Aihe sinällään ei ole uusi, sillä teemaa pohdittiin jo varhaisessa kirkossa ja bysanttilaisena aikana perinteen hakiessa eri muotojaan.
 
Varhaisessa kirkossa tunnettiin diakonin tehtävä, johon valittiin sekä miehiä että naisia. Tehtävä ei vielä tässä vaiheessa ollut keskeisiltä osiltaan liturginen (Ap.t. 6).
 
Esimerkki naisdiakonien tärkeästä roolista on apostoli Paavalin suositus, jonka hän antoi Foibelle, Kenkrean seurakunnan diakonille. Rooman seurakunnan tuli suosituksen mukaan ottaa hänet vastaan ”Herran palvelijana”. (Room. 16:1–2) Pyhän Johannes Krysostomoksen (347–407) mukaan Paavali mainitsi erikseen, että sisar Foiben status oli diakoni (diakonos) (Roomalaiskirjeen saarna 30).
 
Apostoli Paavali kuvailee myös diakonien vaatimuksia ja mainitsee tekstinsä lopussa, että myös naisten tuli samoin olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:8–11). Kirjeen kommentaarissa Johannes Krysostomos toteaa joidenkin ajattelevan (eri näkemyksiä siis esiintyi), että Paavali puhuu tässä naisista yleensä, mutta kysyy sitten, miksi Paavali lisäisi tekstiinsä yhtäkkiä tällaisen kuvauksen. Johanneksen mukaan apostoli puhuu diakonin arvon saaneista. Siten diakoneille asetettujen vaatimusten periaatteet koskivat myös tähän tehtävään asetettuja naisia (Saarna 11).

Varhaiselta ajalta Bysanttiin

Varhaisen kirkon ajalta aina keskibysanttilaiselle ajalle saakka varhaiset kirjalliset lähteet ja hautakivet kertovat useista kymmenistä naisista, jotka toimivat diakoneina jo pelkästään Vähän-Aasian alueella eli idän kirkon sydänmailla. Moni lienee jäänyt myös tuntemattomaksi.
 
Eräs maineikkaimmista on pyhänä kunnioitettu diakonissa Olympias (k. 408; ks. Synaksarion 25.7.). Hänet vihittiin tehtäväänsä jo kolmekymmentävuotiaana, vaikka yleinen ikäraja naisdiakoneille oli vielä tuolloin kuusikymmentä vuotta (ikärajat olivat siten periaatteita, joista voitiin joustaa). Olympias toimi muun muassa patriarkka Nektarioksen neuvonantajana ja pian myös patriarkaksi valitun Johannes Krysostomoksen läheisenä työtoverina ja tukijana. Hänen reliikkinsä sijoitettiin aikanaan Apostoli Tuomaan luostarin kirkkoon Konstantinopoliin.
 
Johannes Krysostomoksen tiedetään monien muiden kirjoittajien tavoin laatineen lukuisia paimenkirjeitä muun muassa Konstantinopolissa diakonissana toimineelle Amprouklalle (esim. kirjeet 96 ja 103).

Ekumeenisten kirkolliskokousten ohjeita diakonissoista

Kysymys diakoneina toimineista naisista päätyi myös ekumeenisten kirkolliskokousten määräyksiin.
 
Niinpä esimerkiksi jo ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous (325) ohjeisti, että tietyistä harhaopeista kääntyneet naiset, jotka olivat toimineet diakonissoina (terminä kreikan sana diakonissa), tuli kastaa muiden tavoin ja sen jälkeen vihkiä tehtäväänsä uudestaan. Jos he olivat tehtävään sopimattomia, heidät tuli ”erottaa kleeruksesta” eli papistosta samalla tavoin kuin tehtävään sopimattomat miehet. Diakonissoilla kokous tarkoittaa ”ainoastaan niitä, joita puvun mukaan pidetään sellaisina” eli niitä, jotka on asetettu tehtäväänsä kantamaan diakonille kuuluvaa pukua. (Kanoni 19)
 
Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous (451) alensi diakoneina (diakonos) toimiville naisille asetetun ikärajan kuudestakymmenestä vuodesta neljäänkymmeneen vuoteen. Avioliiton solmiminen vihkimyksen jälkeen kiellettiin samoin kuin muun papiston kohdalla. (Kanoni 15)
 
Molempien tekstien mukaan vihkiminen tapahtui kättenpäällepanon kautta, mistä käytetään termiä kheirotonia. Näin vihittiin myös diakoneina toimivat miehet ja muu papisto. Alempi papisto, kuten lukijat ja alidiakonit vihittiin (siunattiin) – kuten yhä nykyään – alttarin ulkopuolella kirkkosalissa niin sanotulla kheirotesialla, jota ei edellisen tavoin pidetä pappeuden sakramenttina.
 
Joissakin varhaisemmissa lähteissä eri vihkimysten termejä käytetään myös rinnasteisina, mutta ekumeenisten kirkolliskokousten määräykset eivät tällaista lukutapaa näytä tukevan.
 
Tarkasti ottaen Nikean kokouksen määräys toteaa, että harhaoppisissa liikkeissä kheirotesialla (”alemman pappeuden vihkimys”) tehtävään asetetut diakonissat tuli kääntymyksensä jälkeen vihkiä kheirotonialla (”ylemmän pappeuden vihkimys”). Muussa tapauksessa heidät tuli lukea maallikkojen joukkoon.
 
Jo aiemmin, 300-luvulla kootuissa tai laadituissa Apostolisissa konstituutioissa mainitaan erilliset diakoniksi vihkimisen rukoukset miehille ja naisille (8.19–20).

Diakonissojen tehtävät ja viran katoaminen

Suoranaisia sakramentaalisia tehtäviä, mysteerien varsinaista toimittamista, diakoneille (miehille tai naisille) ei Apostolisissa konstituutioissa osoiteta: ne kuuluivat piispoille ja papeille. Tekstin mukaan naispuoliset diakonit avustivat muun muassa naisten kasteissa ja suorittivat heidän voitelunsa pyhällä öljyllä. Teksti viittaa myös siihen, että heidän tehtävänsä erosivat joiltakin osin miespuolisista diakoneista. (8.28)
 
Erään lähteen mukaan diakonissat avustivat myös alttarissa, ainakin joillakin maantieteellisillä alueilla. Tämän mukaan heillä oli esimerkiksi muiden diakonien tavoin oikeus koskea ehtoollismaljaan alttarissa, vaikka he eivät saaneetkaan jakaa ehtoollista (Herran testamentti 2, 20.7; 500-luvun Syyria/Egypti).
 
1000-luvulle tultaessa diakonissojen tehtävä alkoi vähitellen kadota. Joissakin aikalaislähteissä tätä muutosta perustellaan naisten heikkoudella. Perustelut liittyvät usein – ehkä vähän yllättäenkin aiempaan traditioon verrattuna – naisten kuukautisiin eli rituaalipuhtauteen. Tällä perusteltiin osin myös sitä, etteivät naiset voi yleensäkään päästä alttariin. Tämän käsityksen mukaan diakonissan vihkimys nähtiin kehäpäätelmän tavoin tarpeettomaksi, koska alttariin pääsy oli jo muutenkin kielletty.
 
Perinteen muutokseen vaikutti luultavasti kristinuskon voittokulun myötä tapahtunut aikuisena kääntyneiden kasteiden määrän vähentyminen kirkon ydinalueilla. Samalla diakonien tehtävät eriytyivät osin varhaisemmasta tarkoituksestaan – nykyistä liturgista roolia lainkaan väheksymättä. Samalla miesten rooli alkoi korostua. Tarve ja tottumus edellä mainittuun muutokseen määrittelivät käytännön.
 
