Kuuntele
Karjalainen kulttuuri ja karjalan kieli ovat nosteessa. Konsertit kiinnostavat, kirjat kiehtovat, teatteri tenhoaa. Itsekin olin hiljattain mukana ”Karjalaisuuksien tutkimuksen verkoston” (Katve) perustamiskokouksessa, joka saattaa karjalaisuuksien ympärillä toimivia tieteen ja taiteen tekijöitä yhteen.
Suomen ortodoksisen kirkon juuret ovat pitkälti karjalaiset, ja ilman juurevuutta elämä jää köykäiseksi. Valamossakin pidetään nykyään karjalaisia laulujuhlia.
Niinpä on aika kysyä: voisiko karjalaiseksi tulla? Pessimisti vastaisi: ”Voi, jo pelkkä karjalaisena oleminen on liian vaikeaa.” Optimisti taas vastaisi avosylin: ”Siitä vain! Jo pelkkä kysymys osoittaa, että taidat jonkin sortin karjalainen jo ollakin!” Ikävä kyllä Suomessa karjalaisetkin ovat oppineet pessimismiä.
Keskustelun tässä vaiheessa tarvittaisiin tieto siitä, mitä karjalaisuus on. Tässä kohdin asia meneekin vaikeaksi. Karjalaisuuden määritteleminen ja koossa pitäminen on osoittautunut niin hankalaksi, että se on pitänyt monia karjalaisten jälkeläisiä etäällä karjalaistoiminnasta: ”En kuitenkaan osaa olla karjalainen oikealla tavalla.” (Tyypillinen suomalainen ajatus: en osaa olla oikein.)
Silloin kun ”karjalainen Karjala” oli olemassa, karjalaiseksi tuleminen oli periaatteessa helppoa. Ei tarvittu muuta kuin muuttaa sinne, ja pian jo muutut karjalaiseksi. Ehkä jo parissa-kolmessa sukupolvessa.
Meidän aikanamme ei ole karjalaista Karjalaa. Eikä välttämättä ole edes sukupolvia – on vain irrallisia yksilöitä, joilla on kiire löytää itsensä.
Tarkastellaan hieman tätä vaikeuksien kenttää. Ohitan tässä itäisen Suomen karjalaisuuden, joka näin ulkopuolisin silmin tuntuu pikemminkin suomalaisuuden karjalaisvariantilta kuin karjalaisuuden suomalaisvariantilta. Tämä ei ehkä ole täysin totta, mutta saanpa näin aihetta edes hieman rajattua.
Hajanaiskarjalaisuuden haasteita
Väestöjen sekoittuminen on johtanut siihen, että monille Suomen karjalaisille karjalaisuus tuntuu olevan nimenomaan karjalaiseksi tulemisen prosessia. Moni on oivaltanut olevansa neljänneskarjalainen ja alkanut vähitellen antaa enemmän painoarvoa tälle osalle itseään. Tällaisissa tapauksissa ei useinkaan vaikuta olevan kyse vain kognitiivisesta näkemyksen kehittymisestä vaan paremminkin sielullis-geneettisestä menneiden sukupolvien kutsusta.
Otsikon kysymys on siis ennen kaikkea heidän kysymyksensä: jos jo olen jonkinlainen osittaiskarjalainen, miten voisin tulla täyskarjalaiseksi?
Tarvitaan aitoa karjalaisuutta. Ornamentteja. Lauluja. Piirakoita. Reseptejä. Feresi päälle. Pihalle kumartamaan puuta. Voisikohan parvekkeelle rakentaa tsasounan?
Ongelma. Onko aito karjalaisuus varmasti sitä, että lähiön yksiössä aletaan koota irrallisia yksityiskohtia 200 vuoden takaisesta elämänmenosta? Eiväthän ne aidotkaan karjalaiset olleet etnografeja, miksi siis karjalaisuuden pitäisi nyt olla etnografinen palapeli?
Tarvitaan ensin jotain elävämpää, aidompaa, jotain johon yksityiskohdat voi luontevasti sijoittaa. Tarvitaan tapa olla karjalainen. Ja karjalainenhan on valoisa, iloinen, sosiaalinen, vieraanvarainen.
Mutta eivätkö kaikki ei-suomalaiset vanhat kansat ole valoisia, iloisia, sosiaalisia ja vieraanvaraisia? Mistä siis tiedän, että tarjotessani vieraalle iloisesti kupin tsajua en olekin muuttunut persialaiseksi?
