Presidentti Putin lahjoitti maailmankuulun Pyhä Kolminaisuus -ikonin Venäjän ortodoksiselle kirkolle
Tähän saakka Tretjakovin galleriassa ollut ikoni on määrä palauttaa alkuperäiseen luostariin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Andrei Rublev/Wikimedia Commons
Muun muassa uutistoimisto Reuters uutisoi tiistaina 16. toukokuuta, että Venäjän presidentti Vladimir Putin on lahjoittanut patriarkka Kirillin johtamalle Venäjän ortodoksiselle kirkolle maailmankuulun Pyhä Kolminaisuus -ikonin, jota on tähän saakka voinut ihailla Tretjakovin galleriassa Moskovassa.
Ikoni on määrä palauttaa alkuperäiseen luostariin, joka sijaitsee Moskovan lähellä Sergijev Posadissa. Sitä ennen ikoni on kuitenkin kunnioitettavana Kristus Vapahtajan katedraalissa Moskovassa.
Taideasiantuntijat ovat jo ilmaisseet huolensa siitä, mitä ikonille tapahtuu, kun se siirretään pois Tretjakovin galleriasta ja ikonin säilymisen kannalta optimoiduista olosuhteista.
Pyhä Kolminaisuus -ikonia on säilytetty tähän saakka Tretjakovin galleriassa Moskovassa.
Minisaarnat: Herran taivaaseen astuminen ja Pyhien isien sunnuntai
Torstai 18. toukokuuta 2023: Herran taivaaseen astuminen, Helatorstai. Sunnuntai 21. toukokuuta 2023: Pyhien isien sunnuntai. Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen isien muisto.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Wikimedia Commons
Herran taivaaseen astuminen, Helatorstai
Luuk. 24:36–53
Evankeliumissa Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen, toivottaa heille rauhaa, näyttää haavansa ja syö heidän kanssaan. Hän opettaa heille, että hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat täyttäneet profeettojen ennustukset. Jeesus lähettää oppilaansa julistamaan ilosanomaa kaikille kansoille, mutta kehottaa heitä odottamaan Pyhän Hengen lahjan antamaa voimaa. Sitten Jeesus nousee ylös taivaaseen heidän nähtensä. Opetuslapset kumartuvat maahan ja osoittavat näin kunnioitustaan. Lupauksen täyttymistä odottaessaan he ylistävät Jumalaa Jerusalemin temppelissä.
***
Syömällä opetuslastensa kanssa Jeesus osoitti heille, että hän on todellisesti, ruumiillisesti ylösnoussut, profeettojen todistama Vapahtaja. Opetuslapset saivat tehtävän kertoa tätä ilosanomaa koko maailmalle. Tehtävän toteuttamiseksi he tarvitsivat Pyhän Hengen voiman.
Tämän jälkeen Vapahtaja nousi ruumiillisesti taivaaseen ja kohotti ihmisyyden kirkkauteen, jotta mekin voisimme päästä Jumalan luo. Opetuslapset valmistautuivat Pyhän Hengen lahjan vastaanottamiseen pyhäkössä Jumalaa ylistäen.
Kirkko on Jumalan huone, Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen asuinsija ja apostolien todistus. Jokaiselle, joka tahtoo löytää Vapahtajansa, esitetään kutsu tulla osalliseksi kirkon elämästä. Ihmisyytemme korottaminen alkaa Kristuksen luota, kirkon yhteydessä.
Pyhien isien sunnuntai
Joh. 17:1–13
Evankeliumissa Jeesus rukoilee Isää kirkastamaan hänet, jotta Poika kirkastaisi hänet. Rukouksen sanoissa Jeesus kuvaa, miten ikuinen elämä on Isän ja Pojan tuntemista. Jeesus myös rukoilee omiensa puolesta, jotka jäävät maailmaan Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen. Hän pyytää Isää varjelemaan heitä nimensä voimalla, jonka hän on Pojalleen antanut, jotta he olisivat Isän ja Pojan tavoin yhtä. Jeesus puhuu tämän, että hänen ilonsa täyttäisi hänen omansa.
***
Jeesuksen jäähyväisrukous on rukousta kirkon puolesta, joka elää maailman haasteiden keskellä. Kirkolle ja uskoville on annettu ikuinen elämä. Kirkko elää Jumalan tuntemisessa.
Jeesus anoo rukouksessaan kirkon ykseyttä, jota tulisivat haastamaan monenlaiset opetukset ja jakaantumiset, ja jota myös tänään muisteltavat Nikean kirkolliskokouksen isät puolustivat. Rukous sisältää kutsun tulla ja pysyä kirkon yhteydessä, evankeliumin totuudessa. Tämän kuvana on Jumalan ykseys, josta kirkko julistaa.
Ykseyden vaaliminen ja etsiminen onkin jokaisen kristityn velvollisuus ja kutsumus. Ykseyteen kätkeytyy Jumalan voima ja suuri ylösnousemuksen kirkkauden ilo.
Uusi väitöstutkimus: Ihmisoikeuksiin suhtaudutaan ortodoksisissa paikalliskirkoissa vaihtelevasti
Käytännöllisen teologian alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan 19. toukokuuta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Itä-Suomen yliopisto | Kuva: Fifaliana Joy/Pixabay
MMM, HTM Elsi Takala selvitti väitöstutkimuksessaan (Avaa uuden sivuston), miten varhaisessa kirkossa laadittujen, edelleen ortodoksisessa kirkossa voimassa olevien kanonien arvomaailma näkyy nykyajan ortodoksisten paikalliskirkkojen suhtautumisessa kansainvälisillä sopimuksella turvattuihin ihmisoikeuksiin. Takala oli kiinnostunut erityisesti siitä, miten tämä arvomaailma heijastuu naisten ja lasten asemaan kirkossa.
– Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että viimeisen parin vuosikymmenen aikana on järjestetty ainakin kuusi kansainvälistä konferenssia, jossa on pohdittu ortodoksisen kirkon suhdetta ihmisoikeuksiin, Takala kertoo.
Kanoneilla pitkät jäljet kirkon historiassa
Ortodoksisessa kirkossa voimassa olevat kanonit esittävät koko joukon erilaisia ihmisryhmiä (kategoreja), joille annetaan erilaiset sosiaaliset ja moraaliset säännöstöt. Näitä sääntöjä kohdistetaan erityisesti erilaisissa elämäntilanteissa eläville naisille, jossakin määrin myös lapsille. Naisten kategoreja ovat esimerkiksi kihlaamaton neitsyt, kihlattu neitsyt, aviovaimo, aviorikoksen tehnyt vaimo, kuukautistilassa oleva nainen ja abortintekijä.
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset sen sijaan on kohdistettu tasavertaisesti kaikille ihmisille; naisia koskevat sopimukset kaikille naisille ja lapsia koskevat sopimukset kaikille lapsille. Niissä ei ole eri ryhmille kohdistettuja sääntöjä.
– Sillä, että kanonit noudattelevat vanhaa juutalaista käsitystä naisten alhaisemmasta asemasta, on ollut pitkät – ja edelleen näkyvät – jäljet ortodoksisen kirkon ja koko kristikunnan historiassa. Kategorioilla on suuri merkitys muun muassa kaiken tason vallankäytössä. Yhteiskunnat ja yhteisöt saavat sosiaalisilla ja moraalisilla säännöillä jotkut ihmisryhmät, esimerkiksi naiset tai etniset tai uskonnolliset vähemmistöt, pysytetyksi yhteiskunnallisen osallistumisen ja keskustelun ulkopuolella. Siten näiden ryhmien ihmisoikeuksia rajoitetaan.
Ortodoksinen kirkko jakautunut ihmisoikeuskysymyksissä
Maailmanlaajuinen ortodoksinen kirkko on varsin vahvasti jakautunut sen suhteen, miten ihmisoikeuksiin suhtaudutaan. Suurin paikalliskirkko, Moskovan patriarkaatti julkaisi vuonna 2008 dokumentin, jossa se käsitteli ortodoksisen kirkon ja ihmisoikeuksien suhteita. Dokumentin mukaan ihmisellä on ihmisarvo ainoastaan silloin, jos hän elää moraalisesti kirkon opetusten mukaisesti, ja ihmisoikeudet ovat lähinnä osoitusta länsimaisesta yltiöindividualismista.
Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, johon Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu, puolestaan julkaisi vuonna 2020 dokumentin ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisesta opetuksesta. Dokumentin mukaan ihmisen ihmisarvo säilyy riippumatta hänen käyttäytymisestään tai ominaisuuksistaan.
– Ihmisoikeuksista todetaan, että vaikka sopimuksissa määriteltyihin ihmisoikeuksiin ei sisällykään kaikki se, mitä kirkko toivoisi ihmisarvosta sanottavan, ihmisoikeuksien kieli kuitenkin mahdollistaa kansainvälisen ja uskontojen välisen yhteistyön kysymyksissä, jotka liittyvät kansalaisoikeuksiin ja oikeudenmukaisuuteen.
Ortodoksisilla paikalliskirkoilla on nähty olevan neljä tapaa reagoida yhteiskunnan pluralismiin ja nopeisiin toimintakulttuurin muutoksiin. Kirkko voi eristäytyä muusta yhteiskunnasta; se voi asettua puolustusasemiin; se voi passiivisesti hyväksyä yhteiskunnan muutokset, mikä yleensä johtaa hajaantumiseen; tai se voi ryhtyä kriittisesti tarkastelemaan muutoksia omasta identiteetistään lähtien.
– Paikalliskirkkojen suhtautumisella pluralismiin ja ihmisoikeuksiin on vahvasti vaikutusta maiden yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään, ja laajasti otettuna myös kansainväliseen tasapainoon ja rauhaan, Takala toteaa.
Lisätietoja: Väitöstilaisuus (Avaa uuden sivuston) 19. toukokuuta 2023 klo 12:00–17:00. Sali AT100, Agora-rakennus (teologian siipi), Joensuun kampus
Taidemaalari Grigor Auer menetti kotinsa kolme kertaa – maalaukset johdattavat Laatokan Karjalaan
Teokset ovat esillä Taidemuseo Eemilissä 20.5.–24.9.2023 Lapinlahdella.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Hannu Heikkilä | Kuva: Petter Martiskainen
Grigor Auerin maalauksia -kesänäyttely on osa valtakunnallista visuaalisten karjalaisten taiteiden teemavuotta, jonka juhlistamiseksi Taidemuseo Eemilissä nähdään taidemaalari Grigor Auerin (1882–1967) öljy- ja vesivärimaalauksia kuudelta vuosikymmeniltä. Esillä on yhteensä noin 80 teosta, jotka vievät katsojansa matkalle Laatokan maisemiin, Pohjois-Karjalaan ja Italiaan.
