Ajassa

Igumenia Marinan kuolemasta kymmenen vuotta: Näin häntä muistelevat arkkipiispa Leo, Haminan piispa Sergei ja nunna Ksenia – ja monet muut

Uutuuskirjassa igumenia Marinan kiehtovaa persoonaa, tapahtumarikasta elämää ja elämäntyön merkitystä valottavat monet eri henkilöt.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi Kuva: Petter Martiskainen, Topi Ikäläinen ja Lintulan luostarin arkisto

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin edellisen johtajan, igumenia Marinan (Maria Iltola, 1930-2012) kuolemasta tulee kuluneeksi 17. kesäkuuta kymmenen vuotta. Luostarissa toimitetaan muistoliturgia lauantaina 18.6. kello 8 alkaen, ja Aamun Koiton saamien tietojen mukaan toimittamaan on lupautunut Haminan piispa Sergei, joka johti aiemmin Valamon luostaria – osittain samaan aikaan kuin igumenia Marina Lintulaa.

Igumenia Marinan elämä on nyt koottu Marina, igumeniamme -kirjaksi, ja se valottaa igumenia Marinan elämää sekä persoonaa usean eri henkilön näkökulmasta. Kirjan esipuheessa kuvailee Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo igumenia Marinaa seuraavasti:

”Vieraanvaraisuus oli ominaista igumenia Marinalle. Vuonna 2010 hän antoi luostarissa pyynnöstäni turvapaikan Eveline Fadayelille, egyptiläiselle isoäidille, jota uhkasi karkotus Suomesta. Luostarin avulla Evelinen sai hoitoa sairauksiinsa. Igumenian ja Evelinen poikien välille syntyi myös lämmin suhde heidän ollessaan jatkuvasti Lintulassa äitinsä apuna. Evelinen kuoltua igumenia päättikin, että koko sisaristo lähtee mukaan Evelinen hautajaisiin Helsinkiin. Igumenia Marinalla oli voimakas myötäelämisen kyky, mistä tuo hautajaisiin lähtökin kertoi.”

Raija Paldanius taas muistelee serkkuaan ”Manjaa”:

”Maria soitti upeasti pianoa ja lauloi. – – – Marialla oli myös kielipäätä. Hän osasi hyvin englantia ja keskusteli joskus arkkipiispa Paavalin kanssa puhelimessa englanniksi, jotta isä esipaimenkin sai harjoitusta.”

Paldanius mainitsee Marian reissanneen Lontoota myöten Morris Minillä maisteri Taimi Kyyrön kanssa.

”Autolla ajotaidosta oli Marialle suuri apu varsinkin Lintulassa ollessa. Ei tarvinnut moniin matka- ja vierailutehtäviin kuskia. kaipa hän alkuaikoina luostarissa ajoi myös traktoria. Moottoriveneen kuljetus onnistui myös. Monitoiminainen!”

Nuoruudessa ilmeni myös kiusallinen vaiva: migreeni. Paldanius arvelee, että juuri tämä vaiva oli osasyy sille, että alun perin opettajaksi kouluttautunut Maria vaihtoi alaa.

Maria Iltola oli ASLA-stipendiaattina Yhdysvalloissa vuosina 1964–1965, minkä jälkeen hän toimi Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen notaarina vuosina 1968–1982. Ennen luostariin päätymistään Maria Iltola hoiti syöpää sairastanutta äitiään työnsä ohessa.

Suomen ortodoksinen kirkko lähetti Iltolan ja Siina Taulamon ensimmäisinä lähetteinä lähetystyöhön Keniaan vuonna 1977. Heidän tehtäviinsä kuului opetus- ja diakoniatyö sekä nais-, lapsi- ja nuorisotyön käynnistäminen.

”Maria piti aina yhteyttä, olipa hän missä päin maailmaa tahansa.  – – – Hän piti tärkeänä sukulaissuhteiden ylläpitämistä joko kirjeitse, kortein tai puhelimitse.”

Konnan kuolema suretti

Kun Maria Iltolasta tuli igumenia, Paldanius muistelee igumenian monia velvollisuuksia aina luostarin talousasioista edustamiseen ja ihmissuhteiden hoitoon. Vaikka etenkin iän karttuessa velvollisuuksien täyttäminen lienee käynyt raskaaksi, igumenia Marina ei ”koskaan valittanut”.

Sen sijaan Paldanius muistaa erityisesti yhden serkultaan saapuneen suruviestin: ”Konna kuoli.” hetken hämmennyksen jälkeen Paldanius oivalsi, että kyse oli igumenian lemmikkikilpikonnasta – siitä, jonka kilpeen oli liimattu valkoinen risti, jotta se erottuisi luostarin nurmelta.

Aika Afrikassa muodostui vedenjakajaksi, sillä Iltola joutui siellä vakavaan auto-onnettomuuteen.

”Auto-onnettomuudet lienevät vainonneen Marinaa, sillä Afrikassa hän oli pahoin loukkaantunut autokolarissa. ´Jos tästä selviän, menen luostariin´, hän kertoi. Hän myös toteutti lupauksensa, aluksi noviisina, nunnasisarena ja sitten vuosia igumenia Antoninan viransijaisena ja igumeniana.  Toinen iso kolari vaati hänen henkensä. Tavallaan hän lähti onnellisesti, sillä kenenkään ei tarvinnut hoitaa häntä eikä hänen tarvinnut elää vammautuneena”, Paldanius pohtii kirjassa.

”Auto-onnettomuudet lienevät vainonneen Marinaa, sillä Afrikassa hän oli pahoin loukkaantunut autokolarissa. ´Jos tästä selviän, menen luostariin´, hän kertoi. Hän myös toteutti lupauksensa, aluksi noviisina, nunnasisarena ja sitten vuosia igumenia Antoninan viransijaisena ja igumeniana.  Toinen iso kolari vaati hänen henkensä.”

Maria Iltola tuli Lintulan luostariin 51-vuotiaana vuonna 1982, jolloin luostarissa kilvoitteli neljä vanhasta Lintulasta tullutta nunnaa ja viisi suomalaista. Hänet vihittiin nunnaksi nimellä Marina vuonna 1988. Lintulan luostaria pitkään johtaneen igumenia Antoninan (1974–1998) kuoltua sisaristo valitsi hänet igumeniaksi vuonna 1998.

Nunna Ksenia kirjoittaa esipuheessaan:

”Ei mennyt kymmentä vuotta, kun hän jo hoiti luostarin asioita vt. johtajana igumenia Antoninan ollessa elämänsä viimeiset vuodet vuodepotilaana. Vt. johtajaksi Marinan nimitti arkkipiispa Johannes, josta tuli Lintulan vakituinen vieras.”

Igumenia Marinan aikana luostarin toiminnan painopiste siirtyi maataloudesta käännös- ja julkaisutoimintaan, ikonimaalaukseen ja jopa kultakirjontaan. Nunna Ksenia kuvailee igumenia Marinaa tinkimättömäksi etenkin, mitä tulee jumalanpalveluksiin osallistumiseen. Vaikka igumenia saattoi saapua matkoiltaan luostariin aamuyön tunteina, oli hän jo kello 6 paikallaan jumalanpalveluksessa.

”Luostarin arjessa igumenia Marina oli kauniilla tavalla vaatimaton, mutta samalla vauhdikas ja joka paikkaan ennättävä. Hän osallistui arkisiin töihin sisariston rinnalla, olipa kyseessä perunannosto tai työ luostarin kynttilätehtaalla, ja hoiti omat johtajan velvollisuutensa tinkimättömän tunnollisesti”, äiti Ksenia muistelee.

Eläkkeellä oleva Valamon konservointilaitoksen johtava konservaattori Helena Nikkanen nostaa ystävänsä luonteenpiirteistä esiin myös huumorintajun. Ystävykset päätyivät tosin eri luostareihin – igumenia elämään Lintulassa ja Nikkanen töihin Valamoon  – mutta Nikkanen kävi useinkin Lintulassa jumalanpalveluksissa. Yhden palveluksen jälkeen Nikkanen muistelee huokailleensa palveluksen ihanuutta, kun igumenia Marina täräytti: ”Niin, palvelus on niin aikaisin aamulla, ettei koko päivä mene pilalle!” – ja niin tunteikas hetki muuttui naurukohtaukseksi.

Juhlia pakoon synnintunnustukselle

Nykyinen Haminan piispa Sergei toimi ennen piispavihkimystään Valamon luostarin igumenina. Hän oli nuori pappismunkki, kun äiti Marina onnistui yllättämään hänet täysin pyytäessään päästä synnintunnustukselle 65-vuotispäiviään pakoillessaan.

”Koin sen suurena luottamuksen osoituksena, kun paikalla oli minua paljon kokeneempia ja vanhempia pappismunkkeja”, piispa Sergei muistelee.

Kun äiti Marina valittiin igumeniaksi 1998, oli igumeni Sergei valittu toimeensa vuotta aiemmin.

”Suuresta ikäerosta huolimatta meistä tuli hyvät ystävät ja vertaistuki toisillemme. Igumenia Marina oli helposti lähestyttävä ihminen. Hänen kanssaan saattoi keskustella aivan mistä asiasta tahansa.”

Piispa Sergei kertoo keskustelleensa iltaisin lukemattomat kerrat igumenia Marinan kanssa molempien luostareiden iloista ja suruista. 

Marina, igumeniamme -kirja sisältää lisäksi muun muassa igumenia Marinan (sisar Maria) ja arkkipiispa Paavalin sekä igumenian ja nunna Kristodulin välistä kirjeenvaihtoa ja igumenian omia päiväkirjamerkintöjä – ja paljon muuta. Kirjan on toimittanut nunna Ksenia, ja sitä voi tilata muun muassa Lintulan luostarin verkkokaupasta (Avaa uuden sivuston). 

Huom. kursiivilla merkityt kohdat ovat suoria lainauksia kirjasta.

Juttua korjattu 20.6.2022 klo 09:09 sikäli, että igumeni Sergei valittiin toimeensa 1997.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Arkkipiispa Elian puhe kirkkolaulupäivillä rauhanrukouksen edellä 24. huhtikuuta 2026

Uskonnon opetuksen korvaaminen yhteisellä katsomusopetuksella herättää vastustusta, mutta kannattajiakin löytyy

Mirhantuojanaiset evankeliumikertomuksissa
Näytä kaikki
Ajassa

Kripari alkoi Valamossa: ”Uusia kavereita ympäri maata!”

