Otsikon tunteita herättävää kysymystä kysytään papilta silloin tällöin. Minun vastaukseni on: vain Jumala tietää, mutta toivoa on. Mihin tämä koirien (ja kissojen ja muidenkin eläinten) taivastoivo sitten perustuu? Jumalan omaan ilmoitukseen, ennen muuta Raamattuun.

Ensinnäkin Jumala jo alussa loi paratiisiin eläimet, ennen ihmistä. Niinpä eläimillä voidaan nähdä oma olemassaolonsa ja merkityksensä jo paratiisissa ihmisestä riippumatta.

Eläimillä on aivan omanlainen suhde Luojaansa: ”Ja minä kuulin, kuinka kaikki luodut taivaassa, maan päällä, maan alla ja meressä, kaikki mitä niissä on, lausuivat: – Hänen, joka istuu valtaistuimella, Hänen ja Karitsan on ylistys, kunnia, kirkkaus ja mahti aina ja ikuisesti.” (Ilm 5:13)

Siis eivät vain ihmiset, vaan kaikki luodut ylistävät Jumalaa. Myös koirat haukkuineen.

Toisaalla nimitystä ”koirat” käytetään vertauskuvallisesti Kristuksen hylänneistä ja siksi epäpuhtaista ihmisistä, jotka eivät peri taivasten valtakuntaa (Ilm 22:15). Samoin Pietarin 2. kirjeessä kuvataan karvaturrien omistajille tuttua ilmiötä: ”Koira palaa oksennukselleen…”(2 Piet 2:22) Tämäkin on vertauskuva ihmisen huonoista valinnoista.

Koska koira oli saastainen olento juutalaisille ja on monille Lähi-idän ihmisille yhä, Uuden testamentin maininnat ovat usein negatiivisia, Kristuksellakin: ”Älkää antako sitä mikä on pyhää koirille…” (Matt 7:6) Mutta jälleen tuossakin Raamatun kohdassa puhutaan vertauskuvallisesti paatuneista ihmisistä, ei eläimistä.

Monelle nykyihmiselle oma koira voi olla todella rakas, ”ihmisen paras ystävä”. Erilaiset koirahoitolat ja –palvelut ovat kasvava bisnes, ja jotkut kritisoivat länsimaita siitä, että täällä pidetään parempaa huolta lemmikeistä kuin lähimmäisistä. Ei se aivan niin liene, paitsi ääritapauksissa – ja uskon, että rakkaus ja huolenpito muuttavat ihmistä itseään aina hyvällä tavalla, kohdistuipa rakkaus eläimeen tai ihmiseen.

”Ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden – – Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?” (Saarn 3:19-21)

Vanhan testamentin Saarnaajan kirjassa ihmisen ja eläimen kohtaloa pohditaan yllättävän tasa-arvoisesti.

Jos kirjailija Mark Twainilta olisi kysytty, hän olisi antanut puolueellisemman vastauksen: “Mikäli taivaaseen päästäisiin ansioilla, sinä jäisit ulkopuolelle, mutta koirasi pääsisi sisälle.” Taivaaseen ei kuitenkaan päästä ansioilla, vaan Jumalan armosta, Kristuksen elämästä osallisina. Miksei Jumalan pohjaton laupeus ja ääretön rakkaus syleilisi myös eläimiä?

”Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra” (Ps. 36:7)

Pyhä apostoli Paavali – joka hänkin juutalaisena käyttää koiraa haukkumasanana (Fil 3:2) – kirjoittaa kirjeessään roomalaisille siitä, kuinka koko luomakunta huokaa ja vaikeroi odottaen lopullista lunastusta ja uuden taivaan ja uuden maan luomista (Room 8:22). Pelastus eli elämä Jumalan yhteydessä ei siis koske vain meitä, vaan jollakin tavoin myös eläimiä ja koko luomakuntaa. Tätä pohdintaa jalostivat jotkut varhaiset kirkkoisät, kuten Irenaeus ja Tertullianus.

Narnian luojana tunnettu kristitty kirjailija C.S. Lewis pohdiskeli kysymystä lemmikkien taivasosuudesta sekä fiktiivisissä että filosofisemmissa teoksissaan. Aslanin valtakunnassa on mykkiä, mutta myös puhuvia eläimiä, ja näiden ero on suuri. Mykät ovat ”vain” eläimiä, puhuvat eläimet taas omia persooniaan, tiedostavia ja itsenäisiä, vapaita olentoja.

