Toukokuun alussa Ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa Joensuussa avautui mosaiikki-ikonikerho Petroksen 20-vuotisjuhlanäyttely Kiven voima. Kerhon opettajana toimiva kuopiolainen ikonitaiteilija Tuulikki Likitalo kertoo, että näyttelyyn on valittu yhteensä hieman yli kolmekymmentä suhteellisen tuoretta mosaiikkityötä kerhon aktiivisilta jäseniltä. Näytteillä on siis pääosin eri työt kuin RIISAssa 2018 järjestetyssä laajassa Kivestä kuvaksi -näyttelyssä.  

Ikonitaiteilija Petros Sasakilta (1939–1999) nimensä saanut mosaiikki-ikonikerho sai alkunsa Siilinjärven seurakuntatalolla kesäkuussa 2002 järjestetystä mosaiikki-ikonikurssista, jonka opettajana toimi ikonitaiteilija Juri Jarin Moskovasta. Kurssin organisoinut Likitalo muistelee, että tuolloin syntyi ajatus mosaiikki-ikonikerhosta. Jarinin pitämien kurssien lisäksi kerholaisille haluttiin tarjota mahdollisuus kokoontua säännöllisesti.

– Mosaiikkimateriaalit ja työkalut ovat niin painavia, että harvalla on kotona verstasta ja mahdollisuutta jatkaa itsekseen sitä työtä, Likitalo kertoo.

Tilat järjestyivät Siilinjärven ortodoksisen kirkon alakerrasta. Kuukausittaiset tapaamiset pajalla alkoivat syksyllä 2002.

– Sama tahti jatkuu nytkin, paitsi tämä korona nyt pienen tulpan tähän aiheutti, Likitalo sanoo.

Luovuutta ei pidä suitsia liikaa

Erityisesti maalatuista ikoneistaan tunnettu Likitalo kertoo hieman yllättäen, että on itse tehnyt arviolta alle viisi varsinaista mosaiikki-ikonia. Mosaiikki-ikonien osalta hänen innostuksensa ja voimavaransa ovatkin keskittyneet ennen kaikkea kerhon toiminnan järjestämiseen ja opettamiseen.

– Olen antanut ihmisille mahdollisuuden tehdä ikoneita. Sitten olemme yhdessä riemuinneet, että nyt taas syntyi uusi hieno mosaiikki-ikoni.

Likitalo opetti ikonimaalausryhmiä Kuopiossa parinkymmenen vuoden ajan. Jo tuolloin hän oppi, että ihmisen luovuutta ei pidä kahlita liikaa. Periaatteessa mosaiikki-ikonin lähtökohtana on Likitalon mukaan mahdollisimman tarkka piirros, jonka jälkeen teos vielä luonnostellaan pahville tai muovailuvahalle ja siirretään vasta sitten märälle laastille tai sementille. Osa oppilaista haluaa kuitenkin asetella mosaiikinpalaset suoraan laastille. Likitalo vitsailee, että tuolloin kauhistunut opettaja menee nurkan taakse itkemään.

– Sitten, kun tulee sieltä nurkan takaa, niin huomaa, että jestas, siitähän tuli hieno! Mutta siitä ei tullut sellainen, mikä opettajan silmissä oli välkkynyt, vaan sellainen, mikä sillä ihmisellä kumpusi itsestään.

Ensimmäisenä työnä mosaiikki-ikonikerhossa ei kuitenkaan koskaan tehdä ikonia.

– Harjoitustyön yhteydessä tutustuu materiaaleihin ja tulee niiden kanssa sinuiksi. Ja kun se alkaa olla hallinnassa, niin voi pikkuhiljaa ajatella [ikonin tekemistä]. Ikonilla harjoitteleminen tuntuu jotenkin pahalta, Likitalo sanoo.

Kivistä pyhäksi kuvaksi

Kivien värit, elävä pinta ja jopa tuntuma kädessä innostavat Likitaloa.

– Ja sitten kun siihen liittyy ikoni, niin sehän on superihana, hän hehkuttaa.