Taidemaalari Grigor Auer syntyi Laatokan Karjalassa Pitkärannassa, minne Helsingissä ja Pietarissa opiskellut taidemaalari rakennutti kesäkäyttöön tarkoittamansa ateljeen. Grigor Auer maalasi kotiseutunsa maisemia, ja häntä on sanottu Laatokan maalariksi. Maisemamaalausten lisäksi Auer tunnetaan asetelmistaan, joissa kullerot, syreenit ja juhannusruusut kukoistavat.
Vallankumouksen ja sotien myllerryksessä
Karjalainen taiteilija menetti kotinsa kolme kertaa: ensin Pietarissa Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917 ja sitten Pitkärannassa talvi- ja jatkosodassa 1939 ja 1944. Samalla tuhoutui osa Auerin maalauksista. Evakkovuosina ja toisen maailmansodan jälkeen Auer asui Pohjois-Karjalassa ja Helsingissä. Karjalan maisemien lisäksi Italian näkymät inspiroivat Grigor Aueria niin 1900-luvun alun ulkomaanmatkoilla kuin vielä 1950-luvullakin, jolloin Auer asui osan vuodesta Italiassa.
Grigor Auerin öljy- ja vesivärimaalauksia on luonnehdittu silmää miellyttäviksi ja helppotajuisiksi. Auer osallistuikin ahkerasti ryhmänäyttelyihin ja järjesti vuosittain useita myyntinäyttelyitä eri paikkakunnille. Myös Ylä-Savossa, nykyisen Taidemuseo Eemilin kotiseudulla, Auerin maalauksia nähtiin myyntinäyttelyissä 1930-luvulla, jolloin paikallislehdet kirjoittivat Auerista iisalmelaisten vanhana tuttavana.
Grigor Auerin maalaus Igumeninlampien silta, Valamo, 1933. Kuva: Petter Martiskainen
Taidemuseo Eemil
Taidemuseo Eemil on Halosten Museosäätiön ylläpitämä taidemuseo, jonka tehtävänä on edistää taiteen harrastamista ja vaalia Lapinlahdella syntyneen Halosen taiteilijasuvun taidetta. Grigor Auer -kesänäyttelyn lisäksi Taidemuseo Eemilissä on esillä kokoelmanäyttely Eemil, Antti, Arttu, Kalle, Pekka ja Heikki Halosen teoksista sekä metropoliitta Arsenin nimikkokokoelmaa esittelevä pienoisnäyttely Katsaus Arseni-kokoelmaan: Kuuden naistaiteilijan teoksia Taidemuseo Eemilin Arseni-kokoelmasta.
Taidemuseo Eemil on avoinna pääsääntöisesti torstaista perjantaihin kello 11–16 ja lauantaista sunnuntaihin kello 11–15. Kesäkaudella (7.6.–31.7.2023) kesäkuussa keskiviikosta sunnuntaihin kello 11–18, ja heinäkuussa tiistaista sunnuntaihin klo 11–18. Muulloin taidemuseo on avoinna tilauksesta ryhmille. Suljettu juhannuksena 23.6.–25.6.2023. Taidemuseon pääsymaksut ovat 8–10 euroa. Museokorttikohde. Alle 18-vuotiailla on vapaa sisäänpääsy. Opastukset ryhmille tilauksesta.
Uutuuskirja selvittää, miksi Venäjä haluaa Ukrainan itselleen – ja mikä rooli ortodoksisuudella on
Juuri ilmestyneen tietokirjan tarkoituksena oli taustoittaa Ukrainan ja Venäjän kirkkopolitiikan keskinäisiä suhteita. Nyt ilmestyessään se on samalla teos siitä, miten kirkkopoliittiset jännitteet johtivat lopulta osaltaan meneillään olevaan sotaan.
Venäjän hyökätessä Ukrainaan osa maailmasta seurasi tilannetta yllättyneenä, osan mielestä hyökkäyssota oli valitettavan selvä jatkumo jo pitkään vallinneille jännitteille. Teologian yliopistotutkijat Heta Hurskainen ja Teuvo Laitila kuuluvat jälkimmäisiin.
– Olen jo vuonna 2021 käynyt tutkimusartikkelissani läpi sitä, miten Moskovan patriarkaatti eli Venäjän ortodoksinen kirkko on lähtenyt hahmottamaan omaa rooliaan uudenlaisella retoriikalla. Se oli tuolloin omaksunut kärkkäämmän puhetavan ja loi retoriikallaan perusteita tulevalle sodalle omasta näkökulmastaan. Sotaa en silti osannut ennustaa, Hurskainen kertaa.
Laitila muistuttaa, että eräänlaista sotaa on Venäjän ja Ukrainan välillä käyty jo vuodesta 2014 lähtien – tosin venäläiset ovat kutsuneet sitä nimellä ”sisäinen konflikti”.
– Venäjällä uskonto ja isänmaallisuus on sidottu vahvasti yhteen. Isänmaan rakastaminen on yhtä kuin olla kunnon ortodoksi. Tähän suuntaan vievä retoriikka on vahvistunut sekä valtion että kirkon puheissa 2000-luvulla jatkuvasti.
– Venäjällä uskonto ja isänmaallisuus on sidottu vahvasti yhteen. Isänmaan rakastaminen on yhtä kuin olla kunnon ortodoksi.
Lisäksi valtion esittämien argumenttien mukaan alueellisesti Moskovan patriarkaatin edustaman ortodoksisuuden alla olevat valtiot kuuluisivat nyt Venäjälle. Näin poliitikot ovat ruvenneet pikkuhiljaa käyttämään ortodoksisuutta ja sen historiaa oikeutuksena toimilleen.