1300-luvulla pyhä patriarkka Athanasius I ilmaisi pitävänsä naisdiakonaattia aiempana käytäntönä, mutta ei pappeuteen rinnastettavana virkana. Hän määräsi, ettei uusia diakonissoja tule enää asettaa tehtäväänsä. (Patriarkan määräys, Vat. gr. 2219) Käytännössä naisdiakonaatti oli jo lakannut ennen Athanasiuksen aikaa.
 
1300-luvulla vaikuttanut kreikkalainen kanonisen lain kokoelman laatinut munkki Matteus Blastares toteaa, ettei ole tarkkaan tiedossa, miksi varhaisempi naisdiakonien (diakonoi gynaikai) instituutio katosi. Sakramentaalisesti vihityt (kheirotonia) naiset kuitenkin toimivat papiston keskuudessa heille kuuluvan palvelutehtävän mukaisesti.
 
Blastareksen mukaan jotkut arvelivat naisdiakonien kastaneen naisia. Toiset taas olivat sitä mieltä, että heillä oli lupa lähestyä alttaria ja tehdä lähes samoja tehtäviä kuin miehetkin. Tehtävään vihittyjen naisten pääsyä alttariin kirkon varhaisempina vuosina Blastares perustelee pyhän Gregorios Teologin (Nazianzilainen; n. 329–390) sisaren Gorgonian tapauksella, vaikka hän torjuukin ajatuksen naisista alttarissa ja viran palauttamisen. (Aakkosellinen kanoninen kokoelma 11)
 
Sisarensa hautajaissaarnassa Gregorios kertoo ihailevasti, miten jonkinlaiseen verenvuototautiin sairastunut pyhä Gorgonia (k. 375) rukoili itkien alttaripöytää vasten (diakonissana lupa lähestyä alttaripöytää). Sitten hän voiteli itsensä – hyvin poikkeuksellisesti ainakin nykynäkökulmasta katsottuna – pyhitetyistä ehtoollislahjoista tekemällään seoksella ja parani. (Saarna 8.17–18)

Nykypäivän kysymyksiä

Kuten edellä kuvatut suppeat esimerkit osoittavat, ajatus vanhakirkollisen diakonissainstituution elvyttämisestä pitää sisällään monia käytännöllisiä, teologisia ja kulttuurillisia, osin tottumukseen liittyviä kysymyksiä. Niiden pohtiminen voi herättää monenlaisia tunteita.
 
Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: mitkä olivat diakonissojen vaatimukset ja tehtävät varhaisen perinteen ja ekumeenisten kirkolliskokousten valossa? Millä tavoin traditiota ja varhaista käsitystä naisen roolista kirkossa tulisi/voisi tulkita nykyään? Voitaisiinko varhaisempi virka yhä palauttaa? Millä tavoin kirkon alttarin ja diakonissojen välinen suhde tulisi tradition valossa ratkaista? Millaisia tarpeita varten virka tulisi kenties elvyttää?
 
Tämänkaltaista pohdiskelua on käyty akateemisissa piireissä jo varsin pitkään teologian, historian ja käytännön näkökulmista käsin. Aihetta on tarkasteltu myös kirkollisesti.

Joitakin ortodoksisen kirkon vastauksia

Patriarkka Bartolomeos totesi jo 1990-luvulla diakonissainstituution olevan vastaansanomaton osa kirkon perinnettä, joka sai alkunsa jo varhaisesta kirkosta. Hänen mukaansa monissa paikalliskirkoissa on syntynyt toive ja tarve palauttaa tämä traditio. Lisäksi Bartolomeos mainitsee, että kirkossa on jo olemassa joukko naisia, jotka ovat selvästi kutsuttuja tähän tehtävään. (Ortodoksiselle naistenkonferenssille 12.5.1997) Näkökulmassa korostuu varhaisimman, ei myöhäisemmän, perinteen painoarvo.
 