Maalatuista ikoneista mosaiikki-ikonit eroavat Likitalon mukaan esimerkiksi siinä, että mosaiikeissa viivojen merkitys korostuu ja ne luovat työn rakenteen. Maalatuissa ikoneissa keskeinen rooli on taas värialueilla.

Mosaiikkien elävyys ja muoto saadaan aikaan muodostamalla erilaisia kivijonoja. Jos esimerkiksi otsaan tai poskeen tarvitaan pyöreyttä, tämä saadaan aikaan asettelemalla palaset kaarevaan tai pyöreään muotoon.

– Juuri tämä kivirivien kulku ja asettelu, sillä on hyvin voimakas vaikutus, Likitalo kertoo.

Kiven voima. Mosaiikki-ikonikerho Petroksen 20-vuotisjuhlanäyttely 4.5.–30.12.2022. Ortodoksinen kulttuurikeskus, Kauppakatu 44, Joensuu.

Pääkuva ylhäällä: Kristus-ikoni Terttu Uusitalon mosaiikkityöhön ikuistettuna.

Valo on toivon ja tulevaisuuden symboli, myös tiedon ja tunteen vertauskuva. Puhumme sujuvasti ’tiedon valosta’ ja ’tunteen palosta’. Metropoliitta Ambrosius on kirjoittanut kirjan Valon portailla, joka koostuu hänen näkökulmistaan ja pohdinnoistaan eräänlaisena ajatuksen matkakirjana ortodoksisuuteen, uskon ilmentymiseen elämäntapana ja kulttuurina.

Liki parisataasivuinen teos on selkeästi, henkilökohtaisesti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu, ja ilahduttavan vapaa dogmaattisuudesta. Kirja kutsuu myös ”tiedeuskovaiset” ajatuksia herättävään vuoropuheluun. Tiedeviestintä on vihdoin nostettu akateemisen tieteen tekemisen foorumilla sille kuuluvaan asemaan ja tehtävään. Tutkijakammioiden pölyisiin nurkkiin ja ”lukemattomien” tutkimusraporttien kirjahyllyille jäävän tiedon aika on auttamatta ja onneksi ohi.

Viime vuosi, 2021 oli tutkitun tiedon teemavuosi. Tutkitun tiedon rooli korostuu suhteessa tiedon manipulaation, salailun, vääristelyn ja suoranaisen mis-/disinformaation lisääntymiseen. Fareed Zakarian (2020) mukaan elämmekin ”episteemisessä kriisissä”. Oikeellisen tiedon saaminen on muuttunut uhanalaiseksi. Tieteen ja tutkimuksen tehtävä on tuottaa luotettavaa ja läpinäkyvää tietoa ja viestiä siitä kaikille. Vastaavasti uskontojen tuottama henkinen ja kulttuurinen pääoma olisi hyvä saada kirkollisten kuppikuntien ulkopuolelle nähtäville ja analysoitavaksi. Tätä voisi luonnehtia ”uskontoviestinnäksi”, jota myös Valon portailla -teos edustaa. 

Hierarkkinen, dogmaattinen ja institutionaalinen uskonto on erilaisine kiistelevine sekä sortoa ja sotiakin aiheuttaneine kirkkokuntineen eräänlainen uskon maailman ”Titanic”. Sen sijaan materialistisen maailmankuvan, ylikulutuksen, väkivallan, vääryyksien, konfliktien ja kaaoksen maailmassa yhä useampi kaipaa yhteyttä henkiseen ja hengellisen maailmaan, mikä näkyy myös new age -ryhmittymien kasvuna.

Usko ja uskonto ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin kytkeytyvät luonnollisesti toisiinsa. Usko ei sijoitu välttämättä minkään uskonnon sisälle. Toisaalta jokainen uskoo johonkin – ateistikin uskoo ateismiin. Ateisti ja filosofian sekä eläintieteen professori Michel Ruse (2000) onkin jopa todennut: ”Evoluutioteoria on uskonto. Tämä päti teorian alkuvaiheessa, ja se on totta vielä tänäänkin. Evoluutioteoriasta muodostui sekulaari ideologia sekä selkeä vaihtoehto kristinuskolle.”

