Kellokoski, kirkko ja karjalaisuus. Siinä kolme Eija Vilppaan tärkeää koota, jotka kulkevat jatkuvasti rinnakkain, koskettaen koko elämää.
Tuusulan Kellokoski on näyttelijän oma mielenmaisema. Kirkko ja sen hautausmaa ovat olleet rakkaita paikkoja jo lapsuudesta saakka.
– Mamman kanssa kävimme siellä kesällä päivittäin kastelemassa kukkaset. Haravalla tehtiin hautojen hiekkaan raidat. Edelleen käyn mielelläni hoitamassa hautoja. Tapa liittyy muistoihin, mutta myös ikuisuusajatukseen.
Vilpas pohtii sitä, kuinka välitilan jälkeen siirrytään taivaaseen; täällä vielä kulkeville tuntemattomaan maailmaan.
– Kukaan ei ole tullut kertomaan kuoleman jälkeisestä elämästä, mutta uskon siihen syvästi.
Kaiken takana on vahva usko Jumalaan. Usko, joka kumpuaa jo lapsuudesta. 34 vuotta sitten Vilpas liittyi ortodoksiseen kirkkoon.
Kuten niin monet muut, näyttelijä alkoi vierailla tuolloin Valamon luostarissa. Hän kertoo ihastuneensa rauhaisaan paikkaan ja sen ortodoksiseen jumalanpalveluselämään.
– Minulla oli tunne, että tämä tie on nyt käytävä loppuun, avata symbolisesti tässä talossa uusi kerros ja huone näkyviksi. Jossain kohdin koin, että haluan mennä yhteiselle ehtoolliselle ja liittyä kirkkoon. Halusin olla ortodoksisen kirkon täysvaltainen jäsen.
Yhteisiä asioita etsimässä
Eija Vilpas pitää itseään kuitenkin ensi kädessä ekumeenisena ihmisenä, ja kertoo käyvänsä usein myös luterilaisessa kirkossa. Varsinkin lapsuuden Kellokosken kirkko on rakas jumalanpalveluspaikka.
Luterilaisten virsien veisuu on erityinen ilo.
– Merkitsen aina virsikirjaan päivän ja vuoden, jolloin kyseistä virttä on laulettu. On hauska huomata myöhemmin, että sama virsi on kaikunut vaikkapa tuomiosunnuntaina ja ”kahden maan kansalaisuuspäivänä”. Se on minun virsipäiväkirjani.
Vilpas kokee, että tässä maailmassa ja kirkoissa ihmisten olisi tärkeää etsiä yhteisiä hyviä, ei toisistaan erottavia asioita. Hän siteeraa osaa Franciscus Assisilaisen rukouksesta:
”Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, toisin yksimielisyyden…”
– Tämä on meidän kaikkien tehtävä. Juuri tätä ekumeenisuus tarkoittaa minulle. Minun ei onneksi tarvitse selittää teologisia opinkappaleita eikä perustella sakramentteja. Riittää, että jaan rukouksen muiden kanssa, Vilpas sanoo.
Kirkko osana elämää
Kirkoissa Vilpas sanoo rauhoittuvansa, ikään kuin rakentuvansa uudelleen. Sieltä löytyvät rukouksen välikappaleet: virret, ikonit ja tuohukset.
– Tällainen kokonaisuus rakentaa ihmistä, maadoittaa tähän hetkeen, tuo perspektiiviä asioihin.
– Maailma kun ei ole vain minä. Minä olen vain pieni osa kokonaisuutta. Aika kuluu, aurinko nousee ja laskee, vaikka tekisit mitä. Kaikki on vääjäämätöntä. Ja juuri se vääjäämättömyys on paljolti kirkon ja jumalanpalveluksen tuomaa turvaa.
Vilpas pohtii, kuinka elämä on tänä päivänä usein kovin suorituskeskeistä. Uskon asioissa ei kuitenkaan tarvitse suorittaa, eikä syvimmillään voikaan. Usko ei ole omista ponnistuksista riippuvaista. Uskossa ei voi eikä tarvitse kilpailla. Ihminen kelpaa Jumalalle juuri sellaisena kuin hän siinä hetkessä on. Eri asia on, kelpaako hän itselleen.
– Omat kasvunpaikat tulevat kaikille joka tapauksessa jossain vaiheessa elämää.
Vilpas ajattelee kilvoittelun olevan pyrkimystä Assisilaisen ajatusta kohden.
– Ihminen ei ole koskaan valmis, vaan aina erehtyväinen. On hyvä oppia päästämään irti, pyytämään ja antamaan anteeksi. Ne ovat ainakin itselleni suuria kasvun edellytyksiä.
Vilpas pohtii Valamossa kuulemaansa lausetta siitä, että ”kirkko rukoilee”.
– Se kuulostaa kovin lohdulliselta. Niissä sanoissa on rauha, jota ihminen voi vain jäädä kuuntelemaan.
Aisteilla ei selitetä kaikkea
Vilpas kertoo tutkailleensa joskus vaikeaa kvanttifysiikkaa ja innostuneensa sen muutamista löydöistä.
