Isä Ioannis Lampropoulos aloitti kirkkoherran toimessa Ilomantsissa 1.8.2007, mitä ennen hän oli ollut isä Johannes Karhusaaren lomansijaisena joitakin kertoja. Tuossa tehtävässä hän palveli seurakuntaa aina vuoden 2020 loppuun saakka. Vuodesta 2021 nimike oli kappeliseurakunnan pappi.

Nyt isä Ioanniksella on jälleen kirkkoherran titteli – huhtikuusta 2023 lähtien Turun seurakunnan palveluksessa. Isä Tuomas Järvelin haastatteli isä Ioannista suuren muutoksen kynnyksellä. Aluksi kaksikko muisteli isä Ioanniksen alkuaikoja Ilomantsissa.

– Ilomantsissa aloittaessani hyppäsin Tyyneenmereen ilman pelastusliiviä. Työntekijät olivat mahtavia, ja kaikki olivat valmiita auttamaan, mutta silti minua pelotti ja hirvitti. Edeltäjien jättämä perintö oli tosi hyvä. Seurakunnassa ei ollut ylimielisyyttä eikä pelkoa siitä, onnistuuko tuo nuori pappi, vaan oli uskoa. Olin silloin vain 27-vuotias, isä  Ioannis muistelee.

Isä Johannes ja kanslisti Erja Hokkinen avustivat isä Ioannista alkuun. Paikkakunta oli Ioannikselle tuttu, olihan perhe asunut Ilomantsissa jo liki kaksi vuotta. Puoliso Riikka oli ollut kanttorina seurakunnassa jo vuodesta 2005. Tuon ajan isä Ioannis oli töissä yliopistolla. Teologian maisteriksi hän valmistui vuonna 2004. Yliopistolla isä Ioannis opetti kreikkaa.

Ajan myötä seurakunnassa huomattiin, että kirkkoherran työhön tarvitaan tueksi hallinnollista koulutusta. Niinpä isä Ioanniksesta tuli seurakunnan tuella yksi niistä harvoista papeista, joilla on kirkkoherran tehtävää tukevat johtamisen ja taloushallinnon tutkinnot.

– Aloitin johtamistutkinnon oltuani muutamia vuosia töissä. Neuvosto ja muutamat seurakuntalaisista kannustivat opiskelemaan. Johtamistutkinnon tein Joensuussa ja taloushallinnon tutkinnon Helsingissä. Molemmat tutkinnot suoritin oppisopimuskoulutuksena seurakunnan ollessa työnantaja. Kaiken vapaa-ajan käytin opiskeluun.

Oppisopimuksen ansiosta isä Ioannis pystyi tekemään opintoja työajalla ja kehittämään työtään seurakunnassa, ja sen kautta myös seurakunnan toimintaa. Opinnäytetyöt ja tehtävät liittyivät suoraan seurakunnan arkeen. Niinpä Ilomantsi on seurakuntana ollut kirkossamme hallinnon kehittämisen edelläkävijä, ja sitä myötä isä Ioannikselle on tullut vastuita, joilla hän on tukenut koko kirkon hallintoa.

Johtaminen on vuorovaikutusta, ja johtaessa oppii siksi myös tuntemaan itsensä. Isä Ioanniksen johtamisfilosofiassa tärkeää on asettaa tavoitteet, miettiä miten tavoitteeseen päästään ja mitä resursseja tavoitteen saavuttaminen tarvitsee. Tämä perusajatus ohjaa kaikkea työtä.

Oli kyse papista tai kirkkoherrasta, työ on koko ajan johtamista: milloin jumalanpalveluksen, milloin yhteisön. Johtaminen ei rajoitu työyhteisöön, vaan mukana ovat vapaaehtoiset ja koko seurakunta.

– Ilomantsissa olen kasvanut vuorovaikutuksen myötä sellaiseksi kuin olen, vaikka edelleenkin mietin sitä, millainen oikeastaan olen, isä Ioannis sanoo.

Tämän pohtiminen on luonnollista, koska peilaamme itseämme toisiimme vuorovaikutustilanteissa jatkuvasti.

