Nuorilta ei pidä odottaa yksipuolista sitoutumista kirkkoon, ja kun kipinä syttyy, sitä pitää ruokkia
– Seurakuntien on tarjottava nuorille aidosti mielekästä tekemistä ja nähdyksi tulemisen kokemuksia, toteaa Tampereen seurakunnan kasvatustyöntekijä Lidija Cederström-Hänninen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Markus Hänninen
Pieni lapsi on kirkon jäsenyyden osalta riippuvainen vanhemmistaan. Osa lapsista tutustuu seurakuntaelämään jo vauvaiästä alkaen jumalanpalvelusten ja kenties myös kerho- tai leiritoiminnan muodossa.
Kirkollisesti passiivisemmissa perheissä kirkon jäsenyyttä tukee mahdollisesti vain oman uskonnon opetus, kunnes nuori täyttää 15 vuotta ja edessä on kristinoppikoulu.
Nuorelle kripari on yksi askel kohti aikuisuutta, mutta samalla se on myös ikkuna oman seurakunnan ja kirkon elämään. Kenties vanhempien tai kummin kanssa kirkossa käynyt nuori alkaa silloin määritellä suhdettaan kirkkoon entistä itsenäisemmin.
– Kripari on kirkolle valtava mahdollisuus. Monet muistelevat aikuisena sitä, kuinka oma kiinnostus kirkkoa kohtaan heräsi oman kriparin jälkeen. Itse olen huomannut, kuinka tärkeä juttu kripari on suurimmalle osalle nuorista, jotka siihen osallistuvat. Leirillä koettu yhteisöllisyys, rakkaudellisuus ja välittäminen tekevät nuoriin vaikutuksen, kertoo Tampereen seurakunnan kasvatustyöntekijä Lidija Cederström-Hänninen.
– Kripari on kirkolle valtava mahdollisuus. Monet muistelevat aikuisena sitä, kuinka oma kiinnostus kirkkoa kohtaan heräsi oman kriparin jälkeen.
Kirkollisuuden kipinä voi toki syttyä myös toisin.
– Itsekään en ole käynyt kriparia, vaan kiinnostus kirkkoa kohtaan syventyi lukioiässä uskonnon tunneilla. Kerroin uskonnon opettajalleni Pauli Telsavaaralle, että olisin kiinnostunut tekemään jotain seurakunnassa. Hän välitti yhteystietoni isä Heikki Huttuselle, ja sen jälkeen asiat etenivät nopeasti: pian huomasin olevani Tapiolan kirkon liturgiakerhon ohjaaja. Tästä alkoikin aivan toisenlainen vaihe elämässäni, ja kirkko on kulkenut siitä lähtien mukana kaikessa. Oma uskonnonopettajakin voi siis olla ratkaiseva tekijä, kun mietitään, mikä innostaa nuorta aktivoitumaan kirkon piirissä.
Kun kipinä on syttynyt, sitä on myös ruokittava. Nuoren innostus voi sammua nopeasti, jos se ei saa seurakunnan suunnalta vastakaikua.
– Uskon, että nuoren suhde kirkkoon pysyy aktiivisena, jos hän kokee olevansa osa seurakuntaa, osa kirkkoa ja tulee kohdatuksi omana itsenään. Myös toisten ortodoksinuorten tapaaminen on todella tärkeää. Itse aloitin työt seurakunnassa tilanteessa, jossa koronarajoitukset oli viimein purettu ja erilaisia tapahtumia pystyi taas järjestämään. Esimerkiksi nuortenilloista tuli heti todella suosittuja, ja osallistujat ovat olleet tosi kiitollisia tilaisuudesta tavata ja tutustua kirkon piirissä.
Onkin selvää, että vaikka jumalanpalvelukset ovat kirkon toiminnan ydin, niin nuoret kaipaavat myös muita osallistumisen tapoja.
– Nuorille tulisi tarjota enemmän konkreettista tekemistä. Osa saattaa innostua leiriohjaajaksi kouluttautumisesta ja hyvien leirikokemusten tarjoamisesta nuoremmille, joku innostuu ehkä kirkko-oppaan tai ponomarin tehtävästä, joku kuorossa laulamisesta tai vaikkapa jumalanpalvelusten striimaamisesta. Sopivia tehtäviä kannattaa myös ideoida yhdessä nuorten kanssa, sillä nuoret ovat nuoruuden parhaita asiantuntijoita.
Kirkon täytyy kurottautua kohti kaikkia nuoria
Aktiivisten ja toimintaan matalla kynnyksellä osallistuvien nuorten lisäksi seurakunnan tulisi muistaa myös ne nuoret, jotka uhkaavat jäädä yksin.
– Masennus ja ahdistus ovat osin koronavuosienkin vuoksi lisääntyneet, ja osa nuorista pysyttelee mieluiten kotona. Heille esimerkiksi perinteinen kripari on kokemuksena liian haastava tai raskas. Meidän olisi kirkkona tärkeää löytää uusia tapoja kohdata myös heidät. Yksi ratkaisu voisi olla päiväkriparien yleistyminen. Ainakin Helsingissä niistä on kerätty jo paljon kokemuksia.
Lidija uskoo, että kirkolla on näillekin nuorille arvokasta tarjottavaa.
– Edellisessä työssäni sosiaaliohjaajana näin paljon jo pitkälle syrjäytyneitä nuoria. Yksinäisyys ja tunne, ettei kuulu oikein mihinkään, vaivaa nykyisin todella monia nuoria ja nuoria aikuisia. Se, mitä kirkko voi parhaimmillaan heille tarjota, on mielestäni nimenomaan kokemus aidosta yhteisöllisyydestä ja välittämisestä. Mielestäni meidän on tehtävä entistä enemmän työtä sen eteen, että myös syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tietävät, että seurakunta on olemassa myös heitä varten – ei pelkkiä reippaita ja innokkaita osallistujia varten.
Jotta tässä voidaan onnistua, kirkon tulee olla siellä, missä nuoretkin ovat.
– Viime syksynä perustimme seurakuntaan nuorille tarkoitetun Instagram-tilin (tampereenortodoksisetnuoret) ja nyt jo ihmettelen, miten nuoria on tavoiteltu aiemmin. Facebook tavoittaa lähinnä nuorten vanhemmat ja isovanhemmat.
– Mielestäni meidän on tehtävä entistä enemmän työtä sen eteen, että myös syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tietävät, että seurakunta on olemassa myös heitä varten – ei pelkkiä reippaita ja innokkaita osallistujia varten.
Tavoittamiseen liittyvät ongelmat ovat toki edelleen myös maantieteellisiä.
– Suureen seurakuntaan mahtuu monta haja-asutusalueetta, joilla saattaa asua 1-2 ortodoksista nuorta. Esimerkiksi Toholammelta on melkoinen työ lähteä nuorteniltaan Tampereelle. Meillä jotkut ovat olleet nuortenilloissa mukana verkon välityksellä, mutta kyllä kokoavaan nuorisotoimintaan tulisi panostaa samalla tavalla kuin haja-asutusalueiden jumalanpalveluksiinkin.
– Eivät nuoret sitoudu kirkkoon yksipuolisesti ja velvollisuudentunnosta: heille pitää osoittaa teoilla, että he ovat yhteisössä arvokkaita ja että heitä tarvitaan.
Kuvituskuva ylhäällä: Kanttori Markus Hänninen ja Tampereen aktiiviset ortodoksinuoret tekevät paljon yhteistyötä muun muassa jumalanpalvelusten striimausten parissa.
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous on antanut lausunnon koskien ehdotusta uudeksi kirkkolaiksi. Tekstissä pohditaan muun muassa pappien ja kanttorien koulutuksen tulevaisuutta. Pitääkö tutkintovaatimuksia alentaa – vai onko ratkaisun avain sittenkin mielikuvassa siitä, millainen työnantaja kirkkomme on?
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Pentti Potkonen, Vladimir Sokratilin, Varpu Heiskanen, Miro Järnefelt
Piispojen mukaan pappi- ja kanttoripulan kanssa painivan kirkon on pohdittava, voidaanko toimiin kelpoisuus muuttaa Kreikan mallin mukaan kaksi- tai kolmijakoiseksi. Tällöin toimet voitaisiin määritellä eri asteisiksi riippuen koulutuksen tasosta, mutta maisteriksi valmistuneen palkka olisi suurempi kuin muilla. Piispojen mukaan tämä saattaisi helpottaa työntekijäpulaa.
