Arkkipiispa Leon uusi runoteos käsittelee nykyajan ilmiöitä
Runokokoelman teemoja ovat muun muassa ympäristökysymykset ja elämänfilosofiset pohdinnat. Läsnä ovat myös usko, toivo ja rakkaus.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Kuva: Marc Sabat
Arkkipiispa Leon uusimpien runojen tematiikka liikkuu paljolti nykyajan päivänpolttavissa kysymyksissä ja jopa uhkakuvissa – mutta myös kestoaiheet usko, toivo ja rakkaus ovat yhä läsnä. Teos sisältää myös aiemmista kirjoista tuttua, elämänfilosofista pohdintaa.
Damaskoksen pronssinen leijona -runokokoelma on ensimmäinen teos, jonka arkkipiispa on julkaissut siviilinimellään Leo Makkonen. Runoteoksessa nousevat esiin muun muassa ekologia, ilmastonmuutos, tiedonvälitys, lasten ja nuorten mielenterveysongelmat sekä pakolaisuus:
”Syyriasta Turkin puolelle tuleva
ja Eurooppaan pyrkivä tietää miten toimia
ensin on mentävä istumaan teehuoneeseen
tilattava teetä ja odotettava
että joku tulee ja tarjoaa seuraa
onko mikään uhri liian suuri
matkalla pelastukseen?”
Myös isä esipaimenen kanta loputtomaan kuluttamiseen tulee ilmi selvin sanoin:
”Korjaaminen on muka liian kallista.
Köyhempänä aikana oli varaa jotain korjatakin.
Ristiriitaista repimistä taitavat vaatia vain kertakäyttökapitalismin rattaat.”
Paikallisväriä tuovat piipahdukset Hagia Sofiassa ja Damaskoksessa, mistä pronssinen leijonakin on peräisin. Ahdistavien kysymysten äärellä isä esipaimen antaa tilaa myös lukijan omille pohdinnoille.
Runoteos sisältää vakavien aiheiden lisäksi myös pieniä, arkisia hetkiä, jolloin lukija pääsee esimerkiksi kurkistamaan ikkunasta ulos ensilumen sataessa ja tarkkailemaan pihapiirin tapahtumia.
Entisistä teoksista tuttua on myös henkilökohtaisempi häivähdys muutamassa runossa, joiden perusvire on lämpimän haikea, ehkä surumielinenkin. Nämä runot löytyvät teoksen loppupuolelta.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on julkaissut aiemmin muun muassa kymmenen runoteosta suomeksi ja karjalaksi. Icasos-kustantamo on julkaissut teokset myös äänikirjoina.
Leo Makkonen, Damaskoksen pronssinen leijona. Icasos 2022.
Arkkipiispa Leon runoteokset:
Muistelmat – Mustelmat 1 (2014), ääni- ja e-kirja (2021)
Tehtävä Roomassa – Ruado Riimas (2014), äänikirja (2021)
Selfie (2015), äänikirja (2021)
Metsätähti ja mies joka metsään lähti – Meččutiähti da mies kudai meččäh lähti (2015), äänikirja (2021)
Auringolla – Päivüpastos (2016), äänikirja (2021)
Muistelmat – Mustelmat 2 (2017), ääni- ja e-kirja (2021)
Katso eteesi, ylös ja korkealle – Kačo edeh, üläh da korgiel (2017), äänikirja (2021)
Kun usva häviää – Konzu sumu hälvenöü (2018), äänikirja (2021)
Luulen tuulen tulevan – Uvvet tuulet tullah (2019), äänikirja (2021)
Damaskoksen pronssinen leijona (2022)
Lasten runoteokset:
Luontokuvia lapsille – Luondokuvat lapsih näh (2015), äänikirja (2021)
Metropoliitta Panteleimon: Näistä hengellisistä kirjoista en luovu
Metropoliitta Panteleimon listasi Aamun Koiton lukijoille ne hengelliset teokset, jotka ovat hänelle erityisen tärkeitä – jos Raamattua ei lasketa. ”Sen paikka on luonnollisesti jokaisessa kristityssä kodissa ja myös kunniapaikalla”, isä esipaimen kirjoittaa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Metropoliitta Panteleimon | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Radiossa on vuosien ajan ollut kuunneltavissa ohjelma Näistä levyistä en luovu. Haastateltavan mielimusiikkia siinä kuunnellaan ja samalla asianomaisen aiheeseen liittyviä muistoja. Ohjelma on suosittu.
Mitä, jos hieman muuttaisimme tuon ohjelman nimeä ja itsekukin pohtisimme: mistä hengellisistä kirjoista emme luovu? Asia on ajankohtainen. Kaupunkiasuminen yleistyy, ja sitä myöten yleistyvät myös pienet asunnot. Tilaa on entistä vähemmän, ja toisaalta kirjoja ilmestyy yhä enemmän, myös hengellisiä, mikä sinänsä on hyvä. Mutta joskus tila yksinkertaisesti loppuu.
Mistä hengellisistä kirjoista minä henkilökohtaisesti en luopuisi? Jätän Raamatun, Kirjojen kirjan, tässä sivuun. Sen paikka on luonnollisesti jokaisessa kristityssä kodissa ja myös kunniapaikalla, mutta muut? Valikoin tähän kolme teosta, vuosien mukana rinnalla kulkenutta, yksi paksumpi ja kaksi muuta, ohuempia kirjasia.
Valamon vanhuksen kirjeitä
Valamon vanhuksen kirjeitä ilmestyi suomen kielellä vuonna 1976. Uuden Valamon kirkkoa rakennettiin parhaillaan, oli menossa eräänlainen ”Valamo-buumi”. Kirkko kohosi luostarin ystävien avulla ja innoituksella, samanaikaisesti vanha veljestö oli jo miltei kokonaisuudessaan ajan rajan tuolla puolen.
Nyt meille kuitenkin annettiin mahdollisuus kuulla Valamon isien ääntä ja opetusta, luostarin rippi-isän, skeemaigumeni Johanneksen suulla. Painosta tuli hänen rippilapsilleen kirjoittamien kirjeiden kokoelma, joka siitä lähtien on ollut niin näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin lukuisten muiden, innoittajana ja ohjaajana uskonelämän tiellä. Isä Johanneksen opetus perustuu Raamattuun ja kilvoittelija-isien opetuksiin. Se on yksinkertaista ja korutonta ja mikä tärkeää: siinä heijastuu kaitsijan hellä huolenpito kaittavaa kohtaan.
