Aamun Koiton osalta kirkolliskokous kuunteli lehden lukijakyselyyn vastanneiden mielipiteitä, joiden mukaan kirkon oma jäsenlehti on tärkeä – ja joillekin jopa ainoa – side omaan kirkkoon, eikä painetusta lehdestä haluta luopua. Lisäksi se halutaan saada kotiin jaeltuna. Kirkolliskokous myönsi lehdelle lisärahoitusta 50 000 euroa viidennen lehden tekemiseen sekä 5 000 euroa verkkolehden julkaisualustan toiminnan kannalta välttämättömään päivitykseen.

Kyseinen 50 000 euron summa kattaa yhden painetun lehden taitto-, paino- ja jakelukustannukset, eli näin ollen nyt saatu lisärahoitussumma kuluu kokonaisuudessaan viidennen lehden tekoon. Jakelukustannukset ovat yhä printtilehden ylivoimaisesti suurin yksittäinen kuluerä.

Aamun Koiton verkkolehteen on luvassa ensi vuoden alusta oma osionsa joka sunnuntain opetustekstille. Näin toimitus pyrkii täyttämään lukijoiden esittämän toiveen säännöllisesti julkaistavasta opetuspuheesta.

Painetun lehden seuraava numero ilmestyy tammi-helmikuun vaihteessa 2023. Vuoden muiden lehtien ilmestymispäivämäärät sekä aineistopäivät samoin kuin seurakuntien jumalanpalvelustietojen aikajänne ilmoitetaan ensi viikolla.

Varoja suunnattiin niin ikään kirkon omien ort.fi -verkkosivujen ja intran uudistamisen käynnistämiseen 10 000 euroa ja sekä vastaava summa keskeisten jumalanpalveluksien striimauksiin Uspenskin katedraalista. Osansa sai myös ONL ry:n julkaisema, lapsille ja nuorille suunnattu Tuohustuli-lehti, jolle suunnattiin lisävaroja 8 000 euroa.

Myös Ukrainan pakolaisten tilannetta halutaan helpottaa lisäämällä 20 000 euroa ukrainankielisen työn tekemiseen sekä 50 000 euroa kriisiavustuksiin. Talousvaliokunta yhtyi kirkollishallituksen esitykseen määrärahan varaamiseksi ukrainankielisen papin palkkaamiseksi.

Kokouksen tarkastettu pöytäkirja julkaistaan ort.fi -sivuilla joulukuun puoliväliin mennessä. Tallenteet täysistunnoista tekstitetään ja ne jäävät katsottavaksi kirkon YouTube -kanavalle.

Kirkolliskokouksen 2022 tekemiin päätöksiin voi perehtyä tarkemmin Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla. (Avaa uuden sivuston)

Helsingin hiippakunnan alueella ukrainalaiset eivät ole juurikaan hakeutuneet kirkon aineellisen avun piiriin. Kyselyyn vastanneet epäilivät syynä olevan lähinnä se, että eteläisessä Suomessa vastaanottopalvelut, ukrainalaisten parissa toimivat järjestöt sekä olemassa olevat turvaverkot ovat toimineet niin hyvin, että kirkkoon turvautuminen ei ole ollut tarpeellista. Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon palveluksissa on arvion mukaan noin 20 % ukrainalaisia, mutta muissa alueen pyhäköissä ukrainalaisia rukoilijoita on ollut vain yksittäisiä. Poikkeuksena on Riihimäen Minea-keskus, jossa liturgioissa on käynyt runsaasti ukrainalaisia.