Kanttoreita koskien lausunnossa arvioidaan kirkkojärjestyksen osalta, ettei pitkä ja raskas kirkkomuusikoiden koulutus palvele työntekijäpulasta kärsivää kirkkoa riittävästi. Piispojen mukaan koulutusta kuormittavat myös laajat työhön kuulumattomat kurssikokonaisuudet samalla, kun pakollisten liturgisten harjoitusten määrä on kaventunut, jolloin musiikin opiskelulle ei jää tarpeeksi tilaa.
Piispojen näkemysten taustalla kentän huolet
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon mukaan lausunnossa mainitut huomiot ovat syntyneet käytännön tarpeesta. Sen taustalla ovat huolet, joita on kantautunut kentältä jo pidemmän aikaa.
‒ Nämä huolet ovat liittyneet yksinomaan toimien täyttämisen haasteisiin pätevillä hakijoilla.
Arkkipiispan mukaan lausunto ei velvoita tässä vaiheessa ryhtymään lakiteknillisiin muutoksiin, jotka koskisivat kirkkojärjestyksessä mainittua pätevyysmomenttia. Hän korostaa esille nostettujen asioiden olevan vasta laajemman keskustelun avaus.
‒ Avoin, kunnioittava ja asiantunteva keskustelu on välttämätöntä kaikenlaisen päätöksenteon kannalta. Mikäli muutoksia tehtäisiin, asian myönteisiä tai kielteisiä vaikutuksia on tällä hetkellä mahdotonta arvioida, sillä asia ei ole edennyt valmisteluun tai päätettäväksi.
‒ Koulutusta koskevat näkemykset ovat piispojen subjektiivisia pohdintoja, jotka on kuitenkin haluttu tuoda julki yhteisessä lausunnossa, arkkipiispa Leo summaa.
Arkkipiispa Leo kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa 2021. ‒ Avoin, kunnioittava ja asiantunteva keskustelu on välttämätöntä kaikenlaisen päätöksenteon kannalta, arkkipiispa toteaa nyt käynnissä olevaan koulutuskeskusteluun liittyen. Kuva: Vladimir Sokratilin
Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ei koe tarpeelliseksi tässä vaiheessa lisätä uusia näkökulmia lausunnossa esitettyihin piispankokouksen näkemyksiin.
Oulun metropoliitta Elia kertoo asian olleen esillä piispainkokouksessa. Hänellä ei ole kuitenkaan toistaiseksi uutta lisättävää esitettyihin näkemyksiin.
‒ Jos piispainkokous katsoo, että se haluaa lausua jotakin lisää, se on mahdollista seuraavissa kokouksissa. Haluan vain todeta, että piispojen huolenaihe on kyllä yhteinen huoli koko kirkkoa ajatellen. Toivon kaikilta kuitenkin rauhallista mieltä tämän sinänsä hyvin huolestuttuvan asian tiimoilta, metropoliitta Elia sanoo.
Haminan piispa Sergei puolestaan kuvaa lausunnossa esitettyjä näkökulmia laajemman keskustelun avaukseksi, joka on syntynyt kentältä tulleiden huolien perusteella.
‒ Kirkossamme tulee pian paljon paikkoja auki, mikä on todellinen ongelma. Joudumme vakavasti kysymään, miten työntekijäpula ratkaistaan tulevaisuudessa.
Piispa Sergei näkee mahdollisissa muutoksissa myös haasteita, jotka liittyvät muun muassa rahoituksen säilymiseen ja koulutuksen laatuun.
‒ Henkilökohtaisesti pidän koulutuksen korkeaa tasoa tärkeänä, piispa Sergei toteaa.
‒ Myönteistä on, että nyt asiasta voidaan keskustella avoimesti. Toivon kuitenkin, ettei tästä tule repivää riitakysymystä.
Itä-Suomen yliopistossa jaetaan piispojen huoli, mutta ei ratkaisuehdotuksia
Itä-Suomen yliopiston teologian osaston johtaja, professori Ilkka Huhta katsoo, ettei piispainkokous ole lähestynyt nyt esittämissään huolenaiheissa lainkaan koulutuksen järjestäjää.
‒ Koulutusta järjestävän tahon näkökulmasta on hämmentävää, että kirkko viestii yhteiskunnan ylläpitämän ja yliopiston järjestämän koulutuksen olevan kirkon työntekijäpulan keskeisin syy. Ensireaktioni lausuntoon oli se, että piispainkokous tuntee epäluottamusta koulutustamme kohtaan tai ei ole selvillä sen sisällöstä. Tämä oli yllätys, sillä aiemmin saamani palaute on ollut päinvastaista, Huhta kertoo.
Ortodoksisen teologian koulutusohjelma on Itä-Suomen yliopistolle osoitettu kansallinen erityistehtävä. Se mukaisesti yliopisto kouluttaa työntekijöitä ortodoksisen kirkon tarpeisiin. Teologian osasto vastaa tästä tehtävästä käytännössä.
‒ Valtiovalta on korvamerkinnyt koulutukseen merkittävän rahoituksen, joka on noin puolet koulutuksen kokonaiskustannuksista. Rahoituksen tason yliopisto neuvottelee joka tuloskaudella erikseen.
‒ Rahoituksen toisesta puolesta vastaa yliopisto. Tämä raha tulee ortodoksisen teologian tuloksen perusteella tutkimuksesta ja pieneltä osin tutkinnoista. Kirkolle järjestämämme koulutus on sen sijaan ollut ilmaista, Huhta korostaa.
Hänen mukaansa mahdolliset muutokset vaikuttaisivat merkittävällä tavalla teologiseen tutkimukseen, opetukseen ja kirkolle tarjotun koulutuksen tulevaisuuteen.
‒ Jos ortodoksinen kirkko haluaa ottaa itse vastuun työntekijäkoulutuksestaan, teologisen tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen painopiste Itä-Suomen yliopistossa muuttuu, Huhta muistuttaa.
‒ Odotankin nyt kirkolta selvää viestiä suuntaamme, miten etenemme jatkossa tämän kansallisen erityistehtävän kanssa.
Maria Takala-Roszczenko. Kuva: Varpu Heiskanen
Itä-Suomen yliopiston teologian osaston varajohtaja ja kirkkomusiikin professorin tehtävistä vastaava tutkija Maria Takala-Roszczenko tunnistaa ongelmat. Hänen mukaansa teologian osasto jakaa piispojen huolen, joka liittyy tällä hetkellä erityisesti kanttoriopintoihin hakeutuvien ja koulutusohjelmasta valmistuvien määrään.
‒ Piispainkokous lähestyy yhteistä haastetta kuitenkin varsin yksipuolisesti. Näkemykset olisivat mielestäni kaivanneet tutkimuksellisesti punnittuja perusteluja.
‒ Koulutuksen edustajilta ei ole pyydetty lisätietoja tämänhetkisten teologisten opintojen sisällöistä tai opiskelijoiden määristä. Olisimme mielellämme selvittäneet piispoille esimerkiksi kirkkomusiikin opetusohjelmaa, josta merkittävä osa on musiikin opetusta. Tällaisia ovat musiikinteoreettiset ja kirkkomusiikin omat aineet, laulu, pianonsoitto, musiikinhistoria ja musiikin kirjoittaminen.
Takala-Roszczenko pitää silti hyvänä, että kirkon edustajat tuovat esiin koulutukseen kohdistuvia toiveitaan. Hän toivoo niiden käynnistävän avoimen keskustelun kirkollisen hallinnon ja yliopiston välillä, mutta kummeksuu käsitysten muutosta.
‒ En tunnista lausunnosta kirkossa aiemmin vallinnutta valistuksen ja koulutuksen arvostusta, joka on nostanut kanttorit ”papin laukunkantajista” seurakuntien täysivaltaisiksi työntekijöiksi. Työvoimapulan ratkaiseminen työntekijöiden koulutustasoa alentamalla olisikin mielestäni suuri virhe.
