Päivän evankeliumin teksti kertoo juhlan tapahtumista:

Siihen aikaan ”Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus vastasi hänelle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä. Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” (Matt. 3:13–17)

30 hiljaista vuotta

Jeesuksen Kristuksen kerrotaan olevan kolmenkymmenen, kun hän meni kasteelle. Hänen elämänsä kolmekymmentä hiljaista vuotta olivat näin täyttyneet ja oli koittanut aika, että hän ilmentää itsensä maailmalle – ja Hän teki sen häikäisevän kirkkaasti. Kristus oli valmis aloittamaan työnsä ja täyttämään tehtävänsä maan päällä. Jeesuksen Kristuksen kasteen yhteydessä ilmestyi koko Pyhä Kolminaisuus: Isän ääni kuului taivaasta, Poika kastettiin ja Pyhä Henki laskeutui alas kyyhkysen muodossa. Synaksarionissa kuvataan tätä tapahtumaa näin:

”Isä ja Pyhä Henki todistivat yhdessä, että Jeesus on profeettojen ennalta kuvaama Messias ja Pelastaja, Jumalan ainoa Poika, samaa olemusta Isän kanssa, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona ja meidän pelastuksemme tähden lihaksi tullut Sana, jossa jumaluus yhdistyy sekoittumatta meidän ihmisyyteemme ja saa sen loistamaan Hänen kirkkauttaan. Tästä syystä Kristuksen kasteen juhlaa kutsutaan epifaniaksi, ilmestymiseksi, ja teofaniaksi, Jumalan ilmestymiseksi. Kristuksen kasteessa tapahtui ensimmäisen kerran tosiasiallisesti sekä Kristuksen jumaluuden ilmestyminen että Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden paljastaminen.”

Paluu Paratiisiin

Kristinuskossa kyse on pelastuksesta eli ihmisen vapautumisesta kuoleman vallasta ikuiseen elämään. Pelastus onnistuu vain siten, että Jumalaa vastaan rikkonut ihminen palaa Jumalan yhteyteen. Heikon ihmisen on kuitenkin lähes mahdotonta pysyä pelastuksen polulla. Miten pelastus on siis mahdollista

Syntiinlankeemuksessa Jumalan hylänneestä ihmisestä tuli tuhon oma: pahuus vaikuttaa hänen sisimmässään ja heikentää ihmisen mahdollisuuksia pelastua.

Luoja ei kuitenkaan tahdo luotunsa katoavan, vaan ottaa ihmisen pelastumisen omalle vastuulleen. Jumala itse syntyy ihmiseksi, Jeesukseksi Kristukseksi, sovittaakseen maailman synnit. Tämä on syy riemuumme jouluna, Kristuksen syntymäjuhlana. Joulu on pelastuksen alku, sillä pääsiäisenä Viaton lunastaa ihmisten synnit ja voittaa kuoleman. Hänen Golgatalla antamansa uhrin jälkeen jokainen meistä voi vapaasti valita ikuisen elämän tai kadotuksen, eron Jumalan yhteydestä.

Näin ollen Kristuksen syntymä on paluu paratiisiin: lähtöhetkeen, jolloin kukin voi tehdä oman valintansa Jumalan ja elämän tai jonkin muun, omasta mielestään tärkeän asian puolesta.

Joulua seuraavan teofanian merkitys on taas siinä, että Kristuksen kasteen yhteydessä Jordanilla Jumala toi julki Jeesuksen todellisen alkuperän. Vain Marian ja Joosefin perheeseen syntyneestä pojasta Jumala todisti: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” (Matt.3:17)

Johannes Kastaja käy edellä

Kristuksen kaste on myös Herran edelläkävijän Johannes Kastajan juhla. Hän valmistautui kolmekymmentä vuotta erämaassa tähän tehtävään. Hän kertoi ihmisille, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle, herätti heissä synnintunnon ja valmisti heitä kohtaamaan Kristuksen. Hän kertoi ihmisille, että hänen jäljessään on tulossa se, joka on häntä suurempi. Johannes Kastaja tunnisti heti Kristuksen, Luojansa, ja vapisi, sillä hän ei tiennyt, kuinka voisi kastaa synnittömän.

