Ideologisesti 1800-luvulla merkittävä aate Euroopassa oli nationalismi, eli oman kansallisen identiteetin korostaminen. Suomessa tämä ideologia saavutti myös niin sanotut kansallisesti ajattelevat ortodoksit. Kansallismielisten mielestä Suomen ortodoksit olivat erottamaton osa kaikkia muita suomalaisia.

Kansallismielisiksi kutsutaan niitä kirkon jäseniä, jotka halusivat, että kirkosta tulisi arvoiltaan ja eetokseltaan suomalainen, ja siten saavuttavan Suomen suuriruhtinaskunnan paikallishallituksen luottamuksen 1800-luvun loppupuolella.

Kysymys ortodoksisen kirkon kansallistamisesta liittyy läheisesti Suomen valtiollisen suvereniteetin saavuttamiseen. Poliitikkojen ja kansallismielisten kirkon toimijoiden kirkolliset tavoitteet olivat samat, eli venäläisen vaikutuksen vähentäminen kirkossa. 

Suomen hallitus ei halunnut, että Suomessa toimivasta ortodoksisesta kirkosta tulisi venäläistämisen välikappale. Kansallismieliset pitivät tuota vaaraa mahdollisena etenkin sortokausina, jolloin tsaarin Venäjä rajoitti Suomen autonomista asemaa 1899–1905 ja 1909–1917. Sortokaudet olivat ajanjaksoja, joiden aikana tsaari rajoitti Suomen autonomista asemaa. Pelko osoittautui todeksi.

Kansallismieliset halusivat, että Suomen ortodoksinen hiippakunta kansallistettaisiin. Kansallistaminen tarkoitti kirkon elämän sovittamista paikallisiin suomalaisiin olosuhteisiin. Merkittävimpiä käytännön tavoitteita olivat suomen kielen vakiinnuttaminen kirkon jumalanpalveluskieleksi, sekä uuden ajanlaskun käyttöön ottaminen.

Ortodoksiset karjalaiset piti saada sitoutumaan suomalaisuuteen. Se oli haaste kansallismielisille. Karjalaisilla oli vuosisataiset tiiviit taloudelliset, sosiaaliset ja väestölliset yhteydet Venäjän Karjalaan ja Pietariin, eikä karjalaisten suomalainen kansallistunne ollut kovinkaan vahvaa. 

Suomen valtiollinen itsenäisyys 1917 merkitsi, että ortodoksisen kirkon kansallistaminen oli saatava päätökseen. Yhteydet Venäjän kirkkoon katkesivat lokakuun vallankumouksen myötä.

Osaksi suomalaista yhteiskuntaa

Suomen valtiovalta halusi integroida Suomen ortodoksit osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Niinpä Suomen senaatti antoi asetuksen Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkosta 26.11.1918. Valtiovallan puolelta asetuksen valmistelua valvoi senaattori Emil Nestor Setälä. Ortodoksisesta kirkosta tuli ns. kansankirkko evankelisluterilaisen kirkon rinnalle. Voidaan sanoa, että valtiollinen asetus varmisti kirkkokunnan vakaan kehityksen.

Kirkon ylin hallinto määrättiin valtiovallalle. Presidentti nimitti piispat, ja valtio rahoitti kirkollishallituksen ja teologisen koulutuksen ylläpidon. Pappisseminaari perustettiin Sortavalaan 1918.

Hallinnossa näkyi skandinaavinen demokraattinen ihanne: maallikoilla oli huomattava päätösvalta kirkon ylimmässä päättävässä elimessä, eli kirkolliskokouksessa.

Suomen ortodoksisen hiippakunnan venäläinen arkkipiispa Serafim (Lukjanov) kuitenkin vastusti monia kansallistamispyrkimyksiä eikä hyväksynyt asetusta. Hänen mielestään asetus oli epäkanoninen, koska sitä ei ollut tehty yhteistyössä Moskovan patriarkaatin kanssa. 

Kansallismieliset olivat vähemmistössä kirkon hallintoelimissä, joten venäläisten kirkonmiesten näkemykset korostuivat päätöksissä. Venäläinen kanta oli, että mitään erityisiä muutoksia ei tarvinnut tehdä.

Valtiollinen asetus ei voinut määrätä kirkon kanonista suhdetta. Sitä varten kirkolliskokous 1918 päätti hakea autonomista asemaa Moskovan patriarkka Tihonilta. Vuonna 1921 Tihon myönsikin Suomen hiippakunnalle autonomian. 

Ajanlaskusta muodostui ongelma

Ajanlaskukiistasta tuli suurin ongelma. Vaikka arkkipiispa Serafim oli aluksi myöntyväinen, hän ei lopulta hyväksynyt gregoriaanista kalenteria. Kirkolliskokous oli tehnyt päätöksen siirtymisestä juliaanisesta kalenterista gregoriaaniseen 1922. 