Isä Johanneksen, nyt pyhien kirkkauteen kohotetun pyhittäjä Johanneksen, opetuksista ehkä keskeisin liittyy elämäntien ristin kantamiseen. Hän ottaa opetukseksi tapauksen omasta elämästään. Vuonna 1921 isä Johannes lähetettiin Valamosta kaukaiseen pohjoiseen Petsamoon luostarin johtajaksi. Kilvoittelijatoverit Valamossa neuvoivat häntä kieltäytymään, koska ”saat siitä ristin”. Petsamoon matkaajan näkemys oli toinen, ja sopii myös meille muistettavaksi: ”Emme me tiedä, milloin ja missä muodossa Herra antaa ristin.”(kirje 79) Eli ristiä ei voi paeta, se täytyy ottaa vastaan ja samalla uskoa, että sen meille laskenut antaa myös voimia taakan kantamiseen.
Vaeltajan kertomukset
Uskonnollisen kirjan ei tarvitse olla ikävä eikä kuiva, kuten usein ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä siitä on vaikkapa kirjanen Vaeltajan kertomukset, jota mielellään suositellaan Valamon vanhuksen kirjeiden ohessa ortodoksisuudesta kiinnostuneille luettavaksi.
Vaeltajan mukana lukija lähtee hänen kerallaan seikkailuun Vanhan Venäjän kyliin ja metsiin, rahvaan ja herrasväen, jopa rosvojen, pariin. Keskeinen teema kirjassa on Jeesuksen rukous, jonka vaeltaja haluaa oppia ja jonka oppimiseen myös lukija saa ohjeita. Vaeltaja oppii lyhyen rukouksen – Herra, Jeesus Kristus, jumalan Poika, armahda minua syntistä – ja toistaa sitä vieläpä tuhansia kertoja päivässä. Kulkija saa siitä iloa ja lohdutusta, voimaa kovin niukkaan ja vaatimattomaan elämäänsä.
Lukija tempautuu helposti vaeltajan mukaan, ehkäpä innostuu hänen laillaan Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen, odottaa sen mukana tulevia, kirjassa esitettyjä ihmeellisiä kokemuksia ja sitten pettyy.
Pyhittäjä Johannes Valamolainen, itse rukouksen harrastaja ja sen tuntija, muistuttaa, että Vaeltaja on erityistapaus eikä hänen esimerkkinsä ole noin vain siirrettävissä meidän tavallisten tallaajien elämänkulkuun. Hengellisessä elämässä ei ole sijaa ”hyppäyksille”, vaan sydän on ensin puhdistettava synnistä ja liasta, ennen kuin Jumalan armo sinne asettuu. Tämä edellyttää työtä ja vaivaa, kaikenlaista epämukavuutta, ja ennen kaikkea nöyrää mieltä.
Mutta kiintoisa tuo yhteinen matka vaeltajan mukana on. Elämän koko kirjo tulee siinä elävästi mukana, jopa niin, että kirjaa myöhemmässä vaiheessa sensuroitiin. Vaeltajan jouduttua eroottisten tuntemusten valtaan lakkaamaton rukous hänen sydämessään keskeytyi. Tämän kiusauksen kertominen oli tuolloin, yli sata vuotta sitten, liian uskaliasta, mutta nyt elämme vapaamielistä aikaa. Uusissa suomenkielisissä versioissa myös tämä totuus on tuotu esille – ja aivan syystä.
Hengen korkeuksissa
Jos kirjahyllyssä on vaikka kuinka tiukkaa, aina sinne mahtuu vielä kirjanen, melkeinpä vihkonen nimeltään Hengen korkeuksissa. Ulkoisesti vaatimaton opus ilmestyi vuonna 1984 ja on Valamon kirjakerhon varhaisia tuotteita. Siinäkin kuljetaan rukouksen maailmassa, sen harjoittajia etsien ja heistä oppia saaden. Kirjailija-journalisti Sergei Bolshakoff kokosi teoksen omista lapsuusmuistoistaan vallankumousta edeltävältä Venäjältä ja myöhemmiltä matkoiltaan niin Athos-vuorelta kuin 1930-luvun Eestin Jurjevista. Suomessa hän vieraili Uudessa-Valamossa ja Keiteleen Hiekassa sekä Nerkoojärvellä Kuopiosta pohjoiseen.
Rouva Nina Miettinen (os. Kasanko) oli yksi kaukaisen vieraan keskustelukumppaneista. Hänen miehensä oli Kesko-yhtymän johtajia ja perheen kesäpaikka Nerkoojärven äärellä ”synkän metsän kätkössä, hiljaisen järven rannalla”. Siellä Nina Nikolajevna käy vieraansa kanssa keskustelua myöhäisenä kesäiltana. Keskustelun aiheena on elämän vaikeuksien kantaminen.
Valamon isä Johannes on opastanut Ninaa tämän vaikeina aikoina. Opastettava on valitellut elämän kovuutta ja hänelle annetun ristin vaikeutta. Vanhus on toistanut vanhan kertomuksen ristin suuruudesta valittaneesta. Tälle annettiin mahdollisuus vaihtaa risti pienempään ja hän valitsikin, otti kaikkein pienimmän tarjotuista ja sai tietää, että se olikin hänen oma ristinsä. ”Minun täytyy sanoa, että vanhus oli oikeassa”, Nina Nikolajevna vastasi. Hän muisteli myös oman tätinsä opetusta, kuinka ”Elämässä ei pääse murheita pakoon, täytyy vain omata kärsivällisyyttä, rukoilla ja odottaa. Herra osoittaa aikanaan oikean tien.”
Sergei Bolshakoffin kirja koostuu kahdestatoista kertomuksesta, haastattelusta rukouksen harrastajien kanssa. Vaikuttavan lisän teksteihin tuovat hienot luonnon kuvaukset kuin Jumalan kunnian ihmeellisenä ilmestyksenä. Nerkoojärven maisemaa kuvataan kesäpäivän valon vaihtelussa: ”Aamulla järvi oli auringonnousun hämyssä tummansininen, aamuruskossa ruusunpunainen, sen jälkeen keltainen, sitten punainen, sinipunainen ja lopuksi musta.”