Liikehdintää asian suhteen on ollut 2000-luvun alussa joiltakin osin esimerkiksi Kreikan kirkossa. Vuonna 2017 yhden käytännön vastauksen antoi myös Aleksandrian patriarkaatti, joka elvytti vanhan tradition paikallisesti, korostaen samalla viran erityispiirteitä.
 
Aleksandrian patriarkaatissa vihkimys noudatti niin sanottua alemman papiston ei-sakramentaalista vihkimyskaavaa (kheirotesia). Vihityt diakonissat tulivat piispan kaitsennan alaisuuteen, kuten muukin alempi ja ylempi papisto. Aleksandrian kirkko on perustellut viran uutta nousua entisen perinteen elvyttämisenä nykypäivän pastoraaliset tarpeet huomioiden ja kirkon missiota korostaen, ei uudenlaisena kirkollisena innovaationa.
 
Kuten nämä esimerkit osoittavat, avoimelle ja toisia kunnioittavalle keskustelulle on nähty olevan tarvetta. Siihen on annettu myös käytännön vastauksia, vaikka prosessi on ollut hidas ja ratkaisut maltillisia, ehkä joidenkin mielestä kovin varovaisiakin.
 
Asia on tietysti käytännössä hankala. Se herättää traditionaalisimmissa mielissä helposti vastustusta (”liikaa muutosta”) ja kaikkein vapaimmin asiaan suhtautumisessa tyytymättömyyttä (”liian vähän muutosta/paluuta aiempaan traditioon”). Osalle kysymys liittynee omaksuttuun ajatukseen pysyvyydestä, osalle kokemukseen omasta kutsumuksesta. Jotkut taas ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja omaan rooliinsa kirkossa. Toisia saattaa ahdistaa liiallinen pysähtyminen aiempien vuosisatojen myöhäsyntyisiin muutoksiin, vaikka perinnettä arvostetaankin. Ehkä jotkut saattavat jopa ajatella – kristillisestä perinteestä ja kirkon teologiasta radikaalisti irrottautuen – naisten olevan sopimattomia/kykenemättömiä juuri muuhun kuin lasten synnyttämiseen ja keittiöpalveluun.
 
Riippumatta siitä, mihin johtopäätöksen kukin ortodoksikristitty tai papiston jäsen naisdiakonaattikysymyksen ja sen palauttamisen äärellä päätyy, historian ja käytäntöjen valossa on ilmeistä, että diakonin virka on kirkon tradition näkökulmasta katsottuna paljon monisyisempi, moniulotteisempi ja rikkaampi kuin on totuttu ajattelemaan. Tämä seikka lienee asia, minkä eri tavoin ajattelevat voivat tunnistaa ja tunnustaa. Tämä huomioiden on toivottavaa, että keskustelu naisten roolista kirkossamme on luonteeltaan sävyisää ja kunnioittavaa.
 
Viime kädessä kirkollisten keskustelujen ja ennen kaikkea historiallisten ja teologisten tutkimusten ja tradition tuntemuksen tulokset suodattuvat, kuten kirkossamme on totuttu, piispainkokousten ja synodien päätösten siivilän lävitse. Pyhän Hengen välitöntä ja rajatonta toimintaa unohtamatta nämä päätökset lopulta määrittelevät kirkon tulevaisuuden ja apostolisuuden polun.
 
Joka tapauksessa voidaan perustellusti kysyä: olisiko nyt sopiva aika palata tradition lähteille niin, että tarve, toive ja kutsumus voivat löytää täyttymyksensä omassa paikalliskirkossamme? Suunnan löytymiseksi tarvitsemme rukouksen ohessa myös avointa ja pohdiskelevaa keskustelua vailla pelkoa.

