Kuuntele
Samalla artikkeleista käy hyvin ilmi eri paikalliskirkkojen varsin arkaluonteiset, arat ja tunteita herättävät kannat erityisesti homoseksuaalisuuteen, mikä toimii usein kompassina taustalla oleville käsityksille seksuaalisuudesta ylipäänsä.
Vaikka teos on akateeminen, sisältää se myös puheenvuoroja ja analyysejä. Läpileikkaavia teemoja on muutama: seksuaalisuutta tarkastellaan moniulotteisena ilmiönä, jonka määrittely osoittautuu hankalaksi. Määrittelyn tarve itsessään heijastaa pysyvien käsitteiden toivossaan ironisesti juuri sitä historiallisuutta, jossa määrittelijä tai hänen kannattamansa normit elävät.
Lisäksi seksuaalisuus, ollen ihmiselämän vankkumaton osa sekä identiteettikysymys, on luonteeltaan aina myös poliittista, ja näin teos avaa useita näkymiä eri paikalliskirkkojen sekä ortodoksisuuden sisäiseen retoriikkaan. Esipuheen teokseen on kirjoittanut metropoliitta Ambrosius. Metropoliitta avaakin kirkkaasti näyn teologian muuttuviin painopisteihin, kuten ylipäänsä ihmisten välisten suhteiden teologiaan, joista seksuaalisuus on vain yksi osa.
Onko ortodoksista seksuaalisuutta?
Ihminen ei elä vain ajassa, vaan myös kehossa. Kuten kirjan johdannossa todetaan, vaikka kirkko luonnollisesti on aina ollut tietoinen seksistä, on moderni ”seksuaalisuus” käsitteenä varsin nuori. Lisäksi modernin seksuaalisuuden käsitteestä vain hieman yli vuosisata sitten lausutut asiat voivat vaikuttaa meistä nekin vierailta. Moderni käsitys seksuaalisuudesta pohjautui sikäli jo antiikin aikaiseen seksuaalisuuteen, että sukupuolisuus sekä sukupuoliroolit niin seksissä kuin laajemmassa yhteisöelämässä määräsivät pitkälti sitä mitä ihmisen seksuaalisuus oli. Seksi on aina liittynyt valtaan ja sosiaaliseen statukseen. Olipa seksuaalisista suuntautumisista mitä mieltä hyvänsä, teologisen todellisuudentajun säilyttääksemme on hyvä kohdata nykyajan dynaamisemmat ja lukkiutuneista seksuaalirooleista irtautuneet käsitykset raikkaalla tavalla.
Samalla nykyteologian kirkolliset rajat ylittävä kiinnostus patristiikkaan on nostanut pintaan myös varhaisten kirkon opettajien usein eroottisen, eros-sanan kautta avautuvaan suhteiden teologian. Toinen ortodoksisen nykyteologian pääjuonteista, persoonan teologia, kytkeytyy sekin tätä kautta kokonaisvaltaisempaan seksuaalisuuden ymmärrykseen: kiihkeän rakkaudenkin olemuksena on kurottaa kohti toista ja itsensä ylittäminen. Teoksen kanssa onkin hyvä kysyä rehellisesti, miksi olemme jääneet seksuaaliasioissa usein kirkkoisien tietämyksen tasolle, jolloin erotus seksuaalisen aktin ja seksuaalisen persoonallisuuden välillä oli häilyvä. Tai kuten hiljattain edesmennyt Kallistos Ware lausui asian suorempaan:
Miksi annamme seksin kohdalla niin suuren painoarvon sukupuolielimille? Miksi yritämme päästä perille siitä mitä samaa sukupuolta olevat aikuiset ihmiset tekevät omissa makuuhuoneissaan? Avaimenreiästä tiirailu on harvoin kovinkaan ylevää toimintaa.