Aavan Nilakkajärven äärellä Keiteleellä Sergei Bolshakoff taas oli todistamassa, kuinka ”valkeat pilviharsot lipuivat sinisellä taivaalla. Aurinko oli laskemassa. Suorien mäntyjen pitkät rungot loistivat kultaisten kynttilöiden tavoin auringonlaskun säteissä. Vihreiden metsien keskellä lepäävä järvi oli kokonaan laskevan auringon kultaama ja toi mieleen sädehtivän peilipinnan. Kaikkialla vallitsi kaukaisen pohjolan hiljaisuus.”
Laita hyvä kirja kiertämään
Mitä sitten tehdä hengellisille teoksille, joille ei kodissa yksinkertaisesti enää tilaa löydy? On useita vaihtoehtoja. Tärkeintä on, ettei niitä tuhota. Parasta olisi lahjoittaa kirjat sellaiselle, joka on niistä kiinnostunut tai luovuttaa ne oman seurakunnan kirjastoon.
Yksi mahdollisuus on viedä teokset luostareiden kirpputoreille. Esimerkiksi Lintulan myymälässä on sinne lahjoitettu oiva valikoima ortodoksista kirjallisuutta. Vielä on mahdollista viedä kirjat kirja-antikvariaattiin, koska siellä niistä ollaan kiinnostuneita ja siellä niistä myös maksetaan.
Hyviä lukuhetkiä hengellisen kirjallisuuden parissa!
Kirkon vastaava tiedottaja Maria Hattunen valittiin vuoden työntekijäksi
Maria Hattunen toimii paitsi Suomen ortodoksisen kirkon vastaavana tiedottajana, myös Aamun Koitto -lehden toimitussihteerinä ja katekumeeniopettajana.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Maria Hattusen oma albumi
Ortodoksisen kirkon työntekijät (OKT) ry. julkaisi tiedon vuoden 2021 työntekijän valinnasta torstaina 13. lokakuuta. Vuoden työntekijäksi valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vastaava tiedottaja, kirkkomme julkaiseman Aamun Koitto -lehden toimitussihteeri ja katekumeeniopettaja, TM, FM Maria Hattunen Tampereen ortodoksisesta seurakunnasta.
– Olen valinnastani hyvin yllättynyt sekä liikuttunut. Me viestijät olemme kirkon pienin ammattiryhmä – meitä on koko kirkossa vain neljä. Teemme hyvin tiivistä yhteistyötä keskenämme ja siksi koen, että tämä täysin sanattomaksi vetävä huomionosoitus on kannustava kiitos meille kaikille, Maria sanoo.
Ortodoksisen kirkon työntekijät ry:n hallitus palkitsee vuosittain vuoden työntekijän. Kaikki kirkon ja seurakuntien työntekijät voivat tehdä ehdotuksia yhdistyksen hallitukselle. Ehdolla olevista hallitus valitsee vuoden työntekijäksi henkilön, jonka ehdokkuudelle on esitetty parhaat perustelut.
OKT ry:ltä saatujen tietojen mukaan Maria Hattunen on ollut jo aiemminkin ehdolla vuoden työntekijäksi, joten hänen merkittävä panoksensa kirkkomme hyväksi on tunnustettu jo pitkään.
Perusteluissa mainittiin paitsi Marian koulutustausta, myös pitkäaikainen kokemus kirkon työstä. Lisäksi tuotiin esiin Marian omistautuminen kirkolle sekä aktiivinen osallistuminen oman seurakunnan toimintaan muun muassa katekumeenien opettajana.
Perusteluissa todettiin myös, että Maria on inspiroiva, erittäin ammattitaitoinen ja idearikas yhteistyökumppani, joka on laajasti verkostoitunut ympäri Suomen. Erityisesti arvostettiin hänen tapaansa miettiä joka tilanteessa kirkon etua sekä ratkaisukeskeistä ja luovaa ajattelua haasteiden kohdatessa.
Tämä kaiken voi myös jutun laatija allekirjoittaa suurin kirjaimin.
Iäti muistettavan ja suuresti rakastetun hengellisen opettajan äiti Kristodulin ääni kuuluu jälleen. Lintulan luostari julkaisee lähiaikoina 415-sivuisen sivun paketin hänen päiväkirjamerkintöjään, jotka kattavat hänen nuoruutensa ja Kreikan luostarivuodet.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Serafim Seppälä | Kuva: Lintulan luostari
Erinomaisen kirjan tunnistaa siitä, että sitä ei malta olla lukematta. Kun sain KristodulinPäiväkirjojen käsikirjoituksen katsottavakseni, tartuin siihen kesken muiden töiden vilkaistakseni hieman, miltä teksti näyttää. Aamuyöstä huomasin, että koko paketti tuli luettua lähes yhtä soittoa.
Nunna Kristoduli aloitti päiväkirjan pitämisen 11-vuotiaana (1957) ja jatkoi merkintöjen tekemistä aina Suomeen siirtymiseensä (2001) saakka. Lähiviikkoina Lintulan luostari julkaisee Päiväkirjat, joka on kooste valtavasta materiaalista. Julkaisusta on jätetty pois kohtia, jotka Kristoduli itse on yliviivannut, vuosittain toistuneita kirkkovuoden tapahtumien kuvauksia, muistiinpanoja yhteiskunnallisista aikalaistapahtumista (kuten Irakin sodasta) sekä muiden ihmisten yksilönsuojan piiriin kuuluvia asioita.
Jäljelle on jäänyt oleellisin sisältö. Lopputulos on avoin ja rehellinen tilitys, jossa kiteytyy kaikki se, mitä tapahtuu, kun huippuälykäs ihminen alkaa elää syvimmän ja korkeimman kaipauksen mukaan ja seurata sen viitoittamaa tietä.
Nunna Kristoduli kilvoitteli myös Bytouman luostarissa Kreikassa.