Henkisen ja harmonian tavoittelu näkyy esimerkiksi joogan, meditaation, retriittien, puhdistuspaastojen, askeesin, slow lifen sekä vaikkapa taizélaisuuden ja suufilaisuuden (islamin mystinen suuntaus) suosion kasvuna. Jos tähän yhteyteen lisätään vielä Pyhyys, niin ollaan – ei vain mysteerin äärellä, vaan sen sisällä.

Transhumanistit puolestaan uskovat teknologiaan – he ovat teknologiauskovaisia ja tavoittelevat kryoniikan ym. tekniikoiden avulla ikuista elämää (tai ainakin satoja vuosia kestävää elinikää). Tähän koulukuntaan kuuluva José Cordeiro on kirjoittanut kirjan kuoleman kuolemasta (2018). Voi myös uskoa yliluonnolliseen ilman varsinaista uskontoa, tavoitteena vaikkapa kehon fyysisten sairauksien parantaminen. Tällaisen dimension saavuttamiseksi on olemassa käytännön manuaalejakin (esim. Dispenza 2017).

Metropoliitta Ambrosiuksen ydinsanomaa on meidän herättäminen huomaamaan uskontokuntien pakottava tarve uudistua. Modernissa maailmassa myös kirkkojen pitäisi palvella ihmisiä ja tuottaa parempaa elämää. Rakkaus ja yhteisöllisyyden rakentaminen ovat hänen luonnehdintansa mukaan luonnonvaroja, jotka kasvavat käytössä. Ambrosius nostaa pyrkimyksen kauneuteen, eheyteen ja harmoniaan tärkeäksi osaksi elämän suuria haasteita. Juuri tästä kirkko puhuu kannustaessaan ihmistä henkiseen ja hengelliseen kasvuun, jumalallistumiseen.

Metropoliitta Ambrosiukselle ekumeenisuus ja eettisyys näyttävät olevan avainkysymyksiä. Suomea hän kutsuu jopa ekumenian mallimaaksi. Hän kuvaa uskontojen kohtaamista ja niiden välistä vuoropuhelua aikamme suuriksi kulttuurikysymyksiksi. Kaikilla maailman uskonnoilla on yhteinen vastustaja – arkipäivän materialismi, joka kieltää ja unohtaa Pyhän. Yhdessä kirkot ja uskonnot voivat keskinäisen kiistelyn ja taistelun sijaan välittää kuitenkin enenevässä määrin maailmalle toivoa, jota se kipeästi tarvitsee.

Kirja jakaantuu kolmeen päälukuun ”Kirkko ylläpitää toivoa’”, ”Kirkko ihmisten keskellä” ja ”Ajan henki ja usko”. Metropoliitta Ambrosius kuvaa, kuinka tämän päivän turbulentissa maailmassa on monenlaista hengellistä kaipuuta ja etsintää. Jokaisen yhteisön mitta on hänen mukaansa enemmän teoissa kuin sanoissa. Hän näkee kirkon tehtävänä yhteiskunnallisen vaikuttamisen yksilön hengen elämän rikastuttamisen ohella – jokaisen kirkon tulisi olla moniarvoisen kansalaisyhteiskunnan rakentamisen etujoukoissa. Kirkon tulee olla rauhantyön, demokratian, ihmisoikeuksien, sorrettujen, pakolaisten ja vähäosaisten puolustaja ja auttaja. Henkisen ja hengellisen yhdistävään ”spirituaalisuuteen” kuuluu kiireettömyys ja suvaitsevaisuus.

Itäsuomalaisena luterilaisena kasvaneeseen metropoliitta Ambrosiukseen[ii] kolahti ortodoksisen jumalanpalveluksen kauneus ja pyhyys sekä vahva historian taju. Ekumenia, uskon tunne, on hänelle itsestäänselvyys. Hän viittaa Simone Weiliin (1950), joka puhuu Nooan kolmesta pojasta: Lähi-idän monoteistiset uskonnot eli kristinusko, juutalaisuus ja islamilaisuus. Luterilaisuudessa häntä askarruttaa tulevaisuuden vähäinen esilläolo messussa. Hän pohtii, mahtaako syynä olla eskatologian eli kysymyksen iankaikkisuudesta ohentuminen. Ortodoksisessa kokemusmaailmassa iankaikkisuus on liturgiassa sen sijaan niin voimakkaasti läsnäolevaa, että ”tämä matoinen maailma unohtuu takapenkille”.