Kesäkuun 13. päivä Valamon luostarissa startannut kripari kokoaa nuoria kaikista kolmesta hiippakunnasta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi Kuva: Pentti Potkonen

Sää suosi Ortodoksisten nuorten liiton (ONL) järjestämän kriparin alkua Valamon luostarissa maanantaina 13. kesäkuuta, jos kohta iltapäivällä saatiin sadetta ja ukkonenkin jyrähteli. Kuitenkin kriparilaiset välttivät kastumasta Valamon luostarin igumenin, arkkimandriitta Mikaelin johtamalla opastuskierroksella luostarin alueella. Nuorilla oli myös mahdollisuus esittää kysymyksiä isä Mikaelille.

ONL ry. on järjestänyt Valamon-kripareita vuodesta 1998 lähtien, joten tänä vuonna on vuorossa 25. liiton järjestämä kripari. Tänä vuonna kripariohjelmaan kuuluu palveluksiin osallistumisen lisäksi muun muassa rukoushetki rantatsasounalla ja ristisaatto hautausmaalle, missä toimitetaan panihida ja käydään samalla läpi hautauspalveluksen kulku.

Käsiteltäviä teemoja on poimittu koko elämänkaaren varrelta, kuten seurustelu, seksuaalisuus ja perheen perustaminen sekä kihlaus ja avioliitto. Lisäksi pohditaan myös ortodoksista ihmiskäsitystä ja etiikkaa. Viikon aikana nuoret tutustuvat myös Lintulan luostariin ja tuohusten valmistukseen.

Sunnuntaina on vuorossa päätösliturgia sekä päätösjuhla kulttuurikeskuksen salissa.

Kriparipappina toimii isä Mikko Mentu, ja ohjaajia on peräti 11, kun varsinaisia kaitsettavia on parisenkymmentä. Kanttorina on Ella Kinnunen, joka opastaa leiriläisiä kirkkolaulussa ja resitatiivilla lukemisessa. Kriparilaiset pääsevät kokeilemaan lukemista leirin jumalanpalveluksissa, ja kaikki palvelukset myös lauletaan yhdessä. 

– Luostarissa kriparilla päästään tutustumaan samalla luostariin, ei vain lyhyen retken myötä. Leirin järjestäminen on sikäli suhteellisen helppoa, että ruokailut ja muut fasiliteetit järjestyvät talon puolesta. Ehdoton bonus on se, että leiriläiset tapaavat – tai ainakin näkevät – veljestöä viikon mittaan, ja huomaavat, että luostariasukkaatkin viettävät lopulta aika tavallista elämää. Toivottavasti he leirin myötä tulevat vierailemaan Valamossa ja myös Lintulassa matalalla kynnyksellä, ja innostuvat vaikkapa talkoolaisuudestakin, sanoo leirinjohtaja Annakaisa Onatsu.

Toisinaan nuorilta on kuulunut hiukan huolestuttaviakin kokemuksia uskonnonopetuksen tilasta, jos kohta tilanne vaihtelee paikkakunnittain.

– Esimerkiksi Joensuussa asiat ovat hyvin, mutta leiriläisiltä kuulee monenlaista, kuten että nuori ei ole välttämättä päässyt osallistumaan uskonnonopetukseen lainkaan. Lyhyesti sanoisin, että jos opetukseen pääsee osallistumaan, se on varmasti laadukasta, mutta jostain syystä se ei aina onnistu.

Onatsu kertoo, että Valamon-kripareista on tullut nuorilta valtaosin hyvää palautetta. Hentoja soraääniäkin tosin on kuultu.

– Aina tietysti toivotaan lisää vapaa-aikaa, mutta ei sitä nyt ihan ilman järjestettyä ohjelmaakaan voi olla, Onatsu naurahtaa.

– Joka tapauksessa palautteen perusteella lähes kaikki suosittelisivat leiriä kaverillekin. Valamon kriparit ovat siitä ainutlaatuisia, että leiriläiset tulevat useista eri seurakunnista, ja nytkin leiriläisiä on kaikista kolmesta hiippakunnasta. Uusia kavereita saa siis ympäri maata!

Jaa tämä juttu

Ajassa

Arkkipiispa Elian puhe kirkkolaulupäivillä rauhanrukouksen edellä 24. huhtikuuta 2026

Uskonnon opetuksen korvaaminen yhteisellä katsomusopetuksella herättää vastustusta, mutta kannattajiakin löytyy

Mirhantuojanaiset evankeliumikertomuksissa
Näytä kaikki
Kulttuuri

Karjalan menetetyt pyhäköt olivat kadota iäksi, mutta sitten itseoppinut historioitsija puuttui asioiden kulkuun

Useita kirkkomme historiaa käsitteleviä teoksia kirjoittanut harrastajahistorioitsija Timo Lehtonen täydentää arkistotietoa katoamassa olevalla muistitiedolla. Uusimman Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat -teoksen vaatima uskomaton urakka kesti viisi vuotta, ja lopputulos on sen mukainen.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen Kuva: Vlada Wahlstén, arkistokuva

On olemassa sanonta, jonka mukaan ihminen kuolee kahdesti: ensin fyysisesti ja toisen kerran silloin, kun kukaan ei enää tunnista häntä valokuvista.

Ajatus tulee etsimättä mieleen, kun tutustuu Timo Lehtosen uusimpaan teokseen Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat. Yli 400-sivuiseen kirjaan on koottu valtava määrä kuudentoista rajan taakse jääneessä Karjalassa sijainneen seurakunnan historiaa. Mukana ovat tiedot kirkkojen ja rukoushuoneiden rakennusvaiheista, vihkimisistä, lahjoittajista, esineistöstä – ja tuhoutumisista. Kirkkoja on esitelty 173, tsasounia 164. Lisäksi kirjassa tarkastellaan yli sadan kalmiston vaiheita. Valokuvia teoksessa on 300 ja piirustuksia 60. 

On olemassa sanonta, jonka mukaan ihminen kuolee kahdesti: ensin fyysisesti ja toisen kerran silloin, kun kukaan ei enää tunnista häntä valokuvista.

Kirkkomme jäsenistössä on vielä ihmisiä, joilla on omakohtaisia muistoja kirjassa esiteltävistä pyhäköistä. Ei kuitenkaan kauaa.

– Arkistoissa oleva materiaali säilyy kyllä tuleville sukupolville, mutta yksittäisten ihmisten kuva-albumeissa ja muistikuvissa hajallaan oleva tieto katoaa vääjäämättä. Halusin koota kaiken löytämäni tiedon yksien kansien väliin toivoen, että se toimisi tuleville tutkijoille lähdekirjana.

Lähes viisi vuotta tekeillä ollut kirja julkaistiin Helsingissä 28. huhtikuuta 2022.

Antiikkiliikkeen pojasta keräilijäksi ja tutkijaksi

Timo Lehtosen kiinnostus historiaan on perua jo lapsuudenkodista.

– Vanhemmillani oli antiikkiliike, joten viehätyin jo varhain esineistä, joilla on tarina kerrottavanaan. Aloin jo nuorena keräillä kaikenlaista – esimerkiksi vanhoja huonekaluja, kirjoja, valokuvia, postikortteja, rahoja, tauluja ja ikoneita. Kiintymys vanhoihin esineisiin vaikutti myös ammatinvalintaani: olen kouluttautunut näkövammaisten ammattikoulussa verhoilijaksi. Historiantutkimusta olen opiskellut vain avoimen yliopiston kautta, joten historioitsijana olen harrastaja. Tosin innokas sellainen.

Kirjallisuuden keräilijänä Lehtonen on keskittynyt erityisesti vanhaa Valamoa, Konevitsan ja Syvärin luostareita, luovutettua Karjalaa ja Helsingin seurakunnan historiaa käsittelevään kirjallisuuteen. Hänellä on hyllyssään myös Aamun Koiton ja Uskon viestin vuosikerrat ja monet muut kirkkokuntamme julkaisusarjat.

– Vaikka olen nykyisin täysin sokea, niin kirjahyllyssäni on noin tuhat historiaa käsittelevää kirjaa ja laaja vanhojen lehtien ja painotuotteiden kokoelma.

Keräilyharrastuksesta oli lopulta lyhyt matka tietokirjailijaksi.

– Tein vuodesta 1983 lähtien toimittaja Hertta Rovion ja pastori Markku Kinkin kanssa artikkelisarjaa Helsingissä olleista sotilaskirkoista Helsingin seurakunnan seurakuntalehti Uskon viestiin. Sotilaskirkot eivät kuitenkaan lakanneet kiinnostamasta minua juttusarjan valmistuttuakaan. Suuntasin Kansallisarkistoon ja ymmärsin, että Suomessa oli aikanaan ollut merkittävä määrä venäläisiä varuskuntia ja sotilaskirkkoja. Tämä havainto oli alkusysäys Vaienneet kellot -kirjan synnylle.

– Vaikka olen nykyisin täysin sokea, niin kirjahyllyssäni on noin tuhat historiaa käsittelevää kirjaa ja laaja vanhojen lehtien ja painotuotteiden kokoelma.

Helsingin seurakunnanneuvosto myönsi Lehtoselle apurahan, jonka turvin hän perehtyi muun muassa autonomian ajan huonokuntoisiin venäläisiin sotilasasiakirjoihin ja venäläisen insinöörikomennuskunnan piirustuskokoelmaan. Toinen merkittävä apuraha tuli Suomen Kulttuurirahastolta.

– Niillä varoilla suomennettiin sotilasasiakirjoista löytyneitä kirkkojen rakennusasiakirjoja, piirustuksia ja kalustoluetteloita. Kääntäminen oli hyvin vaikeaa ja hidasta, koska käsin kirjoitettu aineisto oli kärsinyt pahoin jo ennen arkistoon siirtämistä.

1980-luvun lopulla tutkimustyö jäi ajan puutteen vuoksi kesken, kun Lehtonen vihittiin alidiakoniksi ja valittiin vähän myöhemmin Pappilatalon kotikirkon isännöitsijäksi.

– Vuonna 2013 päätin, että kotona olevalle tutkimusaineistolle oli tehtävä jotain. Sain kirjan valmiiksi kahdessa vuodessa. Tammikuussa 2015 ilmestynyt kirja sai paljon huomiota ja kiitosta, koska se oli ensimmäinen Suomessa olleita venäläisiä sotilaskirkkoja käsitellyt teos.

Onko venäläisiiin arkistoihin enää paluuta?

Vaienneet kellot -kirjan tutkimustyössä kertyi myös aineistoa, joka kannusti Lehtosta aloittamaan uuden pitkän tutkimusprosessin.

Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat -kirjaa varten piti käydä läpi paljon Karjalaa koskevaa kirjallisuutta, sanoma- ja aikakauslehtien vuosikertoja, seurakuntien historiikkejä ja erilaisia pöytäkirjoja.