Erityisesti luostareissa vastustettiin uutta ajanlaskua, ja uutta kalenteria pidettiin epäortodoksisena ja pyhien kanonien vastaisena. Monet kirkon venäläiset jäsenet olivat hyvin epäileväisiä kaikkia kirkon uudistuksia kohtaan. Suomalaisten ja venäläisten välille oli syntynyt syvä luottamuspula jo vuosikymmenien ajan.

Suomen valtiovalta katsoi, että kalenterin oli oltava koko valtakunnassa sama, yhtenäisyyden nimissä. Valtiovalta otti asiassa suuren roolin. Veljestön jäseniä erotettiin luostarista niskuroinnista syytettynä. Asiaa perusteltiin jopa ulkopoliittisesti. Valtiovallan puolelta arvioitiin, että vanhaa kalenteria suosivat rajaseudun asukkaat saattaisivat haluta olla osa Venäjän kirkkoa.

Kansallismielisten mielestä patriarkka Tihonin myöntämää autonomiaa pidettiin liian sitovana. Suomen ortodokseista haluttiin muodostaa autokefaalinen, eli täysin itsenäinen kirkkokunta. Suomen valtiovalta alkoi senaattori Emil Nestor Setälän johdolla ajaa hanketta, jolla Suomen ortodoksinen kirkko tekisi selvän eron Moskovan patriarkaattiin.

Monien vaiheiden jälkeen suomalainen lähetyskunta lähti kesäkuussa 1923 hakemaan autokefaliaa Konstantinopolin patriarkaatista. Lähetyskuntaan kuuluivat E.N. Setälä, joka oli valtiovallan edustaja, rovasti Sergei Solntsev, joka oli kirkollishallituksen edustaja, ja Herman (Aav), joka oli kansallismielisten ehdokas uudeksi piispaksi Suomeen. Myöhemmin matkaan liittyi Viron kirkon johtaja, arkkipiispa Aleksander (Paulus).

Lähetyskunta saapui Istanbuliin heinäkuun alussa. Neuvottelut eivät tuottaneet heti tulosta. Konstantinopolin patriarkka Meletios ilmoitti, ettei Suomen kirkolle voida myöntää ei autokefaliaa. Hän piti Venäjän kirkon kantaa asiassa ratkaisevana. Sen sijaan pyhä synodi hyväksyi Suomen ortodoksisen hiippakunnan Konstantinopolin yhteyteen autonomisena kirkkokuntana väliaikaisesti.

Suomelle virolaissyntyinen arkkipiispa

Monien neuvottelujen jälkeen lähetyskunnan on lopulta tyydyttävä autonomiaan. Suomen ortodokseista muodostettiin ortodoksinen arkkipiispakunta Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. Kirkon kanoninen asema siis muuttui. Samalla tavalla määriteltiin Viron apostolisen ortodoksisen kirkon asema osana Konstantinopolin patriarkaattia.

Suomalaisilla oli kansallinen ehdokas piispaksi, virolainen Herman, joka vihittiin Konstantinopolissa nimikkeellä Karjalan piispa. Arkkipiispa Serafim oli vastustanut Aavin vihkimistä. Luottamuspula johti lopulta siihen, että arkkipiispa Serafim syrjäytettiin kirkon johdosta 1925, ja uudeksi arkkipiispaksi valittiin Herman.

Venäläisissä luostareissa, erityisesti suuressa Valamossa, ei uutta kanonista yhteyttä Konstantinopoliin arvostettu. Ajanlaskukiistojen vuoksi kymmeniä munkkeja karkotettiin Suomesta. Valamossa ei uudistuksia haluttu ymmärtää, sillä niitä pidettiin luterilaisten masinoimina ja vieraina oikealle ortodoksiselle perinteelle. Luostareissa ei kansallistamistoimia ymmärretty, ja siellä odotettiin bolshevikkivallan kaatumista ja tilanteen muuttumista taas tsaarin ajan tilannetta vastaavaksi. 

Moskovan patriarkaatti arvosteli Suomen ortodoksisen kirkon uutta kanonista asemaa vuoden 1923 syksyllä. Asia ei kuitenkaan edennyt siitä pidemmälle. 

Metropoliitta Sergei (Stragorodski), Venäjän kirkon johtajan sijainen, kysyi arkkipiispa Hermanilta 1927, mikä on Suomen kirkon kanoninen asema. Herman vastasi, että se on kuin oli kirjoitettu Konstantinopolista saatuun Tomos-asiakirjaan. 

