Lukuisat kevään uusista ylioppilaista ovat toimineet vuosia seurakunnissa kerho- ja leiriohjaajina, vapaaehtoisina, kuorolaisina ja sijaisina. Seurakunnissa onkin perinteisesti muistettu kevään ylioppilaita. Esimerkiksi Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa on jo pitkät perinteet stipendin myöntämiselle jokaiselle ortodoksisen uskonnon opintojen pakolliset kurssit suorittaneelle ylioppilaalle. Tänä vuonna Helsingissä ylioppilaiden juhlaan sai kutsun kaikkiaan 137 ylioppilasta.

Aamun Koitto pyysi heistä neljää kertomaan tiestään ortodoksisen uskonnon opintojen pariin ja tulevaisuuden suunnitelmistaan.

Ylioppilaat Venla Sarlin, Outi Lukkari, Julia Miettinen ja Ilmari Häyrynen ovat monelle seurakuntalaisille tuttuja kasvoja niin lasten ja nuorten leireiltä, kerhoista, tapahtumista ja jumalanpalveluksista.

Esimerkiksi Venla Sarlinin on voinut tavata muun muassa pitämässä Uspenskin katedraalissa lasten kirkkokerhoa. Ilmari Häyrynen on toiminut seurakunnassamme keikkakanttorina. Yhteistä näille uusille ylioppilaille ovat usko, rakkaus Kirkkoa kohtaan, vahvat ortodoksiset juuret – ja se, että monet lähimmät ystävät ovat löytyneet juuri seurakunnan toiminnasta.

Espoossa järjestettiin tänä keväänä uskonnonopettaja Jari Ketolan johdolla ensimmäistä kertaa ortodoksisen uskonnon lukio-opintojen kertauskurssi.

Helsinkiläiset Venla Sarlin ja Ilmari Häyrynen kuulivat kertauskurssista sattumalta ystävältään Julia Miettiseltä, ja pyysivät lupaa päästä mukaan.

– Onneksi pääsimme. Kertauskurssi kokosi kaikki ajatukset yhteen ja ne sai helposti kirjoitettua auki kokeessa, kiittää Ilmari. Samalla hän tuo esille ortodoksisen uskonnon opintoihin liittyviä haasteita:

– Ortodoksisen uskonnon opetus poikkeaa kaikista muista oppiaineista täysin. Meilläkin vuodessa oli viisi jaksoa ja normaalisti yksi kurssi kestää yhden jakson ajan. Ortodoksinen uskonto oli koko tämän järjestelmän ulkopuolella – yksi ortodoksisen uskonnon kurssi kestikin puoli vuotta. Kursseja oli kuitenkin yhtä paljon kuin esimerkiksi historian oppiaineessa. On vaikea ymmärtää, kuinka edes voisi ehtiä kerrata kaikkia niitä kurssien sisältöjä, joista kokeessa voi tulla kysymyksiä. Siinä mielessä on ihmeellistä, että suoriuduimme näin hyvin. Siitä kiitokset kaikelle avulle, mitä on saanut.

Nyt valmistuneet ylioppilaat ovat aloittaneet opintonsa koronaviruspandemian aikana, ja tämä on vaikuttanut väistämättä opintoihin.  Monet kurssit järjestettiin alussa vain etänä. Haasteista suoriutuminen tuntuukin erityisen palkitsevalta.

– On todella tärkeää, että seurakunta muistaa uusia ylioppilaita. Siinä yhdistyy useampi asia: ei pidä unohtaa, että olemme oikeasti toinen valtionkirkko, joka mahdollistaa, että meillä on oikeus ja valtiolla on velvollisuus tarjota opetusta. Sen lisäksi kirkko on ollut ja on edelleen myös hyvin akateeminen laitos. Se, että seurakunta muistaa juuri ylioppilaaksi tulemisen yhteydessä, on hienoa, kiittää Ilmari Häyrynen.

Kun Ilmari pääsi hakemaan ruusua ja stipendiä, hän tuuletti seurakuntasalissa. Suorituksen osalta on myös aihetta juhlaan:

– Kyllä sieltä se laudatur tuli. Nöyrästi voin sanoa, että eniten shokkia aiheutti se, kuinka pienellä työmäärällä sen sain. Lopputulos on tietysti useiden asioiden summa. Koe oli juuri minulle sopiva.