Tätä Takala-Roszczenko perustelee sillä, että kirkko tulee tarvitsemaan tulevaisuudessa entistä monipuolisemmin koulutetumpia pappeja, kanttoreita ja opettajia.
‒ Kaikki ympärillämme muuttuu. Työntekijät eivät voi keskittyä enää vain yhteen pieneen siivuun koko seurakunnan tai kasvatuksen työkentästä.
‒ Nyt syntyy vaikutelma, ettei kirkkomuusikoiden valtavaa potentiaalia tunnisteta tarpeeksi, vaikka he voisivat koulutuksensa perusteella toimia laajaa asiantuntemusta vaativissa tehtävissä.
‒ Mielestäni myöskään korkeakoulututkintoon sisältyville kieli- ja yleisopinnoille sekä teologisille opinnoille ei ole osattu antaa niille kuuluvaa arvoa.
‒ En tunnista lausunnosta kirkossa aiemmin vallinnutta valistuksen ja koulutuksen arvostusta, joka on nostanut kanttorit ”papin laukunkantajista” seurakuntien täysivaltaisiksi työntekijöiksi. Työvoimapulan ratkaiseminen työntekijöiden koulutustasoa alentamalla olisikin mielestäni suuri virhe.
Takala-Roszczenko muistuttaa, että yliopisto haluaa jatkuvasti lähentyä myös työnantajapuolta. Siksi opintokokonaisuuksia muovataan jatkuvasti myös työelämän tarpeita huomioiden.
‒ Kehitämme opetussisältöjä jatkuvasti. Viime vuosina niihin on myös tehty monia sellaisia muutoksia, jotka vahvistavat koulutuksen merkityksellisyyttä työelämän näkökulmasta katsottuna.
Takala-Roszczenkon mukaan yhteisen huomion tulisi kiinnittyä ennen kaikkea siihen, miten kirkon alan ja siihen liittyvän koulutuksen vetovoima saadaan kasvuun.
Ortodoksisen seminaarin johtaja: Koulutus on avain kirkon työhön
Nyt avattu keskustelu sivuaa myös Joensuussa sijaitsevaa ja kirkon ylläpitämää Ortodoksista seminaaria. Sen tehtävänä on toteuttaa yliopistotutkintoon kuuluvia liturgisia ja käytännön soveltavia harjoituksia. Seminaarin rahoitus katetaan kirkon saamasta valtionavusta ja seurakuntien maksamista keskusrahastomaksuista.
Ortodoksisen seminaarin johtaja, pastori Mikko Sidoroff pitää erityisen hämmentävänä sitä, että lausunnossa kanttoripulan syyksi nähdään erityisesti koulutus.
‒ Väite siitä, että kanttoripula johtuisi kirkkomusiikin koulutusohjelman sisällön vaativuudesta eikä palvelisi kirkon työhön kasvamista on hyvin erikoinen. On selvää, että opiskelijoiden vähäisyys johtaa ajan myötä työntekijäpulaan. On kuitenkin asian yksinkertaistamista väittää, että koulutusohjelman vaativuustaso olisi pahin pullonkaula.
‒ Iso kysymys on, miksi kirkon työ ei näyttäydy sellaisena, että siihen haluttaisiin kouluttautua. Tämä asia vaatii vakavaa itsereflektiota kirkon kaikilla tasoilla, Sidoroff sanoo.
Seminaarin johtajan arvion mukaan pappien ja kanttorien vakansseja on jonkin verran vakituisesti täyttämättä. Ratkaisuja ei voida hänen mukaansa kuitenkaan etsiä koulutusta vähentämällä.
‒ Tuntuu erikoiselta, että ratkaisuksi ehdotetaan koulutustason laskua, kun samanaikaisesti kirkon työtekijöiden lisäkoulutusta halutaan vahvistaa työelämäopintojen muodossa, Sidoroff ihmettelee.
‒ Suomen kirkon autonomian alusta lähtien työtekijöiden mahdollisimman hyvä koulutus on nähty olennaisena tekijänä koko kirkon tulevaisuudelle. Tässä ajassako pärjättäisiin aiempaa vähemmällä? Onko meillä varaa palkata seurakuntiin työntekijöitä, jotka eivät ole motivoituneet kouluttautumiseen?
‒ Iso kysymys on, miksi kirkon työ ei näyttäydy sellaisena, että siihen haluttaisiin kouluttautua. Tämä asia vaatii vakavaa itsereflektiota kirkon kaikilla tasoilla.
Lausunnossa ehdotettiin koulutustason porrastamista tai alentamista. Tämäkään ei saa varauksetonta kannatusta seminaarin johtajalta.
‒ Tästä syntyy kuva, ettei koulutuksen sisältöön ole perehdytty kovinkaan tarkasti. Tällä hetkellä Itä-Suomen yliopistolla on kansallinen erityistehtävä, joka perustuu siihen, että teologian osasto kouluttaa ortodoksiselle kirkolle työtekijöitä.
Ajatus koulutustason madaltamisesta herättää seminaarin johtajassa kysymyksiä kirkon omien resurssien riittävyydestä. Hän näkee mielekkäämmäksi vahvistaa yhteistyötä yliopiston kanssa.
‒ Mikäli haluamme alempaa koulutustasoa työntekijöiltämme, miten järjestämme koulutuksen ja sen vaatimat resurssit? Sidoroff kysyy.
‒ Uskon, että koulutuksen järjestäjällä on halu ja valmiudet jatkuvaan keskusteluun olemassa olevien koulutusohjelmien rakenteista ja sisällöistä, jotta ne palvelevat tulevaisuudessakin kirkon tarpeita.
Pappien liiton puheenjohtaja: Huomio kirkkoon työnantajana
Koulutuksen tulevaisuus on tärkeä aihe myös Ortodoksisten pappien liitto ry:lle, sillä se tukee toiminnallaan suurta osaa kirkon papistosta ja teologeista. Lisäksi liitto julkaisee Ortodoksia-aikakauskirjaa yhteistyössä yliopiston teologian laitoksen kanssa.
Pappien liiton puheenjohtaja, pastori Jaakko Vainio pitää piispainkokouksen keskustelunavausta yllättävänä. Hän toteaa kasvavan työntekijäpulan puhuttavan kirkossa laajasti, mutta ihmettelee, miksi tehtäviin kelpoisuuden alentamista on alettu pitää ratkaisuna työnvoimapulaan.
‒ En näe mitään tarvetta tai perustetta henkilöstön kelpoisuusehtojen laskemiselle. Tällä ei mielestäni ole mahdollista ratkaista tai helpottaa kirkkomme henkilöstöpulaa. Työntekijäpulaa on syytä tarkastella laajemmassa kontekstissa. Siksi en lähtisi ensimmäisenä hakemaan syyllisiä kirkkomme ulkopuolelta, kuten koulutusta tarjoavasta laitoksesta.
Liiton puheenjohtajan mukaan keskeistä on tarkastella työnantajakuvaa sekä eri työyhteisöjen toimintakulttuureja, työolosuhteita ja johtamista, ei niinkään koulutusta.
‒ Parempi ratkaisu työvoimapulaan voisi olla esimerkiksi se, että kirkkomme kokonaisuudessaan ja eri työyhteisöinä sitoutuu parantamaan työnantajakuvaansa ja toimintakulttuureja. Toimivat työyhteisöt, työhyvinvointi, koulutuksen arvostaminen sekä työntekijöiden ja -hakijoiden asiallinen kohtelu voivat houkutella uusia työntekijöitä. Ne voivat myös hillitä osaavan ja koulutetun työvoiman siirtymistä muihin tehtäviin, Vainio arvioi.
‒ Parempi ratkaisu työvoimapulaan voisi olla esimerkiksi se, että kirkkomme kokonaisuudessaan ja eri työyhteisöinä sitoutuu parantamaan työnantajakuvaansa ja toimintakulttuureja.
Koulutustason laskeminen monimuotoistuvassa ja monimutkaistuvassa maailmassa saattaa liiton puheenjohtajan mukaan johtaa myös työntekijöiden katsantokantojen kapenemiseen. Tällöin voi olla yhä vaikeampi vastata uusiin esille tuleviin haasteisiin. Lisäksi hän toteaa, ettei koulutuksen laatua voida arvioida ainoastaan tarvelähtöisesti.