Lewis kirjoittaa kirkkoisien hengessä, että niin kuin Jumalan elämä välittyy meille Kristuksen kautta, niin Kristuksen elämä välittyy meidän kauttamme ainakin niille eläimille, jotka elävät yhteydessämme – ja siten ne pääsevät osallisiksi lunastuksesta kauttamme. Varsinkin ne lemmikit, joihin ihmisellä on persoonallinen yhteys, ja jotka ovat itsekin tulleet persooniksi, olisivat Lewisin mukaan iankaikkisuudessa kenties kohdattavissa.

Yksin Jumala tietää

Joka tapauksessa jo paratiisissa meidät luotiin elämään merkityksellisessä suhteessa eläinkunnan kanssa. Myöhemmin tuliset hevoset vaunuineen veivät profeetta Elian tuulenpyörteessä illattomaan valtakuntaan, josta profetoidaan.

”Susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika on niiden paimenena. Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä.” (Jes. 11:1–9).

Lopulta yksin Jumala tietää, millaisia olentoja hänen valtakunnassaan vaeltaa, mutta uskon, että voimme aavistaa tulevasta uudesta taivaasta ja uudesta maasta eläinten kautta jotain olennaista. Lemmikin katseessa, huolenpidossa, jaetussa läsnäolossa, ehdottomassa luottamuksessa ja uskollisuudessa voi kokea kadotetun paratiisin kosketuksen. Kaikki on tässä ja nyt, yksinkertaista ja välitöntä – riittää, kun ojentaa kätensä ja silittää koiransa päätä tai kissansa turkkia.

Taivaan keskipisteenä ei ole ihminen, vaan Jumala. Ja Jumalan ympärillä rakkauden läsnäolossa ja vuorovaikutuksessa iloitsee koko uudistunut luomakunta, persoonallisella ja luotuisuudelleen ominaisella olemisen tavalla, kirkastettuine karvoineen kaikkineen.

(Kirjoitus on julkaistu  aiemmin lyhennettynä lasten- ja nuortenlehti Tuohustulessa kesällä 2020)

Kirkon elämän keskipisteenä on ehtoollinen, joka kirkon uskon mukaan on Kristuksen todellinen ruumis ja veri. Eukaristia merkitsee osallisuutta syntien anteeksiantamuksesta, jota jokainen ihminen tarvitsee elämänsä matkalla. Ehtoollisen mysteeri on myös ”kuolemattomuuden lääke”.

Osallisuus tästä ehtoollisen lahjasta ei kuitenkaan merkitse välittömästi tapahtuvaa vapautumista sairauden ja kuoleman vallasta, vaikka ihmeitä pidetäänkin aina mahdollisena. Ehtoollinen sisältää lupauksen Jumalan valtakunnan kirkkaudesta. Kuoleman valta on jo kukistettu ja elämä hallitsee, kuten pyhä Johannes Krysostomos (347–407) toteaa pääsiäissaarnassaan.

Kirkon opetuksen mukaan kristityt elävät ylösnousemuksen riemusta osallisinakin yhä sairauden ja kuoleman lainalaisuuksien mukaan, kuten kaikki muutkin ihmiset. Kirkko odottaa Kristuksessa täyttyneen toivon lopullista toteutumista aikojen lopulla.

Myös ehtoolliselle osallistuvat sairastuvat ja kuolevat ajallaan riippumatta siitä, kuinka äskettäin he ovat pyhistä lahjoista osallistuneet, mutta Kristuksen yhteydessä. Monet saavat viimeisen ehtoollisensa sairauden ja kuoleman hetkellä.

Yksi ehtoollisen jakamiseen liittyvistä esineistä on ehtoollislusikka, josta viime aikoina on käyty monipolvista keskustelua. Mikä sen merkitys ja käytön historia on kirkon perinteen valossa?

Pyhien esineiden kunnioittamisesta

Kirkon tradition mukaan kaikkea kirkollista esineistöä kunnioitetaan pyhänä samalla tavoin kuin esimerkiksi pyhäinjäännöksiä, ikoneja ja pyhiä paikkoja. Siksi esimerkiksi ehtoollisvälineitä kohdellaan kunnioittavalla ja arvokkaalla tavalla. Tähän liittyen esimerkiksi loppuun käytetyt ehtoollisliinat on hävitetty polttamalla.

Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) määrittelee ortodoksisen kunnioituksen rajat seuraavasti (Ikoneista 3.34):

”Kunnioitan ja kumarran sekä koko Jumalan pyhää temppeliä ja kaikkea mikä kantaa Jumalan nimeä, en niitten olemuksen takia, vaan koska ne ovat jumalallisen toiminnan välineitä ja Jumala näki niiden kautta ja niissä toimittaa pelastuksemme.”

Tämän näkemyksen mukaisesti kirkko opettaa, että pyhien ihmisten, reliikkien, pyhien paikkojen ja esineiden välityksellä voidaan saada rukousvastauksia ja kokea toisinaan myös Jumalan ihmeitä. Johannes Krysostomos, joka toistuvasti rohkaisee uskovia innokkaasti kunnioittamaan pyhiä ja pyhyyttä eri muodoissaan, kiinnittää tämän ohessa huomion myös kunnioituksen perimmäiseen tarkoitukseen (Pyhästä Eustathioksesta 2):

”Pyhien muisto [jota kirkko pitää yllä innokkaasti] ei ole uurnia, arkkuja tai muistopylväitä teksteineen, vaan hyviä tekoja, intoa uskon puolesta ja hyvää omaatuntoa Jumalan edessä.”

Tämä tarkoittaa, että pyhien asioiden kunnioittaminen saavuttaa aidoimman merkityksensä vain, jos se johtaa kohti Jumalaa ja kristillistä elämää. Siten kristityn elämän keskipisteenä on kirkon opetuksen mukaan Kristus, eivät pyhät paikat tai esineet, vaikka ne ovatkin Jumalan armovoiman ja ihmeiden välikappaleina erottamaton ja luovuttamaton osa kirkollista elämää. Niiden tehtävänä on suunnata ajatukset ja pyrkimykset kohti pyhien toivoa, Kristusta.

Ennen leipä ja viini jaettiin erikseen

Varhaisimman kristillisen tradition mukaan ehtoollisen leipä ja viini jaettiin kristityille erikseen. Leipä ojennettiin uskovaisten käteen, mutta malja oli yhteinen. Kirkon marttyyriaikoina ehtoollisleipää saatettiin antaa myös kotiin vietäväksi yksityistä ehtoollista varten. Tämä tapa säilyi joitakin vuosisatoja.

Ehtoollisleivän jakamisen erikseen ennen viiniä mainitsee myös Trullon ekumeeninen kirkolliskokous (680–681) (kanoni 101):

”Jos joku jumalanpalveluksen aikana tahtoo osallistua tahrattomaan Ruumiiseen ja yhdessä olon kautta tulla sen kanssa yhdeksi, pankoon hän kätensä ristiin ja menköön näin luo sekä ottakoon siten vastaan armon yhteyden.”

Tekstin asiayhteys paljastaa, että tällä tarkoitettiin ehtoollisleivän vastaanottamista käteen jaettuna (viini jaettiin maljasta). Samalla kokous torjui kristittyjen keskuudessa syntyneen tavan, jonka mukaan uskovaiset toivat kirkkoon omia astioitaan, johon ehtoollinen (leipä) asetettiin. (Kanoni 101) Syynä kieltoon saattoi olla se, että tämä uusi tapa johti joihinkin väärinkäytöksiin (mahdollisesti taikauskoisiin tapoihin tai erottautumiseen kirkon yhteydestä) ja synnytti eriarvoisuutta köyhien ja rikkaiden välillä.

Tekemässään päätöksessä Trullon isät torjuivat uuden tavan. Päätöksen mukaan kirkko ei voinut enää hyväksyä ehtoollisyhteyteen niitä, jotka käyttivät ”jumalallisen lahjan vastaanottamista varten” kullasta tai jotakin muusta materiaalista valmistettuja yksityisiä astioita tullakseen ”tahrattoman yhteyden armosta osallisiksi” se sijaan, ”että ottaisivat [leivän vastaan] kädellä”. Myös ne, jotka jakoivat ehtoollista erillisiin yksityisiin astioihin, asetettiin ehtoollisyhteyden ulkopuolelle.