– Siksi kaikkien on hyvä ymmärtää, mikä rooli uskonnolla, ja erityisesti ortodoksisuudella, tässä sodassa on, tutkijat painottavat.
Tätä kaikkea he avaavat juuri ilmestyneessä kirjassaan Ukraina on meidän!.
Lännen uhka esiintyy sekä valtion että kirkon puheissa
Hyökkäyssota toi suuren yleisön tietoisuuteen myös Ukrainan ortodoksisuuteen liittyvät jännitteet. Jotta niitä pystyisi täysin ymmärtämään, on historiassa mentävä noin tuhat vuotta taaksepäin, jolloin kirkollinen historia, jota sekä Venäjä että Ukraina väittävät omakseen, sai alkunsa.
– Tätä historian tulkintaa kertaamme nyt kirjassamme. Pääosin siinä tosin keskitytään viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneisiin kirkollispoliittisiin kamppailuihin, ja etenkin 1990-lukuun, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja Ukraina itsenäistyi, Laitila kertoo.
Vuonna 1991 tapahtuneeseen hajoamiseen saakka Neuvostoliitossa oli olemassa vain yksi ortodoksinen instituutio, Venäjän ortodoksinen kirkko. Sen monopoliasema tukahdutti ukrainalaisten pyrkimykset luoda ortodoksista moninaisuutta.
– Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena muun muassa monien entisten neuvostotasavaltojen ortodoksiset seurakunnat erosivat Venäjän kirkon yhteydestä, ja uusia kirkkoja syntyi. Näin kävi esimerkiksi Ukrainassa, Hurskainen kuvailee.
Kuitenkin taas 2000-luvulla Venäjän ortodoksinen kirkko pyrkii uudelleen neuvostoaikaiseen valta-asemaan. Venäjällä haluttaisiinkin nyt palata Moskovan patriarkaatin monopoliin, sillä sekä valtio että kirkko pelkäävät tilannetta, jossa molempien sisällä on monta eri toimijaa ja aatetta.
– Moskovan patriarkaatti onkin yhä enemmän maalaillut puheissaan lännestä tulevaa metafyysistä ja eksistentiaalista uhkaa, joka on vaarana ”oikealle” ortodoksiselle uskolle. Sittemmin myös Putin on käyttänyt näitä samoja perusteluita sodankäynnille, Hurskainen kertoo.
Moskovan pelkona seurakuntien menetys
Laitilan mukaan sekä kirkko että valtio ”haluavat nyt torjua lännen harhaa”. Puheissa toistellaan syitä sille, miksei Venäjä voi luopua omista liittolaisistaan ja alueistaan.
– Ulkopuolinen vaara uhkaa heidän mukaansa sekä isänmaallisuutta että oikeaa kristillisyyttä, jota vain Venäjän valtio puolustaa.
Vuoden 1991 jälkeen ukrainalaiset ovat korostaneet arvojensa vastakohtaisuutta Venäjään. Ukraina edustaa vapautta, tasa-arvoa, demokratiaa eli päinvastaisia asioita kuin mihin Venäjä nojaa.
– Myös Moskovan patriarkaatin maine alkaa olla Ukrainassa negatiivinen, ja yhä harvempi ukrainalainen identifioituu enää Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon. Toki on niitäkin, joille Moskovan alainen kirkko tuntuu yhä luontevalta, mutta tämä osuus on vähenemään päin, kertoo Hurskainen.
– Myös Moskovan patriarkaatin maine alkaa olla Ukrainassa negatiivinen, ja yhä harvempi ukrainalainen identifioituu enää Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon.
Tämä pelottaa Venäjällä, sillä pahimmassa tapauksessa Moskovan patriarkaatti menettäisi lähes kolmasosan seurakunnistaan. Näin kävisi, mikäli Ukrainassa toimivat Moskovan patriarkaatin alaiset seurakunnat, viralliselta nimeltään Ukrainan ortodoksinen kirkko, haluaisivat vahvistaa oman, Moskovasta irrallisen kirkkonsa asemaa, ja muu ortodoksinen maailma tunnustaisi sen.
Uskonto ja politiikka kietoutuvat yhteen
Hurskaisen ja Laitilan mukaan sekä Venäjältä että Ukrainasta löytyy piirteitä uskonnon ja politiikan samaistamisesta. Aiemmin Neuvostoliiton aikaista ortodoksisuuden historiaa on tarkasteltu ensisijaisesti valtion ohjaamana prosessina, jolla ei ole ajateltu olevan vaikutusmahdollisuuksia tai omaa politiikkaa.
– On kuitenkin selvää, että erityisesti ortodoksiset kirkot tekevät ”epäpoliittista politiikkaa”. Tällä tarkoitamme, että vaikka ortodoksiset kirkot eivät esiinnykään poliittisissa puolueissa, ovat ne aktiivisia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Samalla ne käyttävät valtion asettamia tavoitteita, kuten vaikkapa rauhantyötä, oman asemansa vahvistamiseen.
Tutkijoiden mukaan on muistettava myös, että kaikki sodat ja konfliktit lokakuun vallankumouksesta Euromaidaniin ovat muuttaneet valtion ja kirkkojen välisiä suhteita.
– Ja kirkot ovat osanneet käyttää sotaa hyväkseen vakuuttaakseen hyödyllisyyttään valtiolle. Näin ne ovat saaneet tai menettäneet toimintatilaansa myös kirkkojen välisissä valtasuhteissa.