Venla Sarlin nyökkää ja kertoo, kuinka onnelliseksi hän tuli kokeessa, kun ymmärsi osaavansa vastata kysymyksiin.

– Kokeen aikana katseemme kohtasi Ilmarin kanssa.  Hymyilin, sillä tiesin, että pääsen kokeesta läpi. Vaikka olen kasvanut kirkon ympäristössä, niin olen oppinut paljon ortodoksisen uskonnon tunneilla. Yllätyin kuitenkin, että en vain päässyt läpi, vaan sain lopulta magnan. Olen todella onnellinen suorituksestani.

Julia Miettinen puolestaan iloitsee eximiasta.

– Kokeessa oli monia asioita, joita käsiteltiin kertauskurssilla. Myös siitä, että olen lapsesta saakka käynyt kirkossa, oli apua.

Vaikka nuoret ovat kasvaneet kirkkoon jo pienestä pitäen, pitävät he tärkeänä, että löytää sen oman tien, uskon ja merkityksen.

– Oli minullakin kausia, kun sanoin, etten varmana lähde kirkkoon. Kriparin jälkeen tilanne muuttui, ja hakeuduin kerhonohjaajaksi. Minulle tuli tavaksi löydä kirkossa. Viimeisen kahden vuoden aikana rupesin ymmärtämään, että miksi minä haluan mennä sinne kirkkoon. Olen myös kansainvälisesti ollut tosi aktiivinen viime aikoina, kertoo Ilmari Häyrynen, joka osallistui ainoana nuorena Suomesta viime vuonna Puolassa järjestettävään kansainväliseen ortodoksiseen tapahtumaan.

– Aion lähteä Puolaan myös ensi kesänä samaan paikkaan kansainväliseen nuorten tapaamiseen. Olen löytänyt myös suuremman yhteisön ja yhteyden kirkkoon. 

Ulkomaille lähtö houkuttelee

Tulevaisuuden suunnitelmien osalta kaikkia haastalteltuja kiinnostaa ulkomaille lähteminen ja välivuodenkin pitäminen.

Venla Sarlin ei aio pitää kiirettä, vaan ottaa hetken rauhallisesti.

– Minulla ovat kuitenkin olleet suunnitelmat selvillä jo aika pitkään. Olen jo pitkään halunnut opiskella kätilöksi.

Klaukkalalainen Outi Lukkari haluaa näillä näkymin hammaslääkäriksi. Vaikka hän ei lopulta kirjoittanut ortodoksista uskontoa, on kirkko ja seurakuntayhteisö ollut hänelle todella tärkeä.

– Sain todella paljon uusia ortodoksiystäviä kriparilta ja kerhonohjaajakoulutuksessa. Meistä on tullut Venlan ja Julian kanssa hetkessä tosi hyviä ystäviä.

Julia Miettinen on samoilla linjoilla. Työn osalta sen sijaan hän haluaa teatterin ja musiikin alalle.

– Niihin on vaikea päästä, mutta teatteri ja musiikki kiinnostavat minua todella, joten yritän.

Musiikki kutsuu myös Ilmari Häyrystä, joka kokee olevansa tienristeyksessä.

– Kuten isä Sergei Petsalo sanoi onnittelupuheessaan meille, osalla saattaa olla se tilanne, ettei tiedä vielä, mitä tekee ja mitä kulman takana odottaa. Olen nelihaaraisessa risteyksessä, jossa on todella paljon kulmia. Ei ole vielä hajua, minkä kulman taakse haluan kurkata. Päällimmäisenä minua kiinnostaa musiikki. Olen harrastanut musiikkia koko elämäni ja jatkan sitä.

– Lähitulevaisuudessa tammikuussa 2024 olen menossa varusmiessoittokuntaan suorittamaan varusmiespalvelusta. Lähden soittelemaan klarinettia. Vaikka aina vannoin, etten tekisi samaa, mitä vanhempani tekevät, niin olen kyllä myös kanttorin hommia tehnyt viime aikoina. Sen lisäksi teologia kiinnostaa. Olen kansainvälinen ja puhun ranskaa. Olen miettinyt tosi paljon ulkomaille lähtemistä. Lähden 15. kesäkuuta Geneveen Kirkkojen Maailmanneuvoston keskuskomitean kokoukseen stuertiksi. Se on varmasti myös yksi nurkka, jonka takaa voi paljastua vaikka minkälaisia ovia. Tällä hetkellä yritän kuitenkin elää hetkessä.