Erityisesti keskustelu homoseksuaaleista – tai usein myös sen torjuminen suoralta kädeltä – on kirkolle kipeä asia. Historialliset, persoonalliset, olemukselliset sekä moraaliset näkökannat jähmettyvät helposti puoli- tai avoimen kirkkopoliittisiksi jakolinjoiksi tradition kannattajien ja sen uudistajien välillä. Kuitenkin ortodoksisen traditioon kuuluu itsensä arvioiminen kriittisesti yhä uudelleen. Seksuaalisuuden kohdalla tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että teologisesti tuoreinkin keskustelu keskittyy paljolti vain pastoraalisiin haasteisiin ja syvempi teologinen työ seksuaalisuuden merkityksestä ihmiskuvan, pelastusopin ja eskatologian kannalta on vielä tekemättä. Teos suo hyviä avauksia tämän työn aloittamiseen.
Perinteitä sekä seksuaalisuuden ja raamatullisuuden kulttuurihistoriaa
Artikkelikokoelma palaa usein Bysantin ensimmäisen vuosituhannen aikaan hakiessaan uusia näkökulmia. Kristinusko toi antiikin maailmaan uusia yhteiselämän muotoja, kuten luostarilaitoksen perhe-elämän rinnalle, mutta samalla antiikin käsitykset alastomuudesta ja seksuaalisuudesta suodattuivat näihin malleihin mukaan. On hyvä huomata, että selibaattioloissa eli myös pareja, esimerkiksi leskiä tai papistoa – pääasiana oli nimenomaan suhteen kautta avautuva asketismi.
Samalla historian tuntemat veljesliitot (olipa niiden sisältämien seksuaalisten suhteiden laita mikä tahansa) avartavat yhdessäolon teologiaa raikkaammalle tasolle tarjoten mahdollisuuksia pohtia esimerkiksi kumppanuuden, ystävyyden, sekä samaa sukupuolta olevien suhteiden teologiaa.
Bysantissa avioliitto oli pitkään roomalaisen lain mukainen siviiliavioliitto, joka sai kirkollisen siunauksensa avioparin yhteisessä ehtoollisessa. Kirkon tosiasiallinen historia on usein jotain muuta kuin ”muuttumattoman” tradition edustajat sen väittävät olevan.
Seksuaalisuuteen liittyvää poleemisempaa väittelyä leimaa usein vetoaminen joko traditioon, Raamattuun tai molempiin. Raamatuntulkinnassa asiasta voidaan karkeasti erottaa kaksi päälinjausta. Ensimmäinen, jatkumoa korostava tulkinta katsoo, että varhaiset kristilliset yhteisöt ovat elämältään jollakin tapaa rinnastettavissa nykyelämään. Tähän kategoriaan kuuluvat näkemykset, joiden mukaan homoseksuaalisuus on tuomittavaa eikä ole tarpeen tehdä eroa vaikkapa homoseksuaalisen identiteetin ja homoseksuaalisten tekojen välillä. Toinen koulukunta äärimuodossaan taas katsoo, että Raamatun kirjoittajilla ei ollut mitään käsitystä vakaista ja luottamuksellisista homoseksuaalisista suhteista aikuisten välillä ja muutoinkin hyvin rajattu, oman kulttuurinsa kahlitsema näkemys seksuaalisuudesta ylipäänsä.
Tradition edustajat ovat tradition tulkkeja – ja näin traditiosta piirtyy hyvin erilainen kuva riippuen siitä, keneltä kysytään. Moderni raamatuntutkimus luo perustelluille mielipiteille parempia edellytyksiä itse Raamatun kohtien selittämiseen. Toistuvasti asian äärellä esiin nousevien raamatunkohtien tulkintaa artikkelissaan käsittelevä Ekaterini Tsalampouni toteaa, että esimerkiksi Vanhan Testamentin kohdalla tulkinta on kiistainalaista ja useimpien jakeiden kohdalla kyse on vähintään monitulkintaisuudesta. Esimerkiksi Sodoman ja Gomorran (1. Moos. 19:1-2) saaman rangaistuksen kohdalla useat nykytulkitsijat eivät pidä homoseksuaalisuutta Jumalan vihan syynä, vaan pikemminkin syynä oli vieraanvaraisuuden lain hylkääminen. Sodoman synnit rinnastettiin samaa sukupuolta olevien väliseksi synniksi juutalaislähteissä vasta ensimmäisellä vuosisadalla ennen Kristusta.
