On alkuilta, kun näyttelijä Tommi Eronen vastaa puhelimeen Valamon luostarissa. Eronen on tullut luostariin talkoolaiseksi.

– Olen täällä viikon verran palveluksissa ja kirkkovahtina, hän kertoo.

Valamossa ja Lintulassa muutaman kerran aikaisemminkin vieraillut Eronen on tyytyväinen, että hänen kaltaisillaan maallikoilla on mahdollisuus päästä seuraamaan luostarielämää. Luterilaiseksi kastettu Eronen liittyi ortodoksiseen kirkkoon yli vuosi sitten. Ortodoksisuus on muuttanut kiireisen näyttelijän elämää ihan käytännön tasolla. Eronen ei esimerkiksi usko, että olisi aikaisemmin viettänyt vapaa-aikaansa luostarissa.

Tutkijatohtori, uskontotieteilijä Helena Kuparilla on meneillään väitöksen jälkeinen tutkimus, jossa hän on haastatellut Erosen kaltaisia ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä kulttuurialalla työskenteleviä ihmisiä. Kupari haastatteli 29:ää henkilöä, jotka toimivat esimerkiksi taiteen, viestinnän tai tutkimuksen alalla. Jo väitöskirjavaiheessa Kupari oli törmännyt keskusteluun, jonka mukaan ortodoksinen kirkko kiinnostaisi nimenomaan kulttuurialojen ihmisiä.

– Alun perin vähän epäröin, pystyykö sitä tutkimaan tai saanko tutkittavia, Kupari sanoo.

Hän kuitenkin sai tutkimukselleen rahoitusta Suomen Akatemialta. Kuparin tutkimus on laadullinen, eikä pyri suoraan vastaamaan kysymykseen, onko ortodoksisuus erityisen kiehtova kulttuurialojen ihmisten mielestä. Tähän tarvittaisiin tilastotietoa kaikista kirkkoon liittyneistä ja kaikista kulttuurialojen ihmisistä. Niin kauan, kun tätä määrällistä tietoa ei ole, hän varoo tutkijana puhumasta asiasta ikään kuin kyseessä olisi jo todennettu, kiistattomasti olemassa oleva ilmiö.

Lisäksi kulttuurialan ihmisten määrittely on haastavaa. Kuparin mukaan keskustelu ilmiöstä muodostaakin ennen kaikkea tutkimuksen taustakeskustelun ja inspiraation lähteen. Häntä kiinnostaa enemmän se, mikä tekee ortodoksisuudesta houkuttelevan vaihtoehdon nyky-Suomessa.

– Kuinka se löydetään, kuinka siihen tutustutaan ja kuinka sitä harjoitetaan ja eletään.

Estetiikka kiehtoo monia

Osa Kuparin haastateltavista piti väitettä ortodoksiseen kirkkoon joukoittain liittyvistä kulttuurialan edustajista median luomana harhana. Toiset puolestaan pitivät mahdollisena, että ortodoksisuudessa on elementtejä, jotka vetoavat kulttuurisesti ja esteettisesti orientoituneisiin ihmisiin.

Tommi Eronen tuntee myös muita kaltaisiaan ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä kulttuurialan ihmisiä. Hän ei ihmettele asiaa. Hänen mukaansa uskonnon tavoin myös taiteessa pohdiskellaan abstrakteja asioita, ja hyvä taide pohtii viime kädessä olemassaolon kysymyksiä. Eronen kuitenkin huomauttaa, että rinnastuksesta huolimatta hän tekee eron taiteen tekemisen ja absoluutin välillä. Hän pitää mahdollisena, että kirkkoon liittymisen taustalla saattaa olla myös taiteilijoiden kokema turvattomuuden tunne. Ortodoksisesta uskosta voi Erosen mielestä saada turvaa, lohtua ja suuntaa elämään.

Henkilökohtaisesti häntä puhuttelee esimerkiksi kirkon palvelusten kauneus, rukousperinne ja yhteydet alkukirkkoon. Toisaalta hän kokee, että aihepiiristä on hyvin vaikea puhua. Kysymyksessä ovat pikemminkin jonkinlaiset aavistukset kuin selkeästi ilmaistavissa olevat ajatukset.

– Pientä kääntymistä jotain sellaista kohti, mikä ei ole ehkä ihan sanottavissa.