Ylioppilaat iloitsevat, että pääsivät kokoontumaan yhteen muiden ortodoksiylioppilaiden kanssa yhteen. Ystävien kanssa välit pysyvät tiiviinä, samoin seurakuntayhteisön. Ja samaa he suosittelevat kaikille muillekin valmistuneille.  

Pääkuva ylhäällä: Nuoret kerhonohjaajat nostivat Ilmari Häyrysen kuvaan. Laudaturin ortodoksisesta uskonnosta kirjoittanut Ilmari suuntaa stuertiksi Geneveen, varusmiesten soittokuntaan.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo täyttää sunnuntaina 4. kesäkuuta 75 vuotta. Sen lisäksi hän saavuttaa heinäkuussa toisenkin merkittävän virstanpylvään: hänen diakoni- ja pappisvihkimyksistään tulee kuluneeksi kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlavuonna tasan 50 vuotta.

Kaiken kukkuraksi ensi vuonna isä esipaimenelle tulee täyteen 45 vuotta piispana. Kuluneina vuosikymmeninä arkkipiispa Leo on nähnyt Suomen ortodoksisen kirkon muodostuvan monikulttuuriseksi yhteisöksi. Tänä päivänä kirkkoomme kuuluu paljon muitakin kansallisuuksia kuin vielä vaikkapa 1970-luvulla, jolloin Leo Makkonen vihittiin diakoniksi Ilomantsissa Iljan praasniekan juhlaliturgiassa 1973 ja papiksi vain muutamaa päivää myöhemmin Pielavedellä Valassin praasniekassa.

Tuohon aikaan elettiin ortodoksisuuden kukoistuskautta: kirkko sai uusia jäseniä, ja isä Leo oli läsnä, kun arkkipiispa Paavali (+1988) vihki Lintulan luostarin pääkirkon lokakuussa 1973 ja Heinäveden Valamon luostarin pääkirkon kesällä 1977.

Ennen kukoistuskautta oli kuitenkin sota-aika, ja sitä seurannut Karjalan evakkojen asuttaminen eri puolille Suomea – ja heidän mukanaan myös ortodoksinen usko levittäytyi maahamme laajemminkin.

– Sotiemme jälkeen evakkous oli yhteiskunnassamme hyvinkin paljon läsnä, ja nyt meillä on jälleen pakolaisia Suomessa – viime aikoina heitä on tullut Ukrainasta. Myös Neuvostoliiton hajottua maahamme muutti ihmisiä eri puolilta entistä Neuvostoliittoa, ja hekin edustivat eri kansallisuuksia.

Myös arkkipiispa Leolla on karjalaiset juuret, ja hänen perheensä tuli Pielavedelle evakkoina Salmista Raja-Karjalasta. Näin ollen Ukrainan pakolaisten hätä koskettaa häntä myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Arkkipiispa Leo kutsui ukrainalaispakolaisia vieraakseen huhtikuussa 2022, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli alkanut täysimittaisena 24. helmikuuta samana vuonna.

Tuo päivämäärä oli ja on ratkaiseva vedenjakaja koko ortodoksisessa maailmassa, mutta siihen palattakoon hiukan myöhemmin.

Arkkipiispa Leon aikana kirkkomme on siis muuntautunut karjalaisuuden sävyttämästä, slaavilaiseen kirkkoperinteeseen nojaavasta kirkkokunnasta yhä monikulttuurisemmaksi kirkoksi, joka haluaa vaikuttaa myös kansainvälisillä areenoilla.

– Nykyään meillä on muita kansallisuuksia edustavia pappeja ja seurakuntalaisia, minkä lisäksi meillä on aikaansaannoksia myös kansainvälisillä kentillä. Olemme tehneet lähetystyötä esimerkiksi Ugandassa ja Keniassa. Kirkkomme on toiminut eri maailmankolkissa tsunamin ja maanjäristysten jälkeen, samoin entisen Jugoslavian alueella. Samalla tavalla kuin kirkko on kehittynyt, myös arkkipiispan tehtävät ovat rikastuneet ja monipuolistuneet.

Vertailukohtana voi toimia vaikkapa isä esipaimenen edeltäjä arkkipiispa Paavali, jonka toimintaa oli mahdollista seurata apulaispiispana hyvinkin läheltä. Arkkipiispa Paavalilla oli suora yhteys myös rajantakaiseen Laatokan Valamon luostariin: hän oli alun perin Valamon luostarin pappismunkki, mutta joutui pakenemaan sotaa muun veljestön tavoin Suomeen.

