Yhdysvalloissa eräs uusimpia villityksiä hautaustoimen saralla on ruumiiden kompostointi. Prosessissa vainajan ruumis sijoitetaan kompostointiastiaan maatuvassa kankaassa yhdessä puuhakkeen, sinimailasen sekä olkien kanssa. Käsittelyssä ruumis muuttuu kasvimateriaalin kanssa mullaksi. Menetelmän puolestapuhujat kuvaavat syntyvän mullan sopivan esimerkiksi puiden istuttamiseen.

Tampereen seurakunnan pappi, isä Tuomas Kallonen on törmännyt ilmiöön mediassa, eikä luontoteemainen myyntipuhe yllätä.

– Pappina kun kuuntelee muistosäkeitä, niin niissä yleistyy koko ajan kuvasto, jossa ihminen jatkaa elämäänsä palaamalla luontoon ja on läsnä luonnon ilmiöissä. Tämä on eräänlainen vastine kristilliselle uskolle ruumiilliseen ylösnousemukseen.

Isä Tuomaksen mukaan luontoromanttinen vastine voi puhutella heitä, joille ajatus ruumiillisesta ylösnousemisesta on vaikea.

– Ajatus kompostoinnista menee vähän siihen samaan kategoriaan. Mutta samalla tavallahan aine palaa luonnon kiertoon myös arkkuhautauksessa tai tuhkauksessa.

Hautausmaa on pyhä paikka

Perinteisistä hautaustavoista poikkeavia hautauspalveluita tarjoavat tahot puolustavat omia menetelmiään vetoamalla usein esimerkiksi ilmastoystävällisyyteen tai siihen, kuinka ruumiin jäännöksiä voidaan hyödyntää vaikkapa leikkokukkien kasvatuksessa.

– Itseäni ilmiössä häiritsee teologisessa mielessä se, että ihmisen ruumis nähdään hyödyn kautta kuolemankin keskellä, ja kuoleman perimmäinen salaisuus alistetaan hyötyajattelulle. Ruotsissa eräiden krematorioiden hukkalämpö hyödynnettiin kerrostaloyhtiöiden lämmityksessä. Siinä ihminen piti palauttaa kuolemassakin hyödyn ja tuottavuuden piiriin.

Isä Tuomas vertaa tilannetta perinteiseen karjalais-ortodoksiseen hautausmaakäsitteeseen: ihminen ei saa kaataa hautausmaalta puita, taittaa oksia eikä edes poimia marjoja, sillä hautausmaa on pyhä, koskematon paikka; ihmisen hallinnan ulkopuolella.

Ortodoksinen hautaustapa ilmentää kirkon ydinuskoa ruumiilliseen ylösnousemukseen.

– Ortodoksinen hautaustoimitus ilmentää kauniisti pääsiäisen ihmettä, Kristuksen tyhjää hautaa ja Kristukseen uskovien ylösnousemusta. Siinä ihminen lasketaan hautaan kasvot kohti auringonnousua, odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Se, kuinka vainajien ruumiita käsitellään, ei ole samantekevää. Kristillinen hautaustapa on erottava tekijä moniin muihin uskontoihin nähden.

– Hautaustapa tukee uskoamme ruumiilliseen ylösnousemukseen. Meille on tärkeää, että osaisimme kunnioittaa ruumiillisuutta osana Jumalan kuvaksi luodun ihmisen pyhyyttä ja nähdä kuoleman siirtymänä uuteen elämään.

Vaikka ortodoksi tulisikin haudata arkussa kasvot itään päin, on Suomessa ortodoksinkin mahdollista tulla tuhkatuksi.

– Ruumiiden tuhkaaminen on yleistynyt myös ortodoksien keskuudessa jatkuvasti. Piispainkokous on sen aikoinaan hyväksynyt, ja meillä on ortodoksissa seurakunnissa mahdollista tähän myöntyä. Silloin ruumiin siunaus tapahtuu ennen tuhkaamista.

Isä Tuomaksen mukaan seurakunnissa papit keskustelevat aina omaisten kanssa asiasta, mikäli tuhkaus nousee esille. Arkkuhautaus on ortodoksinen hautaustapa, mutta pastoraalisista syistä tuhkaukseenkin voidaan suostua.

– Mikäli vainajan oma, selkeä toive on tulla tuhkatuksi, silloin ei kiistellä aiheesta. Vainajan toivetta kunnioitetaan.

Ruumiin kompostoinnin isä Tuomas näkee jatkumona polttohautaukselle: myös siinä haetaan käytännöllisyyttä, edullisuutta ja ekologisuutta.

Suomessa kompostointi ei ole ainakaan toistaiseksi mahdollista. Kysymykseen siitä, tulisiko myös ortodokseille sallia mahdollisuus tulla kompostoiduksi, mikäli laki muuttuu, isä Tuomas vastaa hymähtäen.