Kuparin mukaan ortodoksisuus puhuttelee kulttuurialojen ihmisiä yleisellä tasolla siksi, että se asettuu sopivan etäisyyden päähän valtakulttuurista ja valtauskonnosta, eli luterilaisuudesta. Ortodoksisuus ei ole liian kaukana, vaan on kuitenkin osa omaa kulttuuria ja perinnettä. Toisaalta ortodoksisuus tarjoaa Kuparin mukaan vaihtoehdon maallisiin realiteetteihin sidotulle, sekulaariksi koetulle aikalaiskulttuurille, jossa pyhän mahdollisuus on häivytetty pois.

– Ortodoksisuus tarjoaa kokemuksen pidemmistä perspektiiveistä ja jatkumoista.

Kuparin mukaan kirkon traditiosta ammentava omaleimainen materiaalinen kulttuuri ja aistimaailma koetaan ikään kuin vastapainona aikaan sidotuille trendeille, kuten kulutushakuisudelle ja jatkuvassa liikkeessä olevalle, kertakäyttöiselle materiaaliselle maailmalle.

Itsensä porvoolaiseksi keski-ikäiseksi näyttelijäksi määrittelevä Eronen on tehnyt pitkän uran. Hän valmistui Teatterikorkeakoulusta 1995 ja on sen jälkeen työskennellyt monipuolisesti teatterissa. Lisäksi hän on tehnyt paljon TV-, elokuva- ja radiotöitä. Viime vuosina Eronen on myös kirjoittanut. Viimeisin teksti on muutaman vuoden takainen monologi Syleily Teatteri Jurkkaan.

Nuoruuden haaveammatti oli kuitenkin pappi. Eronen uskoo, että kysymyksessä oli sama hengellinen etsintä, joka vuosikymmeniä myöhemmin johti ortodoksiseen kirkkoon liittymiseen. Hän kokee, että taustalla on jonkinlainen yksinäisyyden kokemus, juonne, joka on kulkenut aina hänen mukanaan elämässä.

Kirkkoon liittyminen oli Eroselle hidas ja syvästi henkilökohtainen prosessi, jolle hänen on vaikea antaa yhtä selkeää syytä.

– Se oli monien asioiden summa. Siihen liittyy tapahtumia ortodoksisen kirkon ja ihmisten piirissä. Koin, että minun näköalani on tässä, että voin väistää sen tai sitten antautua. Ja se tuntui sillä tavalla luontevalta, Eronen pohtii.

Tärkeinä tekijöinä Eronen pitää ainakin katekumeeniopetusta sekä keskusteluja isä Kimmo Kallisen kanssa.

– Hän antoi paljon aikaansa.

Itseensä vaikutuksen tehneistä ortodokseista Eronen mainitsee myös ohjaaja Kalle Holmbergin, jonka kanssa työskenteli useaan otteeseen. Erosen mukaan Holmbergin ortodoksisuus tuli esiin hienovaraisesti, ikään kuin sivulauseissa.

– Jollain tavalla se kosketti minua kuitenkin, hän muistelee.

Juttua muokattu 2.8.2022 klo 13:08: Helena Kupari aloitti elokuun 2022 alusta uskontotieteen yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa.

Kirkon tekstiilit ovat aktiivisessa käytössä, joten ne vaativat myös huoltamista. Hyvin hoidettu tekstiili säilyy pidempään. Rovaniemellä seurakuntalaiset pääsevät osallistumaan tekstiilien korjaamiseen ja huoltamiseen käsityötalkoissa.

– Tässä on tällainen korjausprojekti: papin alusviitta on varmaan jäänyt oven kahvaan kiinni, se on tuosta asti revennyt. Täytyy ommella siihen jonkinlainen paikka, Kaisa Pahkala esittelee.

Pahkala toimii Lapin kappeliseurakunnan kanttorina Rovaniemellä. Musiikillisten lahjojen lisäksi Pahkala on taitava käsistään. Taustalla on käsityöalan opintoja ja työskentelyä kankaankudonnan parissa. Tärkeimmän oppinsa hän kertoo saaneensa aikoinaan ammattikutojalta Kainuun Pirtillä.

– Parhaiten oppii, kun saa katsella taitavan tekijän työtä, saatikka sitten, kun voi työskennellä hänen kanssaan, Pahkala toteaa.