Kasteessa Kristuksen katsotaan myös edeltä ilmoittaneen ihmisille tehtävänsä, mitä varten Hän oli tullut maailmaan – hän vajosi veteen kuin hautaan ja samalla puhdisti näin kaikki maailman vedet, nousi vedestä kuin hän oli kolmantena päivänä nouseva kuolleista ja Jumalan valo loisti taivaallista ylösnousemuksen ja pelastuksen valoa.

Synaksarionissa kerrotaan tapahtumien syvemmästä merkityksestä:

”Tämä jumalallinen kirkkaus alkoi sarastaa Kristuksen kasteen hetkellä. Kristuksen jumalallistuneen ihmisyyden kirkkaassa valossa ihmisellä on pääsy Pyhän Kolminaisuuden valoon… Teofanian juhlaa onkin sanottu myös valojen juhlaksi. Jumalan ensimmäinen ilmestyminen kolminaisena, kolmiykseytenä, on samalla ihmisen lopullisen kutsumuksen näyttäytyminen. Ihmistä kutsutaan Jumalan lapseksi, Pyhän Hengen voitelemaksi ja kolminaisesta valosta osalliseksi. Tämä toteutuu, kun ihminen pukeutuu Kristukseen pyhän kasteen sakramentissa, jonka alkuperä on tämän päivän juhlassa.

Kun autiomaa iloitsee

Teofanian päivänä Johanneksen kasteen aika tulee päätökseensä antaakseen tilaa sille kasteelle, jonka apostolit suorittavat Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Tällä kasteella on voima antaa synnit anteeksi ja johtaa ihminen Pyhän Hengen osallisuuteen. Kirkon rukousten kautta kastevesi muuttuu Jordanin veden kaltaiseksi, ja siihen upotettavat tulevat kirkkoon samalla tavalla kuin Vapahtaja astui julkiseen palvelutehtäväänsä. Kristuksen kuolemaa ja hautaan laskeutumista seuraten kastettavat pukeutuvat Kristukseen ja tulevat osallisiksi myös Hänen ylösnousemisestaan. He vihkiytyvät uuteen, Pyhän Hengen valaisemaan elämään. ”Meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu Hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä Hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:3–4)

Ilmestymisensä päivänä Vapahtaja on tuonut ihmiskunnan kuoleman varjosta ja synkkyyden syvyyksistä ylös Kolminaisuuden valon tuntemiseen. Hän on kääntänyt ja uudistanut aineellisen maailman ja koko kosmoksen lait syvimpiä syvyyksiä myöten. Aineellinen maailma, jota Jordan edustaa, on uudistunut ja kirkastunut Kristuksen salaisuuden valossa. Näin sekin saa ottaa osaa pelastuksen iloon yhdessä Pyhän Hengen kirkastaman ihmisluonnon kanssa. ”Autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan!”[4] ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteestä!” (Jes. 55:1, 12:3)”

Kristuksen pyhittämä vesi parantaa

Teofanian juhlaan kuuluu olennaisena osana suuri vedenpyhitys, joka toimitetaan sekä juhlan aattona että juhlapäivänä.  Näin teofanian juhlana toimitetaan vuoden tärkein vedenpyhitys ja muistetaan näin Kristuksen kastetta. Pyhäkköjen temppelijuhlien ja muiden suurien juhlien yhteydessä sen sijaan toimitetaan pieni vedenpyhitys, jossa toistetaan ja muistetaan myös Jumalan ilmestymistä ihmiskunnalle.

Näin Jordanin siunaus toistuu mystisesti vedenpyhityksen yhteydessä. Pappi upottaa ristin veteen ja kutsuu Pyhää Henkeä avuksi. Vedestä tulee jälleen elävää vettä, joka on uudistuksen ja parannuksen lähde. Ensin Kirkossa vihmotaan paikalla olijat pyhitetyllä vedellä, minkä jälkeen pyhitettyä vettä voi ottaa myös mukaan koteihinsa. Näin pyhitetty vesi on siunaus, jonka voi viedä kotiin ja kaikkialle, missä liikkuukin. Näin pyhitetyn veden avulla myös siunataan koteja, kulkuvälineitä, työnsä, eläimensä ja elämästä voi tulla lakkaamaton teofania, jossa Jumalan kirkkaus ilmestyy ja pyhittää aikamme ja tekomme.

