Skeemanunna Melaniaa ja äiti Johannaa naurattaa.

Ja varmasti syystäkin.

Olen kysynyt juuri, että vieläkö 88-vuotias äiti Melania jaksaa ulkoilla luostarin ympäristössä.

– No, äiti Melania viipotti eilen luostarin koivukujaa alas ja kävi heittämässä talviturkkinsa, äiti Johanna sanoo.

Eletään kesäkuun alkua vuonna 2022, ja päivä on lämmin. Ymmärrän myöhemmin, että tänä vuonna äiti Melania on hiukan normaalista aikataulustaan jäljessä, mitä kevään ensiuintiin tulee.

Liikkuvaisuus kuuluu olevan äiti Melanialle suorastaan sukurasite, sillä hänen vanhemmat sisarensakin ovat yhä hyvin aktiivisia.

Vaikka äiti Melania kykenee monenlaiseen korkeasta iästään huolimatta, äiti Johannan kuuliaisuustehtävänä on toimia hänen avustajanaan: kuulo reistailee toisinaan, eikä kaatumisiltakaan ole aina vältytty. Se ei liene ihme, sillä äiti Melania on tällä hetkellä Lintulan luostarin vanhin asukas paitsi iältään, myös luostarivuosiltaan.

Lisäksi hän on tällä hetkellä tiettävästi toinen elossa oleva ja Suomessa asuva henkilö, joka on vihitty suureen skeemaan pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslaisen lisäksi. Isä Damaskinos tosin vaikuttaa enimmäkseen Athosvuorella Ksenofontoksen luostarissa. Aamun Koiton saamien tietojen mukaan ulkomailla asuu lisäksi muutama suomalainen, jotka on niin ikään vihitty suureen skeemaan. Kreikassa suureen skeemaan vihitty saattaa tehdä saman tyyppisiä kuuliaisuustehtäviä kuin muutkin, kun taas Lintulan ja Valamon luostareissa suureen skeemaan vihitty on perinteisesti keskittynyt rukous- ja jumalanpalveluelämään.

Vaikka luostarissa vietettyjä vuosia on karttunut jo 57, äiti Melania muistaa varsin hyvin huhtikuun 14. päivän vuonna 1965.

Tuolloin Muuruvedellä luterilaiseen perheeseen syntynyt, 31-vuotias Maija Holopainen saapui luostariin. Hänen lapsuudenperheensä, johon kuuluivat lisäksi vanhemmat, kaksi sisarta ja nyt jo edesmennyt veli olivat muuttaneet kotitilalta Kuopioon vuonna 1957.

1960-luvun Lintula oli ukrainalaissyntyisen igumenia Mihailan johtama maatalousluostari, jonka tuohusten valmistus sekä julkaisu- ja käännöstoiminta kehittyi vasta myöhemmin. Näin ollen kuuliaisuustehtäviä riitti: sisaria oli vain parisenkymmentä, ja luostari oli päässyt asettumaan Kivennavalta alkaneelta evakkomatkalta Palokkiin vajaat kaksi vuosikymmentä sitten.

Raskaimmaksi työksi äiti Melania nimeää kasvimaalla työskentelyn, ja nimenomaan siitä hän sai aloittaa kilvoittelunsa lehmienhoidon ohella.

– Istutin alussa kaalintaimia, ja päivät olivat ympäripyöreitä.

Työn määrä tuntui melkoiselta siitä huolimatta, että äiti Melania on maatalon kasvatti – toisin kuin monet Lintulan vanhemmista nunnista, joista suuri osa oli aikoinaan kaupunkilaistaustaisia.

– Lintulassa navetta oli tuolloin se paikka, missä kutsumusta koeteltiin – osasipa nunnakokelas sitten lypsää taikka ei, äiti Johanna selventää.

Äiti Johanna virkistää suojattinsa muistia sikäli, että yleensä luostariasukkaat mainitsevat vielä yhden kilvoituksen aiheen.

– Ihanko sinä kaiken hyväksyit etkä yhtään nikotellut vastaan, tiukkaa äiti Johanna lempeästi.

Ja toki – äiti Melania tunnistaa yhden kilvoittelijan suurimmista haasteista.

– Vaikeinta on ollut tottua kuuliaisuuteen. Jos joku oli omasta mielestään toisten yläpuolella, tuntui se hankalalta. Raskasta oli myös työskennellä pitkiä päiviä kasvimaalla – ja turistioppaan työtä haittasi, kun ei ollut tarpeeksi kielitaitoa.

Vuosien varrelle on mahtunut kuuliaisuustehtäviä lisäksi puutarhassa, ja äiti Melania on toiminut myös kahvionhoitajan apulaisena, keittiöapulaisena ja trapesanhoitajana, paketoinut tuohuksia kynttilätehtaalla ja toiminut nyt jo edesmenneen äiti Varvaran apuna. Äiti Melania tunnetaan myös taitavana käsityöihmisenä: siitä todistavat virkatut ja nyplätyt käsityöt, joita on myyty luostarin omassa kaupassa. Mieluisin tehtävä lienee kuitenkin ollut toimiminen alttaripalvelijana eli ponomarina yli 20 vuoden ajan.

