Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin metsätilaan kuuluu noin hehtaarin laajuinen visakoivikko, joka saavuttaa hyödyntämisiän lähivuosina. Tämä tuo eteensä visaisen haasteen sen suhteen, kuinka arvokas materiaali saadaan hyödynnettyä.

Harvalla puulla on niin karjalainen nimi kuin visakoivulla, onhan se tieteelliseltä nimeltään Betula pendula var. Carelica. Karjalassa tätä arvokasta puuta käytettiin erilaisiin käsitöihin, myös Laatokalla sijainneessa Valamossa. Valamolla ja visakoivulla onkin vuosisatainen yhteinen historia, jonka luontainen jatkumo nykyinen visakoivu on.

Metsäasioihin vihkiytymättömälle visakoivu saattaa olla puuna sangen vieras. Kyseessä on kuitenkin hyvin yleisen, saunavastoihin käytettävän rauduskoivun mutaatio. Mutaatiosta johtuen visakoivun puuaines kasvaa vuosilustoiltaan kiertyen ja aaltoillen. Syyrakenteen muodon sekä vuosilustojen väliin jäävän kuoriaineksen ansiosta visakoivuun syntyy kaunis kuvio. Parhaimmillaan visoittuminen on voimakasta ja ulottuu koko rungon poikkileikkaukselle, jolloin kuviota kutsutaan visakukaksi. Syntynyttä kuviota arvostetaan: visakoivun kuutiohinta voi nousta jopa satakertaiseksi tavalliseen koivuun nähden.

Mutkatonta arvopuun käyttö ei kuitenkaan ole. Visakoivu on syyrakenteestaan johtuen hankala työstettävä. Useilla pääasiallisilla puuntyöstötekniikoilla, esimerkiksi höylätessä, visakoivun syyt repeilevät helposti, jolloin puutuotteen pinta vioittuu. Näin ollen kyseistä raaka-ainetta käyttävältä puusepältä vaaditaan huomattavasti enemmän taitoa kuin mikä on tarpeen tavanomaisen koivun käsittelyssä . Visaa työstetäänkin usein sorvaamalla, johon se soveltuu paremmin. Vaativa työstettävyys nostaa omalta osaltaan valmiin tuotteen arvoa.

Visakoivun saatavuus on nykyisin riippuvaista tarkoituksenmukaisesta viljelystä, jollaista Valamon nykyinen visakoivikko edustaa. Rajoitettu saatavuus juontaa juurensa metsien rakenteeseen ja myyntiin sekä kaskiviljelyn loppumiseen. Myös puun kasvattaminen on monin verroin työläämpää verrattuna perinteiseen koivikkoon, sillä visassa nimenomaan laatu ratkaisee.

Visakoivun laadukkainta ja halutuinta tyyppiä kutsutaan sorvivisaksi, jonka on oltava suoraa ja oksatonta, voimakkaan visakukan omaavaa sekä riittävän järeää puuta. Suoruus ja oksattomuus edellyttävät enemmän metsänhoidollista työtä kuin tavanomainen koivikko: sitä on harvennettava ja runkoja karsittava riittävän usein. Työ kuitenkin palkitaan, sillä sorvivisasta on mahdollisuus saada upeita viiluja, joita voidaan käyttää kalusteiden ja sisustusmateriaalien valmistamiseen.

Toinen laadullinen pääluokka on oksavisa, jonka puuaineksessa esiintyy oksia, mutta jonka ei tarvitse olla kauttaaltaan visoittunutta. Luonnollisesti sekä sorvi- että oksavisalla on omat alaluokkansa, ja näiden lisäksi laatuluokitukseen kuuluu myös läpimitaltaan ohut pienvisa, jonka rahallinen arvo jää sorvi- ja oksavisaa pienemmäksi.

Visakoivikon kiertoikä – eli se ajanjakso, joka taimien istutuksesta kuluu puuaineksen korjuuseen – on noin 40-50 vuotta. Kiertoikä on visakoivun kohdalla kompromissi, sillä pidempi kasvatusikä toisi rungoille lisää toivottua järeyttä, mutta toisaalta visakoivulla on taipumus kärsiä tyvilahosta.

Uusia tuotteita pohditaan jatkuvasti 

Valamossa pohditaankin nyt kuumeisesti, kuinka lähitulevaisuudessa korjuuikään tuleva arvopuutavara saataisiin parhaiten hyödynnettyä. Tällä hetkellä pienistä koehakkuista saatua puuta on käytetty esimerkiksi perinteisten kuksien sekä esimerkiksi tekstiili- ja käsitöihin soveltuvien puuhelmien valmistamiseen. Idealistalle on jo päätynyt runsaasti käyttöesineitä.

