniaa Heinäveden Lintulassa on kilvoitellut neljä skeemanunnaa: vuonna 1949 suureen skeemaan vihittiin kolme iäkästä sisarta, ja vuonna 1973 vuorossa oli nunna Maria, josta tuli skeemanunna Serafima (k. 1986).
Kun Jumala kutsui, Maija lähti
Äiti Melanian veti luostariin alun perin Jumalalta saatu kutsumus, ja henkilökohtainen elämäntilanne teki lopullisen valinnan helpoksi. Ennen luostariin lähtöään Maija työskenteli lastenhoitajana.
– Ensin en ollut uskaltaa sanoa työnantajalleni, että haluaisin lähteä luostariin. Lopulta hänkin oli kuitenkin sitä mieltä, että ”menkää sitten, jos haluatte”. Kun minulla ei ollut aviomiestä eikä lapsia, niin olin vapaa lähtemään. Ja toki tein päätöksen myös hengellisessä mielessä.
Maija-tulokas liitettiin ortodoksiseen kirkkoon vuoden 1966 syksyllä. Tuolloin ei ollut tapana vihkiä nunnaksi kovin nuoria henkilöitä, ja aika kuuliaisuussisarena saattoi venähtää pitkäksikin. Niinpä sisar Maijasta tuli nunna Taisia vuonna 1991 pyhittäjä TaisiaAleksandrialaisen mukaan. Uuden nimen antoi tuolloinen igumenia, 86-vuotias Antonina, jonka oli aloittanut luostarikilvoituksensa vanhassa Lintulassa.
Äiti Melanian vaatimaton olemus ei millään tavalla paljasta, kuinka harvinainen asia juuri hänen suureen skeemaan vihkimisensä oli Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tosin hän on pukeutunut kuvausta varten vaikuttavaan skeemanunnan asuun, johon kuuluu huppupäähine kukuli ja esiliinaa muistuttava suuri paramantia (analav).
Asu on peräisin Pietarista, minne nykyinen igumenia Mikaela matkusti erikseen tätä hankintaa varten. Äiti Johanna tuumii, että puvun voisi ommella itsekin, mutta se vaatisi paitsi erinomaisia kädentaitoja, myös kosolti aikaa. Se on helppo uskoa: mustiin vaatteisiin on kirjailtu taidokkaasti ristejä, serafeja ja raamatunlauseita.
Skeemanunna keskittyy rukoukseen
Jotain tapahtuman ainutlaatuisuudesta kertonee se, että ennen suureen skeemaan vihkimistä pastori Vladimir Sokratilinin piti kääntää suuren skeeman vihkimyskaava suomeksi, koska suureen skeemaan vihkimistä ei ollut toimitettu maassamme 45 vuoteen. Lisäksi äiti Melanian vihkimys oli ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaisen nunnan skeemavihkimys.
Suuri skeema on luostarielämän korkein aste, johon venäläisen perinteen luostareissa vihitään vain harvoja, yleensä pitkään luostarissa kilvoitelleita ja iäkkäitä nunnia – usein jo kuolemaan valmistautuvia.
– Slaavilaisessa perinteessä kilvoittelija voi pyytää itsekin vihkimystä suureen skeemaan. Esimerkiksi yli 60-vuotiaana luostariin tullut Lintulan edellinen skeemanunna, äiti Serafima sairastui vakavasti ja oletti kuolevansa pian, joten hän pyysi tulla vihityksi suureen skeemaan, äiti Johanna selittää.
Äiti Melanian kohdalla näin ei ole asianlaita, vaan aloite suureen skeemaan vihkimisestä tuli igumenia Mikaelalta. Lintulan luostarin sisaristossa on ollut perinteisesti koko ajan ainakin yksi suureen skeemaan vihitty nunna.
Skeemanunna vapautetaan kuuliaisuustehtävistä, joten hänen päätyökseen jää rukous.
– Niin, ei skeemanunnaa kuuluisi ainakaan keittäjäksi laittaa, vahvistaa äiti Melania pilke silmäkulmassa.
Nunna Taisia vihittiin suureen skeemaan maaliskuussa 2018, ja hän sai uudeksi nimekseen Melanian pyhän Melania Roomalaisen mukaan. Vihkimyksen toimitti Kuopion ja Karjalan metropoliitan tehtävien hoitaja, Joensuun piispa Arseni. Skeemanunnan nimen valitsi igumenia Mikaela (vas.). Kuva: Martinus Markoff
Vihkimyksessä äiti Taisia sai uudeksi nimekseen Melanian pyhittäjä Melania Roomalaisen mukaan.
Toimitus on jäänyt lähtemättömästi äiti Melanian mieleen.
– Samoin nunnaksi vihkiminen oli minulle hyvin merkittävä tapahtuma. Ilon aiheita ovat Herran Pyhä Ehtoollinen, jumalanpalvelukset, ristisaatot ja praasniekat, luettelee äiti Melania.
Järveen heti jäiden lähdettyä
Sellainen on ilmiselvästi myös uiminen, sillä äiti Johannan mukaan äiti Melanialla ja nyt jo edesmenneellä sisarella oli tapana kilpailla kevään tullen siitä, kumpi ehti ensiksi järveen heti jäiden lähdettyä.
Myös nunna Ksenian kirjoittaman, suureen skeemaan vihkimisen jälkeen julkaistun artikkelin perusteella on pääteltävissä, että äiti Melania on ammentanut iloa nimenomaan jumalanpalveluselämästä – ja pystynyt osallistumaan siihen varsin kokonaisvaltaisesti ikäänsä nähden.
”Äiti Melania on kuluvan suuren paaston aikana osallistunut tunnollisesti lähes kaikkiin jumalanpalveluksiin. Korkeasta iästään huolimatta hän tekee yhä säädetyt maahankumarrukset ja sammuttelee kirkossa loppuun palavia tuohuksia. Päivittäin hän myös ulkoilee luostarin pihapiirissä. Suureen skeemaan vihittynä hän jatkaa omaa hiljaista elämäänsä sisariston parissa”, nunna Ksenia kuvaili.
Valoa kohti. Maallisen elämän loppumiseen äiti Melania suhtautuu nöyrästi ja mutkattomastikin. – Toivon, että Jumala antaa armon, saan syntini anteeksi ja pelastun. Mikä päivä tahansa saattaa olla viimeinen.
Hiljaista enkelielämää
Äiti Melanian arkielämä noudattelee luostarin päivärytmiä: kello 06:00 alkavan jumalanpalveluksen jälkeen nautitaan aamiainen kello 08:00, minkä jälkeen muilla sisarilla on vuorossa kuuliaisuustehtävien hoitamista, sitten taas ruokailu, iltapalvelus, iltapala ja hiljentyminen kello 21:00 aikaan omaan asuinhuoneeseen eli keljaan. Kelja on luostarissa nunnan ja munkin yksityisaluetta, joten sinne ei päästetä vierailijoita.
Äiti Melanian arkisiin askareisiin kuuluu keljan puhtaanapito, mutta perusteellisempi siivous on äiti Johannan vastuulla. Äiti Melania keittää itse myös päiväteen keljassaan, ja maailmanmenon seuraamiseenkin jää aikaa.
– Kuuntelen uutisia, joten tiedän kyllä Ukrainan sodasta. En minä nyt kuitenkaan enää ota kantaa politiikkaan, vaikka oli minulla aikanani myös poliittisia mielipiteitä.
Entä millaisia ajatuksia tai tunnetiloja nykyinen maailmantilanne herättää? Äiti Melania miettii vastausta jonkin tovin.
– Ajattelen, että joku muu päättää sellaisista tärkeistä asioista – minulle ne eivät kuulu, äiti Melania toteaa levollisesti.