Seurakunnassakin kanttorin monipuoliset taidot tunnetaan, ja muiden tehtäviensä ohessa Pahkala on ottanut vastuuta jumalanpalveluspukujen ja kirkkotekstiilien huoltamisesta. Kun tekstiilit ovat käytössä, ne myös kuluvat.

– Nappeja irtoilee usein. Jumalanpalveluspuvuissa erityisesti kaulan vieressä olevat osat kuluvat, samoin vyöt. Alttaritekstiileihin saattaa tulla tuohus- ja nokitahroja, Pahkala kertoo.

Pahkala antaa vinkin, joka toimii kotioloissakin: tuohustahrat irtoavat kankaalta silitysraudan ja paperin avulla.

Mehiläisvahan sulamislämpötila on matala, joten sen voi imeyttää silitysraudan lämmön avulla paperiin. Sen jälkeen tekstiilin voi pestä.

Pyhyys ja kauneus kuuluvat yhteen

Ortodoksisessa traditiossa pyhyys ja kauneus liittyvät yhteen. Kauneus on portti pyhyyteen, Jumalan luo. Kirkkoon on perinteisesti haluttu tuoda kaikkein kauneinta ja arvokkainta. Kun jokin on arvokasta, siitä halutaan myös pitää huolta.

– Kirkon tekstiilit ovat pyhässä käytössä ja pyritään siihen, että niitä varjellaan, Pahkala toteaa.

Ortodoksisessa kirkossa käytettävät tekstiilit on perinteisesti valmistettu arvokkaista materiaaleista, kuten kulta- ja hopeabrokadeista sekä silkistä ja sametista. Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa Kuopiossa on laaja kokoelma kirkkotekstiilejä. Vanhimmat tekstiilit ovat 1500-luvulta, ja kaikkiaan kokoelma kattaa yli kuusi vuosisataa. Jumalanpalveluspukujen mallit ovat pysyneet hyvin muuttumattomina vanhan kirkon ajoista nykyaikaan. Sen sijaan kankaat ovat muuttuneet.

Varhaisimmat kirkkotekstiilit kuvioitiin kirjomalla. Tekstiiliteollisuuden kehityksen myötä kankaita alettiin kutoa. Nykyään jumalanpalveluspuvut ovat pääosin tekokuituisia. Suomessa myös pellavaa on käytetty alttaritekstiileissä ja käspaikoissa.

Papiston puvut hankitaan nykyään useimmiten Kreikasta tai Romaniasta, aikaisemmin myös Venäjältä. Kotimaassa kankaita ei valmisteta. Suomessa ei myöskään ole enää kirkon omaa ompelimoa, mutta yksittäiset ompelijat, taiteilijat tai käsityötaitoiset seurakuntalaiset ovat jakaneet osaamistaan kirkon hyväksi.

Kaisa Pahkala on esimerkiksi valmistanut Kajaanissa sijaitsevaan Pyhittäjä Lasari Muromalaisen tsasounaan pellavaiset alttariliinat ja käspaikat. Liinojen pitsit on nyplännyt Pahkalan äiti. Kirkon tekstiilien tekijät ovat kautta aikojen olleet lähes poikkeuksetta naisia.

Pahkalan mielestä tekstiilien huoltamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Keinokuituisia tekstiilejä, myös jumalanpalveluspukuja, saa nykyään edullisesti, mutta onko se samalla vaikuttanut siihen, kuinka hyvin niistä pidetään huolta? Kun viat korjataan heti, tekstiilit pysyvät kunnossa pidempään.

– Kun tulee pikkureikä, se kannattaisi korjata heti, ettei se pääse isommaksi, Pahkala toteaa.

Arvokkaampien materiaalien, kuten silkin kohdalla tämä onkin välttämätöntä. Pahkalan mukaan jumalanpalveluspuvuille ja muille tekstiileille paras säilytyspaikka olisi laatikosto, jossa niitä voisi säilyttää tasona.

Rovaniemellä myös seurakuntalaiset pääsevät osallistumaan jumalanpalveluspukujen ja kirkkotekstiilien korjausompeluun syksyn aikana järjestettävissä käsityötalkoissa. Erityisiä taitoja ei vaadita.

– Kunhan kiinnostusta riittää, niin työhön saa ohjausta, Pahkala lupaa.