Alkuaikoina haasteena oli kuuliaisuustehtävien oppimisen ja itse kuuliaisuuden lisäksi myös kielimuuri. Maijan tullessa luostariin sisariston jäsenet olivat kotoisin Venäjältä, Virosta ja Karjalasta – ja sisar Maija oli yksi niistä neljästä, jotka tulivat suomenkielisinä keskelle venäjänkielistä luostariyhteisöä. Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkkoslaaviksi, eikä saatavilla ollut juurikaan suomenkielisiä jumalanpalvelustekstejä.

– Isä Joona lausui kyllä ekteniat sekä suomeksi että kirkkoslaaviksi, äiti Melania muistelee.

Nunna Augusta sai tehtäväkseen ryhtyä madaltamaan kielimuuria opettamalla suomenkielisille sisarille venäjän alkeita. Konkreettiseksi tulkkausavuksi riensivät kuitenkin useimmiten sisar Maijan hengellinen ohjaaja, skeemanunna Serafima tai äiti Varvara.

– Äiti Serafima ohjasi minua luostarielämän tärkeimmissä asioissa ja auttoi siinä alkuun, äiti Melania kertoo.

Sittemmin äiti Serafima on liittynyt niihin Lintulan luostarin skeemanunniin, jotka ovat siirtyneet taivaallisiksi esirukoilijoiksi: Magdaleenaa, Nataliaa, Mariaa, Annaa, Irinaa, Jelenaa, Marttaa, Jekaterinaa, Jevgeniaa ja Serafimaa muistellaan yhä hartaudella – kuten aikanaan tullaan muistelemaan myös äiti Melaniaa, jolla on takanaan elettyjä luostarivuosia enemmän kuin kenelläkään edeltäjistään Lintulan luostarissa Heinävedellä.

Ennen äiti Melaniaa Heinäveden Lintulassa on kilvoitellut neljä skeemanunnaa: vuonna 1949 suureen skeemaan vihittiin kolme iäkästä sisarta, ja vuonna 1973 vuorossa oli nunna Maria, josta tuli skeemanunna Serafima (k. 1986).

Kun Jumala kutsui, Maija lähti

Äiti Melanian veti luostariin alun perin Jumalalta saatu kutsumus, ja henkilökohtainen elämäntilanne teki lopullisen valinnan helpoksi. Ennen luostariin lähtöään Maija työskenteli lastenhoitajana.

– Ensin en ollut uskaltaa sanoa työnantajalleni, että haluaisin lähteä luostariin. Lopulta hänkin oli kuitenkin sitä mieltä, että ´menkää sitten, jos haluatte´. Kun minulla ei ollut aviomiestä eikä lapsia, niin olin vapaa lähtemään. Ja toki tein päätöksen myös hengellisessä mielessä.

Maija-tulokas liitettiin ortodoksiseen kirkkoon vuoden 1966 syksyllä. Tuolloin ei ollut tapana vihkiä nunnaksi kovin nuoria henkilöitä, ja aika kuuliaisuussisarena saattoi venähtää pitkäksikin. Niinpä sisar Maijasta tuli nunna Taisia vuonna 1991 pyhittäjä Taisia Aleksandrialaisen mukaan. Uuden nimen antoi tuolloinen igumenia, 86-vuotias Antonina, jonka oli aloittanut luostarikilvoituksensa vanhassa Lintulassa.

Äiti Melanian vaatimaton olemus ei millään tavalla paljasta, kuinka harvinainen asia juuri hänen suureen skeemaan vihkimisensä oli Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tosin hän on pukeutunut kuvausta varten vaikuttavaan skeemanunnan asuun, johon kuuluu huppupäähine kukuli ja esiliinaa muistuttava suuri paramantia (analav).

Asu on peräisin Pietarista, minne nykyinen igumenia Mikaela matkusti erikseen tätä hankintaa varten. Äiti Johanna tuumii, että puvun voisi ommella itsekin, mutta se vaatisi paitsi erinomaisia kädentaitoja, myös kosolti aikaa. Se on helppo uskoa: mustiin vaatteisiin on kirjailtu taidokkaasti ristejä, serafeja ja raamatunlauseita.

Skeemanunna keskittyy rukoukseen

Jotain tapahtuman ainutlaatuisuudesta kertonee se, että ennen suureen skeemaan vihkimistä diakoni Vladimir Sokratilinin piti kääntää suuren skeeman vihkimyskaava suomeksi, koska suureen skeemaan vihkimistä ei ollut toimitettu maassamme 45 vuoteen. Lisäksi äiti Melanian vihkimys oli ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaisen nunnan skeemavihkimys.

Suuri skeema on luostarielämän korkein aste, johon venäläisen perinteen luostareissa vihitään vain harvoja, yleensä pitkään luostarissa kilvoitelleita ja iäkkäitä nunnia – usein jo kuolemaan valmistautuvia.