‒ Mikään koulutus ei voi vastata täysin työelämän tarpeisiin. Tutkintoihin sisältyy varmasti myös opintoja, joita kaikki eivät työelämässä tarvitse. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että opinnot olisivat merkityksettömiä. Tällaisia kursseja voi pitää vähintäänkin opintokokonaisuuteen kuuluvana sinnikkyyttä vahvistavana tai kutsumusta testaavana opintosuorituksena, Vainio kannustaa opiskelijoita.
Pappien liiton puheenjohtaja korostaa kirkon olevan merkittävin työnantaja Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen teologian koulutusohjelmasta valmistuville. Kirkon täytyy sen vuoksi olla myös aktiivisesti kehittämässä koulutussisältöjä yhdessä yliopiston kanssa.
‒ Kelpoisuusvaatimusten alentaminen voi vaarantaa koko ortodoksisen teologian yliopistokoulutuksen ja -tutkimuksen Suomessa. Yliopiston kansallinen erityistehtävä ortodoksisen kirkon työntekijöiden koulutuksessa menettää merkityksensä, jos kirkon tehtäviin ei enää edellytetä siellä suoritettua ylempää korkeakoulututkintoa, Vainio muistuttaa painokkaasti.
Director cantus -arvonimeä kantava kanttori Varvara Merras-Häyrynen toimii myös Ortodoksisten kanttoreiden liiton puheenjohtajana. Kuva: Miro Järnefelt
Kanttorien liiton puheenjohtajaa piispojen kannanotto ei yllätä
Keskustelu kanttorien koulutuksesta koskettaa läheisesti myös Ortodoksisten kanttorien liitto ry:stä. Liitto toimii kanttorien täydennyskouluttajana ja vertaistukena ja sillä on varsin laaja kuva kirkkomuusikoiden työkentän haasteista.
Liiton puheenjohtaja, kanttori Varvara Merras-Häyrynen luonnehtii piispainkokouksen lausuntoa realistiseksi.
‒ Itse en ole lainkaan yllättynyt lausunnosta. Kirkossamme on vakava työvoimapula, joka realisoituu esimerkiksi kanttorien kohdalla jo seuraavan reilun vuoden aikana.
‒ Jo nyt muutama kanttorin toimi tai pitkä sijaisuus on täyttämättä. Lähitulevaisuudessa avoimia toimia on jo kymmenen ja seuraavina vuosina niitä vapautuu lisää. Myös sijaisten saaminen alkaa olla hyvin vaikeaa jo eri puolilla Suomea, Merras-Häyrynen kuvaa.
Liiton puheenjohtajan mukaan ongelmaa pahentaa se, ettei kirkkomusiikin opintoihin ole tarpeeksi hakijoita. Opiskelijat eivät myöskään valmistu riittävän nopeasti työvoiman tarpeeseen nähden.
‒ Kirkon työ ei ole tässä ajassa kovin vetovoimaista. Toisaalta seurakuntien taloudellinen tilanne ja palkanmaksukyky heikkenee. Ratkaisut vaikeaan tilanteeseen eivät ole helppoja. Keskustelua asiasta täytyy kuitenkin käydä. Eri vaihtoehtoja on tärkeää arvioida realistisesti ja maltilla kirkon etua ajatellen.
‒ Pidän faktana sitä, että seuraavien vuosien aikana kanttorin toimia hoitavat joka tapauksessa muodollisesti epäpätevät henkilöt. Heidät olisi järkevää saada nopeasti ja tehokkaasti koulutettua päteviksi esimerkiksi oppisopimuskoulutuksen tapaan.
‒ Kirkon työ ei ole tässä ajassa kovin vetovoimaista. Toisaalta seurakuntien taloudellinen tilanne ja palkanmaksukyky heikkenee. Ratkaisut vaikeaan tilanteeseen eivät ole helppoja. Keskustelua asiasta täytyy kuitenkin käydä. Eri vaihtoehtoja on tärkeää arvioida realistisesti ja maltilla kirkon etua ajatellen.
Liiton puheenjohtaja arvioi, että kanttorin peruspätevyyden saaminen esimerkiksi kandidaatin tutkinnolla toisi opiskelijoita nopeammin työelämään.
‒ Silloin seurakunnilla olisi mahdollisuus määritellä itse toimiensa kelpoisuusehdot tarpeidensa mukaan ja maksaa sen mukaista palkkaa.
‒ Vaihtoehtona voisi olla myös se, että kandidaatin tutkinnolla pääsee töihin alemmalla palkalla, mutta työnantaja edellyttää osana työtä maisteritutkinnon suorittamista tietyn ajan kuluessa. Sen jälkeen palkka nousisi, Merras-Häyrynen hahmottelee.
Nopeammin saavutettava peruspätevyys voisi kanttorien liiton puheenjohtajan mukaan houkutella paremmin myös jonkin toisen musiikinalan tutkinnon tehneitä kanttoriopintojen pariin.
‒ Tällöin olemassa olevaa tutkintorakennetta ja opintojaksojen sijoittelua kandidaatin ja maisterin tutkinnon välillä täytyisi tarkastella uudelleen. Lisäksi pitäisi ohjata riittäviä aikaresursseja liturgisten taitojen sekä musiikin opiskelulle.
Kanttorien liiton puheenjohtaja näkeekin piispainkokouksen lausunnon positiivisena ja odotettuna.
‒ En näe piispojen lausunnossa välttämättä mitään kielteisiä vaikutuksia, koska realismi kirkon kentällä on tällä hetkellä mitä on. Nykyaikaa on myös se, että työtä tehdessä kouluttaudutaan lisää ja päivitetään osaamista.
‒ Kirkon koulutusta on historian saatossa uudistettu säännöllisin väliajoin sekä hyvin radikaaleilla muutoksilla että pienemmillä päivityksillä. Olisiko nyt vain tullut joku nivelkohta, jossa on jälleen tarpeen pohtia näitä koulutuskysymyksiä laajalla perspektiivillä? Merras-Häyrynen pohdiskelee.
‒ Riittävästä koulutuksesta tulee pitää kiinni, mutta koulutuksen tulee myös vastata työelämän tarpeisiin, hän tiivistää.
Kuvituskuva ylhäällä: Ukrainalaispakolaisia arkkipiispa Leon vieraana Suomen ortodoksisen kirkon tiloissa Kuopiossa huhtikuun alussa 2022. Kuva: Pentti Potkonen
”Sempalla” opiskellaan työhön, jolla on väliä – kiinnostaako sinua ura kirkon palveluksessa?
Kirkkoamme koettelee työntekijäpula, ja pian alkaa korkeakoulujen yhteishaku. Valittavana on muun muassa ortodoksisen teologian, kirkkomusiikin ja opetusalan koulutusvaihtoehdot.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen
– Tule ja katso!
Näin ytimekkäästi opastaa Ortodoksisen seminaarin johtaja, isä Mikko Sidoroff teologian opintoja harkitsevia.
– Omaa motivaatiota kannattaa seurata ja selvittää. Opinnot tarjoavat näköalan siihen, mitä kirkon elämä voi kaikessa rikkaudessaan olla. Jos olet kiinnostunut hengellisyydestä ja toisista ihmisistä, niin kirkon työ voi olla hyvin palkitsevaa, isä Mikko kannustaa.
Tämän kevään korkeakoulujen yhteishaun hakukohteiden joukosta löytyvät ortodoksisen teologian hakuvaihtoehdot. Valittavina ovat teologin, kirkkomusiikin ja opetusalan koulutusvaihtoehdot. Ortodoksisen kirkon toimiin hakukelpoisuuden antavan ortodoksisen teologian maisterin tutkinnon voi Suomessa suorittaa vain Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Kampus sijaitsee Joensuussa, missä ortodoksisen teologian opintoja rikastuttaa kaksi uniikkia piirrettä: vahva rinnakkaisuus läntisen teologian kanssa sekä vanhan pappisseminaarin perinteitä nykyajassa kantava Ortodoksinen seminaari.