Revenneen alusviitan lisäksi Pahkalalla on ollut työn alla epitrakiili, jonka terenauha vahvikkeineen on irronnut niskan kohdalta. Pahkala on kiinnittänyt sen takaisin napinläpipistoilla. Lisäksi epitrakiilista on irtoillut pieniä lasihelmiä. Myös puoli vuosisataa vanhat Tikkurilan silkistä valmistetut sitomisnauhat vaatisivat korjausta.

Käsityöt vaativat aikaa. Oppiminenkin tapahtuu vain tekemällä, ajan kanssa.

– Kun mennään palvelukseen kirkkoon, pyhitetään aikaa: annetaan aikaa pyhälle. Samalla ajatuksella, kun kirkkotekstiiliä tekee, siinä pyhittää aikaa. Ihan niin kuin ikoneiden maalaaminen, kirkkotekstiilien tekeminen ja korjaaminen on pyhää työtä. Se pyhittää työn, ajan ja tekijän, Pahkala toteaa.

Tällä hetkellä tekstiilijäte on valtava maailmanlaajuinen ongelma. Kulutuskulttuuriin kuuluu, että uutta ostetaan herkästi. Tuotteet ovat halpoja, eikä niitä välttämättä ole edes valmistettu kestäviksi.

Nyt kierrätykseen ja korjaamiseen on pyritty kiinnittämään uudelleen huomiota: Taitoliiton vuoden 2021 käsityötekniikka oli parsiminen ja paikkaus. Liitto muistuttaa, että vaatteen käyttöiän pidentäminen näkyy suoraan sen aiheuttaman hiilijalanjäljen pienenemisenä. Korjaamiseen ei välttämättä vaadita erityisiä taitoja, vaan neula ja lanka – sekä aika ja kärsivällisyys – usein riittävät.

Lähde:
Leena Säpin artikkeli Ortodoksisen kirkkomuseon aarteita. Ikonimaalari 1/2005.

Linnuntietä reilun kahden kilometrin päässä Joensuun torilta sijaitsee Kuhasalo. Entinen saari on nykyisin mantereeseen yhteydessä oleva metsäinen niemi, josta löytyy luontopolkuja, nuotiopaikkoja ja vuokrattavia grillikotia. Paikka tunnetaan myös Kukkosensaarena. Perimätieto ja muutamat säilyneet historialliset lähteet kertovat, että tällä paikalla Pielisjoen suulla sijaitsi 1500-1600 luvuilla puinen ortodoksiluostari.

Luostarin puiselle muistomerkille johtava polku on varjoisa. Itse muistomerkki on seinustoiltaan puoliksi avonainen, ja ympäristö on metsittynyt. Vanha lehmus sen vieressä näyttää ikiaikaiselta katkenneine oksineen. Muistomerkin katolla seisoo puinen risti. Sisälle on tuotu ikoneita ja koriste-esineitä. Paikka on idyllinen. Täälläkö Kuhasalon luostari aikoinaan sijaitsi?

Asiaan on vaikea saada varmuutta, sillä fyysisiä todisteita luostarista ei ole säilynyt. Pohjois-Karjalan museo teki Kuhasalossa arkeologisia tutkimuksia vuosituhannen alussa tutkija Eeva-Riitta Majoisen johdolla, eikä kenttätöissä tullut esiin mitään luostariin liittyvää.

Myös Itä-Suomen yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Tapio Hämynen toteaa, että Kuhasalon luostari jää monella tapaa ikään kuin hämärän peittoon. Hämysen mukaan ajankohdalle tyypillisissä karjalaisissa erämaaluostareissa tai asuintaloissa ei ollut varsinaista kivijalkaa, vaan ne oli pystytetty multapenkereille.

– Ne on rakennettu sillä tavalla, että mitään ei jää jäljelle, Hämynen sanoo.

Myöskään saarelta 1940-luvulla löytyneiden luiden perusteella ei Hämysen mielestä voi päätellä, että kyseessä olisivat juuri munkkien luut. Joka tapauksessa Kuhasalon uskotaan toimineen ortodoksien hautauspaikkana vielä 1700-luvulla.

Myös kirjalliset arkistolähteet luostarista ovat hyvin vähäiset. Se mainitaan vain 1500-luvun lopun autiotilaluetteloissa ja Käkisalmen maakirjassa vuodelta 1618. Näissä kerrotaan luostarin olleen puinen ja autio. Hämynen pitää arkistolähteiden perusteella kuitenkin lähestulkoon varmana, että luostari on ollut olemassa.