Kun isä Leo vihittiin Joensuun piispaksi Kuopion pyhän Nikolaoksen katedraalissa ortodoksisuuden sunnuntaina 25. helmikuuta 1979, piispaksi vihkimisen toimittivat Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali, Helsingin metropoliitta Johannes, Sveitsin metropoliitta Damaskinos ja Viipurin arkkipiispa Kirill.

Elettiin Neuvostoliiton aikaa, jolloin Moskovan patriarkaattia johti patriarkka Pimen (+1990), jonka seuraaja oli Aleksei II (+2008).

Sittemmin piispa Kirill tunnetaan Moskovan patriarkaatin ja samalla lähes puolen ortodoksisen maailman päämiehenä – ja Venäjän presidentti Vladimir Putinin sekä Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan vankkumattomana tukijana.

Vuosien myötä piispa Leosta tuli Oulun metropoliitta 1980, ja 1996 hänet valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi nimikkeellä Helsingin metropoliitta. Lokakuussa 2001 hänet valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi, missä tehtävässä hän aloitti vielä samana vuonna. Arkkipiispan istuin siirtyi Helsinkiin 2018, jolloin virkanimike muuttui Helsingin ja koko Suomen arkkipiispaksi.

Isä esipaimen muistelee vierailuaan Konstantinopolissa yhdessä arkkipiispa Paavalin kanssa. Tuolloin hän tapasi myös nykyisen ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen, joskin tuolloin Konstantinopolin alaista ortodoksista kirkkoa johti vielä hänen edeltäjänsä Demetrios I (+1991).

Mieleen on jäänyt, kuinka arkkipiispa Paavali oli vankasti sitä mieltä, että liturgian salaiset rukoukset saa lukea ääneen, vaikka ”enkeli taivaasta tulisi kieltämään”.

Nyt Suomen ortodoksit odottavat ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailua, joka alkaa 8. syyskuuta.

– Suhteet patriarkka Bartolomeokseen ja ekumeeniseen patriarkaattiin ovat hyvät, ja iloitsen hänen saapumisestaan maahamme juhlistamaan kirkkomme 100-vuotisjuhlavuotta – etenkin, kun tiedän, miten suurta ponnistelua vierailun järjestäminen on vaatinut.

Vuosien varrelle on toki mahtunut lukemattomia tapaamisia, niin virallisia kuin epävirallisiakin. Mieleen muistuu vierailu Lappiin, jolloin he kapusivat keskellä Inarinjärveä sijaitsevan Ukonkiven päälle.

Patriarkka Bartolomeos tunnetaan paitsi ympäristön puolesta taistelevana Vihreänä patriarkkana, myös vahvana Ukrainan tukijana: Ukrainassa toimii tällä hetkellä Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustama Ukrainan ortodoksinen kirkko – Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon lisäksi.

Kuvaavaa on, että Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi soitti patriarkka Bartolomeokselle vain muutama päivä sodan alkamisen jälkeen, sunnuntai-iltana 27.2.2022. Presidentti Zelenskyi ilmaisi patriarkalle kiitollisuutensa Ekumeenisen patriarkaatin osoittamasta tuesta hänen kärsivää kansaansa kohtaan. Ekumeeninen patriarkka vakuutti presidentti Zelenskyille, että Äitikirkko on solidaarinen, ja että se rukoilee jatkuvasti, jotta vihollistuli lakkaisi ja sota loppuisi.

Koska arkkipiispa Leo tuntee niin Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin kuin Moskovan patriarkaatin päämiehet jo vuosien takaa, on pakko kysyä, millaisiksi hän arvioi näiden kahden patriarkan ja etenkin heidän edustamiensa kirkkokuntien suhteet keskenään.

Arkkipiispa huokaa, ja sanoo sitten:

– Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien kulttuurien kohtaaminen on vaikeaa. Siinä törmää toisiinsa kaksi aivan erilaista maailmaa.

Entä mitä tämä merkitsee oman kirkkomme kannalta?

– Kirkkomme on elänyt koko olemassaolonsa ajan Venäjän ortodoksisen kirkon ja Konstantinopolin kanssa – ja niiden välissä. Jumalanpalveluselämämme käytännöt ovat muotoutuneet slaavilaiselta pohjalta ja karjalaisuuden kautta. Konstantinopolin aikana kirkkoomme on puolestaan tullut kreikkalaisia piirteitä, kuten bysanttilainen kirkkomusiikkiperinne. Olemme idän ja lännen välissä, jotka eivät koskaan täysin kohtaa toisiaan.