Myös eri arkistoista löytyi arvokasta aineistoa, esimerkiksi vanhoja karttoja, valokuvia ja kirkkojen piirustuksia. Mikkelin maakunta-arkiston, Museoviraston ja Kansallisarkiston lisäksi Lehtonen kääntyi myös Venäjän historiallisen arkiston ja Pietarin keskusarkiston puoleen.

– Asiointi venäläisten arkistojen kanssa oli melko mutkikasta. Haluttu materiaali piti maksaa asianomaisen arkiston tilille ruplissa. Tilaaminen vei noin 30 työpäivää ja maksun jälkeen aineisto saapui joko sähköpostitse tai etanapostilla. Lopulta aineisto oli vielä käännettävä suomeksi.

Koronapandemia vaikeutti työtä entisestään. Kotimaisiin arkistoihin oli korona-aikaan vain rajoitettu pääsy, mutta Venäjän arkistot ja kirjastot sulkeutuivat koronan vuoksi kokonaan.

– Pietarin arkistoissa on vielä lisää luovutetun Karjalan ortodoksisia seurakuntia ja kirkkoja koskevaa aineistoa, mutta tähän kirjaan niitä ei nyt saanut mukaan millään.

Ukrainan sodan alkamisen jälkeen tilanne on tietenkin muuttunut entistä vaikeammaksi. Venäläisiin arkistoihin talletettu tieto voi jäädä niille sijoilleen – jos ei pysyvästi, niin ainakin pitkäksi aikaa.

Työskentely jatkui kuitenkin muiden lähteiden turvin. Lehtonen keräsi tietoa myös haastattelemalla ihmisiä.

– Suurin haaste tutkimustyössä oli – oman sokeuteni rinnalla – tiedon hajanaisuus ja pirstaleisuus. Liityin esimerkiksi kaikkiin karjalaisten pitäjien Facebook-ryhmiin ja tätä kautta sain kerättyä paljon muisti- ja perimätietoa. Löysin näin myös useita valokuvalähteitä.

Kaikki talteen kerätty aineisto ei nytkään mahtunut mukaan.

– Kirjasta jäi pois monia hienoja ja yksityiskohtaisia muistoja sekä henkilöihin liittyviä kuvauksia. Niistä voisi oikeastaan tehdä oman kirjan, koska kertomukset nivoutuvat niin vahvasti oman kotipitäjän kirkkoon, pohdiskelee Lehtonen.

Lisätietoa Lehtosen kirjallisesta tuotannosta: www.timontieto.fi (Avaa uuden sivuston)

Pääkuva ylhäällä: Arkistokuvassa vanha Lintulan luostarin kirkko Kivannavalla 1896.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Ortodoksisen kanttorikuoron uusi johtaja Jani Siven löysi klassikkojen takaa kokonaan uuden maailman

Evakko-Kristus tuo toivoa ja lohtua myös karjalaksi

Kirkkolaulupäivät – laulavaisten piispojen lahja kirkkomme musiikkielämälle
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Martti Takalo palveli kirkkoa työssään 45 vuotta – auttaa vieläkin talkoissa ja kellonsoitossa

Kemin Johannes Kastajan kirkon staarosta Martti Takalo on yksi kirkkokuntamme pitkäaikaisimmista isännöitsijöistä, minkä lisäksi hän kirjoittaa runoja.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Martti Takalo, Tuukka Rantanen Kuva: Saija Lyytinen

Kemin Johannes Kastajan kirkon staarosta Martti Takalo on varmasti yksi kirkkokuntamme pitkäaikaisimmista isännöitsijöistä. Hän jäi toimestaan eläkkeelle vuodenvaihteessa peräti 45 palvelusvuoden jälkeen. Rakasta pyhäkköään hän ei suinkaan jättänyt, vaan käy aktiivisesti jumalanpalveluksissa, soittaa kirkonkelloja sekä auttaa talkoissa voimiensa mukaan.

– Tuo pienellä mäellä seisova kirkkoni on muodostunut sielussani kuin koruksi. Olen monesti ollut kuulevinani Kristuksen lempeän äänen kirkkoon tullessani: ‘sinä tulit taas ja jaksat´, Takalo kuvailee runolliseen tyyliinsä.

Kirkkokahveilla ja monissa juhlissa onkin vuosikymmenten varrella kuultu monia hänen runojaan, joita vienalaisen runonlaulajan Marina Takalon pojanpojan kynästä pulppuaa kuin luonnostaan. Riimittelyn lisäksi Martilla on verraton tarinaniskemisen kyky, josta saa nauttia usein vedet silmissä nauraen. Niinpä onkin parasta antaa hänen itsensä muistella ja kertoa, millaisia isännöitsijän vuosikymmenet ovat olleet:

– Se, miten usko ja kirkko ovat vaikuttaneet elämääni, on lähes yhtä pitkä tarina kuin kulkemani tiekin, joka alkoi Kemin Laitakarin sahasaarelta yhtiön huoneista. Kaikki alkoi siitä, kun minut tuotiin synnytyslaitokselta Laitakarin saaren Ruokalan vinttiin heinäkuussa 1946, ja loppukesästä minut kastoi rovasti Vladimir Talsta. Kirkollisen ‘rokotuksen’ sain viisivuotiaana, kun vanhemmat toimittivat minut pyhäkouluun saaren muiden lasten kanssa.

Vuonna 1949 saarella alkoi ONL:n toiminta, sen toi Aleksi Suistio pappismunkkien Paavalin ja Markuksen herättämänä. Minun muistiini tuo seura kaivautui Ruokalan salissa vietetyistä ikimuistoisista joulujuhlista. Myös tiistaiseuraillat äidin kanssa vahvistivat käsityksiäni ortodoksisesta uskosta.

Sitten tuli muutto mantereelle, ja yhteydet kirkkoon heikkenivät. Kuitenkin äitini kehotuksesta osallistuin ONL:n kerhoiltoihin, mutta kristinoppikoulua kävin tasan yhden päivän – olin näet koulun kevätretkellä ja sieltä sai äitini puhutuksi minutkin yhdeksi päiväksi rovasti Usvamon oppiin.

Ammattikoulun jälkeen astuin isäni jalanjäljissä tehtaalle Kemi-yhtiöön: minut tunsivat kaikki, vaan minä en juuri ketään. Kolme vuotta meni työssä ja sitten armeijaan, Karjalan jääkäripataljoonaan. Joensuun kirkkoherra Erkki Piiroinen oli läpeensä hauska ja opettavainen sotilaspastorimme, ja saimmekin jalon kuuliaisuustyön, kun me ortodoksivarusmiehet olimme maalaustalkoissa Lintulan luostarin uudistyömaalla. Igumenia Antonina oli sydämellinen ihminen, ollos iäti muistettu.

Isäni matkasi tuolle ilmalle; se oli ankara kokemus siellä varuskunnassa, niin kaukana kotoa. Kun pääsin siviiliin, minut asetettiin perheen pääksi yhdessä äitini kanssa.

Koulutimme nuorimmaista veljeäni, joka saikin valkolakin ja ainoana veljessarjasta akateemisen koulutuksen ja oli kirkkokunnankin hommissa. Kun muutimme tänne kaupungin pohjoislaidalle, suorittelin jo joitain töitä kirkossamme. Vähitellen valuin pois ay-liikkeestä, kun kirkko alkoi vetää yhä enemmän puoleensa.

Niin sitten ´köytin itseni’ kiinni yhä lujemmin kirkkooni. Vuoden 1977 alussa minulle luovutettiin isännöitsijöiden ohjesääntö. Kirkkoherrana oli Veikko Tajakka, jolle äitini oli luvannut: ‘Kyllä se Martti alkaa isännöitsijäksi’. Ajatus oli olla toimessa korkeintaan kaksi kautta, mutta kun ketään ei tilalleni ilmaantunut, vastasin pyyntöön jatkaa myönteisesti. Edeltäjäni Seeva Vuolle ja Pekka Iltola kilvan kiittivät, kun asetuin ‘pysyvästi’ hoitamaan isännöitsijän virkaa.

Isäni matkasi tuolle ilmalle; se oli ankara kokemus siellä varuskunnassa, niin kaukana kotoa. Kun pääsin siviiliin, minut asetettiin perheen pääksi yhdessä äitini kanssa.

Siinä olin sitten näkyvästi mukana palveluksissa, ja sen aikaiset naisihmiset neuvoivat minua auliisti – kuten milloin ja missä kohdin piti silmät ristiä… Palvelusten kuviot omaksuin melko nopeasti, mutta myynti, kassa ja kirjanpitotyö tuottivat vaikeuksia. Ensin oli tilivihko jossa oli vain tulot ja menot. Sitten tuli suuri tilivihko, jossa tulot sekä menot oli jaoteltu moneen sarakkeeseen. Tilinpäätös tuntui alkuun mahdottomalta, mutta onneksi oli Niemelän Maija neuvomassa! Siistimiset, tarvikkeiden tilaukset, kortit ja kirjat tuottivat huolta. Eikä vähiten kirkkoviinien tilaus, joka oli silloin varsin tarkkaa puuhaa.

Omasta mielestäni merkittävin asia oli, kun sain oman kirkkomme jäsenet talkootoimintaan. Huomasin kuinka rakkaaksi Kemin kirkko heille oli tullut, jopa korkeaa ammattitaitoa vaativia töitä teimme talkoilla. Kirkossa onkin tehty vuosien varrella mittavia korjaustöitä, eikä suinkaan vähimmälle jäänyt lämmitystekniikan muutos sähköön. Kellotapuli uudistui, kelloja on tullut lisää ja staarosta sai torniin omat portaat.

Kirkon katon alla oli usein rahvasta ihan tungokseen asti. Väljempää on ollut silloin kun läsnä on ollut vain pappi, kanttori ja stoarosta. Yksikin ikimuistoinen vigilia toimitettiin kolmistaan, pappi alttarissa, kanttori vatsataudissa penkillä maaten ja itse mie saattokynttilänä. Niin vain sekin toimitus saatiin päätökseen, ja apua apteekista kanttorille palveluksen jälkeen.
Olen saanut nähdä Oulun hiippakunnan synnyn, tutustua monenlaisiin pappeihin, diakoneihin, kanttoreihin, kirkkomme kuoroon ja väkeen. Lastenkerho tuli erityisen mieluisaksi, heidän kerhossaan kulkiessani sain lisänimen ‘kirkko-Martti’. Kuinka mielenkiintoista olikaan tavata monenlaisissa ympyröissä aikuistuneita kerholaisia – esimerkiksi leikkauspöydällä salihoitajaa!