Kristuksen kasteen muistoksi toimitetaan sekä teofanian aattona että itse juhlapäivänä suuri vedenpyhitys. Pieni vedenpyhitys puolestaan toimitetaan kirkon juhlapäivänä, eräiden kirkollisten toimitusten yhteydessä ja muulloinkin tarvittaessa. Pyhitettyä vettä voi viedä pullossa kotiin nautittavaksi esimerkiksi sairauden aikana. Pyhitettyä vettä säilytetään monissa kirkoissa erillisissä astioissa, joista sitä voi ottaa tarpeen mukaan.

Synaksarionissa kerrotaan juhlan merkityksestä ja voit lukea tekstin kokonaisuudessaan Suomen ortodoksisen kirkon ort.fi -sivuilla.

Juttua on täydennetty 5.1. klo 11:28 muun muassa Synaksarion-teksteillä ja kuvauksella Kristuksen kasteen tarkemmista tapahtumista.

Suomen ortodoksien yhteydet Moskovan patriarkaattiin vaikeutuivat 1920-luvulla, ja vapaa kauppa sekä kulku rajojen yli tulivat melkein mahdottomiksi. Mirhavoide oli loppumaisillaan Suomesta, minkä vuoksi arkkipiispa Serafim lähetti vuonna 1921 Moskovaan kirjeen pyytäen lupaa ja ohjausta mirhan keittämiseen.

Venäjän Pyhä Synodi lähetti vastauksessaan pyhän mirhan vihkimiskaavan ja ohjeita ”sakramenttivoiteen vihkimisestä, katsoen siihen, että sen varastot alkavat loppua ei ainoastaan Suomessa, vaan myös Latviassa, Arkangelin ja Aunuksen naapurihiippakunnissa sekä Länsi-Euroopan kirkoissa”. Metropoliitta Jevsevij`n allekirjoittaman Pyhän Synodin kirjelmän mukaan pyhän mirhavoiteen valmistuksessa Suomen kirkon tuli ottaa huomioon pyhän voiteen tarve Suomen kirkkojen lisäksi myös naapurimaissa sekä Suomen rajoilla olevissa Venäjän hiippakunnissa.

Pyhä Synodi totesi, että sisällissodan olosuhteissa Venäjälläkin ”on sangen vaikeaa, jopa mahdotonkin hankkia pyhän voiteen valmistamista varten tarvittavia hyvänhajuisia aineita” ja tilanne saattaa johtaa siihen, että koko kirkkokunnassa tulee ankara puute pyhästä mirhavoiteesta. Kustannukset mirhan keitosta piti korvata myymällä pyhää öljyä ulkomaille – Viroon, Latviaan, sekä Berliiniin, missä arkkipiispa Evlogi johti Euroopassa sijaitsevia ortodoksisia seurakuntia. 

Mirhan keitto Viipurissa

Mirhan perusta oli oliiviöljy. Siihen lisättiin valkoviiniä sekä vaihtelevasti 3–57 ainetta, muun muassa storaksipuun mehua, olibaani- ja sandarak-hartsia, inkivääriä, galangalia, kardemummaa, muskottiöljyä ja muita erittäin harvinaisia aineita, joista monet oli tuotu esimerkiksi Etelä-Amerikasta tai Intiasta. Joukkoon kuului myös öljy, jota saatiin bitumihiilestä, sekä erilaisia harvinaisten puiden hartseja. Voimme vain ihmetellä entisaikojen kaupankulun laajuutta! ”Viipurin mirhan” reseptiä ei ole valitettavasti löytynyt.

Konstantinopolin patriarkka Meletios IV totesi puheessaan Suomen ja Viron kirkkokuntain edustajille 4.7.1923, että pyhä voide on tuotava Konstantinopolista. Viipurissa keitettyä mirhaa oli kuitenkin niin paljon, että sitä oli käytettävissä Suomessa hyvin pitkään. Kirkollishallituksen vuosikertomuksen mukaan Viipurissa keitettiin vuonna 1922 yli 48 litraa, eli noin 44 kiloa yhää mirhavoidetta.