Seminaari tarjoaa hengellistä opetusta yliopiston tarjoaman tieteellisen opetuksen rinnalla. Se vastaa käytännön teologisesta harjoittelusta ja seminaarin kirkko toimii harjoittelupaikkana: opiskelijat palvelevat niin ponomareina, lukijoina kuin kanttoreinakin. Seminaarin toimintaan kuuluvat myös asuntola ja ruokala.
Opintoihin kuuluu eksegetiikkaa eli Raamatun tutkimusta, kirkkohistoriaa, systemaattista teologiaa, uskontotiedettä ja käytännön teologiaa. Systemaattisessa teologissa opiskellaan esimerkiksi patristiikkaa eli kirkkoisien tutkimusta ja teologista ajattelua, kertoo teologilinjalla opiskeleva Lassi Nuutinen.
Uskonnonopettajaksi opiskeleva Janne Ohenoja pitää opintoja sekä vaativina että palkitsevina.
– Parasta opepuolella opiskelussa on oppituntien suunnittelu ja toteuttaminen sekä verkostoituminen koulujen ja muiden opiskelijoiden kanssa, Ohenoja sanoo.
Kirkkomusiikkia opiskeleva Anni Alanko opiskelee paitsi teologian asiantuntijaksi, myös musiikin ammattilaiseksi. Kirkkomusiikin opinnoissa yhdistyvätkin teologian syvä pohdiskelu ja musiikin käytännöllisyys.
Vaihtoehto myös varttuneemmalle
Joensuu opiskelukaupunkina ja yliopiston kampuksena saavat positiivista palautetta kaikilta haastatelluilta. Näin asian kiteyttää teologilinjalla opiskeleva Helena Antikainen:
– Joensuun kampus on tasokas oppimisympäristö. Teologian laitoksella parasta on itäisen ja läntisen teologian kohtaaminen ja mahdollisuus keskinäiseen vuoropuheluun.
Erityisesti ortodoksista teologiaa tullaan opiskelemaan hyvin eri lähtökohdista: osa suoraan lukiosta, osa työelämästä. Aikuisopiskelija voi hyödyntää esimerkiksi mahdollisuutta opintovapaaseen.
– Vaikka olen jo varttuneempi opiskelija, en ole kokenut ikärasismia. Ja nuorten parissa tunnen nuortuneeni itsekin! On kiva kohdata myös itseni ikäisiä ja minua vanhempia opiskelijoita, sillä heiltä olen saanut vertaistukea ja kannustusta.
Välillä alanvalinta tai -vaihto herättää tunteita ulkopuolisissa.
– Välillä tuntuu, että teologia on mörkö yhteiskunnassa. Paljon on tullut keskustelua omasta uskonkokemuksestani, kun ihmiset ovat kuulleet, että opiskelen ortodoksista kirkkomusiikkia, Anni Alanko kertoo.
Myös Lassi Nuutinen sai teologian opinnot aloitettuaan osakseen ihmettelyä.
– Työpaikallani suurin osa elää uskonnotonta elämää. Mielestäni sellaisessa ympäristössä ei kannata innostua puolustuspuheisiin. Paras puolustus on näyttää esimerkillä, että voi olla kristittynä osa porukkaa.
Toisaalta ehkä pelottavakin loikka opintojen pariin voi Helena Antikaisen mukaan antaa vastauksia omiin hengellisiin kysymyksiin.
– Olen löytänyt vastauksia kysymyksiini elämän tarkoituksesta. Samalla ymmärrykseni Kirkon traditiosta on syventynyt ja ortodoksinen identiteettini vahvistunut. Varsinkin Uuden Testamentin kreikan opiskelu oli hyvin innoittavaa. Klassisten kielten kautta Raamatun sanoma avautui minulle uudella tavalla.
Kirkko tarvitsee tulevaisuudessa työntekijöitä, ja erityisesti uskonnonopettajille ja kanttoreille on kysyntää. Kuitenkin esimerkiksi uskonnonopetuksen asema tulevaisuudessa saattaa aiheuttaa potentiaalisissa hakijoissa epävarmuutta, mutta Ohenoja on luottavaisella mielellä.
– Aina on tarvetta eri uskontoperinteet hallitseville ihmisille. Ei yksi opettaja voi opettaa kaikkien uskontojen tapakulttuuria luontevasti.
Edellytykset voivat yllättää
Vaikka kirkon työntekijätarve on jo nyt kova ja tulee lähitulevaisuudessa kasvamaan eläköitymisten myötä, on tietyt perusasiat syytä tunnustaa. Suurin osa kirkon teologista koulutusta vaativista tehtävistä on seurakunnissa, ja niiden toimista valtaosa on pappien tai kanttorien tehtäviä. Tämä rajaa naisteologien työllistymismahdollisuuksia kirkon piirissä, mutta ei tee työllistymisestä mahdotonta. Kirkon palvelukseen tarvitaan jatkossakin monenlaista osaamista, ja esimerkiksi diakonian ja kasvatuksen puolella sekä kirkon järjestökentällä on paljon tehtäviä, joissa ortodoksisen teologian tutkinnosta on paljon iloa, vaikka se ei yksin riittäisikään. Ensimmäisinä mieleen tulevat esimerkiksi sosiaali-, viestintä- tai kasvatusalan tutkinnon ja teologisen osaamisen yhdistelmät.
– Rohkaisisin erityisesti naisia hakemaan opintoihin, sillä kirkkoon tarvitaan enemmän naisteologien näkökulmaa, Antikainen sanoo.
Opiskelijoille ei tule yllätyksenä, että kirkossamme ei ole naispappeutta, mutta avioitumiseen liittyvät kanoniset reunaehdot ovat joskus aiheuttaneet hämmennystä.
Papiksi tai diakoniksi vihittävän tulee solmia avioliitto tai sitoutua naimattomuuteen ennen vihkimystä. Tämän monet tietävätkin, mutta yllätyksenä voi tulla se, että avioliittoon vihityn kohdalla myös puolison tulee olla ortodoksisen kirkon jäsen. Lisäksi kanoninen perinne painottaa nuhteettomuutta ja henkilökohtaista soveltuvuutta arvokkaan tehtävän hoitamiseen.
Opiskelemaan tullessa kannattaa kuitenkin pitää mieli avoinna kaikenlaisille tulevaisuudennäkymille. Edes teologin suuntautumisvaihtoehdon valinneen miehen ei ole aina viisasta tähdätä lähtökohtaisesti vain pappeuteen, sillä tie teologian opiskelijasta papiksi voi olla hyvinkin pitkä ja vaiheikas. Ortodoksisen teologian maisterit voivat kuitenkin työllistyä myös kirkon keskushallinnon palvelukseen, akateemiselle kentälle tai erilaisiin asiantuntijatehtäviin.
Pääkuva ylhäällä: Lassi Nuutinen soittaa kelloja osana käytännön harjoittelua.
Uusi kamarimusiikkiteos johdattaa katumukseen suuren paaston aikana
Suuren paaston aikana kuullaan debytoivan ortodoksisäveltäjä Jouni Rantasen kamarimusiikkiteos Ett Ord.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Kuva: Joel Eklöv
Ett ord -kamarimusiikkiteos johdattaa kilvoituksen ja katumuksen sekä armon sanoman äärelle. Ortodoksisäveltäjä Jouni Rantasen ensimmäisen pidemmän sävellyksen esitykset ajoittuvat sopivasti suureen paastoon.
Ett Ord on kamarimusiikkiteos kahdelle laulajalle, sellolle, viululle, huilulle ja pianolle. Se on kuvaus sanan aiheuttamasta ahdistuksesta – tilanteesta, jollaisia nykymaailmasta ei ole vaikea löytää. Se pyrkii kuitenkin musiikillisesti ja sanallisesti osoittamaan, että tie vapauteen ja rauhaan on olemassa.
Sävellyksen on tehnyt Jouni Rantanen 2021. Meri Vesanto on kirjoittanut tekstin säveltäjän aiheen pohjalta. Teos on ruotsinkielinen, koska sävellyksen sisäinen kielioppi vaati lyhyitä, iskeviä sanoja. Tämä on leimaa antavaa erityisesti teoksen prologissa. Ruotsi ei ole kummankaan tekijän äidinkieli. Kieltä on käytetty ilman sen synnynnäistä tajua tai tunnesiteitä. Voitaneen sanoa, että suomenkieliselle kielivalinta kuvaa kommunikaation vaikeutta.