Metropoliitta Ambrosius ennakoi nykyistä uskontojen nousun aikaa, jonka ikävänä sivujuonteena on tosin fundamentalismi. Hän siteeraa jo Naisbittin (1988) aikanaan esittämää megatrendiä uskontojen merkityksen kasvusta.

Uskonto kuuluu luonnollisena osana ihmisyyteen. Siihen kuuluvat kysymykset elämän tarkoituksesta ja ihmisen tulevaisuudesta. Kasvaminen ihmisenä puolestaan kuuluu kaikkeen inhimilliseen kulttuuriin. Nämä kysymykset korostuvat kun tulemme tietoisiksi eksistentiaalisista riskeistä, jotka uhkaavat koko ihmiskunnan olemassaoloa.[iii] Metropoliitta Ambrosius ei kuitenkaan usko huntingtonilaiseen kulttuurien yhteentörmäykseen, jonka aiheuttaisivat kulttuurien erot, uskonnot ja ideologiat. Hän näkee optimisesti päinvastoin eri uskonnoilla olevan vahva yhteinen arvopohja ja samoja eettisiä periaatteita. Tämä optimismi on kuitenkin vaarassa liudeta utopiaksi, kun tarkastellaan vaikkapa talebanien toimia tyttöjen koulunkäynnin estämiseksi.

Kansainvälisessä tulevaisuudentutkimuksen yhteisössä uskonnon ja tulevaisuuksien suhdetta on aktiivisesti käsitellyt Millennium-hanketta edustava Jay Garry. Islamilaisuuden ja tulevaisuuksien suhdetta puolestaan on pohtinut aikanaan Futures-lehden päätoimittajanakin toiminut Ziauddin Sardar. Tuorein uskonnon tulevaisuuksien pohdinnan esiinnosto kansainvälisessä tulevaisuudentutkimuksessa on William Halalilta, joka uusimmassa kirjassaan (2021) ennakoi tietoisuuden aikakauden syntyä ihmiskunnan kohdatessa megakriisejä, jotka pakottavat kypsempään ajatteluun. Naisbittin tavoin hän näkee kaaren uskonnoista henkisyyden kukoistukseen. Lisäksi hän avaa tietoisuuden teknologioiden roolia globaalin tietoisuuden ja vastuullisen käyttäytymisen aikaansaamiseen.

Metropoliitta Ambrosius tunnustautuu myös mystikoksi – näkymättömän maailman kokijaksi. Mysteerin lähentymistä avittavan paaston ja hiljentymisen hän näkee terveenä vastapainona some-vouhotukselle, suorittamiselle ja turhalle touhuamiselle. Yksinkertaiseen elämään kehottaneen Jeesuksen hän nimeää edelläkävijäksi postmodernin maailman monelle etsijälle kulutushysterian keskellä.

Metropoliitta Ambrosius uskoo, että seuraavan sukupolven aikana on ihmisyyden näkökulmasta ”enemmän tilaa mysteerien kohtaamiselle, hengelliselle näkemiselle ja paranormaaleille asioille sekä toisaalta taiteelle, kauneudelle ja pyhyydelle”. Ehkäpä tulevaisuudessa osa nyt paranormaaleina pidetyistä asioista on muuttunut uudeksi normaaliksi? Tätä voisi verrata vaikkapa etätyön yleistymiseen, joka vasta pandemian pakottamana vakiintui siten, että etätyö ei enää tarvitse etä-liitettään – usea etätyö on silkkaa työtä.