Arjen ekumeniaa

Kirjoittajan arvion mukaan Ilomantsi on ollut perinteisesti eläväinen ja tulevaisuuteen uskova yhteisö. Ilomantsin seurakuntalaiset ovat myös jumalanpalveluskeskeisiä – kiitos edellisten työntekijöiden. Ihmiset ovat avuliaita, osallistuvia ja avoimia. Seurakunnan yhteisö on ollut hyvin avoin uusille tavoille tehdä työtä, ja osa tavoista on ollut seurakuntalaisten itsensä ehdottamia. Osallistuminen motivoi ihmisiä.

Iljan praasniekassa tämä kaikki on näkynyt. Isä Ioannis kutsuu juhlaa praasniekkojen praasniekaksi. Juhla rakennetaan ihmisten kanssa. Se on ollut pääsiäisen ja joulun jälkeen vuoden kohokohta. Seurakuntalaisten lisäksi juhlan rakentamisessa ovat olleet mukana monet tahot myös seurakunnan ulkopuolelta.

– En halua niitä luetella, ettei kukaan tai ketään unohtuisi, isä Ioannis sanoo.

Ilomantsissa ortodoksit tunnetaan ja ortodoksisuus tunnetaan. Ekumeenista yhteistyötä on paljon, ja kunta on vahvasti mukana seurakuntien verkostossa tai seurakunnat kunnan.

– Työkaverini ovat olleet kanttorin ja kanslistin lisäksi kunnasta, evankelisluterilaisesta kirkosta sekä vapaista kristillisistä yhteisöistä, seurakuntalaisia ja luottamuselimiä unohtamatta.

– Tärkeintä seurakunnassa on, että saa olla ihmisten elämäntilanteissa mukana ja tuoda kirkon läsnäolon heidän elämäänsä. Oli kyse surusta, ilosta, sairaudesta tai paranemisesta, saa tuoda rukouksen ja jumalanpalveluksen heidän elämäänsä. Samalla saa yhteyden ihmisiin ja heidän perheisiinsä. Kirkko ei ole vain yksilöiden, vaan yhteisöjen hoitamista – pyhäkköyhteisöjen ja perheiden. Seurakunnan rakentaminen vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä, jota minun on pitänyt oppia. Työ vaatii kasvua myös itseltä. Viisitoista vuotta on pitkä aika: olen eri ihminen nyt kuin Ilomantsiin tullessani olin.

Viidentoista vuoden aikana Ilomantsissa tärkeimmät tavoitteet ovat olleet avoimuus, läpinäkyvyys, lähimmäisten rakastaminen ja palveleminen. Samat tavoitteet Ioannis ottaa mukaansa myös Turkuun siellä työn aloittaessaan.

– Turkua ajatellen odotan, että pääsemme yhdessä rakentamaan seurakuntaa, joka on palveleva, rakastava ja tässä maailmassa toimiva, mutta ei tästä maailmasta kotoisin.

Hyvin usein ajattelemme, että tällaiset tavoitteet jäävät kirjaamisen tasolle suunnitelmaan, mutta todellisuudessa ne ovat hyvin käytännöllisiä.

– Ilomantsissa kaikki tavoitteet on toteutettu käytännön kautta sekä hallinnossa että toiminnassa. Jos rakastaa seurakuntalaisia, osaa olla avoin eikä pelkää palvella; voi olla moderni ja perinteinen yhtä aikaa. Ilomantsilaiset ovat opettaneet minulle, mitä on rakastaminen, koska he ottivat minut avoimesti, palvellen ja rehellisesti vastaan. Näitä periaatteita kannan mukanani koko elämäni. Salaisuus on se, että rakkaudessa ei katsota heikkouksia vaan vahvuuksia.

Tämä on yhdessä toimimisen lähtökohta, seurakuntaa rakennetaan yhdessä toinen toistemme vahvuuksia tukien. Johtaja ei ole itseään varten, vaan toisia. Asema ei tee johtajaa, vaan palveleminen ja toisten ihmisten lahjojen kohtaaminen.

 – Ilomantsissa ihmiset ovat antaneet omat lahjansa paikallisyhteisön ja seurakunnan rakentamista varten. He ovat ymmärtäneet kastekutsun.

Mieleenpainuvinta ja samalla haastavinta ja tyydyttävintä isä Ioannikselle Ilomantsissa oli seurakunnan uudelleen järjestäminen ja uuden luominen. Usein ajatellaan, että yhteisöllä, joka on pieni, ikääntyvä ja jäsenistöltään vähenevä, ei ole tulevaisuutta.