– Mielestäni on kummallista, että perustelisin uskoani vajavaisilla aisteillani tai millään tavalla väittelisin näistä asioista. Kaikkea ei kuitenkaan pystytä tässä ja nyt käsittelemään – ehkä jossain rajan takana näin tulee olemaan. Sitä emme vielä tiedä.
Vilpas kannustaa kaikkia avaraan ajatteluun. Se kantaa meitä ymmärtämään toisiamme, erilaisuutta ja samalla jaettua, syvää samankaltaisuutta.
Sitä Eija Vilppaalle on paljolti myös näytteleminen. Me kaikki muistamme hänet lukuisista syvistä ja humoristisista rooleista – haastattelua tehtäessä Vilpas oli ehtinyt olla Helsingin kaupunginteatterissa jo 35 vuotta.
– Näytteleminen on rakas työ, mutta myös elämäntapa. Toisten kanssa tekeminen, asioiden jakaminen ja vuorovaikutus yleisön kanssa antavat paljon iloa.
Vuorovaikutus tarkoittaa Vilppaalle sitä, että yleisö elää näytelmän tarinaa yhtä aikaa näyttelijöiden kanssa.
Kun esitys tulee valmiiksi, silloin tiedetään jo odottaa yleisön reaktioita. Varsinkin komedia syttyy vasta yleisön kanssa. Yleisön tunnelman aistii, ja se on joka kerta erilainen, mutta aina yhtä ainutkertainen.
– Jos yleisö on oikein mukana esityksessä, kyllä se kuplituttaa. Mutta näytelmän taso ja sen kulku menevät aina kuten ennenkin.
Näyttelemistä Vilpas kuvaa toistamisen taiteeksi. Joka esitys pitää saada kulkemaan, henki päälle. Näytelmä rakentuu hiljalleen ja asettuu monien esitysten kautta. Esityksiä voi olla kymmeniä, ja jokin esitys voi olla ohjelmistossa vuosikausia. Rooli häipyy ammattilaisella kuitenkin arkiasioihin. Työ on työtä.
– Mutta ajeleehan sitä edelleen kotiin hyvässä nosteessa koskettavan esityksen jälkeen.
Keväällä ilo irtoaa Näytelmä, joka menee pieleen –näytelmässä. Ja totisesti menee!
– Alun perin englantilaista, kuuluisaa farssia on ollut mukava tehdä. Näytelmää esitettiin jo koronan alla, ja silloin ihmiset nauroivat hullun lailla. Nyt esitykset jatkuvat.
Lukuisten näytelmien joukossa yksi Vilppaalle mieleenpainuvimmista on ollut Kallion kimallus, jota esitettiin jatkuvasti loppuunmyytynä viisi vuotta. Vilpas oli tarinan kertoja, evakkoemäntä.
Musiikkinäytelmässä seurattiin Helsingin kalliolaisen perheen elämää sodan loppumisesta 1980-luvulle.
– Ihmisiä kävi paljon katsomassa sitä varsinkin Kalliosta. Teoksessa oli mukana valokuvia ja filmejä vanhasta, tutusta alueesta. Moni yleisö koki näytelmän vahvasti. Se oli hieno paikallinen kokemus.
Karjalaista kuhinaa
Kallion kimalluksen evakkoemännän rooli sopi Vilppaalle mainiosti – onhan hän itse evakkoäidin tytär, jolle karjalaisuus on rakas, läheinen asia.
– Olen ollut paljon karjalaisten juhlissa ja Karjalan liiton tehtävissä – ohjasin siellä muun muassa esityksen Karjalaisten tarina. Karjalan kesäjuhlille menen aina, kun pääsen. Eteläkarjalaisena olen ajellut paljon myös Pohjois-Karjalassa, Ilomantsin seudulla Runonlaulajan tiellä, poikennut matkan varrella olleissa tsasounissa ja katsellut maisemia.
Karjalan murre on Vilppaalle rakas. Se soljuu vilkkaasti, niin kuin vain karjalaisen sielunmaiseman perusteella voi odottaa. Sitä puhuivat myös äiti ja mummo.
– Karjalaisuus on vahva verenperintö; kaikki, mikä siihen liittyy kansallispukuja myöten. Tykkään käyttää kansallispukua, ja minulla on niitä useampi: feresi, Viipurin puku – koska äitini suku on kotoisin Viipurin maalaiskunnan Vahvialan pitäjästä – ja muun muassa Antrean puku. Haluan vaalia karjalaisuuttani pukujenkin kautta.
– Kun karjalaiset ovat yhdessä, meno on vilkasta, kun puhutaan eli haastellaan, nauraa Vilpas.
Karjalaisuus on yksi hersyvän näyttelijän kasvualusta katsoa ja nähdä maailmaa sen eri laidoilta.
– Minuus on koko elämän kestävä prosessi. Toivottavasti sitä kasvaa, ehkä edes jotenkin viisastuu. Elämä koulii jokaista, ja näkemykset pakosti laajentuvat.
Pääkuva ylhäällä: Vaikka vakityö saa jäädä, kesällä 66 vuotta täyttävä Eija Vilpas aikoo tehdä töitä freelancerina.
Kuuntele