Toim. huom. Professori Carrie Frederick Frost luennoi naisdiakoneista Valamon luostarissa pidetyssä Naisen eletty ortodoksisuus -seminaarissa syyskuussa 2023. Seminaarissa puhui myös nunna Vassa eli sister Vassa (Dr. Vassa Larin), joka on käsitellyt kanonisten tekstien ja naisen aseman yhteyttä kirkossamme.

Kuvituskuva ylhäällä: Minna Jalovaara

Valamon luostarissa järjestettiin 15.–17.9. seminaari Naisten eletty ortodoksisuus. Yksi monia eri teemoja käsitelleen seminaarin luennoista käsitteli diakoniaa ja kysymystä naisdiakonaatista.

”Omassa työssäni olen pyrkinyt rohkaisemaan ortodoksista yhteisöä siihen, että diakonia ei tarkoita vain nykyisyyden kohtaamista, vaan myös tulevaisuuden. Meidän tulisi pitää mielessämme lapsenlapsiemme ortodoksinen kirkko ja tehdä nyt tarvittavia muutoksia, jotka palvelevat tulevaisuuden kirkon mahdollisuuksia elää todeksi sen palvelun eetosta. Tähän on monia keinoja, ja yksi niistä on naisten mahdollisuuksien kasvattaminen osallistua diakoniaan koko ortodoksisessa kirkossa. Tähän kuuluvat myös vihityt diakonissat. Mahdollisuuksien avartaminen on nyt käsillä ja meidän vallassamme, ja sen soisi suoda ortodoksiselle kirkolle itselleen mahdollisuuden ilmaista täydemmin sen diakoniaan perustuvaa tehtävää” kirjoittaa Carrie Frederick Frost.

Esitelmä on ohessa kokonaisuudessaan pdf-muodossa:

Naiset ja diakonia ortodoksisessa kirkossa_0

– Kyllä tämä aihe on nostattanut kulmakarvoja. Me naiset emme tietenkään halua pilata juhlavuotemme tunnelmaa, mutta ei ole myöskään hyvä lakaista aihetta maton alle. Taustalla on mieskeskeistä ajattelua laajemminkin, sanoo Nina Jolkkonen-Porander, joka on tuonut asiaa esiin myös sosiaalisessa mediassa.
Myös toisenlaisia näkökantoja löytyy.

– On ihan oikein, että Ekumeeninen patriarkaatti myönsi nyt ne arvonimet, jotka myönsi, ja niille, joille myönsi – se on täysin heidän päätöksensä. Minun mielestäni meidän ei tule lainkaan puuttua siihen, millaisia arvonimiä Ekumeeninen patriarkaatti myöntää – se olisi erittäin epähienoa. Onhan meillä omassa kirkossamme ihan tasa-arvoiset palkitsemisjärjestelmämme, sanoo FT, Raamatun ja ortodoksisen kirkon tutkija Merja Merras.
Merja Merras on saanut jo kaksi Pyhän Karitsan ritarikunnan ansiomerkkiä.
– Niitä ei vain ole julkistettu missään, hän sanoo.
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vihki 10. syyskuuta toimitetun patriarkaalisen liturgian yhteydessä Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salmisen sekä Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi. Samassa yhteydessä hän jakoi korkeimman maallikolle jaettavan patriarkaalisen Kristuksen Pyhän ja Suuren Kirkon Arkontti -arvonimen toimittaja Risto Nordellille sekä Suomen Viron emeritus-suurlähettiläs Aleksi Härköselle.

Kukaan haastatelluista naisista ei kyseenalaistanut sitä, etteivätkö arvonimillä muistetut henkilöt olisi niitä ansainneet, vaan keskustelun keskiössä oli nimenomaan naisten työn huomioiminen kirkossamme yleisemminkin.