Maailma kulkee omalla tavallaan luostarin ulkopuolella; täällä taas vallitsee toisenlainen ilmapiiri. Ei liene sattumaa, että luostarikilvoittelua nimitetään myös enkelielämäksi. Luostareissamme rukoillaan joka tapauksessa jatkuvasti maailman rauhan ja ihmisten pelastuksen puolesta.
Maallisen elämän loppumiseen äiti Melania suhtautuu nöyrästi ja mutkattomastikin.
– Toivon, että Jumala antaa armon, saan syntini anteeksi ja pelastun. Mikä päivä tahansa saattaa olla viimeinen.
Haastattelun lopuksi me lähdemme ulos, ja äiti Melania suuntaa tutulle reitilleen. Hän kävelee koivukujaa pitkin.
Kohti valoa.
Noin vain, arkisesti – kuin olisi menossa rantaan vilvoittelemaan.
Juttua korjattu 6.7. klo 11:15 muotoilemalla ”Suomessa asuva henkilö”, kun puhutaan suureen skeemaan vihityistä suomalaisista. Ulkomailla asuu muutamia suomalaisia, jotka on niin ikään vihitty suureen skeemaan.
Juttua on päivitetty 4.5.2026 klo 16:34 lisäämällä tekstiin isä Vladimir Sokratilinin nykyinen titteli diakoni > pastori.
Piispa Sergein uusi elämä Helsingissä: jumalanpalveluksia, pyöräretkiä ja paastoruokaa mikrosta
Isä esipaimenen askeleet veivät Valamossa yhä tutun keljan ovelle, vaikka Helsingin hiippakunta on ottanut uuden piispansa vastaan lämpimästi. Nyt hän kertoo, miten elämä on lähtenyt sujumaan 31 Valamon luostarissa eletyn vuoden jälkeen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Pentti Potkonen
– Olipa aika hullua: kun kävelin aamiaiselta veljestön keljoille, niin enpäs mennytkään minulle varattuun vieraskeljaan, vaan havahduin vasta entisen keljani oven takana, vaikka siellä asuu nyt tietysti uusi igumeni, arkkimandriitta Mikael, kertoo Haminan piispa Sergei huvittuneena.
Tällä kertaa piispa Sergei on päätynyt Valamoon Kuopiossa järjestetyn kirkolliskokousseminaarin kautta. Sen jälkeen hän ehti toimittaa liturgian ja vedenpyhityksen Keiteleen pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kirkossa.
– Nyt minulla on muutama lomapäivä täällä luostarissa, ja ainahan Valamoon tulo tuntuu siltä kuin palaisin kotiin.
Ei liene ihme, että piispa Sergein askeleet veivät igumenin ovelle, sillä ennen piispavihkimystään viime tammikuussa hän tottui kävelemään tuttua reittiään vuodesta 1997, jolloin hänet valittiin luostarin johtajaksi. 57-vuotias isä esipaimen ehti viettää Valamon luostarissa kaikkiaan 31 vuotta.
Nyt hän saa vastata toistuvasti hiukan huolestuneisiin kysymyksiin siitä, miten esteetikkona ja etenkin kukkien suurena ystävänä tunnettu piispa Sergei on sopeutunut uuteen asemapaikkaansa Helsingissä. Lisäksi monet kysyvät, onko ikävä Valamoon ihan sietämätön.
– Itse asiassa olen päässyt käymään Valamossa melkein kerran kuussa esimerkiksi Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan (PSHV ry.) asioissa. Ainoastaan huhtikuu jäi väliin, joskaan aiemmat vierailut eivät olleet pitkiä.
– Ainahan Valamoon tulo tuntuu siltä kuin palaisin kotiin.
Lisäksi Helsinki on ollut hyvin positiivinen kokemus, olipa kyse sitten ympäristön vihreydestä tai isä esipaimenen saamasta vastaanotosta.
– Minut on otettu vastaan erittäin lämpimästi, ja tunnen Helsingistä paljon ihmisiä jo entuudestaan, koska siellä asuu paitsi rippilapsiani, myös muita ystäviä ja tuttuja Valamon-ajoilta. Jotkut jopa sanoivat, että tämä oli voitto meille, mutta menetys Valamolle. Tokihan se ilahduttaa, että kokee olevansa tervetullut.
Alun perin isä esipaimenen oli määrä asettua Helsingin ortodoksisen seurakunnan kaksioon Liisankadulle, mutta sattuikin niin, että hänelle järjestyi puolivahingossa edullinen asunto Keskuspuiston läheisyydestä.
– Saan siis edelleen nauttia luonnosta, ja minua ovat ilahduttaneet myös kukkaistutukset, joita pääkaupungissamme on varsin runsaasti.
Helsingin merenrantamaisemat ovat myös mieleen, ja nyt niihin on mahdollisuus tutustua entistä paremmin ystävältä lahjaksi saadun polkupyörän avulla.
– Positiivinen asia pääkaupunkiseudulla on myös se, että jumalanpalveluksia toimitetaan hyvin paljon – ellei ihan joka päivä kaupungin keskustassa, niin ainakin lähialueilla. Lisäksi Uspenskin katedraalin upea kuoro on suuri ilo, samoin kuin tietysti se, että ihmiset käyvät jumalanpalveluksissa. Koronarajoitusten jälkeen monille on ollut varmasti hiukan outoakin alkaa taas käydä kirkossa, mutta onneksi tämä on elpymään päin.
– Jotkut jopa sanoivat, että tämä oli voitto meille, mutta menetys Valamolle. Tokihan se ilahduttaa, että kokee olevansa tervetullut.
Piispa Sergei on toimittanut paljon jumalanpalveluksia heti uudessa toimessa aloitettuaan. Hän on vieraillut muun muassa Haminassa, Turussa ja Hämeenlinnassa piispantarkastuksen myötä.
– Pääsin käymään pitkästä aikaa myös Läyliäisissä Kaunisniemessä, missä olen ollut viimeksi nuorena varusmiehenä. Iloitsen siitä, miten hienot tilat siellä nykyään odottavat nuoria kriparilaisia ja muita seurakuntalaisia.
Piispa Sergei laskeskelee, että on toimittanut jumalanpalveluksia eri puolilla Helsingin hiippakuntaa joka viikonloppu – vappua lukuunottamatta. Myös kesä on täynnä tapahtumia: Haminan pyhäkkö täyttää heinäkuussa 185 vuotta ja Lappeenrannassa toimitetaan vanhan Pappilatalon uudelleenvihkiminen niin ikään heinäkuussa, minkä lisäksi praasniekkoja juhlitaan Hangossa, Tapiolassa, Porvoossa ja Uspenskin katedraalissa.
– Iloitsen siitä, että saan toimittaa palveluksia, ja mielestäni olen päässyt jo aika hyvin sisälle piispan jumalanpalveluskaavaan.
Huolehtivaiset seurakuntalaiset ja tuttavat ovat tiedustelleet myös, miten isä esipaimen on järjestänyt ruokahuoltonsa – veljestölle kun ruoka valmistetaan luostarin puolesta. Tosin tiedossa on, että isä esipaimen osaa kokata ainakin maistuvaa kasviskeittoa.
– Onhan se totta, että luostarivuosien aikana tottui menemään valmiiseen pöytään. Kuitenkin kauppojen monipuoliset kasvisruokavaihtoehdot ovat suureksi avuksi etenkin paaston aikana. Täytyy tunnustaa, että valmis annos on helppo työntää mikroon sen sijaan, että alkaisi valmistaa ruokaa itse ihan alusta saakka. Lisäksi minusta tuntuu ehkä vähän hassulta laittaa ruokaa vain yhdelle ihmiselle.
