Koulun puolustuspuhe

Nuorin lapseni siirtyy syksyllä yläkouluun. Lasteni entinen alakoulu sijaitsee aivan kotimme kulmilla, ja kävelen siitä koiran kanssa ohi monta kertaa viikossa. Vanhin lapsemme aloitti siellä koulutaipaleensa 13 vuotta sitten, ja nyt nuorinkin jättää Seminaarin koulun. Tuntuu haikealta ja kiitolliselta hyvästellä keltaiset kiviseinät. Opetin koulussa itsekin uskontoa vuosikausia.

Koulu on kohdellut meitä hyvin. Ei täydellisesti, mutta sitä en tässä iässä enää odota keltään tai miltään, kun en siihen itsekään yllä. Lapseni ovat alakouluvuosinaan osallistuneet retkiin, juhliin, projekteihin, tukioppilastoimintaan, yökouluun, ja vaikka mihin. He ovat liikkuneet, oppineet käden taitoja ja sosiaalisia taitoja, tutustuneet taiteeseen ja kulttuuriin. He ovat opiskelleet lukuaineita ja matematiikkaa, kotimaisia kieliä ja yhteensä neljää vierasta kieltä.

Nuorin pääsi näkemään Robinin ja Alexander Stubbin oman koulun lavalla, koulurauhanjulistuksessa. Kaikki kolme ovat osallistuneet kutosten arvokkaaseen itsenäisyyspäivänjuhlaan ja kätelleet kaupunginjohtajaa. Arkisen aherruksen ohella huippuhetkiä on piisannut koko perheelle.

Lapseni ovat koulussa myös opiskelleet omaa uskontoaan. He ovat osallistuneet koululaisjumalanpalveluksiin ja olleet joskus anotulla vapaalla, jos suuri juhla on sattunut keskelle kouluviikkoa. Uskontoa ei koulussa ole pelätty, ja meitä on uskontokasvattajina kuunneltu. Isossa koulussa kieliä, kulttuureja ja uskontoja on monia, eikä niissä ole mitään erikoista.

On surullista ajatella, että keltaisia kiviseiniä kansoittavat alakoululaiset eivät jatkossa saisikaan oman uskonnon opetusta. Äitinä, riviseurakuntalaisena, ja ammattini puolesta vastustan yhteistä katsomusainetta sekä periaatteessa että niillä keinoin, joita käytettävissäni on. Oman uskonnon opetuksen loppuminen asettaisi meidät valtavien haasteiden eteen. Miten järjestäisimme tulevaisuudessa uskontokasvatuksen seurakunnissa? Miten tukisimme kotien uskontokasvatusta? Miten turvaisimme perinteen siirtämisen eteenpäin tuleville sukupolville?

Oman uskonnon opetuksen jatkuminen tai loppuminen ei silti vaikuta mielikuvaani suomalaisesta koulusta. Koulujärjestelmämme, kaikkine puutteineen, on edelleen maailman parhaita. Opettajat ovat maailman parhaita. Kouluruoka on maailman parasta. Kouluterveydenhuolto on maailman parasta.

Kansalaisina meillä on oikeuksia ja velvollisuuksia. Demokratian keinoin voimme puolustaa omia etujamme, jos katsomme sen olevan kohtuullista ja oikein.

Kristittyinä meillä ei kuitenkaan ole yhtään ainutta oikeutta. Olemme kasteessa luopuneet paitsi kaikista oikeuksistamme, myös elämästämme. Vaellamme maailmassa muukalaisina, eikä maailma tunne meitä. Jokainen oikeus on kristitylle etuoikeus, ei itsestäänselvyys.

Yhteiskunnalliset olosuhteet ovat alati muutoksessa. Meidän tehtävämme on olla maan suolana ja valona kaikissa olosuhteissa. Se edellyttää avoimuutta suhteessa yhteiskuntaan, ei eristäytymistä siitä. Sillä haasteiden edessä vasta vakaumuksemme punnitaan – ja lukemattomat silmäparit seuraavat meitä. Reagoimmeko uhriutumalla ja vetäytymällä kuoreemme, vai otammeko ristimme kantaaksemme arvokkaasti? Siunaammeko vai kiroammeko? Tähän tiivistyy paitsi julkisuuskuvamme, myös kilvoituksemme kristittyinä.

Todellinen haasteemme ei ole oman uskonnon opetus. Todellinen vastustajamme ei ole sekulaari maailma. Todellinen haasteemme on se, ettemme kätke lamppuamme vakan alle (Matt. 5:15), tai ettei meissä oleva valo muutu pimeydeksi (Matt. 6:23). Tämä haaste on sama aina, ajasta aikaan.

Suomalainen koulu ei ole täydellinen. Se on kuitenkin lähes parasta, mitä maailma voi meille tarjota. Oman uskonnon opetuksen kanssa tai ilman.