”Naiset jäävät usein näkymättömiksi”

Aamun Koitto vieraili myös 15.-17. syyskuuta Valamon luostarissa pidetyssä Naisen eletty ortodoksisuus -seminaarissa, ja jututti siellä eri henkilöitä aiheen tiimoilta. Moni kuvaili hämmennyksen tunnetta.
Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala on yksi kirkkomme naisista, joka toimii näkyvässä asemassa – ja joka on palkittu Pyhän Karitsan ritarikunnan ritarimerkillä ja I luokan mitalilla. Myös Koriala harmittelee sitä, että naiset jäivät valokeilan ulottumattomiin kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlaliturgian yhteydessä.

– Naiset jäävät usein näkymättömiksi, vaikka he tekevät valtavasti työtä kirkon eteen. Mitä tapahtuisi, jos kaikki naisten tekemä työ otettaisiin nyt pois – tai jos se katoaisi viimeksi kuluneen sadan vuoden ajalta?

– Jos naisten huomioimiseen patriarkaalisen liturgian yhteydessä liittyi jokin protokollaongelma, niin peräänkuulutan luovaa ratkaisukykyä: Ekumeenisesta patriarkaatista oltaisiin varmastikin voitu tiedustella etukäteen, missä vaiheessa sellaiseen olisi ollut mahdollisuus, sanoo Sirpa Koriala.

Pääasiallinen tunnelma kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlista oli Jolkkonen-Poranderin mukaan unohtumaton.
– Harmillisen särön hienoon juhlatunnelmaan aiheuttivat kuitenkin liturgian jälkeen tapahtuneet arvonimien myöntämiset. Kuinka voi olla mahdollista, ettei arvostusta arvonimien muodossa annettu yhdellekään naiselle? Ortodoksinaiset ymmärtävät, että pappeus on kirkossamme teologisista syistä vain miehille. Mutta on erittäin vaikea ymmärtää, jos maallikoille tarkoitettuja arvonimiäkin myönnetään vain miehille. Tälle käytännölle tuskin löytyy pitäviä teologisia perusteluja.
– Meidän ei tarvitse tunkea feminististä ajatteluamme ihan joka paikkaan. Koen, että tällainen keskustelu on ihan turhaa, napauttaa puolestaan Merja Merras.

Arkontti-arvonimi on myönnetty vain miehille

Arkkipiispan kansliassa teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä selventää asiaa Suomen ortodoksisen kirkon ja tilaisuuden järjestäjien näkökulmasta. Käytännössä prosessi etenee siten, että Suomessa arkkipiispalle esitetään useampia ehdokkaita, joista hän valitsee ne, joiden huomioimista esitetään edelleen Ekumeeniselle patriarkaatille. Heikkilän mukaan järjestäjien taholta tiedusteltiin Ekumeenisesta patriarkaatista jo etukäteen, olisiko arkontti-arvonimeä mahdollista myöntää naiselle.

– Jos se olisi ollut mahdollista, olisimme ehdottaneet toiseksi arkontti-arvonimen saajakandidaatiksi naista, Heikkilä sanoo.

– Kyseiset huomionosoitukset ovat Ekumeenisen patriarkaatin päätösvallassa, ja he päättävät myös myöntämisen kriteereistä. Historiallisesti, kun arkontin arvonimen myöntö siirtyi Ekumeeniselle patriarkaatille, heistä tuli samalla patriarkan avustajia tietyssä mielessä – ja avustajan tehtävähän oli varattu tuolloin miehille. Tästä näkökulmasta ajattelisin, että kyseisen arvonimen myöntämisen periaatteeseen saattaa vielä sisältää ”historiallista painolastia”. Toiseksi, jos olisimme tuoneet liturgian lopun yhteyteen vielä omia eli Suomen ortodoksisen kirkon palkitsemisia, olisi se ollut protokollan näkökulmasta sopimatonta sekä pidentänyt jo pitkää palvelusta entisestään. Mutta toki ymmärrän, että naisten palkitsemisten puuttuminen voi herättää kysymyksiä. Tähän saakka Ekumeenisen patriarkaatin perinteessä arkontti-arvonimeä ei ole myönnetty naisille. Sen sijaan Pyhän Karitsan ritarikunnan korkeimpia arvoja, eli komentaja-merkkejä on myönnetty kirkossamme myös naisille, Heikkilä sanoo.