Lopputulos on avoin ja rehellinen tilitys, jossa kiteytyy kaikki se, mitä tapahtuu, kun huippuälykäs ihminen alkaa elää syvimmän ja korkeimman kaipauksen mukaan ja seurata sen viitoittamaa tietä.
Päiväkirjat on antoisaa luettavaa usealla tasolla. Ensinnäkin teoksessa valottuu eloisia tuokiokuvia Suomen kirkon lähihistoriasta ja Kreikan kirkon elämästä. Kirjan sivuilla seikkailee tai vähintäänkin vilahtelee tuttuja hahmoja Mitro RevostaVeikko Purmoseen ja igumenia Marinasta Petros Sasakiin.
Toiseksi teksti piirtää yksilön kehityskaaren savolaisesta pikkutytöstä kaikkien tuntemaksi hengelliseksi äidiksi. Tässä prosessissa yhden ihmisen vaikutus oli huomattava. Päiväkirjan sivuilla välkkyy erikoislaatuinen syvähenkinen hengellinen suhde arkkipiispa Paavaliin, jonka pyhyys oli Kristodulille ilmeistä.
Kolmanneksi päiväkirjoissa välittyy realistisesti ja syvällisesti, millaista oli elämä kreikkalaisessa luostarissa. Kreikkalainen luostarikirjallisuushan on yleensä laadittu idealistisesti keskittymällä pyhiin ihmisiin ja ihmeisiin – siis poikkeuksellisiin ilmiöihin. Kristodulin päiväkirjoissa sen sijaan esiin pääsee myös luostarin arki vaikeuksineen, mutta samalla kaiken läpäisee polttavan syvä kaipaus yhä puhtaampaan hengelliseen kokemukseen. Arkisten ankeuksien ja hengellisen kaipauksen välinen jännite on asia, jonka jokainen luostariin menevä ajattelukykyinen idealisti kokee voimakkaasti.
Uutuuskirjan teksti piirtää yksilön kehityskaaren savolaisesta pikkutytöstä kaikkien tuntemaksi hengelliseksi äidiksi, nunna Kristoduliksi.
Päiväkirjat on mielestäni Kristodulin julkaistuja kirjoja antoisampaa luettavaa. Molemmissa on puhtaita hengellisiä näköaloja, mutta päiväkirjoissa kaikupohjaa on enemmän, koska hengellisyys asettuu juurevammin arkisten murheiden ja inhimillisten heikkouksien kontekstiin. Tästä syystä kirja on rohkaiseva ja innoittava. Esimerkiksi nuoren Kristodulin ensiyritys luostarielämään päättyi epäonnistumiseen yllättävästä syystä: nuoren idealistin mielenterveys alkoi horjua olosuhteiden vaihtuessa. Nyt tämä tuntematon vaihe on kaikkien luettavissa (lyhyesti tosin), ja tieto kasvamisesta tällaisten vaikeuksien ylitse voi koitua monille hyödyksi.
Arkisten ankeuksien ja hengellisen kaipauksen välinen jännite on asia, jonka jokainen luostariin menevä ajattelukykyinen idealisti kokee voimakkaasti.
Kristodulin teksti on yksinkertaista ja helppolukuista mutta aidosti syvällistä. Esimerkkinä voisi mainita hänen huomionsa hengellisen ilon jakamisen vaikeudesta: ”Jos murheita sattuu, löytyy myötätuntoisia lohduttajia – onhan kaikilla enemmän tai vähemmän kokemusta murheista. Mutta hengellistä iloa voivat vain harvat ymmärtää.” Tähän voi vain lisätä toivomuksen: kunpa kaikki kirkolliset johtajat käyttäisivät muutaman päivän sen miettimiseen, mistä syistä hengellinen ilo voi jäädä kirkollisissa piireissä tai luostareissa lähes tuntemattomaksi ilmiöksi.
Nunna Kristoduli ja arkkipiispa Paavali yhteiskuvassa Bytouman luostarin sisariston kanssa.
Itselleni päiväkirjojen suurin yllätys oli teini-ikäinen Kristoduli. Niin huolenaiheiltaan kuin sanalliselta ilmaisultaan äänessä on hämmästyttävän kypsä kirjoittaja. Hän kyllä tunsi arkuutta ja epävarmuutta kuten kuka tahansa teini, mutta osasi analysoida ominaisuuksiaan tarkkanäköisesti ja rauhallisesti. Hän arvioi itseään kypsästi, kuin etäältä. Jopa hengellinen kokemus ja ymmärrys oli jo tuolloin varsin kirkas. Itse asiassa 15-vuotiaan neidon ihanteet, päämäärät ja ilmaisutapa olivat hyvin samanlaiset kuin sillä Kristodulilla, jonka itse opin tuntemaan 40 vuotta myöhemmin. Hänen äänensä on helppo tunnistaa jo kirjan ensilehdiltä.
Kreikan luostarivuosinaan Kristoduli tuli tietoiseksi siitä, että päiväkirjat voisivat päätyä muiden luettavaksi. Tämä oli omiaan kohentamaan ilmaisun laatua entisestään.
Lukijan kannattaa tarkkailla tekstin ohella myös päivämääriä. Julkaistujen merkintöjen väliin jää usein kuukausien tauko: tapahtumat luostarissa eivät tietenkään edenneet niin nopsaan kuin kirjan lukijasta voi tuntua. Päivämääriä tarkkailemalla voi myös arvioida poisjätetyn tekstin määrää, sillä tietojeni mukaan Kristoduli teki päiväkirjamerkintöjä melkoisen säännöllisesti.
Kirjassa on myös jokunen kohta, joihin ilkeämieliset väärinymmärtäjät voinevat tarttua. Toiset voivat arvostaa ilmaisun rehellisyyttä ja vilpittömyyttä. Joitakuita kiinnostanevat ne kohdat, joissa hän näyttää aavistaneen ennalta joitain tulevia tapahtumia. Jokaiselle jotakin!
Kirjojen ja varsinkin hengellisten kirjojen laatu on suhteellinen asia. Eri ihmiset pitävät erilaisista kirjoista ja saavat niistä erilaista hyötyä elämän eri vaiheissa. Itse voin sanoa, etten muista lukeneeni mitään suomalaista ortodoksista kirjallisuutta, joka olisi ollut oleellisesti antoisampaa kuin nunna Kristodulin Päiväkirjat.