Kokouksen mukaan uuden tavan omaksuneet asettivat ”sieluttoman ja käsintehdyn aineen Jumalan kuvan [eli ihmisen] edelle”, koska välttelivät perinteistä tapaa. Uuden käytännön taustalla saattoi siten olla myös joitakin opillisia vääristymiä. Päätöksellään ekumeeninen kirkolliskokous sulki pois mahdollisuuden jakaa ehtoollista kristittyjen omia, kirkolle kuulumattomia ja pyhittämättömiä, ehtoollisvälineitä käyttäen.

Trullon isien mainitsema varhainen tapa jakaa ehtoollisen leipä ja viini erikseen on osin säilynyt ortodoksisessa kirkossa tähän päivään saakka. Papisto nauttii yhä nykyään leivän erikseen alttarissa lusikkaa käyttämättä ristin muotoon asetuista kämmenistään.

Mikä sitten synnytti perinteen, jonka mukaan ehtoollinen jaetaan kirkkokansalle lusikkaa käyttäen?

Ehtoollisen jakamisen perinne vakiintuu

Ekumeenisten kirkolliskokousten teksteissä (325–787) lusikan käyttöä ei mainita tai ohjeisteta. Ensimmäiset maininnat lusikan käytöstä kirkon itäisellä puolella alkavat ilmaantua yhdeksännen vuosisadan tuntumassa.

Konstantinopolin paikallinen kirkolliskokous (861) mainitsee kirkollisessa määräyksessään pihdit (jolla bysanttilaisessa terminologiassa tarkoitetaan ehtoolliseen liittyen lusikkaa; vrt. Jes. 6:6–7) ehtoollismaljan ja lautasen yhteydessä. Teksti tuomitsee ne, jotka ryöstivät ja käyttivät kirkollisia esineitä väärin. (Kanoni 10)

Lusikan käyttö ehtoollisen jakamisessa vakiintui idässä vasta 1100-luvulle tultaessa. Läntisessä osassa kirkkoa ehtoollisaineet jaettiin yhä erikseen eikä lusikkaa käytetty.

Ero ehtoollisen jakotavassa idän ja lännen välillä tulee esiin myös kirkon jakaantumisen (1054) läheisyydessä. Paavin edustaja kardinaali Humbert (1000–1061) arvosteli vuonna 1053 laatimassa kiistanhaluisessa kirjoituksessaan muun muassa ”kreikkalaista” tapaa jakaa leipä ja viini samanaikaisesti lusikalla (Kreikkalaisten väärinkäsityksiä vastaan). Näkemystään hän perusteli sillä, ettei Kristus evankeliumissa asettanut ehtoollisleipää maljaan eikä käskenyt ottaa sitä sieltä lusikalla (ks. esimerkiksi Mark. 14:22–23). Lisäksi hän mainitsee Kristuksen antaneen leivän viinimaljasta ainoastaan pettäjälleen Juudakselle (Joh. 12:21–26). Vaikka kirjoitus liittyi kärjistyneeseen kirkkopoliittiseen tilanteeseen, tällä tapaa jaetun ehtoollisen pätevyyttä ei kielletty.

Näihin äärimmäisyyksiin vietyihin näkemyksiin ehtoollisen jakamisen tavassa kirkon itäinen puoli ei taipunut. Monia kirkollisen perinteitä pidettiin apostolien välittämänä suullisena traditiona ja niitä arvostettiin suunnattomasti (2. Tess. 2:15). Silti jotkin perinteen piirteet nähtiin enemmän käytännön sanelemina käytänteinä, jotka turvasivat tärkeimpiä asioita. Aiempi traditio ei vastannut suoraan kaikkiin uusiin kysymyksiin, mutta sitä voitiin soveltaa.

Pyhä Johannes Damaskolainen (n. 676–749) mainitsee suullisena apostolien välittämänä perinteenä esimerkiksi kolme kertaa tapahtuvan upottamisen kasteen yhteydessä ja opetuksen kirkon mysteereistä eli sakramenteista. Sekä suullinen että kirjallinen traditio ovat, kuten Johannes toteaa ”yhtä tärkeitä hurskaudelle”. (Ikoneista 1.23) Lusikan käyttöä ei tähän suulliseen apostoliseen perinteeseen kuitenkaan liitetty.