Valamon luostarin johtajalla, arkkimandriitta Mikaelilla on vahva näkemys siitä, kuinka luostarin visakoivulle on nykypäivänäkin käyttöä ja miten puuaineksella on vahvat siteet itse luostariin.

– Luostarissa mietitään kaiken aikaa uusia tuotteita, joita voidaan valmistaa ja myydä. Tällä tavoin luostari saa tuloja, mutta samalla tuotteen hankkija saa ikään kuin palan luostaria kotiinsa ja siunaukseksi itselleen. Koska luostarin visakoivut ovat kasvaneet luostarin metsässä, on niillä sitä kautta hyvin konkreettinen yhteys luostariin, isä Mikael sanoo.

Julkisuuteen tihkuneissa tiedoissa vilahtelevat muun muassa erilaiset keittiön tarvekalut kuten paistinlastat, vadit ja muut tarjoiluastiat sekä erityisesti pashamuotit. Ortodokseille niin rakkaita pääsiäismunia onkin jo sorvattu Valamon visasta. Visakoivun käyttö ei suinkaan ole luostarille uusi aluevaltaus, vaan veljestö valmisti taidokkaita visakoivuisia käyttö- ja koriste-esineitä jo Laatokan Valamossa. Joitain esineitä on palautunut luostarin kokoelmaan.

Kirkkomuseo RIISAn suojista löytyy niin ikään visakoivuisia aarteita, joista ainakin munkki Mooseksen 1880-luvulla valmistama, helmiäiskoristeltu diskos tiedetään Laatokan Valamossa valmistetuksi. Diskos on liturgiassa käytettävä ”lautanen”, jonka päällä säilytetään ehtoollislahjaksi tarkoitettua leipää.

Luostarin muinaismuistokokoelman kautta RIISAan on päätynyt myös toinen 1800-luvulla valmistettu diskos sekä ilmeisesti 1700-luvulla valmistettu ehtoollismalja. Erityisesti 1800-luvun diskokset kertovat osaltaan siitä, kuinka korkealle visaa on tuolloin arvostettu: tuolloin Laatokan Valamo eli suuruutensa päiviä, ja luostari sai lahjoituksena jopa umpikultaisen ehtoolliskaluston. Siitä huolimatta aikalaiset kelpuuttivat visakoivuiset astiat ehtoollislahjoille.

Valamon luostari on tunnettu myös suomalaisen ikonimaalauksen keskuksena, joten monen mieleen voi juolahtaa ajatus visan hyödyntämisestä ikonilautoina. Valamon opiston ikonografi Alexander Wickström katsoo kuitenkin, että laadukas materiaali menisi tuolloin hukkaan.

– Visakoivun kauneus ei pääse oikeuksiinsa ikonilautana, sillä kuvio peittyy pohjustuksen alle. Muuten se kyllä olisi sopivaa materiaalia.

Visakoivua on silti hyödynnetty kiotojen eli ikonia suojaavien lasi-ikkunallisten kaappien materiaalina esimerkiksi Joensuun ortodoksisen seurakunnan pääpyhäkössä, pyhän Nikolaoksen kirkossa. Tässä käytössä visaa voisi kuvitella näkevänsä vaikkapa tsasounoissa, joissa puun luontaisen kauneuden käyttö on ollut perinteisesti läsnä.

Pääkuvassa ylhäällä Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Mikael.
– Luostarissa mietitään kaiken aikaa uusia tuotteita, joita voidaan valmistaa ja myydä. Tällä tavoin luostari saa tuloja, mutta samalla tuotteen hankkija saa ikään kuin palan luostaria kotiinsa ja siunaukseksi itselleen, isä Mikael sanoo.

”Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Luukas on omistanut evankeliuminsa 16. luvun rikkauden vaarasta varoittamiselle. Saman evankeliumin alkupuolelta löydämme jo Kristuksen sanat: ´Autuaita olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta … Mutta te rikkaat – voi teitä! Te olette jo onnenne saaneet´ (Luuk. 6:20, 24). Tänään saamme kohdata yhden näistä köyhistä, joita ylistetään autuaiksi, ja yhden näistä rikkaista, joiden surkeaa kohtaloa murehditaan. Rikkaan ja köyhän välinen vastakohtaisuus on päivän kertomuksessa täydellinen, mutta kuolemanjälkeinen asetelma kääntää sen ylösalaisin: siellä rikas on köyhä ja köyhä on rikas. 