Lausunnon vahvistaa jo se, että Suomen ortodoksisen kirkon autonomia saavutettiin pitkällisen taistelun tuloksena, kun Konstantinopolin patriarkka Meletios IV (+1935) myönsi kirkollemme tomoksen 1923. Ensimmäinen arkkipiispamme oli virolaissyntyinen arkkipiispa Herman, joka oli arkkipiispa Leon ohella kirkkohistoriamme toinen ns. valkoista papistoa (Avaa uuden sivuston) edustava arkkipiispa.

Maahanmuuttajista aktiivisia seurakuntalaisia

Vuosikymmenten saatossa isoja uudistuksia omassa kirkossamme ovat olleet esimerkiksi siirtyminen kolmeen hiippakuntaan ja teologikoulutuksen siirtyminen Kuopion pappisseminaarista Joensuuhun yliopiston yhteyteen.

Uusin merkittävä kirkkoon vaikuttava asia ovat ukrainalaispakolaiset, joiden auttamiseen on suunnattu mahdollisimman paljon voimavaroja. On esimerkiksi palkattu ukrainalaisten pakolaisten parissa toimiva pappi, isä Alexander Zanemonets.

Kipuilua on sen sijaan aiheuttanut muun muassa taloudellisten seikkojen sanelema pakkoluopuminen joistakin kirkon omistamista kiinteistöistä ja kirkkomme jäsenmäärän hiipuminen. Jälkimmäisen osalta kirkon palvelukeskus teetti Suomen ortodoksisen kirkon jäsenkyselyn, jotta ongelmakohtiin voitaisiin puuttua. Arkkipiispa Leo on myös rohkaissut julkisesti kirkon eronneita jäseniä palaamaan takaisin.

Toisaalta kirkkomme on saanut monikulttuurista vahvistusta maahanmuuttajista, mutta he eivät ole välttämättä rekisteröityneet kirkkomme jäseniksi. Mikäli ukrainalaispakolaisia jää Suomeen pidemmäksi aikaa, olisi luontevaa ajatella myös heidän vahvistavan kirkkoamme tulevaisuudessa.

– Onkin tärkeää huomata ero: osallistuuko joku kirkkomme toimintaan ja siinä, onko hän rekisteröitynyt kirkkomme jäseneksi. Kaikissa maissa ei ole tapana rekisteröityä esimerkiksi siitä syystä, että virallisiin tahoihin ei luoteta, arkkipiispa huomauttaa.

Suomen ortodoksisen kirkon osalta arkkipiispa kantaa huolta juuri tällä hetkellä kanttoreiden riittävyydestä, eikä pappejakaan ole liian kanssa.

– Toki olen saanut ihan viime aikoinakin vihkiä pappeja ja diakoneja, mutta papistoa saisi tietysti olla enemmänkin. Silti olemme toistaiseksi saaneet kaikki papin toimet täytettyä. Olen huolissani kanttoripulasta, ja toivon, että koulutuspolku olisi sujuva – mutta meillä on ongelma myös alalta poistumisen takia.

Kirkkomme voimavaroina voi nähdä paitsi ikiaikaisen kirkkoperinteen ja jumalanpalvelusten viehätyksen, myös kaksi luostariamme, joissa riittää kävijöitä kirkkokuntaan katsomatta.

Kaiken muun ohella arkkipiispa on toiminut Lintulan luostarin ystävät ry:n puheenjohtajana 15 vuotta – minä aikana hankittiin Lintulan kynttilätehdas Saksasta – ja PSHV:n puheenjohtajana samanpituisen ajan. Kirkolliskokouksen jäsenenäkin isä esipaimen on ehtinyt toimia jo yli 40 vuotta. Aluksi kirkolliskokouksia järjestettiin viiden vuoden välein, mutta tuohon aikaan oli pidettävä ylimääräisiä kokouksia.

– Yhteen aikaan kanttoreiden ja pappien palkat määriteltiin kirkolliskokouksessa. Ne olivat aika värikkäitä toisinaan, arkkipiispa naurahtaa.

Nyt kirkolliskokous pidetään joka vuosi Valamon luostarissa.