Vuosien tutkimustyö takana
Itä-Suomen yliopistossa Ukraina on ollut aiheena esillä jo vuosia. Vuodesta 2015 lähtien teologian osastossa on pidetty kursseja Ukrainan ortodoksisuudesta, ja syksyllä 2021 aiheesta järjestettiin kansainvälinen East Meets West -konferenssi.
Hurskaisen ja Laitilan tuore kirja on luonnollista jatkumoa tälle kaikelle. He eivät siis alun perin lähteneet kirjoittamaan kirjaa hyökkäyssodan inspiroimina, vaan sota syttyi vasta kun teos alkoi olla valmis.
– Vaikka kirjassa käytiinkin jo valmiiksi keskustelua jännitteistä ja historiasta, jotka liittyvät sodan syttymiseen ja sen käsittelyyn, olisi tuntunut oudolta julkaista kirja ilman yhtään suoranaista kommenttia meneillään olevasta tilanteesta, Hurskainen kertoo.
Kirjaan siis lisättiin joitakin sivuja sodastakin, vaikka tiedettiin sen olevan keskeneräistä tietoa kirjan ilmestyessä.
– Kirjan fokus on kuitenkin Ukrainan ja Venäjän kirkkopolitiikan keskinäisissä suhteissa. Taustoitamme syitä sille, miksi molemmat väittävät Ukrainaa ja sen ortodoksisuutta omakseen. Tähän viittaa myös kirjamme nimi, tiivistää Laitila.
Kirja on ilmestyessään ensimmäinen suomenkielinen tietokirja Venäjän ja Ukrainan poliittisista yhteyksistä, joihin ortodoksinen kirkko väistämättä kuuluu.
– Epävarmassa globaalissa tilanteessa on olennaista ymmärtää, miten Venäjän ja Ukrainan valtioiden ja kirkkojen välinen konflikti voi vaikuttaa lopulta koko maailmaan.
Ukraina on meidän -kirjan kansi: Jussi Jääskeläinen. Kustantaja: Gaudeamus.
Heta Hurskainen ja Teuvo Laitila: Ukraina on meidän! — Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa. Gaudeamus, 2023.
Jumalansynnyttäjä tuntee äitien ilot ja surut – ja kulkee alati heidän rinnallaan
Aamun Koiton avustaja Karoliina Maria Schauman sai haastavan toimeksiannon kirjoittaa äitienpäiväksi teksti, joka käsittelee Jumalansynnyttäjää maallisten äitien tukijana.
Miten kirjoittaa Jumalanäidistä, jolle on kirkon historian saatossa osoitettu lukemattomia hymnirunouden helmiä ja puhetaituruuden mestariteoksia? Kirkkain ilmaisuin ovat pyhät osoittaneet rakkauttaan Kristuksen Äidille, josta veisun sanoin koko luomakunta iloitsee. Ja niin Hänestä iloitsemme me epätäydelliset äiditkin!
Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria, ei onneksi ole vain kirkkomme huikaiseva aarre – jonkinlainen kaukainen ihanne tavallisten kuolevaisten tavoittamattomissa – vaan arkielämän keskelle ennättävä, konkreettinen apu meille vajavaisille, monenlaisten haasteiden ja odotusten keskellä tasapainotteleville äideille.
Äitien elämä on useasti mosaiikkielämää, johon kuuluu työtä ja perhearkea; pienten lasten perässä säntäilyä, harrastuksiin kuskaamista, lukuläksyjen kuulustelemista ja erilaisiin toimiin patistamista. Siihen kuuluu myös iloa ja yhteyttä, rakkautta ja hellyyttä, turvallisen riitelyn opettelua, turhautumisia ja kiperiäkin kysymyksiä, ja toisinaan myös melkoisesti riittämättömyyden tunnetta. Erilaisia odotuksia riittää, niin työelämässä kuin yhteiskunnassa, mitä naisena olemiseen ja äitiyteen tulee.
Yksi ihminen ei kuitenkaan voi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Jos pieni lapsi yllättäen sairastuu, vanhempi ei välttämättä pääse töihin, vaikka siellä olisi miten tärkeää tehtävää hyvänsä. Ja perhe-elämässäkin on myös omat karikkonsa. Mutta Jumalanäiti pehmentää arjen teräviä kulmia.
Jumalanäiti ohjaa kohti Poikaansa
Jumalansynnyttäjän kohdalla puhutaan usein lämpöisestä lohdusta tai suojaavasta peitteestä. Itse olen monesti kokenut Jumalanäidin suojana, kun ulkopuolelta on haluttu asettaa valmiita muotteja, tai kun on tuntunut ahtaalta eri vaatimusten ristivedossa. Jumalanäiti on tuki ja voimaannuttava suoja, kun etsitään omaan elämään soveltuvia ratkaisuja.
Jumala ei ole luonut äideistäkään toistensa kopioita, vaan ainutkertaisia persoonia. Jos teemme virheitä, voimme luottaa siihen, että silloinkin Jumalanäiti on osoittamassa kohti Tietä, Kristusta.
Joskus elämässä tulee eteen myös hädän leimaamia tilanteita ja olosuhteita. Tällöin Kirkko suosittelee hengelliseksi ensiavuksi rukouskanoneja juuri Jumalansynnyttäjälle.