– Slaavilaisessa perinteessä kilvoittelija voi pyytää itsekin vihkimystä suureen skeemaan. Esimerkiksi yli 60-vuotiaana luostariin tullut Lintulan edellinen skeemanunna, äiti Serafima sairastui vakavasti ja oletti kuolevansa pian, joten hän pyysi tulla vihityksi suureen skeemaan, äiti Johanna selittää.

Äiti Melanian kohdalla näin ei ole asianlaita, vaan aloite suureen skeemaan vihkimisestä tuli igumenia Mikaelalta. Lintulan luostarin sisaristossa on ollut perinteisesti koko ajan ainakin yksi suureen skeemaan vihitty nunna.

Skeemanunna vapautetaan kuuliaisuustehtävistä, joten hänen päätyökseen jää rukous.

– Niin, ei skeemanunnaa kuuluisi ainakaan keittäjäksi laittaa, vahvistaa äiti Melania pilke silmäkulmassa.

Tapauksen harvinaisuudesta huolimatta paikalla oli vain kourallinen väkeä, kun Lintulassa toimitettiin suuri katumuskanoni keskiviikkona 14. maaliskuuta 2018. Samassa yhteydessä Kuopion ja Karjalan metropoliitan tehtävien hoitaja, Joensuun piispa Arseni vihki nunna Taisian suureen skeemaan (Avaa uuden sivuston).

Vihkimyksessä äiti Taisia sai uudeksi nimekseen Melanian pyhittäjä Melania Roomalaisen mukaan.

Toimitus on jäänyt lähtemättömästi äiti Melanian mieleen.

– Samoin nunnaksi vihkiminen oli minulle hyvin merkittävä tapahtuma. Ilon aiheita ovat Herran Pyhä Ehtoollinen, jumalanpalvelukset, ristisaatot ja praasniekat, luettelee äiti Melania.

Sellainen on ilmiselvästi myös uiminen, sillä äiti Johannan mukaan äiti Melanialla ja nyt jo edesmenneellä sisarella oli tapana kilpailla kevään tullen siitä, kumpi ehti ensiksi järveen heti jäiden lähdettyä.

Myös nunna Ksenian kirjoittaman, suureen skeemaan vihkimisen jälkeen julkaistun artikkelin perusteella on pääteltävissä, että äiti Melania on ammentanut iloa nimenomaan jumalanpalveluselämästä – ja pystynyt osallistumaan siihen varsin kokonaisvaltaisesti ikäänsä nähden.

”Äiti Melania on kuluvan suuren paaston aikana osallistunut tunnollisesti lähes kaikkiin jumalanpalveluksiin. Korkeasta iästään huolimatta hän tekee yhä säädetyt maahankumarrukset ja sammuttelee kirkossa loppuun palavia tuohuksia. Päivittäin hän myös ulkoilee luostarin pihapiirissä. Suureen skeemaan vihittynä hän jatkaa omaa hiljaista elämäänsä sisariston parissa”, nunna Ksenia kuvaili.

Hiljaista enkelielämää

Äiti Melanian arkielämä noudattelee luostarin päivärytmiä: kello 06:00 alkavan jumalanpalveluksen jälkeen nautitaan aamiainen kello 08:00, minkä jälkeen muilla sisarilla on vuorossa kuuliaisuustehtävien hoitamista, sitten taas ruokailu, iltapalvelus, iltapala ja hiljentyminen kello 21:00 aikaan omaan asuinhuoneeseen eli keljaan. Kelja on luostarissa nunnan ja munkin yksityisaluetta, joten sinne ei päästetä vierailijoita.

Äiti Melanian arkisiin askareisiin kuuluu keljan puhtaanapito, mutta perusteellisempi siivous on äiti Johannan vastuulla. Äiti Melania keittää itse myös päiväteen keljassaan, ja maailmanmenon seuraamiseenkin jää aikaa.

– Kuuntelen uutisia, joten tiedän kyllä Ukrainan sodasta. En minä nyt kuitenkaan enää ota kantaa politiikkaan, vaikka oli minulla aikanani myös poliittisia mielipiteitä.

Entä millaisia ajatuksia tai tunnetiloja nykyinen maailmantilanne herättää? Äiti Melania miettii vastausta jonkin tovin.

– Ajattelen, että joku muu päättää sellaisista tärkeistä asioista – minulle ne eivät kuulu, äiti Melania toteaa levollisesti.

Maailma kulkee omalla tavallaan luostarin ulkopuolella; täällä taas vallitsee toisenlainen ilmapiiri. Ei liene sattumaa, että luostarikilvoittelua nimitetään myös enkelielämäksi. Luostareissamme rukoillaan joka tapauksessa jatkuvasti maailman rauhan ja ihmisten pelastuksen puolesta.

Maallisen elämän loppumiseen äiti Melania suhtautuu nöyrästi ja mutkattomastikin.

– Toivon, että Jumala antaa armon, saan syntini anteeksi ja pelastun. Mikä päivä tahansa saattaa olla viimeinen.