Kiusaaja toimii luostarissakin
Kesäkuun alkupäiviin ajoittuva ”loma” kuulostaa sivullisen korviin kaikkea muuta kuin lomalta: tuskin isä esipaimen oli ehtinyt Valamoon saakka, kun vuorossa oli heti Aamun Koiton haastattelu ja kuvaus sekä PSHV:n varaston inventaario. Isä esipaimenta naurattaa: hän on tottunut siihen, että häntä tarvitaan. Tämä tulee todistettua heti, kun piispa Sergei ennättää ottaa muutaman askeleen luostarin pihamaalla: häntä lähestyy äiti pieni lapsi sylissään ja pyytää siunausta.
Haminan piispa Sergei ja nykyinen igumeni Mikael (oik.) ehtivät vaihtaa jokusen sanan kiireisenä päivänä luostarin pihamaalla. Isä esipaimen sai viettää kesäkuussa Valamossa muutaman päivän ”loman”, jonka alkuun mahtui ainakin haastattelu ja varastoinventaario.
Myös igumeni Mikael vilahtaa näkökentässä, joskin hän on kiireinen kriparilaisia opastaessaan. On ilmeistä, että piispa Sergei on saanut luovuttaa rakkaan luostarinsa hyviin käsiin.
– Olen hyvin luottavaisin mielin sen suhteen, että igumeni Mikael hoitaa luostarin ja veljestön asioita hyvin. Onhan hänellä pitkä kokemus jo entuudestaan luostarin varajohtajana ja taloudenhoitajana.
Entä millaisia haasteita isä esipaimen muistaa itse kohdanneensa aloittaessaan Valamon luostarin igumenina?
– Igumeni vastaa viime kädessä aivan kaikesta luostarissa, eli tehtävä on hyvin vastuullinen ja kokonaisvaltainen. Kyseessä on aikamoinen kokonaispaketti, jossa täytyy hallita useita asioita yhtä aikaa, ja joskus joutuu tekemään hyvin nopeitakin päätöksiä. Sitä ei aina uskoisi, koska useimmilla on mielikuva luostarista hiljaisuuden ja rukouksen paikkana – mitä se toki myöskin on. Luostarissa kuitenkin sattuu ja tapahtuu monenlaista: Kiusaaja toimii myös luostarissa ja laittaa kapuloita rattaisiin.
Luostarin johdon vastuita on sittemmin jaettu uudelleen. Nyt esimerkiksi Valamon opiston rehtori hoitaa myös henkilöstöpäällikön tehtäviä. Useimmiten kylmät taloudelliset realiteetit ja henkilöstöasiat ovat hyvin vaikeita yhteensovitettavia.
Ihmeitä matkan varrella
Piispa Sergei on saanut kokea luostarivuosinaan haasteiden ohella myös hyvin mieliinpainuvia tapahtumia, joita me ortodoksit pidämme itsestäänselvästi ihmeinä.
Isä esipaimen kertoo pyydettäessä yhden monista todistamistaan ihmeistä, joka kosketti häntä myös henkilökohtaisesti.
Sattui siis niin, että 26 vuotta sitten pappismunkki Sergei vihki tuttavapariskuntansa avioliittoon Uspenskin katedraalissa – tuolloin oli kyseessä ensimmäinen avioliittoon vihkiminen, jonka hän toimitti.
– Lupasin tulla kastamaan pariskunnan lapset, ja tarjous otettiinkin ilolla vastaan. Sitten kului aikaa, ja aviopari rakensi oman kodin. Kerran taas tavatessamme kysyin, eivätkö he aiokaan hankkia lapsia, ja he kertoivat hyvin surullisina lääkäreiden sanoneen, etteivät he voi saada lapsia. Tämän kuultuani totesin, että Valamossa on kolme ihmeitätekevää Jumalanäidin ikonia, ja alan rukoilla asian puolesta.
Luostariin palattuaan isä Sergei rukoili Jumalanäitiä hänen Konevitsalaisen ikoninsa edessä ja pyysi Taivaan Valtiatarta näyttämään voimansa.
– Avioparille syntyi kolme tytärtä, jotka kaikki kastoin Valamossa. Tämä ihme oli myös henkilökohtaisesti hyvin merkittävä, ja se lisäsi luottamustani Jumalaan entisestään.
Luostariin palattuaan isä Sergei rukoili Jumalanäitiä hänen Konevitsalaisen ikoninsa edessä ja pyysi Taivaan Valtiatarta näyttämään voimansa.
– Avioparille syntyi kolme tytärtä, jotka kaikki kastoin Valamossa. Tämä ihme oli myös henkilökohtaisesti hyvin merkittävä, ja se lisäsi luottamustani Jumalaan entisestään.
Syvältä koskettaneita elämyksiä on muitakin, ja niistä erityisesti kahta isä esipaimen pitää ilmiselvänä johdatuksena siihen, että Valamon oma skeemaigumeni Johannes luettiin pyhien joukkoon 2019.
Ensimmäinen näistä tapahtumista sai alkunsa kutsusta pyhän vanhurskaan Alexis Uginelaisen reliikkien avaamiseen Pariisiin, missä reliikkejä säilytettiin Sainte-Geneviève-des-Bois’n venäläisen hautausmaan kirkossa.
– Hauta-arkku avattiin kirkon kryptassa, ja pyhän luut pestiin veden ja valkoviinin sekoituksella ja huuhdeltiin sitten ruusuveden ja veden sekoituksella, minkä jälkeen reliikit kuivattiin. Seuraavana päivänä reliikit puettiin ja asetettiin reliikkiarkkuun, joka kuljetettiin Jumalansynnyttäjän suojeluksen nunnaluostariin Bussy-en-Othessa.
Toinen vastaava tilaisuus oli Virossa, missä avattiin pappismarttyyrien Mihail ja Nikolai Tarttolaisten hauta-arkut Tarton Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Pyhien hautakammiot oli alun perin muurattu lattiaan.
– Muistan, että toinen ruumis oli maatumaton, ja se oli nostettaessa höyhenenkevyt. Oikea käsi oli säilynyt siunausasennossa, mikä oli hämmästyttävää.
Vastaavasti Suomen ortodoksisen kirkon merkittävimpiä hetkiä elettiin 18. lokakuuta 2019, kun pyhittäjä Johannes Valamolaisen hauta avattiin Valamon luostarin hautausmaalla metropoliitta Arsenin siunauksella. Tuolloin igumeni Sergei oli tiettävästi ainoa Suomessa, joka oli ollut aiemminkin läsnä pyhäinjäännösten avaamisessa ja tiesi entuudestaan, miten tuli toimia.
– Muistan, että toinen ruumis oli maatumaton, ja se oli nostettaessa höyhenenkevyt. Oikea käsi oli säilynyt siunausasennossa, mikä oli hämmästyttävää.
Ikimuistoisia elämyksiä olivat myös Valamolaisen Jumalansynnyttäjän ja Konevitsalaisen Jumalansynnyttäjän ikonien ristisaatot Venäjälle ja Yhdysvaltoihin, minne tuli kutsu vuonna 2004 Suomessa vierailleelta Amerikan ortodoksisen kirkon (OCA) koko Amerikan ja Kanadan metropoliitta Hermanilta. Arkkipiispa Leon seurueessa matkaan lähti Suomesta kymmenkunta henkilöä, joiden joukossa oli myös Lintulan luostarin edellinen igumenia Marina.
Tuo kerta oli ensimmäinen, kun Valamolaisen Jumalanäidin ikoni koskaan lähti Laatokan tai Heinäveden Valamon ulkopuolelle. Jopa Finnairin henkilökunta oli niin vaikuttunut, että pyhiinvaeltajat saivat säilyttää ikonia henkilökunnan lepohuoneessa mannertenvälisen lennon ajan.
Pyhiinvaellus ulottui New Yorkiin, Pennsylvaniaan ja Alaskaan saakka pyhittäjä Herman Alaskalaisen jalanjäljillä. Vierailu Alaskassa jäi aivan erityisesti piispa Sergein mieleen.