Päivän opetuksessa huomiomme kiinnittyy köyhään, jolle on annettu nimi. Rikas mies jää sen sijaan nimettömäksi. Hän oli elänyt päivästä päivään huvitellen välittämättä porttinsa pielessä viruvasta köyhästä, sairaasta ja nälkää näkevästä lähimmäisestä. Rikkaan turmioksi koitui hänen välinpitämättömyytensä. Elämän useimmista hyvistä lahjoista osattomaksi jäänyt tai jätetty Lasarus ei puolestaan ollut tehnyt pahaa. Hänelle oli tehty pahaa. Hän oli joutunut kärsimään muiden nuivuuden tähden. Mutta ehkäpä hänen nimensä olikin enne – Lasarus näet merkitsee ´Jumala on auttanut´.

Rikkaan miehen kaltaisia on varmasti ollut aina ja on tänäkin päivänä aivan erityisellä tavalla. On niitä, joiden ´elämä on pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa´ (Luuk. 16:19). Yhä korkeamman aineellisen elintason tavoittelusta tulee epäjumalan palvontaa silloin, kun kadotamme yhteyden aikamme Lasaruksiin.

Meidän on hyvä huomata, että Jumala auttaa meitä kaikkia jo tässä ajassa Lasaruksen välityksellä. Evankeliumista voimme lukea, kuinka Hän tahtoo auttaa rikasta asettamalla hänet kasvotusten Lasaruksen kanssa. Jumala lähettää köyhän auttamaan rikasta vapautumaan liiasta varallisuudestaan. Rikas tarvitsee Lasarusta huomaamaan tehtävänsä. Ilman Lasarusta rikas ei voi löytää elämää – hän voi sen ainoastaan kadottaa. Rikas tarvitsee köyhää yhtä paljon kuin köyhä tarvitsee rikasta.

Kristuksen vertauskertomuksen varsinainen opetus on siinä, että rikas mies ymmärtää liian myöhään tarvitsevansa Lasarusta vapautuakseen kärsimyksistään. Eläessään hän ei tahtonut antaa Lasarukselle edes murusta pöydältään. Nyt hän on niin röyhkeä, että pyytää häntä kastamaan sormenpäänsä veteen ja vilvoittamaan hänen kieltään (Luuk. 16:24). Häntä kidutetaan ja piinataan rangaistuksen paikan liekeissä. Avunpyyntö on kuitenkin myöhäistä. Sitä ei torju Lasarus vaan Abraham.

Pelastaakseen vertaisensa rikas mies vielä tahtoo, että hänen veljensäkin saisivat merkin välityksellä tietää, että heitäkin odottaa hampaiden kiristely. Tämäkin pyyntö torjutaan: ´Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista´ (Luuk. 16:31). Nyt käy viimein selväksi, mikä on varsinainen ero rikkaan ja köyhän välillä. Ero ei johdu siitä, että yhdellä on paljon rahaa ja toisella ei lainkaan. Se ei ole myöskään siinä, että Jumala olisi vain köyhien Jumala. Jumala on kaikkien Jumala, yhtä hyvin rikkaiden kuin köyhien. Ero on siinä, että rikas on langennut kiusaukseen uskoa, että hän itsessään on kyllin, että hän selviytyy omin avuin, eikä hänellä siksi ole tarvetta kuunnella Moosesta ja profeettoja. Hänellä ei yksinkertaisesti ole mitään keinoa käsittää sitä toivoa, armoa ja luottamusta, jonka Raamattu antaa.

Meidän keskellämme ovat tänäkin päivänä Mooses ja profeetat. ´Hyvä ja paha, elämä ja kuolema, köyhyys ja rikkaus tulevat Herralta´, sanotaan Sirakin kirjassa (11:14). Tänäänkin Jumala puhuu meille, vetoaa omatuntoomme ja moraaliseen tietoisuuteemme. En usko, että on ketään, joka voisi sanoa, ettei hän tiedä kuka Jumala on, tai tunne hänen tahtoaan ja voisi siksi katsoa saaneensa luvan jatkaa murusten tiputtelua pöydältään. Kysymys on myös siitä, kuinka kuuroja Jumalan sanalle ja hänen varoituksilleen olemme. Kutistammeko koko todellisuuden kapitaaleihin, turvaudummeko sokean tavoin vain käsinkosketeltavaan? Ovatko Jumalan sanat epäolennaisia, merkitsevätkö ne meille mitään?