– Tällaista asiaa ei jätetä pappien paikallisesti harkittavaksi. Jos tulee tällainen vaihtoehto ”markkinoille” niin piispat lausuvat siihen kantansa. Ortodoksisessa kirkossa ei näin suuria asioita päätetä virastoissa tai yksittäisissä seurakunnissa. Ne ovat piispainkokouksen asioita.

– Teologista keskustelua käydään varmasti laajemminkin. Nykyaika tuo kiihtyvällä tahdilla eteemme ilmiöitä, joita joudumme peilaamaan kriittisesti omaa uskonperintöämme vasten.

Jokainen kantaa sydämessään rakkaiden läheistensä nimiä, mutta myös – ja usein tiedostamattaan – vihaamiensakin henkilöiden nimiä. Ihmisen muisti on lyhyt ja valikoiva: hän tahtoo muistaa vain hyviä asioita ja hänelle mieleisiä ihmisiä, mikä on toki inhimillistä.

Tämä on kuitenkin pakoa todellisuudesta. Syntiin langenneessa maailmassa paha on läsnä joka hetki. Naiivi ihminen yrittää kieltää ikävät tosiasiat poistamalla ne tietoisesta mielestään. Toiset taas ryhtyvät kitkemään pahaa pois itsestään ja pyrkivät tekemään hyvää omassa elinpiirissään.

Siitä huolimatta ikävät asiat ja ikävät ihmiset jättävät jälkensä kohtaamansa ihmisen sydämeen ja traumatisoivat hänet. Ihminen siis kärsii itse, mutta aiheuttaa kärsimystä muillekin. Mitä muistettavaa tässä kaikessa on?

Kirkkokalenteri on yhteinen muistimme

Kirkon liturginen kalenteri tarjoaa joka vuosi samoina päivinä muisteltaviksi pelastus- ja kirkkohistorian merkkitapahtumia ja -henkilöitä, pyhiä ikoneita ja niiden kautta tapahtuneita ihmeitä, pyhien kilvoittelijoiden kohtaloita – tarjolla on siis koko kristillisen elämän kirjo.

Näiden ihmisten ja tapahtumien liturginen muistaminen herättää uskovissa hartautta, vahvistaa heidän uskoaan ja kannustaa heitä omassa kilvoituksessaan. Näissä kertomuksessa Kirkko muistuttaa pyhimyksistä ja ”pahimuksista”. Meillä on ”pahimuksia”, joista katumuksen kautta tuli pyhimyksiä – mutta myös pyhimyksiä, jotka miltei jo ryhtyivät pahimuksiksi, mutta Jumalan armosta ja muiden esirukouksien avulla tekivät parannuksen ja säästyivät kadotukselta.

Ikävin kohtalo koituu niiden osaksi, jotka eivät ota vastuuta, vaan pysyvät pelastushistorian sivustakatsojina: ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea.” (Ilm. 3:15-16).

Sydämeen kirjoitettuja nimiä

Kristillisessä perinteessä esirukous on välittämistä, rakkauden osoittamista.

Muistamalla esirukouksissaan läheisiä ja kaukaisia, ystäviä ja vihollisia, kristitty asettaa heidät ikuiseen perspektiiviin viemällä heidän muistonsa Jumalan eteen. Samalla kristitty hahmottaa oman sijaintinsa ikuisen elämän kartalla.

Vanha aforismi voidaan muuntaa seuraavalla tavalla kuvaamaan kristillisen esirukouksen merkitystä: ”Kerro minulle, ketä muistelet, ja minä kerron sinulle, millainen olet itse.”

Kristitty rukoilee yksityisesti ”muistuttamalla” Jumalaa sydämeensä kirjoitetuista nimistä. Seurakunta muistelee rukouksissaan niitä, joiden nimet ja kohtalot kukin yhteiseen rukoukseen osallistuva on halunnut nostaa yhteisen huolenpidon kohteeksi. Tällöin hän on kirjoittanut yhteisesti muisteltavien nimet muistelulistoihin tai esirukouspyyntölappuihin.

Vauvasta vaariin

Jokaisella yhteisöllä, kuten esimerkiksi perheellä, on oma taustansa. Perheen juuret muodostuvat sen jäsenten muistoista, sosiaalisista yhteyksistä ja niistä ihmissuhteista, joita perhe yhdistää. Näin sukulaisperheet muodostuvat sukuja, suvut heimoja ja lopulta kokonaisia kansoja.

Monet järjestävät sukukokouksia tai osallistuvat niihin. Sukukokouksessa aktualisoituu sen jäsenten yhteenkuuluvuus, heidän keskinäinen yhteytensä vahvistuu, ja heidän välilleen syntyy uusia suhteita ja siteitä.

Toisille taas sukututkimus on oman ”muistinsa” virkistämistä, nimiä ja opettavaisia tarinoita suvun historiasta hyvässä ja pahassa. Nämä tarinat voivat toimia peilinä jälkipolville.