Metropoliitta Ambrosiuksen ajattelusta huokuu aitous ja rohkeus; hän ei vaikene epäkohdista kuten esimerkiksi naisten toisarvoisesta asemasta kirkossa ja liturgioissa. Hän peräänkuuluttaa enemmän visiointia. Ydinsanomaa on kirkon reformin välttämättömyys ja kytkeytyminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja erinomaisesti myös tulevaisuudentutkimukseen. Metropoliitta Ambrosius tunsi seuramme taannoisen puheenjohtajan Torsti Kivistön, jonka (1994) syvälliset pohdinnat tietoisuuden evoluutiosta tekivät häneen vaikutuksen. Torstin kollegana VTT:llä olin mukana monitieteisessä ryhmässä, jossa teemaa pohdittiin. Työ jäi valitettavasti kesken Torstin varhaisen kuoleman johdosta, mutta nyt on hedelmällinen aika jatkaa tämän aihepiirin reflektointia.[iv]

Tietoisuuden evoluutioon kytkeytyy henkisen ja hengellisen kehityksen elementtejä sekä tieteen ja uskonnon, näkyvän ja näkymättömän maailman mysteeriliiton haaste. Toinen kollegani VTT:llä, seuran aktiivijäsen Yrjö Seppälä[v] (1982) kontribuoi myös tähän tematiikkaan. Hän kehitteli buddhalaisen vaihtoehdon tulevaisuudentutkimukseenkin sopivaksi elämäntavan ohjeeksi, joka istuu hyvin metropoliitta Ambrosiuksen ekumeeniseen eetokseen. Vuonna 2007 perustetussa Kulttuurikeskus Sofiassa edistetään arvokeskustelua ja monikulttuurisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa sekä idän ja lännen kulttuurien ja uskontojen keskinäistä ymmärrystä ja vuoropuhelua. Dialogi uskontojen ja tulevaisuudentutkimuksen välillä voisi rikastuttaa tulevaisuuskuvien hahmottamista. 

Kohti moniäänistä tulevaisuutta

Olisiko aika moniääniselle ja monitieteiselle tulevaisuudentutkimushankkeelle uskontojen (ja kirkon) tulevaisuuksista? Kirkkohallitus on Tulevaisuuden tutkimuksen seuran yhteisöjäsen. Voisivatko Tulevaisuuden tutkimuksen seura, Kulttuurikeskus Sofia ja Kirkkohallitus käynnistää tällaisen hankkeen, jossa käytettäisiin tulevaisuudentutkimuksen metodeja, mihin istuisi erinomaisesti CLA-metodin soveltaminen? Sen avulla olisi mielenkiintoista dekonstruoida ja rekonstruoida esimerkiksi pyhän, mysteerin, uskon, uskontojen, henkisyyden ja tietoisuuden litanioita, kausaalisuuksia, maailmankuvia ja metaforia. Miten uusien metaforien siivittämänä voitaisiin lisätä rauhanomaista rinnakkaiseloa maapallollamme eri kulttuurien ja uskontojen välillä? Uskonnot ovat kulttuurin keuhkoja ja äänihuulia. Mitä ääniä kuulemme ja mihin huutoihin vastaamme, ja miten?

Mustavalkoinen ajattelu ”uskonto on hyvä” tai ”uskonto on paha” turhauttaa monia. Jokainen ihmisen luoma instituutio – samoin kuin kehittämä teknologia – on alttiina korruptoitumiselle, valtapeleille, väärinkäytöksille ja dystooppisten tulevaisuuksien tuottamiselle. Meidän kaikkien – ja etenkin tulevaisuudentutkijoiden – tehtävänä on vaikuttaa instituutioiden kehitykseen siten, että ne lisäävät ihmiskunnan, luonnon ja koko biosfäärin hyvinvointia, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Eli malaskalaisittain: tuotoksena on jotain parempaa, kun olemme olleet mukana kehittämässä sitä, kuin että parempi lopputulos syntyykin ilman ihmistä. Tämä on haaste myös tekoälyn kehittämisessä, missä kirjan kirjoittaja ei näe lyhyellä tähtäyksellä riskejä. Tämä on yllättävää, koska tiedeyhteisössä ennakoidaan yhä vahvemmin tekoälyn kehittämiseen sisältyvän riskejä ja hiipivän katastrofin aineksia, etenkin siirryttäessä kapeasta tekoälystä yleiseen tekoälyyn (ks. Kuusi & Heinonen 2020).