Ole iäti muistettu, Kristuksen palvelijatar, autuas äitimme Kristoduli! Ja tämän lukupaketin jälkeen varmasti oletkin.
Nunna Kristoduli. Päiväkirjat. Toimittaneet Marja Lampi ja Riitta Lampi. Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari 2022. 415 s.
Tulossa kaksi julkistamistilaisuutta
Lintulan luostari ja Lintulan luostarin ystävät ry järjestävät myös kaksi kirjanjulkistamis- ja esittelytilaisuutta:
Kuopiossa tiistaina 8.11. klo 17.30-18.30, paikka ortodoksisen seurakunnan seurakuntasali (Snellmaninkatu 8). Mukana metropoliitta Arseni, kirjan toimittajat Marja ja Riitta Lampi sekä nunna Ksenia.
Helsingissä lauantaina 12.11. klo 14-16, paikka ortodoksisen seurakunnan seurakuntasali (Unioninkatu 39, sisäpiha). Kirjasta kertovat sen toimittajat Marja ja Riitta Lampi. Pappismunkki Damaskinos puhuu aiheesta ”Äiti Kristoduli ja Kreikan luostarielämän renessanssi 1970-luvulla.”
Molemmat tilaisuudet ovat avoimia yleisölle. Tervetuloa!
Teoksen on määrä olla saatavilla Helsingin kirjamessuilla27–30.10.
Pappismunkki Serafim Seppälä. Kuva Aija Sailamäki
Isä Serafimin oma teos ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi
Teksti: Maria Hattunen
Vuoden kristillinen kirja 2022 -kilpailun finalistit julkistettiin Turun Kirjamessuilla lauantaina 1. lokakuuta. Kisaan lähetettiin yhteensä 43 teosta, josta esiraati valitsi kuusi finalistia.
RIISAn kokoelmiin kuuluu piispa Aleksanterin kirkollisia arvoesineitä sekä valokuvia ja kirjeitä. Yksi näistä on Sortavalassa valmistettu kotkamatto. Se annettiin lahjana Viipurin piispa Aleksanterille hänen intronisaatiotaan varten 21. syyskuuta 1935.
Suojärvellä syntynyt piispa Aleksanteri (Karpin, 1883–1969) oli Suomen hiippakunnan ensimmäinen kotimainen piispa. Hänen vihkimyksensäkin oli historiallinen, koska se suoritettiin Suomessa Sortavalan katedraalissa, eikä kuten aiemmin Pietarissa tai Konstantinopolissa.
Sortavalassa toimi 1930-luvulla aktiivinen Tiistaiseuran alainen kirkkopukutoimikunta (1928–39). Toimikunnan jäsenet vastasivat kirkkotekstiilien hoidosta ja osallistuivat lisäksi kansallisen kirkkotekstiilitaiteen luomiseen. Moskovan patriarkaatista irtautumisen jälkeen Suomen ortodoksit hakivat omaa kansallista identiteettiään. Arkipiispa Herman toivoi seurakuntien naisten valmistavan tekstiilejä, joista ”välittyisi elävä harrastus, kansalliset piirteet sekä käsillä tehty työ”. Sortavalan kirkkopukutoimikunta vastasi arkkipiispan toiveeseen ja valmisti kansallistamisen hengessä suomalais-karjalaisia tekstiilejä kirkon käyttöön.
Villalangoilla ristipistoin kirjottu, 63 x 115 senttimetrin kokoinen kotkamatto on nykyään esillä RIISAn kokoelmanäyttelyssä. Kirkkoväelle tutut piispallisissa palveluksissa käytettävät kotkamatot ovat pieniä ja pyöreitä. Piispaa vihittäessä käytetään kuitenkin suurempaa, suorakaiteen muotoista mattoa. Piispa Aleksanterin kotkamaton alareunassa näkyy Viipurin kaupunkimaisema rakennuksineen. Kaupungin yläpuolella on ruskeasävyinen kotka siivet avattuina sinisävyisellä, pilvisellä taivaalla. Maton reunoja kiertää tyylitelty punamusta meander-ornamentti. Alhaalla keskellä on kuvio, jossa on päällekkäin kirjaimet W ja H. Ne viittaavat Viipurin hiippakuntaan.
Piispa Aleksanterille lahjoitetun kotkamaton suunnitteli ylidiakoni Leo Kasanskij (myöh. Kasanko) ja sen kirjoi kirkkopukutoimikunnan jäsen rouva Vera Kasanskij.
Piispa Aleksanteri oli kaitsenut Viipurin hiippakuntaa viisi vuotta, ennen kuin tuli aika lähteä evakkoon. Sodan jälkeen hän asettui Helsinkiin, ja hänestä tuli Helsingin hiippakunnan piispa. Esipaimen nukkui kuolonuneen vuonna 1969. Kirkkomme muistaa piispa Aleksanteria hänen kuolinpäivänään 13. lokakuuta.
Palveli kirkkoa kuolemaansa asti
Vuonna 1883 syntynyt piispa Aleksanteri (Karpin) palveli kirkkoamme pitkään ja jatkoi työtään kirkon hyväksi kirjaimellisesti kuolemaansa asti. Hän kuoli rauhallisesti keinutuolissaan kirkollishallituksen lounastauolla 13.10.1969.
Ennen sotia Aleksanteri toimi Annantehtaan seurakunnan kirkkoherrana Suojärvellä. Hän puolusti lujasti kirkolliskokouksen päätöstä uuteen ajanlaskuun siirtymisestä.
Vuonna 1930 leskeksi jäänyt Aleksanteri toimi Sortavalan pappisseminaarin opettajana vuodesta 1933 vuoteen 1935, jolloin hänet valittiin Viipurin piispaksi. Piispaksi vihkimisen Sortavalan katedraalissa toimittivat arkkipiispa Herman, Tallinnan ja koko Eestin metropoliitta Aleksanteri ja Petserin luostarin johtaja arkkipiispa Nikolai 21.9.1935. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun itsenäisessä Suomessa toimitettiin ortodoksisen piispan vihkiminen, sillä aiemmat vihkimiset oli toimitettu joko Venäjällä tai Konstantinopolissa.