Jumalanäiti auttaa ryhtymään aivan konkreettisiin toimiin tilanteen parantamiseksi: tällöin ihminen tekee yhteistyötä Jumalan kanssa. Neitsyt Maria ei siis edusta korkealle asetettua, mahdotonta ihannetta – jonkinlaista äitien kiusaajaa tai heille taakkoja kasaavaa auktoriteettia – vaan lempeää, ihmisen kokoista ja tehokasta auttajaa. Jumalansynnyttäjä on muistutus Jumalan mahdollisuuksista.
Läsnä syntymän ja kuoleman hetkellä
Synnytyksissä ja raskauden aikana monet ovat kokeneet Jumalanäidin apua. Itseäni puhutteli raskausaikana erityisesti Jumalanäidin ja vanhurskaan Elisabetin kohtaamisen* ikoni, jossa on kuvattuna Kristus ja Herran Edelläkävijä äitiensä kohdussa.
Myös menetyksen hetkellä Jumalanäidin rakkaus ympäröi, tuo lämpöä ja turvaa. Neitsyt Maria ja hänen kauttaan tullut lohtu tai apu on Jumalan lahja ihmisille.
Pyhät ja Jumalan valtakunta ovat lähellä aivan arkisissakin puuhissa. Koska itse en esimerkiksi niinkään rakasta imurointia, kokeilin hakea mukavampaa ja keveämpää siivoamistunnelmaa laulamalla tai hyräilemällä veisuja Jumalanäidille. Sitten kerran vahingossa tulimme hankkineeksi imurin, joka ei ollutkaan musta kuten piti, vaan Jumalanäidin juhlien värinen! Hauska sattumus lämmitti mieltä.
Varmaankin kaikkien elämässä jossain kohtaa ihanteet – kuten Kirkon ohjeet tai Jumalan käskyt – ja oman elämän arkitodellisuus törmäävät. Kun superlatiivit jäävät kaukaiseksi haaveeksi, otetaan käyttöön vokatiivi eli puhuttelusija: anotaan Jumalalta apua, pyydetään Jumalansynnyttäjää hätiin, lähelle, elämän lattia- tai miksei kellaritasollekin.
Juuri Jumalanäidistä sanotaan, että hän rientää auttamaan ihmisiä, etsii eksyneitä, pelastaa hukkuvia – ulottaa Jumalan rakkauden sinne, minne muut eivät uskalla tai yllä. Jumalanäidin suojissa on turvaisaa katsoa Kristukseen, Ihmisen Poikaan.
Kirkossa on kirjoitettu toinen toistaan kauniimpia rukoustekstejä Jumalanäidille. Yksi tunnetuimmista on akatistos kaikkeinpyhimmälle Jumalansynnyttäjälle. Akatistoksessa puhutellaan Jumalansynnyttäjää: ”Sinä, joka ilon synnytit”. Totisesti Jumalanäidin lähellä on iloa, kristityn iloa, uskosta ja luottamuksesta kumpuavaa. Hänen läheisyydessään luottamus Kristukseen on luontevaa ja helppoa.
Myös tiettyjen Jumalansynnyttäjän ikonien lähellä rukoukset ovat kristittyjen kokemuksen mukaan tulleet erityisellä tavalla kuulluiksi. Näitä armoa tiukkuvia ikoneja kutsutaan ihmeitätekeviksi, ja tällaisia avun aarteita on Suomessakin. Jumalansynnyttäjä, joka itsekin on äiti, on äideille levähdyspaikka ja suojamuuri, arjen apu ja uskovien tuki.
* Neitsyt Marian vierailusta vanhurskaan Elisabetin luona kerrotaan Luukkaan evankeliumissa:
39 Siihen aikaan Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. 40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? 44 Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. 45 Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!” 46 Silloin Maria sanoi: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, 47 minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, 48 sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, 49 sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä. 56 Maria viipyi Elisabetin luona noin kolme kuukautta ja palasi sitten kotiinsa. (Luuk. 1:39–49, 56)
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Václav Mánes/Wikimedia Commons
Joh. 9:1–38
Evankeliumissa Jeesus parantaa syntymästään sokean, jonka sokeutta opetuslapset pitävät vanhempien synnin seurauksena. Jeesus kertoo, ettei tästä ollut kyse: niin tapahtui, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Sitten Jeesus sanoo olevansa maailman valo.
Oppineet sen sijaan kuulustelevat parantunutta ja kiistelevät siitä, voiko Jeesus olla Jumalan mies parantaessaan sapattina. Parantunut kummeksuu, etteivät he tiedä, kuka Jeesus on, vaikka tämä paransi hänet. Oppineet ajavat miehen pois syyttäen tätä syntiseksi. Jeesus kysyy parantamaltaan mieheltä, uskoiko hän Ihmisen Poikaan. Parantunut tunnustaa uskovansa Herraan ja kumartuu maahan.
***
Evankeliumin miehen elämänkohtalo paljastui Jumalan suunnitelmaksi, joka koitui hänen sielunsa pelastukseksi. Sairaus on silti kova koettelemus.
Sokean parantaminen ei lupaa meille parantumista jokaisesta sairaudesta tässä ajassa, mutta se julistaa Herran myötätuntoa ja läsnäoloa kaikissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Elämäntilanteet voivat johdattaa meidät Vapahtajan luo ja läheisyyteen.
Opetuslapset oppivat näkemään sairauden Jumalan laupeuden silmin. Hurskaina pidetyt taas lankesivat pois Jumalan mielisuosiosta väärien asenteidensa vuoksi. Hengellinen asenteissamme näkyvä sokeus on kavala sielun sairaus, jota jokaisen kristityksi itseään kutsuvan on varottava, ja josta Vapahtaja tuli meidät parantamaan. Todellinen valo on tullut luoksemme.