Nyt vielä tulevaisuudessa häämöttävän supertekoälyn osalta voidaan ennakoida ’tekoälysingulariteettia’ – tilannetta, jossa tekoälykehitys on jo ihmisen hallitsemattomissa (vrt. Ray Kurzweilin ennakoima teknologian singulariteetti). Tulevaisuudentutkimuksen haaste on myös tutkia tuntematonta – tulevaisuus ei ole avoin, jos näkymätön jätetään huomioimatta. Silloin ollaan kuin vanhan ranskalaisen sanonnan juoppoja, jotka etsivät maahan pudonnutta kotiavaintaan vain katuvalon keilan sisäpuolelta. Suomalaisen viisaan kansanparren mukaan ’suomalainen ei usko ennen kuin näkee’. Tämä sanonta voitaisiin hienosäätää muotoon ’tulevaisuudentutkija ei rakenna sen varaan mitä ei näe, mutta ei myöskään sulje pois näkymättömiä asioita, vaan luotaa niitäkin pitäen tulevaisuuksien mahdollisuuksia avoimena kirjona’.

Metropoliitta Ambrosius korostaa, että tulevaisuuden maailmassa sivistys, henkinen laaja-alaisuus, kyky nähdä asioita samalla kertaa monesta eri näkökulmasta ja käsitellä useita paradigmoja ovat entistä tärkeämpiä taitoja. Mielestäni näiden ominaisuuksien tulisi sisältyä myös tulevaisuuslukutaitoon oleellisina osioina. Hän muistuttaa, että meillä on yhdessä mahdollisuus tehdä parempaa maailmaa. Ihmisellä on paljon uinuvia voimavaroja, jotka tulisi valjastaa hyvän edistämiseen. Mosaiikkiyhteiskunta, josta aikanaan Mika Mannermaa (1993) kirjoitti eräänlaisena vähemmistöistä koostuvana yhteiskuntien yhteiskuntana, kulttuurisena montaasina, voi toisaalta merkitä sirpalemaista osatotuuksien maailmaa, jossa kokonaisvaltainen näkemys hukkuu tutkimattoman tiedon, väkivaltaviihteen, turhakemainonnan ja ylikaupallisuuden kakofoniaan. Se voi parhaimmillaan kuitenkin olla siirtymä ”yhden totuuden terrorismista” moniäänisyyteen ja monikulttuurisuuden luomaan rikkauteen ja yhdessä oppimiseen. Tällöin mosaiikin erimuotoiset ja väriset palaset muodostavat kauniisti kimaltelevan tason kaikkien yhteisen hyvän eteen toimimiselle.

Kenelle kellot soivat?

Metropoliitta Ambrosiuksen kirjaa voin suositella kaikille yleissivistävänä ja vakavasta teemasta huolimatta jopa viihdyttävänä lukemisena – uskosta tai sen puutteesta riippumatta. Hän korostaa, kuinka jokaisella ihmisellä on yhä vapaa tahto sekä mahdollisuus henkiseen ja hengelliseen kasvuun. Onko se myös oikeus ja velvollisuus? Ambrosius siteeraa 1600-luvulla vaikuttanutta John Donnea, joka toteaa modernin tulevaisuudentutkimuksen perusteesin kokonaisvaltaisuudesta ja asioiden kytkeytyneisyydestä ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannerta, osa kokonaisuutta, äläkä siksi koskaan kysy, kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle”. Donnen ajatus on hätkähdyttävän moderni ja velvoittaa samalla implisiittisesti yhteisen, paremman maailman rakentamiseen.

Jokainen lukija voi käyttää kirjan lukemista myös itsetutkiskeluun: mikä on henkilökohtainen suhteesi tai sen puute uskoon ja pyhään? Mikä rooli uskonnolla tulisi olla yhteiskunnassa? Mitä uusia kytkentöjä uskonnolla voi olla hyvinvointiin, maailman rauhaan, luontosuhteeseen, pakolaiskriisiin, globalisaatioon, politiikkaan tai fundamentalismiin? Mitä muuttaisit uskonnoista ja miten? Mitä heikkoja signaaleja havaitset uskontojen ympärillä? Mitä mustia joutsenia voisi syntyä uskonnoista tai niiden kohtaamisista? 