Myös ne apostoli Paavalin jakeet, joihin homoseksuaalisuuden osalta usein viitataan, saavat kirjassa käsittelynsä. Lyhyesti todettakoon, että Paavalin tulkintaa asiasta ohjaa paljolti se, miten luemme uuden, kaikille tarkoitetun uuden elämän Kristuksessa merkitystä.
Seksuaalisuus kulttuurisodan osana
Edellä mainitun raamatunjakeen kaltaiset tulkinnat (joita teoksessa on useita) eivät jää teoksessa irtonaisiksi raamatullisiksi knopeiksi, vaan ne täydentyvät kokonaisiksi kirkollisiksi ideologioiksi tarkasteltaessa nykyretoriikkaa. Esimerkkinä Dmity Uzlaner analysoi Moskovan patriarkaatin traditionalistisia äänenpainoja siten, että niillä on lopulta hyvin vähän tekemistä teologian kanssa.
Kyse on enemmänkin oman (todellisen tai kuvitellun) ortodoksisen identiteetin rakentamisesta ja varjelemisesta. Samoja elementtejä on rantautunut Suomeenkin uustraditionalismina esimerkiksi sosiaalisen median kautta, ja niissä usein vastustetaan yleisesti kuviteltua länsimaista liberalismia, podetaan monimuotoisuuden, toisuskoisten tai ateistien valloitusuhkaa sekä maalataan itsestään kuva ortodoksisuuden puolustajina. Tällaiseen uhattuna olemisen teologiseen retoriikkaan perustuu myös Moskovan patriarkaatin pahamaineinen russkij mir -ideologia.
Teologisesti uuskonservatismi on usein historiallisesti valikoivaa ja jättää sivupolulle tradition oman ydinnäyn itsestään katolisena ja jopa sisäisiä ristiriitoja tiettyyn pisteeseen asti sietävänä organismina. Seksuaalisuuden kohdalla se piirtää seksuaalisuuden esiin ihmiseen kuuluvana olemuksellisena asiana, mikä ei tee oikeutta ihmisten tosiasiallisille suhteille ja niiden mahdollisuuksille kirkastua kohti Jumalaa.
Ihmisten kategorisointi on teologisen vallan väline, sillä se siirtää fokuksen ihmisen kokonaisvaltaisesta, persoonallisesta elämästä kohti hänen olemustaan. On hyvä muistaa, että teologisesti on mahdollista lukea asiaa myös toisin: siten, että ihmistä määrittääkin hänen suhteensa toisiin, niin lähimmäisiin kuin Jumalaankin. Yhtä hyvä on pitää mielessä, että esimerkiksi homoseksuaalisuuden teologian pohtiminen ei merkitse, että esimerkiksi kirkon avioliittonäkemystä olisi muutettava. Kuten metropoliitta Ambrosius toteaa kirjan esipuheessa, meillä on mahdollisuus myös luoda uusia kirkollisia rukouksia tai tapoja kohdata ja todentaa jo olemassa olevia ja aitoja ihmissuhteiden moninaisia muotoja tinkimättä silti apostolisesta ja katolisesta uskosta tai sakramentaalisesta kirkkonäystä.
Halu, sukupuoli ja sielu
Ortodoksisen ihmiskuvan perustana on ihminen Jumalan kuvana. Jumalan kuva on kaikissa oleva mahdollisuus tulla Jumalan kaltaiseksi. Sukupuolien olemassaolon tosiasian teologit ovat sijoittaneet eri tavoin joko osaksi luotua ihmisyyttä omine rooleineen ja toisiaan täydentävine armolahjoineen tai sitten vain väliaikaiseksi tämän maailman olemassaoloon kuuluvaksi asiaksi.