Musiikillisesti teos nivoutuu hyvin osaksi aikamme taidemusiikin kirjoa. Säveltäjä Ilkka von Boehm luonnehtii teosta seuraavasti:
– Sanojen ja sanomisen problematiikka on sosiaalisen median aikakaudella mitä ajankohtaisin. Sanojen mahti on nykyään suunnaton. Niiden avulla noustaan valtaan ja hallitaan mieliä. Jouni Rantasen sävellys Meri Vesannon kirjoittamaan ruotsinkieliseen tekstiin käsittelee kysymystä taiteen keinoin ja kutsuu ihmisiä pohtimaan sanojen kykyä haavoittaa ja rikkoa, mutta myös lujittaa ja voimistaa.
Teoksen esittävät Olga Harrison (sopraano), Juuso Koski (tenori), Anu Luukela (sello), Anna Vesimäki (viulu), Soili Rantanen (huilu), Iiro Pulkkinen (piano).
Jouni Rantanen (s. 1959 Helsinki) on saanut ammatillisen peruskoulutuksen sähköalalle. Rantanen työskentelee nykyisin vuonna 2018 perustamassaan yrityksessä sähkösuunnittelijana. Hän on opiskellut musiikin teoriaa ja säveltämistä ammattisäveltäjien ohjauksessa. Ortodoksinen kirkkolaulu on Rantaselle tuttua, ja hänellä on myös kuorokokemusta rivilaulajana. Suunnitelmissa on säveltää suomalaisten, vähemmän tunnettujen runoilijoiden tekstejä lauluiksi. Rantasen säveltämä kamarimusiikkiteos Ett Ord on hänen ensimmäinen laaja sävelteoksensa, jonka kantaesitys kuullaan Kannelmäen kirkossa 4.maaliskuuta 2023.
Meri Vesanto (s. 1970 Kokemäki) on koulutukseltaan venäjän kielen kääntäjä, mutta hän on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa Helsingissä ja julkaissut kaksi teosta: runokokoelman Hartaita Lauluja 2007 ja romaanin Tää 2010. Vesanto asuu Helsingissä ja työskentelee järjestelmäasiantuntijana, mutta on harrastanut musiikkia ja kirjoittamista jo lapsesta lähtien ja esiintyy mielellään erilaisissa kokoonpanoissa laulajana, tanssijana tai soittajana.
Lisätietoja:
Kantaesitys Kannelmäen kirkossa La 4.3. kello 16
Toinen esitys Huopalahden kirkossa Su 26.3. kello 15
Esityskieli ruotsi.
Sanoitus: Meri Vesanto
Teoksen esittävät:
Olga Harrison (sopraano)
Juuso Koski (tenori)
Anu Luukela (sello)
Anna Vesimäki (viulu)
Soili Rantanen (huilu)
Iiro Pulkkinen (piano)
Konsertissa esitetään myös aikamme tunnetuimman virolaisen ortodoksisäveltäjä Arvo Pärtin Fratres sellolle ja pianolle.
Vapaa pääsy.
Ohjelma 10 €
Lisätietoa: ettord.com
Suomalaiset ortodoksinuoret tapasivat patriarkka Bartolomeoksen ikimuistoisella matkallaan – katso upeat kuvat!
ONL:n ja Ekumeenisen patriarkaatin perinteinen nuorisovaihto merkitsi tänä vuonna suomalaisnuorten matkaa Istanbuliin. Matkakertomuksen on kirjoittanut Santeri Keränen, yksi vaihtoon osallistuneista.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Santeri Keränen | Kuva: Ryhmän albumi
Moni oli varmasti innoissaan, kun ilmoitettiin haku Konstantinopolin-matkaa varten. Parin viikon hakuajan päätyttyä sähköpostiin tupsahtikin ilmoitus valituksi tulemisesta. Jossain määrin oli hankala uskoa koko juttua, koska olin unelmoinut Konstantinopolissa käymisestä.
Seurasi muutaman viikon odottelu, mutta vihdoin lähtöpäivä koitti. Lentokentällä tapasimme kaikki vaihtomatkalle lähtijät, ja hyvin nopeasti löysimme yhteisen sävelen. Saavuimme Istanbuliin torstai-iltana, missä yksi patriarkaattimme diakoneista oli meitä vastassa kuljettajan kanssa. Hotellissa metropoliitta Athenagoras illasti kanssamme ja tiedusteli kuulumisiamme.
Perjantai-aamuna lähdimme Halkin saarelle tutustumaan 1970-luvun alkuun asti toimineeseen teologiseen oppilaitokseen, missä muiden muassa nykyinen patriarkkamme Bartolomeos opiskeli ja mistä hän valmistui. Turkin silloinen hallitus sulki oppilaitoksen vuonna 1971. Nykyään oppilaitos toimii luostarina.
Suomalaiset ja paikalliset ortodoksinuoret tapasivat toisensa risteilyn merkeissä.
Palasimme Halkin saarelta iltapäivällä ja pääsimme käymään egyptiläisessä basaarissa. Päätimme päivän illastamalla Ekumeenisen patriarkaatin tiloissa keskustellen papiston kanssa.
Lauantaina pääsimme tutustumaan paikallisiin pyhäköihin. Kävimme Blahernan kirkossa, jonka pyhästä lähteestä nautimme vettä. Tällä paikalla 900-luvulla sijainneessa kirkossa sepitettiin Sinulle oi Jumalansynnyttäjä -veisu. Olikin kaunis ja ihmeellinen hetki, kun ryhmämme sai laulaa veisun suomeksi samassa paikassa, missä se on ensimmäistä kertaa laulettu.
Tutustuimme myös kahteen kirkkoon, jotka on muutettu moskeijoiksi. Lisäksi kävimme Fatih-moskeijassa, johon on käytetty paikalla sijainneen puretun apostolien kirkon rakennuskiviä.
Kierroksen lopuksi suuntasimme Balouklin luostariin. Luostarissa on kaunis ikonostaasi, pyhä lähde ja useita patriarkkojen ja muiden merkittävien ortodoksisten henkilöiden hautoja.
Nautimme erittäin maittavan lounaan, jonka olivat valmistaneet luostarissa väliaikaisesti asuvat nunnat. Lounaan aikana keskustelimme päivän kuulumisista luostarin johtajan Ksanthoupolin piispa Paisioksen kanssa.
Iltapäivällä pääsimme käymään Suuressa basaarissa. Illastimme patriarkaatin tiloissa, ja tutustuimme diakonien kanssa kaupunginosaan, missä sijaitsee kaunis Galata-torni.
Sunnuntaiaamuna lähdimme patriarkaatin Pyhän Georgioksen katedraaliin liturgiaan, johon patriarkka Bartolomeos osallistui. Liturgiassa muisteltiin kirkkoisäämme pyhää Johannes Krysostomosta. Hänen ikoninsa oli asetettu piispan istuimelle, ja hänen pyhäinjäännöksensä oli tuotu kunnioitettavaksi.
”Pyhä Johannes oli totisesti keskuudessamme.”
Liturgian jälkeen pääsimme tutustumaan patriarkaatin kirjastoon ja tapaamaan Hänen pyhyytensä patriarkka Bartolomeoksen. Kieltämättä tapaaminen jännitti, mutta saimme todeta tämän turhaksi: tunnelma oli hyvin lempeä ja seesteinen. Patriarkka tiedusteli kuulumisiamme, minkä lisäksi vaihdoimme lahjoja.
Patriarkka Bartolomeos kertoi rakastavansa suomalaisia ortodokseja ja korosti, että emme ole vieraita, vaan samaa perhettä. Lopuksi siirryimme ruokailemaan patriarkaatin väen ja patriarkan kanssa.
Ruokailtuamme lähdimme diakonien ja metropoliitta Athenagorasin kanssa risteilylle, jossa pääsimme tapaamaan paikallisia ortodoksinuoria. Tapaaminen oli hyvin iloinen ja lämmin, ja risteilyn päätyttyä menimme yhdessä ruokailemaan.