Vuonna 1922 kirkko sai tuloja mirhan myynnistä 1025 markkaa, ja seuraavana vuonna 275 markkaa. Mirhaa siis myytiin myös ulkomaille. Ensimmäinen raportti mirhavarastosta löytyy ylidiakonin nelivuotiskertomuksessa 1930–1933. Punnittua mirhaa oli 1.1.1933 yli 37 kiloa, ja punnitsematonta noin 6 kiloa. Seurakunnissa sitä käytettiin vain pieniä määriä: raportissa kerrotaan, että vuoden 1925 jälkeen kirkkokunnassa oli käytetty 1828 grammaa mirhaa. Vuonna 1930 Mantsinsaaren seurakunta haki sitä 50 grammaa, vuonna 1933 Pitkärannan seurakunta 92 grammaa, eikä vuonna 1932 sitä luovutettu minnekään. Raportti myös kertoo, että vuonna 1931 Puolan ortodoksiselle kirkolle oli luovutettu 2 200 grammaa mirhaa ja Latvian kirkolle 1 900 grammaa. Latviaan oli myös viety 2 litraa mirhaa vuonna 1924, jolloin arkkipiispa Herman kävi siellä konferenssissa.

Vuonna 1956 arvioitiin mirhan riittävän vielä 600–700 vuodeksi.

Mirhavoiteen valmistus Ekumeenisessa patriarkaatissa

Konstantinopolin patriarkaatissa keitetään mirhaa kerran kymmenessä vuodessa. Patriarkka Bartholomeos toimitti mirhan valmistuksen ja siunaamisen tämän vuoden Suurella viikolla. Kuten Viipurissakin tehtiin sata vuotta sitten, mirhan valmistus aloitetaan Suuren viikon maanantaina. Silloin esipaimen pyhittää astiat ja sytyttää tulen. Papisto lukee taukoamatta evankeliumin tekstejä mirhavoiteen valmistuksen aikana. Keskiviikkona valmis voide jaetaan kahteentoista astiaan. Piispa – tai nykyään patriarkka – siunaa voiteen Suuren torstain liturgiassa, ja sen jälkeen mirhaa siirretään säilytystiloihin psalmia 44 luettaessa.

Valmista mirhaa jaetaan sitten hiippakuntiin ja kyseiseen patriarkaattiin kuuluviin eri maiden kirkkokuntiin. Mirhan valmistaminen nähdään usein itsenäisen kirkon oikeutena, mutta monet muut autokefaaliset kirkot saavat mirhaa Ekumeenisesta patriarkaatista.

Tänä vuonna Ukrainan ortodoksinen kirkko keitti omaa mirhaa. Asialle on paitsi poliittisia, mutta myös historiallisia perusteita. Venäjällä vuoteen 1675 saakka mirhaa voitiin valmistaa joka hiippakunnassa, ja sen jälkeen sekä Moskovassa että vuoteen 1913 saakka Kiovan luolaluostarissa. Vaikka kirkkokunta periaatteessa saa mirhaa omasta patriarkaatistaan, poikkeuksia on saattanut tapahtua, kuten juuri vuonna 1922. Vanhoissa lähteissä on lisäksi tietoja siitä, että Etelä-Euroopan kirkot saivat joskus mirhaa Kiovasta ja pihkovalaiset, joilla oli vahva kauppayhteys länteen, hankkivat mirhaa katolisesta lännestä eivätkä ortodoksisesta idästä.

Pyhän mirhan keittäminen on siis tapahtunut vain kerran Suomen ortodoksisessa kirkossa. Viipurissa sata vuotta sitten keitettyä mirhaa valmistettiin synodin ohjeen mukaan runsaasti, yli oman tarpeen. Kun rajat sulkeutuivat, kaikki mirhavarastot säilyivät Suomessa. Sitä riittänee sadoiksi vuosiksi eteenpäin.

Lähteet:
Suomen arkkipiispan kanslian arkisto, Suomen kirkollishallituksen arkisto, RIISA:n valokuva-arkisto
Aamun koitto 1922–1923
Киевские епархиальные ведомости, 1900, No 9
О мироварении. Москва, 1869
А.Алмазов. История чинопоследований крещения и миропомазания. Казань, 1884. 