Todellisuudessa yhteisö elää, jos ihmiset niin haluavat. Pienikin yhteisö on elävä ja toimiva, kun sitä halutaan. Kun ihmiset rakastavat kirkkoa, he tuovat elämänsä kirkkoon, rakkaus yhteisöön tuo elämän. Yhteisöllisyyden lisäksi Ilomantsin vahvuus on ollut kirkkomusiikki. Ilomantsi onkin historiallinen laulu- ja runokunta.

– Ilomantsi on myös ainoa paikka, jossa en ole koskaan kohdannut ennakkoluuloja. Ennakkoluulot hävittävät uskon, ja uskon häviäminen musertaa luottamuksen.

Tässäkin siis korostuu toisen vahvuuksien huomioiminen hänen heikkouksiensa sijaan.

Kun isä Ioannista pyydetään lausumaan jotakin ilomantsilaisille, hän liikuttuu ja muuttuu sanattomaksi. Pitkän mietinnän jälkeen isä Ioannis sanoo:

– Suuri kiitos. Mitä lapsi sanoo vanhemmilleen? Kiitos, kun opetitte minua ja kasvatitte minut aikuiseksi.

Monia armorikkaita vuosia isä Ioannikselle ja Jumalan siunausta uuteen tehtävään!

Pääkuvan (ylhäällä) kuvaaja: Riikka Patrikainen

Epigonaation kanto-oikeuden sai Jukka Alava. Epigonaation kanto-oikeus voidaan myöntää ansioituneelle papille. Jukka Alava on vihitty rovasti vuonna 2017.  

Rovastin arvon saivat pastori Matti Lipitsäinen, pastori Teemu Toivonen ja pastori Aarne Ylä-Jussila. Ortodoksisessa kirkossa rovastin arvo on huomionosoitus pitkästä, nuhteettomasta ja menestyksellisestä papin työstä.

Isä Teemu Toivonen on vihitty papiksi vuonna 2006, ja hän on toiminut Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa muun muassa kasvatustyön papin sekä monikulttuurisen seurakuntatyön papin tehtävässä. Tällä hetkellä hän opettaa ortodoksista teologiaa Itä-Suomen yliopistossa. Hän kuitenkin asuu ja palvelee Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa, erityisesti Kotikirkossa Helsingissä.

Aarne Ylä-Jussila on vihitty papiksi vuonna 2006 ja hän toimii pappina Lappeenranta-Imatran seurakunnassa. Matti Lipitsäinen on vihitty papiksi vuonna 2004, ja hän toimii avustavana pappina seurakunnassamme Lahden alueella.

Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa työskentelevälle Uspenskin katedraalin papille Isä Kimmo Kalliselle on jo luovutettu kultaristi suurena torstaina Uspenskin katedraalissa. (Avaa uuden sivuston)  Hänet on vihitty papiksi vuonna 2017. Kultaristin saa kiitoksena ansioituneesta papin työstä.

Kierreorarin kanto-oikeuden saa diakoni Johnny Haataja.  Hänet on vihitty diakoniksi vuonna 2007 Kotkassa. Kierreorari on diakonin jumalanpalveluspukuun kuuluva tärkein arvon tunnus.

Katarine Petsalo opiskeli Kuopiossa Ortodoksisen seminaarin kanttorikurssilla vuosina 1982–1985. Valmistumisen jälkeen hän toimi Kuopiossa musiikin lehtorin sijaisena yhden lukuvuoden ennen valintaansa Kotkan seurakunnan kanttoriksi ja kirkkoherra Filadelfos Laakson työpariksi. Seuraavana vuonna Katarinesta tuli rouva Lehtomäki, kun hän avioitui Vesan kanssa. Vesa sai myös työpaikan seurakunnasta kirkon vahtimestarina. Perheeseen syntyi kolme lasta, Stavros, Mirko ja Vera.

Kanttorin tehtävät olivat jo tuolloin monipuolisia. Jumalanpalveluksissa laulajana, lukijana ja kuoronjohtajana toimimisen lisäksi tehtäviin kuuluivat luonnollisesti myös kirkkokuoron harjoittaminen ja kirkkomusiikin tunnetuksi tekeminen seurakunnan ja Tiistaiseuran tilaisuuksissa. Kanttorin vastuulla oli myös kansliatyö, lapsi- ja nuorisotyö sekä koulun uskonnonopetus.