– Pääsimme käymään muun muassa Kuusisaaressa, missä pyhä Herman Alaskalainen kilvoitteli. Kun saavuimme, maisema oli epätodellisen kaunis; kuin olisi astunut sisään satumetsään – ja siellä me kuljetimme Jumalanäidin ikonia.
Saaressa toimitettiin liturgia Sergei ja Herman Valamolaisen rukoushuoneessa.
– Saman matkan aikana ihmettelin, että kuka on tämä pyhä Alexander New Yorkilainen, josta kaikki puhuvat. Itse en ollut moisesta pyhästä ikinä kuullutkaan. Lopulta selvisi, että he tarkoittivat pappismarttyyri Alexander Hotovitskia, joka oli toiminut New Yorkissa kirkkoherrana ennen Helsinkiin tuloaan.
Kukkien suurena ystävän tunnettu piispa Sergei saa nauttia kukkaloistosta ja luonnon läheisyydestä myös Helsingissä: uusi koti löytyi läheltä Keskuspuistoa.
Miliisisaattueessa kohti lavraa
Kun toinen ikimuistoinen matka alkoi Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonin kanssa kohti Pyhän Kolminaisuuden ja Aleksanteri Nevskin lavraa Pietarissa, ikonia kuljettanutta ajoneuvoa saattoivat miliisit niin mennessä kuin tullessakin.
Vuonna 2006 asiasta uutisoineen Aamun Koiton mukaan ikonia kävi kunnioittamassa kaikkiaan 30 000 ihmistä. Rakastettu ikoni vieraili myös Imatralla ja Konevitsan luostarissa, minne ikonia kiirehti kunnioittamaan myös Laatokan Valamon veljestöä. Näin siitä huolimatta, että kaikki heistä eivät hyväksyneet Konevitsan luostarin tapaa toimittaa palveluksia yhdessä uutta kalenteria noudattavan suomalaispapiston kanssa.
– Suomen puolelle palattuamme saimmekin sitten ajella ihan itseksemme, ilman poliisisaattuetta, piispa Sergei muistelee.
Haastattelua tehtäessä käsillä on pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen muistopäivä, ja Heinäveden Valamolla on ollut perinteisesti erittäin läheiset suhteet Konevitsan luostariin. Myös Laatokan Valamoon välit ovat olleet kunnossa ennen sotaa, ja Laatokan Valamon uudelleen avaamisen 30-vuotisjuhlia vietettiin yhdessä.
– Vastaava tuskin onnistuu enää vuosikymmeniin. Pääsiäistervehdykset lähiluostareihin lähtivät normaalisti, mutta tänä vuonna Suomen Posti palautti ne takaisin, koska juuri silloin lopetettiin postin kuljetus Venäjälle pakotteiden vuoksi. Onneksi sähköpostitse yhteys on vielä olemassa.
Piispa Sergei sai tänäkin vuonna kutsun Konevitsan luostarin praasniekkaan.
– Nyt emme voi osallistua siihen (Konevitsan praasniekkaan), koska se voitaisiin tulkita tuen osoitukseksi Venäjän hyökkäyssodalle Ukrainassa – eikä minulla siitä syystä ole haluakaan mennä. Keskustelin asiasta arkkipiispa Leon kanssa, ja hän näki asian samalla tavalla. Uskoakseni he eivät ole tulleet kutsun esittäessään ajatelleeksi nykyistä maailmantilannetta.
– Nyt emme voi osallistua Konevitsan praasniekkaan, koska se voitaisiin tulkita tuen osoitukseksi Venäjän hyökkäyssodalle Ukrainassa – eikä minulla siitä syystä ole haluakaan mennä.
Tulehtunutta ilmapiiriä pahentaa ortodoksikristittyjen näkökulmasta entisestään se, että Venäjän ortodoksisen kirkon päämies, Moskovan patriarkka Kirill on asettunut tukemaan näyttävästi Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. Patriarkkaa on nimitetty julkisuudessa jopa presidentti Vladimir Putinin ”alttaripojaksi”.
Piispa Sergei tuntee patriarkka Kirillin jo vuosien takaa, ja arkkipiispa Leo on tuntenut patriarkan vielä paljon pidempään. Oliko siis merkkejä tulevasta näkyvissä jo aiemmin?
– Patriarkka Kirill on toki aina ollut hyvin kansallismielinen, mutta sodan tukeminen tuli suurena yllätyksenä. En usko, että monikaan osasi odottaa sitä häneltä. Päinvastoin tällaisessa tilanteessa odottaisi, että patriarkka tuomitsisi sodan. Valta ei tee ihmiselle hyvää: se turmelee. Patriarkka Kirill on menettänyt kasvonsa kirkkonsa päämiehenä muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen ja lännen kirkkojen silmissä.
– Kirkko on pyhä, mutta kirkon jäsenet – niin piispat, papit kuin maallikot – eivät aina ole pyhiä, vaan syntisiä ihmisiä. Ylpeys ja vallanhimo näkyy nyt Venäjän kirkossa, mikä koituu sille suureksi menetykseksi. Suurin osa Moskovan patriarkaatin seurakunnista sijaitsee Ukrainassa. Lisäksi on käsittämätöntä, että venäläiset pommittavat paitsi viattomia siviilejä, myös omia pyhäkköjään ja luostareitaan.
– Patriarkka Kirill on menettänyt kasvonsa kirkkonsa päämiehenä muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen ja lännen kirkkojen silmissä.
Ukrainan pääkaupunki Kiova on pyhä paikka niin ukrainalaisille kuin venäläisillekin, koska siellä toimitettiin Kiovan kaste vuonna 988. Näin ollen sekä Ukrainan että Venäjän ortodoksit ovat Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Onufrin sanoin ”nousseet Dneprin kastevedestä”, minkä lisäksi hän on nimittänyt veljessotaa ”Kainin synnin toisinnoksi”.
Metropoliitta Onufrin johtama, näihin päiviin saakka Moskovan patriarkaatin alainen (?) Ukrainan ortodoksinen kirkko on ilmaissut halunsa irrottautua Moskovan patriarkaatista. Osa Ukrainan piispoista on lopettanut patriarkka Kirillin muistelemisen.
– Yksi ratkaisu olisi, että Moskovan patriarkaattiin kuulunut Ukrainan ortodoksinen kirkko liittyisi ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen, pohtii piispa Sergei.
Vallanvaihto Valamon luostarissa on sujunut luontevasti.<br /> – Olen hyvin luottavaisin mielin sen suhteen, että igumeni Mikael hoitaa luostarin ja veljestön asioita hyvin. Onhan hänellä pitkä kokemus jo entuudestaan luostarin varajohtajana ja taloudenhoitajana, piispa Sergei kiittelee.
Koettelemuksesta voikin tulla siunaus
Moskovan patriarkaatin toimet ovat herättäneet vastustusta myös Ukrainan rajojen ulkopuolella.
– Myös Liettuassa kymmenkunta ortodoksiappia kieltäytyy muistelemasta patriarkka Kirilliä, ja heidät määrättiin toimituskieltoon. Jää nähtäväksi, voisivatko he liittyä ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon mission kannalta Venäjällä tulisi ymmärtää, että kansankielistä rukous- ja jumalanpalveluselämää pitää tukea, koska muuten se ei pääse kehittymään.
Vaikka maailmantilanne näyttää huolestuttavalta, piispa Sergei tarkastelee nykytapahtumia suuremmassa mittakaavassa.
– Elämme nyt kaikkinensa koettelemusten aikaa.
Hän muistuttaa kuitenkin, että kirkkojen väliset suhteet ovat vaihdelleet vuosien ja vuosisatojen saatossa hyvinkin merkittävästi: vihanpitoa on seurannut suvantokausi ja suoranainen suhteiden kukoistus.