Haastattelun lopuksi me lähdemme ulos, ja äiti Melania suuntaa tutulle reitilleen. Hän kävelee koivukujaa pitkin.

Kohti valoa.

Noin vain, arkisesti – kuin olisi menossa rantaan vilvoittelemaan.

Lähteet: Nunna Ksenia: Suureen skeemaan vihkiminen Lintulan luostarissa (Avaa uuden sivuston). Verkkoartikkeli 15.3.2018. () Suomen ortodoksisen kirkon verkkojulkaisu; Kautto, Eila: Nunna Melanian (äiti Taisian) haastattelu. Lintulan ystävä 2/2017

Juttua korjattu 6.7. klo 11:15 muotoilemalla ”Suomessa asuva henkilö”, kun puhutaan suureen skeemaan vihityistä suomalaisista. Ulkomailla asuu muutamia suomalaisia, jotka on niin ikään vihitty suureen skeemaan.

– Olipa aika hullua: kun kävelin aamiaiselta veljestön keljoille, niin enpäs mennytkään minulle varattuun vieraskeljaan, vaan havahduin vasta entisen keljani oven takana, vaikka siellä asuu nyt tietysti uusi igumeni, arkkimandriitta Mikael, kertoo Haminan piispa Sergei huvittuneena.

Tällä kertaa piispa Sergei on päätynyt Valamoon Kuopiossa järjestetyn kirkolliskokousseminaarin kautta. Sen jälkeen hän ehti toimittaa liturgian ja vedenpyhityksen Keiteleen pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kirkossa.

– Nyt minulla on muutama lomapäivä täällä luostarissa, ja ainahan Valamoon tulo tuntuu siltä kuin palaisin kotiin.

Ei liene ihme, että piispa Sergein askeleet veivät igumenin ovelle, sillä ennen piispavihkimystään viime tammikuussa hän tottui kävelemään tuttua reittiään vuodesta 1997, jolloin hänet valittiin luostarin johtajaksi. 57-vuotias isä esipaimen ehti viettää Valamon luostarissa kaikkiaan 31 vuotta.

Nyt hän saa vastata toistuvasti hiukan huolestuneisiin kysymyksiin siitä, miten esteetikkona ja etenkin kukkien suurena ystävänä tunnettu piispa Sergei on sopeutunut uuteen asemapaikkaansa Helsingissä. Lisäksi monet kysyvät, onko ikävä Valamoon ihan sietämätön.

– Itse asiassa olen päässyt käymään Valamossa melkein kerran kuussa esimerkiksi Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan (PSHV ry.) asioissa. Ainoastaan huhtikuu jäi väliin, joskaan aiemmat vierailut eivät olleet pitkiä.

Lisäksi Helsinki on ollut hyvin positiivinen kokemus, olipa kyse sitten ympäristön vihreydestä tai isä esipaimenen saamasta vastaanotosta.

– Minut on otettu vastaan erittäin lämpimästi, ja tunnen Helsingistä paljon ihmisiä jo entuudestaan, koska siellä asuu paitsi rippilapsiani, myös muita ystäviä ja tuttuja Valamon-ajoilta. Jotkut jopa sanoivat, että tämä oli voitto meille, mutta menetys Valamolle. Tokihan se ilahduttaa, että kokee olevansa tervetullut.

Alun perin isä esipaimenen oli määrä asettua Helsingin ortodoksisen seurakunnan kaksioon Liisankadulle, mutta sattuikin niin, että hänelle järjestyi puolivahingossa edullinen asunto Keskuspuiston läheisyydestä.

– Saan siis edelleen nauttia luonnosta, ja minua ovat ilahduttaneet myös kukkaistutukset, joita pääkaupungissamme on varsin runsaasti.

Helsingin merenrantamaisemat ovat myös mieleen, ja nyt niihin on mahdollisuus tutustua entistä paremmin ystävältä lahjaksi saadun polkupyörän avulla.

– Positiivinen asia pääkaupunkiseudulla on myös se, että jumalanpalveluksia toimitetaan hyvin paljon – ellei ihan joka päivä kaupungin keskustassa, niin ainakin lähialueilla. Lisäksi Uspenskin katedraalin upea kuoro on suuri ilo, samoin kuin tietysti se, että ihmiset käyvät jumalanpalveluksissa. Koronarajoitusten jälkeen monille on ollut varmasti hiukan outoakin alkaa taas käydä kirkossa, mutta onneksi tämä on elpymään päin.

Piispa Sergei on toimittanut paljon jumalanpalveluksia heti uudessa toimessa aloitettuaan. Hän on vieraillut muun muassa Haminassa, Turussa ja Hämeenlinnassa piispantarkastuksen myötä.

– Pääsin käymään pitkästä aikaa myös Läyliäisissä Kaunisniemessä, missä olen ollut viimeksi nuorena varusmiehenä. Iloitsen siitä, miten hienot tilat siellä nykyään odottavat nuoria kriparilaisia ja muita seurakuntalaisia.