Luostarin koosta tai asukkaista ei ole tietoa. Hämynen arvelee, että ainakin igumenit ja pappismunkit olivat Venäjältä. Muiden aikakauden luostareiden tapaan Kuhasalo saattoi toimia paikallisille köyhäinlaitoksena.

Pappismunkki Iljan vierailuista on dokumentteja

Kuhasalon luostarin perustaminen on yhdistetty pappismunkki Iljan vuosina 1534 ja 1535 Inkeriin, Karjalaan ja Lappiin tekemiin käynteihin. Näistä on olemassa historiallisia lähteitä, esimerkiksi Novgorodin arkkipiispa Makarin kirje vuodelta 1534, muutama kronikan katkelma sekä maininta pyhittäjä Trifon Petsamolaisen (Avaa uuden sivuston) elämäkerrassa.

Joensuun kaupungin historiasta kirjoittanut Tahvo Könönen (k. 1922) on kirjannut ylös seuraavan Iljasta kertovan legendarunon, jonka on katsottu viittaavan Kuhasalon luostarin perustamiseen:

”Vieras tuli Viron takoa, Pyhä Ilja Inkeristä, Alkoi kirkkoa kohota, Sääsynätä saaren päähän; Risti miehet mielihyvin, Vaimot vastenmielisetkin. Ilja, pyhän miehen poika, Veessä kastoi Karjalaiset, Silmät risti riitamiesten, Sovitti Sotaisen kansan, Iljalle ilon saattoi, Sulosanat Sotkumalle, Liperille liian hyvät.”

Iljaan liittyy muutakin kansanperinnettä. Esimerkiksi Polvijärven Sotkumassa on Iljan kivet, joiden päällä Ilja perimätiedon mukaan saarnasi kyläläisille. Hämynen uskoo, että tällaiset poikkeukselliset paikannimet voivat mahdollisesti kertoa todellisista historiallisista tapahtumista.

Hämysen mukaan Iljan retkien syynä saattoi olla kristinuskon juurruttaminen ja pakanallisten tapojen kitkeminen tai kenties Joensuun alueelle tulleiden uudisasukkaiden käännyttäminen. Tämä jää epäselväksi. Täyttä varmuutta ei ole myöskään siitä, että Ilja olisi todella perustanut Kuhasalon luostarin.

– Iljan lähetysmatkoista tiedetään sen verran, että hän käytti tätä Pielisjoen reittiä Vienaan mennessä hyväkseen, Hämynen sanoo.

Sitä ei kuitenkaan tiedetä, kuinka kauan kuulu pappismunkki ortodoksisen kirkon asioita Taipaleessa ja Ilomantsissa järjesteli.

– Mutta sen verran pitkään, että hyvinkin tukikohta on voinut olla.

Joka tapauksessa Kuhasalon strateginen sijainti oli hyvä.

– Luterilainen Savo oli Pyhäselän toisella puolella, niin kyllähän se karjalaisten ortodoksien ja uskonnon puolustamisen kannalta oli tärkeä paikka, Hämynen sanoo.

Valamon luostarin skiittana

Hämynen kiinnostui Kuhasalon luostarin historiasta 1990-luvun alussa kirjoittaessaan aiheesta artikkelia teokseen Taipaleen ortodoksinen seurakunta 400 vuotta. Aihepiirin pariin hän palasi uudelleen vuosituhannen lopussa FT Eija Lähteenmäen kanssa kirjottamassaan artikkelissa, joka julkaistiin teoksessa Elämää entisajan Joensuussa 1848–1998.

Hämynen uskoo, että Kuhasalo oli Valamon luostarin skiitta, eli eräänlainen sivuluostari. Luostarin oletetaan autioituneen 1581–1582 Ruotsin ja Venäjän välisen 25-vuotisen sodan yhteydessä. Tekijöinä olivat Hämysen arvion mukaan Liperin suunnasta tulleet luterilaiset. Tällöin lähes koko Joensuun seutu autioitui ihmisistä.

Luostari todennäköisesti perustettiin uudelleen 1600-luvun alussa. Hämysen tulkinnan mukaan erityisesti tuolloin Kuhasalon keskeistä toimintaa oli kalastuksen organisointi. Kuhasalon luostarin tehtävänä oli toimia osana Laatokalla sijainneen Valamon elintarvikehuoltoa.