Surullisin muisto palveluskaudellani on ehdottomasti äitini saatteleminen Kristuksen helmaan. Pappi Kuisman ohjeen mukaan työ oli paras lääke suruun, sen ohella monet ystävät auttoivat selviytymään. Nyt nuo auttajatkin ovat siirtyneet rajan taakse, ja monta tuttavaa, ystävää ja kirkkotoveria olen ollut saattelemassa tuolle ilmalle. Mummoni sanoi kauniisti kuolemasta: ‘nurmituoma’ tuli noutamaan, ikään kuin vihreille niityille vilvoittavan puron äyräälle.

(toim. huom. yllä kursiivilla Takalon omaa kertomaa)

Jumala suokoon, että Martilla on nurmituomaan vielä pitkä matka – ja antakoon Herra uskolliselle staarostalle monia armorikkaita ja vireitä vuosia!

Kemin praasniekkaa vietetään juhannuksena 23.-24.6., ja staarosta Martin eläköitymisjuhlaa su 28.8. klo 10 alkavan liturgian ja sen jälkeen seurakuntasalilla yhteisen juhlan merkeissä. Lämpimästi tervetuloa!

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Sodan evakkomatkalta rauhan maille

Kasvattajat toivovat lisää opetuksellista materiaalia

Itse tehty kuolinvaate kertoo rakkaudesta
Näytä kaikki
Maailmalta

Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) pyristelee irti Moskovan alaisuudesta, mutta missä määrin itsenäisyys toteutuu – ja mihin se voi johtaa?

Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) kokoontui 27. toukokuuta Kiovassa päättämään kirkkonsa asemasta maassaan. Sen osanottajat hyväksyivät julkilausuman, jossa tuomittiin Venäjän Ukrainaa vastaan käymä sota sekä ilmaistiin eriävä mielipide Moskovan patriarkka Kirillin kannasta tähän sotaan. Kokouksen tärkein päätös oli kuitenkin päätös hyväksyä kirkkojärjestykseen sellaiset lisäykset ja muutokset, jotka tulevat osaltaan vahvistamaan kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Jelisei Heikkilä, TT, teologinen sihteeri Kuva: Pavlo Gonchar/SOPA Images/ZUMA Wire/Alamy Live News 

Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) kokoontui 27. toukokuuta Feofanian alueella Kiovassa sijaitsevaan pyhän Panteleimonin nunnaluostariin päättämään kirkkonsa asemasta maassaan. Sen osanottajat hyväksyivät julkilausuman, jossa tuomittiin Venäjän Ukrainaa vastaan käymä sota, sekä ilmaistiin eriävä mielipide Moskovan patriarkka Kirillin kannasta tähän sotaan.

Kokouksen tärkein päätös oli kuitenkin päätös hyväksyä kirkkojärjestykseen sellaiset lisäykset ja muutokset, jotka tulevat osaltaan vahvistamaan kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta. Se, kuinka täydellistä ja itsenäistä nyt julistettu riippumattomuus tulee olemaan, selviää vasta, kun kokouksen kolme tärkeintä asiakirjaa – pyhän synodin ja piispojen kokouksen pöytäkirjat ja päivitetty kirkkojärjestys – julkaistaan.

Kokouksen tärkein päätös oli kuitenkin päätös hyväksyä kirkkojärjestykseen sellaiset lisäykset ja muutokset, jotka tulevat osaltaan vahvistamaan kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta.

Metropoliitta Onufrin alaiset Ukrainan ortodoksit ovat tähän saakka kuuluneet autonomiastaan huolimatta läheisesti Venäjän kirkkoon. Kiovan metropoliitta on Venäjän ortodoksisen kirkon pyhän synodin itseoikeutettu jäsen. Ennen Venäjän Itä-Ukrainassa vuonna 2014 aloittamaa sotaa hän muistuttikin toistuvasti laumansa olevan äitikirkkonsa kautta yhteydessä maailman ortodoksisuuteen, toisin kuin silloinen ”itsejulistautunut” ja tunnustamaton Kiovan patriarkaatti. Vuoden 2014 jälkeen Onufrin johtama kirkko on kuitenkin pitänyt selvästi matalampaa profiilia Moskovaan – olemassa olevaa suhdetta ja sidettä kuitenkaan rikkomatta.

Apua Ukrainan armeijalle

Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen kävi pian selväksi, ettei suhde Moskovaan voi jatkua ennallaan patriarkka Kirillin tuettua ”erityissotilaallista operaatiota” Ukrainassa. Metropoliita Onufri tuomitsi sodan kutsuen sitä Kainin synniksi. Sekä hänen henkilökohtainen että hänen johtamansa kirkon synodin vetoomus, joissa molemmissa pyydettiin venäläisiä piispoja vaikuttamaan viranomaisiin ukrainalaisten suojelemiseksi, jäivät vaille vastausta.

Metropoliitta Onufrin johdolla kymmenet hiippakunnat aloittivat avun (Avaa uuden sivuston) keräämisen Ukrainan armeijalle. Avustusvaroilla on ostettu armeijalle 20 autoa ja ainakin puolentoista miljoonan hryvnan (noin 47 600 euroa) edestä ammuksia. Sotilaille ja heidän perheilleen on välitetty 190 tonnia humanitaarista apua. Yli 13 000 maan sisäistä pakolaista on majoitettu kirkkojen ja luostareiden yhteyteen. Vapaaehtoiset ruokkivat päivittäin lähes 6 000 ihmistä ja yli 2 000 ihmistä saa humanitaarista apua.

Metropoliitta Onufrin johdolla kymmenet hiippakunnat aloittivat avun keräämisen Ukrainan armeijalle. Avustusvaroilla on ostettu armeijalle 20 autoa ja ainakin puolentoista miljoonan hryvnan (noin 47 600 euroa) edestä ammuksia. Sotilaille ja heidän perheilleen on välitetty 190 tonnia humanitaarista apua.

Kun Venäjän ilmapommitukset Sumyn alueelle alkoivat, paikallinen metropoliitta Jevlogi ilmoitti patriarkka Kirillille, etteivät hänen hiippakuntansa papit enää muistelleet häntä palveluksissa. Patriarkka ilmoitti tällaisten toimien merkitsevän irtaantumista kirkon yhteydestä, mutta näyttää siltä, ​​ettei tämä asia Ukrainassa enää monia kiinnostanut. Kymmenet muut hiippakunnat seurasivat Jevlogin esimerkkiä. Useat hiippakunnat alkoivat lisäksi laatia metropoliitta Onufrille vetoomuksia, joissa vaadittiin välitöntä suhteiden katkaisemisesta Venäjän kirkkoon. Monet eivät jääneet odottamaan, vaan sodan alettua jo yli 400 seurakuntaa on siirtynyt Ukrainan autokefaaliseen ortodoksiseen kirkkoon.

Laajaa julkisuutta sai myös huhtikuun 10. päivänä julkaistu (Avaa uuden sivuston) 438 papiston ja luostarikilvoittelijan allekirjoittama vetoomus idän vanhojen kirkkojen patriarkoille. Siinä patriarkkoja pyydettiin tuomitsemaan patriarkka Kirill kirkollisessa tuomioistuimessa ”venäläisen maailman” harhaopin (Avaa uuden sivuston) ja sotatoimien siunaamisen vuoksi. Allekirjoittaneiden joukko on varmasti lisääntynyt tämänkin jälkeen.

Venäjän armeija on tuhonnut kolmen sotakuukauden aikana noin 133 (Avaa uuden sivuston) jumalanpalvelusrakennusta Ukrainassa. Tuhotuista yli 80 on Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon rakennuksia, kuten metropoliitta Onufri kokouksen avauspuheessa (Avaa uuden sivuston) mainitsi. Lisäksi useita papiston jäseniä on kuollut, murhattu kylmäverisesti (esimerkiksi Butšassa (Avaa uuden sivuston)) taikka menehtynyt pommituksissa, viimeisimpänä ylidiakoni (Avaa uuden sivuston) Donetskista 30. toukokuuta. Samana päivänä venäläisten pommittaessa pyhän Uspenien lavraa Svjatohirskissa, kaksi luostarin munkkia ja nunnaa kuoli (Avaa uuden sivuston), kolme loukkaantui.

Kun Venäjän ilmapommitukset Sumyn alueelle alkoivat, paikallinen metropoliitta Jevlogi ilmoitti patriarkka Kirillille, etteivät hänen hiippakuntansa papit enää muistelleet häntä palveluksissa. Patriarkka ilmoitti tällaisten toimien merkitsevän irtaantumista kirkon yhteydestä, mutta näyttää siltä, ​​ettei tämä asia Ukrainassa enää monia kiinnostanut.

27. toukokuuta pidetyn kokouksen osallistujien vaihtoehtoehdot olivat rajalliset ja kaikkea muuta kuin optimaaliset. Suhteiden katkeamisen ilmoittaminen Venäjän kirkolle merkitsisi käytännössä sitä, että Ukrainan ortodoksisesta kirkosta tulisi tunnustamaton kirkko. Autokefaaliseksi kirkoksi julistautuminen tarkoittaisi puolestaan siteiden katkeamista muuhun ortodoksiseen maailmaan määrittelemättömäksi ajaksi. Se sitä paitsi toistaisi entisen Kiovan metropoliitta Filaretin kohtalon, joka johti vuosikymmeniä kanonisesti tunnustamatonta Kiovan patriarkaattia, Moskovan ”päävihollista”. Autokefalian pyytämisessäkin olisi omat ongelmansa, kuten se, keneltä tätä itsenäisyyttä pyydettäisiin. Moskova sitä tuskin myöntäisikään – sijaitseehan lukumäärällisesti merkittävä osa sen seurakunnista Ukrainassa, ja nämä seurakunnat, luostarit ja hiippakunnat ovat erilaisin järjestelyin osa laajempaa taloudellista verkostoa, jotka myös osallistuvat Moskovan keskushallinnon rahoittamiseen.

Venäjän armeija on tuhonnut kolmen sotakuukauden aikana noin 133 jumalanpalvelusrakennusta Ukrainassa. Tuhotuista yli 80 on Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon rakennuksia, kuten metropoliitta Onufri kokouksen avauspuheessa mainitsi. Lisäksi useita papiston jäseniä on kuollut, murhattu kylmäverisesti (esimerkiksi Butšassa) taikka menehtynyt pommituksissa, viimeisimpänä ylidiakoni Donetskista 30. toukokuuta.