Patriarkka Bartolomeos kertoi rakastavansa suomalaisia ortodokseja ja korosti, että emme ole vieraita, vaan samaa perhettä.
Toiseksi viimeinen päivämme Konstantinopolissa lähti käyntiin tutustumalla patriarkaatin kauppaan. Tämän jälkeen lähdimme diakonin ja patriarkaatin matkaoppaan johdolla tutustumaan Basilica Cisterniin eli ”upotettuun palatsiin”.
Hagia Sofia häikäisee kauneudellaan.
Sitten olikin vuorossa yksi matkamme odotetuimmista kohteista, Hagia Sofia. Odotimme jonossa puolitoista tuntia, mutta odotus oli sen arvoinen. Pyhäkkö oli äärettömän koskettava historiansa ja ikoneiden takia.
Hagia Sofiasta siirryimme lounastamaan Arkkienkelien kirkon seurakuntatiloihin, minkä jälkeen metropoliitta Athenagoras esitteli kirkkoa.
Aiemmin olimme saaneet yllätyskutsun patriarkka Bartolomeokselta osallistua yhteiseen ruokailuun hänen ja muun patriarkaatin väen kanssa matkamme viimeisenä iltana. Tapasimme hänet suuressa Aqua Florya -ostoskeskuksessa, missä voi hämmästellä jättimäistä Istanbul Aquarium -akvaariota haikaloineen ja kilpikonnineen.
Illallisen päätteeksi patriarkkamme toivotti meille rakkautta, rauhaa ja menestystä elämässämme.
Tiistai-aamuna lähdimme varhain aamulla lentokentälle ja saavuimme talviseen Suomeen.
Konstantinopolin nuorisovaihtomatka oli huikea kokemus. Pääsimme näkemään ortodoksisuuden historiaa ja sen tärkeitä muinaisia paikkoja.
Kohtaamiset patriarkkamme, papiston, paikallisten ortodoksinuorten ja muiden kanssa lämmittivät sydäntä: on hienoa tavata muiden maiden ortodokseja ja nähdä heissä yhteinen uskomme; me olemme kaikki osa kirkkoa, Kristuksen ruumista. Niin ikään Konstantinopolin pyhäköissä vieraileminen, liturgiassa rukoileminen, osallistuminen yhteiseen Pyhään ehtoolliseen samoin kuin Pyhän Johannes Krysostomoksen pyhäinjäännösten kunnioittaminen olivat sielua ravitsevia elämyksiä.
Hagia Sofia.
Oli myös erityistä, että ryhmämme jäsenet pääsivät ystävystymään toistensa kanssa ja jakamaan tämän matkan. Ryhmämme haluaakin kiittää turvallisen matkan puolesta rukoilleita ja tahoja, jotka mahdollistivat tämän kaiken.
Vaihtomatkamme tulee jäämään mieliimme erityisenä muistona – ja toivottavasti voimme jakaa Konstantinopolista saamaamme rakkautta ja rauhaa muillekin ympärillämme.
Rukoilkaa patriarkaattimme, ortodoksien ja maailman puolesta!
Päätoimittaja Susanna Sompin pääkirjoitus on julkaistu myös painetun Aamun Koiton numerossa 1/2023.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Kari Pekonen
Alkanut vuosi on täynnä kirkkomme merkkipaaluja.
Tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen ortodoksit siirtyivät Moskovan patriarkaatin alaisuudesta osaksi Ekumeenista patriarkaattia. Konstantinopolin patriarkka Meletios IV allekirjoitti Suomen ortodoksisen kirkon autonomia-tomoksen 6. heinäkuuta 1923.
Juhlavuotemme päätapahtuma on alustavasti syyskuulle kaavailtu Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailu maassamme. Muitakin merkkipäiviä on tiedossa, mutta nostan tässä esiin Ortodoksisten nuorten liiton pyöreät 80 vuotta, minkä lisäksi sen julkaisema Tuohustuli-lehti täyttää 70 vuotta. ONL:n juhlavuoden motto on Rohkeasti ortodoksi – ja tämä teema on varsin puhutteleva.
Rohkeasti on kohdattava ainakin se, että vuonna 2022 kirkkomme menetti enemmän jäseniä kuin koskaan aikaisemmin.
Nyt kysytään tahtoa kohdata ne haasteet, jotka ovat jäsenkatoon johtaneet. Syitä on varmastikin lukuisia – myös muita kuin suoranaisesti kirkkomme toimintaan liittyviä – mutta aion keskittyä niistä yhteen. Asia nousi esiin lukijoidemme keskustellessa aiheesta Aamun Koiton Facebook-sivuilla.
Hälyttävä esiin noussut kertomus oli, että kirkkoomme vasta liittynyt jäsen ei löydäkään paikkaansa seurakuntansa toiminnasta. Monet kertoivat, että ”vanhat tekijät” jyräävät, ja tulokkaiden toimintatapoja joko mitätöidään avoimesti tai sitten keltanokkaa ”ohjataan” siihen malliin, että hän tuntee olonsa orvoksi.
Jos jo kirkkoon liittyneetkin kokevat sorsimista, voi kysyä, kuinka houkuttelevana Kristuksen kirkko näyttäytyy niille, jotka vasta harkitsevat asiaa?
Hälyttävä esiin noussut kertomus oli, että kirkkoomme vasta liittynyt jäsen ei löydäkään paikkaansa seurakuntansa toiminnasta. Monet kertoivat, että ”vanhat tekijät” jyräävät, ja tulokkaiden toimintatapoja joko mitätöidään avoimesti tai sitten keltanokkaa ”ohjataan” siihen malliin, että hän tuntee olonsa orvoksi.
Valitettavan moni meistä osaa samastua nolatuksi tulemiseen paikassa, jonka pitäisi olla turvallinen tila – sanan joka ikisessä merkityksessä: kirkossa.
Vasta jokin aika sitten jouduin itsekin ojennetuksi eräässä pyhäkössämme. Minua ohjeistanut henkilö toimi epäilemättä oikein perustein, mutta se tapa ja äänenvoimakkuus, millä hän huomautuksensa antoi, oli nöyryyttävä. Jos minun kaltaiseni monissa liemissä keitetty toimittaja tunsi mielipahaa, mitähän vastaavassa tilanteessa olisi tuntenut vasta kirkkoon liittynyt tai liittymistä harkitseva? Hän olisi voinut säikähtää, lähteä – eikä koskaan enää palata.
Muistan myös, kuinka uutena ortodoksina seurasin silmä kovana kanssarukoilijoita peläten tekeväni jonkin virheen. Asiaa ei olisi yhtään auttanut, jos paikalle olisi syöksähtänyt topakka kirkkomummo tai -pappa, joka suurieleisesti olisi alkanut korjata ”noviisin” kömmähdyksiä.
On turha toitottaa, että kirkkomme ovet ovat avoimet, jos niiden sisäpuolella sallitaan ”hyvää tarkoittavien” opastajien hyökkäykset.
Ja nyt käsi sydämelle, kaikki toisten pyytämättä neuvomiseen taipuvaiset: toimitko aidosta auttamisen halusta – vai sittenkin pätemisen tarpeesta? Voi kysyä myös, kumman synti on suurempi: ylpeyden vallassa toimivan vaiko sen, joka on vahingossa tehnyt pienen erheen?
Valitettavan moni meistä osaa samastua nolatuksi tulemiseen paikassa, jonka pitäisi olla turvallinen tila – sanan joka ikisessä merkityksessä: kirkossa.
Kirkossamme kaikkien pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi heti ensi metreiltä alkaen. Kirkkomme tulisi jakaa uskoa, toivoa ja rakkautta – ylenpalttisesti ja ehdoitta.
Kenenkään ei pitäisi joutua arastelemaan pyhäkköön astumista siinä pelossa, että tekee jotakin ”väärin”. Niin uuden kuin vanhankin ortodoksin pitää saada keskittyä rauhassa rukoukseen. Jokaisella meistä on myös oikeus sortua kömmähdyksiin kenenkään nolaamatta. On hyvä muistaa, että ainoa Maan päällä elänyt täydellinen ihminen oli paitsi ihminen, myös Jumala.