Pielisjoen Uutrankoski ja Kuurnankoski olivat lohi- ja siikakalastuksen kannalta tärkeitä. Kalat suolattiin ja kuljetettiin veneillä Valamon suuntaan. Hämynen yhdistää myös Kuhasalon edustalla olevan Sortavalansaaren kauppayhteyksiin Sortavalan ja Valamon suuntaan.

Tuhoutui taisteluissa

Kuhasalon luostarin tuhoutuminen on yhdistetty Pohjois-Karjalan ja Savon rajalla ennen vuotta 1617 käytyihin taisteluihin. On esitetty, että savolaiset polttivat luostarin vuonna 1611. Munkit joko tapettiin tai he pakenivat Venäjälle.

Hämysen mukaan savolaisten ja karjalaisten välinen vihanpito liittyi esimerkiksi väestönkasvuun ja rajallisten resurssien jakamiseen. Eräänä syynä saattoivat olla myös molemminpuoliset ryöstö- ja hävitysretket, ja niitä seurannut koston kierre 1500-luvun loppupuolella ja 1600-luvun alussa.

Vuonna 1617 solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä Stolbovan rauha, jonka yhteydessä Käkisalmen lääni ja sitä kautta Pohjois-Karjala liitettiin Ruotsiin. Erityisesti rauhan jälkeen Pohjois-Karjalan väestöä pakeni itärajan taakse. Uudet asukkaat tulivat ennen kaikkea Karjalan kannakselta, Savosta, Kainuusta ja Pohjois-Pohjanmaalta. 1600-luvulla Pohjois-Karjalan asutus muuttui vähitellen luterilaisvoittoiseksi.

Vuoden 1618 Käkisalmen läänin maakirjassa löytyy viimeinen maininta Kuhasalon luostarista. Sen omistukset Pielisjoen alajuoksulla ja koskien kalastamot mainitaan autioiksi.

Emeritusprofessori Tapio Hämysen haastattelun lisäksi jutussa on käytetty lähteinä ja taustatietona seuraavia artikkeleita ja teoksia:

Hämynen, Tapio & Lähteenmäki, Eija (1998). Kuhasalon luostarin hämärän peittoon jäävä menneisyys. Teoksessa Pasi Tuunainen (toim.) Elämää entisajan Joensuussa. Joensuun kaupunki 1848–1998. Joensuu: Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys
Hämynen, Tapio (1991). Historiaa, kansanperinnettä vai fiktiota – Kuhasalon luostarin hämärän peittoon jäävä menneisyys. Teoksessa Stefan Holm & Markku Toivanen (toim.) Taipaleen ortodoksinen seurakunta 400 vuotta. [Viinijärvi]: Taipaleen ortodoksinen seurakunta
Hämynen, Tapio. Kuhasalon luostari – Valamon luostarin skiitta. Kuhasalossa toukokuussa 2022 pidetty esitelmä, kirjallinen versio
Kilpeläinen, A.S. & Saloheimo, V.A. & Hintikka A.L. (1954). Pielisjärven historia 1. Pielisjärvi: Pielisjärven seurakunta
Kirkinen, Heikki (1965). Iljan käynnit Karjalassa 1534–1535. Johdanto ja lähteet. Teoksessa Heikki Koukkunen (toim.) Karjala IV. Joensuu: Karjalainen osakunta
Könönen, Tahvo (1904). Joensuun kaupunki vuosina 1848–1898.  Joensuu: Joensuun kaupunki
Majoinen, Eeva-Riitta (2001). Joensuun Kukkosensaaren (Kuhasalon) arkeologinen inventointi 2001. Pohjois-Karjalan museo.
Ojala, Tarja (2004) Luostarin muistomerkki. Opastaulu Kuhasalossa
Saloheimo, Veikko (1971) Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla. Joensuu: Joensuun korkeakoulu

Tutustu myös Kuhasalon luontopolkuun (Avaa uuden sivuston).

Pääkuva ylhäällä: Miikka Kivinen. Toista pääkuvaa on käsitelty toimituksessa.