Venäjän kirkon tilanne oli tuolloin yhteiskunnallisesti erittäin huono, joten yhteyksien pitäminen ulkomaailmaan oli käynyt hankalaksi. Valamon luostarin igumeni Hariton oli kuitenkin yhteydessä Moskovan patriarkaattiin vuonna 1933 Liettuan metropoliitta Jelevferin kautta. 

Kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Valamon luostari ei tunnustanut Suomen ortodoksisen kirkon kanonista asemaa osana Konstantinopolia, vaan vakuutti uskollisuutta Moskovan patriarkaatille, ettei joutuisi epäsuosioon suhteessa äiti-Venäjän kirkkoon. 

Suomen ortodoksit olivat todennäköisesti jokseenkin tyytyväisiä uuteen kirkolliseen järjestykseen, jossa ylin hengellinen taho oli Ekumeeninen patriarkaatti.

Autonomia uhattuna

Suomen ortodoksisen kirkon kanoniseen asemaan palattiin yllättäen kevään 1945 aikana. Neuvostoliitto oli toisen maailmansodan voittajavaltio, ja sen myötä sen vaikutusvalta Länsi-Euroopassa alkoi nopeasti kasvaa. Suomessa poliittinen ilmapiiri oli tehnyt täyskäännöksen, ja poliittisena tavoitteena oli luoda luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon.

Venäjän kirkko oli saanut joitakin oikeuksia toimia, sillä se palveli Stalinin päämääriä. Sodan aikana Venäjän kirkko oli osoittanut suurta lojaalisuutta neuvostovallalle. Stalin valjasti kirkon osaksi tuota maailmanvalloitusta.

Jo vuoden 1944 aikana Moskovan patriarkka Aleksei oli yhteydessä Valamon veljestöön, joka oli talvisodan aikana siirtynyt Heinäveden Papinniemeen. Veljestö toivoi, että se pääsisi palaamaan luostarisaarelle.

Keväällä 1945 patriarkka Alekseilta tuli kirje arkkipiispa Hermanille. Sen mukaan Suomen ortodoksisen kirkon ei enää pidä olla osa Konstantinopolin patriarkaattia, vaan sen pitää liittyä takaisin Moskovan patriarkaattiin. Herman oli kuitenkin epäileväinen, eikä kirkollishallitus vastannut kirjeeseen.

Yllättäen syyskuun lopussa 1945 Leningradin metropoliitta Grigori saapui Suomeen liitosneuvotteluihin. Grigorin mielestä asia oli aivan selvä. Suomen kirkon oli palattava Moskovan patriarkaatin yhteyteen.

Neuvotteluissa Kuopiossa kävi kuitenkin niin, että arkkipiispa Herman vetosi valtiolliseen asetukseen, joka määräsi, että kirkon kanonisesta asemasta päättää kirkolliskokous. Tuo oli pettymys Grigorille, mutta hän ei lannistunut. Valamon luostarista oli viestitetty väliaikoinakin, että se olisi valmis liittymään Moskovan patriarkaattiin, varsinkin, jos paluu Valamon saarelle olisi mahdollista.

Grigori sai uskollisuuden vakuudet veljestöltä, ja Grigori liitti Valamon osaksi Venäjän kirkkoa. Mutta muuten hänen hankkeensa eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Arkkipiispa Herman ja hänen läheisin työtoverinsa kirkollishallituksen sihteeri Aleksi Perola kuitenkin tukivat Grigorin esitystä.

Neuvostomyönteisyyttä sodan jälkeen

Suomessa poliittinen ilmapiiri oli voimakkaasti neuvostomyönteinen sodan jälkeen. Suomen ortodoksisen kirkon valinnat olivat täysin yhteneväiset tuon ajan politiikan noudattamisen kanssa.

Kommunistinen lehdistö kertoi, että Grigorin vaatimukset olivat täysin oikeutettuja. Samoin kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino tuki vahvasti asiaa asettamalla lehdistösensuurin asialle. Asiasta sai kirjoittaa vain neuvostomyönteisesti.

Ortodoksinen kirkollinen oppositio alkoi vastustaa Moskovan tavoitteita. Opposition mielestä kirkon kanonisen aseman määrittelyssä oli noudatettava asetusta eli kirkolliskokouksen päätöstä. Sen vuoksi arkkipiispa Herman kysyi syksyllä 1945 patriarkka Alekseilta, että mitkä olisivat ehdot liittymiselle Moskovan patriarkaattiin. 

Herman esitti kaksi kysymystä: saisiko Suomen ortodoksinen kirkko käyttää jatkossakin uutta ajanlaskua, ja olisiko kirkon autonominen asema yhtä laaja kuin vuodesta 1923 se oli ollut Konstantinopolin yhteydessä. Molempiin kysymyksiin patriarkka Aleksei vastasi ehdottoman kielteisesti.