Osallisuuden ja tradition varjelemista

Ehtoollisen jakamista lusikalla käsittelee muutama sata vuotta kirkon jakaantumisen jälkeen myös pyhä Simeon Tessalonikalainen (n. 1381–1429). Hän hyväksyy aiemman perinteen mukaisen periaatteen Trullon kokoukseen viitaten ja toteaa, että ehtoollisleipä annettiin alun perin uskovaisten käteen. Sitten hän toteaa, syytä tarkemmin erittelemättä, isien päättäneen myöhemmin joidenkin ikävien tapahtumien seurauksena, että ehtoollinen tuli jakaa kirkkokansalle lusikkaa käyttäen.

Tästä syystä leipä laitettiin valmiiksi ehtoollismaljaan viinin joukkoon sopiviksi paloiksi leikattuna. Tällä tavalla, kuten Simeon kuvaa, kirkko varjeli ehtoollisen mysteerin kaikkein vanhinta traditiota, jonka se oli vastaanottanut pyhiltä isiltä. Tämä perinne seurasi Jumalan ja Vapahtajan antamaa perinnettä, jonka mukaisesti Kristus antoi ruumiinsa ja verensä apostoleille. (Pyhästä liturgiasta 93–95)

Simeon Tessalonikalaisen näkökulmassa korostuu se, että pyhitetyn ehtoollisen täyteyden mysteeri tulee todeksi kristityn elämässä sen antamisessa ja vastaanottamisessa. Ehtoollisen jakamisen tapaa oli mahdollista muovata käytännön syistä, kunhan se ei rikkonut keskinäisen yhteyden, kirkon ykseyden ja apostolisen jatkumon periaatetta.

Simeonin tulkinnan mukaan käytännön syistä tehty muutos ehtoollisen jakamisen tavassa seurasi Trullon aikaisen – ja sitä varhaisemman ajan – tradition henkeä: se suojeli ylilyönneiltä ja varjeli osallisuutta Kristukseen. Ekumeenisten kirkolliskokousten ei nähty rajoittavan käytännön sovellutusta.

Traditio asettaa raamit

Kirkon varhaisempi traditio osoittaa, että ehtoollisen jakamisen tapaa pidettiin kirkon isien (piispankokouksen) harkintavaltaan kuuluvana käytännön kysymyksenä. Tämän valossa piispallisesti hyväksyttyjä ja tradition henkeä seuraavia ja varjelevia ehtoollisen jakamisen tapoja voitiin pitää samanarvoisia. Niitä ei voitu asettaa paremmuusjärjestykseen.

Tämä merkitsee sitä, että ehtoollisen jakamisen tapaa voidaan kirkon tradition henkeä seuraten toteuttaa piispojen päätöksellä tietyiltä osin eri tavoin, jos niin on tarpeen. Perusteluja aiempi traditio ei suoranaisesti rajaa. Siten perustelut voivat olla yhtä hyvin kirkollisia ja sielunhoidollisia kuin vaikkapa yhteiskunnallisia, sosiaalisia tai lääketieteellisiä, kunhan painopisteenä on kirkon oma elämä ja opetus.

Kirkollinen traditioon nojautuva vakaumus osoittaa myös, etteivät tämänkaltaiset päätökset vaikuta millään tavoin ehtoollisen arvoon. Kirkon tradition olemus on jatkumoa korostavaa, mutta se on luonteeltaan myös joustavaa. Perinteen päämääränä on turvata osallisuus siihen, mikä yhdistää kirkon jäsenet Kristukseen ja toinen toisiinsa.

Kirkollisesti tehdyt päätökset eivät kuitenkaan tarkoita avoimen keskustelun pois sulkemista. Käytäntöjä ja päätöksiä saa, voi ja pitää arvioida tervettä kriittisyyttä unohtamatta. Tämä koskee myös ehtoollisen jakamisen tavasta käytävää keskustelua.

Samalla on varottava sellaisia jyrkkiä näkökulmia, jotka voisivat johtaa esimerkiksi ehtoollisen arvon väheksymiseen, hengellisen innon vallassa syntyneisiin teologisiin virhepäätelmiin tai jakaantumisiin kirkossa. Siksi keskustelussa on aina tarvetta myös itsekritiikkiin.