Pääkuva ylhäällä: Pyhä mirhavoide siirretään Viipurin katedraalista piispantalon kirkkoon.

”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.” 
(Jesaja 9:5)

Joulu on rauhan, rakkauden ja hyvän tahdon juhla. Kun Jeesus syntyi Betlehemissä, ”taivaallinen sotajoukko ylisti Jumalaa sanoen: – Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha  ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14). Joku voi kysyä, miksi ihmisiä rakastava Jumala kuitenkin sallii sodat ja kaiken kauheuden? Vastaus on Jumalan ihmiselle lahjaksi antamassa vapaassa tahdossa, jonka tähden ihminen voi valita hyvän tai pahan välillä. Jumala ei halua ihmisten sotivan, mutta kunnioittaa luoduilleen antamaansa vapaata tahtoa. Rakkaudessaan Jumala kutsuu meitä tekemään hyvää, mutta hän ei pakota meitä siihen.

Tänä jouluna rukoilemme rauhaa erityisesti Ukrainaan, jossa ihmiset joutuvat viettämään joulua sodan keskellä epäinhimillisissä olosuhteissa. Ihmiskunta ei ikävä kyllä ole onnistunut pyrkimyksissään saavuttaa pysyvä rauhantila maailmaan. Kirkon jokaisessa jumalanpalveluksessa rukoilemme rauhaa maailmalle. Jumala kyllä kuulee rukouksemme eivätkä ne ole turhia, sillä ihmeitä tapahtuu. Oma maamme on saanut viettää rauhan aikaa jo usean sukupolven ajan ja siitä kiitämme Jumalaa. Rauhalliset ajat ja rauha valtiossa, kirkossa ja seurakunnissa sekä ihmisten kesken ei ole itsestäänselvyys. Rauhantilan säilyttämiseksi tulee ponnistella jatkuvasti kaikin tavoin. Vapahtaja kutsuu meitä tulemaan rauhantekijöiksi: ”Autuaita rauhantekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen.” (Matt. 5:9).

Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa. (Room. 14:17).

Siksi kristittyjen tulee elää rauhassa kaikkien kanssa. Rauha merkitsee paljon enemmän kuin ettei ole sotatilaa. Se tarkoittaa Jumalan asettaman järjestyksen noudattamista, ”sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala.” (1.Kor. 14:33). Tämä järjestys perustuu siihen, että Jumala rakkaudestaan ihmisiä kohtaan antoi ainoan Poikansa syntyä ihmiseksi, että me pelastuisimme. Jumala tuli ihmiseksi, että ihminen voisi jumaloitua.

Tähän Jumalan rakkauden, rauhan ja hyvyyden salaisuuden ylistykseen mekin voimme tänä jouluna yhtyä. Jumalan Pojan lihaksitulo avaa jälleen mahdollisuuden oven pyhityksen tielle.

Kiitollisina Jumalan ihmistä kohtaan osoittamasta rakkaudesta ja Hänen hyvästä tahdostaan ihmistä kohtaan me käymme nyt viettämään joulua. Sen suuri salaisuus, Jumalan syntyminen ihmiseksi, tuo meidät kiitollisin mielin yhteen viettämään tätä suurta juhlaa.

Saakoon joulun hyvä sanoma sijan sydämissämme niin, että meistäkin tulisi todellisia jouluevankeliumin julistajia ja rauhantekijöitä. Näkyköön se myös teoissamme kaikkia lähimmäisiämme kohtaan ja erityisesti heitä kohtaan, jotka elävät yksinäisyydessä, sairauksiensa uuvuttamina, köyhyydessä, vaikeuksissa sodan keskellä tai sotapakolaisuudessa. 

Tulkoon joulun lapsi – Kristus – elämään meissä ja olemaan kanssamme tänäkin pyhänä jouluna ja kaikkina elämämme päivinä.

Toivotamme kaikille rauhallista Kristuksen syntymäjuhlaa ja siunattua uutta vuotta 2023.

Leo, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa
Arseni, Kuopion ja Karjalan metropoliitta
Elia, Oulun metropoliitta
Sergei, Haminan piispa