Patriarkan vaatimukset lamaannuttivat kirkollishallituksen. Hermanin ja Perolan mielestä nuo vaatimukset eivät menisi läpi kirkolliskokouksessa, jonka jäsenet oli valittu vuonna 1935, sotaa edeltävässä tilanteessa.

Viivyttelytaktiikka käyttöön

Koska asiassa ei voitu edetä, arkkipiispa Herman otti käyttöön viivyttelyn. Vuoden 1946 syksyllä Herman kutsuttiin liitosneuvotteluihin Moskovaan, mutta häntä neuvottiin, ettei menisi. Eikä hän mennyt.

Moskovan patriarkaatti painosti edelleen arkkipiispa Hermania. Vuoden 1948 suuri kirkkojen välinen kokous Moskovassa epäonnistui, sillä varsinaiseen kokoukseen länsimaiset ortodoksiset kirkot kieltäytyivät osallistumasta.

Myös Suomen kirkolle lähetettiin kutsu osallistua. Moskovasta viestitettiin, että jos Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta osallistuu kokoukseen, niin sille voitaisiin myöntää autokefaalinen asema. Tarjous oli huono, sillä vain Konstantinopoli pystyi myöntämään kirkoille autokefalian.

Moskovan tarjoukseen ei uskallettu puuttua. Se oli jo aikataulullisestikin mahdoton. Suurin huoli tuolloin oli saada Suomen ortodoksinen kirkko toimimaan sodan jälkeisessä tilanteessa, jossa Neuvostoliitolle luovutetun alueen karjalaiset oli asutettava muualle Suomeen. 

Lopulta, 1950, Suomen valtiovalta sääti lain, jonka mukaan luovutetulta alueelta Karjalasta siirretyille ortodokseille rakennettiin uudet kirkot, seurakuntasalit ja hautausmaat. Samassa kirkolliskokouksessa käsiteltiin myös mahdollista Suomen ortodoksisen kirkon kanonista muutosta. Tuo aihe todettiin kuitenkin niin arkaluonteiseksi, että asia siirrettiin vuoden 1955 kirkolliskokoukseen.

Historia toistaa itseään

Vuoden 1949 lopussa uudeksi Konstantinopolin patriarkaksi valittiin Athenagoras. Hän oli kreikkalaisten arkkipiispa Yhdysvalloissa, ja vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli myös presidentti Trumanin luottoystävä. Heti asemapaikalleen tultuaan 1949, hän alkoi hoitaa intensiivisesti työtään. Hän kirjoitti myös arkkipiispa Hermanille, hienovaraisesti, ettei kannata luottaa ulkopuoliseen kirkkojen painostukseen.

Seuraava kirkkokiistan askel oli 1954, jolloin Moskovasta lähetettiin piispa Mihail johtamaan Valamon luostaria ja Helsingissä toimivia venäläisiä seurakuntia. Tuossa vaiheessa arkkipiispa Herman uskalsi ottaa jo vahvaa kantaa, ja ilmoitti, ettei piispa Mihaililla ole mitään oikeutta tulla järjestämään Suomen ortodoksisen kirkon oloja.

Samaan aikaan kanoniseen oikeuteen perehtynyt Antti Inkinen kirjoitti, ettei Konstantinopolin patriarkaatin suhde Suomen ortodoksiseen arkkipiispakuntaan ollut suinkaan väliaikainen, vaan pysyvä. Venäläinen kanonisti Trotski oli asiasta täysin toista mieltä.

Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen asema tuotiin esille jälleen kirkolliskokouksessa 1955. Tuolloin tuon kysymyksen painolasti oli jo keventynyt, ja voitiin siirtyä seuraavaan vaiheeseen, eli ystävällisten, jopa ”veljellisten” suhteiden kehittämiseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Vahvasti politisoitunut kanoninen kiista päättyi 1957, jolloin Moskovasta ilmoitettiin, että Suomen ortodoksinen kirkko voi itse määritellä kanoniset suhteensa. Pian tuon jälkeen alettiin vakuutella veljellisiä ja jopa rakkaudellisia suhteita kirkkojen välillä. Kirkkojen väliset suhteet noudattivat tarkasti poliittisia suhdanteita 1980-luvulle saakka. Arkkipiispa Paavali loi hyvät suhteet eri kirkkoihin 1960-luvulta saakka.

Johtopäätelmä: Moskovan patriarkaatilla on ollut voimakas halu liittää lähimaiden ortodoksisia kirkkoja yhteyteensä. Se tuli esille Neuvostoliiton vuosina, ja tuo tavoite on näkyvissä edelleenkin. Taustalla on halu saada hallinnollinen yliote.