Työtä lasten parissa

Kati-kanttori koki uskonnonopetuksen erityisen tärkeäksi, kun hän havahtui siihen, että saattoi joskus olla ainoa ihminen, joka puhui lapsille uskosta ja siihen liittyvistä asioista. Vaikka Raamatun kertomusten selittäminen yksinkertaisella ja kiinnostavalla tavalla tuntui joskus haastavalta, oli se myös mieluisaa.

– Jos joku oppilaistani muistaa rukoilla ja pitää ortodoksisuuttaan suurimpana aarteenaan, niin olen onnistunut tehtävässäni, eikä elämäni ole ollut turha, summaa Kati.

Parhaimmillaan oppitunteja oli viikossa 12 ja oppilaita yli sata. Ajokilometrejä koulujen välillä kertyi noin 200 viikossa. Opetustyössä Kotkan, Loviisan ja Pyhtään kouluilla vierähti 32 vuotta.

Katin mieleen on jäänyt erityisesti yksi isänsä, rovasti Olavi Petsalon opetus. Hänen mukaansa kaikkiin oppilaisiin pitää suhtautua kunnioittavasti, aivan niin kuin kaikkiin ihmisiin. Oppilas voi vuosien kuluttua olla kollega, koulun rehtori tai vaikkapa kirurgi, joka operoi aivosi ja muistaa, miten olet häntä kohdellut. Kati onkin ilokseen saanut laulaa oppilaittensa häissä ja opettaa jo seuraavaakin sukupolvea, eli oppilaittensa lapsia.

Uusia toimintaperinteitä luomassa

Vaikka työn alkutaipaleella tuntui joskus, ettei kanttori päässyt täydesti käyttämään kaikkea osaamistaan, pystyi hän kuitenkin vaikuttamaan uusien perinteiden syntymiseen toiminnassa.

Tästä esimerkkinä Kati mainitsee, että kirkossa oli tapana jakaa palmusunnuntain vigiliassa paljaat pajunoksat. Kanttori oli kuitenkin lapsesta asti tottunut kotona koristelemaan oksat, joten hän askarteli silkkipaperikukat vitsoihin ennen kuin ne jaettiin kirkkokansalle. Tämän seurauksena virpovitsojen yhteisestä askartelusta tuli osa seurakunnan toimintaa. Askartelun lomassa on tietoa perinteestä jatkettu uusille sukupolville.

Myös perhepiirin eli lastenkerhon toiminta alkoi Kati-kanttorin aloitteesta. Kerho kokoontui joka toinen sunnuntai klo 16–17.30. Alun rukoushetken jälkeen oli kahvi- ja mehuhetki, jonka jälkeen pappi piti opetusta aikuisille ja vapaaehtoiset nuorisotyötoimikunnan jäsenet samasta aiheesta askartelua lapsille. Laskiaissunnuntaina laskettiin mäkeä, ja sen jälkeen oli tarjoilua kirkkoherran kotona. Keväisin kerho teki huvipuistoretken Helsinkiin tai Tampereelle.

Monimuotoisuutta kerrassaan

Vuonna 1990 Kotkan kirkkoherraksi valittiin Veikko Lisitsin, ja hänen mukanaan seurakunnan toimintaan tuli uutta näkökulmaa. Koululaisille alettiin pitää kirkkokoulupäiviä. Ensin oppilaat tulivat aamulla liturgiaan, minkä jälkeen oli seurakuntasalilla ruokailu ja jotain yhteistä kivaa tekemistä.

Seurakunnassa alkoivat myös lasten kesäleirit. Muutaman päivän leirit aloitettiin aina leirialueen siunaamisella. Koululaisten kanssa retkeiltiin myös luostareissa, Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa ja arkkipiispan luona. Seurakunta järjesti myös kaksi kristinoppileiriä Kreetalla. Kaikissa näissä toiminnoissa kanttori oli vastaavana järjestäjänä ja organisaattorina.