Kirja sisältää mielenkiintoisen kuvauksen paitsi kirjoittajan henkilökohtaisista kokemuksista, myös kirkkojen kehityshistoriasta ja vääryyksistä, kuten esimerkiksi viime vuosisadan alkupuolella tehdystä armenialaisten kansanmurhasta, jota kirjoittajan mielestä ei ole Suomessa tarpeeksi huomioitu.

Kirjasta löytyy myös suoraan aihioita, jos edellä ehdottamaani tutkimushanke päätettäisiin käynnistää. Vaikka teos ei ole tieteellinen julkaisu, siinä olisi voinut olla lähdekirjallisuus lukijan mielenkiinnon kohteita syventämään. Esimerkiksi edellä mainittu viittaus Simone Weiliin on uskontojen näkökulmasta, mutta lukijoita saattaisi kiinnostaa Weilin tuotanto myös tämän nuorena kuolleen filosofin, mystikon ja poliittisen aktivistin aika- ja tulevaisuuspohdintojen kautta (ks. esim Weil 1976). Antiikin Kreikan ja Egyptin mysteeriuskontoihin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteenkin tutustutunut  Weil lähestyi uskontoja transendentin viisauden etsimisenä ja synkretismin sijaan korosti kunkin uskonnon omaa sijaa.

Uskon ja uskontojen nimissä on tehty kautta aikojen sortoa ja vääryyksiä ja vastaavasti uskonharjoittajat ovat joutuneet niistä kärsimään. Uskonnot aiheuttavat etenkin äärimuodoissaan kriisejä ja konflikteja. Entä mikä rooli uskonnoilla voisi olla kriisien ehkäisyssä, lieventämisessä tai niistä selviytymisessä? Uskontojen tulevaisuudet ovatkin oiva tutkimusaihe tulevaisuudentutkimukseen, varsinkin VUCA-maailman kolmen ulottuvuuden näkökulmasta – aihe on kompleksinen (C= complexity), epävarma (U=uncertainty) ja tulkinnoiltaan ameebamainen (A=ambiguity).

Omistan tämän kirja-arvion suomalaisen tulevaisuudentutkimuksen yhdelle edelläkävijälle, Anita Rubinille, jolle ortodoksisen liturgian mukaan suoritetuissa hautajaisissa vuonna 2015 sain jättää Tulevaisuuden tutkimuksen seuran edustajana maalliset jäähyväiseni.

Kirja: Isä Ambrosius (2019): Valon portailla. Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen julkaisuja 11. Kulttuurikeskus Sofia, Helsinki.

FT, prof. emerita Sirkka Heinosen kirja-arvio on julkaistu aiemmin Futura 1/2022 lehdessä, ja se julkaistaan nyt Aamun Koitossa kirjoittajan ja Futura-lehden päätoimittajan luvalla.

Lähteet:
Cordeiro, José (2018): La Muerte de la Muerte: La posibilidad científica de la inmortalidad física y su defensa moral. Deusto
Dispenza, Joe (2017). Becoming supernatural. How common people are doing the uncommon. Hay House, New York
Halal, William (2021): Beyond Knowledge. How Technology Is Driving An Age of Consciousness. Foresight Books
Kivistö, Torsti (1994): Tietoisuuden evoluutiosta. Tietoisuuden evoluutio ja uusi ihmiskuva. Teoksessa Pirkko Pitkänen (toim.) Katse kohti tulevaa. Tulevaisuuskasvatuksen suuntaviivoja. Tulevaisuussarja 3. Tulevaisuuden Tutkimuksen Seura, 17–14
Kuusi, Osmo & Sirkka Heinonen (2020): Tulevaisuuspolkuja kapeasta tekoälystä vahvaan tekoälyyn – Kansainvälisen Work/Tech 2050 -hankkeen tulosten esittelyä ja arviointia. Tieteessä tapahtuu 3/2020, 15-25
Mannermaa, Mika (1993): Tulevaisuus – murroksesta mosaiikkiin. Otava, Keuruu
Naisbitt, John (1988): Megatrends: Ten New Directions Transforming Our Lives
Ruse, Michael (2000): Saving Darwinism from the Darwinians. National Post 13.5.2000, s. 3
Seppälä, Yrjö (1982): Buddhalainen vaihtoehto. Mundus-Kirjat, Helsinki
Weil, Simone (1950): Attente de Dieu. La Colombe
Weil, Simone (1976): Painovoima ja armo. (Alkuper. Le pesanteur et la grâce; ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1957.) Otava, Keuruu
Zakaria, Fareed (2020): Ten Lessons for A Post-Pandemic World. W. W. Norton Company, New York.