Tuhannen taalan kysymys kuuluu, voiko Suomen ortodoksinen kirkko joskus palauttaa suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.
– Emme ainakaan niin kauan kuin sota kestää. Kuitenkin sota loppuu ennemmin tai myöhemmin, ja sitten on aika arvioida tilanne uudestaan. Surullista, koska kyseessä on maailman suurin ortodoksinen kirkko. Kuitenkin kaikessa onnettomuudessakin on muutoksen mahdollisuus – jopa entistä parempaan suuntaan. Kuka tietää, jos Ukrainassa sota johtaisi lopulta sikäläisten ortodoksien yhdistymiseen? Jumalalle kaikki on mahdollista.
Juttua muokattu 1.7. klo 10:14 korjaamalla kirjoitusvirhe ja poistamalla toistot.
Athos-vuoren munkit lähtivät kaunistamaan 911-iskussa tuhoutunutta kappelia
Kaksi Athosvuoren munkkia, suomalaisillekin tuttu isä Luukas ja munkki Pakhomios, lähetettiin New Yorkiin maalaamaan uudelleen rakennettua pyhän Nikolaoksen kappelia. Pyhäkkö tuhoutui 11.9.2001 terrori-iskuissa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomentanut Ari Koponen | Kuva: Anna Jääskeläinen
Ajoittain näytti jopa siltä, että 911-terrori-iskuissa tuhoutunutta Pyhän Nikolaoksen kappelia ei rakennettaisi uudelleen, mutta nyt kappeli avaa ovensa tänä kesänä.
Pyhän vuoren isä Luukas tunnetaan ikonimaalauksen mestarina, joten hän johtaa valtavaa työtä pyhän Nikolaoksen kirkon kaunistamisessa. Isä Luukas on tuttu myös suomalaisille ikonimaalareille, sillä hän on käynyt opettamassa ikonimaalausta myös Suomessa – viimeksi helmikuussa Valamon opistossa. Tuolloin Aamun Koitto julkaisi isä Luukaksen haastattelun. Larissassa syntynyt isä Luukas opiskeli matematiikkaa, mutta tunsi kutsumusta luostarielämään ja maalaamiseen.
Vanhaa munatemperatekniikkaa käyttävä isä Luukas antoi haastattelun 60 Minutes -ohjelman Scott Pelleylle.
– Jumala on kutsunut minut tähän työhön välittämään Athosvuoren henkeä ihmisille, isä Luukas sanoi.
Isä Luukas mainitsi pitävänsä tätä projektia ehkä koko elämänsä tärkeimpänä.
– Jumala on kutsunut minut tähän työhön välittämään Athosvuoren henkeä ihmisille, isä Luukas sanoi.
Jo kesällä 2019 isä Luukas lähti keljastaan katsomaan osittain uudelleen rakennettua pyhän Nikolaoksen kirkkoa saadakseen tuntuman ikoneista ja muusta taiteesta, joita kirkon kaunistamiseen ja uuteen elämään tarvittaisiin. Kirkolla on erityisen sija Manhattanin kirkkojen joukossa, ja siitä tulisi voiton merkki kuoleman ja tuhon päivästä kaksikymmentä vuotta sitten.
Ikonimaalarin oli mentävä itse paikalle ”ottaakseen mitat Jumalan tyhjästä galleriasta”, kuten Pelley asian muotoili.
Pyhän Nikolaoksen kappeli sijaitsee alkuperäisen kirkon paikalla, World Trade Centerin juurella. Kirkon pitkäaikainen isännöitsijä BillTerazonis kertoi reportaasissa Pelleylle, että hän tunsi, miten rakennus värähteli hyökkäyksen aiheuttamasta paineaallosta. Kun hän selvisi ulos, löysi hän ihmisruumiin jäänteitä kirkon ulkopuolelle pysäköidyn autonsa etupenkiltä.
– Osa minusta tuhoutui tuolloin, Terazonis sanoi.
Ainutlaatuinen lisäys kuva-aiheisiin
Niistä 56 ikonista, jotka saavat uuden kotinsa kappelista, kuvaa luonnollisestikin yksi pyhää Nikolaosta, lasten ja merenkävijöiden suojeluspyhää. Isä Luukas näytti Pelleylle yhden uusista ikoneista, jossa on kuvattuna pyhä Nikolaos pelastamassa haaksirikkoutuneita merenkulkijoita vedestä. Mitoiltaan noin 120 x 210 cm ikoni tullaan sijoittamaan uuteen kirkkoon.
Kuitenkin isä Luukas oli lisännyt Nikolaokselle tyypillisten kuva-aiheiden joukkoon unohtumattoman kuvan: maalauksen alareunassa on sinisen meren päälle kuvattu Manhattan hyökkäyksen kohteena ja Vapaudenpatsas on tulessa seisovia torneja vastassa.
– Halusin tämän kirkon avaavan ihmisille ikonografiansa kautta uuden horisontin, paikan, josta he lähtevät toivon kanssa. Jos näin tapahtuu, ovat ikonit täyttäneet tehtävänsä, kertoi isä Luukas.
Amerikan arkkipiispa Elpidoforos oli asettanut tärkeäksi tavoitteekseen kitkeä kirkon uudelleen rakentamiseen liittyvät ongelmat, ja hän oli läsnä uudelleenrakennuksen aloituksessa yhdessä New Yorkin entisen kuvernöörin Andrew Cuomon kanssa.
– Pyhän Nikolaoksen kirkon rakentamisen aloittaminen henkii koettelemusten aikamme päällimmäistä viestiä: Me tulemme rakentamaan uudelleen… ja kirkosta tulee suuremman solidaarisuuden ja uskon parantama ja vahvistama yhteisö kuin koskaan ennen, entinen kuvernööri julisti.
– Tämä pyhä Nikolaoksen kirkko tulee olemaan upeampi ja kutsuvampi kuin entinen kirkko. Olemme kulkeneet vaikeiden aikojen läpi yhdessä, mutta me nousemme tuhkasta ja nousemme vahvempina kuin koskaan. Tätä pyhän Nikolaoksen kirkko tulee edustamaan. Se on voimakas viesti kaikille New Yorkin asukkaille ja kaikille amerikkalaisille, kuvernööri lisäsi.
Myös arkkipiispa Elpidoforos otti kantaa muistuttamalla läsnäolijoita Istanbulin Hagia Sofian katedraalin muuttamista moskeijaksi. Hän julisti uudelleen rakennetun kappelin edustavan ”nyky-Amerikan ideaalia, jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle, vaan kaikki ovat tervetulleita.”
Kuvituskuva: Athosvuoren Ksenofontoksen luostarin munkki, isä Luukas on opettanut ikonimaalausta myös Valamon opistossa, missä hänet kuvattiin viime helmikuussa.
Osallistu kyselyyn: mielenterveyden häiriöt sielunhoidon ja katumuksen mysteerion yhteydessä
Ortodoksisen teologian opiskelija Miika Immosen pro gradu -tutkielman aineistoa kerätään verkossa muun muassa tämän jutun lopussa olevan kyselylomakkeen avulla. Kysely on avoinna elokuun loppuun asti.
Ortodoksisen teologian opiskelija Miika Immonen toteuttaa pro gradu -tutkielman mielenterveyden häiriöistä Suomen ortodoksisen kirkon piirissä sielunhoidon ja katumuksen mysteerion yhteydessä. Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni on antanut siunauksensa tutkielman tekemiseen. Pro gradu -tutkielman aineistoa kerätään verkossa olevan kyselylomakkeen avulla. Kysely on avoinna elokuun loppuun asti.