Päivän evankeliumin lopun jakeissa on vertauskertomuksen toinen huippu. Tästä maailmasta johtaa tie toiseen maailmaan, mutta sieltä ei kulje tietä takaisin tänne. Ajallinen elämämme on valmistautumista tulevaan iankaikkiseen ja siksi voimme – tai tarkemmin sanottuna meidän tulisi – parantaa tapamme jo täällä ajallisessa. Rajan takana on katumus myöhäistä. Ihmeitten vaatiminen ja vainajien kutsuminen todistajiksi vain paljastaa vastahakoisen mielen. Niitä, joille Raamatun todistus ei riitä, ei mikään voi auttaa. On myös todellisinta totta, että yhteiskunnalliset vastakohdat esiintyvät omassa yhteiskunnassammekin, mutta vielä paljon merkittävämpi on se kuilu, joka erottaa rikkaat teollisuusmaat kehitysmaista, turvalliset maat sotatantereista. Lasarus on nyt Aasian ja Afrikan köyhien, sotaa pakenevien hahmossa. Täällä köyhänä, siellä rikkaana, täällä kaikin tavoin ahdistettuna Kristuksen kanssa, siellä kirkastettuna Kristuksessa.

Ja lopulta – köyhä kuoli, sanoo Jeesus, ja myös rikaskin kuoli. Kuolema on jotakin, joka on yhteistä kaikille, siinä ei ole mitään eriarvoisuutta, vaan ehdoton yhdenvertaisuus. Valmistautukaamme siis jo tässä elämässä matkalle kohti rikkaampaa iankaikkista. Aamen.”

Kirkkojen maailmanneuvoston 11. yleiskokouksen yhteydessä Saksan Karlsruhessa järjestettiin nuorten teologien ekumeeninen koulutusohjelma GETI2022. Lyhenne tulee sanoista Global Ecumenical Theological Institution. Tämä maailmanlaajuinen ja intensiivinen lyhytkoulutusohjelma on suhteellisen nuori, ja nyt se järjestettiin kolmatta kertaa. Mukana olleet opiskelijat ja muut työntekijät edustivat GETI:ssä eri maita, kulttuureja ja kristillisiä kirkkoja kaikista asutuista maanosista.

Jutun kirjoittaja osallistui GETI-koulutusohjelmaan akateemisen fasilitaattorin ominaisuudessa. Koulutusohjelman yli sata opiskelijaa jakaantuivat käytännön työskentelyn tasolla noin kymmenen hengen pienryhmiin, ja allekirjoittaneen vastuulla oli toimia yhden ryhmän ohjaajana. Omassa ryhmässämme oli jäseniä yhdeksästä eri maasta ja neljästä eri maanosasta. Aloitimme yhteisen työskentelyn jo heinäkuussa neljän viikon etätyöskentelyjaksolla kokoontumalla kerran viikossa etäyhteyden välityksellä keskustelemaan kullekin viikolle osoitetusta opiskelumateriaalista.

Karlsruhen lähiopetusjaksolla 27.8.–9.9. ohjelmaa oli aamusta iltaan: päivät alkoivat ja päättyivät ekumeenisiin rukoushetkiin, ja tällä välillä seurasimme monta kansainvälisesti tasokasta luentoa päivässä. Osa ohjelmasta muodostui myös Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen osallistumisesta. Karlsruhen keskustassa sijaitsevalla yleiskokousalueella liikkui noin 4500 ihmistä, joten reilun sadan hengen opiskelijaporukkamme katosi osallistujajoukkoihin kuin pisara mereen.

Kohtaamisia kasvoista kasvoihin

Sekä luennot että muu opiskelumateriaali oli jäsennelty eri opiskelukokonaisuuksin, joista opiskelijoiden piti valita myös kirjallisen lopputyönsä aihe. Näitä temaattisia kokonaisuuksia olivat esimerkiksi kohdatusta kristittyjen vainoihin liittyvästä väkivallasta toipuminen ja sovinnon rakentaminen, ekumeeninen toiminta uskontojen moninaisuudessa, ekumeeninen toiminta silloin, kun itse edustaa vähemmistöä, tekoälyn muodostamat eettiset haasteet nyt ja tulevaisuudessa sekä kristittyjen vastuu ilmastonmuutoksessa.