Ortodoksisen kanonisen oikeuden näkökulmasta Venäjän kirkko ei tosin teoriassakaan voisi myöntää yleisesti tunnustettua autokefaliaa ukrainalaisille: tämä on ekumeenisen patriarkaatin yksinoikeus. Metropoliitta Onufri katkaisi kirkkonsa suhteet ekumeeniseen patriarkaattiin syksyllä 2018 yhdessä Moskovan kanssa sen jälkeen, kun maahan perustettiin metropoliitta Epifanioksen johtama, hallinnollisesti täysin itsenäinen kirkko.

Moskovamielisyys on kaikesta tästä huolimatta edelleen vahvaa Ukrainan ortodoksisessa kirkossa, ja se on saanut mystisen, jopa pyhän merkityksen. Merkittävälle osalle Onufrin kirkon papistoa uskollisuus patriarkaatille tarkoittaa uskollisuutta itse Kristukselle, ja murros tässä suhteessa nähdään uskosta luopumisena.

Kirkolliskokousta edeltävinä päivinä joillakin alueilla pidettiin papiston ja maallikkojen kokoukset, joiden tulokset olivat suuntaa antavia mielipidekartaston muodostamiselle. Sumyn hiippakunnassa, joka oli Venäjän miehittämä kokonaisen kuukauden ajan, 65% osallistujista oli siteiden katkaisemisen (Avaa uuden sivuston) kannalla. Zaporižžjassa – joka tunnetaan kenties parhaiten ukrainalaisen taidemaalarin Ilja Repinin kuuluisasta maalauksesta zaporogeista, jotka kirjoittavat pilkkakirjettä Osmanien sulttaanille, ja jonka maakuntarajoilla kulkee tällä hetkellä sodan etelärintama – osallistujilla oli puolestaan päinvastaiset mielipiteet: 75% kannatti pysymistä (Avaa uuden sivuston) Moskovan patriarkaatissa. Tämä siitäkin huolimatta, että 17. huhtikuuta, hiippakunnan piispan Lukan veli, Ukrainan asevoimien sotilas Alexander Kovalenko kuoli (Avaa uuden sivuston) taisteluissa miehittäjää vastaan.

Moskovamielisyys on kaikesta tästä huolimatta edelleen vahvaa Ukrainan ortodoksisessa kirkossa, ja se on saanut mystisen, jopa pyhän merkityksen. Merkittävälle osalle Onufrin kirkon papistoa uskollisuus patriarkaatille tarkoittaa uskollisuutta itse Kristukselle, ja murros tässä suhteessa nähdään uskosta luopumisena.

Kaikkeen yllä mainittuun Kiovan metropoliitalla on varmasti oma henkilökohtainen näkemyksensä. Jotain siitä voimme aistia rivien välistä tarkasteltaessa esimerkiksi kokouksen käytännön järjestelyjä. Onufri ilmoitti 27. toukokuuta pidettävän tapahtuman olevan ensin pelkkä papiston ja maallikoiden kokous – toisin sanoen vain pyöreän pöydän keskustelu asioista. Mutta vastoin odotuksia (Avaa uuden sivuston) hän päättikin tapahtumapäivänä kutsua koolle piispojen kokouksen ja heti sen jälkeen kirkolliskokouksen, eli kirkon ylimmän päätöksentekoelimen. Tämä, ehkä salassakin laadittu toimintasuunnitelma, eliminoi Moskovan nopean asioihin puuttumisen.

Mikä merkitys päätöksillä on?

Kirkolliskokouksessa päätetyt kymmenen pääteesiä (Avaa uuden sivuston) olivat:

1. sodan tuomitseminen
2. kehotus löytää diplomaattinen ratkaisu verenvuodatuksen lopettamiseksi
3. päätös ilmaista eriävä mielipide Moskovan patriarkka Kirillin kannasta sotaan
4. tehdä kirkkojärjestykseen lisäykset ja muutokset, jotka vahvistaisivat kirkon täydellistä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta Moskovasta
5. hyväksyä viimeisimmän kirkolliskokouksen (8. heinäkuuta 2011) jälkeen tehdyt piispojen kokousten ja pyhän synodin päätökset
6. päätös mirhankeittämisen palauttamisesta Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon
7. päätös myöntää hiippakuntien piispoille oikeus tehdä itsenäisiä päätöksiä tietyissä hiippakunnan elämää koskevissa kysymyksissä, jotka muuten kuuluisivat pyhän synodin tai sen puheenjohtajan toimivaltaan
8. päätös harjoittaa lähes kuuden miljoonan ulkomaille sotaa paenneen ukrainalaisen keskuudessa lähetystyötä, jotta heillä olisi edellytykset säilyttää uskonsa, kulttuurinsa, kielensä ja ortodoksinen identiteettinsä
9. päätös ryhtyä dialogiin Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon kanssa
10. päätös kohottaa kiitosrukous armolliselle Herralle mahdollisuudesta veljelliselle kanssakäymiselle ja ilmaista toivo sodan päättymisestä ja sovinnosta

Kirkon itsenäisen hallinnon näkökulmasta ja sitä korostaakseen, Kiovan kirkolliskokouksen päätöskohdat 4, 6 ja 9 nousevat väistämättä tulevan keskustelun keskiöön. Mutta jo nyt voidaan puhua ekklesiologisen (Avaa uuden sivuston) sanakirjan ulkopuolelle jäävin termein, eli kirkolliskokous julisti ”teknisen” autokefalian. Ortodoksisessa kanonisessa perinteessä autokefalian ytimessä on ajatus, että mirhan valmistamisen lisäksi paikallinen kirkko valitsee itsenäisesti piispansa, jonka valintaa ei tarvitse muualla hyväksyttää. Metropoliitta Onufrin kirkon, vaikka se nauttikin Venäjän kirkkojärjestyksessä laajennetuista autonomiaoikeuksista (Avaa uuden sivuston) (§1), oli toukokuuhun asti hyväksytettävä Kiovaan valittu metropoliitta Moskovassa (§5). Nyt tämä kirkko, kaikella todennäköisyydellä, vapautti itse itsensä tästä velvollisuudesta ja tuli näin ollen autokefaaliseksi. Moskova tulee tuskin tunnustamaan tätä uutta käytäntöä. Siksi kyseessä onkin nimenomaan ”tekninen” autokefalia, itse julistettu.

Mutta jo nyt voidaan puhua ekklesiologisen sanakirjan ulkopuolelle jäävin termein, eli kirkolliskokous julisti ”teknisen” autokefalian. Ortodoksisessa kanonisessa perinteessä autokefalian ytimessä on ajatus, että mirhan valmistamisen lisäksi paikallinen kirkko valitsee itsenäisesti piispansa, jonka valintaa ei tarvitse muualla hyväksyttää.

Muut paikalliskirkot – vaikka hyväksyvätkin ukrainalaisten piispojen kanonisuuden – eivät välttämättä tule tunnustamaan sen kirkollista rakennetta nyt uudessa tilanteessa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa, että entisestä Moskovan patriarkaatin alaisesta kirkosta tulee yksi eristäytyneimmistä sen tunnustamattoman statuksen vuoksi. Aiemmin katkaistuista kirkkosuhteista (Konstantinopoliin, Alexandriaan, Kyprokseen ja Kreikkaan) huolimatta se ylläpiti suhteitaan muihin kirkkoihin nimenomaan Venäjän kautta. Se, voisiko aikaisempaa toimintaa ylläpitää Venäjän ”ohi”jää nyt nähtäväksi. Asia riippuu täysin muiden paikalliskirkkojen valmiudesta tällaiseen suhteeseen.

Kaikkia hiippakuntia Kiovan päätökset eivät kuitenkaan miellyttäneet. Väliaikaisesti Venäjän valtaamalla Krimin niemimaalla sijaitsevat Simferopolin, Feodosijan (Avaa uuden sivuston) ja Džankoiskajan (Avaa uuden sivuston) hiippakunnat ilmoittivat pysyvänsä Moskovan patriarkaatissa. Samoin Horlivkan hiippakunta (Avaa uuden sivuston) Donbassin alueella. Venäjän kirkon pyhä synodi on myös jo ennättänyt reagoimaan Kiovan tapahtumiin. Yllätyksettömässä tiedotteessa (Avaa uuden sivuston) korostettiin, että kirkkojärjestykseen tehtävien muutosten Ukrainan kirkon johtamistavassa tulee olla Venäjän ortodoksisen kirkon kirkkojärjestyksen mukaisia ja ne on hyväksytettävä Moskovan patriarkalla. Syyksi Kiovan päätöksiin ei kuitenkaan nähty itse sotatoimia, vaan ”skismaatikkojen, paikallisviranomaisten, tiedotusvälineiden, äärijärjestöjen ja kansallismielisten osoittama paine”.

Tulevaisuuden perspektiivejä

Näyttää yhä todennäköisemmältä, että ulospääsyjä epämääräisestä tilanteesta on vain yksi – dialogin aloittaminen Ukrainan autokefaalisen kirkon kanssa. Se hyödyttäisi molempia kirkkoja. Inhorealistisen näkemyksen mukaan jäljellä olevat paikalliskirkot tuskin tunnustavat Epifanioksen kirkkoa lähitulevaisuudessa. Mahdollisuudet yleismaailmalliselle tunnustamiselle ovat parhaat nimenomaan yhdessä Onufrin kanssa ja Onufrin kirkolle edes jonkinlaisen tunnustuksen saavuttaminen muilta toteutuu vain metropoliitta Epifanioksen kanssa.

On toki ymmärrettävä, että kysymys dialogista Ukrainassa on kauttaaltaan tunteisiin käyvä. Molemmat ukrainalaiset kirkot elävät rinnakkain samoilla alueilla, ja ihmissuhteet sekä kanssakäyminen papiston ja uskovien välillä on usein vaikeaa. On myös rehellisesti myönnettävä, että nämä kaksi kirkkoa tulevat elämään rinnakkaiseloa vielä pitkään kahtena eri kirkkorakenteena samoilla alueilla. Se, millaista tämä rinnakkaiselo tulee olemaan, riippuu täysin tulevan dialogin osanottajista, siinä saavutettavasta menestyksestä ja lopulta hyvästä tahdosta.

On myös rehellisesti myönnettävä, että nämä kaksi kirkkoa tulevat elämään rinnakkaiseloa vielä pitkään kahtena eri kirkkorakenteena samoilla alueilla. Se, millaista tämä rinnakkaiselo tulee olemaan, riippuu täysin tulevan dialogin osanottajista, siinä saavutettavasta menestyksestä ja lopulta hyvästä tahdosta.

Vuoropuhelun haasteista kertoo hyvin Onufrin kirkon synodaalisen tiedotus- ja kasvatusosaston johtajan, metropoliitta Klimentin BBC:lle antama kommentti (Avaa uuden sivuston), jonka mukaan Epifanioksen alaisuuteen siirtyminen on epärealistista, sillä tällöin kirkko menettäisi kanonisen perustansa. ”Ja tämä on juuri se, mitä uskovat etsivät ja löytävät kirkostamme”, hän toteaa.