Kristus nousi kuolleista!
Pääkuva ylhäällä: Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. Maalaus vuodelta 1832, Václav Mánes.
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Schuppi/Wikimedia Commons
Joh. 4:5–42
Evankeliumissa Jeesus kertoo kaivon luona samarialaiselle naiselle ikuisen elämän vedestä, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään. Jeesus näkee naisen rikkonaisen elämän, ja nainen tunnistaa hänet profeetaksi. Silloin Jeesus kertoo ajasta, jolloin Jumalaa ei kumarreta enää vain samarialaisten (Garissimin) vuorella ja valitun kansan vuorella Jerusalemissa: kaikki oikeat rukoilijat tulevat rukoilemaan Isää Hengessä ja totuudessa.
Kun Jeesus paljastaa naiselle olevansa luvattu Messias, tämä rientää kertomaan siitä toisille. Opetuslapsilleen Jeesus kertoo, miten he saavat korjata toisen kylvämää satoa. Monet paikalle saapuneet samarialaiset uskovat Jeesukseen ja todistavat, että hän on todella maailman pelastaja.
***
Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaaminen kertoo jo edeltä helluntaina tapahtuvasta evankeliumin murtautumisesta koko maailmaan Pyhän Hengen voimasta. Näin syntyy pelastuksen kirkko, jonka elämän perustana ovat Jeesuksen iankaikkisen elämän sanat.
Kirkko on kuin Garissimin vuori ja Jerusalemin temppeli, kaikki kansat ja erilaiset ihmiset yhteen kokoava yhteisö. Kirkossa kuulemme koko maailman pelastajan äänen ja jaamme pelastuksen lahjan.
Vapahtaja kutsuu meitä kasvamaan rukouksen hengessä ja totuudessa, mutta myös kutsumaan muita Vapahtajan luo ketään väheksymättä. Ylösnoussut Vapahtaja on tehnyt jo edeltä valmistavan työn kutsuun vastaavien ihmisten sydämissä.
90-vuotias Faina Miettinen on vapaaehtoistyön veteraani: Uskostani en luovu, ja puhun niin kuin asiat ovat
Kuopiolaisella Faina Miettisellä, 90, on kaksi vahvaa elämänohjetta, joita hän elämässään noudattaa: älä koskaan luovu uskostasi ja puhu aina niin kuin asiat ovat.
Ensimmäisen ohjeen antoi karjatalouskoulun rehtori, kun muut oppilaat nimittelivät Fainaa ryssäksi hänen sukunimensä ja ortodoksisen uskonsa vuoksi. Elettiin vielä aikaa, kun sukunimi Kemoff ja ortodoksisuus herättivät epäluuloja monissa savolaisissa.
Toisen ohjeen antoi Fainan isä, Jäämeren kalastaja, jolta arkityön jälkeen jäi aikaa niin kirkollisille kuin muillekin luottamustehtäville.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mauri Liukkonen | Kuva: Harri Peiponen
Faina Kemoff syntyi Petsamossa huhtikuun 24. päivänä vuonna 1933. Petsamo oli tuolloin osa itsenäistä Suomea, johon se liitettiin Tarton rauhassa vuonna 1920. Kemoffin suku oli alun perin kotoisin Vienan Karjalasta.
Fainan aika Petsamossa jäi lyhyeksi, sillä sotien jälkeen vuonna 1944 Suomi joutui luovuttamaan alueen Neuvostoliitolle Moskovan välirauhansopimuksen nojalla. Petsamon vuodet Faina kuitenkin muistaa hyvin.
– Minulla oli hyvä koti. Meillä oli viisi lasta ja meitä kasvatettiin viisaasti, hän sanoo.
Useiden perheiden isät olivat kalastajia, niin myös Fainan isä. Hän muistelee, että miehet olivat kalastusreissuilla Jäämerellä useita päiviä. Lapset kävivät korkean mäen laella päivittäin katsomassa, joko laivat olisivat palaamassa kotisatamaan.
– Mäen päällä oli iso kivi, jonne vähän minua isommat pojat nostivat minut tähystäjäksi. Kerran kävi niin, että kun näin laivat ja kerroin siitä muille, kaikki lähtivät juoksemaan satamaan, ja minä jäin kivelle. Pitkään piti miettiä, uskallanko hypätä alas. Pakkohan se lopulta oli. Kädet menivät verille ja vaatteet likaisiksi. Äiti oli kotona vihainen.
Petsamo on edelleen Fainalle rakas paikka. Hän on Petsamo-seuran jäsen ja kantaa ylpeänä juhlapuvussaan seuran jäsenmerkkiä.
Petsamosta Kemoffit monien muiden petsamolaisten perheiden tavoin muuttivat alueen luovutuksen jälkeen Tervolan kunnan Varejoen kylään. Aikaisemmin kalastamalla leipänsä hankkineet miehet joutuivat nyt raivaamaan peltoja. Kovalla työllä sekin onnistui.
Suuri osa kylän uusista asukkaista oli ortodokseja. Pyhäkköä ei kuitenkaan ollut, ei lähitienoillakaan. Niinpä sellainen piti saada.
Faina kertoo, että hänen isänsä oli hankkeessa erityisen aktiivinen. Varejoelle rakennettiinkin 1950-luvun alussa tsasouna pitkälti talkootyönä. Fainakin muistelee olleensa mukana talkoissa. Johannes Brocken suunnittelema tsaouna valmistui vuonna 1954, mutta vihittiin käyttöön vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Itsestään selvää oli, että tsasouna pyhitettiin Trifon Petsamolaiselle.