Uudempi feministinen teologia on ollut kiinnostunut sukupuolesta kirkkoisien tulkitsemana. Esimerkiksi Gregorios Nyssalaisen ajattelusta on osoitettavissa näkemyksiä, joissa sukupuoli väistyy tulevassa maailmassa tulevan yhden ja yhteisen hääjuhlan tieltä. Jumalan kanssa toteutuvassa liitossa ei ole enää miehiä tai naisia – mikä tarkoittaa kääntäen, että tässä elämässä sukupuolisuuden kategoria ei ole teologisesti määräävä, vaikka olisikin sinänsä todellinen.
John Zizioulaksen mukaan Jumala on itsessään eros, ulospäin suuntautuva halu. Vaikka suomen kielessä halu viittaa usein vain seksuaalisiin tarpeisiin tai himoihin, on halu ymmärrettävä laajasti, kaikkena ihmisessä viriävänä toimintana, toiveina, aikeina sekä haaveina. Toisin kuin ihmisessä, Jumalassa tuo halu ei kanna mukanaan puutetta, vaan on yltäkylläisyyden, ulospäin suuntautuvan rakkauden sammumaton lähde. Jumalan kuvana ihmisessä on sama haluamisen ulottuvuus, joka voi johtaa niin täyttymykseen kuin tuhoonkin. Halu itsessään on kuitenkin elämää ja Jumalan lahjaa.
Halu merkitsee orientaatiota ja muutosta. Isä John Behr huomauttaa, että itse pelastushistoria on juuri tätä. Usein kuvittelemme, että luomiskertomuksessa kaikki tuli valmiiksi ja Kristus olisi jonkinlainen pelastussuunnitelma asioiden mentyä mönkään. Mutta Behr toteaa, että Adam oli lopulta eräänlainen luonnos Kristuksesta, joka sai täyttymyksensä Kristuksessa. Niinpä kaikkien ihmisten tehtävän on tulla juuri ihmisiksi Kristuksessa. Kristityn elämän kielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että katumus, kääntymys, kirkastuminen on kaikkien osana. Uusi elämä Kristuksessa voi tarkoittaa myös rohkeutta uudenlaiseen ja avoimempaan ajatteluun.
Kirkollisen kulttuurin tasolla meillä on vielä tekemistä sen suhteen, että pääsisimme eroon halun typistämisestä pelkkään seksuaalisuuteen ja erityisesti vain seksuaalisiin akteihin. Olemme tämän typistyksen osalta modernismin lapsia, joiden on vaikea nähdä ihmisluontoa jonakin, joka tavoittelee sisäistä täyttymystään vapaudessa – sen sijaan pidämme ihmistä vain jonakin, joka tekee vapaudessaan erilaisia valintoja ja voi olla ”mitä vain”.
Yhtäältä emme voi luoda pikkutarkkoja kaavoja jumaloitumiseen johtavalla elämälle, eli meidän on tunnustettava jokaisen ihmissuhteen potentiaalinen mahdollisuus jumaloitumiseen. Toisaalta emme voi kirkkona tarkastella seksuaalisuuttakaan neutraalina asiana, sillä kuten kirjassakin todetaan, kaikki seksuaalisuus ei ole hyvää, ja myös seksuaalisuus voi tulla epäjumalankuvaksi tai sitä voidaan vastavuoroisesti demonisoida. Kirkolle seksi ja seksuaalisuus voisivat olla yhtä ”itsestään selviä” ja ”mysteerisiä” kuin kaikki muutkin ihmisyyden osatekijät ja niitä voidaan tarkastella osana Jumalan tuntemista, toiseen kurottumista sekä askeesia.
Lähde: Orthodox Tradition and Human Sexuality. Thomas Arentzen & Ashley M. Purpura & Aristotle Papanikolaou (toim.). New York, Fordham University Press 2022.