Sopuisaa rinnakkaiseloa – kunnes suhde tuhoutui

Kirkkomme suhteet ovat siis olleet perinteisesti lämpimät Konstantinopolin suuntaan, mutta itse asiassa myös Moskovan patriarkaattiin ne ovat olleet ystävällismieliset – ennen Venäjän hyökkäyssotaa.

Vielä ennen koronapandemiaa valmisteltiin patriarkka Kirillin vierailua Suomeen.

– Hänen piti saapua koronakeväänä 2020, mutta sitten vierailu peruuntui ilmeisistä syistä. Myös Suomen evankelis-luterilainen ja katolinen kirkko olivat loppujen lopuksi mukana järjestämässä vierailua.

– Sodan syttymisen jälkeen meillä ei ole ollut mitään kontaktia patriarkka Kirillin kanssa, arkkipiispa sanoo.

– Ennen sotaa tapasimme Karjalassa, sikäläisen Lintulan luostarin kirkon vihkimistilaisuudessa, ja kävimme yhdessä paikallisissa seurakunnissa. Sinänsä vierailuni sujui positiivisessa ja ystävällisessä hengessä.

On pakko kysyä, oliko patriarkka Kirillistä jo tuolloin aistittavissa, mitä tuleman pitää – esimerkiksi imperialistista asennoitumista. Isä esipaimen haluaa mitä ilmeisimmin välttää arvostelemasta toisen kirkon päämiehen persoonaa. Sen sijaan hän muotoilee vastauksensa näin:

– Hän oli huolestunut siitä, miten otamme vastaan ne ihmiset, jotka tulivat Suomeen Neuvostoliitosta sen hajottua: pidämmekö heistä huolta? Viimein he näkivät, että kyllä, me pidämme tulijoista huolta, ja he ovat aktiivisesti mukana seurakuntaelämässä.

Arkkipiispan mukaan myöskään Laatokan Valamosta Heinäveden Valamoon evakuoitu kirkkoesineistö ei ole aiheuttanut närää, vaan on todettu, että hyvä vain, kun ovat olleet täällä tallessa. Valamon esineistöä on luonnollisesti Heinäveden Valamossa, mutta osa on sijoitettu Suomen ortodoksiseen kirkkomuseo RIISAan Kuopioon.

Suomen ortodoksinen kirkko oli apuna, kun Venäjän ortodoksinen kirkko alkoi kunnostaa Laatokan Valamoa: piirustuksia etsittiin ja kopioitiinkin talkoolaisvoimin jälleenrakennusta varten. Tuolloinen Oulun metropoliitta Leo oli rakentamassa suomalaisten Onl ry:n talkoolaisten kanssa Valamon saarelle Smolenskin skiittaa. Sinne tuli kutsu patriarkka Alekseilta Terijoen kirkon vihkimiseen, ja sitä noudatettiin. Vihkimistilaisuudesta Valamoon matkasivat patriarkan lisäksi muiden muassa suurlähettiläs Heikki Talvitie ja rouva Tellervo Koivisto.

Valamon rannassa mentiin katsomaan ensin saunarakennusta ja sitten mäen päällä olevaa skiittaa sekä pääkirkkoa.

– Huumorintajuisena tunnettu rouva Koivisto totesi silloin, että hän ei olekaan ennen ollut saunassa patriarkan ja metropoliitan kanssa. Emme tosin kylpeneet, arkkipiispa tarkentaa.

– Rouva Koivisto toi tuliaisiksi moottorisahan.

Tämä oli myös Aleksein ensivierailu luostarin pääkirkkoon patriarkkana.

Sittemmin edellä kerrottujen mukavien muistojen todistama, historiaan jäänyt ystävällismielinen rinnakkaiselo on vaihtunut täydelliseen, murheelliseen hiljaisuuteen, jonka ovat rikkoneet vain arkkipiispa Leon sinnikkäät vetoomukset: ”Kristuksen tähden, herätkää ja tuomitkaa tämä pahuus!”

Realisti pitää olla, mutta ei pessimistinen

Vaikka ortodoksisen maailman nykyinen jakaantuneisuus on monen riviortodoksin perspektiivistä ennennäkemätön, isä esipaimen on kokenut aikaisemminkin kirkkokuntien välien niin lähentyvän kuin kiristyvänkin.