Osallistaminen on ratkaisevan tärkeää

Myös ansioituneita äitejä on perinteisesti muistettu kirkossamme äitienpäivänä. Ansiokasta työtä voidaan huomioida myös piispallisilla siunauskirjoilla.
– Jatkossa voisi pohtia, voitaisiinko naisillekin kehittää jokin arkonttia vastaava arvonimi. Minusta naisten huomioiminen ja heidän työnsä merkityksen tunnustaminen on erittäin tärkeää kirkon tulevaisuuden kannalta. En usko, että nykyajan tai tulevaisuuden nuoret naiset tyytyvät vain keittelemään kahvia, vaikka se tärkeä palvelutehtävä onkin. Patriarkka itse on puhunut painokkaasti nuorten osallistamisen tärkeydestä, Sirpa Koriala toteaa.
– Naiset tuskin uurastavat kirkon eteen saadakseen jonkin prenikan, mutta voi kysyä, onko heidän sitoutumisensa myös jatkossa yhtä vahvaa, jos heidän ponnistelujaan ei huomata. Huomionosoituksethan merkitsevät, että joku taho tunnustaa, että se, mitä teet ja miten toimit, on hyvää ja oikein. Jos siis huomioimme kirkossamme vain osaa sen jäsenistä tai työntekijöistä, herää kysymys, onko vain miesten toiminta ja teot kirkossa hyvää ja oikein. Monille naisille voi syntyä epäilys siitä, teenkö ylipäänsäkään oikeita ja kirkkoani hyödyttäviä asioita, Koriala pohtii.
– Minulle palkitsemista tärkeämpää olisivat käytännön teot arjessa, jotka huomioisivat kaikki kirkon jäsenet, jotta olisimme oikeasti se patriarkan mainitsema inklusiivinen kirkko, Koriala sanoo.

Arkontti (arkon) -arvonimi on käytössä Ekumeenisessa patriarkaatissa, missä se on maallikolle annettava korkein kirkollinen arvonimi. Arvonimellä kunnioitetaan maallikon Kirkon eteen ja puolesta tekemää arvokasta työtä. Arkontti työskentelee myös ihmisoikeuksien sekä ihmisten että Kirkon hyvinvoinnin puolesta.
– Kirkossamme on lukuisia naisia, jotka täyttävät nämä kriteerit, Nina Jolkkonen-Porander sanoo ja vie pohdintansa pidemmällekin:

– Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat arvojamme ja tavoitteitamme. Ne ovat ennen kaikkea kristillisiä arvoja, Kristuksen meille opettamia. Eivätkö ne pitäisi siis olla myös kirkon arvoja? Kristus opettaa meille myös nöyryyttä. Voi aiheellisesti kysyä, mihin tarvitsemme arvonimiä. Voisiko korkein kristityn arvonimi kenties olla ”viisas ryöväri”, eli katuva ihminen, joka turvautuu Kristukseen. Jos kirkolliset arvonimet ovat ylipäätään tarpeellisia, niitä tulee kuitenkin myöntää sekä miehille että naisille. Uusi käytäntö jakaa ansiomerkkejä kanttoreille on askel oikeaan suuntaan.

Pääkuva ylhäällä: FT, Raamatun ja ortodoksisen kirkon tutkija Merja Merras on saanut jo kaksi Pyhän Karitsan ritarikunnan ansiomerkkiä.
– Meillä on omassa kirkossamme ihan tasa-arvoiset palkitsemisjärjestelmämme, hän muistuttaa. Kuva: Merrasten kotialbumi

Jutun ingressiä on täsmennetty 20.9. klo 14:45 lisäämällä sana ”ansioituneita”.