Piispa Sergei laskeskelee, että on toimittanut jumalanpalveluksia eri puolilla Helsingin hiippakuntaa joka viikonloppu – vappua lukuunottamatta. Myös kesä on täynnä tapahtumia: Haminan pyhäkkö täyttää heinäkuussa 185 vuotta ja Lappeenrannassa toimitetaan vanhan Pappilatalon uudelleenvihkiminen niin ikään heinäkuussa, minkä lisäksi praasniekkoja juhlitaan Hangossa, Tapiolassa, Porvoossa ja Uspenskin katedraalissa.

– Iloitsen siitä, että saan toimittaa palveluksia, ja mielestäni olen päässyt jo aika hyvin sisälle piispan jumalanpalveluskaavaan.

Huolehtivaiset seurakuntalaiset ja tuttavat ovat tiedustelleet myös, miten isä esipaimen on järjestänyt ruokahuoltonsa – veljestölle kun ruoka valmistetaan luostarin puolesta. Tosin tiedossa on, että isä esipaimen osaa kokata ainakin maistuvaa kasviskeittoa.

– Onhan se totta, että luostarivuosien aikana tottui menemään valmiiseen pöytään. Kuitenkin kauppojen monipuoliset kasvisruokavaihtoehdot ovat suureksi avuksi etenkin paaston aikana. Täytyy tunnustaa, että valmis annos on helppo työntää mikroon sen sijaan, että alkaisi valmistaa ruokaa itse ihan alusta saakka. Lisäksi minusta tuntuu ehkä vähän hassulta laittaa ruokaa vain yhdelle ihmiselle.

Kiusaaja toimii luostarissakin

Kesäkuun alkupäiviin ajoittuva ”loma” kuulostaa sivullisen korviin kaikkea muuta kuin lomalta: tuskin isä esipaimen oli ehtinyt Valamoon saakka, kun vuorossa oli heti Aamun Koiton haastattelu ja kuvaus sekä PSHV:n varaston inventaario. Isä esipaimenta naurattaa: hän on tottunut siihen, että häntä tarvitaan. Tämä tulee todistettua heti, kun piispa Sergei ennättää ottaa muutaman askeleen luostarin pihamaalla: häntä lähestyy äiti pieni lapsi sylissään ja pyytää siunausta.

Myös igumeni Mikael vilahtaa näkökentässä, joskin hän on kiireinen kriparilaisia opastaessaan. On ilmeistä, että piispa Sergei on saanut luovuttaa rakkaan luostarinsa hyviin käsiin.

– Olen hyvin luottavaisin mielin sen suhteen, että igumeni Mikael hoitaa luostarin ja veljestön asioita hyvin. Onhan hänellä pitkä kokemus jo entuudestaan luostarin varajohtajana ja taloudenhoitajana.

Entä millaisia haasteita isä esipaimen muistaa itse kohdanneensa aloittaessaan Valamon luostarin igumenina?

– Igumeni vastaa viime kädessä aivan kaikesta luostarissa, eli tehtävä on hyvin vastuullinen ja kokonaisvaltainen. Kyseessä on aikamoinen kokonaispaketti, jossa täytyy hallita useita asioita yhtä aikaa, ja joskus joutuu tekemään hyvin nopeitakin päätöksiä. Sitä ei aina uskoisi, koska useimmilla on mielikuva luostarista hiljaisuuden ja rukouksen paikkana – mitä se toki myöskin on. Luostarissa kuitenkin sattuu ja tapahtuu monenlaista: Kiusaaja toimii myös luostarissa ja laittaa kapuloita rattaisiin.

Luostarin johdon vastuita on sittemmin jaettu uudelleen. Nyt esimerkiksi Valamon opiston rehtori hoitaa myös henkilöstöpäällikön tehtäviä. Useimmiten kylmät taloudelliset realiteetit ja henkilöstöasiat ovat hyvin vaikeita yhteensovitettavia.

Ihmeitä matkan varrella

Piispa Sergei on saanut kokea luostarivuosinaan haasteiden ohella myös hyvin mieliinpainuvia tapahtumia, joita me ortodoksit pidämme itsestäänselvästi ihmeinä.

Isä esipaimen kertoo pyydettäessä yhden monista todistamistaan ihmeistä, joka kosketti häntä myös henkilökohtaisesti.

Sattui siis niin, että 26 vuotta sitten pappismunkki Sergei vihki tuttavapariskuntansa avioliittoon Uspenskin katedraalissa – tuolloin oli kyseessä ensimmäinen avioliittoon vihkiminen, jonka hän toimitti.

– Lupasin tulla kastamaan pariskunnan lapset, ja tarjous otettiinkin ilolla vastaan. Sitten kului aikaa, ja aviopari rakensi oman kodin. Kerran taas tavatessamme kysyin, eivätkö he aiokaan hankkia lapsia, ja he kertoivat hyvin surullisina lääkäreiden sanoneen, etteivät he voi saada lapsia. Tämän kuultuani totesin, että Valamossa on kolme ihmeitätekevää Jumalanäidin ikonia, ja alan rukoilla asian puolesta.