Sotien jälkeen piispa Aleksanteri asettui Helsinkiin ja hänestä tuli vastaperustetun Helsingin hiippakunnan ensimmäinen piispa. Hänet tunnettiin ahkerana ja arvostettuna ortodoksisen perinteen ja hengellisyyden tulkkina. Tästä todistaa myös hänen kirjallinen tuotantonsa, johon voi tutustua teoksissa Uskon portilla ja Ikkuna iäisyyteen.
Rakastetun esipaimenen hautauksen toimittivat arkkipiispa Paavali ja apulaispiispa Johannes yhdessä. Hautauspalvelukseen osallistui 40 pappia ja diakonia sekä suuri joukko rippilapsia ja seurakuntalaisia.
Piispa Aleksanteri on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle.
Pääkuva ylhäällä: Vihkimisen toimittivat arkkipiispa Herman, Tallinnan ja koko Eestin metropoliitta Aleksanteri sekä Pihkovan Petserin luostarin johtaja piispa Nikolai. RIISAn valokuva-arkisto.
Kirjoittaja Ilona Pelgonen on RIISAn amanuenssi.
Juttua muokattu 12.10. klo klo 09:35 lisäämällä kuvaus piispa Aleksanterin elämästä.
Diakoniatyöntekijä Katja Vilponiemi: Armolahja on siunaus, jonka saa tuoda esiin
Diakoniatyöntekijä Katja Vilponiemi pohtii kirjoituksessaan armolahjaa. ”Sana itsessään kuulostaa helposti niin ylevältä – olisiko minullakin muka sellaisia jaettavaksi?”
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Katja Vilponiemi | Kuva: Esko Jämsä
On varmasti erilaisia käsityksiä siitä, millainen lahja on armosta saatu – sellainen, joista Raamatussakin kerrotaan – ja millainen muuta lahjakkuutta. Ajattelipa asiaa miten tahansa, jokaisella on lahjoja ja osaamista. Armolahja on kääntynyt Raamatussa kreikan sanasta kharisma, jota on käytetty siellä paitsi hengellistä lahjaa kuvaavassa, myös laajemmassa, tavanomaista materiaalistakin lahjaa tarkoittavassa merkityksessä. Varsinaisen armolahjan voisi ehkä ajatella olevan jotakin sellaista, joka pyhittyy, kun lahjaa käyttää ja kehittää sinnikkäästi ja puhtaasti Jumalan kunniaksi. Monesti tämä tapahtuu vastoinkäymisten ja kärsimystenkin kautta.
Varsinaisen armolahjan voisi ehkä ajatella olevan jotakin sellaista, joka pyhittyy, kun lahjaa käyttää ja kehittää sinnikkäästi ja puhtaasti Jumalan kunniaksi. Monesti tämä tapahtuu vastoinkäymisten ja kärsimystenkin kautta.
Vajaa vuosi sitten diakonian työpajassa Valamossa pohdittiin muun muassa sitä, millainen kirkko on kutsuva ja sellainen, joka mahdollistaa erilaisten lahjojen käytön seurakuntayhteisön hyväksi. Tuolloin naurussa suin kuvittelimme käyttöön “armolahjaskannerin”, joka lukee jokaisen kirkkoon kävijän lahjat ja pärähtää äänekkäästi, kun tarvittavilla lahjoilla varustettu ihminen käy ovesta sisään. Koska sellaista skanneria ei ole toistaiseksi ole, kutsuttakoon seurakuntalaiset tunnistamaan ja paljastamaan lahjansa sekä osaamisensa, jonka voisi antaa oman yhteisön käyttöön.
Vastaavasti voi pohtia, millaiselle osaamiselle, ihmiselle ja lahjoille olisi tällä hetkellä tarvetta joko omassa yhteisöissä, omassa elämässä tai lähimmäisellä. Näin muodostuisi oikea armolahjatori, jossa itse kukin löytää tarvitsemansa – ja lahjansa toisten käyttöön antava saa suuren siunauksen.
Seurakunta tarvitsee rakentamista
Armolahjat annettiin alkuseurakuntiin niiden rakentamista varten. Vaikka seurakunnat ovat nyt vakaasti olemassa, tarvitsevat ne silti jatkuvaa huomiota ja rakentamista. Samalla tapaa kuin rakennukset tarvitsevat huoltoa, kaipaavat myös yhteisöt ja ihmiset huolenpitoa. Samoin jokaiselle on tärkeää löytää itselleen merkityksellinen ja sopiva tapa olla mukana.
Aina edes rippi-isä ei tiedä, millaista osaamista ja annettavaa kaitsettavalla voisi olla. Joku voi olla vaikkapa ammattinsa puolesta taitava talousihminen tai puuseppä, toinen loistaa erilaisissa käden töissä ja kolmas ihmissuhteissa.
Raamattu mainitsee kolmattakymmentä erilaista armolahjaa aina antamisen armolahjasta voimallisten tekojen armolahjaan. Raamatun mainitsemista lahjoista erityisesti lähimmäisenrakkaus on yksi upeimmista, ja sen käyttöä todistetaan joka päivä diakoniatyön parissa: lähimmäisille annetaan aikaa, osaamista ja välittämistä täysin pyyteettömästi. Antamisen lahjan toteutumisesta on nähtävissä huimia tuloksia, kun sotaan joutunutta kansaa on autettu lukuisin eri tavoin.
Raamatun mainitsemista lahjoista erityisesti lähimmäisenrakkaus on yksi upeimmista, ja sen käyttöä todistetaan joka päivä diakoniatyön parissa: lähimmäisille annetaan aikaa, osaamista ja välittämistä täysin pyyteettömästi.
Tarvitaan erilaisuutta, jotta yhteisö muodostuisi keskinäisen palvelemisen yhteisöksi. Lisäksi tarvitaan myös armon läpäisemää katsetta, jotta näkisimme toisessa sen matkan, jonka hän on kulkenut tähän pisteeseen. Se on halua nähdä matkan varrella kertynyt hyvä, mutta myös halua poistaa esteitä liittyä mukaan – olivatpa esteet sitten henkisiä tai fyysisiä.