Kompastelevakin dialogi on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin se, että vuoropuhelua ei käydä laisinkaan. Keskinäinen kunnioitus on sen tärkein perusta. Uhkavaatimusten esittämistä tulisi välttää viimeiseen asti. Valitettavasti ultimaatumeista näyttää tulleen myös Epifanioksen kirkon Akilleen kantapää. 24. toukokuuta heidän pyhä synodinsa teki varsin selväksi (Avaa uuden sivuston), mitä he vastapuolelta vuoropuhelussa odottavat.

Kompastelevakin dialogi on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin se, että vuoropuhelua ei käydä laisinkaan. Keskinäinen kunnioitus on sen tärkein perusta. Uhkavaatimusten esittämistä tulisi välttää viimeiseen asti.

Kiovan hengellisen akatemian rehtori piispa Silvester on oikeassa kirjoittaessaan (Avaa uuden sivuston), että ”toisaalta tämä on kutsu vuoropuheluun, mutta toisaalta se muotoilee välittömästi sen tuloksen, jota Ukrainan ortodoksisen kirkon vuoropuhelulta odotetaan. Vetoomuksessa todetaan selvästi, että Ukrainan autokefaalisesta kirkosta erillään olevien ortodoksisten kirkkorakenteiden olemassaolo valtiossamme on kanoninen poikkeama, rikkomus, joka on korjattava ennemmin tai myöhemmin. Toisin sanoen, jo alussa, kun dialogi ei ole vielä alkanutkaan, toinen osapuolista julistaa, että toisen osapuolen olemassaolo on ”kanoninen poikkeama”. Lisäksi ainoa tie ulos tästä ”poikkeamasta” nähdään Ukrainan ortodoksisen kirkon liittymisessä autokefaaliseen kirkkoon. Vetoomuksessa todetaan yksiselitteisesti, ettei muita keinoja Ukrainan kirkkokriisin voittamiseksi voida edes harkita. Valitettavasti tämä on sama kuin uhkavaatimus”.

Nykyään paikalliskirkkojen välillä on merkittäviä erimielisyyksiä kirkon kanonisen tradition tulkinnassa, erityisesti autokefalian myöntämisoikeudessa. Etenkin ekumeenisen patriarkaatin erityisoikeutta tähän on haastettu Onufrin kirkossa. Tulevassa vuoropuhelussa tulee siksikin ottaa aidosti huomioon kanonisen tradition erilaiset lähestymistavat ja tulkintojen olemassaolo. On syytä muistaa myös keskustelun inhimillinen puoli, sen osanottajat. Mutta pelkkä aikomuskin keskinäisestä vuoropuhelusta on jo kulkenut 700 kilometrin päähän: Vilnan ja Liettuan metropoliitta Inokentijus on uutislähteiden (Avaa uuden sivuston) mukaan myös halukas näkemään kirkkonsa itsenäisenä ja pyytänyt patriarkka Kirilliltä lupaa irtaantua Moskovan hallinnosta.

Sovinnon ja keskinäisen ymmärryksen etsimisen aika on koittanut.

Pääkuva ylhäällä: Metropoliitta Onufri osallistui 27. heinäkuuta 2019 Kiovan kasteen 1031-vuotisjuhlaan Kiovassa. Kuva: Pavlo Gonchar/SOPA Images/ZUMA Wire/Alamy Live News 

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Hautaus Kristuksen aikana

Kirkkojen maailmanneuvosto kiinnittää kansainvälisen yhteisön huomion Venäjän ukrainalaisiin lapsiin kohdistamiin rikoksiin

Pääsiäisen odotusta ja käytännön ekumeniaa Aurinkorannikolla
Näytä kaikki
Ajassa

Kirkkomme ja maanpuolustus: Heikompia saa suojella, mutta aseita ei pidä siunata

Raamattu ohjeistaa: ”Älä tapa”. Silti kristityt ovat joutuneet tämän eettisen ristiriidan eteen kautta kristikunnan historian. Kirkko tuo toivoa sekä niille, jotka ovat kohdanneet väkivaltaa – kuin myös niille, jotka ovat joutuneet käyttämään sitä.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola Kuva: Seppo Simola

Suomen Puolustusvoimissa kirkollista työtä johtaa ja valvoo kenttäpiispa. Kirkollinen työ avaa kristillisen etiikan näkökulman Puolustusvoimien toimintaan ja koulutukseen. Papisto toimii sotilaiden keskuudessa lähes kaikissa kristillisen kulttuuripiirin armeijoissa.

Puolustusvoimissa palvelevia varten on myös ortodoksisia sotilaspastoreita. Rauhan aikana he ovat sivutoimisia, ja heillä on yleensä virka jossakin siviiliseurakunnassa. Mikäli jouduttaisiin sotaan, niin reservistä käskettäisiin palvelukseen lisää ortodoksisia sotilaspappeja, jotka ovat joko varusmiespalveluksen aikana tai kertausharjoitusten kautta saaneet perehdytyksen sotilaspapin sodan ajan tehtäviin.

Talvi- ja jatkosodassa ortodoksisista sotilaista piti huolta muutama kymmenen ortodoksista sotilaspappia. Yksi heistä oli pappismunkki Paavali, siviilinimeltään Yrjö Olmari. Hänet tultiin tuntemaan myöhemmin arkkipiispa Paavalina.

Sotilaspapit apuna eettisissä ristiriidoissa

Sotilaspapit ovat joutuneet pohtimaan syvällisesti eettistä ristiriitaa tilanteessa, jossa kristitty joutuu tappamaan.

– Sodassa vastakkain ovat suurempi paha ja pienempi paha. Puolustussota oman maan alueella ja heikompien puolustaminen on oikeutettu syy tarttua aseeseen. Tavoitteena on rauhan palauttaminen, linjasi tuolloinen kenttäpiispa Pekka Särkiö.* (Vuonna 2025 kenttäpiispana toimii Pekka Asikainen. Hän aloitti tehtävässään kesäkuussa 2023.)

– Syntiin langenneessa maailmassa kristitty voi joutua tilanteeseen, jossa on puolustauduttava, hän jatkaa.

Raamattu tuntee esivallan, jonka tehtävänä on kantaa miekkaa. Esivallan sanotaan olevan Jumalan palvelija, joka kostaa niille, jotka pahaa tekevät (Paavalin kirje roomalaisille, 13. luku). Maallisessa mielessä esivalta on saanut oikeutuksensa kansalta.

Yksilö ei saa ottaa oikeutta omiin käsiinsä ja tappaa toista ihmistä. Tähän liittyy käsky ”Älä tapa”. Sen sijaan esivallan käskystä ja ihmisten suojelemiseksi tappaminen on mahdollista puolustussodassa, täsmentää kenttäpiispa Särkiö.

Ortodoksipappi isä Mikko Sidoroff maastopuvussa kertausharjoituksessa
Isä Mikko Sidoroff on sivutoimisesti johtava ortodoksinen sotilaspastori Suomen Puolustusvoimissa.

Aseita ei pidä siunata

Isä Mikko Sidoroff johtaa päätoimenaan Ortodoksista seminaaria, ja on sivutoimisesti johtava ortodoksinen sotilaspastori Suomen Puolustusvoimissa. Sotilaspapin roolissaan hän on joutunut pohtimaan eettisiä kysymyksiä ja perustelemaan kristillisen etiikan ja väkivallan käytön ristiriitaa sotaväessä palveleville.

– Me ortodoksit emme tunne oikeutetun sodan käsitettä, mutta heikompia on lupa puolustaa, linjaa isä Mikko.

– Sotilas ja poliisi ovat kunniallisia ammatteja, vaikka tehtävissä ei aina voi välttää väkivaltaa. Heidän tehtävänäänhän on olla oikeuden puolella.

Ukrainassa tämä periaate konkretisoituu parhaillaan ukrainalaisten sotilaiden ollessa valmiita uhraamaan henkensä puolustaessaan läheisiään ja kotejaan oikeuttamatonta hyökkäystä vastaan.

– Sotatilanteessa me sotilaspapit huolehtisimme ihmisistä, jotka ovat joutuneet sekä kohtaamaan väkivaltaa että käyttämään sitä. Kirkko tuo toivoa molemmille, jatkaa isä Mikko.

Sodassa kristitty voi joskus tahtomattaan päätyä tilanteeseen, jossa äärimmäisenä keinona joutuu surmaamaan vihollisen itseään tai tovereitaan puolustaessaan.

– Silloin ortodoksin on syytä pitää katumusaika ja erota ehtoollisyhteydestä tietyksi ajaksi, isä Mikko ohjeistaa.

Poikkeusolojen kenttähartauksissa ja -ehtoollisissa sotilaspapit voivat siunata sotaan lähteviä sotilaita, mutta eivät taisteluvälineitä.

– Siunaaminen on hyväksi sanomista. Aseet eivät tuota siunausta, perustelee isä Mikko.

Toimintakyvyn tukena

Suomen Puolustusvoimissa kirkollinen työ on osa toimintakykysektoria. Toimintakykysektori puolestaan kuluu Pääesikunnan koulutusosaston alaisuuteen. Kirkollisen työn yhtenä tehtävänä on tukea sotilaiden eettistä toimintakykyä ja henkistä kestokykyä poikkeusoloissa.

Eettisellä toimintakyvyllä tarkoitetaan osaltaan niitä ristiriitatilanteita, joissa kristitty joutuu surmaamaan vihollisen pelastaakseen oman, läheisensä tai palvelustoverinsa hengen. Poikkeusoloissa ihminen voi joutua toimimaan tavalla, joka on vastoin hänen omia arvojaan. Henkinen paine tällaisen koettelemuksen jälkeen voi olla suorastaan musertava.

Eettinen toimintakyky on koetteella myös silloin, kun yksilö on kohdannut poikkeusoloissa järkyttäviä tapahtumia. Sodassa sotilaspapit auttavat taistelijan vaikean paikan yli ja turvaavat siten hänen toimintakykynsä. Sotilaspapit auttavat käsittelemään rankkojakin tunteita, joita sodan olosuhteet ovat nostaneet esiin. Vertaistuen merkitystäkään ei sovi aliarvioida.

*Juttua päivitetty 3.6.2025 klo 14:54: Vuonna 2025 kenttäpiispana toimii Pekka Asikainen. Hän aloitti tehtävässään kesäkuussa 2023.