Tällä en tarkoita, etteikö palautetta saisi antaa, mutta se tulee tehdä kahden kesken, rakkaudellisesti ja nolaamatta. Ohjausta varten meillä on ensisijaisesti käytettävissämme rippi-isä sekä ortodoksikummitädit ja -sedät.
Jos itse Kristus pitää ovea avoimena, kuka sen rohkenee lähimmäiseltään sulkea?
Siunattua ja rohkeaa alkanutta vuotta!
Toim. huom. Tässä se nyt on – paljon palautetta kerännyt pääkirjoitus! Koska painetun Aamun Koiton numerossa 1/2023 julkaistu teksti aiheutti pienehkön palautetulvan toimitukseen, julkaistakoon se myös verkkolehdessä. Aamun Koitto kiittää aktiivisia lukijoitaan – valtaosa palautteesta on ollut kannustavaa ja positiivista, mutta toki myös korjaavalla palautteella on paikkansa! Tämä on pääkirjoituksen korjattu versio, jossa on täsmennetty Kristuksen ihmisyyttä ja jumaluutta koskeva kohta.
Pääkuva ylhäällä: Aamun Koiton päätoimittaja Susanna Somppi.
Nunna Ksenia alkaa hoitaa Lintulan luostarin johtajan tehtäviä – igumenia Mikaela pyysi vapautusta terveyssyistä
Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni on vapauttanut igumenia Mikaelan Lintulan luostarin johtajan tehtävien hoitamisesta äiti Mikaelan oman pyynnön mukaisesti.
Lintulan luostarin johtajan tehtävien hoitaminen on siirtynyt metropoliitan määräyksestä toistaiseksi varajohtaja nunna Ksenialle. Igumenia Mikaela on anonut vapautusta tehtävistään terveyssyihin vedoten. Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni on vapauttanut hänet johtajan tehtävien hoitamisesta. Muutos ei vaikuta luostarin tavalliseen elämään, joka jatkuu ennallaan.
Luostarin jumalanpalveluksissa muistellaan edelleen igumenia Mikaelaa luostarin johtajana 16.10. asti, jolloin hän luostarin tarkastuksen yhteydessä vapautuu johtajuudesta. Uuden johtajan vaali toimitetaan metropoliitan myöhemmin määräämänä ajankohtana.
Isä Marko Mäkisen laatimissa minisaarnoissa on ensin kunkin sunnuntain tai juhlan evankeliumitekstin tiivistelmä. Sunnuntai 29. tammikuuta 2023.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen
Luuk. 18:10–14
Jeesuksen kertomuksessa kaksi miestä menee rukoilemaan temppeliin. Fariseus kiittää Jumalaa siitä, ettei hän ole kuten muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät ja temppelissä rukoileva publikaani. Toinen miehistä, publikaani, rukoilee Jumalaa sanoen ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” Toinen lähti kotiinsa vanhurskaana, toinen ei, sillä jokainen, joka korottaa itsensä, alennetaan, mutta se, joka alentaa itsensä, korotetaan.
***
Jeesus esitti kertomuksensa niille, jotka olivat varmoja omasta hurskaudestaan ja väheksyivät toisia.
Fariseuksen asenne oli väärä ja turmiollinen, sillä hän tarkasteli itseään suhteessa toisiin. Publikaani sen sijaan tutki itseään ja anoi Jumalalta armoa heikkoudessaan.
Itsensä hurskaaksi korottaneet joutuvat pettymään. Syntiset ja kurjat, jotka etsivät katuen Jumalaa löytävät armon ja laupeuden. Tärkeintä ei ole pelkkä ulkoinen hengellinen tila, hurskaat piirteet, vaan ihmisen mielen suunta: kurottautuminen kohti Jumalaa ja oikealla tavalla katuva ja nöyrä mieli, joka saa meidät etsimään oikeaa tietä.
Muhkea teos vie lukijansa aikamatkalle Karjalan kadonneisiin kirkkoihin
Timo Lehtosen teos sisältää valtavan määrän tietoa vanhoista pyhäköistä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola
Tietokirjailija Timo Lehtosen muhkea teos Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat saa mielen sekä nöyräksi että hartaaksi: nöyräksi sen valtavan työmäärän edessä, joka tietojen etsimiseen ja niiden esille tuomiseen on tarvittu ja hartaaksi sen edessä, kuinka ihmiset jo vuosisatoja sitten ponnistelivat rakentaakseen asuinyhteisöönsä kirkon tai edes vaatimattoman tsasounan palvellakseen Herraansa.
Vaatimattomimmillaan tsasouna muistutti pientä hirsiaittaa ja toisaalta vauraan kylän tai lahjoittajan kustantama tsasouna oli kuin keskikokoinen kirkko kohti korkeuksia kohoavine liekkikupoleineen ja silmää hivelevine taidokkaine koristeleikkauksineen. Mukana kirjassa on yli kolmen sadan pyhäkön ohella myös yli sadan kalmiston vaiheet.
Teos johdattaa meidät matkalle vuosisatojen taakse Karjalan pyhien ortodoksisten rakennusten luo ja esittelee ne pitäjä pitäjältä ja kylä kylältä. Vaikka itselläni ei ole sukusiteitä Karjalaan, niin silti uppouduin kirjan vietäväksi kuin huomaamatta. Pääsin kulkemaan vuosisatojen takaiseen kadotettuun maahan omassa lukutuolissani istuen.
Joillekin kirja voi olla nostalgiamatka menetettyyn Karjalaan ja joillekin matka menneiden sukupolvien hartauselämään. Teosta voi tutkia myös kirkkoarkkitehtuurin näkökulmasta, koska sivuille on löydetty lukuisia rakennuspiirustuksia ja paljon vanhoja valokuvia pyhäköistä.
Vaikka itselläni ei ole sukusiteitä Karjalaan, niin silti uppouduin kirjan vietäväksi kuin huomaamatta. Pääsin kulkemaan vuosisatojen takaiseen kadotettuun maahan omassa lukutuolissani istuen.
Karjalan pyhäköt ovat vuosisatojen ajan kärsineet sodista. Milloin niitä poltettiin kostoksi idän ja lännen sodissa ja milloin tykistötuli tai lentopommit moukaroivat niitä. Kirja näyttää talvi- ja jatkosodan tuhoja varsin konkreettisesti, koska sotien ajan SA-kuvien vertailupohjana on runsaasti kuvia sotia edeltävältä ajalta.
Jotkut pyhäköt ehdittiin korjata ja palauttaa mahdollisuuksien mukaan talvisotaa edeltävään asuunsa jatkosodan asemasotavaiheessa. Surullista on nähdä ihmisten pyrintöjen valuneen hiekkaan. Salmin komea Pyhän Nikolauksen kirkko vihittiin uudelleen käyttöön 18.6.1944, vain kahta päivää ennen uutta ja nyt lopullista lähtöä Karjalasta. Korjauksen jäljiltä uutuuttaan hohtava kirkko jäi vihollisen haltuun.
Ansaittua tunnustusta
Kirjailija ehti onneksemme saada riittävästi tietoja Venäjän arkistoista ennen niiden sulkeutumista Ukrainan sodan myötä. Painettujen lähteiden ohella kirjailija on hyödyntänyt harvinaisia aineistoja niin kotimaasta kuin Venäjältäkin. Kirjan lopussa olevat monipuoliset hakemistot kartuttavat teoksen tietomäärää entisestään.
Tietokirjailija Timo Lehtosella on lukuisia aiempiakin meriittejä. Esimerkiksi kirjassaan Vaienneet kellot hän käsitteli autonomian ajan sotilaskirkkoja. Kertomansa mukaan hän valmistelee parhaillaan kirjaa Aunuksen pyhäköistä ja niiden kohtaloista vuosina 1939–1944.
Uuttera työ ortodoksisen kirkkoperinteen tutkimisessa ja tallentamisessa näkö- ja kuulovamman lannistamatta on saanut myös ansaitsemaansa virallista tunnustusta. Arkkipiispa Leo myönsi Lehtoselle toukokuussa 2022 Pyhän Karitsan ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkin.
Timo Lehtonen: Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat, T:mi Timon Tieto 2022, 416 s.
Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.
Kuuntele