Luostariin palattuaan isä Sergei rukoili Jumalanäitiä hänen Konevitsalaisen ikoninsa edessä ja pyysi Taivaan Valtiatarta näyttämään voimansa.

– Avioparille syntyi kolme tytärtä, jotka kaikki kastoin Valamossa. Tämä ihme oli myös henkilökohtaisesti hyvin merkittävä, ja se lisäsi luottamustani Jumalaan entisestään.

Syvältä koskettaneita elämyksiä on muitakin, ja niistä erityisesti kahta isä esipaimen pitää ilmiselvänä johdatuksena siihen, että Valamon oma skeemaigumeni Johannes luettiin pyhien joukkoon 2019.

Ensimmäinen näistä tapahtumista sai alkunsa kutsusta pyhän vanhurskaan Alexis Uginelaisen reliikkien avaamiseen Pariisiin, missä reliikkejä säilytettiin Sainte-Geneviève-des-Bois’n venäläisen hautausmaan kirkossa.

– Hauta-arkku avattiin kirkon kryptassa, ja pyhän luut pestiin veden ja valkoviinin sekoituksella ja huuhdeltiin sitten ruusuveden ja veden sekoituksella, minkä jälkeen reliikit kuivattiin. Seuraavana päivänä reliikit puettiin ja asetettiin reliikkiarkkuun, joka kuljetettiin Jumalansynnyttäjän suojeluksen nunnaluostariin Bussy-en-Othessa.

Toinen vastaava tilaisuus oli Virossa, missä avattiin pappismarttyyrien Mihail ja Nikolai Tarttolaisten hauta-arkut Tarton Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Pyhien hautakammiot oli alun perin muurattu lattiaan.

– Muistan, että toinen ruumis oli maatumaton, ja se oli nostettaessa höyhenenkevyt. Oikea käsi oli säilynyt siunausasennossa, mikä oli hämmästyttävää.

Vastaavasti Suomen ortodoksisen kirkon merkittävimpiä hetkiä elettiin 18. lokakuuta 2019, kun pyhittäjä Johannes Valamolaisen hauta avattiin Valamon luostarin hautausmaalla metropoliitta Arsenin siunauksella. Tuolloin igumeni Sergei oli tiettävästi ainoa Suomessa, joka oli ollut aiemminkin läsnä pyhäinjäännösten avaamisessa ja tiesi entuudestaan, miten tuli toimia.

Ikimuistoisia elämyksiä olivat myös Valamolaisen Jumalansynnyttäjän ja Konevitsalaisen Jumalansynnyttäjän ikonien ristisaatot Venäjälle ja Yhdysvaltoihin, minne tuli kutsu vuonna 2004 Suomessa vierailleelta Amerikan ortodoksisen kirkon (OCA) koko Amerikan ja Kanadan metropoliitta Hermanilta. Arkkipiispa Leon seurueessa matkaan lähti Suomesta kymmenkunta henkilöä, joiden joukossa oli myös Lintulan luostarin edellinen igumenia Marina.

Tuo kerta oli ensimmäinen, kun Valamolaisen Jumalanäidin ikoni koskaan lähti Laatokan tai Heinäveden Valamon ulkopuolelle. Jopa Finnairin henkilökunta oli niin vaikuttunut, että pyhiinvaeltajat saivat säilyttää ikonia henkilökunnan lepohuoneessa mannertenvälisen lennon ajan.

Pyhiinvaellus ulottui New Yorkiin, Pennsylvaniaan ja Alaskaan saakka pyhittäjä Herman Alaskalaisen jalanjäljillä. Vierailu Alaskassa jäi aivan erityisesti piispa Sergein mieleen.

– Pääsimme käymään muun muassa Kuusisaaressa, missä pyhä Herman Alaskalainen kilvoitteli. Kun saavuimme, maisema oli epätodellisen kaunis; kuin olisi astunut sisään satumetsään – ja siellä me kuljetimme Jumalanäidin ikonia.

Saaressa toimitettiin liturgia Sergei ja Herman Valamolaisen rukoushuoneessa.

– Saman matkan aikana ihmettelin, että kuka on tämä pyhä Alexander New Yorkilainen, josta kaikki puhuvat. Itse en ollut moisesta pyhästä ikinä kuullutkaan. Lopulta selvisi, että he tarkoittivat pappismarttyyri Alexander Hotovitskia, joka oli toiminut New Yorkissa kirkkoherrana ennen Helsinkiin tuloaan.

Miliisisaattueessa kohti lavraa

Kun toinen ikimuistoinen matka alkoi Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonin kanssa kohti Pyhän Kolminaisuuden ja Aleksanteri Nevskin lavraa Pietarissa, ikonia kuljettanutta ajoneuvoa saattoivat miliisit niin mennessä kuin tullessakin.