Pro gradu -tutkielma toteutetaan tutkimuseettisten periaatteiden mukaisesti. Tutkimusaineistoa käsitellään luottamuksellisesti lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Tutkija voi hyödyntää tässä tutkimuksessa kerättyjä tietoja myöhemmin jatkotutkimukseensa tai pastoraalityön kehittämiseen ortodoksisen kirkon piirissä.
Kyselyn täyttämiseen menee aikaa vastaajan mukaan 15–30 minuuttia. Kyselyssä on ensin taustakysymyksiä, seuraavaksi väittämiä ja lopuksi avoimia kysymyksiä. Kysely on jaettu seitsemälle sivulle. Vastaamisen voi tarvittaessa keskeyttää ja jatkaa myöhemmin. Jatkamiseen tarvittavan linkin saa klikkaamalla ”Tallenna ja jatka myöhemmin” -nappia.
Osallistu Aamun Koiton kesäiseen valokuvakilpailuun: Luonto, luomakunta ja ortodoksisuus
Nappasitko kivan kuvan luonnosta, luontokappaleesta tai vaikkapa kesäisestä praasniekasta? Aamun Koitto julistaa kesäisen lukijakilpailun alkaneeksi!
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Maria Hattunen
Aamun Koiton valokuvakilpailuun toivotaan kesäisiä kuvia, joissa ovat aiheena luonto, luontokappaleet tai jokin kesäinen kirkollinen tapahtuma, kuten praasniekka – ja tällöinkin luontoaiheen toivotaan olevan vahvasti läsnä.
Kilpailu alkaa Herran edelläkävijän, Johannes Kastajan syntymän muistopäivänä 24. kesäkuuta, ja valokuvia voi lähettää aina 26. elokuuta saakka. Kisan voittaja sekä kärkisijoille yltäneet julistetaan Aamun Koiton verkkosivuilla ja sosiaalisen median kanavissa kirkkovuoden alkaessa 1. syyskuuta. Kyseinen päivä on myös ekumeenisen patriarkan siunaama luomakunnan päivä.
Kuvia voi lähettää osoitteeseen aamunkoitto@ort.fi, ja kuvakilpailun satoa voidaan julkaista Aamun Koiton verkkolehdessä ja some-kanavissa pitkin kesää jo ennen kisan ratkeamista. Samoin kuvia voidaan julkaista myöhemmin lehden verkko- ja printtiversioissa samoin kuin Suomen ortodoksisen kirkon ort.fi -sivuilla.
Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja, jotka liittyvät ortodoksisuuteen. Kirjapalkinnon saavat myös kolmen kärkeen yltäneet osallistujat.
Laitathan kuvan mukana viestiisi kuvaajan nimen, osoitteen sekä tiedon siitä, missä ja milloin kuva on otettu – ja jos kuvassa esiintyy tunnistettavissa olevia henkilöitä, myös heidän nimensä. Huomaathan, että kuvassa tunnistettavasti esiintyvien henkilöiden kuvaamiseen täytyy kysyä lupa etukäteen.
Aamun Koitto toivottaa mukavia kuvaushetkiä ja onnea kisaan!
Pääkuva ylhäällä: Isä Aleksej Sjöberg vihmoo mallikelpoisesti käyttäytyvää lemmikkiä Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Nikolaoksen kirkon edustalla Tampereella.
Patriarkka Kirillin ”ulkoministeri” sai yllättäen lähtöpassit Unkariin – mutta onko kyseessä rangaistus vai ovela suunnitelma?
Moskovan patriarkka Kirillin ”ulkoministeriksi” kutsuttu metropoliitta Hilarion lähetettiin monien yllätykseksi Budapestiin 7. kesäkuuta 2022 päivätyllä hallintoratkaisulla. Siirron todellisen syyn tietää viime kädessä vain patriarkka Kirill.
Venäjän ortodoksisen kirkon pyhä synodi teki merkittäviä hallintoratkaisuja 7. kesäkuuta 2022 kokouksessaan (Avaa uuden sivuston). Budapestissa pääpaikkaansa pitävän Unkarin hiippakunnan metropoliitta Mark päätettiin vapauttaa hiippakunnan hallinnosta, ja hänen tilalleen valittiin monien yllätykseksi Volokolamskin metropoliitta Hilarion.
Ulkosuhteiden osaston puheenjohtajaksi ja Volokolamskin metropoliitaksi Ilarionin paikalle nimitettiin puolestaan Itä-Suomen yliopistoonkin lyhyen vaihto-opiskeluvisiitin vuonna 2007 tehnyt ja sittemmin kirkollisella urallaan Korsunin metropoliitaksi yltänyt Antoni.
Metropoliitta Hilarion menettää toisin sanoen pyhän synodin pysyväisjäsenyytensä sekä pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen nimeä kantavan Venäjän kirkon jatko-opintokoulun rehtorin viran. Uutena rehtorina tulee jatkossa toimimaan kirkon kasvatuskomitean puheenjohtaja, rovasti Maksim Kozlov.
Vanhan ajanlaskun Pyhän Kolminaisuuden juhlan liturgian lopussa 12. kesäkuuta metropoliitta Hilarion kommentoi (Avaa uuden sivuston) lähtöään seuraavasti: ”Monet ihmiset kysyvät minulta näinä päivinä, miksi tämä tapahtui? En itse asiassa tiedä kaikkia yksityiskohtia. On kerrottu, ettei päätös liity ulkosuhteiden osaston puheenjohtajuuteen eikä minkään johtamani kirkolliseen instituutioon puutteisiin tai heikkouksiin. On vain kerrottu, että nykyinen sosiopoliittinen tilanne vaatii tätä. Kuvitelkaa, että tie teki erittäin jyrkän käännöksen, jolle minä en mahtunut ja päädyin tien sivuun. Mutta se on parempi kuin olisin ajanut ojaan, ja autoni olisi mennyt ympäri ja räjähtänyt. Joten elämä jatkuu.”
Metropoliitta Hilarion lisäsi, ettei tapahtumaa tarvitse dramatisoida. Papin elämässä voi olla sekä ylä- että alamäkiä. Ja uralla tapahtuvia ylennyksiä ja alennuksiin. ”Kaikki tämä on väliaikaista, eivätkä nämä ole syitä, miksi palvelemme kirkkoa. En ole koskaan etsinyt korkeita virkoja, etuoikeuksia enkä synodin jäsenyyttä, enkä tule koskaan katumaan niiden menettämistä.”
Täysin uuteen kaupunkiin Hilarion ei päädy, sillä hän toimi Wienin ja Budapestin piispana 2003–2009. Sittemmin Unkari on korotettu omaksi hiippakunnakseen ja sen esipaimenta on vuodesta 2019 tituleerattu Budapestin ja Unkarin metropoliitaksi.
Unkarissa myös ”Kremlin tehtäviä”?
Metropoliitta Hilarion on oikeassa sanoessaan, ettei tapahtumaa tarvitse paisutella. Tuskin mikään yksittäinen syy on hänen siirtonsa takana. Taustasyitä siirrolle voidaan toki eritellä.
Iso-Britannia on esimerkiksi jo määrännyt (Avaa uuden sivuston) henkilökohtaisia pakotteita Moskovan patriarkka Kirilliä vastaan, ja Euroopan unioni keskustelee aktiivisesti tällaisten pakotteiden käyttöönotosta ei vain Kirilliä, vaan myös hänen lähimpiä työtovereitaan vastaan. Ja vaikka Unkarin pääministeri esti ensimmäisen pakotteiden määräämisyrityksen, Moskovalle uhka on edelleen olemassa: ennemmin tai myöhemmin pakotteet lyövät Euroopassa läpi ja ne otetaan käyttöön.