Pääkuva ylhäällä: Yksi sotilaspapiston kertausharjoituspäivä alkoi palveluksella Kristuksen kirkastumisen kirkossa Kajaanissa loppukesällä 2019. Harjoitukseen osallistuneet ortodoksiset reservin sotilaspastorit ja -diakonit järjestäytyivät tilaisuuden päätteeksi yhteiskuvaan. Keskellä isä Mikko Sidoroff.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Arkkipiispa Elian puhe kirkkolaulupäivillä rauhanrukouksen edellä 24. huhtikuuta 2026

Uskonnon opetuksen korvaaminen yhteisellä katsomusopetuksella herättää vastustusta, mutta kannattajiakin löytyy

Mirhantuojanaiset evankeliumikertomuksissa
Näytä kaikki
Ajassa

Lintulan luostariin tulee aurinkopaneelijärjestelmä – investoinnin suuruus 20 000 euroa

Auringolla tuotettu sähköenergia hyödynnetään erityisesti kesäaikana yrttituotantotilojen yrttikuivureiden käytössä. Hankinnan rahoittamiseen on saatu tälle vuodelle opetus- ja kulttuuriministeriön erityisavustusta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Lintulan luostari Kuva: Lintulan luostari

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin ollaan parhaillaan asentamassa aurinkokennojärjestelmää sähköenergian tuottamiseen. Järjestelmä rakennetaan Kahvio-kartano -alueelle yrttituotantotilan läheisyyteen. Auringolla tuotettu sähköenergia hyödynnetään erityisesti kesäaikana yrttituotantotilojen yrttikuivureiden käytössä.

Aurinkopaneeleita asennetaan 32 kappaletta ja niiden sähköenergian tuotanto on vuodessa noin 12 000 kW. Mahdollinen ylijäämä sähköenergian tuotosta myydään luostarin sähköenergian toimittajalle. Investoinnin suuruus on noin 20 000 euroa, ja sen rahoittamiseen on saatu tälle vuodelle opetus- ja kulttuuriministeriön erityisavustusta. Samanaikaisesti asennetaan yrttituotantotilaan ilmalämpöpumppu korvaamaan talviaikaista sähkölämmitystä sekä viilentämään työtiloja kesäaikana.

Kahvio-kartano -alueella hyödynnetään aurinkoenergiaa myös vuonna 2011 rakennetun kartanon maalämpöjärjestelmän myötä. Maalämpöjärjestelmällä on vuosittainen sähköenergian hankinta pienentynyt  keskimäärin 60 000 kWh maalämpöjärjestelmän asennusta edeltävään aikaan verrattuna.

Lisäksi selvitystyön alla on luostarin kirkko-asuinrakennuksen ja kynttilätehtaan öljylämmitysjärjestelmän muuttaminen maalämpöjärjestelmäksi.

Pääkuva ylhäällä: Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari uudistuu monin tavoin.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Arkkipiispa Elian puhe kirkkolaulupäivillä rauhanrukouksen edellä 24. huhtikuuta 2026

Uskonnon opetuksen korvaaminen yhteisellä katsomusopetuksella herättää vastustusta, mutta kannattajiakin löytyy

Mirhantuojanaiset evankeliumikertomuksissa
Näytä kaikki
Maailmalta

Suhtautuminen sotaan ja patriarkka Kirilliin jakaa ortodoksista maailmaa – osa kirkoista tuomitsee, osa myötäilee

Paikallisten ortodoksisten kirkkojen näkökulmat Ukrainan sotaan ja Moskovan patriarkaattiin riippuvat pitkälti siitä, millaiset suhteet kirkoilla ja niiden kotimailla on historiassa ollut Venäjän ja Moskovan patriarkaatin kanssa.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Heta Hurskainen Kuva: James Hills/Pixabay

Ortodoksiset kirkot vetoavat yksimielisesti omissa julkituloissaan ja puheenvuoroissaan rauhan puolesta. Yksimielisyyttä ortodoksisten kirkkojen välillä ei sitä vastoin ole siitä, kuka on vastuussa sodasta ja rauhasta Ukrainassa tai miten tilanteessa tulisi edetä. Tähän mennessä ortodoksiset kirkot ovat olleet aktiivisia sanoittamaan näkemyksiään Ukrainan sodasta erityisesti sen alkuvaiheessa.

Tilanne elää kuitenkin hyvin nopeasti, ja Moskovan patriarkaatin ja sen alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon (MP) välinen jännite on kasvanut viime päivinä. Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksisen kirkon konsiili (Avaa uuden sivuston) tuomitsi Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa 27.5.2022 ja irtaantui Moskovan patriarkka Kirillin näkökulmista Ukrainan sotaan.

Kuitenkin konsiili tulkitsi Ukrainan itsenäisen kirkon autokefaalisen aseman heikommaksi kuin oman autonomisen asemansa, ja harkitsi aloittavansa mirhan valmistuksen. Kaikki tämä viittaa siihen, että Moskovan alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) pyrkii pitäytymään erillään Moskovan patriarkaatista ilman, että se joutuisi ortodoksisten kirkkojen yhteyden ulkopuolelle.

Kaikki tämä viittaa siihen, että Moskovan alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) pyrkii pitäytymään erillään Moskovan patriarkaatista ilman, että se joutuisi ortodoksisten kirkkojen yhteyden ulkopuolelle.

Ukrainassa toimii kaksi oman näkemyksensä mukaan kanonista kirkkoa: Moskovan patriarkaatin alainen autonominen Ukrainan ortodoksinen kirkko (MP) – jonka asema on tunnustettu koko ortodoksisessa maailmassa – sekä Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustama Ukrainan ortodoksinen kirkko. Sen aseman on tunnustanut osa ortodoksisista kirkoista, ja osa ei ole ottanut asiaan julkisesti kantaa – ja osa on selkeästi tämän kirkon itsenäistä asemaa vastaan. Ukrainan autokefaalista ortodoksista kirkkoa johtaa metropoliitta Epifanios, kun taas metropoliitta Onufri on Moskovan patriarkaatin alaisen, Ukrainassa toimivan ortodoksisen kirkon (MP) johtohahmo.

Näin ollen Ukrainan ortodoksisuus on jo sinällään ollut vuosia jakautunut.

Eroja kirkkojen välillä

Ortodoksisten kirkkojen reaktiot Ukrainan sotaan paljastavat niiden välillä olevia eroja. Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on kuvannut uutisvirrassa näkyvää kahtiajakoa toteamalla: “Koko maailma on Venäjää vastaan.” Ortodoksisten kirkkojen todellisuus näyttää kuitenkin olevan monisyisempi.

Paikallisten ortodoksisten kirkkojen kannat ja näkökulmat Ukrainan sotaan ja Moskovan patriarkaattiin riippuvat yhtäältä siitä, millaiset suhteet kirkoilla ja niiden kotimailla on historiassa ollut Venäjän ja Moskovan patriarkaatin kanssa. Toiset alueen kirkoista tukeutuvat edelleen Moskovaan, kun taas toiset haluavat tuosta valtapiiristä eroon.

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on kuvannut uutisvirrassa näkyvää kahtiajakoa toteamalla: “Koko maailma on Venäjää vastaan.” Ortodoksisten kirkkojen todellisuus näyttää kuitenkin olevan monisyisempi.

Merkitystä on myös ortodoksisten kirkkojen sisäisillä suhteilla, jotka eivät aina ole yksiselitteisiä. Lähihistorian todisteita jännitteistä on esimerkiksi se, että Antiokian, Bulgarian, Georgian ja Moskovan ortodoksiset kirkot jäivät pois Kreetan Suuresta ja pyhästä synodista vuonna 2016. Vuonna 2018 perustetun Ukrainan itsenäisen ortodoksisen kirkon kanonisen aseman tunnustaminen teki myös ortodoksien keskinäisistä jakolinjoista näkyväksi.

Ukrainan itsenäisen kirkon ovat tunnustaneet Konstantinopolin, Kreikan, Kyproksen ja Aleksandrian kirkot. Loput ortodoksiset kirkot eivät ole joko ottaneet Ukrainan kirkolliseen asemaan kantaa tai ovat torjuneet itsenäisen kirkon. Moskovan patriarkaatti on katkaissut ehtoollisyhteyden Ukrainan itsenäisen ortodoksisen kirkon tunnustaneiden kirkkojen ja piispojen kanssa.

Kolme eri suhtautusmistapaa

Ortodoksiset kirkot voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri ryhmään sen mukaan, miten ne ovat suhtautuneet Venäjän sotaan Ukrainaa vastaan ja Moskovan patriarkaatin sodalle antamaan tukeen. Ryhmien rajat eivät ole aina selkeitä.

Ensimmäiseen ryhmän muodostavat ne kirkot, jotka ovat käyttäneet sodan yhteydessä ilmaisua ”veljeskansa” tai ”veljesmurha”. Perustelua ovat käyttäneet Serbian, Bulgarian, Antiokian, Albanian, Puolan sekä Tšekin ja Slovakian kirkot. Veljessodan ajatuksen taustalla on historiallinen viittaus itäslaavien Kiovan 988 kasteeseen, joka on nähty Venäjän ja Ukrainan ”yhteisenä kastealtaana”. Tälle pohjalle luotu kansojen välisen hengellisen yhteyden toivotaan ratkaisevan sodan. Ajatus veljessodasta sisältää piilevästi ajatuksen Moskovan patriarkaatin oikeudesta Ukrainan ortodoksisuuteen.

Kirkot kuitenkin eroavat siinä, ovatko ne käyttäneet sodasta sanaa ”sota” vai ”konflikti” tai ”operaatio”. Albanian kirkko on esimerkiksi sodan myöhemmässä vaiheessa selventänyt, että se pitää Venäjää sodan hyökkäävänä osapuolena. Tähän ryhmään kuuluu myös Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko, jonka metropoliitta Onufri tuomitsi sodan heti sen alussa veljesmurhana. Toukokuun 2022 alussa kirkon piispainkokous otti myötämielisemmän asenteen Moskovaa kohtaan, kun taas samassa kuussa myöhemmin pidetty konsiili otti kielteisen kannan sotaan ja irtisanoutui Kirillin sotaa koskevista lausunnoista.

Kirkot kuitenkin eroavat siinä, ovatko ne käyttäneet sodasta sanaa ”sota” vai ”konflikti” tai ”operaatio”.

Kiovan kasteeseen vetoaminen ei siis tarkoita suoraan neutraalia tai myötämielistä suhtautumista sotaan, vaan viittaa Venäjän ja Ukrainan välisen historiallisen ja kirkollisen yhteyden merkityksellisyyteen sodassa.