Suurien haasteiden edessä

Kuopion ja Karjalan hiippakunnassa tilanne on ollut toinen. Ukrainalaisia tuli suuria määriä heti alkuvuodesta suoraan Kuopioon ja Mikkeliin ilman, että he olisivat ilmoittautuneet vastaanottokeskuksiin Suomeen saapuessaan. Tällöin turvaa hakevat hakeutuivat kirkkoon, ja seurakunnat vastasivat avun tarpeeseen luomalla tyhjästä avustustoimintoja. Kun ihmiset saivat ensimmäisen avun kirkosta, he myös jäivät kirkon pariin. Kuopion ja Karjalan hiippakunnan alueella nousi huoli nuorista, jotka eivät ole perusopetuksen piirissä ja uhkaavat jäädä ilman kontakteja ja kielitaitoa.

Oulun hiippakunnassa on ukrainalaisia, mutta sielläkin heidän tavoittamisessaan on ollut hankaluuksia. Aineellista apua on annettu etenkin Oulussa. Oulun hiippakunnan alueella kirkossa on käynyt jonkin verran ukrainalaisia. Yhteisen kielen puute on vaikeuttanut yhteistä toimintaa. Tampereella onkin toiminut kielikerho, jossa on opittu kieltä puolin ja toisin.

Apua kaivataan ukrainaksi

Keskusteluissa ukrainalaisten kanssa on tullut ilmi heille tulleen yllätyksenä, että kirkossa on muutakin toimintaa kuin vain jumalanpalveluksia. Papistomme on ollut helposti lähestyttävää, mikä on ollut uutta toisenlaiseen kirkolliseen kulttuuriin tottuneille. Ukrainalaiset ovat olleet ylipäätään hyvin kiinnostuneita suomalaisesta kulttuurista kirkollisen elämän lisäksi.

Kirkkoon tulemisessa on myös fyysisiä vaikeuksia: vastaanottokeskukset sijaitsevat usean seurakunnan alueella kaukana kirkoista ja kirkkoihin pääseminen on vaikeaa yksinkertaisesti kulkuyhteyksien puutteen vuoksi. Sama ongelma on toki myös muulla kirkon jäsenistöllä.

Kysyttäessä tulevaisuuden tarpeista useammalla vastaajalla nousi huoli viranomaisviidakosta, kun tilanne pitkittyy ja viranomaisrekistereihin täytyisi kirjautua. Siihen ja yleiseen arjen koordinointiin olisi tarve saada konkreettista apua, myös ukrainan kielellä. Lisäkäsiä kaivattiin useassa seurakunnassa. Keskusteluissa nousi esiin myös idea valtakunnallisesta palvelupuhelimesta, josta olisi mahdollista saada muun muassa tulkkausapua.

Keskusteluissa kävi myös ilmi, että kirkon tasolla puuttuu yhteinen keskustelu ukrainalaisten parissa toimimisesta. Lisäksi kaivattiin tukea raskaiden asioiden parissa työskenteleville kirkon työntekijöille. Niin ikään pohdittiin, miten tiedottaa ukrainalaisille, että Suomessa toimii ortodoksinen kirkko ja ovemme ovat auki myös heille. Ukrainalaisten tavoittaminen on kuitenkin hankalaa. Useimmat vastaanottokeskukset eivät salli kirkon työntekijöiden vierailuja, joten tiedottaminen niiden kautta ei ole vastaus ongelmaan.

Pääkuva ylhäällä: Isä Pavel Pugovkin toimitti rukouspalveluksen Suomen ortodoksisen kirkon keskustalon Kotikirkossa Kuopiossa huhtikuun alussa 2022. Tuolloin arkkipiispa Leo oli kutsunut vieraikseen Ukrainasta sotaa paenneita naisia, lapsia ja perheitä.

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin metsätilaan kuuluu noin hehtaarin laajuinen visakoivikko, joka saavuttaa hyödyntämisiän lähivuosina. Tämä tuo eteensä visaisen haasteen sen suhteen, kuinka arvokas materiaali saadaan hyödynnettyä.

Harvalla puulla on niin karjalainen nimi kuin visakoivulla, onhan se tieteelliseltä nimeltään Betula pendula var. Carelica. Karjalassa tätä arvokasta puuta käytettiin erilaisiin käsitöihin, myös Laatokalla sijainneessa Valamossa. Valamolla ja visakoivulla onkin vuosisatainen yhteinen historia, jonka luontainen jatkumo nykyinen visakoivu on.