Ortodoksiset seurakunnat työllistivät nuoria jälleen kuluneena kesänä kirkko-oppaina ympäri Suomen. Kesätöiden tarjoaminen onkin eräs merkittävä kasvatuksen ja opetuksen keino, jolla ortodoksinuoret saavat paitsi arvokasta työkokemusta, myös mahdollisuuden tutustua työelämään ja sen pelisääntöihin. Ensimmäinen työsuhde tarjoaa nuorille niin ikään mahdollisuuden siihen arkipäivien kilvoitukseen, jota joudumme kaikki kohtaamaan päivittäin. Työpäivien huonoinakin aamuina on ennätettävä hoitamaan tehtäviä, joilla on vaikutusta muiden elämään: osa kävijöistä on saattanut matkustaa kaukaakin kirkkoa katsomaan, joten ovet on saatava auki ajoissa.

Ensimmäiseen työsuhteeseen kuuluu myös perusasioiden opettelu, eli työsopimuksen teko ja verokortin sekä tilinumeron toimittaminen. Lisäksi kirkkovahdin on opittava ottamaan vastuuta. Tilat on suljettava asianmukaisesti, ja esimerkiksi lukitseminen on hoidettava huolellisesti, vaikka työpäivän päätteeksi olisikin kiire muihin rientoihin.

Kirkko-oppaiden työnkuva on ennen kaikkea asiakaspalvelua, mutta se opettaa myös muita, työelämän kannalta oleellisia taitoja. Kirkko-oppaan tulee tuntea työympäristönsä sekä sen taustat ja historia. Jo pelkästään taito omaksua, jäsennellä ja esittää tietoa on valtavan tärkeä tämän päivän ja tulevaisuuden työelämässä.

Toinen nykypäivän työelämätaito on erilaisuuden kohtaaminen. Kirkon ovista voi astella hyvinkin erilaisin pohjatiedoin, ennakko-olettamuksin ja -luuloin sekä maailmankatsomuksin varustettuja ihmisiä, jotka kaikki kirkko-oppaan on osattava kohdata.

Kulttuuriperinteen vaalijana

Yksi kirkko-oppaan rooli on ortodoksisen kulttuuriperinteen vaalija. Suomen ortodoksien ”prosenttijengi” on jäänyt pääasiassa luterilaisen ja yhä kasvavassa määrin sekulaarisen valtaväestön keskuudessa sangen tuntemattomaksi. Lisäksi uskonnon ja eri uskontojen tuntemukseen liittyvän opetuksen väheneminen perus- ja toisen asteen opetuksessa on omiaan lisäämään tätä tietämättömyyttä.

Kirkko-oppaiden rooli onkin erittäin merkittävä, sillä he saattavat olla ainoa kosketuspinta ortodoksiseen kulttuuriin suurelle joukolle ei-ortodokseja. Suomessa pitkään vallalla ollut yhtenäiskulttuurin suuntaus on sekin osaltaan vaikuttanut siihen, että perinteisesti ortodoksisten kansanosien kulttuurinen ainutlaatuisuus on jäänyt maassamme vähemmän tunnetuksi.

Kirkko-oppaiden työn kautta avautuu myös ei-ortodokseille mahdollisuus tutustua tähän rikkaaseen ja vaikuttavaan kulttuuriperintöön. Tämän kulttuuriperinnön arvoa ei välttämättä aina edes ymmärretä kirkkokunnan piirissä. Pelkästään pyhäkköjen monimuotoisuus on valtava, ja antaa itsessään aiheen tutkimusmatkalle ympäri Suomen. Kontrasti esimerkiksi keisarillista mahtia huokuvan Helsingin Uspenskin katedraalin arkkitehtuurin ja pikkuriikkisen tsasounan välillä on ilmiselvä. Myös kirkoissa esillä oleva ikonitaide on sekin pelkästään taide- ja kulttuurihistoriallisesti matkailun arvoista.

Lisäksi protestanttisessa pohjolassa harvinaislaatuinen tapa suhtautua pyhäinjäännöksiin erittäin kunnioittavasti on sekin usealle ei-ortodoksiselle matkailijalle hyvin eksoottista. Pitämällä kirkot auki tutustumista ja vierailua varten kunnioittavat seurakunnat myös kirkkojen rakentajain ja kaunistajain työtä – ja sitä merkittävää vaivannäköä, jota kyseiset rakennukset ja tilat ovat vaatineet.

Kirkon historia ja ikonit pääosassa

Aamun Koitto yhytti Joensuun Pyhän Johannes Teologin kirkon (ns. seminaarin kirkon) kirkko-oppaan tehtävien ääreltä ortodoksisen teologian opiskelija Tommi Pajun. Aikuisiällä it-alan asiantuntijatehtävistä teologiaan vaihtanut Paju ei tosin edusta tyypillisintä kirkko-opasta.