Toisen karkeasti määriteltävän ryhmän muodostavat ortodoksiset kirkot, jotka eivät ole ottaneet selkeää kantaa tilanteeseen. Tähän ryhmään voisi laskea Georgian, Jerusalemin ja Kyproksen ortodoksiset kirkot. Tämä joukko on perusteluissa hajanaisempi, mutta yhtenäistä on se, että nämä kirkot eivät tiettävästi ole maininneet Venäjää hyökkääjänä.

Jerusalemin patriarkaatti on kutsunut sotaa ”kipeäksi kriisiksi”. Georgian ortodoksisen kirkon patriarkka Ilia II ei ole sodan alkuaikoina maininnut Venäjää hyökkääjänä nimeltä, mutta on toisaalta todennut georgialaisten tietävän katkerasta kokemuksesta oman maan yhtenäisyyden tärkeyden. Kirkon sisällä on myös huomattavan Venäjä-vastaisia kantoja ja jopa halua tunnustaa Ukrainan itsenäinen ortodoksinen kirkko.

Kyproksen kirkko on myös jännitteisessä suhteessa sotaan. Se on tuominnut sodan ja kääntänyt siten selkänsä Moskovan patriarkaatille, joka on perinteisesti tukenut Kyproksen kirkkoa saaren turkkilaisvalloittajia vastaan. Toisaalta Kyproksen kirkko – vaikka on hyväksynyt Ukrainan itsenäisen ortodoksisen kirkon – on kysymyksessä sisäisesti jännitteinen, ja siksi suhde Moskovan patriarkaattiinkin vaihtelee kirkon sisällä.

Kolmanteen ryhmään kuuluvat ortodoksiset kirkot, jotka ovat ottaneet Venäjän hyökkäyssotaan tiukan kielteisen kannan. Tähän joukkoon voi laskea Konstantinopolin, Romanian, Aleksandrian, Kreikan ja Ukrainan itsenäinen ortodoksisen kirkon.

Kreikan kirkko on yksiselitteisesti tuominnut sodan. Ukrainan naapurissa Romaniassa on tuomittu sekä Venäjä että Moskovan patriarkka Kirill.

Kolmanteen ryhmään kuuluvat ortodoksiset kirkot, jotka ovat ottaneet Venäjän hyökkäyssotaan tiukan kielteisen kannan.

Aleksandrian kirkko tuomitsee hyökkäyksen selvästi: joutuuhan kirkko puolustamaan omia seurakuntiaan ja rakenteitaan Moskovan patriarkaatin Afrikkaan perustamaa eksarkaattia vastaan. Konstantinopolin patriarkaatti on myös tuominnut sodan tiukkasanaisesti, samoin kuin patriarkka Kirillin toimet, ja Suomen ortodoksisen kirkon äänenpainot ovat olleet vähintään yhtä tiukkoja kuin Konstantinopolin.

Vaikka ortodoksisista kirkoista moni on tuominnut sodan, harvempi on tuominnut patriarkka Kirilliä. Tilanne saattaa olla muuttumassa Moskovan alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon konsiilin tuomittua Kirillin näkemykset sodasta. Nähtäväksi jää, reagoivatko Moskovan patriarkaatin alaiset ulkomaankirkot esimerkiksi Euroopassa tai Amerikassa aiempaa kriittisemmin Kirillin lausumiin, kun saman patriarkaatin kirkko Ukrainassa on nyt tekemässä joko poliittista tai kirkollista eroa Moskovaan.

Vähättely kuohuttaa

Ortodoksiset kirkot ovat siis itsenäisesti olleet usein kriittisiä sotaa kohtaan, vaikka eivät aina patriarkka Kirilliä kohtaan. Kirkkojen maailmanneuvostoon (KMN) kuuluvien ortodoksisten kirkkojen ja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen valmistelukokous pidettiin 9.-16.5.2022 Kyproksella. Yhteen kokoontui edustajia 20 eri kirkosta.

Vastauksena spekulaatioihin Moskovan patriarkaatin asemasta KMN:ssa valmistelukokouksen julkilausumassa ja raportissa ortodoksiset kirkot torjuvat ajatuksen minkään kirkon erottamista KMN:sta. Kokouksen raportti ei käytä Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan sanaa ”sota”, vaan ”aseellinen konflikti”. Kommunikeassa kirkot kertovat Venäjän ortodoksisen kirkon informoineen osallistujia ”aseellisesta yhteenotosta Ukrainassa”. Venäjän ortodoksisen kirkon läsnäolo näyttää aiheuttaneen vähättelevää kielenkäyttöä Ukrainan sodasta puhuttaessa.

Venäjän ortodoksisen kirkon läsnäolo näyttää aiheuttaneen vähättelevää kielenkäyttöä Ukrainan sodasta puhuttaessa.  

Tapaamisen myönteisenä puolena voidaan pitää sitä, että paikalla oli Moskovan ja Ekumeenisen patriarkaattien edustajia yhtä aikaa. Koska Ukrainan itsenäinen ortodoksinen kirkko ei ole KMN:n jäsen, se ei osallistunut valmistelukokoukseen. Ukrainan itsenäisen kirkon puuttuminen on todennäköisesti auttanut kattavan ortodoksien edustuksen saamiseksi yhteen.

Asian nurja puoli on se, että Ukrainan itsenäisen ortodoksisen kirkon kanta ja näkemys Ukrainan sodasta ja ortodoksisia kirkkoja laajemmin koskevista kysymyksistä jäi kuulematta.

Kyproksen kokouksen jälkeen pidetyn Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon (MP) konsiilin lausumien valossa näyttää jälleen siltä, että sodasta puhuminen sanalla ”sota” on selvää molemmille Ukrainassa toimiville kirkoille. Moskovan patriarkaatissa Ukrainan kirkon (MP) puhetta sodasta ja irtisanoutumista Kirillistä pidetään ulkopuolisen paineen luomana pakkona. Kyproksen esikokouksen lausunnot olivat hyvin yleisluontoisia koskien Ukrainan sotaa. Lausumat jättävät tilaa ortodoksien keskuudessa oleville erilaisille ja keskenään ristiriitaisillekin tulkinnoille Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja Moskovan patriarkaatin vastuusta Venäjän tukemisessa.

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Hautaus Kristuksen aikana

Kirkkojen maailmanneuvosto kiinnittää kansainvälisen yhteisön huomion Venäjän ukrainalaisiin lapsiin kohdistamiin rikoksiin

Pääsiäisen odotusta ja käytännön ekumeniaa Aurinkorannikolla
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Valamon luostari rakennettiin kevään aikana Imatralle, kun lastenkerho pisti töpinäksi

Lastenkerholaiset askartelivat ihka oman Valamon luostarin pääkirkkoineen, munkkeineen ja kesälampaineen.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi Kuva: Sanna Montonen, Paul Kajo

Imatralla ortodoksisen seurakunnan lastenkerholaiset askartelivat ihka oman Valamon luostarin pääkirkkoineen, munkkeineen ja kesälampaineen. Lastenkerholaisia on kaikkiaan 11, ja he ovat iältään 4-7-vuotiaita. Ajatus sai alkunsa, kun kerhossa pohdittiin seuraavan isomman projektin aihetta. Ennen Valamon luostaria isompi teema oli ollut luomiskertomus, jonka aihepiirin inspiroimat kuvat saivat tuolloin koristaa Imatran seurakuntasalin kerhohuoneen ikkunoita.

– Jo tammikuussa mietimme, mikä voisi olla tämän kevään suuri aihekokonaisuus. Pienempinä aiheinamme ovat olleet muun muassa oma kirkko, pappi, ikoni ja risti. Nyt päätimme laajentaa kuvakulmaa luostariin. Teimme ensin veljestön, ja siitä aihe lähti kehittymään, kertoo ohjaaja Sanna Montonen.

Montosen mukaan ortodoksinen luostari on aiheena pienille lapsille melko haasteellinen ymmärtää. Näin ollen ohjaajat päättivät lähestyä kevään aihetta yleiseltä näkökannalta: mikä on luostari? Mitä luostarialueeseen kuuluu? Mikä ihme on munkki? Voiko luostarissa olla eläimiä? Entä puita ja pensaita?

– Halusimme opettaa lapsille tämän projektin kautta, että ortodoksisuus on enemmänkin kuin vain oma kirkko, oma pappi ja oma lastenkerho. Projektimme myötä näytimme lapsille, että Suomessa on paikka, jossa keskitytään jatkuvaan rukoukseen ja ortodoksisuuteen kokonaisvaltaisesti. Halusimme myös tehdä kuvaelmasta sellaisen, että lasten käydessä Valamossa he ehkä tunnistavat sieltä jonkin oman rakennuksen, laivan tai laiturin. Mietimme, että teemmekö Valamon vai Lintulan luostarin, mutta aihe muodostui Valamoksi, kun hahmot alkoivat valmistua.

Lapset aloittivat luostarin rakentamisen helmikuussa, ja projekti valmistui toukokuun alussa, jolloin myös lastenkerho päättyi kevään osalta.

– Lapset kävivät esittelemässä luomuksiaan vanhemmilleen aina, kun vanhemmat kävivät hakemassa heitä kerhosta tai oli jokin lapsiperheiden tapahtuma. Teimme luostaria seurakuntasalin sivustalle, joten kaikki saivat seurata projektin valmistumista. Lapset saivat itse sijoittaa omat hahmonsa ja rakennuksensa luostarialueelle, Montonen kertoo.

Luostari jää kesäksi Imatran seurakuntasalille, koska ensi syksynä on tarkoitus aloittaa lastenkerho kertaamalla, mitä luostarialueelta oikein löytyikään.

Koska luostari on varsin laaja aihe, työtä jatketaan syksyllä.

– Munkit jäävät vielä syksyllä alkavaan projektiin, jolloin tutustumme hahmoihin tarkemmin sekä siihen, että mitä kuuluu Valamon veljestön päivään. Eli loimme alkuun yleiskuvan luostarista, ja syksyllä jatkamme kohti pienempiä yksityiskohtia ja havainnoimme enemmän luostarin veljestön arkea.

– Lähetimme kuvia projektista Valamon luostarin myyntipalveluun ja kerroimme hieman projektista. Saimme Valamosta viestin, jossa he kiittivät paljon lähettämästämme viestistä ja kuvista. Palautteessa puhuttiin myös siitä, että olemme tehneet suuren työn ja toteuttaneet sen taitavasti.

Pääkuva ylhäällä: Imatralla ortodoksinen lastenkerho toteutti Valamon luostari -projektinsa noudattaen kestävän kehityksen periaatetta.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Sodan evakkomatkalta rauhan maille

Kasvattajat toivovat lisää opetuksellista materiaalia

Itse tehty kuolinvaate kertoo rakkaudesta
Näytä kaikki