Praasniekat, ristisaatot, ikäihmisten torstaikerhot, tiistaiseurat, lapsikuorot, joulujuhlat, musiikkikerhot, päiväkotivierailut, kirkko-opastukset, kasteen esittely vauvamessuilla, oppitunnit eskarissa, kouluilla, aikuisten piirissä ja jopa Prometheus-leirillä, päivänavaukset, hautakarttojen tekeminen, kansliatyöt, televisioidut ja radioidut liturgiat sekä senioriseurakuntalaisten tapaamiset ovat olleet kanttorin arkipäivää.

Kati on myös löytänyt tapansa avustaa kirkollisissa toimituksissa. Kasteessa hän esimerkiksi seisoo kummien ja vanhempien takana kertoo heille palveluksen kulusta. Hän ojentaa lapsen papille kastettavaksi ja ottaa pyyhkeen kanssa kastetun takaisin. Hautajaisissa hän auttaa vahtimestaria laittamaan katepalttinan vainajan päälle ja kertoo saattoväelle peitteen ja kädessä pidettävän tuohuksen merkityksestä.

– Tärkeintä on kohdata ihmiset aidosti.

Mieluisaa näkyvyyttä

Katia on pyydetty myös seurakunnan ulkopuolisiin, kirkkomusiikin asiantuntijuutta vaativiin tehtäviin.

– Opettajien päivillä Yleisradion opetusohjelmien edustaja innostui esiintymisestäni ja halusi minut tekemään ohjelman vigilian ja liturgian lauluista. Keräsin lapsikuoron oppilaista, perhepiiriläisistä, kummi- ja sukulaislapsista, yhteensä 22 laulajaa. Sitten harjoittelimme, ja ohjelma Iloitse Jumalanäiti nauhoitettiin ja julkaistiin 1989. Sain siitä paljon kiitosta, kertoo Kati.

Hän pääsi myös opettamaan ja harjoittamaan Kotkan kaupunginteatterin näyttelijöitä Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kirkkokohtausten kirkkolauluihin.

– Se oli mieluinen kokemus, ja pääsin kaupungin kulttuuri-ihmisten tietoisuuteen, iloitsee Kati.

Kati-kanttorin työpaikka, Kotkan Pyhän Nikolaoksen kirkko on hänen sanojensa mukaan ”kirkko vailla vertaa”. Hän kokee itsensä onnelliseksi ja etuoikeutetuksi, kun on saanut laulaa niin kauniissa, historiallisessa ja mahtavassa pyhäkössä.

Kati ei ole koskaan miettinyt muuttoa, vaikka häntä on kutsuttu hakemaan muualle. Hän on ajatellut, että kaikissa työyhteisöissä on omat vaikeutensa.

– Riita ja epäsopu kuluttavat ihmistä, siksi olen aina pyrkinyt sopuun ja rakentamaan rauhaa, Kati pohtii.

Äitiys on kaikki kaikessa

Elämänsä tärkeimmäksi asiaksi Kati mainitsee äitiyden.

– Omat lapseni ovat olleet parhaat kasvattajani ja rehellisimmät arvostelijani. Perhe on ollut voimavara ja lohduttaja, joka on poistanut pahan mielen.

Toisena listalla tulee opettajuus.

– Minulle on ollut merkittävää, että olen saanut opettaa ortodoksissuutta ymmärrettävästi ja tunnustuksellisesti. Oppilaat ovat hyvillä kysymyksillään saaneet minut pohtimaan elämän tärkeimpiä asioita.

Kanttorius on tuonut elämään sen, että on saanut työkseen laulaa ja rukoilla kirkossa.

– Työtä on mahdoton tehdä, jos ei rakasta kirkossa olemista. Olen ollut täydellä sydämelläni kanttori ja kanssarukoilija. Kiitos Jumalalle kaikesta!

Pääsiäiskauden Sävelhartaus ti 11.4. Kotkassa on Kaakkois-Suomen seurakunnan kuorojen ja kanttoreiden yhteinen produktio. Tarkoituksena on yhdistää seurakuntalaisia ja kuorolaisia, sekä tuoda ortodoksista kirkkomusiikkia tutuksi yleisölle.

Ohjelmistossa on tutuimpia pääsiäisen veisuja, kuten potpuri Kristus nousi kuolleista-tropareista, Enkeli huusi armoitetulle ja pääsiäisstikiirat, joista välittyy ylösnousemuksen riemu ja ilo.