Metsäasioihin vihkiytymättömälle visakoivu saattaa olla puuna sangen vieras. Kyseessä on kuitenkin hyvin yleisen, saunavastoihin käytettävän rauduskoivun mutaatio. Mutaatiosta johtuen visakoivun puuaines kasvaa vuosilustoiltaan kiertyen ja aaltoillen. Syyrakenteen muodon sekä vuosilustojen väliin jäävän kuoriaineksen ansiosta visakoivuun syntyy kaunis kuvio. Parhaimmillaan visoittuminen on voimakasta ja ulottuu koko rungon poikkileikkaukselle, jolloin kuviota kutsutaan visakukaksi. Syntynyttä kuviota arvostetaan: visakoivun kuutiohinta voi nousta jopa satakertaiseksi tavalliseen koivuun nähden.

Mutkatonta arvopuun käyttö ei kuitenkaan ole. Visakoivu on syyrakenteestaan johtuen hankala työstettävä. Useilla pääasiallisilla puuntyöstötekniikoilla, esimerkiksi höylätessä, visakoivun syyt repeilevät helposti, jolloin puutuotteen pinta vioittuu. Näin ollen kyseistä raaka-ainetta käyttävältä puusepältä vaaditaan huomattavasti enemmän taitoa kuin mikä on tarpeen tavanomaisen koivun käsittelyssä . Visaa työstetäänkin usein sorvaamalla, johon se soveltuu paremmin. Vaativa työstettävyys nostaa omalta osaltaan valmiin tuotteen arvoa.

Visakoivun saatavuus on nykyisin riippuvaista tarkoituksenmukaisesta viljelystä, jollaista Valamon nykyinen visakoivikko edustaa. Rajoitettu saatavuus juontaa juurensa metsien rakenteeseen ja myyntiin sekä kaskiviljelyn loppumiseen. Myös puun kasvattaminen on monin verroin työläämpää verrattuna perinteiseen koivikkoon, sillä visassa nimenomaan laatu ratkaisee.

Visakoivun laadukkainta ja halutuinta tyyppiä kutsutaan sorvivisaksi, jonka on oltava suoraa ja oksatonta, voimakkaan visakukan omaavaa sekä riittävän järeää puuta. Suoruus ja oksattomuus edellyttävät enemmän metsänhoidollista työtä kuin tavanomainen koivikko: sitä on harvennettava ja runkoja karsittava riittävän usein. Työ kuitenkin palkitaan, sillä sorvivisasta on mahdollisuus saada upeita viiluja, joita voidaan käyttää kalusteiden ja sisustusmateriaalien valmistamiseen.

Toinen laadullinen pääluokka on oksavisa, jonka puuaineksessa esiintyy oksia, mutta jonka ei tarvitse olla kauttaaltaan visoittunutta. Luonnollisesti sekä sorvi- että oksavisalla on omat alaluokkansa, ja näiden lisäksi laatuluokitukseen kuuluu myös läpimitaltaan ohut pienvisa, jonka rahallinen arvo jää sorvi- ja oksavisaa pienemmäksi.

Visakoivikon kiertoikä – eli se ajanjakso, joka taimien istutuksesta kuluu puuaineksen korjuuseen – on noin 40-50 vuotta. Kiertoikä on visakoivun kohdalla kompromissi, sillä pidempi kasvatusikä toisi rungoille lisää toivottua järeyttä, mutta toisaalta visakoivulla on taipumus kärsiä tyvilahosta.

Uusia tuotteita pohditaan jatkuvasti 

Valamossa pohditaankin nyt kuumeisesti, kuinka lähitulevaisuudessa korjuuikään tuleva arvopuutavara saataisiin parhaiten hyödynnettyä. Tällä hetkellä pienistä koehakkuista saatua puuta on käytetty esimerkiksi perinteisten kuksien sekä esimerkiksi tekstiili- ja käsitöihin soveltuvien puuhelmien valmistamiseen. Idealistalle on jo päätynyt runsaasti käyttöesineitä.