Patriarkka saattoi hyödyttää pakotteita edeltävää aikaikkunaa ja lähettää Hilarion Unkariin, ainoaan EU-maahan, jossa hän vaikuttaisi olevan suhteellisen turvassa – ja josta käsin hän voisi liikkua vapaasti Euroopan unionissa. Kuten Kirillin toimia arvosteleva, Moskovan patriarkaatin julkaisuneuvostossa 2001–2015 työskennellyt Sergei Tšapnin Moscow Timesille (Avaa uuden sivuston) arvioi: ”suorittaen erilaisia, myös arkaluonteisia, ei vain patriarkan, vaan Kremlin tehtäviä”.
Kyproksen kokous vedenjakajana
Ei pidä unohtaa, että ennen Hilarionin puheenjohtajuutta hänen virkaansa hoiti itse Kirill Smolenskin metropoliittana, ja juuri hän laati Moskovan kirkkopolitiikan ääriviivat esimerkiksi suhteessa Kiovaan, joita Hilarion piti sittemmin vain tiukasti noudattaa. Ehkä siksi onkin mielekästä ajatella, että yksi taustasyiden juurista olisikin Hilarionin epäonnistuminen (taikka epälojaalisuus) Ukrainan kirkkopolitiikassa, ja motiivi tälle löytyy toukokuisesta Kirkkojen maailmanneuvoston ortodoksien esikokouksesta Kyproksella.
Moskovan patriarkaatin linja vuoden 2018 jälkeen on ollut keskittyä erityisesti niiden paikalliskirkkojen arvostelemiseen, jotka ovat tunnustaneet Ukrainan autokefaalisen kirkon. Tämän ohella on näyttänyt selkeästi myös siltä, etteivät venäläiset piispat ole voineet esiintyä virallisesti näiden kirkkojen päämiesten kanssa.
Tässä valossa Hilarionin ja Kyproksen arkkipiispa Krysostomoksen lounastapaaminen 12.toukokuuta 2022 esikokouksen alla – jonka aikana he keskustelivat (Avaa uuden sivuston) kirkkojen välisistä suhteista, erityisesti Ukrainan kirkollisesta tilanteesta vuoden 2018 tapahtumien jälkeen – oli Moskovan vetämälle linjalle selvä protokollapoikkeus.
Muutoinkin Kyproksen Paralimnissa poikettiin Moskovan edustamasta vastakkainasettelujen linjasta. Raportin 24. kappaleessa muun muassa todetaan: ”Neuvotteluidemme aikana ilmaistiin vakava huoli Ukrainan aseellisesta konfliktista, joka on jo vaatinut monia ihmishenkiä. Kokoukseen osallistuneet ovat tuominneet sodat yksimielisesti ja kehottaneet kaikkia konfliktin osapuolia tekemään kaikkensa rauhan saavuttamiseksi ja turvallisuuden takaamiseksi kiireellisesti Ukrainassa, Venäjällä, Euroopassa ja koko maailmassa.”
Se, että kappaleessa sota tuomitaan yksimielisesti, ei myöskään ole voinut jäädä Venäjän kirkon johdossa huomaamatta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Venäjän kirkko tuomittiin metropoliitta Ilarionin läsnäollessa ilman vasta-argumentteja. Venäjän kirkko ei ollut esikokouksessa pelkkänä edustaja muiden joukossa, vaan kuudella jäsenellään sillä oli kokouksen toiseksi suurin edustusto isäntätahon jälkeen.
Se, että kappaleessa sota tuomitaan yksimielisesti, ei myöskään ole voinut jäädä Venäjän kirkon johdossa huomaamatta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Venäjän kirkko tuomittiin metropoliitta Hilarionin läsnäollessa ilman vasta-argumentteja.
Kyprokselta palattuaan Volokolamskin metropoliitta vastasi (Avaa uuden sivuston) venäläisen uutismedia Rossija 24 toimittajan kysymykseen ”Konstantinopolin, Aleksandrian, Kyproksen, Kreikan ortodoksiset kirkot ja Ukrainan skismaattinen kirkko – eikö Venäjän ortodoksisella kirkolla ole nykyään liian monta vastustajaa, vihollista?” yllättäen, ettei hänen mielestänsä Venäjän kirkon tulisikaan pitää heitä vihollisinaan. Hän korosti olevansa taipuvainen näkemään nykyisen tilanteen vain väliaikaisena vaikeutena, jonka kirkko varmasti selvittää. ”Jokin yleisortodoksinen tai inter-ortodoksinen ratkaisu löydetään ennemmin tai myöhemmin, mikä tekee mahdolliseksi parantaa nämä maailman ortodoksisuuden ruumiiseen aiheutetut haavat ja palauttaa täysi yhteys kirkkojen välille”, hän jatkoi.
”Hän on hyvin itsekäs”
Kyproksen arkkipiispa Krysostomos sen sijaan valotti maansa uutismedia Politikselle (Avaa uuden sivuston) lounastapaamisen yksityisluonteisia keskusteluja. Uutisen mukaan hän tivasi metropoliitalta, miksi patriarkka Kirill oli lakannut muistelemasta häntä liturgisesti, sillä eihän hän ole luopunut uskostaan. Hän käski välittää patriarkalle viestin, että tämän pitäisi luopua virheistään ja palauttaa Kyproksen kirkon päämiehen liturginen muisteleminen.
Uutisen tärkein tieto oli kuitenkin Hilarionin epäilys esimiehensä halusta vastata Krysostomoksen huoliin. ”Kirill on painanut kaikki metropoliitat alas. Hän on hyvin itsekäs ja metropoliitat pelkäävät olla lähellä häntä. Minulla oli monta riitaa hänen kanssaan, sillä hän oli väärässä. Ymmärsin, että menneisyydessä Venäjän kirkko oli kommunismin vallan alla ja venäläiset metropoliitat eivät voineet puhua, koska he toteuttivat sitä, mitä puolueen pääsihteeri käski heidän tehdä”.
Tuomalla edellä mainitun kommentin julkisuuteen Krysostomos kenties halusikin vaikuttaa Moskovan sisäiseen valtatasapainoon. Ainakin hän teki Politiksen haastattelussa selväksi, ettei Moskova tule kontrolloimaan sitä Kyproksen kirkkoa, jota hänen seuraajansa tulee johtamaan.
Oxfordin yliopistossa koulutetun, nimekkään ja teologisesti tuotteliaan metropoliitan siirto korkeammasta virasta alempaan voidaan nähdä pakkotoimenpiteenä, mutta toisaalta kyse on myös paljon muustakin. Esimerkiksi siitä, että piispan siirtäminen hiippakunnasta toiseen, usein ilman siirrettävän piispan tietämystä ja suostumustaan siirtoon, on Venäjällä puhtaasti hallinnollinen toimenpide. Samoin piispan vapauttaminen hiippakunnan johdosta tehdään yksin patriarkan päätöksellä. Venäläinen piispa on myös totaalisen riippuvainen patriarkasta kaikessa, mukaan lukien kirkon oppiin liittymättömissä maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä.
Venäläinen piispa on myös totaalisen riippuvainen patriarkasta kaikessa, mukaan lukien kirkon oppiin liittymättömissä maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä.
Edellä mainittu menettely juontaa juurensa Kirillin 2010-luvuilla toteutettuihin Moskovan patriarkaatin hallinnonuudistuksiin. Aiemmin jokainen hiippakunta noudatteli kutakuinkin Venäjän federaation aluejakoja. Kirillin muuttaessa kyseiset hiippakunnat kirkon sisäisiksi metropoliittakunniksi, kukin alue jaettiin noin kolmeen hiippakuntaan. Toisin sanoen jokaisessa metropoliittakunnassa palvelee noin kolme metropoliitan alaista piispaa. Uudistus koski myös ulkomaita. Eräs Moskovan vastaus Konstantinopolin tunnustamaan Ukrainan kirkon autokefaliaan oli Länsi-Euroopan ja Etelä-Aasian metropoliittakuntien perustaminen, joiden on tarkoitus kilpailla Ekumeenisen patriarkaatin rakenteiden kanssa.