Kokoelmat ovat museoiden perusta ja parhaimmillaan ne kertovat mielenkiintoisia tarinoita. Suomen ortodoksisen kirkkomuseon RIISAn kokoelmahistoriaa rikastuttavat lahjoitukset ja talletukset sekä niihin liittyvät mielenkiintoiset kertomukset. Yksi näistä lahjoituksista on pyhittäjä Kornili Paleostrovilaisen ikoni (OKM 3320) 1800-luvulta. Pyhittäjä eli 1300-1400 -luvuilla ja on yksi Karjalan valistajista. Hänen muistopäivänsä on 19. päivä toukokuuta.

Kyseisen pienikokoisen ikonin löysi keväällä 2012 rakennusmestari Matti Pylkkönen Kuopiossa sijaitsevan Kulttuuriareena 44:n Vinkkeli-rakennuksen ullakolta. Aumakattoisen puutalon yläpohjan purujen poisto, lisäeristäminen ja ilmastointilaitteiden asennus paljastivat tämän sahajauhoihin kätketyn ikonin. Pohjustetulle ikonilaudalle temperavärein maalattu ikoni oli olosuhteisiinsa nähden hyvässä kunnossa. Ikonissa on pieniä kolhuja, ja maalauspinnassa pölyä, vesiroiskeita ja linnun jätöksiä.

Pyhittäjä Kornili oli kotoisin Pihkovasta, ja hän perusti Äänisjärven Palin (Palej) saarelle Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin. Ikonissa pyhittäjä on esitetty puolivartalokuvana frontaalisti katsojaan. Hän on kohottanut oikean kätensä siunaukseen, ja vasemmassa on suljettu kirjakäärö ja rukousnauha. Pyhittäjä on kuvattu kapeakasvoisena, harmaapartaisena vanhana miehenä. Hän eli erakkona luolassa, ja on pukeutunut ruskeaan viittaan ja skeemamunkin asuun kuuluvaan siniseen hupulliseen vaatteeseen. Vaate on koristeltu Golgata risti -aihein. Viitan alta pilkottaa punainen alusviitta. Pyhittäjän kasvoja kehystävä sädekehä on lehtikultaa, ja ikonin tausta on väritykseltään siniharmaa.

Ikonin kuva-aihe ja löytöpaikka tekevät kertomuksesta mielenkiintoisen. RIISAn kokoelmatietoihin kirjatut tiedonannot antavat olettaa, että ikoni on mitä todennäköisemmin kuulunut talossa asuneelle ratsumestarille. Kyseinen henkilö palveli jatkosodan aikana rannikkoprikaatissa, jonka yksi joukko-osasto sijaitsi Äänisellä. On mahdollista, että ratsumestari on ottanut ikonin mukaansa II maailmasodan aikana ja piilottanut sen myöhemmin sahanpuruihin asuntonsa ullakolle. Ikonin kätkemistä selittää sekin, että hän palveli myöhemmin Pohjois-Savon prikaatissa. Hyvin todennäköisesti kodissa vieraili armeijan väkeä, ja kertomus ikonin alkuperästä olisi saattanut synnyttää keskustelua.

Tänä päivänä pyhittäjä Kornili Paleostrovilaisen ikoni kertoo tarinaansa RIISAn ikonitaidetta esittelevässä salissa. Kuopion museokeskus lahjoitti omistamansa ikonin Suomen ortodoksisen kirkkomuseon säätiölle marraskuussa 2012.

Pääkuva ylhäällä: Pyhittäjä Kornili Paleostrovilainen, tempera puulle, 1800-luku.