Esirukous on rakkauden ilmentymä, joka sitoo esirukoilijan niihin, joiden puolesta hän rukoilee. Esirukous määrittää kristityn perheen ja hänen sukukuntansa. Muistettavien listoilla on vauvasta vaariin, elävistä poisnukkuneisiin.

Jotkut muisteltavat saattavat esiintyä eri esirukoilijoiden listoissa – toiset useammin, toiset taas harvemmin. Sekin todistaa, miten kirkossa kaikki liittyy kaikkeen, mutta jotkut kilvoittelijat jättävät jälkeensä useampien kanssakilvoittelijoiden elämään.

”Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin” (1.Kor. 15:40-41).

Ilman ajan tai paikan rajoja

Kuten rakkaus, esirukouskaan ei tunne rajoja. Rakkauden ilmentymänä esirukous murtaa maantieteelliset, ajalliset, kulttuuriset ja uskonnolliset rajat. Kristitty rukoilee niiden puolesta, kenellä on merkitystä hänen elämässään.

Rukoilemalla kristitty rakentaa omaa ”kirkkoyhteisöään”, jonka hän luovuttaa Jumalan huostaan. Esirukous on ilmaus siitä, että rukouslapussa mainittujen ja esirukoilijan sydämeen kirjoitettujen nimet ovat rakentaneet rukoilijan luottamusta Jumalaan. Tästä todistaa jo esirukous itsessään.

Esirukouksellaan jokainen osallistuu Kristuksen ruumiin, Hänen Kirkkonsa, rakentamiseen. Omat muisteltavat liittyvät tällöin pyhien yhteisöön, jossa ”ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol. 3:11).

Onko piiri sittenkin liian pieni?

Usein rukouslistoilla on vain läheisten, sukulaisten, ystävien, tuttavien tai muiden esirukoilijalle läheisten tai ystävällisyyttä osoittaneiden nimet. Rukoilemalla vain ”omien” tai ”hyvien” puolesta ihminen pakenee todellisuuttaan, koska ei tällöin uskalla tunnustaa, että hänen kasvuunsa ovat vaikuttaneet monet sellaisetkin, joita hän ei ikinä sanoisi ystävikseen. Hyvää voi koitua pahastakin: kiusankappaleesta saattaa tulla opas ja opettajia.

Joskus ulkoisten tekijöiden aiheuttama elämänkriisi auttaa ihmistä löytämään itsensä. Yhteentörmäys saattaa aiheuttaa kurssinmuutoksen – jopa kummallekin osanosaiselle. Näin todistaa tunnettu sanonta: ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”.

Täydellinen esirukous edellyttää rehellisyyttä, objektivisuutta ja avarakatseisuutta:

Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille, ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt.3:45-48).

Jumala muistaa joka tapauksessa

Ihminen on Jumalan rakkauden ja huolenpidon kohde. Ihmisen kanssa Jumala tahtoo ja aikoo jakaa oman pyhyytensä, täydellisyytensä, oman ikuisuutensa. Pelastus on syntiin langenneen, mutta alun perin hyväksi luodun ihmisen palauttamista elämänsä alkujuurille, Jumalan luo. Jumalan rakkaus sulkee itseensä kaikki ihmiset epäonnistumisista huolimatta. Jumala muistaa kaikkia ihmisiä ”hyvällä” – siinä hyvässä, mitä kukin on tehnyt itsensä, toisten, ympäristönsä ja Luojansa eteen.

Jumala ei kaipaa ihmiseltä muistutuksia. Hänen muistinsa on tarpeeksi virkeä, mutta Hän kuuntelee kärsivällisesti lastensa huokaukset ja ”kääntää katseensa” heidän puoleensa. Niiden, jotka kaipaavat Hänen huomiotaan, tukeaan ja armoaan. Kuka ei kaipaisi?

Jumala muistaa omiaan alati, yli kaikkien rajojen, myös kuoleman rajan: ”Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala”? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien.” (Matt: 3:32). Kristuksessa kaikki elävät.

Eikä heidän aikasaamansa hyvyyskään katoa, vaikka ihmismuistissa se pysyy vain muutaman ikäpolven verran. Ihmisten synnit, virheet, heikkoudet ja epäonnistumiset katoavat, mutta heidän kylvämänsä hyvät idut kasvavat kukkaansa Jumalan valtakunnassa kaikkien yhteiseksi hyväksi. Heidät, jotka ovat tuoneet Jumalalle kalleimman uhrin, eli jakaneet rakkauttaan tarvitseville ja palvelleet muita – ennakoiden näin Jumalan valtakunnan täyttymistä viimeisinä päivinä – Jumala sulkee Kirkkonsa esirukouksen tähden ”iankaikkiseen muistoonsa”.