Kuuntele
Jeesus käski noudattaa kaikkea, mitä hän on käskenyt noudattaa. Suuren paaston alla luetaan evankeliumi viimeisestä tuomiosta (Matt 25:31-46). Siinä opetuslapset kysyvät, milloin he näkivät Vapahtajan nälissään, janoissaan, kodittomana tai alastomana. Tähän Kristus vastaa: ” … minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle”.
Ortodoksinen kirkko ei ole juurikaan voinut kehua diakoniatyöllään missään päin maailmaa ennen omaa aikaamme. Toki on muistettava kommunismin ies, joka esti melkein kaiken kirkollisen toiminnan kirkkorakennusten ulkopuolella. Ja kreikkalaisten rajoitetun uskonnon harjoittamisen turkkilaisten vallan alla. Mutta ensimmäisellä vuosituhannella kirkko oli hyvin aktiivinen köyhien ja sairaiden auttamisessa. Itä-Rooman keisarikunnassa kirkko perusti sairaaloita, orpo- ja vanhainkoteja ja ruokki köyhiä. Osa tapahtui keisarien eli valtion varoilla, mutta tuolloin myös maallikoiden pääasiallinen hurskauden muoto oli almujen antaminen. Vähäosaisia kuului auttaa yllä mainitun diakoniakäskyn mukaisesti.
Itä-Euroopan kirkkojen saatua vapauden diakoniatyö on tullut takaisin. Kreikassa työ on laajaa: Kreikan kirkko käyttää varattomien ruokintaan vuosittain yli 10 miljoonaa euroa. Kreikan ja Romanian luostarit auttavat vähäosaisia laajalti. Ja nyt meidänkin kirkossamme ollaan heräämässä siihen, että auttaminen on kirkon jokaisen jäsenen tehtävä. Ensi vuodesta on tulossa diakonian teemavuosi. Kirkolliskokoukselle on laadittu ansiokas selvitys diakoniatyön uudelleen järjestämisestä, ja valtakunnallinen diakonian koordinointi voi toivottavasti alkaa jo vuonna 2027.
Hengellisessä elämässä on kauan korostettu kunkin henkilökohtaista katumusta, mikä on tietenkin aivan oikein. Painotukset ovat saattaneet kuitenkin muuttua hieman yksipuolisiksi kommunismin vallan alla, kun toiminta on pysynyt kirkon sisällä ja myös kunkin ihmisen sydämen tasolla ilman yhteiskunnallista ulottuvuutta. Yksipuolista hengellisyyttä on saattanut ruokkia myös luostariohjauksen ulottuminen maailmassa eläviin seurakuntalaisiin. Tässä syytä on myös meissä seurakuntapapistossa, jotka emme ole määritelleet maailmassa elävien ihmisten hengelliselle ohjaukselle ortodoksisesta traditiosta nousevia selkeitä kriteerejä. Kaikesta tästä on seurannut hengellisyyttä, jossa on voinut liikaa korostua ”minun syntini, minun katumukseni, minun pelastukseni, minun heikkouteni”. Se, mikä toimii luostarissa, ei välttämättä toimi maailmassa. Pienten lasten kanssa perheissä, työelämän paineissa tai vaikka niukkaa elämää eläkkeellä viettävien on päivittäin mietittävä monia sellaisia asioita, joista luostarissa ei ole huolta.
Kun pyrimme kohti ajattelutavan muutosta, on diakonian tietenkin noustava aivan uuteen rooliin seurakuntaelämässä. Diakonian monimuotoisuus tarjoaa jokaiselle sellaisen palvelutehtävän, mihin hän olosuhteet huomioiden kykenee. Näin ei sälytetä joskus hyvinkin kiireisten ihmisten harteille taakkoja, joita he eivät kykene kantamaan. Terve seurakuntahengellisyys rakentuu rukouselämästä, sakramentteihin osallistumisesta ja heikoimpien palvelemisesta.
Piispojen ja pappien tulee näyttää esimerkkiä eikä ainoastaan kehottaa muita toimimaan. Palvelemme Jumalaa palvelemalla kaikista heikoimpia lähellä ja muualla maailmassa. Uskomme vahvistuu apostoli Tuomaan tavoin, kun kosketamme haavoja Kristuksen ruumiissa, kaikkialla siellä, missä on kärsimystä. Koska Kristus elää meissä (Gal. 2:20), on meidän kutsumuksemme mennä sinne, missä yksinäisyys, suru ja kärsimys asuvat ja tehdä Kristus siellä läsnäolevaksi.