– Tärkein tehtävä on tietysti tuntea kirkko ja sen historia sekä ikonit, mutta lisäksi on pieniä siivoustehtäviä ja muitakin hommia, Paju sanoo.

Esiteltävä pyhäkkö ja sen kaunistuksena olevat ikonit tuleekin tuntea tarkkaan, sillä oppaille esitetään kysymyksiä laidasta laitaan, ja osa niistä saattaa olla sangen yllättäviäkin.

– Erikoisin kuulemani kysymys liittyy Pyhän Kolminaisuuden ikoniin. Siitä kysyttiin, että miksi siinä on noita porkkanoita tuossa pöydällä. Mutta ehdottomasti yleisin kysymys on se, milloin kirkko on rakennettu.

Työtään Paju kuvaa ennen kaikkea vastuulliseksi ja itsenäiseksi, sillä työt täytyy saada tehtyä, vaikka suuri osa muista seurakunnan työntekijöistä on viettämässä kesälomaa. Kirkko-oppaan työ vaatii myös itsekuria ja tietynlaista sietokykyä.

– Työn varjopuolia on, että jos sattuu sateinen ja oikein kylmä päivä, niin silloin kirkossa ei välttämättä käy ketään ja tylsistyminen uhkaa.

Juuri kirkossa kävijät ovat Pajun mukaan työn suola ja parasta tehtävässä onkin juuri ihmisten kohtaaminen.

– Osa kävijöistä vain tulee kirkkoon, on täällä vain pari minuuttia, sanovat kuinka nättiä täällä on ja lähtee pois. Toisaalta välillä on sellaisiakin ihmisiä, jotka kyselevät paljon ja ovat tiedonhaluisia.

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni korostaa kirkko-oppaiden työn merkitystä.

– Monelle kirkkoon tutustujalle opas on ainut yhtymäkohta ortodoksiseen kirkkoon. He ovat kirkon käyntikortti, metropoliitta sanoo.

Isä esipaimen peräänkuuluttaa myös sitä, että kohtaamisissa kirkko-oppaat ovat läsnä ja tehtäviensä tasalla.

– Perustietämys pitää olla kunnossa. Täytyy tietää kirkon rakentamisvuosi, kuka oli arkkitehti, mistä ikonit ovat peräisin ja mahdollisesti se, kuka ne on maalannut – jos maalari on tiedossa – sekä tietenkin, milloin toimitetaan palveluksia. Aivan kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tietää ja voi sanoa, ettei tiedä vastausta ja ottaa selvää. Myös yhteydenottopyyntöjen välittäminen papistolle on tärkeää.

Isä esipaimen on itsekin tarkkaillut ja testannut kirkko-oppaiden osaamista kuluneena kesänä. Hänen mukaansa oppaiden suoriutuminen on ollut vaihtelevaa. Metropoliitta peräänkuuluttaakin vastuuta sekä työntekijän kuin -antajankin, eli yleensä seurakunnan suunnalta.

– Vastuu työntekijöistä on sillä, joka palkkaa. Jos ei ole perehdytetty eikä osaamista testattu, ei nuorta voi silloin syyttää. Toisaalta nuorella on vastuu opetella ja omaksua vaaditut asiat. Perehdyttäminen tulee lisäksi tehdä riittävän ajoissa ja siihen tulee varata aikaa. Ei voi odottaa, että perjantaina neuvotaan asiat ja maanantaina aloitettaessa osataan kaikki. Oppiminen ottaa aikaa. Lisäksi kaikki tarvittavat asiat on hyvä antaa myös paperilla, sillä on luonnollista, että alussa voi jännittää ja asioita unohtuu.

Metropoliitta toivookin, että tyypilliset perusasiat ovat kirkko-opastuksilla kunnossa. Oppaan on tärkeää läsnä, kun kävijöitä saapuu kirkkoon, sillä juuri läsnäololla on vierailusta saatuun kokemukseen suuri vaikutus. Ystävällinen vastaanotto ja tervehtiminen sekä kirkon opetuksen mukainen pukeutuminen kirkkotilassa antavat vierailijalle myönteisen kuvan – samoin kuin matkapuhelimen selailun vaihtaminen kirjan lukemiseen odotteluaikoina.