Sen sijaan, että kokoontumisiin osallistuvat kerrasta toiseen samat aktiivit, jokaisen on hyvä pohtia, kenen on se tyhjä tuoli, jolla kukaan ei nyt istu. Ja kun tuo henkilö saapuu, hänelle tulisi suoda mahdollisuus löytää oma arvokas tehtävänsä yhteisössä.
Emme saa laittaa lahjojamme vakan alle. Mikä onkaan luontevampi paikka antaa niiden kukoistaa kuin oma yhteisö?
”Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut. Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä. Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.” (Room. 12:3-8).
Kirjoittaja on Joensuun ortodoksisen seurakunnan osa-aikainen diakoniatyöntekijä ja kirkkomusiikin opiskelija. Joensuun seurakunnan lahjatorille voi ilmoittautua ottamalla yhteyttä tämän jutun kirjoittajaan. Täten haastetaan Suomen kaikki ortodoksiset seurakunnat mukaan lahjatoreja rakentamaan!
Kirkkoherra Timo Honkaselkä 50 vuotta: Pappi jo kolmannessa polvessa
Kirkkoherra, rovasti Timo Honkaselkä täyttää lokakuussa 50 vuotta. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun hänet vihittiin papiksi.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mauri Liukkonen | Kuva: Harri Peiponen ja Nurmeksen museo/Reino Turunen
Kirkkoherra, rovasti Timo Honkaselkä voi juhlia kahtena vuotena peräkkäin. Lokakuun 11. päivänä isä Timo täyttää 50 vuotta, ja ensi vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun hänet vihittiin papiksi. Syntymäpäivää juhlistetaan kirkkokahveilla sunnuntaina 9.10. Kuopiossa Pyhän Nikolaoksen katedraalissa kello 10 toimitettavan liturgian jälkeen.
Vaatimattomana miehenä isä Timo ehdotti ensin, että syntymäpäivähaastattelu tehtäisiin vasta kymmenen vuoden kuluttua, mutta suostui kuitenkin pienen maanittelun jälkeen. Ja kyllähän jäsenmäärältään maan kolmanneksi suurimman ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra ansaitseekin haastattelun jo täyttäessään 50 vuotta.
Isä Timo syntyi Lappeenrannassa, mutta vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa. Hänen isänsä, rovasti Martti Honkaselkä, palveli pitkään Nurmeksen seurakunnan kirkkoherrana.
– Kyllä minä tunnen, että olen kotoisin Nurmeksesta, isä Timo sanoo.
Pappi oli myös isä Timon ukki äidin puolelta, joten Kuopion seurakunnan kirkkoherrana on mies, joka on pappi jo kolmannessa polvessa. Voisi jopa sanoa, että neljännessä polvessa, sillä isä Timon äidin ukki oli diakoni.
Isä Timolla on kolme lasta, kaksi jo aikuista poikaa ja tyttö, joka vielä asuu kotona. Vanhempi pojista opiskelee toista vuotta teologiaa Joensuussa.
– Lapsien muuttaminen pois kotoa kai kuuluu tähän ikään, isä Timo pohdiskelee.
Isä Timon vaimo Eija Honkaselkä työskentelee kanttorina seurakunnan pohjoisella alueella.
Luonteva ratkaisu
Olivatko teologian opinnot perhetaustan vuoksi sinulle itsestään selvä vaihtoehto ylioppilaskirjoitusten jälkeen?
– Opinto-ohjaaja suositteli lukiossa harkitsemaan myös luokanopettajaksi hakeutumista, ja se olikin vakavasti mielessä. Armeijan jälkeen pyrin kuitenkin Joensuuhun opiskelemaan teologiaa ja pääsinkin. Kun asiaa jälkeenpäin ajattelee, niin olihan se melko luonteva ratkaisu.
Teologian maisteriksi hän valmistui kuuden vuoden opiskelun jälkeen vuonna 1998. Samana vuonna hänet myös vihittiin papiksi. Ensimmäinen työpaikka oli uskonnonopettajana Kokkolan seudulla. Seuraavana vuonna häntä ”suostuteltiin” hakemaan Lapin seurakunnan kirkkoherraksi, ja Rovaniemelle hänet myös valittiin.
Joutuiko maantieteellisesti valtavan kokoisen seurakunnan kirkkoherra istumaan paljon auton ratissa?
– Itse asiassa auton matkamittariin tuli vuodessa enemmän kilometrejä sen jälkeen, kun tulin vuonna 2005 Kuopion seurakuntaan kolmanneksi papiksi. Lapissa pyhäköitä ei ole paljon, ja kirkkoherra toimitti liturgian kolmena sunnuntaina kuukaudessa Rovaniemellä. Lapin seurakunnassa toteutui tuolloin melko hyvin ortodoksinen ideaali eli yksi pappi, yksi pyhäkkö, isä Timo kertoo.
Kuopion seurakunnan kirkkoherraksi isä Timo valittiin vuonna 2010, kun rovasti Mikko Kärki siirtyi eläkkeelle. Kirkkoherran vaali oli selvä: valittu uusi kirkkoherra sai enemmän ääniä kuin muut ehdokkaat yhteensä.
– Muuttaminen Pohjois-Savoon Lapista liittyi varmasti se, että tunnen itseni vahvasti itäsuomalaiseksi, isä Timo sanoo.
Nuoret vastuussa
Työvuosia isä Timolla on siis kahden seurakunnan kirkkoherrana takanaan jo 18 kaikkiaan 24 vuodesta pappina.
– Kun minut valittiin Lapin seurakuntaan kirkkoherraksi, oli seurakuntia vielä yli 20. Moni seurakunta oli käytännössä yhden papin seurakunta. Nuoretkin papit joutuivat kirkkoherroina ottamaan vastuuta hallinnosta. Nyt seurakuntia on paljon vähemmän, ja nuorilla papeilla on aikaa kasvaa työyhteisöissä, joissa on vanhempia pappeja opastamassa, isä Timo pohdiskelee.
Seurakuntien rakenneuudistus on tuonut isä Timollekin paljon lisätöitä. Kuopion seurakunnan kolmantena pappina hänen alueeseensa kuului Kuopion seurakuntaan vuoden 2005 alussa liittynyt Pielaveden seurakunta. Alueen pappi joutui luonnollisesti toimimaan ukkosenjohdattimena, kun toimintaa yhdenmukaistettiin.
