Kuuntele
Olen hautajaisia sopiessani törmännyt yhä useammin pyyntöön, joka vetää minut pappinakin mietteliääksi. Omaiset toivovat, että hautauspalvelus toimitettaisiin arkku kiinni – siis siten, että perinteeseemme kuuluva konkreettinen hyvästijättö jää kokonaan pois.
Pyyntö suljetusta arkusta luopumisesta ei ole pelkkä yksittäinen ilmiö, vaan osa laajempaa suomalaisen kuolemakäsityksen murrosta. Luterilaisessa perinteessä kirkollisten toimitusten ”kustomointi” on selvästi yleistynyt, ja ajatus siitä, että toimitusta voi vapaasti muokata omien mieltymysten mukaan, on siirtynyt myös ortodoksista hautauspalvelusta pyytävien odotuksiin.
Historiantutkija Ilona Pajarin mukaan suomalaisten suhde kuolemaan alkoi etääntyä 1900-luvun sotien aikana, kun ihmiset eivät enää kuolleet kotona vaan rintamalla. Kuolema sairaalassa yleistyi toisen maailmansodan jälkeen, ja kun hautaustoimistot alkoivat hoitaa suvulle kuuluneet kuoleman rituaalit, kuolema katosi arjesta ja muuttui pelottavaksi abstraktioksi.
Ennen vanhaan vainajia myös pelättiin, eikä pelko siis ole uusi ilmiö. Tulkintani mukaan ero entiseen on siinä, että pelko kanavoitui aiemmin konkreettisiin rituaaleihin: vainajan vierellä valvomiseen, pesemiseen ja kotona pitämiseen. Nyt pelko on yhä jäljellä, mutta pelkoa kantaneet rituaalit ovat kadonneet. Täällä Itä-Suomessa vanhoista perinteistä, kuten vainajan kotona tai pihalla käymisestä, on toisinaan onneksi pidetty kiinni, mutta laajemmassa mittakaavassa kuolema on lakaistu pois arjesta.
Kadonnut rituaali ja nykyajan paineet
Yleisin perustelu arkun sulkemiselle on huoli lapsista: lapsia pelottaa. Lasten pelko on kuitenkin usein heijastumaa aikuisten omasta epävarmuudesta. Kokemukseni mukaan, kun lapsi kohtaa kuoleman rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä, tilanne harvoin on hänelle luonnostaan kauhistus.
Pajari on myös huomauttanut, että mediassa, erityisesti julkkisten haastatteluissa, toisen kuolema nähdään usein oman henkisen kasvun välineenä ja surusta selviytyjä sankarina. Tulkintani mukaan aivan sama ajattelu heijastuu nykyään myös hautajaisjärjestelyihin: konkreettinen ja fyysinen hyvästely halutaan siivota pois, jotta suru pysyisi hallittuna ja siistinä.
Tilannetta kuvaa meidän seurakunnassamme se, että toimitamme jatkuvasti hautajaisia, joita kutsumme työntekijöiden kesken ”sukunsa viimeinen ortodoksi” -hautajaisiksi. Vainaja on itse ollut ortodoksi, mutta sotien jälkeen syntyneet lapset on kastettu luterilaiseen kirkkoon. Niinpä isoissakin hautajaisissa ainoat ortodoksit saattavat olla vainaja, pappi, kanttori ja isännöitsijä. Ortodoksinen hautausperinne ja sen teologia ovat omaisille tällöin aivan vieraita.
Kivi pois ja suljettu hauta
Miksi me ortodoksit sitten pidämme kiinni avoimesta arkusta?
Vastaus nousee teologiamme ytimestä. Kristinusko ei ole platonista filosofiaa, jossa ruumis nähdään vain sielun vankilana, josta luovutaan paremman toivossa. Pyhä Johannes Krysostomos muistuttaa 1. Korinttolaiskirjettä opettaessaan (In epistulam I ad Corinthios homilia 42, 3), että ylösnousemuksessa juuri ruumis säilyy: se pukeutuu katoamattomuuteen, ja sen katoavaisuus ja kuolevaisuus väistyvät. Ruumis on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 6:19), jota ei työnnetä syrjään, vaan joka siunataan ja saatetaan kunnioittaen haudan lepoon.
Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus itki jo ennen kuin saapui Lasaruksen haudalle (Joh. 11:35), kohdaten inhimillisen surun täydellisesti. Kun hän saapui, luola oli suljettu kivellä. Mutta kun hän käski siirtää kiven pois, Martta vastusti: Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” (Joh. 11:39.)
Martan huoli on täysin inhimillinen ja ymmärrettävä. Se on antiikin versio siitä tutusta puheesta, jonka kuulen hautajaisia sovittaessa: älkää avatko, se on liikaa, säilytetään mieluummin kaunis muisto. Martta halusi pitää haudan kiinni. Mutta Jeesus käskee poistamaan kiven silti. Hän ei taivu pelon tai inhimillisen vastenmielisyyden edessä, vaan kutsuu katsomaan kuolemaa suoraan silmiin. Hän on Elämän Herra, joka itse astuu kuoleman läpi.
Todellisuuden kohtaaminen armollisesti
Avoin arkku on kirkkomme perinne. Hautauspalveluksen johtaja on pappi, ja hän vastaa siitä, että palvelus toimitetaan kirkon tavan mukaan. Jumalanpalvelus tai toimitus ei ole noutopöytä, josta otetaan mieleiset palat ja jätetään loput, vaan kirkon yhteinen rukous, jonka muoto on perintöä. Siksi pappi on sen vartija.
Sääntöön on kuitenkin olemassa poikkeuksia. Jos vainaja on sairauden vuoksi muuttunut paljon, kasvoliina voidaan pitää paikallaan. Se on perinteemme mukainen, lempeä tapa: se suojaa herkempiä katseita, mutta säilyttää arkun avoimuuden, fyysisen läsnäolon ja mahdollisuuden koskettaa vainajaa. Poikkeustapauksissa, kuten vakavissa onnettomuuksissa tai silloin, kun vainaja on löydetty vasta pitkän ajan kuluttua kuolemasta ja ruumiin tila ehdottomasti estää arkun auki pitämisen, arkku luonnollisesti pidetään suljettuna.
Kun yhteisestä linjasta on keskusteltu ja arkku on ollut auki, saan usein palautetta. Eräänkin kerran vainajan poika tuli muistotilaisuudessa kiittämään siitä, että arkku oli auki, vaikka omaiset puhelussa pyysivät toisin. Hän sanoi, että vasta hyvästellessään äitinsä avoimen arkun äärellä hän kykeni todella ymmärtämään tapahtuneen ja ottamaan surussaan ensimmäisen askeleen eteenpäin.
Avoin arkku ei ole tarkoitettu pelottamaan. Se on paikka, jonka äärellä uskalletaan katsoa todellisuutta silmiin Kristuksen ylösnousemuksen valossa. Vainajan kasvojen näkeminen tekee luopumisesta totta, ja samalla se antaa painon rukoukselle, jossa pyydämme hänelle iankaikkista muistoa.
