Kuuntele
Kun toimin aiemmin putkiasentajana, erilaiset räjäytyskuvat tulivat työssäni tutuiksi. Jos esimerkiksi rikkinäiseen WC-istuimeen piti tilata yksi tietty uimuri tai tiiviste eikä koko sisuskaluja, otettiin tukkumyyjän kanssa esiin räjäytyskuva ja etsittiin juuri se oikea osa. Tämä visuaalinen tapa purkaa laite osiin auttoi ymmärtämään välittömästi, miten kokonaisuus oikeasti toimii ja mikä osa tekee mitäkin.
Nyt, pappina, haluaisin nostaa pöydälle ”kristinoppileirin räjäytyskuvan”. Leirimaailma kun saattaa joskus näyttäytyä ulkopuoliselle, asiaa ehkä vähemmän tuntevalle tarkkailijalle hieman kummallisena. Mitä siellä oikein tehdään, ja miksi siellä tuntuu olevan niin hauskaa?
Katsotaanpa konepellin alle.
Lainattu runko, mutta viritetty moottori
Aloitetaan perusteista. Kristinoppileiri on nuorille täysin vapaaehtoinen. Alalla elääkin varsin osuva lentävä lause: ”Kukaan ei halua lähteä kriparille, mutta kukaan ei halua tulla pois kriparilta.”
Kun leirin räjäytyskuvaa katsoo tarkemmin, yksi asia on myönnettävä suoraan: leirimme on kopioitu häpeilemättömästi luterilaisesta rippileiristä. Mutta kun katsomme moottorin toimintaa, huomaamme eron. Varsinaisen luokkaopetuksen määrä on meillä todella vähäinen rippikouluun verrattuna.
Leirin päivät eivät nimittäin ole pelkkää pulpettien takana istumista ja opinkappaleiden pänttäämistä. Se opetus, mitä annetaan, on usein vahvasti toiminnallista. Kirkon elämä tuodaan nuorten iholle erilaisten ”demojen” kautta. Leirillä pidetään perinteisesti häädemo, kastedemo (jossa ”kastetaan” asiaankuuluvin menoin nukke) ja myös hautausdemo, jossa joku ohjaajista maskeerataan vainajaksi ja hänelle toimitetaan ”hautauspalvelus”. Näin kirkon mysteeriot muuttuvat eläviksi kokemuksiksi.
Koneiston sykkeen muodostavat näiden lisäksi kanttorin pitämät laulutunnit, syöminen, saunominen, leikit ja muut ryhmäyttävät toiminnot. Leirin aikana toimitetaan kaksi liturgiaa, joista toinen on opetusliturgia.
Osana tätä hengellistä matkaa jokainen leiriläinen osallistuu myös katumuksen sakramenttiin. Luterilaista termistöä mukaillen voisikin leikkisästi sanoa, että meidän leireillämme nuoret todellakin ”pääsevät ripille” – eli osallistuvat papin kanssa luottamukselliseen ja armolliseen sakramenttiin, usein ensimmäistä kertaa elämässään.
Tärkeä osa kokonaisuutta on myös luostaripäivä. Kuopiosta – kuten myös päiväretkimatkan päässä olevista Joensuun, Taipaleen ja Jyväskylän seurakunnista – tehdään perinteisesti retki Valamon ja Lintulan luostareihin, jossa nuoret huomaavat olevansa osa vuosituhantista jatkumoa.
Tarkka työnjako: Kuka pitää kuria?
Kuka tätä laitetta sitten pyörittää?
Räjäytyskuva paljastaa tarkan työnjaon, joka on leirin hengen kannalta ratkaiseva. Meillä on luterilaiseen rippileiriin verrattuna paljon ohjaajia, ja leirin johtovastuu on leirinjohtajalla (joka voi olla nuorisotyöntekijä, mutta ei aina).
Johtaja ei koskaan ole leirin pappi. Miksi?
Koska leirinjohtaja on se, joka joutuu pitämään kuria, luomaan raamit ja toimimaan tarvittaessa ”pahana poliisina”. Siksi pappi on tarkoituksella vihoviimeinen henkilö toimimaan johtajana. Kun kurinpito on delegoitu muualle, pappi saa keskittyä olemaan hengellinen isä, rinnallakulkija ja nuorille helposti lähestyttävä Kirkon edustaja.
Sosiaalinen liima ja rautaiset ammattilaiset
Koneiston tärkein liikkuva osa ja sosiaalinen liima ovat leirinohjaajat. Nämä yli 16-vuotiaat nuoret saavat työstään täyden ylöspidon lisäksi suhteellisen hyvää palkkaa, mitä eivät esimerkiksi luterilaiset isoset välttämättä saa.
Siitä huolimatta tuskin kukaan ohjaaja on siellä rahan perässä. He ovat nuorisotyön rautaisia ”ammattilaisia”, joiden ensisijainen tehtävä on ryhmäyttää nuoria, varmistaa turvallinen ilmapiiri ja huolehtia, ettei kukaan jää yksin.
Laitteen todellinen tarkoitus
Mikä siis on kristinoppileirin tarkoitus, kun nämä osat kootaan yhteen?
Jos leiriä tarkastelee irrallisten yksityiskohtien tai pelkkien suoritteiden kautta, koko pointti menee ohi. Leirin tarkoitus ei ole varsinaisesti opettaa asioita ulkoa, vaan luoda nuorelle ortodoksinen identiteetti.
Leirillä rakentunut ortodoksinen identiteetti kantaa elämässä paljon pidemmälle (usein koko loppuelämän) kuin ulkoa opeteltu uskontunnustus tai Isä meidän -rukous. Se, että nuori kokee olevansa osa apostolista ja katolista, ortodoksista kirkkoa, on paljon tärkeämpää kuin se, osaako hän pelkkiä opillisia yksityiskohtia.
Tuo identiteetti ei synny pänttäämällä, vaan kokemalla. Se syntyy siitä, että nuori saa viettää viikon turvallisessa, iloisessa ja rohkaisevassa ympäristössä, jossa hänet kohdataan omana itsenään. Kun nuoret oppivat antamaan toisilleen myönteistä palautetta, tukemaan heikompia ja iloitsemaan turvallisesta yhteisöstä, he oppivat samalla jotain syvällistä kristillisyydestä: toisen ihmisen näkemisen Jumalan kuvana.
Tämä on se kirkkain oppi, jonka leiri yrittää nuorille välittää. Kun tällainen ilmapiiri saavutetaan, se on merkki siitä, että laite toimii täsmälleen niin kuin sen on tarkoituskin toimia.
Omistan tämän kirjoituksen kaikille kristinoppileireillä työtä tekeville ja ohjaajille.