Vuonna 2006 asiasta uutisoineen Aamun Koiton mukaan ikonia kävi kunnioittamassa kaikkiaan 30 000 ihmistä. Rakastettu ikoni vieraili myös Imatralla ja Konevitsan luostarissa, minne ikonia kiirehti kunnioittamaan myös Laatokan Valamon veljestöä. Näin siitä huolimatta, että kaikki heistä eivät hyväksyneet Konevitsan luostarin tapaa toimittaa palveluksia yhdessä uutta kalenteria noudattavan suomalaispapiston kanssa.

– Suomen puolelle palattuamme saimmekin sitten ajella ihan itseksemme, ilman poliisisaattuetta, piispa Sergei muistelee.

Haastattelua tehtäessä käsillä on pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen muistopäivä, ja Heinäveden Valamolla on ollut perinteisesti erittäin läheiset suhteet Konevitsan luostariin. Myös Laatokan Valamoon välit ovat olleet kunnossa ennen sotaa, ja Laatokan Valamon uudelleen avaamisen 30-vuotisjuhlia vietettiin yhdessä.

– Vastaava tuskin onnistuu enää vuosikymmeniin. Pääsiäistervehdykset lähiluostareihin lähtivät normaalisti, mutta tänä vuonna Suomen Posti palautti ne takaisin, koska juuri silloin lopetettiin postin kuljetus Venäjälle pakotteiden vuoksi. Onneksi sähköpostitse yhteys on vielä olemassa.

Piispa Sergei sai tänäkin vuonna kutsun Konevitsan luostarin praasniekkaan.

– Nyt emme voi osallistua siihen (Konevitsan praasniekkaan), koska se voitaisiin tulkita tuen osoitukseksi Venäjän hyökkäyssodalle Ukrainassa – eikä minulla siitä syystä ole haluakaan mennä. Keskustelin asiasta arkkipiispa Leon kanssa, ja hän näki asian samalla tavalla. Uskoakseni he eivät ole tulleet kutsun esittäessään ajatelleeksi nykyistä maailmantilannetta.

Tulehtunutta ilmapiiriä pahentaa ortodoksikristittyjen näkökulmasta entisestään se, että Venäjän ortodoksisen kirkon päämies, Moskovan patriarkka Kirill on asettunut tukemaan näyttävästi Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. Patriarkkaa on nimitetty julkisuudessa jopa presidentti Vladimir Putinin ”alttaripojaksi”.

Piispa Sergei tuntee patriarkka Kirillin jo vuosien takaa, ja arkkipiispa Leo on tuntenut patriarkan vielä paljon pidempään. Oliko siis merkkejä tulevasta näkyvissä jo aiemmin?

– Patriarkka Kirill on toki aina ollut hyvin kansallismielinen, mutta sodan tukeminen tuli suurena yllätyksenä. En usko, että monikaan osasi odottaa sitä häneltä. Päinvastoin tällaisessa tilanteessa odottaisi, että patriarkka tuomitsisi sodan. Valta ei tee ihmiselle hyvää: se turmelee. Patriarkka Kirill on menettänyt kasvonsa kirkkonsa päämiehenä muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen ja lännen kirkkojen silmissä.

– Kirkko on pyhä, mutta kirkon jäsenet – niin piispat, papit kuin maallikot – eivät aina ole pyhiä, vaan syntisiä ihmisiä. Ylpeys ja vallanhimo näkyy nyt Venäjän kirkossa, mikä koituu sille suureksi menetykseksi. Suurin osa Moskovan patriarkaatin seurakunnista sijaitsee Ukrainassa. Lisäksi on käsittämätöntä, että venäläiset pommittavat paitsi viattomia siviilejä, myös omia pyhäkköjään ja luostareitaan.

Ukrainan pääkaupunki Kiova on pyhä paikka niin ukrainalaisille kuin venäläisillekin, koska siellä toimitettiin Kiovan kaste vuonna 988. Näin ollen sekä Ukrainan että Venäjän ortodoksit ovat Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Onufrin sanoin ”nousseet Dneprin kastevedestä”, minkä lisäksi hän on nimittänyt veljessotaa ”Kainin synnin toisinnoksi”.

Metropoliitta Onufrin johtama, näihin päiviin saakka Moskovan patriarkaatin alainen (?) Ukrainan ortodoksinen kirkko on ilmaissut halunsa irrottautua Moskovan patriarkaatista. Osa Ukrainan piispoista on lopettanut patriarkka Kirillin muistelemisen.

– Yksi ratkaisu olisi, että Moskovan patriarkaattiin kuulunut Ukrainan ortodoksinen kirkko liittyisi ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen, pohtii piispa Sergei.

Koettelemuksesta voikin tulla siunaus

Moskovan patriarkaatin toimet ovat herättäneet vastustusta myös Ukrainan rajojen ulkopuolella.

– Myös Liettuassa kymmenkunta ortodoksiappia kieltäytyy muistelemasta patriarkka Kirilliä, ja heidät määrättiin toimituskieltoon. Jää nähtäväksi, voisivatko he liittyä ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon mission kannalta Venäjällä tulisi ymmärtää, että kansankielistä rukous- ja jumalanpalveluselämää pitää tukea, koska muuten se ei pääse kehittymään.