Tarvitaan siis kuitenkin kulttuuria. Ja kaiken pitäisi olla yhteisöllistä: voisikohan tiiviillä kuplautumisella saada aikaan vedenpitävän yhtenäiskulttuurin? Löytyisikö YouTubesta karjalainen elokuva? Ilmeisesti pitää valita, haluanko katsoa suomalaista vai venäläistä filmiä – siis toisen katseen kautta kulkien.
Saavumme oivalluksen äärelle. Jotta karjalaisuus eläisi täysin palkein, se ei voi olla ainoastaan neljännesgeenejä, epämääräisiä luonteenpiirteitä ja kirjoista kerättyä aineistoa. Sen on myös kehityttävä, saatava uusia muotoja. Mutta jotta nämä muodot eivät olisi ei-karjalaisia, niiden on kehityttävä vanhalta, aidolta pohjalta. Tarvitaan sellaistakin musiikkia, kirjallisuutta, tanssia, kuvataidetta ja ornamenttia, joka on jotain uutta mutta syntyy vanhan pohjalta tai syvässä sisällöllis-inspiratiivisessa suhteessa vanhaan.
Ja tätä juuri on alkanut tulla uudella voimalla. Riko Saatsin Yönistujat on voimakkaimpia kirjoja, joita olen viime vuosina lukenut. Se antaa vision sellaisesta ortodoksisuudesta, joka ei ole käännynnäisten kipuilua eikä yksilön hengellisyyden etsintää vaan tuskaisaa taistelua yhteisen yhteisöllisen hengellisyyden hajoamista vastaan.
Tämä on niin tärkeää, että toistan sen: ei yksilön etsintää vaan taistelua yhteisen hengellisyyden hajoamista vastaan. Ero Joel Haahtelan kirjoihin on kuin yö ja päivä. Yksi usko, kaksi maailmaa.
Saatsin kirja osoittaa ortodoksisen karjalaisuuden tragedian. Ulkoiset vaikeudet hiipivät sisäisen ytimen paikalle. Ennen karjalaisuus oli karjalaisuutta – yhtäkkiä karjalaisuudesta tulee karjalaisuuden hajoamisen kivuliasta prosessointia.
Kohtalotoverien kaiku
Sama problematiikka koskee kaikkia piskuisia kansoja ja diasporassa eläviä vanhoja kansoja. Kansanmurhan, karkotusten tai muiden murskajaisten kohteeksi joutuvien kansojen kulttuuri muuttuu tuhon prosessoinniksi, kadonneen kokoamiseksi, selviämisen työstämiseksi. Kulttuurin elinvoimaisin ydin ja positiivinen anti jää väkisinkin tämän väännön varjoon. Tämä taas karkottaa nuorisoa: kuka teini jaksaisi kulttuuria, joka koostuu menneisyyden kanssa painimisesta?
Itse olen seurannut karjalaisuutta vierestä vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa huomasin, että perehtymiseni armenialaisten kokemusmaailmaan, selviytymistarinaan ja kadonneen äärellä kärsimiseen oli avannut mieleeni tietynlaisen kognitiivisen kiputilan. Sen avulla ymmärrän assyrialaisia, pontoslaisia, emigranttilatvialaisia, liiviläisiä, inkeriläisiä, kaiken sortin karjalaisia.
Kaikilla näillä kansoilla on omat ornamentit, erilaiset elämänpiirit, poikkeavat piirakat, muunlaiset musiikit, ainutkertaiset aihiot. Mutta kaikilla on sama kipu, sama hajoaminen, sama katoamisen uhka, sama säilymisen tarve. Sama salakavala assimilaation paine. Jossain mielen pohjalla painajaismainen häivähdys väärässä todellisuudessa olemisesta.
Tässä mielessä olen huomaamattani, sisään pyrkimättä, tullut karjalaiseksi. Ja armenialaiseksi. Assyrialaiseksi, pontoslaiseksi, inkeriläiseksi. Mutta koska olen näitä kaikkia, en voi olla aidosti mitään näistä.
Voin vain kannustaa karjalaisuuden uutta nousua ja toivottaa kollektiivista tervehtymistä. Kunpa karjalaisuus tulisi Suomessa niin vägeväksi että se ei ainoastaan kamppaile ulkopuolisten aiheuttamia vaikeuksia vastaan vaan seizou omil jalgoil da astuu etiippäi. Silloin karjalaisuus kollektiivisena voimakenttänä on tarpeeksi vahva vastaanottamaan sellaisenkin eksyneen sielun, joka haluaa tulla karjalaiseksi.
Siksi toivotan karjalaisen kulttuurin tekijöille tervettä suuruudenhulluutta.