Esimerkiksi arkkipiispa Johanneksen aikana (arkkipiispana vuosina 1987–2001) ehtoollisyhteys Moskovan patriarkaatin kanssa oli poikki, koska hän asettui tukemaan Viron kirkkoa.

Isä esipaimen valittiin arkkipiispaksi 2001.

Tätä ennen Moskovan patriarkaatti oli kaavaillut Pohjoismaista hiippakuntaa, johon Suomikin olisi kuulunut.  

– Tapasin Venäjän kirkon ulkomaan osaston johtaja Kirillin Helsingissä alkuvuodesta 2002. Hän kertoi, että tämä suunnitelma oli peruttu, ja että Venäjän ortodoksinen kirkko tunnustaa Suomen ortodoksisen kirkon autonomisen aseman.

– Kesällä 2002 vierailin Moskovassa virallisesti, missä patriarkka Aleksei totesi julkisesti saman asian sekä sen, että Venäjän ortodoksinen kirkko kunniottaa Suomen ortodoksisen kirkon autonomista, kanonista aluetta. Patriarkka Aleksei sanoi myös, että he nimittivät kirkkoamme aiemmin tytärkirkokseen, mutta vastedes he nimittäisivät meitä sisarkirkokseen. Tätä lausuntoa ei ole kukaan virallisesti kumonnut tähän päivään mennessä.

Entä lienevätkö he edelleen samaa mieltä?

Arkkipiispaa naurattaa.

– No, enpä ole sitä heiltä kysynyt eivätkä he ole sanoneet!

Vaikka isä esipaimen vitsaileekin mielellään, hän vakavoituu välittömästi kuullessaan viimeisen kysymyksen: luuletteko, että meidän elinaikanamme koittaa päivä, jolloin ortodoksisen maailman kahtiajako on korjaantunut?

– Vaikka ei saa olla pessimistinen, on oltava realistinen: en usko, että ortodoksisen maailman haavat korjaantuvat meidän elinaikanamme. Sodan vaikutukset ovat olleet niin järisyttävän kauheat, ja ne ovat säteilleet koko ortodoksiseen maailmaan. Sota koskettaa kaikkia paikallisia ortodoksisia kirkkoja.

Arkkipiispa miettii hetken ja lisää sitten:

– Mutta toivokaamme, että Jumala sallisi ihmeen tapahtua.

Pääkuva ylhäällä: Arkkipiispa Leo ei ole julkaissut muistelmiaan. Kymmenessä kaksikielisessä runokirjassaan hän on avannut omaakin menneisyyttään, mutta hän ei luokittele niitä varsinaisiksi muistelmateoksiksi. Syksyllä ilmestyy jälleen uusi runoteos, Mogadishun taksisasema. Tätä ennen ilmestyi Damaskoksen pronssinen leijona -kirja syksyllä 2022.

Juttua on muokattu 5.6.2023 klo 09:35 poistamalla kaksi valtakunnallista Aamun Koittoa edeltäneessä Aamun Koitto -julkaisussa ollutta valokuvaa niiden julkaisuoikeuksissa ilmenneiden kysymysten ajaksi. Julki olleet kuvat on korvattu Topi Ikäläisen ottamilla kuvilla piispaksi vihkimisestä 5.6.2023 klo 16:12.

Juttuun on lisätty kuvia Aamun Koiton arkistosta piispaksi vihkimisestä sekä kahvitilaisuudesta 28.11.2023 klo 18:42.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo täyttää sunnuntaina 4. kesäkuuta 75 vuotta. Syntymäpäivävastaanottoa ei ole, vaan arkkipiispa viettää juhlaa toiveittensa mukaisesti perhepiirissä.

Heinäkuussa on vuorossa toinen henkilökohtainen merkkipäivä. Arkkipiispa Leon diakoni- ja pappisvihkimyksistä tulee nyt kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlavuonna kuluneeksi tasan 50 vuotta. Hänet vihittiin diakoniksi Ilomantsissa Iljan praasniekan juhlaliturgiassa 20.7. vuonna 1973 ja papiksi vain muutamaa päivää myöhemmin Pielavedellä Valassin praasniekassa. 

Arkkipiispa Leo osallistuu Iljan praasniekkaan myös tänä kesänä. 

Monia armorikkaita vuosia!

Pääkuva ylhäällä: Arkkipiispa Leo kuvattiin viikkoa ennen hänen 75-vuotissyntymäpäiväänsä Lintulan luostarin kirkon 50-vuotisjuhlassa helluntaina.