Vaikka maailmantilanne näyttää huolestuttavalta, piispa Sergei tarkastelee nykytapahtumia suuremmassa mittakaavassa.

– Elämme nyt kaikkinensa koettelemusten aikaa.

Hän muistuttaa kuitenkin, että kirkkojen väliset suhteet ovat vaihdelleet vuosien ja vuosisatojen saatossa hyvinkin merkittävästi: vihanpitoa on seurannut suvantokausi ja suoranainen suhteiden kukoistus.

Tuhannen taalan kysymys kuuluu, voiko Suomen ortodoksinen kirkko joskus palauttaa suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.

– Emme ainakaan niin kauan kuin sota kestää. Kuitenkin sota loppuu ennemmin tai myöhemmin, ja sitten on aika arvioida tilanne uudestaan. Surullista, koska kyseessä on maailman suurin ortodoksinen kirkko. Kuitenkin kaikessa onnettomuudessakin on muutoksen mahdollisuus – jopa entistä parempaan suuntaan. Kuka tietää, jos Ukrainassa sota johtaisi lopulta sikäläisten ortodoksien yhdistymiseen? Jumalalle kaikki on mahdollista.

Juttua muokattu 1.7. klo 10:14 korjaamalla kirjoitusvirhe ja poistamalla toistot.

Ortodoksisen teologian opiskelija Miika Immonen toteuttaa pro gradu -tutkielman mielenterveyden häiriöistä Suomen ortodoksisen kirkon piirissä sielunhoidon ja katumuksen mysteerion yhteydessä. Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni on antanut siunauksensa tutkielman tekemiseen. Pro gradu -tutkielman aineistoa kerätään verkossa olevan kyselylomakkeen avulla. Kysely on avoinna elokuun loppuun asti.

Pro gradu -tutkielma toteutetaan tutkimuseettisten periaatteiden mukaisesti. Tutkimusaineistoa käsitellään luottamuksellisesti lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Tutkija voi hyödyntää tässä tutkimuksessa kerättyjä tietoja myöhemmin jatkotutkimukseensa tai pastoraalityön kehittämiseen ortodoksisen kirkon piirissä.

Kyselyn täyttämiseen menee aikaa vastaajan mukaan 15–30 minuuttia. Kyselyssä on ensin taustakysymyksiä, seuraavaksi väittämiä ja lopuksi avoimia kysymyksiä. Kysely on jaettu seitsemälle sivulle. Vastaamisen voi tarvittaessa keskeyttää ja jatkaa myöhemmin. Jatkamiseen tarvittavan linkin saa klikkaamalla ”Tallenna ja jatka myöhemmin” -nappia.

Kyselyyn pääsee vastaamaan elokuun loppuun asti tämän linkin kautta: https://link.webropolsurveys.com/S/12CD13F225B30006 (Avaa uuden sivuston)

Aamun Koiton valokuvakilpailuun toivotaan kesäisiä kuvia, joissa ovat aiheena luonto, luontokappaleet tai jokin kesäinen kirkollinen tapahtuma, kuten praasniekka – ja tällöinkin luontoaiheen toivotaan olevan vahvasti läsnä.

Kilpailu alkaa Herran edelläkävijän, Johannes Kastajan syntymän muistopäivänä 24. kesäkuuta, ja valokuvia voi lähettää aina 26. elokuuta saakka. Kisan voittaja sekä kärkisijoille yltäneet julistetaan Aamun Koiton verkkosivuilla ja sosiaalisen median kanavissa  kirkkovuoden alkaessa 1. syyskuuta. Kyseinen päivä on myös ekumeenisen patriarkan siunaama luomakunnan päivä.

Kuvia voi lähettää osoitteeseen aamunkoitto@ort.fi, ja kuvakilpailun satoa voidaan julkaista Aamun Koiton verkkolehdessä ja some-kanavissa pitkin kesää jo ennen kisan ratkeamista. Samoin kuvia voidaan julkaista myöhemmin lehden verkko- ja printtiversioissa samoin kuin Suomen ortodoksisen kirkon ort.fi -sivuilla.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja, jotka liittyvät ortodoksisuuteen. Kirjapalkinnon saavat myös kolmen kärkeen yltäneet osallistujat.

Laitathan kuvan mukana viestiisi kuvaajan nimen, osoitteen sekä tiedon siitä, missä ja milloin kuva on otettu – ja jos kuvassa esiintyy tunnistettavissa olevia henkilöitä, myös heidän nimensä. Huomaathan, että kuvassa tunnistettavasti esiintyvien henkilöiden kuvaamiseen täytyy kysyä lupa etukäteen.

Aamun Koitto toivottaa mukavia kuvaushetkiä ja onnea kisaan!

Pääkuva ylhäällä: Isä Aleksej Sjöberg vihmoo mallikelpoisesti käyttäytyvää lemmikkiä Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Nikolaoksen kirkon edustalla Tampereella.