Moni opiskelijoistamme eli kristittynä jatkuvan väkivallan uhan alla omassa maassaan tai heidän elämäänsä vaikutti koetun väkivallan muisto. Näin ollen keskustelut olivat usein hyvin omakohtaisia ja vaikeitakin. Myös ilmastonmuutoksen teema oli akuutisti läsnä; kesän kuivuuden takia puut näyttivät syksyisiltä ja kuivunut nurmikko rapisi jalkojen alla.

Tapahtuman väenpaljoudessa jokainen oppi tuntemaan parhaiten oman GETI-ryhmänsä. Näiden ryhmien toimintaan ja niissä käytyihin keskusteluihin perustui myös koulutusohjelman metodologia. Koska keskustelut jatkuivat kuuden viikon ajan, ne syvenivät ja ravistelivat jokaisen keskusteluun osallistuneen näkemyksiä juuriaan myöten: mitä kristittynä eläminen minulle pohjimmiltaan tarkoittaa? Minkälaisen todistuksen kristityt antavat maailmalle yhdessä sen monenlaisessa hädässä? Mitä erityistä oma kirkkoni voi tuoda ekumeeniseen työhön?

Maailmanlaajuiset ekumeeniset keskustelut ovat yksilötasolla hyvin harvinaisia, eikä toista vastaavaa koulutusohjelmaa ole olemassa. Siksi keskustelujen muutosvoima niihin osallistuneiden elämässä olikin valtava.

Ekumeeniseen dialogiin tarvitaan meitä kaikkia

GETI-ohjelma ei ollut ennalta tuttu, kun vastasin myöntävästi Genevestä vuoden alussa tulleeseen kutsuun edustaa koulutuksessa omaa kirkkoani. Aluksi pohditutti, riittääkö globaali ekumeeninen tietämykseni tehtävän vastaanottamiseen, mutta melko pian huomasin, että kenenkään yleistieto ei yllä kristittyjen vaiheisiin maailman joka kolkassa.

Tärkeää oli siis olla oma itsensä ja kuunnella muita. Oma kokemukseni on, että hyvä ekumeeninen työ ei sumenna osallistujien omaa identiteettiä, kuten helposti saattaisi luulla, vaan se ikään kuin kirkastaa sen. Rajat kirkkokuntien välillä eivät katoa, mutta niiden merkityksen ymmärtää uudella tavalla yhteistyön kautta.

Yleiskokouksessa ortodoksisen kirkon edustus oli näkyvästi läsnä, mutta GETI-koulutusohjelmassa meitä oli vain muutamia. Tämä sai kiinnittämään uudella lailla huomiota siihen, miten tärkeä osa dialogin rakentamista on eri edustajien kiintiöillä tällaisissa tapahtumissa. Vaikka oman kirkkomme yleiskokousdelegaatit olivat naisia, maailmanlaajuisesti naisten edustus yleiskokouksessa oli ortodoksisten kirkkojen piirissä hyvin marginaalista. GETI kaipaa ja etsii lisää ortodokseja koulutusohjelmansa tekijöiksi ja opiskelijoiksi, ja yleiskokouksen keskustelut ja päätöksenteko tarvitsevat ortodoksisten naisten näkyvämpää mukanaoloa.

Näkemykseni mukaan että suomalaisilla ortodokseilla on ekumeenisissa keskusteluissa paljon annettavaa ikään kuin tulkkeina idän ja lännen kristillisyyden välillä. Kirkkomme edustaa itäistä perinnettä, mutta elämme arkeamme läntisessä kulttuurissa. Joudumme joka päivä kristittyinä sovittamaan nämä kaksi luovasti yhteen. Vähemmistönä joudumme myös selittämään toimintaamme muille aivan eri tavoin kuin valtakulttuurin edustajat. Kaikesta tästä muodostuu erityisosaamista maailmanlaajuisia ekumeenisia kohtaamisia varten.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa ja on toiminut vuodesta 2005 Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan (nyk. kappeliseurakunnan) kanttorina.

Lisätietoja:
Christ’s Love (Re)moves Borders – GETI 2022 in images | World Council of Churches (Avaa uuden sivuston)
Ecumenical theological education (ETE) | World Council of Churches (Avaa uuden sivuston)

Pääkuva ylhäällä: Jutun kirjoittajan GETI-ryhmän opiskelijat tulivat Suomen lisäksi Yhdysvalloista, Zimbabwesta, Nigeriasta, Saksasta, Myanmarista, Filippiineiltä, Romaniasta ja Intiasta.