– Se on minulle yhä kaikkein rakkain pyhäkkö, Faina sanoo.
Rukoushuoneen yhteydessä on myös hautausmaa. Tarvittavat luvat ja rekisteröinnin hautausmaa sai vain päivää ennen kuin Fainan isä siunattiin haudan lepoon. Varejoen hautausmaalle on haudattu myös Fainan äiti ja veli.
Varejoelle raivatut uudet maatilat eivät kuitenkaan pystyneet elättämään kaikkia. Monien nuorten oli lähdettävä opiskelemaan ja etsimään elinsijojaan muualta. Niin joutui tekemään Fainakin.
Edessä oli muutto Savoon ja opiskelu karjatalouskoulussa. Faina oli kurssinsa paras oppilas, ja mieli teki eteenpäin. Opintojaan Faina jatkoi Kuopion karjatalousopistossa.
Kuopiosta löytyi myös aviomies. Faina sai uuden sukunimen, jota kuopiolaisempaa ei ole olemassakaan. Kun poliisi 1960-luvulla halusi vaimentaa torilla metelöivän poikajoukon, hänen tarvitsi sanoa vain, että Miettisen pojat äkkiä kotiin. Yli puolet pojista totteli.
Poikia sai Fainakin, peräti kolme kappaletta. Perheeseen syntyi lisäksi yksi tyttö.
Opiston jälkeen Faina ryhtyi uurastamaan karjatalousneuvojana, jotka vielä 1970-luvullakin kiersivät neuvomassa emäntiä ja isäntiä karjanhoidossa. Yhteistyötä neuvojat usein tekivät eläinlääkäreiden kanssa, mutta joskus lääkäriapua ei jostain syystä ollut saatavilla.
– Luultavasti minäkin tein asioita, joista nykyisin joutuisi oikeuteen. Esimerkiksi silloin, kun poikimassa olleen lehmän henki ei vasikan väärän asennon vuoksi ilman ihmiskäsiä olisi säilynyt.
Pitkän työrupeaman Faina teki Lapinlahden kuivamaitotehtaan laboratoriossa. Matkaa Kuopiosta Lapinlahdelle on lähes 60 kilometriä. Työmatkansa Faina taittoi linja-autolla.
– Aamulla linja-auto oli Lapinlahdella aikaisin ja minä olin työpaikalla jo seitsemältä. Tehtaan johtajilla ja päälliköillä oli tapana käydä minun huoneessani kertomassa työhuolistaan ennen töiden alkua. Siinä sai kuulla monenlaisia suruja, Faina muistelee.
Eläkkeelle Faina jäi kuivamaitotehtaalta 59-vuotiaana.
Työn ja perheen ohella Fainalla oli tarmoa toimia monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa, mutta myös muualla. Tahti vain kiihtyi sen jälkeen, kun hän eläkkeelle. Seurakunnasta ei taida löytyä sellaista vapaaehtoistehtävää, jossa Faina ei olisi ollut jollakin tavalla mukana.
Hän on toiminut Kuopion tiistaiseurassa, seurakunnan diakoniatyössä, erilaisissa opintopiireissä, kuoroissa, piirakkatalkoissa ja monessa muussa. Kun Ukrainasta Kuopioon tulleille pakolaisille runsas vuosi sitten ryhdyttiin organisoimaan apua, oli Faina ensimmäisten joukossa paikalla.
Vuosikymmeniä jatkunut uurastaminen palkittiin huhtikuussa. Faina sai Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan (PSHV) kultaisen ansiomerkin. Ansiomerkin perusteluissa häntä luonnehdittiin seurakunnan äitihahmoksi.
– Seurakunnassa tehdään työtä ihmisten, lähimmäisten hyväksi. Siihen ei koskaan väsy, Faina sanoo.
Hän kertoo esimerkistä, jonka antoi hänen oma äitinsä lähimmäisen palvelemisessa.
– Sotien jälkeen maata kiersi miehiä etsimässä töitä. Yksi tällainen kulkujätkä tuli meillekin Varejoelle illansuussa ja kysyi ruokaa. Äiti antoi miehelle ruokaa. Lähtiessään mies sanoi, että käy maksamassa ruoasta, kunhan saa töitä. Muutaman vuoden kuluttua hän niin teki. Yleensä hyvään vastataan hyvällä.
Faina on poikkeuksellisen ahkera rukoilija kirkossa. Kun muut seurakuntalaiset tulevat jumalanpalvelukseen Pyhän Nikolaoksen katedraaliin Kuopiossa ja näkevät Fainan, he voivat huoahtaa ja todeta, että kaikki on maailmassa hyvin. Faina on noudattanut karjatalouskoulun rehtorin ohjetta: uskostaan hän ei ole luopunut.
Entäpä sitten hänen isänsä ohje. Puhuuko hän niin kuin asiat ovat?
Faina on lämmin ihminen. Hän nauraa paljon ja halaa usein. Siitä huolimatta hän uskaltaa sanoa mielipiteensä, joskus kipakastikin. Eikä rohkeus sanoa vähene, vaikka edessä seisoisi piispa tai pappi.
Kuva 1 ylhäällä: Faina Miettisellä ja metropoliitta Panteleimonilla riitti hauskaa puhuttavaa.
Kuva 2 ylhäällä: Faina Miettinen tekee yhä paljon vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Juhlassa oli aikaa istuakin.
Kuuntele