Valamon luostarin johtajalla, arkkimandriitta Mikaelilla on vahva näkemys siitä, kuinka luostarin visakoivulle on nykypäivänäkin käyttöä ja miten puuaineksella on vahvat siteet itse luostariin.

– Luostarissa mietitään kaiken aikaa uusia tuotteita, joita voidaan valmistaa ja myydä. Tällä tavoin luostari saa tuloja, mutta samalla tuotteen hankkija saa ikään kuin palan luostaria kotiinsa ja siunaukseksi itselleen. Koska luostarin visakoivut ovat kasvaneet luostarin metsässä, on niillä sitä kautta hyvin konkreettinen yhteys luostariin, isä Mikael sanoo.

Julkisuuteen tihkuneissa tiedoissa vilahtelevat muun muassa erilaiset keittiön tarvekalut kuten paistinlastat, vadit ja muut tarjoiluastiat sekä erityisesti pashamuotit. Ortodokseille niin rakkaita pääsiäismunia onkin jo sorvattu Valamon visasta. Visakoivun käyttö ei suinkaan ole luostarille uusi aluevaltaus, vaan veljestö valmisti taidokkaita visakoivuisia käyttö- ja koriste-esineitä jo Laatokan Valamossa. Joitain esineitä on palautunut luostarin kokoelmaan.

Kirkkomuseo RIISAn suojista löytyy niin ikään visakoivuisia aarteita, joista ainakin munkki Mooseksen 1880-luvulla valmistama, helmiäiskoristeltu diskos tiedetään Laatokan Valamossa valmistetuksi. Diskos on liturgiassa käytettävä ”lautanen”, jonka päällä säilytetään ehtoollislahjaksi tarkoitettua leipää.

Luostarin muinaismuistokokoelman kautta RIISAan on päätynyt myös toinen 1800-luvulla valmistettu diskos sekä ilmeisesti 1700-luvulla valmistettu ehtoollismalja. Erityisesti 1800-luvun diskokset kertovat osaltaan siitä, kuinka korkealle visaa on tuolloin arvostettu: tuolloin Laatokan Valamo eli suuruutensa päiviä, ja luostari sai lahjoituksena jopa umpikultaisen ehtoolliskaluston. Siitä huolimatta aikalaiset kelpuuttivat visakoivuiset astiat ehtoollislahjoille.

Valamon luostari on tunnettu myös suomalaisen ikonimaalauksen keskuksena, joten monen mieleen voi juolahtaa ajatus visan hyödyntämisestä ikonilautoina. Valamon opiston ikonografi Alexander Wickström katsoo kuitenkin, että laadukas materiaali menisi tuolloin hukkaan.

– Visakoivun kauneus ei pääse oikeuksiinsa ikonilautana, sillä kuvio peittyy pohjustuksen alle. Muuten se kyllä olisi sopivaa materiaalia.

Visakoivua on silti hyödynnetty kiotojen eli ikonia suojaavien lasi-ikkunallisten kaappien materiaalina esimerkiksi Joensuun ortodoksisen seurakunnan pääpyhäkössä, pyhän Nikolaoksen kirkossa. Tässä käytössä visaa voisi kuvitella näkevänsä vaikkapa tsasounoissa, joissa puun luontaisen kauneuden käyttö on ollut perinteisesti läsnä.

Pääkuvassa ylhäällä Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Mikael.
– Luostarissa mietitään kaiken aikaa uusia tuotteita, joita voidaan valmistaa ja myydä. Tällä tavoin luostari saa tuloja, mutta samalla tuotteen hankkija saa ikään kuin palan luostaria kotiinsa ja siunaukseksi itselleen, isä Mikael sanoo.