Tämä uudistus lähes kaksinkertaisti piispojen lukumäärän Venäjällä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Moskovan patriarkka ei ole pelkästään valinnut kirkkonsa jokaisen uuden piispan, vaan uudistanut kokonaisvaltaisesti patriarkaatin koneistoa, tehden siitä hallinnollisesti byrokraattisemman. Hänen aikanaan on hyväksytty uskomaton määrän uusia, kirkon kaikkia osa-alueita sääteleviä lakeja. Ennen kaikkea hän on perustanut omakätisesti valituille nuorille, noin 33–35-vuotiaille piispoille palvelupaikat. Nämä piispat takaavat vastavuoroisesti patriarkaatin pysymisen tehokkaana keskushallinnollisena ja -johtoisena elimenä sekä edustavat samalla henkilöstöreserviä, kun pyhä synodi pohtii mahdollisia ylennyksiä. Samaan aikaan itse synodin henkilöstö vaihtuu huomattavasti hitaammin.
Sisäpiiriä suositaan
Lopulta Volokolamskin metropoliitaksi valittu Antonikin tulee Kirillin lähipiiristä. Kuten hän myös itse totesi (Avaa uuden sivuston) valintansa jälkeisessä työtapaamisessa patriarkan kanssa 10. kesäkuuta: ”Tasan viisitoista vuotta sitten, siunauksellanne, ylitin ensimmäistä kertaa kirkon ulkosuhteiden osaston kynnyksen ja aloin työskennellä sen puheenjohtajan henkilökohtaisena sihteerinä.”
Kuvaava oli myös patriarkan ele, jolla hän siunasi uuden puheenjohtajan tehtäväänsä: hän lahjoitti Antonille panagian, jonka Moskovan kaupungin papisto lahjoitti 2. helmikuuta 1944 patriarkka Sergeille, ja joka siitä lähtien on perinteisesti periytynyt ulkosuhteiden osaston johtajalle.
Viipurinkin piispana 1905–1917 toiminut patriarkka Sergei tunnetaan puolestaan parhaiten vuoden 1927 deklaraatiostaan, jossa kirkko tunnusti Neuvostoliiton isänmaakseen, sen ilot ja onnistumiset kristittyjen iloiksi ja onnistumisiksi ja epäonnistumiset heidänkin epäonnistumisikseen. Julistuksen asemasta ja merkityksestä, kuten uskollisuudesta valtiovallalle, on käyty kiistoja Venäjän kirkossa siitä lähtien.
Pääkuva ylhäällä: Metropoliitta Hilarion Kremlissä presidentti Vladimir Putinin kanssa kesäkuussa 2021.
Itkuvirret kuuluvat karjalaiseen hääperinteeseen – osallistu Kyynelkanavat 2022 -tapahtumaan Ilomantsissa ja Joensuussa
Kyynelkanavat-tapahtuma vie itkuvirsiperinteen maailmaan taiteen ja tieteen näkökulmin. Kesän 2022 taiteellisen ohjelman teemana on karjalainen hääperinne, jossa itkuvirret ovat olleet keskeisessä osassa. Yleisöseminaarissa pureudutaan puolestaan muun muassa karjalaisuuden ja perinteen muuttumisen kysymyksiin. Tapahtuma järjestetään Ilomantsissa ja Joensuussa 17.–19. heinäkuuta.
Itkuvirsiperinteen ytimessä ovat tunteet ja yhteisöllisyys. Vaikka mielikuvissa itkuvirret liittyvät kuolemaan, on äänellä itkemisellä ollut tärkeä rooli myös karjalaisissa, samoin kuin inkeriläisissä, häärituaaleissa. Morsian eli antilas on valmisteltu ja saatettu uuteen elämänvaiheeseen ja rooliin yhteisössä, ja suvun esivanhemmilta pyydetään onnea ja suojelua itkemällä äänellä.
– Hääitkuissa minua puhuttelee erityisesti se, miten antilasta hyvästeltäessä ja neuvoessa huomioidaan koko yhteisö; suku ja ystävät, pohtii Kyynelkanavat-taiteilija, itkijä Emilia Kallonen.
Kallosen ja Loihu-yhtyeen karjalaiseen hääperinteeseen perustuva Kruuga-konsertti kuullaan Ilomantsissa sunnuntaina 17. heinäkuuta.
– Kruugan taustalla on ollut halu koota yhteen Taipaleen ortodoksisen seurakunnan alueelta tallennettu hääperinne, Kallonen kertoo.
Vaikka mielikuvissa itkuvirret liittyvät kuolemaan, on äänellä itkemisellä ollut tärkeä rooli myös karjalaisissa, samoin kuin inkeriläisissä, häärituaaleissa.
Kyynelkanavat-tapahtumassa esitetään myös vuonna 1921 valmistunut mykkäelokuva Häiden vietto Karjalan runomailla, johon Kyynelkanavat-taiteilija Emmi Kuittinen on laatinut uuden ääniraidan kansanmuusikko Minsku Tammelan kanssa. Uuden musiikin työstämisen taustalla duolla on ollut ajatus siitä, miltä elokuva kuulostaisi, jos siihen olisi alun perin saatu tallennettua mukaan ääni. Elokuvaesitys avaa tapahtuman Ilomantsissa sunnuntaina 17. heinäkuuta. Elokuva nähdään myös Joensuussa maanantai-iltana 18. heinäkuuta.
Elokuvan ja Kruuga-konsertin lisäksi ohjelmassa on yleisöseminaari, jossa pureudutaan viime aikoina virinneeseen keskusteluun karjalaisuudesta ja karjalaisista perinteistä suomalaisessa yhteiskunnassa, perinteen muuttuvaan luonteeseen ja itkuvirsiperinteen nyky-yhteiskunnassa saamiin merkityksiin.
– Esimerkiksi kysymykset siitä, kenellä on oikeus tutkia tai esittää ja minkälaisia vastuita tutkimiseen ja esittämiseen liittyy, ovat puhuttaneet hankkeen ympärillä. Muun muassa näitä aiheita pohditaan kesän seminaarissa, toteaa hankkeen johtaja, tutkija Elina Hytönen-Ng, ja jatkaa:
– Seminaarin lisäksi olemme halunneet varata tapahtuman ohjelmaan myös muuta aikaa vapaamuotoiselle keskustelulle ja kohtaamisille. Viime kesän tapahtuman perusteella kiinnostusta on paljon ja avoin ajatustenvaihto on tärkeää.
– Esimerkiksi kysymykset siitä, kenellä on oikeus tutkia tai esittää ja minkälaisia vastuita tutkimiseen ja esittämiseen liittyy, ovat puhuttaneet hankkeen ympärillä. Muun muassa näitä aiheita pohditaan kesän seminaarissa, toteaa hankkeen johtaja, tutkija Elina Hytönen-Ng.
Tapahtuman kolmantena päivänä vuorossa on karjalankielisten itkuvirsien työpaja sekä kurkistus tieteen ja taiteen kohtaamiseen hankkeen työparien esitellessä työskentelyään ja tutkimusteemojaan. Aamupäivän ohjelmassa kuullaan myös hankkeen taiteilijoiden muodostaman Surento-yhtyeen tulkinta Oksenja Mäkiselän esittämästä itkuvirrestä karjalaisten kohtalosta.
Tapahtuma on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Kyynelkanavat-hanketta, joka tarkastelee itkuvirsiperinteen jatkumoa sekä roolia suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa tieteen ja taiteen keinoin. Nyky-Suomessa tunnetun perinteen juuret ovat etenkin karjalaisessa rituaalisessa perinteessä, joka on 2020-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan tultaessa versonut moniaalle esittävästä taiteesta terapeuttiseen itseilmaisuun.
Kuuntele