Kirkkoherrana hän on ollut neuvottelemassa entisten Iisalmen ja Rautalammin seurakuntien sekä Kuopion seurakunnan yhdistymisestä. Liitokset tapahtuivat vuoden 2021 alussa. Yhden vuoden isä Timo ehti toimimaan samaan aikaan sekä Kuopion että Rautalammin seurakuntien kirkkoherrana.
– Onneksi yhdistymisneuvottelut sujuivat hyvässä hengessä, eikä suuria ongelmia ollut, hän sanoo.
Vastuuta koko kirkon hallinnosta isä Timo sai, kun hän varasijalta nousi kirkolliskokousedustajaksi Valamon luostarin igumeni Sergein tultua valituksi Haminan piispaksi.
Pyhäköistä keskustellaan
Kuopion seurakunnassa lähivuosien visaisin yksittäinen asia on mittavasta pyhäköiden määrästä huolehtiminen. Seurakunnassa on reilut 5 700 jäsentä, mutta peräti 29 pyhäkköä.
Pyhäkköjen suuri määrä johtuu historiasta. Sotien jälkeen seurakunnan alueelle asutettiin runsaasti evakkoja, jotka joutuivat jättämään kotipaikkansa Karjalassa. Pyhäköille oli tarve ja niitä rakennettiin, osin talkoilla, mutta paljolti myös valtion tuella.
– On hyvä asia, että talkoohenki on monin paikoin virinnyt uudelleen. Omista pyhäköistä halutaan pitää huolta, isä Timo sanoo.
Seurakunnassa valmistellaan parhaillaan kiinteistöstrategiaa, jonka mukaan lähivuodet on tarkoitus edetä suunnitelmallisesti. Strategiaa valmistelee kiinteistölautakunta ja sen hyväksyy seurakunnanvaltuusto seurakunnanneuvoston esityksestä.
– Nyt seurakuntaisilla on mahdollisuus keskustella ja vaikuttaa, isä Timo patistaa.
Pääkuva ylhäällä: Kuopion ja Karjalan hiippakunnan pääkirkon eli Pyhän Nikolaoksen katedraalin oven isä Timo on kirkkoherrana avannut jo 12 vuotta.
Arkkipiispa Leo on siirtynyt Damaskoksen pronssinen leijona -teoksen myötä julkaisemaan kirjallisuutta omalla siviilinimellään.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Miro Järnefelt
Arkkipiispa Leon uusin, järjestyksessään jo yhdestoista runoteos Damaskoksen pronssinen leijona julkaistiin Kuopiossa 22. syyskuuta. Tällä kertaa kirjailijan nimi on kirjan kannessa Leo Makkonen.
– Uusiakin kirjahankkeita on vireillä ja toivon, että julkaisuja syntyy vielä useita. Ajattelin, että nyt voisi olla luonteva kohta siirtyä kirjoittamaan ihan ”omalla nimellä”, kertoo arkkipiispa Leo.
Damaskoksen pronssinen leijona ei yllätä kirjailijan aiempaan tuotantoon tutustunutta lukijaa. Luontokuvausten ja elämänfilosofisten pohdintojen rinnalla on jälleen ajankohtaisiin teemoihin – tällä kertaa mm. koronapandemiaan – liittyviä huomioita ja ajatuksia. Aika ajoin arkkipiispa raottaa rohkeasti myös henkilökohtaisimpien tuntojensa väliverhoa.
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos sai sunnuntai-iltapäivällä 2. lokakuuta vieraakseen Ukrainan ensimmäisen naisen, rouva Olena Zelenskan. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin puolison lisäksi vierailulle osallistuivat presidentin kansliapäällikkö Andriy Yermak, varapääministeri Julia Svyrydenko, varakansliapäällikkö Andrii Sybiha, Ukrainan Turkin-suurlähettiläs Vasyl Bodnar ja kaupungin konsuli Roman Nedilsky.
Tapaamisen aikana patriarkka Bartolomeos ilmaisi jälleen kerran tukensa Venäjän hyökkäyssodan koettelemalle Ukrainan kansalle, joka on puolustanut kotimaataan hyökkääjää vastaan sisukkaasti ja myös menestyksekkäästi. Viimeksi kuluneen viikonlopun aikana uutisoitiin Ukrainan asevoimien vallanneen takaisin Lymanin kaupungin.
Patriarkka Bartolomeos ilmaisi toiveensa sodan pikaisesta päättymisestä ja rauhan palauttamisesta Ukrainaan. Rouva Zelenska puolestaan kiitti patriarkkaa hänen huolenpidostaan ja tuestaan Ukrainan kansaa kohtaan.
Rouva Zelenska tutustui myös Fanarin pääkirkkoon, Pyhän Georgios Voittajan katedraaliin. Hänelle toimit tulkkina patriarkaalidiakoni Epifanios Kamianovich, jokakertoi rouva Zelenskalle pyhäkön historiasta ja siellä säilytettävistä reliikeistä.
Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun ekumeeninen patriarkka osoittaa tukeaan Ukrainalle. Aamun Koitto uutisoi helmikuussa Ukrainan presidentin soittaneen patriarkka Bartolomeokselle sunnuntai-iltana 27.2.2022. Eri lähteiden mukaan presidentti Zelenskyi kuvaili patriarkalle tuolloin maansa tilannetta sen jouduttua Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Presidentti Zelenskyi ilmaisi patriarkalle kiitollisuutensa Ekumeenisen patriarkaatin osoittamasta tuesta hänen kärsivää kansaansa kohtaan.
Lisäksi presidentti Zelenskyi pyysi patriarkka Bartolomeokselta, että tämä rukoilisi entistäkin kiihkeämmin Ukrainan kansan taistelun puolesta heidän vapautensa ja kotimaansa alueellisen koskemattomuuden puolustamiseksi.
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vakuutti tuolloin presidentti Zelenskyille, että Äitikirkko on solidaarinen, ja että se rukoilee jatkuvasti, jotta vihollistuli lakkaisi ja sota loppuisi.
Kuuntele
